Tässäpä onnistunut, tähän päivään sijoittuva nostalgisointi. ("An anti-80s nostalgia movie" lukee dvd:n takannessa ja pääosamies sanoo elokuvan alussa: " In 1980 I was standing in a radio and tv shop. Then I saw them. Fat shiny boxes with animated covers. VHS tapes. A year later I ran the best video store in Sweden. This is 2017. A completely different world." Ja dvd:n kannessa vielä kryptataan: "VHS is dead.")
Vaan eipä olekaan. Joka paikassa Kaikilta. Videomannen on loistava fiktioelokuva vhs-keräilijöistä, keräilijästä, keräilystä vahvan tietämyksen, kunnioituksen sävyttämänä. Keräilyn ihanuus ja kurjuus tulee tutusti, konkreettisesti esiin; Löytämisen riemu, samoin kuin vajaan ja varsinkin täyden kokoelman kauhu. (Nuuskamuikkunen. "Hemuli ei ole enää keräilijä, hänestä on tullut pelkkä omistaja. Eikä se ole läheskään yhtä hauskaa.") Elokuvien katsomisen sekä vhs-kansien esiinneellistämisen, hypistelemisen riemu (samoin kuin LP-levyissä on keräilijöitä, jotka pitävät kansia vain `esitttely`-hyllytavarana) että näkemättömän (lue: varsinkin omistamattoman) elokuvan tuskaisa etsiminen. Oivia vhs-keräilyn anekdootteja ovat tässä elokuvassa mm välillä jatkuva pysäytyskuvien käyttö (tässä tutkitaan pysäytyskuvista tekikö Rosalba Neri hard core-otoksia) ja keräilykohteiden vaihtumisesta elokuvahistorian sisällä ("Kerään nykyisin 60-luvun Tsekkielokuvaa,") Loistavia huomioita. Mutta tässä keskitytään tietenkin lähinnä genre-elokuvien, varsinkin kauhun keräilyyn, keräilijöihin, keräilijään. Näemmekin suht paljon vanhoja, täällä monesti tuntemattomiakin, vanhoja-Ruotsi-nauhoja. Ja muitakin. Naapurimaamme vhs- kulttuuri jäikin aikoinaan paljon Kreikan ja Hollannin nauhametsästyksen varjoon. Kiitos tästäkin kultturiteosta. Ansiokkaasti, ankarasti, rohkeasti tuodaan myös keräilyn haitta-ääripäitä esiin; Yksinäisyyttä, alkoholismia. Mielenterveysongelmia. (Välillä pääosaheebo nähdään, tai hän näkee itsensä tv:n sisällä hakkaamassa ulospääsyä.) Mutta myös kahden erilaisen (ja kuitenkin niin samanlaisen, vaikkakaan toinen ei periaatteessa keräilijä olekaan) yksinäisen varmaa hapuilua toisiaan kohti. Mutta ei todellakaan mihinkään Jenkki-tyyliin, eikä minkään maan tyyliin, vaan ihmisten tyyliin. Todella monipuolinen elokuva.
(Yksi juttu vähän harmii. Miksi ns ei ihan tavalliset miehet, jopa vähän ns yhteiskunnan ulkopuoliset esitetään lähes aina hupparihemmoina? Ja jotenkin se, että pääosamiehellä on älypuhelin, tuntuu mokalta, virheeltä.)
Ja todella monipuolinen elokuva siitäkin huolimatta, ettei tämä oikeastaan ollut yhtään sellainen kuin etukäteen odotin. Ajattelin, että tämä on `harvinaisen nauhan verinen metsästys` tai/ja `seiskari- kasarielokuvaretrogoreilun tyylinen murharetrosplättinki`, mutta tämä olikin aivan jotain muuta. Jotain paljon parempaa, onnistuneempaa ja ennenkaikkea aidompaa. Arkisempaa, jopa.
Ennio(hieno nimi-idea!) on isossa kellari`studiossaan`, kasettien säilytys ja katselupaikassaan, oikeastaan kodissaan, suurimman osan ajastaan viettävä viisikymppinen mies jonka keräilykaveri Bosse on jo liuennut seurustelun satamaan ja joka pikkuhiljaa törmää alkoholisoituneeseen, työpaikkakiusattuun naiseen, Simoneen, Egypti-orientoituneeseen "keräilijään". Elokuva jättää kauniin kuvan; Keräilyä ei välttämättä tarvitse lopettaa, ei ehkä hiljentääkään. Ihmisiä, kiinnostuksenkohteita voi yhdistää. Tai pitää ominaan.
Aidonoloinen, tiedontäyteinen fiktio, kuvaus ihmisistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti