Dynamiittityttö (Suomi-44)

"Onko meillä oopiumluolia?" "Verraten harvoin."

Lea Joutseno esittää rikkaan perheen tytärtä, joka on vimmaisesti kiinnostunut dekkari/roistomaailmasta. Hän saa bensaa vimmaansa kun dynamiittijengi kurittaa kaupunkia ja hän innostuu ko populasta. Vielä vimmaisemmaksi touhu muuttuu kun poikaystäväkandidaatti, taiteilija Honka (Tapio Nurkka) laittaa ystäväpiirinsä valeroistoiksi (yksi heistä puhumaton Tarmo Manni debyyttiroolissaan) ja poliisin  rikospäällikkö Vuoristo (William Markus) ja "öljytty keikari", arkkitehti Taisto (! Kaarlo Kytö) laittavat kapuloita rattaisiin. Tai yrittävät ottaa niitä pois.

Joutseno roolissaan raivokkaan raikas, mutta eniten liekeissä on Nurkka.

Valloittava elokuva.

The Lighthouse (USA-2019)

No, vihdoinkin tästä jonkinlainen arvio!

Nuori metsuris/uittomies (Robert Pattison) saapuu  1800-luvun lopulla  neljäksi viikoksi majakkapestiin vanhemman ex-merimiehen (Willem Dafoe) komentoon, oikeasti orjaksi. Tästä neljästä viikosta (vai kuinka pitkä se aika loppujen lopuksi on, sillä se[kin] heittää häränpyllyä, tai oikeastaan merenneidon pyrstöä). Miesten kinat, raivot, hulluksitulemiset saavat elokuvassa infernaaliset mitat. Ja ryyppäyskohtaukset-

Viinaa, tanssia, tappeluita. Dafoeta on kehuttu kovasti, mutta itse kallistun enemmän Pattisonin puoleen, hänen raivonsa nousu hiljaisesta jurottajasta huutoraivoon on esitetty kaikin puolin loistavasti. Itse tarina on aika suppea, ilmeisesti tarkoituksellisestikin, jotta päästään keskittymään tähän miesten ja mielten kamppailuun. Ja se onnistuu loistavasti. Tätä korostaa mykkäelokuvamainen (mutta puhe ei ole mykkää, se on huutoa, tosin kauhuelokuvamaisen murisevaa möyryävää musiikkia käytetään liikaa) vanhanaikainen kuvauskalusto ja kuvaustulos ja näyttelijöiden loistavasti opettelema vanha kieli.

Miesten tarinat, nimet(!), kai ehkä todellisuuskin joutuvat myrskyjen silmiin. Jännä menneisyysvisio on jopa suomalaisistakin tukkilaiselokuvista tuttua tematiikkaa. No, ei hän sentään aateliseksi ilmaannu!!

Flying Scot aka The Mailbag Robbery (Englanti-57)

Ompa idea! Onpa ryöstö!: Mitään puhumaton porukka saapuu junaan, menee hyttiinsä, irroittaa ruuvimeisseleillä ruuvit sohvaistuimesta (meisseli ojennetaan meisselöijälle valkoiselta kankaalta kuin kirurgille konsanaan), sohva irroitetaan, sohvan takaa, junan "kassakaappi"huoneesta paljastuvat rahasäkit heitetään matkan varrella odottavalle rikoskaverille. Ja kohta ollaankin "etelässä" lumilapion kokoiset aurinkolasit silmillä ja rautakangen pituiset sikarit suussa drinksuilemassa ja tanssimassa, raharyöstövuorta vailluttamassa. Kaikki tämä muutamassa minuutissa. Eli kaikki sujuu kuin ajatus, leikki, tanssi ja unelma...

No, unelmaahan se `kaikki` onkin, olikin.. Siis suunnitelmaa. Tämä superprototyyppi esitettiin elokuvan aluksi, nyt siirrytään sitten siihen varsinaiseen keissiin, varsinaisiin tapahtumiin: Kaikki alkaa HETI mennä epäuskottavan kasautuvan kökösti pieleen; Tulee ryöstäjän vatsavaivoja (umpisuolen tulehdus), häiritsevä juoppo, crime-lehden takaa pälyilevä mummo ja TIETENKIN VARSINKIN koko junaa ärsyttävä lapsellinen, näsäviisas-pikkuvanha riehujalapsi. Sekä TIETENKIN VARSINKIN nämä: Jakoavaimet ja ruuvimeisselit lipsuvat, ruuvit ja mutterit falskaavat!

Aivan mainion onnistunut kaksisuuntainen camppailu, kökköily onnistuneella `kun kaikki menee v*tuiksi, niin kaikki todellakin menee v*tuiksi`-`totuudella`.

Every Little Crook and Nanny (USA-72)

"There is no such thing as The Mafia." Tätä lausetta toistetaan tässä komediassa viljalti. Varsinkin sitä sanoo `mafia`pomo Carmine Ganucci (Victor Mature.)

Ganucci ajaa tanssiopettajattaren (Lynn Redgrave) pois tanssikoulustaan. Opettajatar aloittaa tuhokampanjan Ganuccia vastaan. Kampanja kristallisoituu Ganuccin pojan kidnappaukseen, pojan hoitajattareksi naamioituneena.
Kidnappaus onnistuukin, jopa tuplaten. Varsinkin lunnasrahoitus onnistuu, jopa triplaten. Vai miten se nyt meni ja oli?

Mutta siis hyvähkö komedia kyseessä. Varsinkin Mature ja ja Redgrave komedoivat mainiosti.  Ja tietenkin Dom DeLuise pikku`gangsterina`. Samoin tekee John Astin. Pat Moritakin(!) huumoroi, älläilee, ärräilee japanilaisten-kiinalaisten lausuntatyyleistä. Italocrimejen vakiotankki Nello Paffazini yrmyilee ja käskiennauraa taustalla.

Ei tästä voi oikeastaan sanoa muuta kuin ihan hauska. (Tää on näitä win-win komedioita. Kaikki voittavat. Tekijät ja katsojat. Ainakin tämä katsoja.)

The Smiling Lieutenant - Hymyilevä luutnantti (USA-31)

"When you winked at my daughter, were your intensions honorable?"
"They were."
"Well, then you naturally marry her."
"My intensions were dishonorable."
"Then you have to marry her."

No nyt on Chevalierin hymy päässyt oikein elokuvan nimeen taas tässä Lubitschin ohjauksessa. Ja naispääosassa oikein Claudette Corbet. Ja Miriam Hopkins.

`Shakkia sängyllä`, Chevalier hymyilee ja iskee silmää kaupungilla kadun toisella puolella olevalle naiselleen (Corbet, `Franzi`, naisorkesterin ykkösviulisti), mutta ohiajava Prinsessa ( Hopkins) luulee että hän hymyilee hänelle ja `pakkoavioliitto` on edessä. Mutta mies yrittää `pakosti` pitää molemmat. Kinkkinen ongelma josta on syntynyt ihan onnistuneen kinkkinen komedia. Pääpari kautta kolmikko toimii hyvin ja komedia kulkee. Tietenkin Chevalierin `hymy` rasittaa nyt enemmän koska sitä on enemmän ja laulu myös, mutta niitähän on pakosti musikaaleissa.

Kivaa viihdettä. Ja seksi kuplii taas. Kukkeammin, kuplivammin kuin edellisessä;  ("Perhaps tomorrow night we could have dinner together?" "Oh, don`t make me wait 24 hours.I`m so hungry." /  "Let me see your underwear." -> "Jazz up your lingerie." (That`s the music!) / 
`Julistan häävuoteen vihityksi`. `Julistan hääpäivän hääyöksi`. /
"Take good care of our Niki." "I will." "Be a good girl." "I won`t." )

Ja taas `vähän` konservatiivinen lopetus!

Ra-ta-ta-ta ta-ta-ta!

P.S. Seuraavan vuoden -32 komediassa (ohjattu osittain yhdessä George Cukorin kanssa) One Hour With You (uusintafilmatisointi Lubitschin vuoden-24 The Marriage Circlestä- Avioliiton ilveilystä) Lubitsch lataa taas edellisistä, entistä rohkeampaa dialogia: Elokuvan alussa Pariisin puistopuhtauspoliisivoimien konstaapeli sanoo suutelevalle parille: "You can`t make love in public!" Nainen: "He can!" Mies: "Darling!" ja homoseksuaalista häivähdystä palvelijan puolelta edustaa kohtaus jossa hän on saanut isäntänsä pukeutumaan Don Juaniksi valehdellen rttä kyseessä ovat naamiaisjuhlat; "Monsieur, I did so want to see you in tights.

The Love Parade (USA-29)

"You know, Count, this is first time I ever dine with a man. Alone." "This is is the first time I..." "Don`t lie!" ""... This is the first time I ever dine, With The Queen!"
"If my master is good enough to have dinner with The Queen. then his dog can eat dinner with The Queens dog."

Ernst Lubitschin ohjauksessa Pariisista (sieltä saanut ranska-aksenttitartunnan) takia takaisin Sylvaniaan karkoitettu aatelisupseeri (Maurice Chevalier) rakastuu Sylvanian Kuningattareen (Jeanette MacDonald) ja tämä häneen.

Mutta pian (elokuvassa liian pian) mies ajattelee olevansa naisen kanssa vain öisin (hienostunutta Lubitsch-erotiikkaa 1]) ja päivisin pelkkä esim tenniksenpelaaja, kun Kuningatar tekee töitänsä. Ja pitää Kuningatarta käskijänään. ("If Your Majesty had not already command me to smile, I would laugh. Ho-Ho-Ho!!!") Tämä johtaa nopeasti kaaoksiin, kriiseihin, jopa avioerouhkaan miehen puolelta. (""Do you love me anymore?" "Only with soldiers and handcuffed.") Kaaos-kriisikulminaatiopisteenä on heidän ensimmäinen yhteinen edustustehtävänsä, operetti-ensi-ilta. Mies ei aluksi aio tulla paikalle ollenkaan, joka olisi jopa kansainvälinen skandaali. Mies tuleekin pikkuisen myöhässä Kunigattarelliseen aitioon ja saa huikeat aplodit, ja vie huomion pois Kuningattaresta, saaden hänet hieman noloon asemaan. Sitten siirrytään kuuntelemaan parin aitiokuiskintaa joka, jossa on heittoja suuntaan ja toiseen; Mies: "Mä lähden." Kuningatar: "Et lähde." Kuningatar: "Minä lähden." Mies: "Senkus lähdet." Yksinkertaistettuna tähän tyyliin, kokonaisuutena keskustelu on hersyvämpää, mutta myös ja varsinkin ihan liian pitkään jatkettua. Katsoja kyllästyy.
Mutta ainakaan tämä katsoja ei kyllästy elokuvan (tuossa aikaisemminkin mainittuihin) yleispiikittely-one-two-linereihin. Ne ovat timanttia, tai ainakin lähellä sitä. Vain tämä aitiokeskustelu karkaa liian pitkäksi. Liian pitkäksi karkaa myös elokuvan viimeinen puolituntinen. Ja tylsäksi. Ja jos elokuvan alku oli kuningattaren ylistystä (negatiivisuudenkin kautta), niin lopussa vedetään tietenkin tylsästi toiseen ääripäähän; miehen ylistystä, vikojaankin, positiivisuuden, rakastumisen kautta.

Yleisarvosanana elokuva on kuitenkin hyvä. MacDonald on ihastuttava ja Chevalier ihanan kökkö (vaikkakin Chevalierin pökkelö, pösilö puolinaamahymy on samanlainen `aidosti` ja esittäessä ja lauluäänensäkin riipii, riipoo), linnat, sotilasparaatit massiivisia ja komedia ja meno pääosin luistavaa. Ja erotiikka kuplii kylpyammeen pinnassa.

1] Lubitsch-erotiikkaa esittänee myös kohtaukset jossa upseerien on kuiskattava komentonsa ja sotilaiden  marssittava hiipien (ja kansan yleensäkin `olla hiljaa`) aamupäivisin, on Kuningatar sitten sängyssä yksin tai kaksin miehensä kanssa. Elokuvan konservatiivinen loppukin voi olla jonkinlaista kaukaahaettua, käänteistä kritiikkiä, mutta se voi tosiaan olla minulta liian kaukaahaetusti kaivettua.

Satan`s Triangle (USA-75)

"Trouble is, not many people believe in devil these days." "When you believe in god, you believe in devil." "I believe in god. God. God, santa claus, eastern bunny. The devil? I can`t quite follow." 70- luvun puolivälihkössä oli `kova` Bermudan kolmio-buumi elokuvissakin. Tämä on yksi niistä (`konkreettiusesti`ja  `oikein` nimetyssä Bermuda Triangle-nimisessä puoli-`big block buster` bläyksessä [`genren` `tunnetuin` tuotos] oli oikein John Huston pääosassa ja "oikein" Rene Cardona Jr ohjaajana tai toisena, tai siis kolmantena Beyond The Bermuda Triangle, pääosassa Fred McMurray 1]) ja tuon alun dialogin vetää elokuvan alussa kaksi helikopterihemmoa.

Tämä tanakasti nimetty bläjäys on kärkinimien (no, ainakin Kim Novak) suorittama teeveily. Ihan katsottava sellainen. Toimivaa tv-trashia.

Elokuvan aluhkossa tämä helikopterihemmokaksikko lähestyy Kolmiossa kelluvaa laivaa ja toteavat, toinen lakonisesti ja toinen ärjyntää yrittäen, että yksi ruhouhri roikkuu pää alaspäin mastossa ja toinen perinteisemmin ruorissa. Aluksesta löytyy yksi eloonjäänyt. Se on se Novakki.. Mutta elokuvan absurdein avaus on keskellä valtamerta laudanpätkältä pelastettava pappi... ("You okay, Father?" "I`m lost-lost hope") (ja:"Kun hän astui laivaan oudot salamat välähtelivät ja sää yhtäkkiä muuttui...") ("That`s what you need, baby, priest!")

Hyvin tehty tv-mysteeri, jossa mysteeripilvet ja sumut, negatiivikuvavälkesalamat sekä mietityn `kököt` outoudet muodostavat `uskottavan` epäuskottavamaailman. Ja elokuvassa on toimiva lopputwisti. Viimeisessä vilkutuksessa julmaa huumoria ja naurua. Kolmio on  eräänlainen `Helvetin esikartano, jossa Paholainen testaa meitä ja etenkin meidän uskoamme`...

Kim Novak, Alejandro Rey, Ed Lauter, Michael Conrad, Jim Davis, Doug McClure.

1] ja vuonna-79 (jos nyt pysytään vain näissä 70-luvun tuotoksissa) tuli toinen Bermuda Triangle- niminen elokuva (Charles Berlitzin kirjaan perustuva) ja vuonna-77 tuli Airport 77 joka sai Suomessa ja monilla muillakin kielillä nimen Kaappaus Bermudan kolmiossa ja se on se varsinainen `big star`- pläjäys: mm Jack Lemmon, Olivia De Havilland, James Stewart, George Kennedy, Joseph Cotten, Christopher Lee.

Kunnioittaen (Suomi-54)

"Pahuksen Parlamentti!" Pikkukaupunki valmistautuu eduskuntavaalikampanjan loppusuoraan. Ehdokkaita ja puolueita esitellään kolme; Talo(?!)neuvos Vara, Yleisen Vakauttamispuolueen ehdokas (Uuno Laakso), kotineiti Selma Vuorinen, Vapaan Valistuspuolueen ehdokas (Elsa Turakainen) ja sihteeri Irja Solanen, Itsenäisten Naisten Puolueen ehdokas (Mirjam Novero). Laakso ja Turakainen ovat rooleissaan onnistuneen hersyviä höpöttäjiä ja Novero onnistuneen asiallinen.

Elokuva tykittää politiikka/puoluepilalauseita: "Kahden suuremman puolueen välillä oli kompromissi mahdoton, mutta kun minä, minä pääsen Eduskuntaan, niin minä tulen aina tekemään kompromissin."
"Lisää kouluja! Järkeä koko kansalle! Varsinkin edustajille!"
"Älkää te opeillanne koppailko! Ei sitä Eduskunnassa tarvita!" "Ei. Ikävä kyllä."
"Koko kansa katon alle!" "Juu, ja mööbelit valtion varoilla!"
Ja tämmöistä saa vain puhua Eduskunnan pöntössä, ei muualla: "Senkin kaalinpäät, älyltään pimennetyt, yläpäästä kylmillään, senkin vajaaälyiset!"

Tässä Ensio Rislakin näytelmän pohjalta ja Edvin Laineen ohjauksessa Yhteislyseon oppilas (Matti Ranin) levittää pilakuvia noista mainituista kahdesta hersyvästä tollosta ja vetää itsensä, luokkatoverinsa ja koko koulun politiikan pyörteisiin. Koulun Rehtorina Tauno Palo vetää oikeamielisen perusjämäkän roolin, mutta jää muiden varjoon, tarkoituksellisesti. Vilho Siivola erikoisehkossa (mutta onnistuneessa roolissa vanhana latinanopettajana, `madonsyömänä tossuna`. Erikoinen rooli on myös Heikki Savolaisella, kännisenä(!) sähkömiehenä!!

Yllättävän hauska, onnistunut kiltihkö piruilu. Kipakka pikku elokuva.
 

P.S. Elokuvan musiikissa sulautetaan suloisesti Kansainvälistä, Koska meitä käsketään`tä ja Marseljeesia onnistuneesti, toimivasti samaan syssyyn. Ja Eduskunnassa kuvatussa kohtauksessa Edustajien puhemassa kuulostaa lehmien mölinältä.

"Kirjoittakaa seuraavalla kerralla lyhyemmin ja poliittisemmin."

Last Hurrah for Chivalry (Hong Kong-79)

John Woon muheva miekkailumatsailuelokuva alkaa kun häihin saapuu porukoineen riehumaan paha harvapartamies, perheen vihollinen, joka on "unohdettu" kutsua keimeihin. Hän antaa häälahjaksi hienossa paketissa olevan verisen sianpään ja petturivaimo antaa puukosta, sillä harvaparta on maksanut paremmin kuin sulhanen. Tästä alkaa koko elokuvan pituinen taisto, harjoitus, kosto ja taas taisto- tykitys. Ja komea sellainen. Enteitä, kaikuja Woon tulevista gangsteroinneista.

Oudoin vastustaja on Sleeping Sword, kuorsaava kuolema, hemmo joka pystyy taistelemaan vaikka (eiku ainoastaan) unissaan ja leffassa juodaan tolkuttomasti viiniä, joskus joukolla. ("Drink tonight - Fight tomorrow!" "I don`t want you to die, with who I can drink then?") Ja häkki-kung fu-kohtaus on jämäkkä.

Rikastumisohjekin kuullaan: "You broke the promise!" "How else people get rich?"

Pommin varjossa aka eli Fail-Safe (USA-64)

Pidän tästä elokuvasta jopa enemmän kuin Tohtori Outolemmestä. Outolempi peittää pahuutta mustaan huumoriin (tosin ilkeän kreisillä nerokkuudella), mutta tässä `pahuus` (joka voi olla myös teknistä laatua) tuodaan suodattamatta esiin. Ja tosiaan sen, että sota voi syttyä, pahuus jatkua ja jakautua vahingostakin. (=Tietokonejärjestelmät. Eilisen ja nykymaailmankin yksi sodan uhka ja toteuttaja.)

Yksi (aluksi useampiakin) Jenkkipommikone on menossa pommittamaan Moskovaa. Hänet halutaan, käsketään takaisin. Operaatio, tuleva sota seis! Mutta uskooko ohjaaja sotilasjohtoa tai edes presidenttiä? Mistä sitä tietää kuka (tai mikä) on viestien takana? Ja mitä sanoo, tekee presidentti? Todella kylmäävää kamaa, loppu hyvin hyytävä.

Outolemmen näyttelijäporukka ehkä kovempi (mm Peter Sellers, George C Scott, Sterling Hayden) ja ehkä ohjaajakin, mutta kyllä tämä Sidney Lumetin elokuva on hänen parhaitaan (ja muutenkin loistava elokuva) eikä näyttelijäporukka kyllä kauaksi jää; Henry Fonda(!) presidenttinä, Dan O`Herlihy, Walter Matthau, Larry Hagman(! hyvä rooli venäjänkielen tulkkina), Dom DeLuise, Dana Elcar(!)

Ahdistava, ankara, karmea, kauhistuttava. Hyytävä, julma, kylmä(ävä). Tumma. "Sopivasti" sohiva, mestariteos.

Voi juku - mikä lauantai (Suomi-79)

Maestro Visa Mäkisen ensimmäisessä elokuvassa kaksi nuorta vaimoa lähtee punaisella avo-Alfa Romeolla(!) mökille saunaan, mutta autosta loppuu bensa jne, ja auttajia on jonossa ja lähes kaikki kutsutaan kahville mökille seuraavaksi aamuksi. Mutta mutkaa matkassa tietenkin riittää: Ajetaan harhaan kielletylle lentokenttäalueelle katsomaan lentonäytöksiä aitiopaikalta, ollaan tanssityttöinä Johnny Savage and The Ridersin yhden biisin huulisynkattomalla parkkipaikkakeikalla, ajetaan harhaan lammikkoon keskelle motocrosskisaa...

Aika harhaan ajaa elokuvakin; Ei oikeastaan punaista eikä muunkaanväristä lankaa, mutta jotain pientä hömelöä viehätystä tässä on.

Taustamusiikki ei välillä kuulu juurikaan, varsinkaan sanoista ei tahdo saada selvää. Oikein Hurriganesiakin kuullaan. Ja tällaista vitsiä: "Käyköhän tämä auto perämoottoribensalla, kun tässä on moottori edessä." Yhdellä miesnäyttelijöistä koko ajan päällä Mäkisen Curly Productionsin t-paita ja lopussa käytetään näytetään oikein ilmakuvaa.

-Nostalgisen lämmin, mutta kuitenkin karu ja kökkö seitkyt-kaheksankytlukuvääntö.

Olipa kerran Tarantinomaassa

Tykkäsin Tarantinon Inglorious Basterdsista paljon, Djangosta vähän, Hateful Eightistä en vähääkään. Listasin tähän nämä kolme viimeistä elokuvaa ennen Once upon a time in Hollywoodia lähinnä siksi, että Basterds on näistä lähinnä `Hollywoodia`, molemmissa on tätä Tarantinon Tarantinomaista onnistunutta historian uudelleenkirjoittamista, se oli jo Basterdsissa loistavaa, tässä vieläkin enemmän. Muutenkin tämä on parempi kuin lähes loistava Basterds. Nuo kaksi `välifilmiä` on mukana vain sen vuoksi, että ei tullut Tarantinon viimeisistä filmeistä niin kovaa kolmikkoa kuin uran alun kolme. Eikä Basterds eikä Hollywoodkaan pääse niiden tasolle, mutta ovatpa pirun hyviä elokuvia.

                                          Hollywoodin hautajaiset  

Olen vieläkin aika tyrmässä Hollywoodista. Myöhemmin tulee lisää tekstiä, nyt ei pysty, sillä en odottanut siltä läheskään näin paljon (pelkoakin oli puserossa, lähinnä kahden edellisen elokuvan huonon, surkean suuruudenhulluuden takia), vaikkakin käsittelyssä on minun ja Tarantinon lempiajan ja lempielokuvien (ja yleensä elokuvien, elokuvientekemisen) maailma. Ja ystävyyden maailma; Loistavan, loistavan Brad Pittin esittämän rennon rentun stuntin ja loistavan Leonardo Di Caprion menneen maailman (tai sinnepäin menossa) elokuvatähden ystävyys kovien muutosten, jopa lopun alun Hollywoodissa. (Charles Mansonin ja Perheen lopun alkumainen vihainen värinä värisee kaikkialla elokuvassa, vaikka se on myös yhtä aikaa rento ajelu, kamerointi vuoden 1969 Los Angelesissa.) Tämä tarinointi, Tarantinointi on rento, pakoton, väreilevä elokuva. Lähellä mestariteosta.

Blue Black Permanent (Englanti-92) Meri on meissä

Elokuvassa kysytään: `Miten kuvata parhaiten, tai yleensä ollenkaan (liikkuvaa) merta? (Sen) Avaruutta. Maalaten, sanoilla, valokuvaten?` Sävelin?
Ehkä elokuvan avulla, kautta.
Merellisten elokuvien mestari skotlantilainen Margaret Tait muistelee, luo, tuo tässä tarinan, tarinat, ihmiset jo(i)ssa meri on kutsunut, vienyt aikaisemmin, ensin perheen, suvun isoäidin ja jälkeen, myöhemmin äidin. Hitaasti, rauhallisesti, tyynesti myrskyävä meri vie tarinaa, tarinoita, ihmisiä eteenpäin, taaksepäin, limittäin, jopa yhtäaikaa molempiin suuntiin(.) Velloen.

Meren, saaren, kaupungin (Edinburgh) vuorottelu meri, saari edellä (ja takana, välissä, mielessä, sielussa, verissä, sisällä) on karun kaunista katsottavaa, jota rytmittävät, särkevät, aaltojen tapaan, äidin myrskyillä ulkona muistikirjoihin kirjoittamat runot. Runoja emme kuule näe, mutta meri kuulee, näkee, kuuluu, näkyy.

Meri muistaa. Sukupolvien ketju katkeaa ehkä välillä, mutta veri-merisuonet jatkavat kulkuaan, muistojaan, tulevaisuuttaan. Maa, meri, metsä muistaa. Meri muistaa.

-Upeasti usean sukupolven ihmiset, tarinat on ympätty yhteen ja erikseen. Lapsiin, aikuisiin. Uusiin lapsiin ja aikuisiin. Vanhoihin. Tuleviin. Meri koko ajan "taustalla".

Yön terrori aka Enigma rosso (Italia-78)

Tällä elokuvalla niitä on nimiä! Lisäksi mm: Enigma rojo, Red rings of fear, Rings of fear, Nemesis, Orgie des Todes, Phantom in Mädscenpensionat, Virgin terror, Trauma...

Katolisen yksityistyttökoulun "koulutyttöjä" (näyttelijät iältään paljon kouluikäisiä vanhempia) murhataan raa`asti ja kleptomaani(!?)etsivä (myös muita kleptomaaneja, varsinkin naisia sormiensa läpi katsova, Fabio Testi) suorittaa raivoisaa takaa-ajoa. Kun vain tietäisi ketä, keitä...

Ihan toimiva gialloilu jossa nuket hyppäävät, tippuvat, tiputetaan huutaen silloilta, sala-abortointi ja julma dildoilu rinnastetaan salamaleikkauksin, mukana on marmorikuulamurhaa,  sliizi'ä alastomuutta, toimintaa, huonoa näyttelemistä ja kökköhuumoria sekä erikoinen loppu. Tahatonta huumoripuolta on kohtaus jossa etsivä suorittaa kuulustelun Jack Taylorin esittämälle vaateliikedandylle vuoristoradan kyydissä. Vaateliikemies huutaa, ulvoo ja pyörittelee silmiään kuin hullu pelästynyt susi. Ja julma etsivä laittaa hänet vielä toiselle kierrokselle yksin... On se julma...

Black belly of the tarantula (Italia-71)

Akoinaan, vuosia vuosia sitten odotin vuosia (heh..) että pääsisin tämän elokuvan, giallon näkemään. Ja kun sen sitten vuosia, vuosia (heh..) sitten pääsin näkemään oli pettymys suorastaan valtava; Jopa laahaavsti etenevä, itsetarkoituksellisen "randomia" design, glamour, huone talo, portaikko, silta jne kuvausta (no, tätähän on kaikissa gialloissa), typerähköt murhat (samoin, kaikissa gialloissa.)

Syy tuohon vuosien takaisen odotukseen oli se, että monet pitivät tätä jopa parhaana giallona (mm Dvd:n kansi lainaa, sanoo näin) ja tietenkin elokuvan hyvin gialloinen nimi.
Nyt kun vuosien tauon jälkeen katsoin tämän niin tuo nimi tuntui hyvältä jo ennen katsomista (ja on tuntunut kaikki nämä vuodet) ja elokuva avautui nyt ihan eri tavalla. Laahaava tämä ei missään nimessä ole, muttei kyllä joutuisakaan. Mietteliään verkkainen, toimivan kerroksellinen olisi oikea ilmaus. Ei yltiögoreinen, mutta kyllä goreinen. (Laahausmuistot olivat niin voimakkaat että mielessäni, muistoissani oli vahvasti että tämä oli täysin veretön.) Myös outo murhatapa ei tuntunut enää nyt niin yltiöoudolta kuin silloin. Paljon pöljempiä on useissa gialloissa.

Murhaaja käyttää aina ensin tarantella-hämähäkin myrkkyä lamaannuttaaksen uhrin. Hän työntää akupunktiomyrkkyneulan uhrin niskaan. Uhrit eivät pysty liikkumaan, huutamaan, mutta kyllä tuntemaan kipua kun hän murhaaja suorittaa teot loppuun. Näitä murhia tutkii (kaikkeen?) kyllästynyt, lurppa ja sumeasilmäinen ja väsynyt etsivä Tellini (Giancarlo Giannini). Muistan nyt että edellisen katsomiskerran laahaavuus henkilöityi, kiteytyi, manifestoitui minulla juuri häneen. Hänhän näyttelee tällaista (=ei kaikkeen[?] kyllästynyttä sillä kotona menee hyvin, mutta mieli maassa vähän sielläkin) tyyppiä todella hyvin! Hänen hahmonsa  tuo gialloista usein puuttuvaa arkea, inhimillisyyttä ja kyllähän tämä kuitenkin oli tosiaan paljon paremmin ja joutuisammin etenevä giallo kun muistelin. Muutamilla kieroilla, kivoilla (giallo)kikoilla kylvettynä, maustettuna. Yksi tällainen kikka on se että elokuvassa on mukana peräti 3 Bond-tyttöä: Claudine Auger, Barbara Bach, Barbara Bouchet!

Mukavan mietiskelevä,  mietteliäs giallo. En tiedä onko kaikkein paras, voi ollakin, parhaasta päästä kuitenkin. Murhaajan selviäminen yhtäa aikaa terävä ja tollo.. Hyvä yhdistelmä. Ennio Morriconen musiikki `heleän` hengittävää, hengästynyttä, mutta liian toisteista.

Klaustrofobista majakkakauhua - Kun ei koskaan tiedä kuka tulee käymään

Kun ei koskaan tiedä kuka, tai mikä tulee käymään. Ja milloin? Ja mistä? (Meren vai mielen syvyyksistä, vai molemmista?) Julmat houreet (ja hirviöt?), myrskyt, tuulet ja vedet runnovat, runtelevat, rusikoivat rantaa ja mieltä.

Nyt tällä hetkellä odotan varsinkin näkeväni Vvitch-elokuvan ohjaajan Robert Eggersin toisen elokuvan The  Lighthouse jota pää(ja ainoa?)osittavat Robert Pattison ja Willem Dafoe. Varsinkin Pattisonia on ylistetty valtavasti.

Shooting Stars (Englanti-28) Oivaa, jopa nerokasta draamaa

`Huulipunan ja luodin yhdennäköisyys`.Nerokasta laittaa (huonossa jamassa oleva, tai sinnepäin menevä) elokuvan `oikea` aviopari esittämään elokuvassa, elokuvissa rakastunutta avioparia, rakastuneita aviopareja. Näin on Anthony Asquithin esnsimmäisessä elokuvassa (toinen oli Underground) elokuvastudiofiktioilussa (tosin autenttisissa studioissa) Shooting Stars. Nerokasta on myös elokuvan nimen kaksoissuuntaus (mustasukkaisuusmurhasuunnittelu, tai oikeastaan toisen tieltä raivaamissuunnittelu [oikea luoti paukkupatruunan tilalle kuvauksissa] kautta tähden, tähtien tippuminen taivaalta, `tähdenlento`, `tähdenlennot`) ja sen tuska, veto ja voima elokuvan edetessä traagiseen `loppuunsa`. En ole oikein `elokuva elokuvassa`, `elokuva elokuvienteosta`-elokuvien ystävä mutta tämä on oikein oivaa, jopa nerokasta draamaa. Vaikkakin junnaa, toistaa, väsyttää välillä. Niinhän tekee elämäkin. Tämän elokuvan elämä elämät  tosin tietenkin ovat aika marginaalielämiä, jopa fantastisen fiktiomaisia. Mutta silti oivaa draamaa. Muutamalla nerokkaalla käänteellä. Ne murtavat junnaukset, toistot, väsymykset. Loppu on jämäkkä. Sulkeva. (Mutta ei pysäyttävä, sillä bisnes jatkaa pyörimistään, elokuvat `siinä sivussa`. Filmiteollisuus jatkaa laajentumistaan. Tähdet tuikkimistaan. Jotkut pitempäänkin. Jotkut selviävätkin.)

P.S. 1 `Amerikan elokuvasopimus`on numeroineen kuin Kymmenen Käskyä. Erityisesti valotetaan, kameroidaan kohtaa kuusi, jossa kielletään kaikenlainen skandaalinkäryinen ja huonomaineinen toiminta vähäisimmässäkin määrin.

P.S. 2 `Let`s shoot!``Shoot!` "Don`t shoot!" Shoot-sanan elokuvallista etymologiaa verrataan usein tässä elokuvassa väkivaltaan; "This is a shooting scene!" ja `lopulta` studiokuvausten kryptinen päätöslause, ennen elokuvan viimeistä kuvausta; "Only one more shot, Mae, and you`re finished!"

Underground (Englanti-28)

Naureskeleva nuori nulkki-nuljake lippalakkiliero ihastuu metrossa erääseen myyjätärnaiseen ja alkaa metsästämään tätä. Kaikki keinot näyttävät olevan hänen mielestään hänelle sallittuja. Sillä selviää että naisella on mies, ja kuinka ollakaan, töissä univormuisena metro-oppaana. ("Put your right foot first.") Metsästäjämies alkaa lokakampanjan metromiestä vastaan. Alun täysinäiset merrojunahassuttelut muuttuvat saalistamiseksi, metsästämiseksi metrotunneleissa. Tunnelma kiristyy huomattavasti tässä Anthony Asquithin ohjaamassa maailmalla aikoinaan alinäytillä olleessa  mykkäklassikossa.

Elokuva sisältää monia mainioita kohtauksia, esim rullaportaissa tapahtuva, jossa vastakkaisissa portaissa väärään suuntaan polkevat (eli paikoillaan pysyvät) metromies ja nainen flirttailevat iloisesti toisilleen.

Näytteleminen aidompaa, raikkaampaa, parempaa kuin esim edellisessä Underworldissä. Tässä ei käytetä läheskään niin paljon mykkämaneereita vaikka onkin samalta ajalta. Ja tähän ne viulut ja rummut sitten sopivatkin.

Antoisa elämys, yllätys.

P.S. Pitäiskö tähän perään tai kuitenkin kohta katsoa Death Line, jossa sitten pikkuisen zombailtiin siellä `Undergroundissa`?

Underworld (USA-27)

"City is yours." `Ensimmäiseksi suureksi gangsterielokuvaksi` kutsuttu Underworld ei ole mikään toimintatykitys, vaan (ajan `elokuvahengen` mukaisesti) teatraalinen ja teatterilavasteinen rikosdraama. Tosin elokuva alkaa räjähdyksellä ja päättyy odotettuun, perinteiseen, tyypilliseen tulitaisteluun, mutta on tosiaan draamapainoitteinen, teatterikaupunki-kaupunginosamainen sukellus gangsterismin ja gangstereiden (ajatus)maailmaan. Tai jopa gangstereiden fantasia, haave, lumomaailmaan, sillä elokuvassa he asuvat, ovat, toimivat `omassa maailmassaan` jota rakennettu, tarkoituksellinen teatterimiljöö korostaa.

Alun räjähdys on yöllinen pankkiryöstö jonka gangsteripomo ("You may have the brains, bit I`ve got the guts." George Bancroft) yksin(!?) suorittaa. Tai ei sinänsä aivan yksin, teon näkee katujuoppo, ironinen filosofi `Rolls-Royce` joka lakonisesti lausahtaa: "The great Bull Weed closing another bank account." Pomo ottaa pummin mukaansa..

Minua elokuva ei täysin ottanut mukaansa. Äänetön (vain musiikki), puheeton gangsterointi ei oikein mene minulle. Olen tottunut, pitää olla kuuluvaa pauketta ja rätinää (ei jatkuvaa viulujen vinguntaa, rumpujen pärinää), pitää olla aikansa gangsterinäyttelijöiden narisevia nenä-ääniä, pitää olla vauhtia. Kaikkea tätä tästä pitkiä aikoja puuttuu. Itse teatterilavasteinen gangsterikaupunki ei minua haitannut, jopa pidin siitä, mutta siinä on rajoitteensa; Juuri vauhdin ja toiminnan suhteen. Tai niiden puutteen. Sisälavasteissa pyöritään liian pitkään. `Gangsteri`kahvilakohtauksessa (Satiirisen[?] Hollywoodmaisesti nimeltään Dreamland Cafe) ja gangstereiden(!) "aseet narikassa"-vuotispukujuhlassa on toimivaa tungoksen yhteenpakkautunutta imua. Ja kun krapulaiset vaeltavat juhlien jälkeen polviaan myöten serpentiinimeressä niin siinä on tuhlaamisen tunkkainen tulos. Ja kukkakauppa-ammuskelussa-tapossa on hullua tunnetta. Mutta nämä ovat pieniä pisteitä jähmeässä valtameressä. Loppu on parempi, jämäkämpi. räjähtävämpi. Ajattelinkin, arvasinkin niin. Mutta en kyllä odottanut niin, näin kovaa tykitystä, jopa ylitykitystä kun lopussa näin.

Näytteleminen on hyvää, tosin sekin liian jäykkää  tetraalista gangsterielokuvaan. No, tää on näitä mykkänäyttelemisen viimeisiä kaikuja.

Omalla tavallaan mielenkiintoinen mikstuura, mutta liian jähmeä. Mutta kyllä tämän kuitenkin loppuun haluaa katsoa. Loppumeiningeissä onkin ytyä. Elokuva ei kestäkään kuin tunti 20 minuuttia. Gangsterielokuvaksi vähän. Silloin tällöin katsottava. Lue harvoin.

Kekseliäs kautta kökkö dialoginvaihto poliisin ja kukkakauppias(?!)gangsterin välillä:"Somebody framed me." "Since when are you a picture?"

There`s Always Vanilla (USA-71)

George A Romeron toinen pitkä elokuva on aikamoinen sotku. Aika laimea, tylsä teennäinen sotku eräistä aikansa `underground`aiheista; Jälkihippi-mainosglamour("I just want to know everybody!")-`underground`yökerhomaailmasta ja maailmoista; Viitteelisehköä seksiä, tuntemattomia, huonohkoja rockbändejä, "kovaa menoa."

Joskus tällainen light=valoisa ja kevytcocktail toimiikin, mutta tässä on puhetta aivan liikaa. Sitä on  jopa karmaisevasti vähän väliä "neljättä seinää rikkoen" tapahtuvissa miespääosaesittäjän katsojille selittelyissä. No, `Chrissie, this is your daddy. And this is your daddys daddy`-kohtauksessa on julmaa havinaa. Ja sen jälkeisessä pyöröovityrmäyksessä. Mutta sen jälkeen lähdetään taas puolihumoristiselle jankkauslinjalle. Ja sen jälkeen. Ja sen jälkeen.Ja elokuvan miespääosamies (se selittäjä) on kuvattu tosi `cool runnerina`, jätkänä, mutta hyvin harmaaksi hiippariksi jää. EI karismaa. Ei "edes" lunkin hiipparin. (Tiedoksi; Siinä sitä karismaa vasta tarvitaankin.)

Ei pitänyt kuulemma Romero tästä. En pitänyt minäkään. Vain Kovimmille Romeroijille. Itsellä jo suojaus, pelti petti. Lommoja tuli.

Tin Star - Hopeatähti (USA-57)

`Hyvä palkkionmetsästäjä ja entinen sheriffi` (Henry Fonda) tuo raharuumiin kaupunkiin. Kaupungin kuolemantuomioita (varsinkin ilman oikeudenkäyntiä) vastustavat rahamiehet ja tuomari(t) haluavat hänet heti pois kaupungista kun palkkiorahat saapuvat. Samoin haluaa hän. Vai haluaako? Sillä kaupungin `keltanokka kautta kovanaama`sheriffiä (Anthony Perkins!) on opetettava ja kaunis leski ja lapsi ovat hänelle ystävällisiä. Ja toisinpäin.
Mutta ystävällinen ei ole kaupungin kovis, pahis (raharuumiin serkku muuten, Neville Brand) eikä syrjämökkirähjärikollinen (Lee van Cleef).

Tämä Anthony Mannin jämäkästi ohjaama ja koko näyttelijäjoukon jämäkästi näyttelemä western tuo esiin reilun oikeudenkäynnin periaatteita, intiaanien hyvin kautta kaltoinkohtelua, hyvin sekaan sopivia lännenelokuvakliseitä vähän liiankin epäuskottavan helposti ja nopeasti mutta ylevästi. Toimiva perustarina, toimiva peruswestern. Ei muuta. Tarvitsekaan. Mutta ei tämä(kään) tee minusta westernfania, vaikka tulinkin, tunsinkin ylevöitetyksi.

`Hyvää länsiläppää`:

"Oliko se totta kun kerroit että sinkin olet ollut sheriffi kuten minä?" "En kuten sinä."

"Kaupunki ei halua rikollisensa kuolleina." "Tiedän. He haluavat sheriffinsä kuolleena."

Sheriffi: "Nähdään aamulla." Palkkionmetsästäjä: "Pelkään pahoin."

Computer Chess (USA-2013)

En ole ikinä ollut mikään konsoli, tietokone enkä lautapelien ystävä, mutta nyt löytyi näistä maailmoista kertova elokuva josta pidin kovasti. Nimittäin Andrew Bujalskin 80-luvu vaihteeseen sijoittuva mokumentti-retroiludraama kautta komediakin. Värimaailmaltaan toimivan  harmaan, mustavalkoisen surrealismin (kissalaumat hotellin käytävillä), kuvanlaadultaan lämminhenkisen vhs-suttuilun ja kylmäkiskoisenkin komedian sekoitus tietokoneshakkkikilpailuiden ja hotellielämän symbioosista kutittelee pelaamattomankin draama ja komediahermoja. Toimii.

Ei tämä innoittanut minua pelaamaan, mutta kylläkin innoitti voimakkaasti vastaavanlaisten elokuvien etsimiseen ja katsomiseen.

Marie-Octobre (Ranska-59)

Sodan aikana isohko vastarintaliikeporukka (muut miehiä, yksi nainen; tuo elokuvan niminen) on kokoontunut kokoukseen kartanopalatsiin, mutta Gestapo tulee paikalle ja ampuu porukan sankarin. (Tai ainakin hänestä tietty tulee kuoltuaan sellainen.)

Vai ampuuko, sillä mm konepistoolin reikiä ei myöhemmin löydy.

Mutta: Kuka kutsui Gestapon? Tätä asiaa käsitellään tämän Julien Duvivierin ohjaaman elokuvan ajan. Ja käsitelläänkin tarkasti, kohde kerrallaan, kun sama porukka kutsutaan vuosien päästä samaan paikkaan `huvittelemaan` elikkä käsittelemään asiaa. Paitsi ettei ihan pohjia myöten käsitellä, ainakin yksi henkilöistä jää kummallisesti käsittelemättä, syyttämättäkin.

Hyvää, välillä nerokasta dialogia, mutta liiallinen Agatha Christiemäisyys syö vähän pohjaa. Salaisuudet (ja niiden kummallisen pitkät salaisuuksina säilymisajat), tapahtumat vähän liian käsikirjoitusmaista vyöryä (selviävät liian nopeasti) ja loppuratkaisu vähän valju. Näissä palatsi- kartano-kamari-`Kuka sen teki?`-dekkaroinneissahan tällainen asioiden nopea yhteenpakkaaminen ja paketointi on aika yleistä ja onhan semmoisissa tietenkin tiettyä kiihdyttävyyttä, viihdyttävyyttä; arvailun anatomiaa-pikapuolista syyllisen selviämistä.

Marie_Octobren aihe kiinnostava, dialogi terävää, kyllä tämän katsoo. Ei kuitenkaan lähellekään, läheskään Duvivierin parhaita.

The Racket - Suurkaupungin varjossa (USA-51)

Mitä!? ´Kovat ladonovet Robert Mitchum ja Robert Ryan samassa elokuvassa!! Valitettavasti vaikka `honest cop` Poliisi-Robert (Mitchum) ja Rosvo-Robert (Ryan) sekä Hitch-Hiken jäätävän kylmä pahis William Talman `toisena honest coppina` ja tuon ajan noireissa riviroistoja ja muita niljakkuuksia hyvin esittänyt William "Cannon" Conrad (näyttääkin jo `Cannonilta`) vetävät hyvät roolit, varsinkin Ryan, niin tämä tyypillinen `koko kaupunki korruptoitunut paitsi yksi, kaksi, pari poliisia`-saaga on melko vaisu noir. Mutta noirin katsoo aina mielellään, vähän valjummankin.

P.S. Samaa meininkiä kuin huomattavasti paremmassa, Fritz Langin Big Heat`issa elikkä Gangsterikuninkaassa (-53). `Heatissa, `Kuninkaassa poliisin vaimo kuolee elokuvan alussa räjähdyksessä, tässä ei "edes" loukkaannu.

Bloodstained Butterfly (Italia-71)

Huom! Spoilausta! Yllättävän veretön giallo, ollaan paljon oikeussalissa. Mutta juoni ei ole yliälytön, vaan juuri sopivasti haarautuva. Ja loppu on nerokas; `Alkuperäisen` murhaajan saa `uusi tekijä` vapaaksi vankilasta ja satimeensa tekemällä itse pari murhaa.

Tyylikäs, jäntevä, nerokas. Jännittäväkin. Loppuratkaisua odotti oikeasti ja se palkitsi paremmin kuin olisi odottanutkaan.

Ghost Town (USA-88) - Ei vapaana lentoa, ei puristusta.

Lännenelokuvat ovat meikäläiselle boring as heaven and hell, eikä tämä puolilänkkäri, neljäsosakauhuilu ja draamailu ja lähes kokoympyrätylsäily, jossa autiomaahan autolla avioeroa, aviopakoa juhlistava nainen sekä paikallinen puolisheriffi menevät myrskyssä villin lännen aave/zombikylään tee poikkeusta. Autiomaan kovasti kierrätetyt, monasti myrskynneet pölyt ja pikkukaupunkipatsastelut sun muut westernkliseet ovat liiankin jämäkästi paikoillaan eikä tähän liian lievästi, leudosti jumitettu kauhukuvasto tee terää. Kahvaa kylläkin. `Puukko` ilman terää sopii hyvin käteen, mutta eipä se muualle sovikaan. Samoin koko elokuva, koko Ghost Town on kädenlämpöinen, käteen sopiva elokuva, mutta se ei pääse löysäkouran maailmasta kuin pikkuisen pihisemään ja sormien välistä tiiraamaan. Ei päästä irti eikä toisaalta purista `timantiksi`. Lännenelokuvameininki välillä, sekin lyhyesti veripussisessa katu ja saluuna-ammuskelussa toimivaa (mutta kun en westerntoiminnasta perusta) ja kauhutoiminta kilttiä (yksi tuulimyllynaulitseminen, yksi talikkosurma vilahtaa teon jälkeen, aaveiden ampuma ja puukkohaavat `mössöisiä`) Lopun perusaavekansan ilmestyminen ja helpotus oiva idea ja surmaava sheriffintähdenheitto sekä variksen samaisen tähden nappaaminen nokkaansa nerokkaita, ovat oikeissa paikoissa, lopussa, mutta näitä nerokkuuksia olisi pitänyt ripotella pitkin elokuvaa. Ilman niitä katsoja kyllästyy, tylsistyy, nu(u)kahtaa. Katsoo elokuvan osissa, jos jaksaa. Tv-elokuvamainen teos; Hidas eteneminen, kauhu suht vähissä, "seksissä" hiukset peittävät rinnat. Puolinaista kaikin puolin.

-Luulin että josko kauhuosasto toisi ketteryyttä tarinaan, mutta se vain (väärällä tavalla) hidasti sitä entisestään. Joskus hidas kauhutunnelmallisuus iskee kuin tuulinyrkki leukaan, mutta tässä tuuli ja pöly vain pyörii nurkissa. Lopussa mennään tietenkin kirkkoon. Sitä ei hyödynnetä.

Dead Silence (USA-89)

Suht harvinaista on että halpisgorekauhutekijä tekee verettömimmän elokuvansa ensimmäisenä. Amerikoista (tietty) päin ysärillä goreponnistanut, koeponnistanut Hugh Gallagher (mm ` käteen vedettävä jää vetäjän käteen`-kohtauksesta `muistettava` Gore whore) teki tämmöisen vuonna-89.

"You gonna tell my future?" "I don`t see one." Dead Silence on näitä elokuvia jossa sähkötuolisurmattu lähtee koston, tai ainakin tuhon tielle. Ja se tie on mielenkiintoisen sekava sähellys johon kuuluu mm mankalla ja mikrofonilla kuolleitten ääntelyn nauhoittamista hautausmaalla(!), hyvän, toimivan karua dialogia ja kökköorea sekä surisevaa ääniraitaa. Kaikki kasassa, kunnossa gorekauhurintamalla. (Jo ensielokuvasta lähtien.) Ja tässä on onneksi mukana vielä näp(s)äkkää kökköhuumoria, ei nuivaa nihilismiä joka näkyi olevan ainakin monen, Gallagherin ja halpisrintaman lähes kaikkien kauhugoreilijoiden myöhempi tympeä linja. Sitä pelkästään. Ilman ilma-aukkoja.

Mutta Dead Silence on tunkkaisen toimivaa. Virkistävällä valolla ja tollo-tönkkötuuletuksella välillä. Näytetään naurettavuudet. Päästetään pöly, pöljäily, pönttöily, pösilöinti pyörimään. Kauhun keskellä. Ja laidoilla, nurkissa.

"See you in hell." "You can count on it."

555 (USA-88)

"I was walking on a beach. I heard a scream."  "Just one scream?" "One. A...long...long... one.  The kind one hear from the battlefield, from the wounded to dying " (`Todellisuudessa` niitä huutoja on monta. Ja ne mitkä...kestävät...pitkään...pitkään ovat elokuvan keskustelut. Mutta jotka ovat yllättäen melko mukiinmeneviä, [tyhmyydessään] aitoja, uskottavia jopa. Vaikkakin...toisteisia...toisteisia tosiaan.)  Eli elokuvan alussa `Kenraalia` kuulustellaan murhatodistajana. Hän on pikkukaupungin `sotasankari`, no ainakin sodan käynyt, nykyinen armeijaneläkeläinen, poikamies, vanhapoika (tämänkin hän kertoo kysymättä) joka kulkee pari kolme yötä viikossa rannalla "miettimässä..."...
Keskustelusta `selviää` (sillä poliisit eivät usko) että murhaaja on "60-luvun hippi". Pollarit eivät usko, mutta hippi se on!  Vai onko se hippihenki?

Tämä kuusari-ysäri-rantahippi jatkaa julmuuksiaan ja katujen kansa on kauhuissaan. Näin kai luulisi, mutta ei! Katujen kansaa ei edes näy (muuta kuin murhattavat ja muutama auto ajaa ja baarissa on pari ihmistä) ja "kauhuissaan" ovat kolme poliisia ja yksi lehtinainen. Mutta murhattavat eivät, koska kukaan ei kerro! Ja sitten onkin myöhäistä ja nopeata olla kauhuissaan.

Ei mikään goremyrsky, mutta vähän sinnepäin. No, yksi kohtaus rajumpi, `tunnetumpi`. "Veri"Värilitkuja heitellään. Ja nerokasta dialogia: "You pick up the bratwurst and I pick up the turkey." "There`s madman runnin`around the city and you talk with your wife about a fuckin` barbecue!"/ "Criminals are stupid fuckers! Once we got lead on them, we usually get them" (Siltä tosiaan näyttää. No ei näytä! Poliisit puhuvat, hippi jatkaa hurmehoureista taivaltaan.) Ja: "Guy is not stupid, just crazy!"  Hieno kökkökohtaus on se että kahdelle poliisille kasvaa huonostinukutun, mietityttävän ja tuskaisan yön aikana ja `ansiosta`-syystä mahtavat teko(?)sänget! Paskaturrat-Tuskaparrat!!

Tämä Wally Kozin ainoassa käsikirjoitus-näyttelijä-ohjaus-tuottajatyössä on suoraan videolle- halpisten karua `charmia`. Ja mikä merkillisintä jopa tässä genressä on se että kahta lukuunottamatta kaikki näyttelijät ovat ainoissa rooleissaan! Se on tosiaan harvinaista, vaikka näitä hyvin usein kaveri ja sukulaisporukoilla tehdäänkin. Ja muutama näyttelee ihan `raivoisan hyvin`. [1] Sekin harvinaista.

[1] Minuun iskee, koskee monesti tällainen roskaelokuvamainen "näytteleminen". Siksi lainausmerkit, koska se ei ole useinkaan näyttelemistä. Se on pelokasta, takeltelevaa, pelokkaan takeltevaa, sanojen unohtamista, sanojen hakemista. Näin ihmiset puhuvat, näissä erilaisissa tilanteissa. Se on `aitoa`. `Puolivälimerkit` kyllä vielä, mutta se on monesri aidompaa kuin  `oikeissa` elokuvisa, joissa sanat, lauseet löytyvät, tulevat kuin apteekin hyllyltä, takeltelematta. Eivät ihmiset näin puhu. He takeltelevat, unohtelevat. Mutta ymmärrän kyllä sen että ei sellaista, sitä aina välttämättä halua elokuvistakin katsoa, kuunnella. Kun sitä on jo kotitarpeiksi ihan tarpeeksi. En minäkään aina jaksa. Silloin katsotaan esimerkiksi niitä salamadialogikeskusteluelokuvia, joissa jokainen sana, lause ja jopa välimerkkikin on iskevästi, jämäkästi paikallaan, paikoillaan.

Idän Lohikäärme eli The Last Dragon eli Berry Gordy`s (tuottaja) Last Dragon (USA-85)

`Find, feel, see The Glow!` Tämä ei kai ole varsinainen, varsinaisesti `virallinen` Bruce Lee-kloonielokuva, tätä ei kai lasketa, lueta siihen kloonikaanoniin kuuluvaksi. Ei ole Lee-lookalikeleffa, mutta käy läpi Leeleffojen kuvia ja kuvioita. Elokuvia, sillä tässä näytetään pitkähkösti muutamaakin Lee-elokuvaa. (Niistä myöhemmin.)

Tämä "black/discosploitaatio"leffa kertoo Leroysta, nuoresta mustasta meditaatiotaistelijasta joka hakee sitä viimeistä astetta, porrasta, "The Glow"ta. Sitä hakiessa discoillaan jymäkästi, matsaillaan mainiosti, jämäkästi ja rakastutaan siveästi Discokuningattareen (ihana, ihastuttava, suloinen, söpö Vanity, RIP). Bruce Leeksi, Bruce Leelailuksi tämän tekee se että tässä tapellaan elokuvateatterissa ja tanssitaan ja pussaillaan (silloin kun Brucekin pussaa) discossa Leen leffojen edessä!!

Mainio, onnistunut discon, mätön ja söpöilyn sekoitus. Erikseen on mainittava Christopher Murney raivoisana disco/videofirmagangsterina, Faith Prince Cyndi Laupermaisena laulajana, Mike Starr henkivartijatollo Rockina ja varsinkin on mainittava Julius Carryn (tässä Julius J Carry III) esittämä päävastustaja, katujen karmea karjujakarpaasikaappi Sho`nuff, tupla-triplaraivoisa ladonovi joka todella potkii ja pätkii. Ja loistaa lopussa pahuuden punavaloa. Varsinkin nyrkit hehkuvat punaisina. Mutta mikä, kenen glow on kovin, hohde hurjin, loiste lujin, valo voimakkain???...

P.S.Kun Leroy on taas lähdössä tappelemaan (Bruce Leen "käskystä", hemmo sai vihjeen Leen leffasta) Discokuningatar huutohuokaa: "Thanks a lot, Bruce!". Mutta loppukahinoissa ja suudelmasuhinoissa sanookin sitten jo: "You sure look like a master to me."

Magnificent Butcher (Hong Kong-79)

Sammo Hung esittää mainiosti, monipuolisesti brother Butcher Wingiä, typerää mutta `uskollista` kohkaajaa, taistelijaa. Perinteiseen `Kaksi kung fu-koulua, pahempi ja parempi`-kuvioon astuu mukaan Wingin veli ja veljen vaimo. Seuraa pahispuolen suorittamaa vaimon kidnappausta ja saman `instanssin` valhetta valheen perään (murhistakin)-selittelyä. Ja seuraa pahiskoulum kaiken (ihan kaiken, loputtomiin!!!...) uskovaa (lue: `idiootti`), ehkä alun perin ja loppujen lopuksi `hyväsydämisen` (lue: `idiootti`) pomon revengeä!

Mainiosti jäsennelty melko usein matsaava mättely on alan parhaimmistoa mm kynä ja kirjoitus-kung fuineen, etikka, tuli ja suola käsi-käsittelyineen (paitsi tollo luulee, että etikka-karvanajo veitsellä-tuli-haava-suola-paloittelukäsittely 1] kuuluu kämmenselän matsausmainointiin [jotta saadaan teräsnyrkki], eikä, kuten selviää, porsaanporkkien valmistukseen) ja jalkojen alla tuli-taisteluineen. Paljon esillä oleva vanha ukko kännissä-kung fu on hauskaa ja tehokasta joka kerta ja jopa sokea pissaaja-kohtaus naurattaa. Känniukko estää yhden hirttäytymisen; Hän saapuu paikalle juuri kun köysi on hirttäytymässä päälle. Hän ottaa hirttäytyjän taskuista rahat, paidan ja housut päältä (koska hirttohen´mmo ei enää tarvitse niitä) ja lopulta köyden kun hirttäytyjä ei jaka enää kuunnella ukon urinoita eikä hirttäytyäkään. Ja kun ukko ennen tappelua ottaa viinavoimajuomaa kuuluu sama musiikki kuin kun Kippari-Kalle syö pinaattia. 1} "Tämä sattuu. Miten outo tyyli.< Ei ihme ettei kukaan tunne sitä." - "vaahtoava meri!" "Ole hiljaa ja taistele!" Nimenomaan!
Monipuolinen kattaus.

Vangittu aka The Possessed! aka Help Me...I`m Possessed! (USA-76)

"Kuollut? Ei ole sellaista kuin kuolema. Se on vain aivojen keksintöä."/ "Olkaa huoleti. Tulee vielä lisää murhia, lisää verta." "Niinpä tietysti..." -> "No, kun menee naimisiin psykiatrin kanssa..."
Tällaista tauhkadialogia on belgialaissyntyisen, mutta USA:ssa roskanneen Charles Nizetin ohjaama mielisairas aavikkokauhistelu täynnänsä.
Entä tämä, poliisi ja psykiatri puhuvat: "Meillä on kaksoismurha tutkittavana." "Meillä, sheriffi? Ei. Ei. Ehkä teillä on sellainen." Ja varsinkin tämä, psykiatri ja poliisi puhuvat: "Tämä on työtäni. Eläinten villien viettien kesyttämistä. Ja ihmisten." "Sitä minä kannatan, mutta älkää viekö sitä liian pitkälle. Minulta saattaa loppua työt."

Ei lopu työt. Ei todellakaan. Umpi-umpihullu pieni irvistelevä, myhäilevä psykiatripukumieskäppänä johtaa aavikolla(!) sijaitsevaa linnoitusta, mielisairaalaa (= kidutus-kuolemakammio/kellari). Mutta todellisuudessa paikkaa, aluetta, aavikkoa johtaa, murhaa psykiatrin kiltin, mutta mielisairaan siskon ainoa ystävä, sairaalan, kallion, aavikon alla elävä lonkekasa. (Sisko on myös lonkeroläjän ainoa ystävä, kaikkia muita lonkero vihaa, kaikki muut hän murhaa. Eli lonkerogorevilinää luvassa.) Jota psykiatri lähettää siskon siunauksella, avustuksella ulos...

Tähän tajuttomuuteen saapuu psykiatrin mistään näistä mitään tietävä vaimo...

Mielettömän mielisairaalan ja misogynistisen mayhemin (eli epäuskottavan roskaisen) umpitulva on Herschell Gordon Lewisin (ilman H.G:n gorea) hengessä ja materiassa tehtyä tauhkaa, tunkkaa. Näyttelijät ovat puista revittyjä (esim harjaa [aavikkolinnassa ja aavikolla!, luulis harjaushommia riittävän!] jatkuvasti kanniskeleva kyttyränaama ja selkäinen talonmies!), näytteleminen (kaikkien!) aivan mahdottoan huonoa. Klassikko!

Doom Asylum (USA-88)

Möyhyävä, möyhäävä pyörösahaslasher (myös kirves, pora ja saksislasher, eli gorea riittää riittämiin) jossa henkiinherännyt inhaiho-rumaruumismies (`ex`-lakimies!) mellastaa. Kökkönaamari kuvastaa tuhoutuneita kasvoja, kirurgi kirurgoi aurinkolasit päässä, uimapukugorea, Kristen Davis = Juustojuhlaa.

Appointment With Danger (USA-50)

Elokuvan alkutekstien päällä (jälleen) jylhät torvifanfaarit joista tekstien päätteeksi siirrytään imeliin viuluihin. Kunnes taas siirrytään ylistäviin torviin kun elokuvan ensimmäiset kuvat aukeavat; Alkutekstien jälkeen (jälleen) näytetään jylhiä roomalaistyylisiä pilareita ja portaita. Päällä torvien ja viulujen lisäksi ylistävä kertojaääni. Näin alkaa usein esim FBI:stä kertovat, ylistävät aikansa fiktioelokuvat. Nyt etsimessä, fokuksessa, linssissä on USA:n mahtavan Postilaitoksen `Pääpostipalatsi` ja varsinkin sen poliisivoimat.
Sillä yksi heistä, poliiseista on murhattu ja ainoana todistajana eräs vielä löytymätön, tuntematon nunna. ("How many nuns are there, anyway?" "I don`t know, I never counted it.") Asiaa lähtee tutkimaan laitoksen kovakalle ("You are a good cop, but that`s about all you are." Alan Ladd.)

Alun imelyyksien ja ylistysten jälkeen tästä kasvaa, kehittyy, kehkeytyy ihan kelpo puoli-noir. Ladd loistaa. Elokuvassa on kohtaus jossa pelataan squashkopin tapaisessa tilassa squashin, racquettballin tapaista `käsipalloa`; Ladd pelaa gangsterin kanssa tällaista peliä, jossa `mailana` on käsi, tässä `verhoiltuna` vielä nahkahanskalla. Peli päättyy kun Ladd lyö lurkkia läddyyn!

Onnistunut perus-puolinoir.

Mutiny in Outer Space (USA-65)

Tässä elokuvassa ei ole mutinoivaa miehistöä, vaan avaruusmörkö. No, kapteeni kyllä, sekoaa.. No, siis tarjolla on "harvinaista" "herkkua", avaruusalieeni, mutta tähän on kyllä otettu mukaan 50-luvun scifeilyiden tylsimmät elementit; Loputtomat keskustelut, alus on kuin `iso` injektioruisku tai pieni pora, `mörkö`on ripustettua, liikkumatonta levää, olis ollut edes värielokuva!

Space Mutiny (USA-Etelä-Afrikka-88)

Näin se poijjaat ja tytöt, kunnon scifiroska tehdään! Otetaan avaruusalus, jonka koko on mittaamaton. Niin mittaamaton, että sen sisuksiin mahtuu tehdashalli (pahisten valtaamaa vyöhykettä), jonka ikkunoista loistaa koko ajan valo sisään. Itse alusta johtaa jumalaisessa parrassa ja hiuksissa jylhästi liikkuva kaapumies (Cameron Mitchell), pahiksia johtaa jatkuvasti hyytävästi naureskeleva jäykkäri (John Phillip Law) ja sitten kruisaallaankin kilpaa istuttavissa vaappuvissa vahauskoneissa pitkin tehdashallia, ammutaan pienestä viemärinputkenpätkästä tehdyllä singolla (jatkuvat ammuskelut ja räjähdykset eivät näytä vaikuttavan mitään itse alukseen) sekä vapaa-aikoina tanssitaan hula-hulavanteiden kanssa perinteisessä avaruusalusdiscossa. Eikä siinä vielä kaikki, vähän väliä vieraillaan huoneessa jossa pääkaapunainen hieroo plasmapalloa ja muut kaapuilijat tanssivat eteerisesti ympärillä.
Ammattilaisten työtä.

Danger Pays (Japani-62)

"Danger is there where the money is!" "Who`s gonna kill you? Who`s gonna kill me?" Näin nainen japanilaisiskelmällisesti kysyy ja laulaa alkutekstien setelisateessa. Hieno alku. Sitten surkenee.


Jo Shishido gangsterikomediassa?! Ei oikein suju! Tai ei yhtään suju! Jo`n komedia on hermostunutta naamanvääntelyä ja jäykännopeita liikesarjoja. Muuten tämän rahanväärennysvärkkäilyn, väsäilyn kyllä katsoo, mutta ei ole onneksi sentään niin huono kuin Jo-komedia, `Hire a hit man`-hirvitys Murder Unincorporated, jossa useaan kertaan todetaan että "It`s a hit!" No!

Tunnettua, vanhaa, pujopartaista, räkänenänauruista rahanväärentäjäukkoa pallotellaan, pompotellaan, ryöstellään rikollissakista toiseen. Lopussa dollarin George Washington työntää ulos punakielensä!


Parhainta komediallisuutta elokuvassa ovat tyhmät nimet; `Heart-glassed Joe` (Jo[e]lla on lasinraaputusäänikammo!) ja `Dumb-Truck` jne. Muuten ihan värikästä, verekästäkin kohkausta, mutta kyllähän tämä keskiverroksi, muotopuoleksi jää. Nokkela yksityiskohta: "Murha on tapahtunut Nikkatsu-studioiden lähellä." Elokuvahan on Nikkatsun tuotantoa.

Colt is my passport (Japani-67)

"It`ll be a tough job, even for you." En ole "tunnetusti"westernien ystävä, en spagujenkaan, mutta viimeksimainittujen musa kyllä kolahtaa. Entäpäs jos tällainen musa ja maailmakin yhdistetään kuuskytluvun liikemaalma-yakuzointiin? Yes! Ja entäpäs jos näiden klikkien, organisaatioiden välillä operoisi palkkatappaja jota esittää Itse Jo Shishido? Yes! Yes!

Todella tanakka teos (ei yllä kuitenkaan esim Cruel Gun Storyn tasolle) jonka western-lopetus lentohiekkaisella maakaatopaikalla, ranta-autiomaassa on nerokkaan räjähtävä, räjähtävän nerokas. Entäpä auto jossa on jarrupoljin myös takana?! Siinäpä on kidnappaajat ihmeissään, kohta tajuttomina, tyrmässä!! Ja pari avutonta, mitätöntä, (p)onnetonta yön aurinkolasininjaa, sori aurinkolasiyakuzaa, `nuorta` nulkkia yrittää yrmyillä, mutta Jo pesee heidät jo esipesussa.

"If you want to stay alive, don`t get too attached to your guns." `When the gun is gone, it`s gone. And the evidences too.` Mutta aina jää jälkiä, varsinkin ihmisistä, ihmisiin.

Tanakka. Tehokas.   

Take aim at the police van (Japani-60)

Tässä elokuvassa ohjaaja Seijun Suzuki säästää surrealisuutensa vielä, mutta visuaalisesti tämä jazz-noir on tanakahkoa Japaninoiria.
Ja juonellisesti myös. Vankienkuljetusautoon hyökätään ja hengissä selvinnyttä vartijaa epäillään jo etukäteen tietoiseksi tapauksesta. Joten Jenkkinoir tyyliin hän alkaa kaivella koloja, kujia ja ojia. Mutta ainakin puolet meiningistä, toiminnasta ja tyylistä on japanilaista. Kolea ja komea yhtälö. Mutta elokuva useinkin liian hidastempoinen. Silti ihan näppärä noir. (Mutta lähes joka kohtauksen jazz-tuuttaus alkaa kuitenkin kyllä jopa vähäsen rasittaa. Eikä mikään jopa eikä vähäsen, vaan kyllä!) Nuolimurha noirissa kuitenkin harvinainen. Siteitä, säteitä släshereihin??

Cruel Gun Story (Japani-64)

Togawa (Japani-coolin toteemi Jo Shishido) on vankilassa tapettuaan rekkamiehen joka ajoi hänen siskonsa jalattomaksi pyörätuoli-invalidiksi. Nyt rikollisjärjestö järjestää Togawan ulos vankilasta, koska hänen on otettava hoitaakseen rikollisista kootun (mm "entinen nyrkkeilijä, nykyinen nyrkkeilysäkki") porukan pomoilu. Mutta pomollakin on aina pomonsa. Loputtomuuksiin, järjettömyyksiinkin asti. Porukan tarkoituksena on ryöstää ravikilpailuiden voittoraha-auto. Ja tarkoitus toteutetaan. No, `perinteisen kökkö` käyttäkää sivutietä-idea on. no `perinteisen kökkö`. Kaiken lisäksi kun ryöstettävä raha-auto ohjataan sivutielle, sinne viittava viitta otetaan heti pois, hyvä että auto ja motskaripoliisit ovat vielä edes ehtineet kääntyä. Mutta eivät tietenkään huomaa mitään!? Mutta tästä huolimatta elokuva on äärimmäisen kova ja onnistunut rikoselokuva. (Ryöstö näytetään elokuvassa ensin suunnitteluvaiheessa, jolloin kaikki onnistuu, ja sitten todellisuudessa, jolloin ryöstö onnistuu mutta perinteinen piilopaikkailu repii hermot ja ihot auki. Luodit repivät ilmaa ja lihaa kun porukan sisäiset ristiriidat [mukana myös vähäistä solidaarisuutta] ja varsinkin paikalle saapuva pomoporukka vasalleineen tulittaa seudun sakeaksi lyijystä. Pitkään. Ja tulitukseen myös vastataan, no, tulisesti. Ja pitkään.)
Kuka selviää lyijyinfernosta?


Tämä eräänlainen versio Stanley Kubrickin Killingistä on jumalattoman, perkeleen kovaa kamaa ja kovin on tietenkin Jo Shishido. Hän on niin kova ja varsinkin cool että silmiin koskee. Kunnioituksesta. Sillä vaikka hän on äärimmäisen brutaali pomo, niin hän on myös perhe ja ystävärakas; Ryöstösaaliilla hän aikoo maksaa siskonsa leikkauksen ja ystäviään (tai sanotaanko yksikössä, sanotaan, ystäväänsä) hän ei jätä koskaan pulaan tai unohdukseen. Ja tietenkin Shishido on aina äärimmäisen cool leikattuine korkeine poskipäineen, aurinkolaseineen, tupakoineen, tiukkoine one-linereineen.


`I only want the money. I`m only in for the money.`


"He`s greedy. That`s why I trust him."

Vagabond Lover (USA-29)

No nyt on tutumpi orkesterinjohtaja, laulaja. Rudy Vallee oli kolkytluku-musikaalien alkuisä. Kovinkin tunnettu aikoinaan, paikoissaan. Vagabond Lover oli hänen käyntkorttinsa ja portinaukaisijansa. Ensimmäinen elokuvansa. Aikaansa liittyvistä kökköyksistään huolimatta, tai välillä niistä johtuen hyvin etenevää perustarinaa. Valleen hahmon tulevaa anoppia näyttelevä Marie Dressler huitoo ja irvistelee itsensä sydämiin. Tahallisin ja tahattominkin maustein.

Pikkupaikkakunnan bändi lähtee isompiin ympyröihin. Vallee esittää orkesterinjohtajaa joka bändeineen pakosta, pienesti, hellästi ja hellyyttäväst huijaa olevansa olemassaoleva iso nimi ja yhtye. Siitähän sitä soppaa syntyy. Rakkaustarinakin nousee ja laskee huijauksen ja sen selviämisen tahdissa. Ensimmäisiä elokuvamusikaaleja. Elokuvan ensimmäinen tekstiplanssi: "Every small town has it`s small town band with big town ideas."

You`ll Find Out (USA-40)

Mulle tuntemattoman orkesterinjohtajan ja vitsailijan Kay Kyserin orkesteri johtajineen jää muiden vieraiden kanssa jumiin `creepy mansionin` bileisiin. Muista vieraista mainittavia ja onnistuvia ovat Prince Saliano (Bela Lugosi) ja Fenninger (Peter Lorre), mutta huono huumori ja liian monet laulut tekevät tästä tylsän. Boris Karloff alivaihteella ja valjusti Jim Carreymäinen M.A. Bogue on huono.


Valju`kauhua`.

Zombies on Broadway (USA-45)

Ehkä eräänlainen versio, huumoriversio Jacques Tourneaurin Mestarizombailusta I Walked With a Zombie`sta. Sillä elokuvassa mukana Tourneaurin elokuvan pitkäzombi Darby Jones ja calypsolaulaja Sir Lancelot!!


Oikein mainio huumorointi. Kaksi tolloa puoligangsteria lähtee etsimään `aitoa zombia` yöerhon `Zombie Hut`-esitykseen San Sebastianin saarelta. Siellä majaansa pitää mm Bela Lugosin esittämä Dr Renault, zombiseerumin keksijä. (Tekee elävän zombiksi joksikin aikaa, niin kauan kuin vaikutus riittää. Sitä sitten piikitellään, rokotellaan itse kehenkin, tahallisesti, tahattomasti, vahingossa ja vasitella.) Tollogangstereiden sanailu välillä kivan tolloa, Lugosi hyvässä vedossa, elokuva nättiä studiosaareilua.


"Give us a zombie!"

Night of Bloody Horror (USA-69)

Naistenmies-peräkammarinpoika(!!) psykedeelisessä painajaisessa naistensa murhineen. Toimivaa psykedeliaa ja siirtymä, otos Bored-yhtyeen (ei muuten yhtään bored) keikalle, kokonaiseen kappaleeseen on jopa jykevä, järisyttävä, säikäyttävä, yllättävä. Näin positiivisessa mielessä.

Elokuvassa pitkät pätkät pimeyttä, mutta parempi kuin edellinen. Toimiva.

Haunted House of Horror aka Horror House (Englanti-69)

Eräänlainen esi-slasher kartanokauhulla. Nuoret swingaawat kartanoon ja seiellä alkaa tap(p)ahtua ja ei ala. Ei oikein lähde mulle enää tää `swinging London`-meininki. Pääosissa Frankie Avalon ja Dennis Price poliisina!! Elokuvassa, elokuvasta pitkät pätkät pimeää.

Psycho from Texas aka Wheeler (USA-75)

Kyläkaupunki-maalais-metsä-kidnappauselokuva jonka pääosanesittäjällä eli kidnappaaja Wheelerillä on aikamoisen kuninkaallinen nimiyhdistelmä, nimittäin John King III. Tämä on lisäksi Linnea Quiqleyn eka kelteilyrooli, eka elokuvarooli yleensäkin.

Ihan sopivaa seitkytluvun puolivälin sliizailua ja tässä on aivan järjettömän pitkä juoksutakaa-ajo (yli puolet elokuvasta!!??) läpi maiden ja mantujen, metsien ja muiden. Sopiva sekoitus campia, roskaa ja sliiziä. Ja tylsyyttä. Sitäkin pitää kunnon camppailussa osaltaan olla.


Ja leffa lisäksi useilla hyvillä, synkillä country`rallatuksilla` ryyditetty. "Yesterday was a long time a go..."

If Looks Could Kill - Jos katse voisi tappaa (USA-86)

Porno-ohjaaja Chuck Vincentin ja pornonäyttelijä Jamie Gillisin (alkuteksteissä J. Gillis) ei ihan, melkein pääosittama eroottinen trilleri nousee alun kökköilyistä (tai sen ansiosta) absurdiksi puolihelmeksi. Elokuvan viimeiset sekunnit "monikerroksisen" epäuskottavan odottamattoman, onnistuneen yllättäviä.

Hämärämies (Gillis) palkkaa hautajais-hää-kokouskuvaajan videoimaan vastapäisestä ikkunasta erästä hämäränaista. Kuka käy ja milloin, siihen tap(p)aan.. Juoniaukkoinen järjettömyys, älyttömyys seuraa heti seuraavana päivänä kun miehet tapaavat; Gillis kysyy hemmolta että miksi mukana ei ole ääntä?! Sekä hemmo että katsoja huutavat Gillisille: "ÄÄNTÄ?! VASTAPÄISESTÄ TALOSTA?! ILMAN MIKROFONIA?! PELKÄLLÄ KAMERALLA?! KUTEN PYYSIT!!" No, katsojasta poiketen hemmo murtautuu heti seuraavana keskipäivänä naisen asuntoon melkoisella metelillä ja joutuu melkein kiinni!! Ja joutuukin kiikkeihin myöhemmin. Monta kertaa. No, ehkä ilman tätä tökeryyttä ei elokuvaa olisi olemassa. Ilman tätä tökeryyttä tarina ei olisi jatkunut monimutkaisiakin, jopa jälleen absurdejakin reittejä.

Genren absurdia parhaimmistoa. Gillis yllättävän hyvä. Leffa lopussa yllättävän goreinen. Suomikassukin.

The Corruption of Chris Miller (Espanja-73)

Painajaisia painonnostajasta, baletista, suihkusta, sateesta. Varsinkin viimemainitusta. Se tulee todellisuuteenkin, sillä nuori nainen sekoaa sateella..

Espanjalaisessa maalaiskartanossa asuvat äitipuoli (Jean Seberg) ja nuori nainen (Marisol). Tytär kaipaa jo jonkun aikaa poissaolevaa isäänsä, äitipuoli ei ehkä ex(?)-miestänsä. (Mies on kiertävä nukketeatterifanaatikko ja vaimo jättänyt makuuhuoneen peiliin jätetyn jäähyväisviestin paikoilleen,) Kartanoon pakkoja ja päitä saapuu sotkemaan tietenkin nuori kulkurimies..
Ja naapurikartanoa asustaa nuorimes, hevoskasvattaja, joka myös kaipaa (kuollutta) isäänsä.

Seberg osassaan tarkoituksellisenkin vaalean, haalean haamuinen, mutta valjun, vaalean aaveisuuden alla pulppuavat patoutuneet vimmat ja voimat. Nuoren naisen rooli pirskahtavampi, eläväisempi, enegisempi, `ennustamattomampi`, `epävakaampi`,`hullumpi`. Mukana myös munkki- sirppisurmaaja.

Hidastempoisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen, monipuolinen mysteeri.

Fleshburn - Kosto (USA-84)

Vietnamveteraani, intiaaniverinen mies, karkaa mielisairaalasta jonne neljä psykiatria ovat hänet määränneet. Hän etsii nelikon, kolme miestä yksi nainen, käsiinsä ja vie heidät aavikolle selviytymään. Itse hän seuraa tilanteita aavikkovuorten viileydestä.

Eri syistä hahmoille ja katsojalle tylsä ja tuskainen kokemus. Fleshburn on pitkä, tylsä ja tuskainen aavikkomakoilu -ja maleksinta. Vasta lopussa päästään vähän vuorille `vaeltamaan`. Kohtaus vuoristopurossa, lammessa virkistävä ja järjetön. Elokuvan alussa, siis todella pitkään, kuvataan `aavikon arkea` eli lähes paikoillaanolevaa kuopankaivuuta, kaktustensyöntiä, metsästystä. Loppupuolella näytetään että karkuri seuraa nelikkoa ja ampuu muutaman kerran hiekkaan. No, on hän aikaisemmin lähettänyt kotkan raateluhommiin ja on tässä jonkinlainen lopputaistelukin, mutta tylsähän tämä on. Nimenä olisi voinut olla myös Brainburn sillä niin autuaasti tämä ainakin tämän, hyvin etukäteen levänneen, nukkuneen katsojan uuvutti uneen.

Dallasista `tuttu` Steve Kanaly yksi nelikosta.

Taxi Tonight (Thaimaa-2005)

"Haunted house on wheels" `Aavetaksin arvoitus`. Thaimaalainen taksikauhuilu on erittäin epäonnistunut. Niin näyttelemissään (varsinkin), juonessaan, muussakin, kaikessa.
Liikenneonnettomuus-aave-zombi-nainen ilmestyy juuri korjaamolta käytetyn taksin ostaneen taksikuskin takapenkille. Aave ajaakin välillä. Kuski ei aavetta pitkään aikaan näe, mutta muut näkevät. Ja tietenkin hänkin lopulta.

Vaikka verta valuvat liikenneonnettomuusvalokuvat ja niistä nousevat aaveet, zombit ovatkin melko onnistuneita ideoita ja lopun hämäryyssuma vähän värisyttää, niin tämä on kuitenkin erittäin huono.

Väreitä (Suomi-65)

Suomen ensimmäinen(?) ja ainoa(?) `nudefilmi` on kesäisen syvän värikäs (elokuvassa lukeekin heti alussa COLOR), mutta muotopuoli. Suomen Äänen Eero Sinikanteleen(!) puhe ja runous on kukkivan kesäistä, siniveden värinää, yksinäisyyden tuskaa, mutta runopuoli ja alastomuusteema eivät oikein löydä toisiaan, vaikkakin luulisi näin; Kesä, luonto ja alastomuus. Kumpikin kulkevat liikaa omia polkujaan. Eivät yhdy.

Yksinäinen erakkokalastaja saa vedenneidon verkkoonsa. Hän on nähnyt `näkyjä` heistä jo ennenkin. Alastomuus(teema) on kilttiä, mutta kiltteys ei ole elokuvan pääeste, päävirhe. Se on juurikin kuitenkin tämä yhteensopimattomuus.Ja varsinkin vedenneitonudeilun (ja miksei miehenkin, se puuttuu täysin) vähäisyys. Tämä on tirkistelyä. Oikeastaan melkein ilman tirkisteltävää. Mutta kokonaisuutena kaunis. Luontoleffa. Ei nudeilu. Olisikohan pitänyt ottaa senaikaisista nudistileffa-Amerikanserkuista mallia ja panna pojat ja tytöt pelaamaan jotain peliä. Pesäpalloa tietenkin täällä. Mutta miten vedenneito juoksee? Vesipesäpallo?

`Alastomuus`anekdootti. Ei oikeastaan muuta. Luontokuvauksena vanhan, mutta hyvän, toistoa. Mutta ei oikeastaan tosiaan nudeilu.

Heikki Sarmannon suvekas musiikki.

Täähän menee nykyajan somesuhinaan; "Pyydystää ajatuksensa verkkoon, rikkoutuneet silmukat luovat vapaan pakotien."

"Tuulella ei ole suuntaa." - "Yöt eivät nuku."

Tunteita (Suomi-65)

Neljän debyyttiohjaajan episodielokuva on raikas elokuva ja jazztuulahdus 60-luvun puolivälistä. Aikansa merkkeinä elokuva, elokuvat ovat mustavalkoisia kaupunkikuvauksia joita ryydittävät jazz`tilutukset`.

1. Liukastelua. Kalevi Kortteen ohjaama ja Anssi Mänttärin käsikirjoittama elokuvanpätkä on juurikin aikamoisen käsikirjoitusmaisen, pikkuideamaisen elliptinen elokuva miehestä joka ihastuu kadulla kaatuneeseen naiseen. Mutta mikä käsikirjoituksen kaava -ja raakilemaisuudessa hävitään, niin sen pikku nyanssit, hyvät näyttelijätyöt ja talvinen raikkaus vievät teoksen `voittoon`.

2. Confiteor. Jaakko Talaskiven ohjaus ja käsikirjoitus. Kaksi miestä, `ystävykset` ovat `vetäytyneet` `täysi``hoitolaan` (Keski-Hämeen täysihoitola) kirjoittamaan käännöstyötä. Toinen mies on pyörätuolissa, toinen ei. Elokuvan alussa `väärä mies` on pyörätuolissa, oivaa vääntöä. Mutta ystävysten välille syntyy kuilu, jopa vihaa. Varsinkin sen jälkeen kun pyörätuoliton mies alkaa seurustella hoitolan nuoren naisasiakkaan kanssa. Elokuva päättyy toisen miehen kuolemaan, tai elokuva alkaa siitä. Koko kertomuksen ajan taustalla kuuluvat poliisikuulustelun äänet rytmittävät tarinan etenemistä ja lopputulosta. Tällä kertaa tehokeinona talvinen tunkkaus. Episodeista toiseksi paras. Liukastelua liukastelee melkein tasoissa.

3. Toivo, rakkaus. Leena Salokankaan ohjaamassa, käsikirjoittamassa, leikkaamassa episodissa nuori, aviossa yksinäinen nainen lähtee lähiöstä tapaamaan tuttujaan kaupungin kapakoihin. Ja lähtee `partaniekka viettelijän` (Anssi Mänttäri) kyytiin ja kotiin. Leena Peltonen ja Mänttäri vilahtavana `pääparina` hyviä, mutta muuten episodien heikoin lenkki. Asko ja Anssi Mänttärin musiikki. Se on perustoimivaa.

4. Kristiina. Ylivoimaisesti paras episodi. Asko Tolosen ohjaamassa elokuvassa käsitellään hyvin ja monipuolisesti ikiteemaa `Raskaana vai ei`. Kristiina Halkola ja Pekka Autiovuori esiintyvät elokuvassa oikeilla etunimillään ja uskottavan tunteikkaasti. "Pieni" suuri tarina. Esa Helasvuon musiikki.

Episodesissa on useita `pikku`viittauksia elokuviin; Liukastelussa on lehden elokuvamainossivu sekä Anssi U Mänttärin juliste seinällä (Mänttärin kämppä?), jossain episodissa oli tussilla(?!) tehty juliste Tuhkasta ja timantista, Toivo, rakkaudessa valtava Band of Angelsin eli Orjakaupiaan  ja Renoirin Pelin sääntöjen Ranskajulisteet seinällä (Mänttärin kämppä?) ja Kristiinassa valtavahko Jerzy Katalerowiczin Nunna ja paholaisten Puolajuliste, samoin seinällä. Kristiinassa lisäksi kameroidaan välillä vauhdilla, välillä pysähtäen lehden elokuvamainossivuun; Sieltä löytyy tavaraa mm Godardin Aviovaimosta, Budd Boetticherin westernin kautta nude-elokuviin. Eikä rockiakaan ole unohdettu, Kristiinan kämpän seinällä iso Rolling Stones-juliste. Ajan hermoilla.

Star Odyssey. (Italia-79)

Avaruuden Aatamin Al Bradleyn eli Alfonso Brescian avaruussaagat ovat toisaalta eivät minkäänmoista ja toisaalta, toista katsekantaa käyttäen aikamoista tavaraa! Toiston, tylsyyden ja älyttömyyksien - tai toisaalta tylsyyden toiston, älyttömyyksien toiston aarreaittoja ja kellarityrmiä.

Star Odysseyssä avaruushuutokaupat, Bradleyn avaruustavaramerkit, hopeahiuksirobotit ja tylsyyden ja pösilöinnin keinuva rytmi tekevät tästä vähän paremman Bradleyn. Ei huono! No, kyllä on! Helvetin huono! Lue(, jos pystyt) helvetin hyvä!

Olisko Suomi-kassun kääntäjän uskoa Tanska-kassua, jossa luki Journey to nowhere, vai minun käännöstäni väännöstäni Journey to everywhere. Kassussa, siis Suomi-sellaisessa luki geneerisesti, tylsästi Matka tuntemattomaan.

Bushwhacker (USA-68)

Autiomaan Aatami ampuu alas lentokoneen. Kyydissä olleet mies ja kolme naista selviävät syöksystä. Mutta selviävätkö he autiomaaäijän stalkkauksesta?

Eräänlainen esi-`roughie`. Sleazea ja smuttia, mutta ei raffeinta, ronskeinta sellaista, johtuen genren alku-ajasta. Ei vielä onneksi seitkytluku-smuttia.

Halpaa.

Jacquet - poika Nantesista (Ranska-91)

Elokuvaohjaaja Jacques Demy kuoli vuonna 1991. Hänen vaimonsa, Agnes Varda elokuvaohjaaja teki hänen kanssaan, hänestä, urastaan, lähinnä lapsuuteen, nuoruuteen keskittyvän `dokumentin`. Pariskunta oli yhdessä vuosikymmeniä ja se näkyy elokuvassa ihastuttavalla, surullisellakin tavalla; Ihastuttavuutta tuo pienen ja nuoren Jacquesin innostus nukketeatteriin (itsekin tehden), elokuviin (jo pienenä itsekin tehden, mm siten että hän keitti kattilassa elokuvafilmiä, raaputti, suti entiset filminroippeet pois ja piirsi tussilla uudet animaatiot tilalle), musiikkiin, värikkyyteen (perhe ja monet muutkin laulavat koko ajan, välillä värit pamahtavat päälle, varsinkin kun näytetään pätkiä Demyn elokuvista, kohtauksista jotka liittyvät lapsuuteen, ja hyvin useat liittyvät). Näytellyt lapsuuskohtaukset ovat yleensä mustavalkoisia, varsinkin sota-ajan, natsihallinnon ajan, mutta niissäkin tosiaan Jacquesin mielikuvituksen ja toteutuksen vähän fantastisetkin väripärskähdykset kuvaavat poikkeuksellisen iloista, monipuolista ja tekevää lasta, lähipiiriä ja seutua. Ankeasta ajasta huolimatta. Ja tämä värikkyys kuvaa koko Demyn elokuvauraa, se jatkuu koko elokuvauran läpi. Surullisuutta mukaan tulee Demyn viimeisten vuosien taistelusta leukemiaa vastaan, mm kohtaus jossa ulkoisesti raihnainen mies makaa hiekkarannalla ja antaa hiekan valua sormiensa lomitse lyö yhtä aikaa kyyneleet silmiin että halua tehdä kunniaa pitkän uran tehneelle miehelle.


Kaksituntinen värikästä elokuvahistoriaa.

Virvatuli (Ranska-63)

Miksei joku joskus tee mestariteoselokuvaa köyhästä, yksinäisestä alkoholistista? Ilman maailmantuskaisia mietelmiä? Ihmisestä, jolla ei ole aikaa, mahdollisuutta, varoja, voimavaroja sellaiseen.

"Have you two discussed divorce?" "We did, once. Six months ago, just before I left." "And since then?" " "We aren`t spoke then." Sitä odotellessa pitää tyytyä esim Louis Mallen ohjaamaan Virvatuleen. Se tuo hyvin ja julmasti esiin alkoholismin, alkoholistin lainalaisuudet.
"Kuin käärme kivien välissä."

Adelheid (Tsekkoslovakia-69)

Tsekkoslovakian Sudeettialue Toisen maailmansodan jälkeen. Tsekkiupseeri saapuu natseilta lunastettuun kartanoon. Kartanopalvelijattarensa (hänelle) toimii paikallisen ex-natsipomon, kartanon"omistajan" tytär (Adelheid). (Alueen saksalaisnaisia on pelloilla töissä, valkoiset käsivarsinauhat merkkeinään. Eli julma merkitseminen jatkuu. Missä merkityt miehet? Syylliset erikseen, mutta miksi merkitseminen? Tätä elokuva,ajaltaan harvinaisesti, pohtii.)

Upseerista ja Palvelijattaresta tulee "rakastavaiset". Tämä Frantisek Vlacilin ensimmäinen värielokuva on synkkä kuin syysyö. Kahden ihmisen, kahden valtion "rakkaustarina" on julma kuin sota ja sen seuraukset. Ei toivoa. Usein keskustelut kaikuvat, ulkonakin, kuin kaikuvassa umpiossa, realistinen tehokeino. Sota on umpio, sodan päättyminen on umpio. Pyristelyä. Vlacilin visiot nyt karumpia kuin edellisissä filmeissään, mutta julmuus jatkuu...

Mestariteos, mutta ei Marketa Lazarovan tasoa. Tietenkään ei ole. Se olisi mahdottomuus.

Kuolleet taiteilijat kaupungilla (Suomi-?)

Elokuvan alussa puhelimessa vastataan: "Kaupunki..." Sitten kulttuurikysyntään vastaavat kaupungilla kulkevat ja oikeasti Kaupunginhallituksen taloon menevät `Kuolleet Taiteilijat`, karvalakkipäinen, korvalappuinen, omaa omakuvaa kainalossaan kantava Vincent van Gogh, tekokaljuinen Picasso, valkotukkainen, aurinkolasinen Warhol, Enkeli saapuvat valittamaan kulttuurin alasajosta.

"Valitettavasti Kaupunginjohtaja ei oo paikalla..." "No se nyt arvattiin.."

Yksinkertaisesti; Nerokas.

Gabriella Nukentekijä (Suomi-2018)

Keskityn nyt pitkäksi aikaa suomalaisen, turkulaisen kokeellisen elokuvan monisuuntaiseen ammattilaiseen Anneli Nygrenin tuotantoon.

"Mitä tulee niihin asiakkaisiin, jotka saivat erikoiskäsityönä valmistamani nuken, well, ainakaan kukaan ei tullut valittamaan..." "Ja tietenkin minulla oli myös öiset harrastukseni..."

Tässä teoksessa "perinteinen" nukkekauhu kohtaa `Turun historian`. Ensin käsityönä, sitten teollisesti valmistetut nuket toimivat elokuvassa postissa lähetettyinä mm ruttoisen isorokon levittäjinä historian ja nykyajan hullunpyörässä ja karusellissa. Ja seesteisyydessä.

Oivallinen genrekehräys historiasta, lähihistoriasta sekä nykypäivästä, mukana Nygrenin lempigenreily, vampirsismi.

"Me nääs ollaan salakihloissa!" "Tietääkö sulhanenkin?..."

Uusi (tulo)kulma nukkekauhuun.

The Ultimate Ninja (Hong Kong-86)

Onko tämä myös Ultimaattinen Ninjaelokuva? No ei, mutta roskaa riitti. Mutta siitä myöhemmin, nyt ei mieli ja keho jaksa kuin Ultimaattisen Huonoon Jouluvitsiin, näin kevään keskelle:

Mitä Joulupukki sanoi pikku-Godfreylle? "Ho! Ho! Ho! Onkos Godfey ollut kilttinä?" Ja niin Pikku- Godfrey sai ensimmäisen elokuvakameransa... Ja loppu on valitettavasti "elokuva"historiaa. :-D

No, joo huumori sikseen. Eiku se tietenkin jatkukoon! Tämä kovan kaksikon, tuottaja Joseph Lain ja käsikirjoittaja-ohjaaja Godfrey Ho`n tie kuinka mones tuotos on taas sitä räkänaururoskaa ja törppötoimintaa "parhaimmillaan";  Mies hajoittaa harjoituksissa hapuilevan vaappuvasti sohien tiukassa kasassa olevia lasinpalasia pitkällä kepillä.(Ovat niin lähekkäin, että kuka tahansa ja mihin tahansa huitoo, niin aina särkyy ja putoaa. Ja miehemme tosiaan huitoo minne sattuu.) Ohjaaja-opettajansa sanoo: "You doin`great!" Sama mies hyppää korkeuksissa olevan riman yli, vain ylitys näytetään. "You doin`great!" Entäs tyypin asu! Musta kotkakuvioinen t-paita ja lähes kainaloihin nostettu kotkakuvioinenkauttasolkinen vyö! Entäs toisen kaverin kostyymi? Hihaton poolopaita, no nyt on nähty sekin, vaikken olis välttämättä halunnut!! Ja voiko (Ninja)elokuva jossa Ninja nostaa kiven takaa ninjafiguurin (ensin näkyy vain vapiseva figuuri) eteensä harjoituksiaan katselemaan olla huono elokuva? No ei voi!! Ja tämä tapahtuu vielä kaksi, eiku kolme kertaa!! Yksistään nämä kohtaukset tekevät tälle, tästä jo klassikkostatuksen!! (Ennen elokuvan katsomista katsoin tältä dvd:ltä Ninja The Protector ja Dragon Ninja-elokuvien trailerit, ja niissä vilahtaneet ritsa(?)ninja sekä puhallusputkininja, sekä varsinkin kahden `ritari`ninjan moottoripyöräturnajaiset jättivät Ultimate Ninjan varjoonsa jo ennen sen katsomista. Mutta jo yksistään tämä ninjafigurointi jätti nämä näkemättämät ninjailut täysin pimeyteen. Unohdukseen. Ultimate Ninja, Totta Tosiaan!)

Ja kyllähän tässäkin elokuvassa niillä ninjoilla lukee otsanauhoissa että Ninja. Ainakin joillakin. Varmistuksen varmistus. Ja tässäkin elokuvassa vilahti muuten sitten se puhallusputkininja. Ja jalkajousi. Jättikirvesmies"ninjan" (siis kirves on iso, ei mies) ja rautaputkininjan taistelussa aluksi epätasaisuutta, mutta ninjahan (se ilman lainausmerkkejä) potkii tuollaiset pojat, pellet pellolle!

Juoni; No joo...

Young Bruce Lee aka Real Bruce Lee aka Bruce Lee: The Little Dragon (Hong Kong-USA-77

Monet 70-luvun Bruce Lee-dokkareista kautta kloonielokuvista (ne ovat usein näitä kahta) olivat usein omalaatuisia, sekaviakin. Tämä Dick Randallin tuottama elokuva on myös erikoinen, mutta erikoinen juuri johdonmukaisuudessaan, pohjustuksessaan; Tässä yli puolet elokuvasta on pitkiä pätkiä Leen lapsuusrooleista Hong Kong-elokuvissa. Sinänsä ne eivät näytä juurikaan Kung fu`ailua sun muuta, mutta pikkuista viittausta siihenkin, niihinkin. Tärkeimpänä on nähdä Lee nuorena näyttelijänä. (Näyttelee isänsäkin kanssa.) Ja vaikka hän ei mikään mestariluokan näyttelijä ollut, niin kyllä hänellä tatsia oli. Silloinkin.

Elokuva etenee näiden elokuvien jälkeen suosioon. Erittäin kummallisesti (mutta myös mielenkiintoisesti, uniikisti, mutta täytyy myös todeta, tylsästi) elokuvan ensimmäinen puolisko kestää reilusti, reippahasti yli tunnin ja (kloonatut [1]) suosiovuodet 20 minuuttia! Tätä on yleisesti kritisoitu, syystäkin, olen itsekin vähän samaa mieltä, mutta, kuten sanoin, elokuvassa on myös uniikkia arvoa. (Vaikkakin lopputulos on vähän puolivillainen pannukakku; harvinaista, huonoa, hyvää, keskinkertaista. Mutta onhan elokuvan (eräs) nimi Young Bruce Lee. Tämä elokuva keskittyi siihen.)

[1] klooneina Bruce Li, Dragon Lee. Tais Sammo Hung`kin vilahtaa rivissä. Itse Brucekin näkyy lopussa. Juhlissa ja hautajaisissa.

Ninja Squad (Hong Kong-86)

Tämän leffan cool clou on se, että Ninjoilla lukee otsanauhoissaan Ninja. Kaiken varalta, kato jos ei erivärisistä disco kautta jumppa-ninja-asuista sekä miekoista sitä ninjuutta vielä huomaa. Ettei jää epäselväksi. Tällä kertaa viiksettömän Richard Harrisonin (Ninja Master Gordon) ja Dave Wheelerin (Ivan The Red, kutsuu edellämainittua Gordon The Cowardiksi) asuja on vielä tuunattu isoilla ja lepattavilla folio-hopea- olkatoppauksilla, hihoilla ja säärystimillä, saaden aikaan vielä avaruuskuninkaallisen vivahteen (asu)kokonaisuuteen. Ja heidän välisiin taistoihinsa.

Elokuvan toinen tarina kertoo Billystä, nuoremmasta ninjasta, juuri Ninjakoulun suorittaneesta joka on jokaisen työkkärin työntekijän ja työnhakijan perusprobleemin äärellä; "Ninjataidoista ei taida olla apua töitä hakiessa."

Pyssilläkin paukutellaan, koska tämä on myös gangsterointi.

Ihan kivaa iltapäivän Godfrey Ho`hoilua ja perusmäiskintää -ja räiskintää.

Reptilicus (Tanska(!)-USA-61)

Enpä tiennyt että Tanskassakin(!) on tundraa. Tai toimintamonsterielokuvaa! Sillä tämä on tanskalainen(!) toimintamonsterointi! Tai tanskalais-usalainen, American International Picturesin `esitys`. Mutta Tanskaan sijoittuva. Tuohon `tundraan` mennäkseni, filmin alussa kuparinkaivajat löytävät poran-putkentukkeena olevan hirviön peräpyrstön muka `Lapin tundrilta`. (Tundra ei näytä juurikaan tundralta, lehtevää ja rehevää riittää. Eikä lihakasat pyrstöltä. Eikä tundralta näytä myöskään suurehko lentokenttä jolta löytöpyrstö lennätetään Kööpenhaminaan.)

Reptilicus laittaa Köpiksen kappaleiksi! (Eikä ole sen jälkeen Kööpenhamina kuin ennen.) Ei nyt läheskään minkään Godzillan [1] veroisesti, mutta kyllä tämä kuriositeettiuden ylittää. Se asia mikä sen varmasti ylittää ovat hirviön suustansa ampumat Manaajamaisen vihreät (tämä on värielokuva!) happolimat, sähkösyljet!

Hirviö ja näytteleminen kaikilla koko ajan karmeaa kökköyttä, mutta katujen pakoonjuoksijamassoissa paniikin tuntua, varsinkin keskeltä kohoava silta-kohtauksessa, siinä jopa kauhua, kuolemaa. Ja katujen konekivääri tykki pataljoonat räiskivät petoa jatkuvasti ja `uskottavasti`.

Tanakkaa törvellystä.


"Is he good-looking?" "He has three eyes and false moustasche."

[1] Erona Godzilla-elokuvien Muovitokio-hävitykseen; Tässä näytetään enemmän sodan jälkiä. Tässä tapauksessa halvempi toteutus näyttää `aidommalta`, karummalta.

Casa de Lava (Portugali-95)

Tulipa edellisen tekeleen jälkeen katottua taas jälleen kerran kunnon elokuva, Greasy Strangler. Siinä on oikeaa, oikeanlaista outotta ja kunnon roskaa, poijjaat!


Mutta tällaisen tekeleen jälkeen (siis Aaaaaaaaah!`in jälkeen)  on välillä myös yhtä juhlaa katsoa kunnon taide-elokuva! Oikea elokuva! Nimittäin tällä kertaa Pedro Costan ohjaama Casa de Lava.
Se on eräänlainen `uudelleenajatus`-`arviointi` Jacques Tourneaurin klassikosta I walked with a zombie`sta. Nyt, tällä kertaa "zombie" on rakennustyömaan onnettomuudessa koomaantunut mies.


Mies on ainakin puolet elokuvasta koomassa sairaalassa. Muut keskeiset tarinaa `jouduttavat`  päähenkilöt ovat sairaanhoitajanainen ja `kappaleen` tunnistettavasti, mutta kirskuvasti sahaava viulistimies. Nainen on oikeastaan elokuvan päähenkilö, tai nainen ja koomainen mies, ja kun viulisti soittaa bändissä, niin hänen soittonsa sulautuu hyvin rytmiin ja iloiseen soitantaan, tunnelmaan. Porukkapoweria. Mutta kuka soittaa lopussa viulua? Elämä soittaa. Voittaa. (Ikikliselause; "Elämä voittaa", sillä kuolemahan meille kaikille koittaa, mutta elämä sitä vähän rajoittaa.)


Koomaista, kuumeista, kuumaa, laavamaisen-maisemaisen jähmeän `joutuisaa`, `vyöryisää `menoa`.
Jos edellistä ei ehkä halua, jaksa, pysty katsomaan uudestaan, niin tämän kyllä.


"We ought to die as children, and be born old."

Aaaaaaaah! (Englanti-2015)

Tässä Steve Oramin elokuvassa ei puhuta mitään ihmiskieltä, vaan apinamaisesti mesotaan, mölytään (tältähän ne eläinäänet usein ihmisestä kuulostavat) ja muutenkin toimitaan. Erittäin sottainen, sontainen (ja moni muu eritteinen) elokuva.
En yhden katselukerran perusteella pysty määrittelemään jääkö tämä vain yhden katselukerran kuriositeetiksi vai onko tässä paljonkin pinnanalaista tematiikkaa. Vai jääkö sekin vain kökösti toteutetuksi `ihminen on eläin kun vähän vaatteita vähentää ja ihoa raaputtaa`-keittiö, -tai pahemminkin sanottuna vessafilosofiaa.
Enemmän näkyi negatiivista tulevan elokuvasta mieleen, mutta uudet katselukerrat ehkä löytävät elokuvasta muutakin. Jos niitä kertoja tulee.


Mölyä ja suttua. Ja mahdollisesti (muita) ala -ja ylätasoja?

Urpoa roskaa. Löysää roskaa. Tylsää roskaa.




Ja miksi näissä leffoissa hyvin usein, kun halutaan, yritetään olla `rajuja`, näytetään runkkausta, ruualla räpimistä, spermaa ja yrjöämistä. Niin näytetään tässäkin. Boring as heaven, taivahan tylsää!

The Legend of The Holy Drinker (Italia-Ranska-88)

Alkoholisoituneen kirjailijan Joseph Rothin omiin kokemuksiin perustuvan upean novellin Ermanno Olmin filmatisointi voitti vuoden-88 Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen leijonan. Ja täysin syystä. Ja varsinkin Rutger Hauerin syystä. Hän on pääosassa mestarillinen. Ohjaaja Olmi oli nähnyt Hauerin Liftarissa(!), ja halusi hänet tähän elokuvaan. Hyvää havannointia, sillä Hauerin kasvot, ilmeet, kehonkieli sopii nyt erittäin hyvin `rauhallisen juopon` rooliin. Hän on harvinaisen aidosti yhtä aikaa sekä tilanteesta toiseen lentelevä haavanlehtinen että stoalaisen tyyni, varma myhäilijä.


Hauer on Andreas Kartak, Ranskassa sillan alla asuva puvuntakki-poplarijuoppo jonka kaikki rahat (niitä vain ilmestyy) menevät viinaan. Nämä ilmestymiset ovat Rothin tarinan ja Olmin, Hauerin elokuvan pääpointti, puoliarkinen, puolifantastinen-satuinen pääpointti; Elokuvan alussa rikas mies (joka väittää myöskin olevansa asunnoton) antaa Kartakille isohkon summan rahaa. Takaisinmaksulla ei ole kiirettä ja sen voi sitten maksaessa lahjoittaa Pyhälle Thereselle, kappeliin.
Kartak on periaatteen mies, mutta maksureissut päättyvät aina viimeistään vähän ennen kappelia johonkin esteeseen; Juopotteluseuraan, naisiin, huijariseuraan, naisten raivoamisiin (luulevat Theresen olevan uusi nainen) jne... Mutta satumaisesti Kartak saa aina rahaojenmenetyksen jälkeen jonkun käänteen, suoran jälkeen taas lisää rahaa... Ja tätä ei tosiaan ole tehty millään  absurdillakaan huumorilla, vaan arkisella absurditeetilla, arvaamattomuudella, uskottavuudella. Baarit ovat ajattomuudessa, rajattomuudessa vähän Kaurismäkeläisesti kelluvia mikrokosmoksia, joissa `juopot` on sijoiteltu teatterimaisesti, mutta aidonoloisesti lähes puhumattomaan tuijotukseen. Mutta heissä kukkii, vilkkuu, väikkyy iloisuuttakin.  Absurdia iloisuutta kyllä tulee mukaan elokuvan Itäblokkielokuvamaisella huilu ja muu puhallinääniraidalla (Kartak ja juoppokaverinsa ovat `Itäblokista`) ja se hajoittaa ja tukee tarinaa vaivattomasti. Hauer on tosiaan huikean rauhallisessa, mutta varmassa vedossa tässä `pullo laineilla`-hahmossa. Pyhä hahmo, pyhä pullo. Mestarillista pienten, pienten liikkeiden täyttä hallintaa. Ja ei-hallintaa. Huh-Huh, mikä suvereeni suoritus!

The Brain Machine (Englanti-55)

Rikollisehko (ei kuitenkaan rikosrekisteriä) mies päästetään sairaalasta pois. Sairaalan tohtori (Elizabeth Allan) huomaa yhtäläisyyden neloismurhaajan ja hänen aivokuvissaan. Mies kaappaa tohtorin autotallimurjuunsa. Miehen ja naisen perässä ovat poliisit, naisen tohtoriaviomies (josta nainen on melkein eronnut, koska mies on naimisissa sairaalan ei hänen kanssaan) sekä muutamat hämärämiehet...

Elokuvan nimellä mainostetaan liioittelevasti scifiä, mutta mainoslauseilla, myöskin liioittelevilla, vääräänvääntävillä sellaisilla, britti-noiria. ("STOP THIS KILLER!") Elokuva taipuu vahvasti viimemainittuun (viimeinen puoli tuntia kuitenkin suht tanakkaa takomista) , mutta kokonaisuutena ollen perus-britti-noiria. Melkoisen keskinkertaista sellaista.

-Viittausten viidakko vie elokuvaa harhaan, ja varsinkin genreviittausten. Muotopuoli, päättämätön elokuva, mutta suht katsottava.

The Brain Machine (USA-77)

Do you ever think about your brain? Alussa Tohtorismies tohtoristakissaan, salkku sylissään juoksee tutkimuslaitoksesta metsään piilotellen puun takana, ja taas juoksuun ja tappoon... Kummallisin kohtaus: Kaksi Henry Silvan näköistä miestä keskustelee pistoolin ja puukon eroista. Tai jotain sinne päin. Pikkuisen sinne päin.

"You mean the whole truth?" "Yes." "The whole truth?" "Yes." "Golly! This experiment`s gonna have x-rating!" Neljää tyyppiä naurattaa, minua ei. Minua v*tuttaa. No, nämä neljä tyyppiä tulee johonkin hämärään sekotutkimukseen (no mieltähän siinä kronklataan) maailman tilasta, yksi on pappi ja yhdellä näinkin laaja, monipuolinen cv: (Sonny Bonon näköinen) rekkakuski-baarimikko-puuseppä. Mites puutarhuri? Mielen puutarhuri? No, ainakin mielen puuseppä.
Ja puista ja puistattavaa on koko elokuvan `funktio` ja meno muutenkin. Mielipuolisen masentavaa menoa koko teos. Hypitään sinne ja sun tänne ja varsinkin niiden ohi, sivuun, ja taas `palataan` `johonkin`. Kai tällä yritetään kuvata jonkinlaista mielenhallinta-salaliitto-sekamelskaa. Eiku ei.
"Maybe God knows, I don`t."

Vaarallista vapautta (Suomi-62)

Mies pakenee rajan yli. Suomeen. Länteen. Mutta lännemmäksi olisi päästävä. Suomessa on auttajia, mutta myös tietenkin varsinkin päinvastoin.


Tämä Veikko Itkosen viimeinen ohjaustyö ihan kerran-pari katsottava kuvaus joka saa voimansa, mutta myös kärsii isosta hahmokavalkadista. `Nuorisoketjun` näyttelijät Maija Karhi, Antti Litja, Ville-Veikko Salminen, Risto Aaltonen, Tarja Nurmi lunastavat hyvin paikkansa, mutta Irma Seikkulan ja Kullervo Kalskeen kulissi-pettämis-avioliitto on päälleliimattua filminjatketta. Leo Jokela `vilahtavana` kännisenä kusipääkopeloijana sekä selittäjänä-sönköttäjänä ja Erkki Viljos nauravaisen, niljaisen smoothina päällikkönä ovat sellaista myös, tyhjänpäiväistäkin, mutta erilaista roolitusta johon olemme heiltä tottuneet. Hahmot onnistuvat heiltä. Varsinkin Viljoksen kaahaus ja paahto on järjetöntä, mutta (siksi juuri) toimivaa.
Ohjaajan pojan Jussin Strangers-bändin rautalanka sopii hyvin kohtauksiin ja tunnetilojen kuvauksiin. Vilahtaapa bändi keikallakin.

The man who finally died! (Englanti-62)

"That`s my father!" Hemmo (Stanley Baker)  on luullut että hänen saksalainen isänsä Kurt Deutsch (onko enää, voiko olla saksalaisempaa nimeä?) on kuollut jo parikymmentä vuotta sitten Saksassa. Mutta sitten isä soittaa ja käskee käymään. Mutta isä on kuitenkin kuollut. Vai onko?


Tylsää taaperrusta. Ei auta Bakerin pikkuisen liian isot aurinkolasit, jotka ovat kyllä cool kuin kevätpuro, eikä auta edes se, että Saksassa odottaa myöskin itse Peter Cushing!! Elokuvan juliste julistaa ja lataa liioittelun tyhjiin korkeuksiin: "The mystery of the century explodes!" (Ei räjähdä, ei sinnepäinkään. Ei edes tussahda, synny suutaria. Mysteerikin mitätön.) Ja: "Stanley Baker in A.C.T.I.O.N!" Eiku: B.O.R.I.N.G!  T.Y.L.S.Ä.Ä!
Elokuva joka lopultakin loppui...

Biohazard (USA-85)

Fred Olen Rayn ohjaama elokuva on mukavasti limaa valuttava, mössöä tekevä öllömölliäinen-öllömölliäis-alieni-roskailu. Oikein onnistunut ja napakka tunti ja kymmenminuuttinen.
Angelique Pettyjohn esittää pökkelönnerokkaasti blondipsyykikkoa. (Pettyjohn on ehkä tuttu samantapaisesehkosta roolista Jim Wynorskin Lost Empire`stä Whiplashin roolista. Siinä' mustatukkaisena.) Ohjaajan viisi(!).vuotias poika Christopher esittää minikokoista alieenia! Hirviöhän, hänhirviö repii elokuvan "keskeisessä" kohtauksessa E.T.-elokuvan julisteen!! (Liekköhän, lieneeköhän aito?)

Perusrapaista, perusrupista roskaa. Ehkä perus`tason` ylikin.

Videomannen - Videoman (Ruotsi-2018)

Tässäpä onnistunut, tähän päivään sijoittuva nostalgisointi. ("An anti-80s nostalgia movie" lukee dvd:n takannessa ja pääosamies sanoo elokuvan alussa: " In 1980 I was standing in a radio and tv shop. Then I saw them. Fat shiny boxes with animated covers. VHS tapes. A year later I ran the best video store in Sweden. This is 2017. A completely different world." Ja dvd:n kannessa vielä kryptataan: "VHS is dead.")
Vaan eipä olekaan. Joka paikassa Kaikilta. Videomannen on loistava fiktioelokuva vhs-keräilijöistä, keräilijästä, keräilystä vahvan tietämyksen, kunnioituksen sävyttämänä. Keräilyn ihanuus ja kurjuus tulee tutusti,  konkreettisesti esiin; Löytämisen riemu, samoin kuin vajaan ja varsinkin täyden kokoelman kauhu. (Nuuskamuikkunen. "Hemuli ei ole enää keräilijä, hänestä on tullut pelkkä omistaja. Eikä se ole läheskään yhtä hauskaa.") Elokuvien katsomisen sekä vhs-kansien esiinneellistämisen, hypistelemisen riemu  (samoin kuin LP-levyissä on keräilijöitä, jotka pitävät kansia vain `esitttely`-hyllytavarana) että näkemättömän (lue: varsinkin omistamattoman) elokuvan tuskaisa etsiminen. Oivia vhs-keräilyn anekdootteja ovat tässä elokuvassa mm välillä jatkuva pysäytyskuvien käyttö (tässä tutkitaan pysäytyskuvista tekikö Rosalba Neri hard core-otoksia) ja keräilykohteiden vaihtumisesta elokuvahistorian sisällä ("Kerään nykyisin 60-luvun Tsekkielokuvaa,") Loistavia huomioita. Mutta tässä keskitytään tietenkin lähinnä genre-elokuvien, varsinkin kauhun keräilyyn, keräilijöihin, keräilijään. Näemmekin suht paljon vanhoja, täällä monesti tuntemattomiakin, vanhoja-Ruotsi-nauhoja. Ja muitakin. Naapurimaamme vhs- kulttuuri jäikin aikoinaan paljon Kreikan ja Hollannin nauhametsästyksen varjoon. Kiitos tästäkin kultturiteosta. Ansiokkaasti, ankarasti, rohkeasti tuodaan myös keräilyn haitta-ääripäitä esiin; Yksinäisyyttä, alkoholismia. Mielenterveysongelmia. (Välillä pääosaheebo nähdään, tai hän näkee itsensä tv:n sisällä hakkaamassa ulospääsyä.) Mutta myös kahden erilaisen (ja kuitenkin niin samanlaisen, vaikkakaan toinen ei periaatteessa keräilijä olekaan) yksinäisen varmaa hapuilua toisiaan kohti. Mutta ei todellakaan mihinkään Jenkki-tyyliin, eikä minkään maan tyyliin, vaan ihmisten tyyliin. Todella monipuolinen elokuva.

(Yksi juttu vähän harmii. Miksi ns ei ihan tavalliset miehet, jopa vähän ns yhteiskunnan ulkopuoliset esitetään lähes aina hupparihemmoina? Ja jotenkin se, että pääosamiehellä on älypuhelin, tuntuu mokalta, virheeltä.)

Ja todella monipuolinen elokuva siitäkin huolimatta, ettei tämä oikeastaan ollut yhtään sellainen kuin etukäteen odotin. Ajattelin, että tämä on `harvinaisen nauhan verinen metsästys` tai/ja `seiskari- kasarielokuvaretrogoreilun tyylinen murharetrosplättinki`, mutta tämä olikin aivan jotain muuta. Jotain paljon parempaa, onnistuneempaa ja ennenkaikkea aidompaa. Arkisempaa, jopa.

Ennio(hieno nimi-idea!) on isossa kellari`studiossaan`, kasettien säilytys ja katselupaikassaan, oikeastaan kodissaan, suurimman osan ajastaan viettävä viisikymppinen mies jonka keräilykaveri Bosse on jo liuennut seurustelun satamaan ja joka pikkuhiljaa törmää alkoholisoituneeseen, työpaikkakiusattuun naiseen, Simoneen, Egypti-orientoituneeseen "keräilijään". Elokuva jättää kauniin kuvan; Keräilyä ei välttämättä tarvitse lopettaa, ei ehkä hiljentääkään. Ihmisiä, kiinnostuksenkohteita voi yhdistää. Tai pitää ominaan.

Aidonoloinen, tiedontäyteinen fiktio, kuvaus ihmisistä.

Haldane of The Secret Service (USA-23)

Kahlekuningas Harry Houdini teki yhden käden kourallisen elokuviakin, mutta suosio oli tietystikin enemmän kahle-esitysten puolella. Tosin elokuvissakin, yleensä lopussa, näytetään yksi, kaksi kahlehdintaa, tässä siipiratassidontaa ja pyörintää. Houdinin paras näkemäni elokuva on The Man from Beyond, mutta tämä Haldane on kuiva, laahaava ja tylsä dekkarointi jonka juuri ja juuri katsoo Houdinin elokuva-anekdoottiuden takia. Sillä niin lyhyt oli se ura.

The Cruise of The Jasper B. (USA-26)

Olemukseltaan, toiminnaltaan; viiksekkyydessään, paidattomuudessaan eräänlainen esi-Errol Flynn,  Rod La Rocque esittää ties kuinka monennen polven seikkailijasuhaajaa (elokuvan alussa hänet nähdään 1700-luvun merirosvo-naistenmiehenä) joka joutuu ilmeisesti myös ties kuinka monennessa polvessa pulaan; Hänen talonsa ja hänet ulosmitataan. Ulosmittaus-huutokauppa menee niin pitkälle että sänkyä kannetaan pois hänen vielä nukkuessaan siinä, kylpyamme hänen kylpiessään... Kylpeminen onkin jostain kumman syystä yksi elokuvan juttuja. Myös elokuvan naistähti (Mildred Harris) nähdään kylpemässä ja verhon takana varjokuvana `alastomana`, kuivaamassa ja pukemassa. Aiheuttanut varmaan kiimaa ja kohua aikanaan. Samoin La Rocquen esiintyminen, hän bostailee ilman paitaa pitkiä aikoja ja elokuvan naislaumat kikattavat, kääntyvät punastuneina kun La Rocque laittaa pitkiä alus/yöhousuja (aamulla, päivällä!) jalkaansa!, mutta kaikilla onkin käsipeilit joilla seurata tyyppiä ja tilannetta!

Hauska, mutta myös vaivaannuttavan toisteinen. Mutta myös vauhtia piisaa: Mainittakoon kohtaus, mitä sanotte kohtauksesta jossa surffaillaan ilman kuljettajaa olevan auton katolla pomppivassa `ruumisarkussa`( lautalaatikko, myös arkussa, laatikossa oleva hemmo hengissä) täyttä vauhtia mutkamäissä kohti rantaa.  La Rocquen jatkuvat leveät naureskelut milloin missäkin tilanteessa suttaavat, upottavat elokuvaa kummallisiiin suuntiin, mutta toisaalta myös kummallisuudet (esim mainittu huutokauppa) pitävät sitä pinnalla. Erikoinen cocktail. Erikoisista erikoisin idea on testamenttitekstin tarttuminen paperista kylpijänaisen selkänahkaan! Puhumattakaan pommituksista, tykistötulituksista (niin maalta kuin mereltä) sekä valtavien sotilasrykmenttien hyökkäyksestä häälaivaa vastaan. Sillä tämä tuottaja Cecil B. DeMillemäinen, massiivinen offensiivi huipentaa elokuvan pääjuonen; Seikkailijasuhaajan suvussa on mentävä naimisiin viimeistään 25- vuotiaana sukulaivassa. Muuten ottaa ohraisesti. Tosin elokuvassa ohraisestiotto menee ja toteutuu jostain syystä `vähän` vinoon jo päivää ennen "laskettua aikaa". Myös Mildred Harrisin hahmolla oma oja `kannettavana`; Hänen `selkätestamenttinsa` takana on ilkeä sukulainen ja pääosaparin eteen pelmahtaa sattumalta myös postiautoryöstäjä- gangsterisakki. Ja `ruumisarkku` ja ryöstösaalislaatikko tietenkin sekoontuvat kuljeskellessaan maanteitse ja vesitse. Ihan vauhdikasta menoa.

Greed - Ahneus (USA-25)

"Oh Mac, think of all this money coming to us just at this moment, don`t it kind of scare you?" Kyllä kannattaisi pelätä. Kaivostyöläisestä(!) hammaslääkäriksi(!! no kultakaivoksesta kultahampaisiin!!) itsensä nostattanut mies on juuri mennyt naimisiin Trinansa kanssa kun he kuulevat vaimon voittaneen 5000 dollaria arpajaisissa!! Tuplavoitto, mutta moninkertaiset tuhon siemenet...

Erich von Stroheimin moneen kertaan torsottu mestariteos (Stroheimin mukaan hänen ainoa Elokuvansa) on mestariteos nykyisessä parin tunnin (nelisen tuntia stilkuvin) mitassaankin, mutta olisi alkuperäisessä 9-10 tunnin kestossaan Mestariteosten Mestariteos.

Raha panee paskaksi kaiken nuorenparin elämässä, rahanhimo, sekä tietenkin myös niiden näiden läheisten elämässä joilla ei rahaa ole. Vanha tuttu juttu, vanha tuttu tarina, mutta Stroheimin ohjaus (`Personnally directed by Erich von Stroheim` lukee täysin totuudenmukaisesti alkuteksteissä) on todella mestarillista ja näyttelijät yltävät huippusuorituksiin Ohjaajan rautakouran alla.

Kuin kullattu koristehammas vaappuu kadulla hammaslääkärin vastaanoton merkkinä, niin samalla köysi, paino, uhka ja kuolema vaappuvat avioparin-rahanhamuamisparin päällä. Vaimosta on tullut kolikoita kiillottava kitsas kyyrijä ja mies on jo vähän valmiiksi kuohahteleva seko. Ja juoppo. Velaksi. Meininki muuttuu yhä mielipuolisemmaksi, morbidimmaksi. Mortaliteetiksi. Kuolemanlaakso odottaa, konkreettisesti. "Good lord, what a country." "We...are...dead...men!" Elokuvahistorian karuimpia, julmimpia, jylhimpiä, mahtavimpia lopetuksia.

Life is tough, eh Providence! (Italia-72)

"En pidä erityisemmin westerneistä, enkä genreparodioista, mutta joskus kun kaksi tai useampi "en pidä"-asiaa yhdistyvät voi syntyä jotain unohtumatonta ja uskomatonta!" Näin kirjoitin otsikossa olevan elokuvan jatko-osasta, huikean surrealistisesta ja pop-taiteellisesta paukusta, Here we go again, eh Providence?`stä . Mutta paljon, paljon useammin, eli lähes aina, tällaisissa "en pidä"-asioiden yhdistelmissä käy juuri päinvastoin, tulos on mitätön ja unohdettava pannukakku. Tyhjää täynnä, kuoretkin ovat haperot.

Tällainen on Life Is Tough, Eh Providence? eli alkukielellä  La vita, a volte, è molto dura, vero Provvidenza? Eli kyseessä on jonkinsuuntainen mutta karmea versio Hyvistä, pahoista ja rumista ja valitettavasti varsinkin Clint Eastwoodin ja Eli Wallachin hahmoista. Tässä hahmoja esittävät Tomas Milian ja Gregg Palmer, samoin mainitussa jatko-osassa, mutta tässä vielä huomattavasti rasittavammin, tökerömmin ja vihastuttavammin; Milian on tässä eräänlainen puoli-Chaplin (jatko- osassa koko-Chaplin) ja Palmer Bud Spencermäinen päälakimojauttaja. Eli enemmänkin Terence Hill ja Spencer-parivaljakko kuin Eastwood ja Wallach. Mutta senkin parivaljakkouden he esittävät päin peetä; Milian tuo Palmerin putkaan, ottaa lunnasrahat, pelastaa Palmerin putkasta jne jne jne. Välillä toisinpäin, välillä molemmat joutuvat putkaan. Ja kaikki tämä kauhean alhaisella ylinäyttelemisellä uitettuna. Varsinkin Milianin vinosuinen, koko hammasrivistöhumoristinen, sopraano-sääskenininämäinen nenänauru on aivan karmeaa kuultavaa. Ja nähtävää. Muu huumoriosasto jää lähinnä jatkuvaan westerneiden iki-iljetävien miesten likaisten kokokeho-alusasujen esittelyyn. Näe Milian joogaamassa tällaisessa asussa (tai älä näe!) näe Palmer uimassa tälläinen asu päällään (tai älä näe!!) ja näe kuinka joki mustuu ja myrkyttyy ja kuolleet kalat kuplivat pintaan kuin putkesta (tai älä näe!!!) Muuten huumori on perinteisen tyypillisen tylsää kapakkatappelua ja pyssyhuumoria. Vähän parempaan suuntaan (jatko-osan suuntaan) ovat hevosvaunujen perästä ammuttavat, takaa-ajajia sumuttavat jauhot, savut sekä kakkukatapultti. Myös romahtavasta kirkosta leijaileva setelisade omaa omaa ideaa. Mutta nämäkään eivät auta mitään. Paska mikä paska.

P.S. Positiivisena seikkana se, että Gregg Palmer on aivan ruotsirokkari Ebbot Lunbergin näköinen.

The Big Shot (USA-42)

"It`s only matter of hours, maybe moments" Elokuvan alussa (ja lopussa) `good crook` `Duke` Berne makaa vankilan sairaalasängyssä, kuolemaisillaan. Alku ja loppu, varsinkin loppu ovat myös ehkä se kovin tupakointikohtaus elokuvan historiassa; Alussa elokuva siirtyy tupakan savukiehkuroista Duken rikolliseen elämään ja loppuu `Big Shotin` tupakantumpin tippumiseen ja tallaamiseen.

Jätkät tulevat hakemaan three-time-convictia, three-time-loseria (`next time is for life`), Dukea, entistä `Big Shotia` vielä yhdelle keikalle. (Yhtä miehistä esittää Hovard Da Silva). Vanha rakkaus vankilavuosien takaa, nyt kieroasianajajan vaimo Lorna (Irene Manning) tulee myös kuvioihin. Lisäksi poliisien todistajakuulustelut kusipäisen johdattelevia, joten jahtihan siitä syntyy.. Mutta Duke ei oikeasti ollut rikospaikalla, vaan väittää kuljeskelleensa kaupungilla, ja sehän ei ole alibi eikä mikään. Joten asianajajan avustuksella hänelle keksitään, rakennetaan vedenpitävä alibi oikeudenkäyntiin. Mutta miten asianajaja asian ottaa ja miten oikeudenkäynnin käy kun hänelle selviääkin että Duke oli ryöstön aikana hänen vaimonsa kanssa... Kun äijä on siellä viellä hänen puolustusasianajajana... Kyllä on kierot kuviot...

Keskivertoa parempaa Bogartia. Juonessa joustoa ja jännitys jäntevöityy. Lopun lumisessa, välillä nopeutetussa autojen ja moottoripyörien takaa-ajossa liukasta vauhtia ja voimaa.

Ja näe  Bogie veivaamassa taikinaa keinutuolissa takkatulen loisteessa. Cosy.