Orvo Saarikiven toinen ohjaus ja Helena Karan samoin toinen näyttelijäsoritus (ensimmäinen oli molemmilla Miehen kylkiluu) on hyvä ja huono, railakas ja ränsistynyt, sujuva ja takkuava, tankkaava.
Karan railakkaasti esittämä Katariina Malmi eli Kati, nuori nainen saapuu Lapista Helsinkiin kökköisen juonen saattelemana; Hänestä tulee kaukaisen sukulaisensa, kansanedustaja Mauri Teräksen (! mainion jäykkä Tauno Majuri) `holhottava`. Tämän laiskanjäykän edustajan luona loisiva sakki on myös melkoisen mainio: Kullervo Kalske esitti joko Suomimiehen perikuvaa tai löysää rikasta, tässä jälkimmäistä, paroni Klaus von Bartelia, mainiosti, Ville Salminen kerrankin ei-rosvona ja viiksettömänä, ratsumestari Osmo Nevaa, myöskin mainiosti ja Hugo Hytönen lääkäri Olli Parmasta, vähän perusvaihteella.
Alku on lupaava; Kati polttaa tupakkaa, huutelee sappermenttia ja tuhannen tulimmaista ja haukkuu eduskunnan väen tyhjäpäiksi. Ja kansanedustajan inho vain lisääntyy ja muiden juippien kasvaa. Tästä sitten `kehittyykin` hyvin arvattava tarina.
Roskasta versoo taide. - Elokuvat elää, sarjat sucks! Etupäässä elokuvaa. Näkyjä, täkyjä..
lauantai 30. kesäkuuta 2018
perjantai 29. kesäkuuta 2018
Lost Empire - Kauhun valtakunta (Usa-84)
(-60)-70 ja varsinkin 80-luvun halpistoimintaelokuvien (ei halpoja ihan nykymittapuun mukaan) pikku-pikkugenre oli pikku-pikku bikineissä-halpistoimintailut, joissa ryhmä naisia kokoaa porukan voittaakseen `pyhän pahan`, kurmoottaakseen miehiä tai ryöstääkseen jotain. Jotkut pitävät genren kantaelokuvina Russ Meyerin Faster Pussycat, Kill Kill`iä (Usa-65) ja Motor Psychoa (Usa-65), mutta ne eivät olleet roskaa, vaan oikeaa elokuvaa, taidetta.
Näissä varsinaisissa genren roskatoimintailuissa oli ohjaajana esim Ted V Mikels ([roska]genren varsinainen kantaäitielokuva Doll Squad, Pirun enkelit [Usa-73], Ten Violent Women, Väkivaltaisia naisia [Usa-79]). Genren seiskari-kasarielokuvia olivat mm Cirio H Santiagon Ebony, Ivory ja Jade (Filippiinit-Usa-76) ja Caged Fury, Naisarmeija (Fil-Usa-83) ja Kenneth Hartfordin Hell Squad, Naiskommandot (Usa-87).
Monet pitävät genren parhaana Jim Wynorskin Lost Empire`ä. Eikä syyttä. Siinä kerätään naisryhmä (vankilaa myöten) taistelemaan ikipahaa Sin Do(!)`ta vastaan. `Hän `on `ikivanha voima`, mies, "kansainvälinen terroristi ja massamurhaaja", joka on kuulemma ollut mukana Chigacon palossa, Titanicilla, Hirosimassa ja Jonestownissa...
Sitten naiset lähtevät "naamioituneina" Sin Do`n saarelle (sillä saarellahan nämä aina ovat) `spirituaaliseen taistelukoulutukseen` tms. Siellä sitten naisgladiaattorisesti taistellaan, `ihaillaan` huikeita arkkitehti ja robottiluomuksia ("I hate robotspiders!"), vapautetaan naisvangit ja taistellaan. Lopussa tuhoaa ja tuhotaan penistykki!
Kaapumunkkeja konepistoolit käsissään, tissejä, hassua dialogia, lisää hassuja nimiä; Aseista ensiksi: Elokuva alkaa Chinatownin jalokiviliikkeestä johon hyökkäävät mustat ninjat (ovat `pahan, pyhän patsaan pahan, pyhän silmän perässä), mutta jalokivikauppiaan luodit eivät heihin pysty, mutta poliisien pystyvät!? Sitten sitä hassua dialogia (puhujina luurankomuumio ja eräs naisista): "You chose to throw the riches of the world in my face!?" "That`s a face?!" Ja sitten vielä se lupaamani yksi nimi lisää: Jalokivikauppiasta esittää tyyppi nimeltä Peter Pan!
P.S. Sin Do`ta esittää Dan Coscarellin Phantasm-sarjan "Tall Man" Angus Scrimm.
Oivallista, tanakkaa, toimivaa roskaa.
Näissä varsinaisissa genren roskatoimintailuissa oli ohjaajana esim Ted V Mikels ([roska]genren varsinainen kantaäitielokuva Doll Squad, Pirun enkelit [Usa-73], Ten Violent Women, Väkivaltaisia naisia [Usa-79]). Genren seiskari-kasarielokuvia olivat mm Cirio H Santiagon Ebony, Ivory ja Jade (Filippiinit-Usa-76) ja Caged Fury, Naisarmeija (Fil-Usa-83) ja Kenneth Hartfordin Hell Squad, Naiskommandot (Usa-87).
Monet pitävät genren parhaana Jim Wynorskin Lost Empire`ä. Eikä syyttä. Siinä kerätään naisryhmä (vankilaa myöten) taistelemaan ikipahaa Sin Do(!)`ta vastaan. `Hän `on `ikivanha voima`, mies, "kansainvälinen terroristi ja massamurhaaja", joka on kuulemma ollut mukana Chigacon palossa, Titanicilla, Hirosimassa ja Jonestownissa...
Sitten naiset lähtevät "naamioituneina" Sin Do`n saarelle (sillä saarellahan nämä aina ovat) `spirituaaliseen taistelukoulutukseen` tms. Siellä sitten naisgladiaattorisesti taistellaan, `ihaillaan` huikeita arkkitehti ja robottiluomuksia ("I hate robotspiders!"), vapautetaan naisvangit ja taistellaan. Lopussa tuhoaa ja tuhotaan penistykki!
Kaapumunkkeja konepistoolit käsissään, tissejä, hassua dialogia, lisää hassuja nimiä; Aseista ensiksi: Elokuva alkaa Chinatownin jalokiviliikkeestä johon hyökkäävät mustat ninjat (ovat `pahan, pyhän patsaan pahan, pyhän silmän perässä), mutta jalokivikauppiaan luodit eivät heihin pysty, mutta poliisien pystyvät!? Sitten sitä hassua dialogia (puhujina luurankomuumio ja eräs naisista): "You chose to throw the riches of the world in my face!?" "That`s a face?!" Ja sitten vielä se lupaamani yksi nimi lisää: Jalokivikauppiasta esittää tyyppi nimeltä Peter Pan!
P.S. Sin Do`ta esittää Dan Coscarellin Phantasm-sarjan "Tall Man" Angus Scrimm.
Oivallista, tanakkaa, toimivaa roskaa.
maanantai 25. kesäkuuta 2018
Supernatural (Bri-77)
Katselen ja kirjailen tässä ylös vuoden -77 britti-kauhu-tv-sarjaa Supernatural.
Pitemmittä puheitta ja kirjoitelmitta:
1. Ghost of Venice. Vanhoilla tutisevilla kököillä on kauhuklubi nimeltä Club of The Damned. Klubiin pääsee jos kertoo veretjäädyttävän tosikauhutarinan. Entinen, eläköitynyt näyttelijätähti saapuu ehdokkaaksi kertoakseen tositarinan jossa hän lähtee selvittämään Venetsiaan kadonneen lompakkonsa(!) tapausta. Se oli kadonnut pukuhuoneesta Macbethin esityksen aikana ja on aiheuttanut hänelle vuosia kestävät painajaismaiset raivotilat. Perillä hän tutustuu (uudestaan, unohtamiinsa) vaimonsa näyttämöonnettomuuteen, rakastajattareensa, kuolemaan, kuolemiin..
Aluksi liian pimeää kamarinnurkkakuvausta, mutta kun päästään "Venetsiaan" (no nyt näytetään koko kamari, koko "katu", ja alkaa hiljalleen, hiljalleen näyttää paremmalta) kuvio kehittyy, laajenee. Näyttelijätyö koko ajan hyvää. Yllättävän hyvä loppu. P.S. Venetsiasiirtymät joissa vain kuvataan vesilinssin läpi jotain heilutettavaa Venetsia-kuvakangasta näyttävät yllättävän hyviltä. Mielen ja kaupungin aaltoilua.
2. Countess Ilona. Aha, nyt mä vasta hokasinkin; Jokainen näistä tarinoista kerrotaan tuolle tutisevalle porukalle. Mutta nyt tähän tarinaan.
Kreivitär Ilonan mies, karmea ja pelätty Kreivi Tyrrh on kuollut ja Ilona on kutsunut neljä entistä rakastajaansa linnaansa `pikku partyihin`; ex-vallankumouksellisen, nykyisen agentti-asekauppiaan, tohtori-erotomaanin, virtuoosiksi kutsutun snobisika-säveltäjän ja neljättä, politiikko-paronia odotellaan... ("We need only one for the night".)
Mutta onko naisen poika Kreivin vai jonkun vieraista...
Tylsä, ennalta-arvattava, jopa mitätön ihmissusitarina.
3. Werewolf Reunion. Joka jatkuukin. Mutta mitättömyys jatkuukin. "Juhlat" jatkuvat Kreivittären linnassa. Yksi vieraista on kuollut pedon kynsissä, ja yksi uusi on tullut tilalle. No, ei ollut kummoinen tämäkään. Eka osa oli erittäin hidasta pohjustusta tähän, hitaaseen lopetukseen. Mutta oli tämä verevämpi ja vetävämpi ja näyttelijätyöt tuskautuvat taidokkaasti. Mutta mitä tämä tarina ei ole, niin yllättävä se ei ole. Ei tosiaankaan. Ei vähääkään. Odotin edes jotain panostusta tähän puoleen, mutta ei. No, lopussa vähän yllättävämpää selitystä, mutta sitäkin todella vähän. MUTTA! Kuka onkaan Kertoja? Se on nappi-idea!
P.S. Ian Hendry on erittäin hyvä asekauppias-agenttina ja Edward Hardwicke eli eräs Dr. Watsoneista esittää paroni-politiikkoa.
4. Mr Nightingale. No, jos oli edellisessä Edward Hardwicke, niin tässä on Jeremy Brett! Ja vielä kaksin kappalein!! Sillä Brett esittää `rakkauden ja kuolemanpelkoista` miestä Hampurissa jossa hän kohtaa jämäkän, räväkän kaksoisolentonsa joka leijailee häneen kuin musta lokki. Ja hänestä pois.
Mr Nightingale, poikamies, "leijailee" talon, perheen, suvun Englantivieraana talon naisväkeä tiiraten. Ja toisinpäin. Talo on kummallinen sekoitus uskovaisuutta; (yksin, joskus jopa kaksin raamatunlukua tuolilla, tyhjässä huoneessa) ja kummitustalomaisuutta (talossa luetaan usein vuorollaan kauhukertomuksia ja niiden lukemisen grand old man(n) on nimeltään Herr Topelius!!!)
Sitten kaksi Mr Nightingalea hiipii tai rymyää talossa; Alkuperäinen ujostelee eikä pidä kalasta, toinen huutonauraa pöydässä ja syö ja sylkee kalaa kaksilla käsillään ja suurella suullaan. Perheen kauhuksi perheen nuori nainen kiinnostuu miehestä. Mutta onko hän(kin) hullu?
Tämä pääsi yllättämään täysin oven ja ikkunan takaa! Tällaista tavaraa löytää erittäin harvoin episodielokuvista; Monen elokuvan mittainen apokalyptinen visio missä päällekkäiskuvissa pään päällä lentävät ja kirkuvat lokit, Bachin jyrinä ja kauhukuoromusiikkikuvien kirkunta sekä jatkuvat ja jatkuvat ruokapöytäterrorisoinnit ennustavat ainakin perheen, suvun, ehkä kaupunginkin muutosta. P.S. Nämä ruokapöytäepisodit kalakeskusteluineen, kaljaa keittokirjan päälle kaatamisineen, perheen, suvun matriarkan munakasta pannukakuksi haukkumisineen ovat hulvattomia, hysteerisiä.
Mutta kaikkein hurjin ja hulvattomin on Jeremy Brett! Hän leijalee itsevaltiaasti kaikkien yläpuolella. Hän tekee tässä todella hullun tiukan roolin. Vai pitäisikö sanoa roolit? Pitäisi!
Jätän parista tylsemmästä episodista kirjoittamatta, mutta tässä on hyvä, hämärä ja mielenkiintoinen:
7. Night of The Marionettes. Mary Shelley-tutkijamies saapuu perheineen Geneveen, Sveitsiin, Frankensteinin syntysijoille. He `eksyvät` lumisateessa korkeaan, outoon ja tyhjään (vieraita ei ole ollut kuulemma vuosiin, silti palvelusväki paikalla) majataloon. Varsinkin korkeahkosti puhuva draculainen, kalpea-talkkinaamainen hovimestari oudoksuttaa, pelottaakin perhettä. Mutta he päättävät jäädä...
Selviää että `talon väki` on myös (vai ainoastaan?) marionettiteatteriväkeä ja he pitävät `vuosittain` ison, suositun marionettiesityssarjan talossa, ja sinne kuulemma tulee aina todella paljon väkeä. Ja niin käy nytkin, väkeä lappaa ovista, ikkunoista, katto ja kellarinluukuista. Perhe kuuluu itseoikeutetusti festivaalin katsojiin myös. Ja, katso! Selviääkin että Mary Shelley on käynyt tässä talossa! Sillä löytyy siihen viittaavia kirjoituksia. Ja ennen kaikkea siellä esitetään `ikivanhaa` marionettinäytöstä jossa ovat mukana nuori nainen, kabukiteatterimainen hirviö ja ennen kaikkea Frankensteinin hirviö! (Talon väki esiintyy katosta tulevien narujen `avulla`, he ottavat lopuksi naamionsa pois, mutta kukaa vetelee naruista, se ei selviä.) Onko hirviö luotu jo täällä? Näkikö Mary Shelley tämän? Tutkija on riemuissaan, ja kauhuissaan. Sillä juttu menee yhä mutkikkaammille kierroksille; vastaan tulee vinttikerroksen nukkelaboratoriota, perheen tyttären (joka jokseenkin saman ikäinen kuin Shelley Frankensteinia luodessaan) Maryn(!) iloisen innostuneesti, maanisesti, jopa nukkemaisesti yhä syvemmälle Shelleyn hahmoon sukeltavaa `tulevaa tutkijaa`.
Innovatiivisen, loistavan ja tarkoituksellisen kökön maailman (tai maailmoiden) ja tarinan hämärä, jopa höyryisä synteesi.
6. Viktoria. Päänsä peittänyt henkilö tulee kertomaan tarinaa; Peittelyä, salaisuuksia, vihaa, rakkauttakin, kulissivaimoja ja palvelijattaria, avioliiton ulkopuolisia lapsia-elämää kauhua ja kuolemaa viktoriaanisen ajan queer-kartanoissa. Aviomies, äiti, uusi vaimo, palvelijatar, lapsi, kaikki yksinäisiä tahoillaan ja tavallaan. Mutta lapsella on ystävänä elävä, ristipistoja tekevä (kuten äitikin, äidin näköinenkin) kartanoissa kulkeva nukke...
Tanakka täräys ja tönäys. Mutta kuka (tai ketkä) onkaan taas kerojana. Jälleen nappi-idea.
Tässä myös vielä yksi suht hämärä synteesi:
8. Dorabella. Kaksi nuorta aristokraattia kulkee ihanan päämäärättömillä hevosvaunumatkoillaan pitkin poikin Eurooppaa. Mutta heidän ystävyyteensä tulee haava, kuilu kun toinen heistä rakastuu silmittömästi välillä ihanaan, välillä julmaan naiseen Dorabellaan, Lady Dorabellaan... Ja hän rakastuu häneen yhä palavammin, vaikka hän saapuu, suostuu tapaamaan miestä vain silloin kuin haluaa (välissä pitkiäkin taukoja), ja tietenkin vain öisin, ja vaikka naisen julmuus lisääntyy, niin silti mennään lopulta naimisiin... (Heidät liitetään molempien pikkurillit sivuista yhteen jumittavalla tuplasormuksella, jossa miehen puolella piikki!)
Hämärähkö, kulmahampaaton vampyyritarina; Kun Dorabellan näky leijailee ilmassa, hän muuttuu lopussa harvahammasmummoksiämmäksi ja vampyyri-isän koko purukaluston esittelevä hammasvälinauru on näky jota ei saa mielestään, vaikka haluaisikin. Lisäksi Dorabellalla on yhä älyttömämpiä avuja; Hän osaa lopettaa sateen, kadottaa ja tuoda takaisin linnun, laulaa ja jonglöörata omenilla! Lisäksi hän pystyy tekemään kenestä tahansa omenajonglöörin kätensä ojennuksella, osoituksella. Mieleenjäävä kohtaus on myös matoisesta mullasta tehty ruumis sängyllä.
Ihan oivallinen variaatio lukemattomiin (nais)vampyyritarinoihin.
Pitemmittä puheitta ja kirjoitelmitta:
1. Ghost of Venice. Vanhoilla tutisevilla kököillä on kauhuklubi nimeltä Club of The Damned. Klubiin pääsee jos kertoo veretjäädyttävän tosikauhutarinan. Entinen, eläköitynyt näyttelijätähti saapuu ehdokkaaksi kertoakseen tositarinan jossa hän lähtee selvittämään Venetsiaan kadonneen lompakkonsa(!) tapausta. Se oli kadonnut pukuhuoneesta Macbethin esityksen aikana ja on aiheuttanut hänelle vuosia kestävät painajaismaiset raivotilat. Perillä hän tutustuu (uudestaan, unohtamiinsa) vaimonsa näyttämöonnettomuuteen, rakastajattareensa, kuolemaan, kuolemiin..
Aluksi liian pimeää kamarinnurkkakuvausta, mutta kun päästään "Venetsiaan" (no nyt näytetään koko kamari, koko "katu", ja alkaa hiljalleen, hiljalleen näyttää paremmalta) kuvio kehittyy, laajenee. Näyttelijätyö koko ajan hyvää. Yllättävän hyvä loppu. P.S. Venetsiasiirtymät joissa vain kuvataan vesilinssin läpi jotain heilutettavaa Venetsia-kuvakangasta näyttävät yllättävän hyviltä. Mielen ja kaupungin aaltoilua.
2. Countess Ilona. Aha, nyt mä vasta hokasinkin; Jokainen näistä tarinoista kerrotaan tuolle tutisevalle porukalle. Mutta nyt tähän tarinaan.
Kreivitär Ilonan mies, karmea ja pelätty Kreivi Tyrrh on kuollut ja Ilona on kutsunut neljä entistä rakastajaansa linnaansa `pikku partyihin`; ex-vallankumouksellisen, nykyisen agentti-asekauppiaan, tohtori-erotomaanin, virtuoosiksi kutsutun snobisika-säveltäjän ja neljättä, politiikko-paronia odotellaan... ("We need only one for the night".)
Mutta onko naisen poika Kreivin vai jonkun vieraista...
Tylsä, ennalta-arvattava, jopa mitätön ihmissusitarina.
3. Werewolf Reunion. Joka jatkuukin. Mutta mitättömyys jatkuukin. "Juhlat" jatkuvat Kreivittären linnassa. Yksi vieraista on kuollut pedon kynsissä, ja yksi uusi on tullut tilalle. No, ei ollut kummoinen tämäkään. Eka osa oli erittäin hidasta pohjustusta tähän, hitaaseen lopetukseen. Mutta oli tämä verevämpi ja vetävämpi ja näyttelijätyöt tuskautuvat taidokkaasti. Mutta mitä tämä tarina ei ole, niin yllättävä se ei ole. Ei tosiaankaan. Ei vähääkään. Odotin edes jotain panostusta tähän puoleen, mutta ei. No, lopussa vähän yllättävämpää selitystä, mutta sitäkin todella vähän. MUTTA! Kuka onkaan Kertoja? Se on nappi-idea!
P.S. Ian Hendry on erittäin hyvä asekauppias-agenttina ja Edward Hardwicke eli eräs Dr. Watsoneista esittää paroni-politiikkoa.
4. Mr Nightingale. No, jos oli edellisessä Edward Hardwicke, niin tässä on Jeremy Brett! Ja vielä kaksin kappalein!! Sillä Brett esittää `rakkauden ja kuolemanpelkoista` miestä Hampurissa jossa hän kohtaa jämäkän, räväkän kaksoisolentonsa joka leijailee häneen kuin musta lokki. Ja hänestä pois.
Mr Nightingale, poikamies, "leijailee" talon, perheen, suvun Englantivieraana talon naisväkeä tiiraten. Ja toisinpäin. Talo on kummallinen sekoitus uskovaisuutta; (yksin, joskus jopa kaksin raamatunlukua tuolilla, tyhjässä huoneessa) ja kummitustalomaisuutta (talossa luetaan usein vuorollaan kauhukertomuksia ja niiden lukemisen grand old man(n) on nimeltään Herr Topelius!!!)
Sitten kaksi Mr Nightingalea hiipii tai rymyää talossa; Alkuperäinen ujostelee eikä pidä kalasta, toinen huutonauraa pöydässä ja syö ja sylkee kalaa kaksilla käsillään ja suurella suullaan. Perheen kauhuksi perheen nuori nainen kiinnostuu miehestä. Mutta onko hän(kin) hullu?
Tämä pääsi yllättämään täysin oven ja ikkunan takaa! Tällaista tavaraa löytää erittäin harvoin episodielokuvista; Monen elokuvan mittainen apokalyptinen visio missä päällekkäiskuvissa pään päällä lentävät ja kirkuvat lokit, Bachin jyrinä ja kauhukuoromusiikkikuvien kirkunta sekä jatkuvat ja jatkuvat ruokapöytäterrorisoinnit ennustavat ainakin perheen, suvun, ehkä kaupunginkin muutosta. P.S. Nämä ruokapöytäepisodit kalakeskusteluineen, kaljaa keittokirjan päälle kaatamisineen, perheen, suvun matriarkan munakasta pannukakuksi haukkumisineen ovat hulvattomia, hysteerisiä.
Mutta kaikkein hurjin ja hulvattomin on Jeremy Brett! Hän leijalee itsevaltiaasti kaikkien yläpuolella. Hän tekee tässä todella hullun tiukan roolin. Vai pitäisikö sanoa roolit? Pitäisi!
Jätän parista tylsemmästä episodista kirjoittamatta, mutta tässä on hyvä, hämärä ja mielenkiintoinen:
7. Night of The Marionettes. Mary Shelley-tutkijamies saapuu perheineen Geneveen, Sveitsiin, Frankensteinin syntysijoille. He `eksyvät` lumisateessa korkeaan, outoon ja tyhjään (vieraita ei ole ollut kuulemma vuosiin, silti palvelusväki paikalla) majataloon. Varsinkin korkeahkosti puhuva draculainen, kalpea-talkkinaamainen hovimestari oudoksuttaa, pelottaakin perhettä. Mutta he päättävät jäädä...
Selviää että `talon väki` on myös (vai ainoastaan?) marionettiteatteriväkeä ja he pitävät `vuosittain` ison, suositun marionettiesityssarjan talossa, ja sinne kuulemma tulee aina todella paljon väkeä. Ja niin käy nytkin, väkeä lappaa ovista, ikkunoista, katto ja kellarinluukuista. Perhe kuuluu itseoikeutetusti festivaalin katsojiin myös. Ja, katso! Selviääkin että Mary Shelley on käynyt tässä talossa! Sillä löytyy siihen viittaavia kirjoituksia. Ja ennen kaikkea siellä esitetään `ikivanhaa` marionettinäytöstä jossa ovat mukana nuori nainen, kabukiteatterimainen hirviö ja ennen kaikkea Frankensteinin hirviö! (Talon väki esiintyy katosta tulevien narujen `avulla`, he ottavat lopuksi naamionsa pois, mutta kukaa vetelee naruista, se ei selviä.) Onko hirviö luotu jo täällä? Näkikö Mary Shelley tämän? Tutkija on riemuissaan, ja kauhuissaan. Sillä juttu menee yhä mutkikkaammille kierroksille; vastaan tulee vinttikerroksen nukkelaboratoriota, perheen tyttären (joka jokseenkin saman ikäinen kuin Shelley Frankensteinia luodessaan) Maryn(!) iloisen innostuneesti, maanisesti, jopa nukkemaisesti yhä syvemmälle Shelleyn hahmoon sukeltavaa `tulevaa tutkijaa`.
Innovatiivisen, loistavan ja tarkoituksellisen kökön maailman (tai maailmoiden) ja tarinan hämärä, jopa höyryisä synteesi.
6. Viktoria. Päänsä peittänyt henkilö tulee kertomaan tarinaa; Peittelyä, salaisuuksia, vihaa, rakkauttakin, kulissivaimoja ja palvelijattaria, avioliiton ulkopuolisia lapsia-elämää kauhua ja kuolemaa viktoriaanisen ajan queer-kartanoissa. Aviomies, äiti, uusi vaimo, palvelijatar, lapsi, kaikki yksinäisiä tahoillaan ja tavallaan. Mutta lapsella on ystävänä elävä, ristipistoja tekevä (kuten äitikin, äidin näköinenkin) kartanoissa kulkeva nukke...
Tanakka täräys ja tönäys. Mutta kuka (tai ketkä) onkaan taas kerojana. Jälleen nappi-idea.
Tässä myös vielä yksi suht hämärä synteesi:
8. Dorabella. Kaksi nuorta aristokraattia kulkee ihanan päämäärättömillä hevosvaunumatkoillaan pitkin poikin Eurooppaa. Mutta heidän ystävyyteensä tulee haava, kuilu kun toinen heistä rakastuu silmittömästi välillä ihanaan, välillä julmaan naiseen Dorabellaan, Lady Dorabellaan... Ja hän rakastuu häneen yhä palavammin, vaikka hän saapuu, suostuu tapaamaan miestä vain silloin kuin haluaa (välissä pitkiäkin taukoja), ja tietenkin vain öisin, ja vaikka naisen julmuus lisääntyy, niin silti mennään lopulta naimisiin... (Heidät liitetään molempien pikkurillit sivuista yhteen jumittavalla tuplasormuksella, jossa miehen puolella piikki!)
Hämärähkö, kulmahampaaton vampyyritarina; Kun Dorabellan näky leijailee ilmassa, hän muuttuu lopussa harvahammasmummoksiämmäksi ja vampyyri-isän koko purukaluston esittelevä hammasvälinauru on näky jota ei saa mielestään, vaikka haluaisikin. Lisäksi Dorabellalla on yhä älyttömämpiä avuja; Hän osaa lopettaa sateen, kadottaa ja tuoda takaisin linnun, laulaa ja jonglöörata omenilla! Lisäksi hän pystyy tekemään kenestä tahansa omenajonglöörin kätensä ojennuksella, osoituksella. Mieleenjäävä kohtaus on myös matoisesta mullasta tehty ruumis sängyllä.
Ihan oivallinen variaatio lukemattomiin (nais)vampyyritarinoihin.
sunnuntai 24. kesäkuuta 2018
A Black Veil for Lisa (Ita-Ger-68)
Vanhalla komisario Bulonilla (John Mills) on murhaa, huumekauppaa selvitettävänä ja mustasukkainen suhde parikymmentä vuotta nuorempaan vaimoonsa (Luciana Paluzzi), jolla on taas kummallisen kiusoitteleva kautta aneeminen suhde mieheensä. Kummallisemmaksi suhteen tekee vielä se, että vaimolla on rikollinen menneisyys. (Mies lähtee jopa vaimonsa auton takaa-ajoon, vaikka hänellä on rikollinen käsiraudoitettuna kyydissään! Ja sitten hän keksiikin ideoiden idean, hän vapauttaa heebon ja käskee hänen alkamaan vakoilemaan vaimoaan!!!) Aikamoinen idea, aikamoinen kohtaus! Ja kerran hörähtää kökkökohtaukselle, jossa kysytään rikollisen nimeä ja kuulusteltava sanoo geneerisen germaaninimen Kurt Müller, ja se kirjoitetaan lapulle ilman osoitteen kysymistä ja etsintä alkaa heti ja tehokkaasti! Saksalaista järjestelmällisyyttä! Sitä samaa on elokuvassakin. Se on liian junnaava ja järjestelmällinen, liian suora ja selkeä. Muutamat mutkat ovat vain juontapidentäviä tekomutkia. Elokuva kiertää liikaa samoja ympyröitä. Tai jopa jää paikalleen pyörimään. Vasta elokuvan viimeinen puolituntinen tuo tarinaan jotain sykettä ja sähäkkyyttä. Ja sen oikean, `suuren` mutkan. Se parantaa, pelastaa elokuvan tylsyydeltä.
Tämä brittttigiallon (Millls), saksagiallon (tapahtumapaikkana Hampuri) ja italiagiallon (Paluzzi ja ohjaaja Massimo Dallamano) on vähän väritön ja veretön (mustahanskamurhaaja ja verinen veitsi kyllä näkyy), mutta ainakin kertakatseltava giallo. Esisellainen. Ehkä näiden kolmen maan pehmeä, tylsä törmäys tylsyttää tarinan, en tiedä... Mutta, kuten sanottua, kyllä tään kerran katselee.
P.S. Elokuvassa mukana myös itävaltalaissyntynen Robert Hoffman, Angelica-elokuvien mies ja monien tulevien giallojen pikkutähti.
Tämä brittttigiallon (Millls), saksagiallon (tapahtumapaikkana Hampuri) ja italiagiallon (Paluzzi ja ohjaaja Massimo Dallamano) on vähän väritön ja veretön (mustahanskamurhaaja ja verinen veitsi kyllä näkyy), mutta ainakin kertakatseltava giallo. Esisellainen. Ehkä näiden kolmen maan pehmeä, tylsä törmäys tylsyttää tarinan, en tiedä... Mutta, kuten sanottua, kyllä tään kerran katselee.
P.S. Elokuvassa mukana myös itävaltalaissyntynen Robert Hoffman, Angelica-elokuvien mies ja monien tulevien giallojen pikkutähti.
The Secret of Dorian Gray (Ita-Bri-Ger-70)
Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan siirtäminen 60-70-luvun rikassikojen hienoon, häröön taide-camp-trash, dekadentti-design-pop and old- maailmaan oli hyvä idea, ja melkoisen hyvä toteutuskin. Sillä tämä teos suorastaan vaati päästä päivitttämään, muokkaamaan itsensä aikansa `free sex`-maailmaan! Dorian käy saunassakin!!! Makaa lauteilla ja nauttii löylyistä!!
Mm Viscontin Ludvig II:sessa pääosassa olevaa, taidenatseiluissa/fasismikuvauksissa (Viscontin Kadotetut, De Sican Finzi Continin puutarha ) ja natsisploitaatiofilmeissä (Salon Kitty) ja esim poliziesco Mad Dog Killer`issä/Beast With a Gun`issa tiukkailmeisenä inharosvona esiintynyttä kaunis/pahakasvo Helmut Bergeriä jotkut,monet pitävät juuri tämän `toljottajanäyttelemisen` takia melkoisen huonona näyttelijänä, mutta itse pidän hänen preesenssistään suht paljonkin, hänen `toljotuksensa` takana on uhkaa, pelkoa, rakkauttakin. (1) Tämä kasvojen kolminaisuus sopii Dorian Grayn esittäjälle melkoisen loistavasti. Kuin naama tauluun, heh. Enemmän `ihmettelin` että kirjan `jumalaista näyttelijää` Sybil Vanea esittää Ruotsin sleaze-ihme, sleaze-lahja Marie Liljedahl, hän eräänlaisena (vaudeville-)Shakespeare- näyttelijättärenä? Mutta sekin sopii elokuvan camp-kulmaan, hän vetää roolinsa yhtä aikaa (tietoisen) älyttömästi, `loistavasti` ja söpösti. Juuri niinkuin Vanen rooli pitääkin vetää, taivaista amatöörikerhon kellarikesäteatteriin. (Sybil Vane - "More temperament than talent.") Elokuva on muutenkin vuorattu 60-70-lukujen trash-tähdillä (varsinkin Jess Francon-tallin) Maria Rohm, Margaret Lee ja tuottajana Harry Alan Towers.Vanhan ja uuden liiton näyttelijä Herbert Lom myös mukana. Elokuvan on ohjannut Massimo Dallamano, tyypillinen senaikainen italialainen monigenreohjaaaja/osaaja; seksiklassikkokirjojen elokuvaistaja (Venus in Furs), esi-gialloija ja gialloija (Black Veil for Lisa, What Have You Done to Solange?), poliziesco-gialloija (What Have They Done to Your Daughters?) ja kauhuilija (Night Child). Ja kuvaajana Kourallinen Dollareita-elokuvassa.
Pidän elokuvan maailmasta jossa sekoitetaan aikakausia; 60-luvun rikkaat nuoret aikuiset ajelevat vintageautoilla (niinkuin usein `heistä` kertovissa camp-pop-sex-trashfilmeissä), asunnot ovat täynnä 20-luvun mystisen raskasta sisustusta, mutta vaatetus värikästä 60-lukua (siinäkin välillä aatelisia heittoja tai nykysilmin 60-lukukulaisen outoja muoteja [ainakin tässä, ja muutenkin] tyyliin mummohuivi nuorella naisella, huopahattu, tweedtakki nuorella miehellä), mutta musiikki on aikansa kökköviihdeinstrumentaalista lurittelua ja softailua. `Sopimaton` kökköpoppailu, kökköviihteily sopii hyvin elokuvan `ei mitään aikaa` kuvaavaan maailmaan. Ökylaiva ja rantajuoksentelukohtauksissa niille ja ajalle vähän liiankin tyypillistä viihdeviulu-viuluviihde/hyminälauluteemamattoa. Käsittämättömimpiä heittoja on heitellä Oscar Wildemäistä sanontaa (oikein Wilde nimeltä mainiten) sen jälkeen kun Dorian Gray on esitelty taidepohatalle. (Kirjallisuushistoriaakin `romutetaan`, "Wilden" teos syntyykin vasta nyt, ilman alkuperäistä tekijäänsä, hänet kuitenkin tosiaan mainiten, aikamoista.)
Elokuvan `seksimainetta` on aika lailla liioiteltu (, mutta myös sen mietoutta moitittu), sitäkin on (varsinkin se kulkee koko ajan taustalla) ja vilahtaa, mutta kohtauksia suht harvoin, mutta kohtalaisesti, ja ne ovat hyvin lyhyitä. Samoin kuin kökkömainettakin on liioiteltu, mutta on tämä kehujakin saanut, ei tämä mikään seksploitaatoilu oikein ole, eikä roskahalpis, enemmänkin kiltin raju roiskaisu klassikkoromaanista, joka on kuitenkin tehty tyylillä (välillä trashtyylilläkin) ja tarpeeksi hyvillä näyttelijäpreesensseillä. Homoseksuaalisuus-teemaa on vähemmän kuin aluksi ajattelin. Heteroseksi on pinnalla, pinnassa.. Berger-Gray esiintyy elokuvasa X-Cinema lehden kannessa (jossa näkyy naurava naama ja olkapäät, `sisäsivuja` ei katsojalle näytetä.) Ja ai niin, entä se taulu itse?! Siinä Dorian Gray-Berger on farkut(!) jalassa, yläruumis paljaana, violetti huivi kaulassa. Hyvä kooste ei aidosta ja `aidosta` 60-luvun muotihipmiehestä, bi-seksuaalisuudesta ja lähinnä (niinkuin kirjassakin) itserakkaudesta. Elokuva on hyvä mikstuura ylhäistä ja alhaista, huonoa ja hyvää, roskaa ja taidetta, `rumaa` ja kaunista. Wilde olisi pitänyt tästä.
P.S. Yksi typerä tyylirikko on se, että Dorianin vanhenemattomuus on esitetty niin, että muilta miehiltä on vain hiukset harmaannettu jo jopa nelikymppisinä (yhdeltä tosin on viikset unohdettu harmauttaa, tai sitten harmaaväri on päässyt loppumaan) Mutta tää on pieni rikko, ja sen voi vaikka ehkä laittaa campin ja trashin `syyksi`. :-) Onnistunut idea taas on, Dorianin selviäminen murhayrityksestä, kuolemasta vanhenemattomuutensa ansiosta. Ainakin sillä kertaa..
"Even youth becomes boring." "I give anything to be so bored.." Ihminen ei koskaan opi...
(1) Toinen saman ajan vähän samanlainen genrenäyttelijä on vähän kulmikkaamman karisman omaava Ivan Rassimov.
Mm Viscontin Ludvig II:sessa pääosassa olevaa, taidenatseiluissa/fasismikuvauksissa (Viscontin Kadotetut, De Sican Finzi Continin puutarha ) ja natsisploitaatiofilmeissä (Salon Kitty) ja esim poliziesco Mad Dog Killer`issä/Beast With a Gun`issa tiukkailmeisenä inharosvona esiintynyttä kaunis/pahakasvo Helmut Bergeriä jotkut,monet pitävät juuri tämän `toljottajanäyttelemisen` takia melkoisen huonona näyttelijänä, mutta itse pidän hänen preesenssistään suht paljonkin, hänen `toljotuksensa` takana on uhkaa, pelkoa, rakkauttakin. (1) Tämä kasvojen kolminaisuus sopii Dorian Grayn esittäjälle melkoisen loistavasti. Kuin naama tauluun, heh. Enemmän `ihmettelin` että kirjan `jumalaista näyttelijää` Sybil Vanea esittää Ruotsin sleaze-ihme, sleaze-lahja Marie Liljedahl, hän eräänlaisena (vaudeville-)Shakespeare- näyttelijättärenä? Mutta sekin sopii elokuvan camp-kulmaan, hän vetää roolinsa yhtä aikaa (tietoisen) älyttömästi, `loistavasti` ja söpösti. Juuri niinkuin Vanen rooli pitääkin vetää, taivaista amatöörikerhon kellarikesäteatteriin. (Sybil Vane - "More temperament than talent.") Elokuva on muutenkin vuorattu 60-70-lukujen trash-tähdillä (varsinkin Jess Francon-tallin) Maria Rohm, Margaret Lee ja tuottajana Harry Alan Towers.Vanhan ja uuden liiton näyttelijä Herbert Lom myös mukana. Elokuvan on ohjannut Massimo Dallamano, tyypillinen senaikainen italialainen monigenreohjaaaja/osaaja; seksiklassikkokirjojen elokuvaistaja (Venus in Furs), esi-gialloija ja gialloija (Black Veil for Lisa, What Have You Done to Solange?), poliziesco-gialloija (What Have They Done to Your Daughters?) ja kauhuilija (Night Child). Ja kuvaajana Kourallinen Dollareita-elokuvassa.
Pidän elokuvan maailmasta jossa sekoitetaan aikakausia; 60-luvun rikkaat nuoret aikuiset ajelevat vintageautoilla (niinkuin usein `heistä` kertovissa camp-pop-sex-trashfilmeissä), asunnot ovat täynnä 20-luvun mystisen raskasta sisustusta, mutta vaatetus värikästä 60-lukua (siinäkin välillä aatelisia heittoja tai nykysilmin 60-lukukulaisen outoja muoteja [ainakin tässä, ja muutenkin] tyyliin mummohuivi nuorella naisella, huopahattu, tweedtakki nuorella miehellä), mutta musiikki on aikansa kökköviihdeinstrumentaalista lurittelua ja softailua. `Sopimaton` kökköpoppailu, kökköviihteily sopii hyvin elokuvan `ei mitään aikaa` kuvaavaan maailmaan. Ökylaiva ja rantajuoksentelukohtauksissa niille ja ajalle vähän liiankin tyypillistä viihdeviulu-viuluviihde/hyminälauluteemamattoa. Käsittämättömimpiä heittoja on heitellä Oscar Wildemäistä sanontaa (oikein Wilde nimeltä mainiten) sen jälkeen kun Dorian Gray on esitelty taidepohatalle. (Kirjallisuushistoriaakin `romutetaan`, "Wilden" teos syntyykin vasta nyt, ilman alkuperäistä tekijäänsä, hänet kuitenkin tosiaan mainiten, aikamoista.)
Elokuvan `seksimainetta` on aika lailla liioiteltu (, mutta myös sen mietoutta moitittu), sitäkin on (varsinkin se kulkee koko ajan taustalla) ja vilahtaa, mutta kohtauksia suht harvoin, mutta kohtalaisesti, ja ne ovat hyvin lyhyitä. Samoin kuin kökkömainettakin on liioiteltu, mutta on tämä kehujakin saanut, ei tämä mikään seksploitaatoilu oikein ole, eikä roskahalpis, enemmänkin kiltin raju roiskaisu klassikkoromaanista, joka on kuitenkin tehty tyylillä (välillä trashtyylilläkin) ja tarpeeksi hyvillä näyttelijäpreesensseillä. Homoseksuaalisuus-teemaa on vähemmän kuin aluksi ajattelin. Heteroseksi on pinnalla, pinnassa.. Berger-Gray esiintyy elokuvasa X-Cinema lehden kannessa (jossa näkyy naurava naama ja olkapäät, `sisäsivuja` ei katsojalle näytetä.) Ja ai niin, entä se taulu itse?! Siinä Dorian Gray-Berger on farkut(!) jalassa, yläruumis paljaana, violetti huivi kaulassa. Hyvä kooste ei aidosta ja `aidosta` 60-luvun muotihipmiehestä, bi-seksuaalisuudesta ja lähinnä (niinkuin kirjassakin) itserakkaudesta. Elokuva on hyvä mikstuura ylhäistä ja alhaista, huonoa ja hyvää, roskaa ja taidetta, `rumaa` ja kaunista. Wilde olisi pitänyt tästä.
P.S. Yksi typerä tyylirikko on se, että Dorianin vanhenemattomuus on esitetty niin, että muilta miehiltä on vain hiukset harmaannettu jo jopa nelikymppisinä (yhdeltä tosin on viikset unohdettu harmauttaa, tai sitten harmaaväri on päässyt loppumaan) Mutta tää on pieni rikko, ja sen voi vaikka ehkä laittaa campin ja trashin `syyksi`. :-) Onnistunut idea taas on, Dorianin selviäminen murhayrityksestä, kuolemasta vanhenemattomuutensa ansiosta. Ainakin sillä kertaa..
"Even youth becomes boring." "I give anything to be so bored.." Ihminen ei koskaan opi...
(1) Toinen saman ajan vähän samanlainen genrenäyttelijä on vähän kulmikkaamman karisman omaava Ivan Rassimov.
lauantai 23. kesäkuuta 2018
Fräulein Else (Saksa-29)
Wieniläinen rikasperhe joutuu lama ja konkurssikurimukseen, mutta tilanteen korjaamiseksi eräs sikapohatta haluaa nähdä rahaa, velkaa vastaan perheen tyttären, nuoren naisen alasti!!
Tämä "tarjous" tulee vasta elokuvan loppupuolella, nainen itsekin saa tiedon perheensä ahdingosta vasta vähän aikaisemmin. Tätä ennen tutustutaan pitkään St Moritzin eliittivieraisiin, nainen on ystävineen, sukulaisineen siellä talvenvietossa. Siellä tutustututaan nopean urheilupotpurimaisesti tavallisiin ja erikoisempiin talvilajeihin; curlingiin, tynnyreiden ylityshyppy-temppuluisteluun, jääkiekkoon, kelkkailuun, mäkihyppyyn ja hevosvetoisiin suksi-ja kelkkakisoihin. Sekä ihastellaan maisemia kädet aurinkolippoina otsalla, Olympiarengastaulun edessä. (Talviolympialaiset järjestettiin siellä 1928.)
Elokuvassa tosiaan kierrellään ja kaarrellaan asian ympärillä pitkään. Yleensä (yksityiskohdissa) onnistuen, mutta laajemmassa kaaressa madellen. Rahahuolisia, huonessa edestakaisinkävelyitä näytetään pitkään parikin, ja oikein onnistuen. Niissä on aitoutta, hyvää näyttelijyyttä. Samoin kuin on kohtauksessa jossa perheen tytär hiippailee kökösti (=aidosti), muka vahingossa sikapohatan perässä uskaltamatta lähestyä, puhumattakaan puhua hänelle, tätäkin pitkään. Ja kun hän lopulta uskaltaa ottaa raha-asian, rahalainan esiin, esittää hän pitkää luhistumista jälleen aidosti. Ja silloin pohatta iskee iljettävän ideansa, iljettävän korttinsa pöytään! Mutta mikä onkaan lopputulema?
Kuten mainitsin, yksityiskohdissa onnistutaan, mutta koko elokuvan mitassa madellen. Ratkaisuihin päästään aivan liian hitaasti, mutta näyttelijätyö, varsinkin perhetyttöä esittävän Elisabeth Bergerin, on erittäin hyvää. Elokuvan viimenen viisitoistaminuuttinen on Bergerin traagista näyttöä.
Arthur Schnitzlerin romaaniin perustuva ja Paul Czinnerin ohjaama saksalainen myöhäismykkäelokuva on lujaa, sujuvaa keskivertoa. Mutta lähes aina kun Berger esiintyy, se on täynnä täyttä tunnetta, uskottavaa elokuvaa ja heittäytymistä.
Tämä "tarjous" tulee vasta elokuvan loppupuolella, nainen itsekin saa tiedon perheensä ahdingosta vasta vähän aikaisemmin. Tätä ennen tutustutaan pitkään St Moritzin eliittivieraisiin, nainen on ystävineen, sukulaisineen siellä talvenvietossa. Siellä tutustututaan nopean urheilupotpurimaisesti tavallisiin ja erikoisempiin talvilajeihin; curlingiin, tynnyreiden ylityshyppy-temppuluisteluun, jääkiekkoon, kelkkailuun, mäkihyppyyn ja hevosvetoisiin suksi-ja kelkkakisoihin. Sekä ihastellaan maisemia kädet aurinkolippoina otsalla, Olympiarengastaulun edessä. (Talviolympialaiset järjestettiin siellä 1928.)
Elokuvassa tosiaan kierrellään ja kaarrellaan asian ympärillä pitkään. Yleensä (yksityiskohdissa) onnistuen, mutta laajemmassa kaaressa madellen. Rahahuolisia, huonessa edestakaisinkävelyitä näytetään pitkään parikin, ja oikein onnistuen. Niissä on aitoutta, hyvää näyttelijyyttä. Samoin kuin on kohtauksessa jossa perheen tytär hiippailee kökösti (=aidosti), muka vahingossa sikapohatan perässä uskaltamatta lähestyä, puhumattakaan puhua hänelle, tätäkin pitkään. Ja kun hän lopulta uskaltaa ottaa raha-asian, rahalainan esiin, esittää hän pitkää luhistumista jälleen aidosti. Ja silloin pohatta iskee iljettävän ideansa, iljettävän korttinsa pöytään! Mutta mikä onkaan lopputulema?
Kuten mainitsin, yksityiskohdissa onnistutaan, mutta koko elokuvan mitassa madellen. Ratkaisuihin päästään aivan liian hitaasti, mutta näyttelijätyö, varsinkin perhetyttöä esittävän Elisabeth Bergerin, on erittäin hyvää. Elokuvan viimenen viisitoistaminuuttinen on Bergerin traagista näyttöä.
Arthur Schnitzlerin romaaniin perustuva ja Paul Czinnerin ohjaama saksalainen myöhäismykkäelokuva on lujaa, sujuvaa keskivertoa. Mutta lähes aina kun Berger esiintyy, se on täynnä täyttä tunnetta, uskottavaa elokuvaa ja heittäytymistä.
perjantai 22. kesäkuuta 2018
House of The Dead aka Alien Zone (Usa-78)
Ja onhan tällä Suomi-vhs-nimikin. `Kuoleman Talo`, tietenkin.
Tällä elokuvalla on jotain kulttia ja mainetta, tämä täällä ihmettelee, miksi.
Tällä episodielokuvalla on hyvä lähtöidea; Mies eksyy ruumishuoneelle, ja sitten hän ja katsojat saavat kuulla neljä eri kuolemaa, neljä eri tarinaa. (Viides tarina on tää eksyminen.)
Ensinnäkin elokuva on tylsä, tylppä, typerä ja tyrivä (nää adjektiivit voi kuvata episodeja järjestyksessä kautta kokonaan), sen vuoksi että pahin juttu tässä jutussa on se että elokuva on usein, liian usein, erittäin usein pirun pimeä, ei tahdo saada selvää. Tekijät ja katsojat voivat ehkä ajatella että tämä kuvaa `hyvin` tätä `Alien Zone`a, pimeää puolta, mutta ei loputtomiin. Ei ainakaan tämä katsoja. Liikaa selväksisaamatonta pimeyttä on liikaa selväksisaamatonta pimeyttä.
Mutta entä itse tarinat sitten? Ensimmäinen, `Lapsivihamielinen opettajatar kotonaan` omaa tavallaan tavallisen, mutta tavallaan oivan kummallisen lopetuksen.
Toinen on täydellisen typerien ihmisten typeröinti. Amatööri-kotikuvaajalla on jokaisella ensitrefillään elokuvakamera esillä surisemassa. Lyhyeen aikaan sullottua pahinta paskaa. Paskalla idealla. Paskalla toteutuksella. Paskalla näyttelemisellä. Varsinkin pääosapökkelömies.
Kolmannessa kaksi etsivää ottaa tylsästi "yhteen"; brittiläinen teeviiksijäykkyysnarina kohtaa keskuteluissa jenkkiläisen krapulapartaörinän, kun nämä kahden maan etsivät yrittävät keskusteluissaan selvittää erään tapauksen, ja ehkä enemmänkin. Ei niin karmea kuin edellinen, lopussa kuitenkin kaivattua kyynisyyttä, mutta kuitenkin tarina siitä mitä tällainen tylsistely on. Tylsimmillään. Pahimmillaan. Ehkä ennustettavimmillaankin. (Itse en ihan tällaista odottanut. Eli jotain kuitenkin on tässä episodissa.) Mutta miten tään rumasti sanois, ruosteinen tarina tylsällä lopetuksella.
Viimeisessä vittumainen mies joutuu piikikkääseen hissikuiluhelvettiin, ja on ensimmäisen tarinan ohella (nyt jopa koko ajan) onnistunut episodi, hyvä kierteisä (näin jalkapallokisoja kerratenj) lopetus, mutta silti: Puhun nyt kuin Politiikko Kansan Asialla: Puhun nyt kuin ajansäästäjä, kansanvalistaja ja kunnon kulttuurivaikuttaja: Jättäkää väliin! Siis koko p*ska!
P.S. Ai niin, entä se mainittu Viides Episodi? No, sehän se vasta onkin sitä pirun pimeää "katsottavaa!"
Tällä elokuvalla on jotain kulttia ja mainetta, tämä täällä ihmettelee, miksi.
Tällä episodielokuvalla on hyvä lähtöidea; Mies eksyy ruumishuoneelle, ja sitten hän ja katsojat saavat kuulla neljä eri kuolemaa, neljä eri tarinaa. (Viides tarina on tää eksyminen.)
Ensinnäkin elokuva on tylsä, tylppä, typerä ja tyrivä (nää adjektiivit voi kuvata episodeja järjestyksessä kautta kokonaan), sen vuoksi että pahin juttu tässä jutussa on se että elokuva on usein, liian usein, erittäin usein pirun pimeä, ei tahdo saada selvää. Tekijät ja katsojat voivat ehkä ajatella että tämä kuvaa `hyvin` tätä `Alien Zone`a, pimeää puolta, mutta ei loputtomiin. Ei ainakaan tämä katsoja. Liikaa selväksisaamatonta pimeyttä on liikaa selväksisaamatonta pimeyttä.
Mutta entä itse tarinat sitten? Ensimmäinen, `Lapsivihamielinen opettajatar kotonaan` omaa tavallaan tavallisen, mutta tavallaan oivan kummallisen lopetuksen.
Toinen on täydellisen typerien ihmisten typeröinti. Amatööri-kotikuvaajalla on jokaisella ensitrefillään elokuvakamera esillä surisemassa. Lyhyeen aikaan sullottua pahinta paskaa. Paskalla idealla. Paskalla toteutuksella. Paskalla näyttelemisellä. Varsinkin pääosapökkelömies.
Kolmannessa kaksi etsivää ottaa tylsästi "yhteen"; brittiläinen teeviiksijäykkyysnarina kohtaa keskuteluissa jenkkiläisen krapulapartaörinän, kun nämä kahden maan etsivät yrittävät keskusteluissaan selvittää erään tapauksen, ja ehkä enemmänkin. Ei niin karmea kuin edellinen, lopussa kuitenkin kaivattua kyynisyyttä, mutta kuitenkin tarina siitä mitä tällainen tylsistely on. Tylsimmillään. Pahimmillaan. Ehkä ennustettavimmillaankin. (Itse en ihan tällaista odottanut. Eli jotain kuitenkin on tässä episodissa.) Mutta miten tään rumasti sanois, ruosteinen tarina tylsällä lopetuksella.
Viimeisessä vittumainen mies joutuu piikikkääseen hissikuiluhelvettiin, ja on ensimmäisen tarinan ohella (nyt jopa koko ajan) onnistunut episodi, hyvä kierteisä (näin jalkapallokisoja kerratenj) lopetus, mutta silti: Puhun nyt kuin Politiikko Kansan Asialla: Puhun nyt kuin ajansäästäjä, kansanvalistaja ja kunnon kulttuurivaikuttaja: Jättäkää väliin! Siis koko p*ska!
P.S. Ai niin, entä se mainittu Viides Episodi? No, sehän se vasta onkin sitä pirun pimeää "katsottavaa!"
sunnuntai 17. kesäkuuta 2018
Verboten! (Usa-59)
(Sota on keskittämistä, elokuva on keskittämistä; "What is cinema?" Film is like a battleground." Näin vastaa Samuel Fuller kysymykseen Godardin Hullussa Pierrot`issa.) Samuel Fullerin parhaita ei ole myöskään Verboten! - Forbidden! - Kiellettyä!, itäeurooppalais- teatraalisesti kuvattu sotaelokuva, ja varsinkin sen jälkeinen sotaelokuva (sekin Itä-Eurooppa perintöä), ihmismielien koventumisista/murentumisista. (Itäblokkiohjaajat osasivat nämä kuviot, mukana erittäin voimakkaita Natsi-Saksa antipatioita, mutta koska tämä genre jatkui niin kauan, niin mukana myös tähän peitettyä Neuvostoliitto-antipatiaa.) Sodan kohdistaminen sen viimeisiin aikoihin ja varsinkin vain muutamaan sotilaaseen on tehokasta, mutta mielestäni tässä Fuller vie asian, sodan liiankin lähelle, liiankin teatteriin. (Alkuzoomaus kypärään, sen jälkeen muutaman miehen taisteluun aidoilla[!] pölyraunioilla = Tekee tästä teatteria, liiaksikin. - Sota on varmaankin myös opettelua, opeteltua, harjoittelua, harjoiteltua, mutta tässä liiankin lyhyttä, liian teatraalista, ilman ahdistusta. Tämä on halpissotaa, halpissotakuvausta, ilman tunnetta, tunteita. Vaikkakin sotilaita "parhaimmillaan" kutsutaan robottimaisiksi etenijöiksi [tai ainakin kulkijoiksi], niin tässä tuntuu, että sota nopeasti pois alta, että päästään niihin tunteisiin. Eikä sekään puoli ole kovin kummoisesti kuvattu.)
Sota on massiivinen, `maallinen`, mutta samalla myös suvullinen, perheellinen, yksityinen. Luulisi että parhaimmillaan kiteytyksen mestari (esim "mielisairauden", piilottamisen, vainoharhan klassikko Shock Corridor, ja tekihän hän uransa loppuunkin vielä kaksi tanakkaa tarinaa, toisen sodasta [The Big Red One], toisen `eläin`rasismista [White Dog] ja sen konkreettisen `kypäräkohdistuksen` [alkaa myös kypäräzoomilla] hän oli jo tehnyt halpisonnistuneesti Steel Helmet`issä [SIC]-51, Korean sota, sota taas tuoreeltaan) olisi osannut kiteyttää tässäkin, mutta ei. Sekä sota, että sen jälkeinen sota (ihmismielissä) on koottu ja kerrottu kuin juurikin näytelmässä, näytellen; Ja, mutta mikä näyttelemisessä vikana, ei mikään, sitähän se on enimmäkseen elokuvissakin, mutta tässä kaikki tapahtuu liiankin helposti, nopeasti. Ei elämässä, eikä sodassa varsinkaan, ne tietyt (ja `tietämättömät`/sietämättömät) hahmot vain ilmesty kukin tarkasti vuorollaan, tai sopivassa kasassa, sopivasti sekaisin (sen verran, että katsoja käsittää, omaksuu, ei hämäänny) `areenalle`. Sodassa ei ole onnellista, pitkää, selittävää dialogia. Sota on.
Sota `selitetään` Verboten`issa rauniopölytyksellä (noin puoli tuntia), sodan jälkeen jälkeen keskitytään jo sodan aika alkaneeseen saksalaisen naisen ja amerikkalaisen miehen (`Verboten!`) rakkaustarinaan. Siinäkin keskittyminen heiluu ja huojuu, fokus on jotenkin kummasti sivussa, sivuhenkilöissä (tuo tietenkin `laajempaa` `lähestymistä`), mutta vieläkin sekavampaa (no, sota on sekavaa) on luvassa: Elokuvan sodanjälkeinen maailma on toista kuin sen nimi, juliste ja slogan ("A mad generation pawned in lust...consumed by hate where everything decent is verboten...forbidden!") huutavat: Nyt ei keskitytäkään rakkaustarinaan, vaan salaliittoiseen, natsinostalgiseen viharyhmään Werwolf ("Everything is hate!") kokouksiin, toimintaan ja tuhoon. Ja elokuva saa vähän uutta pahaa virtaa ja voimaa. Tosin rakkausteema on ujutettu tähän myöskin vähän väkisin. Elokuvan loppu palavine "Hitler verboten!"-teksteineen on tehokas.
Nää on vähän vaikeita asioita, toteuttaa; Sodan ja Rakkauden yhteensulautuminen. Tässä elokuvassa on hyvä tarkoitus, epäinhimillisen, epäkäytännöllisen ja epäonnistuneen natsimaailman "perusteellinen" perkaus ja purkaus. Sota on tunkemista ja tunkeutumista, ja sota on aina sodassa valitettavasti päähenkilö, sota ei ole sivuhenkilö, mutta tässä on tungettu liikaa puoleentoistatuntiin, oikeastaan koko kolmannen valtakunnan historia. Tähän on kökösti (mutta tunnepuolella selkeästi ja selvästi) lisätty Nürnbergin oikeudenkäynti, ja jotenkin tämän kautta rakkaustarina saa uutta `tulta`.
Fullerilla on muutamia mietityttävän mielenkiintoisia heittoja: Elokuvan SS-`sotilaat` (muita sotilaita ei juurikaan näytetä kuin rakeisissa uutisfilmeissä) ovat erittäin Wermacht-vastaisia (heidän helppo sanoa, sotilaat vielä sodassa tai palaamassa sieltä, kadoksissa tai kuolleet), kuten monissa muissakin kolmas valtakunta-teoksissa. ("Thank God!" "Thank SS, god has nothing to do with this.") Toiseksi, vaikka kyseessä on sodanjälkeinen, ihan selvästi anti-natsi-`talous`, niin Hitlerin kuvat ynnä muut sellaiset ovat pysyneet seinillä. Lisäksi amerikkalaisen sotilaan ja saksalaisen naisen suhdetta kutsutaan Saksassa aluksi "Candy bar-romance"ksi ja amerikkalaista sotilasta "Candy bar-Romeo"ksi. Hurjimmassa heitossaan Fuller vertaa keskenään Hitler Jugendia ja minkä maan ja ajan tahansa "juvenile delinquent"sia!
Ei tosiaan Fullerin parhaita, mutta ihan mielenkiintoinen teos loppujen lopuksi kuitenkin.
P.S. Amerikkalaisten komentopaikan seinällä tahaton tai tarkoituksellinen `viittaus` Fullerin tulevaan elokuvahistoriaan; Seinällä lukee Big Red One.
Sota on massiivinen, `maallinen`, mutta samalla myös suvullinen, perheellinen, yksityinen. Luulisi että parhaimmillaan kiteytyksen mestari (esim "mielisairauden", piilottamisen, vainoharhan klassikko Shock Corridor, ja tekihän hän uransa loppuunkin vielä kaksi tanakkaa tarinaa, toisen sodasta [The Big Red One], toisen `eläin`rasismista [White Dog] ja sen konkreettisen `kypäräkohdistuksen` [alkaa myös kypäräzoomilla] hän oli jo tehnyt halpisonnistuneesti Steel Helmet`issä [SIC]-51, Korean sota, sota taas tuoreeltaan) olisi osannut kiteyttää tässäkin, mutta ei. Sekä sota, että sen jälkeinen sota (ihmismielissä) on koottu ja kerrottu kuin juurikin näytelmässä, näytellen; Ja, mutta mikä näyttelemisessä vikana, ei mikään, sitähän se on enimmäkseen elokuvissakin, mutta tässä kaikki tapahtuu liiankin helposti, nopeasti. Ei elämässä, eikä sodassa varsinkaan, ne tietyt (ja `tietämättömät`/sietämättömät) hahmot vain ilmesty kukin tarkasti vuorollaan, tai sopivassa kasassa, sopivasti sekaisin (sen verran, että katsoja käsittää, omaksuu, ei hämäänny) `areenalle`. Sodassa ei ole onnellista, pitkää, selittävää dialogia. Sota on.
Sota `selitetään` Verboten`issa rauniopölytyksellä (noin puoli tuntia), sodan jälkeen jälkeen keskitytään jo sodan aika alkaneeseen saksalaisen naisen ja amerikkalaisen miehen (`Verboten!`) rakkaustarinaan. Siinäkin keskittyminen heiluu ja huojuu, fokus on jotenkin kummasti sivussa, sivuhenkilöissä (tuo tietenkin `laajempaa` `lähestymistä`), mutta vieläkin sekavampaa (no, sota on sekavaa) on luvassa: Elokuvan sodanjälkeinen maailma on toista kuin sen nimi, juliste ja slogan ("A mad generation pawned in lust...consumed by hate where everything decent is verboten...forbidden!") huutavat: Nyt ei keskitytäkään rakkaustarinaan, vaan salaliittoiseen, natsinostalgiseen viharyhmään Werwolf ("Everything is hate!") kokouksiin, toimintaan ja tuhoon. Ja elokuva saa vähän uutta pahaa virtaa ja voimaa. Tosin rakkausteema on ujutettu tähän myöskin vähän väkisin. Elokuvan loppu palavine "Hitler verboten!"-teksteineen on tehokas.
Nää on vähän vaikeita asioita, toteuttaa; Sodan ja Rakkauden yhteensulautuminen. Tässä elokuvassa on hyvä tarkoitus, epäinhimillisen, epäkäytännöllisen ja epäonnistuneen natsimaailman "perusteellinen" perkaus ja purkaus. Sota on tunkemista ja tunkeutumista, ja sota on aina sodassa valitettavasti päähenkilö, sota ei ole sivuhenkilö, mutta tässä on tungettu liikaa puoleentoistatuntiin, oikeastaan koko kolmannen valtakunnan historia. Tähän on kökösti (mutta tunnepuolella selkeästi ja selvästi) lisätty Nürnbergin oikeudenkäynti, ja jotenkin tämän kautta rakkaustarina saa uutta `tulta`.
Fullerilla on muutamia mietityttävän mielenkiintoisia heittoja: Elokuvan SS-`sotilaat` (muita sotilaita ei juurikaan näytetä kuin rakeisissa uutisfilmeissä) ovat erittäin Wermacht-vastaisia (heidän helppo sanoa, sotilaat vielä sodassa tai palaamassa sieltä, kadoksissa tai kuolleet), kuten monissa muissakin kolmas valtakunta-teoksissa. ("Thank God!" "Thank SS, god has nothing to do with this.") Toiseksi, vaikka kyseessä on sodanjälkeinen, ihan selvästi anti-natsi-`talous`, niin Hitlerin kuvat ynnä muut sellaiset ovat pysyneet seinillä. Lisäksi amerikkalaisen sotilaan ja saksalaisen naisen suhdetta kutsutaan Saksassa aluksi "Candy bar-romance"ksi ja amerikkalaista sotilasta "Candy bar-Romeo"ksi. Hurjimmassa heitossaan Fuller vertaa keskenään Hitler Jugendia ja minkä maan ja ajan tahansa "juvenile delinquent"sia!
Ei tosiaan Fullerin parhaita, mutta ihan mielenkiintoinen teos loppujen lopuksi kuitenkin.
P.S. Amerikkalaisten komentopaikan seinällä tahaton tai tarkoituksellinen `viittaus` Fullerin tulevaan elokuvahistoriaan; Seinällä lukee Big Red One.
torstai 14. kesäkuuta 2018
Killing American Style (Usa-88)
"I can`t talk now! Listen to me! We have to get the money and move fast. I`m gonna send some money..." Ja puhe jatkuu ja jatkuu... (Kummasti puhetta riittää, vaikka `ei pysty puhumaan`)
Näin ihanan huonoa elokuvaa en ole nähnyt aikoihin, ehkä koskaan! Killing American Style on something else, jotakin muuta! Muualta.
Alussa JÄYKÄN länkisäärisen ""baletti""liikkeiset rosvot ja poliisit kyykkäävät ja jälkeäjättämättömästi ammuskelevat kunnes roistot jäävät kiinni. Mutta sitten seuraavaksi erittäin selvästi havaittava drag queen-"mama" ja hänen "auton alle jäänyt" miehensä vapauttavat bussilastillisen rikollisia ("Me emme voi mennä motelliin, meidän on mentävä taloon!"), mukaan lukien alku"taistelussa" mukana ollut "huipputiimi" pumpattuja pömppömahaisiakin lihaskimppuja-ja varsinkin ""huipputiimi"" ""huippunäyttelemiseen"" jo lapsena syntyneitä mestareita; Eli luvassa mm JÄYKÄN robottimaista päänkääntelyä ja ripaskakyykkäämistä, TÖNKKÖÄ toimintaa. Tästä alkaa seikkailu...: kampaamattomia kökkökiharaisia, pökköpörröpermanentoituja etu ja takatukkia, viiksiä, viskiöveriörinää, äijäisää paidattomuutta (tai tiukkaa t-paitaa revittynä), farkun vyötäröt vedettyinä kainaloihin, huonointa näyttelemistä ("huumorissakin") ikinä, JÄYKKÄÄ juoksua, TÖNKKÖÄ toimintaa... Näistä on seikkailu, toiminta tehty! Eli etu ja takatukka tärisemään ja baanalle!
Sitten roiston ryökäleet kaappaavat talon täydeltä bikinisiä scream queeneja, mutta myös perheen, jossa martial arts-isä, nokkela poika ja älykäs äiti. Koko klisee koossa. Näyttelijöistä löytyy Jim Brown (hän on ok), Robert Z`Dar (hän on JÄYKKÄ ÄIJÄ!). Lisäksi näyttelijäluettelosta löytyy seuraavanlaisia nimiä: J.R., Lorraine, Jessus Quebas ja Jessus Jr Quebas.
Tämä. On. TÖNKKÖÄ. Jälki. On. JÄYKKÄÄ. Kaikki. On. KÖKKÖÄ.
Samurai Cop`in ohjaaja Amir Shervan, Iranin Ihme on loitsinut loistoleffan, manannut mestariteoksen, noitunut neronleimauksen! Nyt ollaan älyttömän äärellä! Tästä ei tokene! Roskaa Tikunnokassa hiljenee, vaikenee! Ainakin vähäksi aikaa..
Näin ihanan huonoa elokuvaa en ole nähnyt aikoihin, ehkä koskaan! Killing American Style on something else, jotakin muuta! Muualta.
Alussa JÄYKÄN länkisäärisen ""baletti""liikkeiset rosvot ja poliisit kyykkäävät ja jälkeäjättämättömästi ammuskelevat kunnes roistot jäävät kiinni. Mutta sitten seuraavaksi erittäin selvästi havaittava drag queen-"mama" ja hänen "auton alle jäänyt" miehensä vapauttavat bussilastillisen rikollisia ("Me emme voi mennä motelliin, meidän on mentävä taloon!"), mukaan lukien alku"taistelussa" mukana ollut "huipputiimi" pumpattuja pömppömahaisiakin lihaskimppuja-ja varsinkin ""huipputiimi"" ""huippunäyttelemiseen"" jo lapsena syntyneitä mestareita; Eli luvassa mm JÄYKÄN robottimaista päänkääntelyä ja ripaskakyykkäämistä, TÖNKKÖÄ toimintaa. Tästä alkaa seikkailu...: kampaamattomia kökkökiharaisia, pökköpörröpermanentoituja etu ja takatukkia, viiksiä, viskiöveriörinää, äijäisää paidattomuutta (tai tiukkaa t-paitaa revittynä), farkun vyötäröt vedettyinä kainaloihin, huonointa näyttelemistä ("huumorissakin") ikinä, JÄYKKÄÄ juoksua, TÖNKKÖÄ toimintaa... Näistä on seikkailu, toiminta tehty! Eli etu ja takatukka tärisemään ja baanalle!
Sitten roiston ryökäleet kaappaavat talon täydeltä bikinisiä scream queeneja, mutta myös perheen, jossa martial arts-isä, nokkela poika ja älykäs äiti. Koko klisee koossa. Näyttelijöistä löytyy Jim Brown (hän on ok), Robert Z`Dar (hän on JÄYKKÄ ÄIJÄ!). Lisäksi näyttelijäluettelosta löytyy seuraavanlaisia nimiä: J.R., Lorraine, Jessus Quebas ja Jessus Jr Quebas.
Tämä. On. TÖNKKÖÄ. Jälki. On. JÄYKKÄÄ. Kaikki. On. KÖKKÖÄ.
Samurai Cop`in ohjaaja Amir Shervan, Iranin Ihme on loitsinut loistoleffan, manannut mestariteoksen, noitunut neronleimauksen! Nyt ollaan älyttömän äärellä! Tästä ei tokene! Roskaa Tikunnokassa hiljenee, vaikenee! Ainakin vähäksi aikaa..
sunnuntai 10. kesäkuuta 2018
Die Austernprinzessin (Saksa-19)
Ernst Lubitschin kolme kovaa mykkäkomediaa ovat: Die Puppe, Die Bergkatze ja Die Austerprinzessin.
Viimeksimainitussa Ossi Oswalda esittää Ossia, osterimiljonäärin ("En ole kiinnostunut." Victor Janson) mihinkään tyytymätöntä tytärtä. Hän rikkoo tavaroita jatkuvissa raivotiloissaan. ("Miksi heittelet täällä sanomalehtiä?!" "Koska kaikki maljakot on rikottu!") Mutta raivo jatkuu sekä epäonnessa, myös onnessa; Kun isänsä sanoo, että hän "ostaa prinssin" tyttärelleen, niin tytär huudahtaa: "Olen niin onnellinen, että voisin rikkoa koko talon!" Kuten kuuluu, tytärtä riesoo eniten aatelismiehen puute...
`Prinsessa` aloittaa `mieskoulun`, jossa hän oppii esim sen, että vauvalle ei laiteta talkkia ruoka-aukolle, suun seudulle, vaan `sille toiselle suulle`, siihen päähän mistä ruoka poistuu. Mutta kaikki prinssit eivät olekaan linnanherroja, vaan esim kerrostalomurjussa sukkapyykkiä vääntäviä ja kaljaa ja säilykesillejä juomaksi ja ruuaksi siemailevia ja syöviä miehiä. Ja häntä sitten ensiksi haetaan, ja hän tekeekin palvelijansa kanssa nopeasti valtaistuinkorokkeen parista pahvilaatikosta, verhoista ja romutuolista. Mutta häätaloon lähteekin palvelija, valeprinssi...
Osteriperheen talo on pröystäilyn parodia ja groteskikomediallinen nostatus: Sikarit ovat halkoja (ja niin halkoja, että palvelijoiden pitää pitää niitä mijonäärin suussa), aulan suihkulähteessä uiskentelevat linnut (joita paikalle kutsuttu `valeprinssi` yrittää kastuen kaapata), valtavat vaihtuvat palvelijalaumat riisuvat, kylvettävät, kuivaavat, kantavat, hierovat ja lopulta pukevat `prinsessan`. Talon sisätiloista on olemassa oikein karttakin! Avioliittointituutiollekin vinoillaan; Häävaunujen vetäjinä on valtava määrä hevosia, mutta itse seremonia Ossin ja valeprinssin välillä heitetään nopeasti pois papinhuoneen ikkunasta. Ja lopuksi raha raamatun väliin. Ja jos vielä takaisin taloon mennäksemme, palvelijoita on tosiaan pöyristyttävän paljon; `Pienillä` (oikeasti suurilla) hääillallisilla jokaisella vieraalla, ja jokaisella ruoka ja juomalajilla on oma, toistensa takana seisova tarjoilijansa. Kymmeniä ja taas kymmeniä. (Hienossa kohtauksessa `(hää)foxtrot epidemia` tarttuu heihinkin.)
Mutta ehtiikö vuokramurjun aito, oikea prinssi pelastaa tilanteen? Ainakin hän lainaa rahaa frakki ja silinterihattu-ystäviltään. Tosin he seisovat jonossa, ja jonon viimeinen laittaa setelitukon liikkeelle prinsille, mutta jonon muut seisojat ottavat jokainen vähän päältä pois. Ja linnalle saavuttaessa känniset ystävät sammuvat vuoronperään puistokäytävän penkeille. Tällaisia kivoja koregrafioita on elokuvassa paljon. Mutta entä känninen prinssi, miten hänen käy kun hän tolvaa paikalle taloon kun paikallisia juoppoja autetaan kollektiivisesti, ettei känni katkeaisi... Ratkaisu on useiden naisten nyrkkeilyottelu, yhtäaikainen, jonka läpi mieskin törmäilee! ("Now is your turn!" "No!")
Oswalda ja Janson ovat osissaan loistavia, samoin (v)aleprinssiä esittävä Julius Falkenstein. Samoin olisi prinssiä esittävä Harry Liedtke, jos hänellä olisi enemmän elokuva-aikaa. Vinoilu on valloittavaa ja joukkokohtaukset massiivisia, järjestelmällisiä ja innovatiivisia. Todella taidokasta tavaraa.
Viimeksimainitussa Ossi Oswalda esittää Ossia, osterimiljonäärin ("En ole kiinnostunut." Victor Janson) mihinkään tyytymätöntä tytärtä. Hän rikkoo tavaroita jatkuvissa raivotiloissaan. ("Miksi heittelet täällä sanomalehtiä?!" "Koska kaikki maljakot on rikottu!") Mutta raivo jatkuu sekä epäonnessa, myös onnessa; Kun isänsä sanoo, että hän "ostaa prinssin" tyttärelleen, niin tytär huudahtaa: "Olen niin onnellinen, että voisin rikkoa koko talon!" Kuten kuuluu, tytärtä riesoo eniten aatelismiehen puute...
`Prinsessa` aloittaa `mieskoulun`, jossa hän oppii esim sen, että vauvalle ei laiteta talkkia ruoka-aukolle, suun seudulle, vaan `sille toiselle suulle`, siihen päähän mistä ruoka poistuu. Mutta kaikki prinssit eivät olekaan linnanherroja, vaan esim kerrostalomurjussa sukkapyykkiä vääntäviä ja kaljaa ja säilykesillejä juomaksi ja ruuaksi siemailevia ja syöviä miehiä. Ja häntä sitten ensiksi haetaan, ja hän tekeekin palvelijansa kanssa nopeasti valtaistuinkorokkeen parista pahvilaatikosta, verhoista ja romutuolista. Mutta häätaloon lähteekin palvelija, valeprinssi...
Osteriperheen talo on pröystäilyn parodia ja groteskikomediallinen nostatus: Sikarit ovat halkoja (ja niin halkoja, että palvelijoiden pitää pitää niitä mijonäärin suussa), aulan suihkulähteessä uiskentelevat linnut (joita paikalle kutsuttu `valeprinssi` yrittää kastuen kaapata), valtavat vaihtuvat palvelijalaumat riisuvat, kylvettävät, kuivaavat, kantavat, hierovat ja lopulta pukevat `prinsessan`. Talon sisätiloista on olemassa oikein karttakin! Avioliittointituutiollekin vinoillaan; Häävaunujen vetäjinä on valtava määrä hevosia, mutta itse seremonia Ossin ja valeprinssin välillä heitetään nopeasti pois papinhuoneen ikkunasta. Ja lopuksi raha raamatun väliin. Ja jos vielä takaisin taloon mennäksemme, palvelijoita on tosiaan pöyristyttävän paljon; `Pienillä` (oikeasti suurilla) hääillallisilla jokaisella vieraalla, ja jokaisella ruoka ja juomalajilla on oma, toistensa takana seisova tarjoilijansa. Kymmeniä ja taas kymmeniä. (Hienossa kohtauksessa `(hää)foxtrot epidemia` tarttuu heihinkin.)
Mutta ehtiikö vuokramurjun aito, oikea prinssi pelastaa tilanteen? Ainakin hän lainaa rahaa frakki ja silinterihattu-ystäviltään. Tosin he seisovat jonossa, ja jonon viimeinen laittaa setelitukon liikkeelle prinsille, mutta jonon muut seisojat ottavat jokainen vähän päältä pois. Ja linnalle saavuttaessa känniset ystävät sammuvat vuoronperään puistokäytävän penkeille. Tällaisia kivoja koregrafioita on elokuvassa paljon. Mutta entä känninen prinssi, miten hänen käy kun hän tolvaa paikalle taloon kun paikallisia juoppoja autetaan kollektiivisesti, ettei känni katkeaisi... Ratkaisu on useiden naisten nyrkkeilyottelu, yhtäaikainen, jonka läpi mieskin törmäilee! ("Now is your turn!" "No!")
Oswalda ja Janson ovat osissaan loistavia, samoin (v)aleprinssiä esittävä Julius Falkenstein. Samoin olisi prinssiä esittävä Harry Liedtke, jos hänellä olisi enemmän elokuva-aikaa. Vinoilu on valloittavaa ja joukkokohtaukset massiivisia, järjestelmällisiä ja innovatiivisia. Todella taidokasta tavaraa.
Die Bergkatze - Wildcat- Vuorikissa (Saksa-21)
Die Bergkatze tapahtuu vuorilinnakkeessa-sotilaslinnakkeessa ja sen ympäristössä. Siellä ympäristössä (ja kohta myös linnakkeessa) majaansa pitää vuoribandiittijoukkio jota johtaa villikkonainen Rischka (Pola Negri). Hänen villikkoutensa on vedetty tappiin ja lipputangon nuppiin, ylikin, mutta sotilaat maanrajaan, allekin; Sotilaat, johtajia myöten (varsinkin hän, he) ovat löysiä nössöjä ja bandiititkin vähintään kummallisia. Bandiittien hyökkäys linnaan päättyy sotilaiden ja bandiittien yhteisryyppäjäisiin, näytteleminen on molemmilla puolilla ihanan, ihastuttavan, tahallisen ratkiriemukkaan irvistelevää ja tärisevää, rakkauskohtaukset (Rischka ja Luutnantti), häitä myöten vedetään samalla absurdilla otteella.
Tämä Ernst Lubitschin loistava mykkäkomedia vetää melkein vertoja hänen Die Puppe-elokuvalleen (Saksa-19). Minkä Bergkatze juonen absurdisuudessa Pupelle häviää, niin hulluissa hahmoissaan se pääsee melkein tasoihin, mutta eri suuntiin kurottava komediallinen kritiikki, i(r)vailu vie Vuorikissassa voiton: Pilkan kohteeksi joutuvat mm pömpöösit pökkelösotilaat, rakkauselokuvat, vuorielokuvat, unikohtaukset.. Viimeksimainitussa rakastettu kysyy Vuorivillikkonaiselta "Kuuletko sydämeni pompotuksen?" ja ottaa takkinsa sisältä piparkakku kautta keksisydämen jota nainen alkaa syömään.. Sitten he lähtevät valkoiseen pehmeä ja kaarevamuotoiseen `lumitaivaaseen` `tanssimaan` lumiukko-orkesterin tahdissa.Ja koko unen ajan uneksija (eli tietty tämä Vuorinainen) pyörii ja pomppii kuin väkkärä nopeutetussa horkassa.
Vauhdikas on koko Bergkatzekin. Aivan kuten Pupessa vauhti ei juurikaan pääse laskemaan.
Tämä Ernst Lubitschin loistava mykkäkomedia vetää melkein vertoja hänen Die Puppe-elokuvalleen (Saksa-19). Minkä Bergkatze juonen absurdisuudessa Pupelle häviää, niin hulluissa hahmoissaan se pääsee melkein tasoihin, mutta eri suuntiin kurottava komediallinen kritiikki, i(r)vailu vie Vuorikissassa voiton: Pilkan kohteeksi joutuvat mm pömpöösit pökkelösotilaat, rakkauselokuvat, vuorielokuvat, unikohtaukset.. Viimeksimainitussa rakastettu kysyy Vuorivillikkonaiselta "Kuuletko sydämeni pompotuksen?" ja ottaa takkinsa sisältä piparkakku kautta keksisydämen jota nainen alkaa syömään.. Sitten he lähtevät valkoiseen pehmeä ja kaarevamuotoiseen `lumitaivaaseen` `tanssimaan` lumiukko-orkesterin tahdissa.Ja koko unen ajan uneksija (eli tietty tämä Vuorinainen) pyörii ja pomppii kuin väkkärä nopeutetussa horkassa.
Vauhdikas on koko Bergkatzekin. Aivan kuten Pupessa vauhti ei juurikaan pääse laskemaan.
tiistai 5. kesäkuuta 2018
Dead Pigeon on Beethoven Street (Saksa-Usa-73)
Samuel Fullerin(!) ohjaama ja käsikirjoittama (usein[?] yksittäisenä elokuvanakin esitetty) tekele on hänen luomansa osa saksalaiseen Tatort-poliisisarjaan. Tämä oli ehkä eräänlainen Eurooppa-tunnustus, `mitali` hänelle, mutta hyvin himmeäksi se jää. Ja hämäräksi. Kyseessä on übersekava, sönkköinen ja sössöinen teos, jonka sekavuutta lisää vahvasti vielä se, että elokuvan englanninkieliselläkin ääniraidalla puhutaan paljon saksaa. Jopa siihen malliin ja määrään, että kun jenkkietsivä tulee Saksaan kuolemansyytä tutkimaan, niin hän puhuu kyllä välillä `jenkkiä`, mutta myös erittäin paljon saksaa. (Saksaetsivä puhuu aina saksaa. Vaikka jenkkipoika kysyy häneltä jotain `jenkiksi`, hän vastaa saksaksi. Niinpä he usein puhuvatkin sitten sitä saksaa. Aivan kuin ääniraidalta kuuluisi humahdus kun jenkin puheen päälle pamahtaa saksaääniraita.) No, jo on asiakaspalvelua! Näin tapahtuu ainakin Espanja-dvd:n kohdalla, vaikka valitseekin enkkuääniraidan. Kuulemma löytyy myös julkaisua, jossa enkkutekstit löytyvät, mutta kun saksaa puhutaan, niin käännöstä ei ole tehty. Tai lukee vain `puhutaan saksaksi`...... Ja tässä `elokuvassa` kaikkien muidenkin kaikki dialogit on toteutettu tällä `80 % saksaa, mutta heitetään sinne sekaan randomisti muutama enkkulause väliin`-periaatteella. Kamalan kuuloista. Kamalaa. Kertakaikkiaan, kamalaa.
Ohjaukseltaan ja käsikirjoitukseltaan (vaikkakin Fullerin) tönkköinen teos. Samoin näytteleminen (Glenn Corbett, Christa Lang, Stephanie Audran, Anton Diffring, Alex D`Arcy). Elokuvan alun suht toimiva alkutekstijakso kestää muutaman sekunnin, samoin elokuvan lopun taistelukohtaus. Itse (tv-)teos on kyllä enemmän elokuvan mitoissa kuin sarjan osan, tunti neljäviis.
Ainoa hyvä puoli elokuvassa on Can(!)-yhtyeen musiikki. Se sykkii ja säväyttää.
Pitää katsoa uudestaan. Jos jaksaa. Löytää uusia juttuja teoksesta. Jos löytää.
(Sillä kyllä tämän puolimasokistisesti ehkä voi käsittämättömänä kuriositeettina, sivusilmäisenä sotkuna tai tyhmänä roskana katsoa.)
Kamala tekele. Kamalaa sotkua. Kamalaa jälkeä.
P.S. Tässä `elokuvassa` käydään myös elokuvissa; Elokuvateatterin aulassa mainostetaan Frank Zappan 200 Motelsia ja jotain Aku Ankka-leffaa, mutta katsomassa käydään Rio Bravo`a. Saksaksi dubattuna tietenkin...
Ohjaukseltaan ja käsikirjoitukseltaan (vaikkakin Fullerin) tönkköinen teos. Samoin näytteleminen (Glenn Corbett, Christa Lang, Stephanie Audran, Anton Diffring, Alex D`Arcy). Elokuvan alun suht toimiva alkutekstijakso kestää muutaman sekunnin, samoin elokuvan lopun taistelukohtaus. Itse (tv-)teos on kyllä enemmän elokuvan mitoissa kuin sarjan osan, tunti neljäviis.
Ainoa hyvä puoli elokuvassa on Can(!)-yhtyeen musiikki. Se sykkii ja säväyttää.
Pitää katsoa uudestaan. Jos jaksaa. Löytää uusia juttuja teoksesta. Jos löytää.
(Sillä kyllä tämän puolimasokistisesti ehkä voi käsittämättömänä kuriositeettina, sivusilmäisenä sotkuna tai tyhmänä roskana katsoa.)
Kamala tekele. Kamalaa sotkua. Kamalaa jälkeä.
P.S. Tässä `elokuvassa` käydään myös elokuvissa; Elokuvateatterin aulassa mainostetaan Frank Zappan 200 Motelsia ja jotain Aku Ankka-leffaa, mutta katsomassa käydään Rio Bravo`a. Saksaksi dubattuna tietenkin...
sunnuntai 3. kesäkuuta 2018
Savage Sisters (Filippiinit-74)
Kummallinen kombinaatio, guerillagenreily, naisvankilointi huumorilla! No, huumorointi ei onneksi osu naisvankilaan, se pidetään paskana paikkana. Mutta muutenkaan se ei oikein osu eikä uppoa.
No, uppoaa kylläkin. Kyllä se muissakin puolissa pykii. Toiminta on kyllä tämäkkää. Silloin kun sitä on.
Kaksi naista (Gloria Hendry, Cheri Caffaro) tulevat taistelemaan nimeämätöntäå valtiota vastaan. No, vankilaanhan siitä joutuu. Mutta ei pitkään, koska (toisiaankin vastaan taistelevat) vallankumoukselliset vapauttavat heidät. Ja taistelu voi alkaa uudelleen.
Perusporukkaista ja perusmättöistä toimintaa. Ohjaajana Filippo-Legenda Eddie Romero, näyttelijänä ja tuottajana (Romeron ohella) `paikallinen` suuruus John Ashley. Mukana myös paikallinen suuruus Vic Diaz. Sid Haig`kin heilahtaa.
Ei mikään mestarimättö, mutta katsottava. Bad Ass-dialogia viljellään vähän: "You are like piss in the wind, little man." "There are more than one way to skin a pussy."
Ashley sliizinä sovinistisikana ja muka vallankumouksellisena aikamoisen avuton, mutta sliiziviiksisenä selittäjänä lyömätön. (`Akteja` ei näytetä, mutta Ashyleyn niitä "ennustavia" pörröpulisonkisia, vistoviiksisisiä, pikkuboxerisia ja buutsijalkaisia punnerruksia ja niiden jälkeisiä [samoilla iho ja vaatekappaleilla tapahtuvia]) vatsalihaspumppauksia kylläkin. On se kova!
Peruskamaa, perustavaraa tämäkin elokuva.
No, uppoaa kylläkin. Kyllä se muissakin puolissa pykii. Toiminta on kyllä tämäkkää. Silloin kun sitä on.
Kaksi naista (Gloria Hendry, Cheri Caffaro) tulevat taistelemaan nimeämätöntäå valtiota vastaan. No, vankilaanhan siitä joutuu. Mutta ei pitkään, koska (toisiaankin vastaan taistelevat) vallankumoukselliset vapauttavat heidät. Ja taistelu voi alkaa uudelleen.
Perusporukkaista ja perusmättöistä toimintaa. Ohjaajana Filippo-Legenda Eddie Romero, näyttelijänä ja tuottajana (Romeron ohella) `paikallinen` suuruus John Ashley. Mukana myös paikallinen suuruus Vic Diaz. Sid Haig`kin heilahtaa.
Ei mikään mestarimättö, mutta katsottava. Bad Ass-dialogia viljellään vähän: "You are like piss in the wind, little man." "There are more than one way to skin a pussy."
Ashley sliizinä sovinistisikana ja muka vallankumouksellisena aikamoisen avuton, mutta sliiziviiksisenä selittäjänä lyömätön. (`Akteja` ei näytetä, mutta Ashyleyn niitä "ennustavia" pörröpulisonkisia, vistoviiksisisiä, pikkuboxerisia ja buutsijalkaisia punnerruksia ja niiden jälkeisiä [samoilla iho ja vaatekappaleilla tapahtuvia]) vatsalihaspumppauksia kylläkin. On se kova!
Peruskamaa, perustavaraa tämäkin elokuva.
lauantai 2. kesäkuuta 2018
The Arena (Usa-Italia-74)
"The world outside, isn`t much different than The Arena." Tällä liioittelulla lähdetään liikkeelle "katsomaan" tätä naisgladiaattorielokuvaa. Tosiaan, nyt ovat Muinaisessa Roomassa myös naispuoliset gladiaattorit geimeissä mukana. Kaikissa Kivikaudesta Keskiaikaan ulottuvissa genre-elokuvissahan Muinainen Maailma kuvataan tyystin väkivaltaiseksi paikaksi. Väkivallan uhka on aina ja kaikkialla. Kaikki kärsivät. Varsinkin pienet ja viattomat, peruskansa.
Tässä tosiaan naisia ympäri maailman otetaan orjiksi ja huomataan, että naisgladiaattorithan puuttuvat Areenoilta. Gladiaattorimiehet uhoavat että "I`m The Gladiator!", mutta tässä tehdään selväksi, että orjiahan he ovat hekin..
Ja Areenavaltias, paikan pomo paljastuu perinteisesti pyjamaa pureskelevaksi pelkuriksi.
Harvoin on näin kovaa ja vaihtelevaakin Jenkki ja varsinkin Eurogenrekasvoja saatu samaan elokuvaan; Pam Grier, Margaret Markov, Lucretia Love, Rosalba Neri eli Sara Bey, Jess Franco vakiokasvo Paul Muller, Beast in Heatin hirmuhirviö Salvatore Baccaro eli Sal Boris, Dario Argento lookalike Franco Garofalo. No, Pam paras tietenkin. Hän on näyttelijä, mutta muissakin hyvää genretuntumaa. Ja elokuvan on tuottanut Roger Corman ja Eurotuottanut vanha kauhukasvo ja varsinkin elokuvien nykytuottaja Mark Damon, kuvannut Joe D`Amato ja musan tehnyt Francesco De Masi. Ohjaajana perusvääntäjä Steve Carver.
Tästä tykityksestä luulisi että jälki on juustoallasta, mutta juustoammeeseen jää (kylpeä voi, muttei uida, sopii sekin), tai että jälki on kultaa, mutta, sanotaan että pronssille, pistesijoille jää. Mutta näin urheilukliseitä toistaakseni, niin sanon, että "Lähdimme kaikki tekemään omaa suoritusta, ja katsomme mihin se riittää," Ja katso! Se riittää ihan hyvin. Ihan hyvää lauantai-illan elokuvaa ja viihdettä. Vähän liian hidasta, pakoon päästään (no, aika genretyypillisesti) vasta viimeisellä puolituntisella, mutta ihan pikkuisen alle perushyvän alle olevaa genrekamaa kuitenkin. Eli ihan perusnäppärää, näpsäkkää. Peruskamaa.
P.S. Parit camppiset kysymykset parantavat elokuvaa; Kuinka yksi orjista pystyy vetämään viiniä koko ajan? Miten on mahdollista, että koko Areenakatsomo kääntyy orjien puolelle? Miksi gladiaattoriorjanaista joka sanoo olevansa `Daughter of Rome` uskotaan heti? (Miten hän oli joutunut myytäväksi orjamarkkinoille? Ja miksi hän kertoo Roomalaisuutensa vasta Areenalla?) Katakombeissa sähkövalot? Ja miksi pakenijat pystyvät hyppäämään katakombikuopan yli, mutta perässäjuoksijat eivät? Koska kässäri käskee! Elokuva on saatava loppumaan!
Tässä tosiaan naisia ympäri maailman otetaan orjiksi ja huomataan, että naisgladiaattorithan puuttuvat Areenoilta. Gladiaattorimiehet uhoavat että "I`m The Gladiator!", mutta tässä tehdään selväksi, että orjiahan he ovat hekin..
Ja Areenavaltias, paikan pomo paljastuu perinteisesti pyjamaa pureskelevaksi pelkuriksi.
Harvoin on näin kovaa ja vaihtelevaakin Jenkki ja varsinkin Eurogenrekasvoja saatu samaan elokuvaan; Pam Grier, Margaret Markov, Lucretia Love, Rosalba Neri eli Sara Bey, Jess Franco vakiokasvo Paul Muller, Beast in Heatin hirmuhirviö Salvatore Baccaro eli Sal Boris, Dario Argento lookalike Franco Garofalo. No, Pam paras tietenkin. Hän on näyttelijä, mutta muissakin hyvää genretuntumaa. Ja elokuvan on tuottanut Roger Corman ja Eurotuottanut vanha kauhukasvo ja varsinkin elokuvien nykytuottaja Mark Damon, kuvannut Joe D`Amato ja musan tehnyt Francesco De Masi. Ohjaajana perusvääntäjä Steve Carver.
Tästä tykityksestä luulisi että jälki on juustoallasta, mutta juustoammeeseen jää (kylpeä voi, muttei uida, sopii sekin), tai että jälki on kultaa, mutta, sanotaan että pronssille, pistesijoille jää. Mutta näin urheilukliseitä toistaakseni, niin sanon, että "Lähdimme kaikki tekemään omaa suoritusta, ja katsomme mihin se riittää," Ja katso! Se riittää ihan hyvin. Ihan hyvää lauantai-illan elokuvaa ja viihdettä. Vähän liian hidasta, pakoon päästään (no, aika genretyypillisesti) vasta viimeisellä puolituntisella, mutta ihan pikkuisen alle perushyvän alle olevaa genrekamaa kuitenkin. Eli ihan perusnäppärää, näpsäkkää. Peruskamaa.
P.S. Parit camppiset kysymykset parantavat elokuvaa; Kuinka yksi orjista pystyy vetämään viiniä koko ajan? Miten on mahdollista, että koko Areenakatsomo kääntyy orjien puolelle? Miksi gladiaattoriorjanaista joka sanoo olevansa `Daughter of Rome` uskotaan heti? (Miten hän oli joutunut myytäväksi orjamarkkinoille? Ja miksi hän kertoo Roomalaisuutensa vasta Areenalla?) Katakombeissa sähkövalot? Ja miksi pakenijat pystyvät hyppäämään katakombikuopan yli, mutta perässäjuoksijat eivät? Koska kässäri käskee! Elokuva on saatava loppumaan!
perjantai 1. kesäkuuta 2018
Touchez pas au Grisbi - Älkää koskeko (Ranska-54)
Jacques Beckerin ohjaama esi-Melvilleläinen, mutta `tyystin` alku(ja loppu?)/ omavisioinen gangsterielokuva vanhoista miehistä uusvanhassa ajassa. Aika on mennyt melkein ohi, mutta samoin luodit. Hengissä ollaan. Mutta melankolisina. `Tavallisina`. Upeaa jälkeä. Jean Gabin tekee yhden suurista rooleistaan yhtenä heistä, vanhana, isonpana tekijänä. Kuten mainittua, melankolisuus on pinnalla. Luovuttaminen, mutta kuitenkin oleminen. Gangstereina. Elokuvan loppuun saakka, ylikin..
Tosiaan toiminnallisuutta ei mukana hirvittävästi (paitsi lopussa paukkuu ja räjähtää, sekin toteutettu loistavasti), mutta loistavaa dialogia. Elokuvan tunnetuimpia kohtia gangstereiden piilopaikan pyjamapuheet ja hammaspesut. Kyseessä on gangsterigloorian tavallistaminen ja meidän kaikkien luojan ja ruojanluomien ikääntyminen. Ja ikävystyminen. (Mutta kuitenkin koodiston säilyttäen.) Niin tässä kohtauksessa, kuin koko elokuvassakin.
P.S. Elokuvan ranska ja suominimi viittaavat kätkettyyn saaliiseen.
"Where are you going?" "To play my tune." "Let`s go to the movies." "They hurt my eyes."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)