Tulipa edellisen tekeleen jälkeen katottua taas jälleen kerran kunnon elokuva, Greasy Strangler. Siinä on oikeaa, oikeanlaista outotta ja kunnon roskaa, poijjaat!
Mutta tällaisen tekeleen jälkeen (siis Aaaaaaaaah!`in jälkeen) on välillä myös yhtä juhlaa katsoa kunnon taide-elokuva! Oikea elokuva! Nimittäin tällä kertaa Pedro Costan ohjaama Casa de Lava.
Se on eräänlainen `uudelleenajatus`-`arviointi` Jacques Tourneaurin klassikosta I walked with a zombie`sta. Nyt, tällä kertaa "zombie" on rakennustyömaan onnettomuudessa koomaantunut mies.
Mies on ainakin puolet elokuvasta koomassa sairaalassa. Muut keskeiset tarinaa `jouduttavat` päähenkilöt ovat sairaanhoitajanainen ja `kappaleen` tunnistettavasti, mutta kirskuvasti sahaava viulistimies. Nainen on oikeastaan elokuvan päähenkilö, tai nainen ja koomainen mies, ja kun viulisti soittaa bändissä, niin hänen soittonsa sulautuu hyvin rytmiin ja iloiseen soitantaan, tunnelmaan. Porukkapoweria. Mutta kuka soittaa lopussa viulua? Elämä soittaa. Voittaa. (Ikikliselause; "Elämä voittaa", sillä kuolemahan meille kaikille koittaa, mutta elämä sitä vähän rajoittaa.)
Koomaista, kuumeista, kuumaa, laavamaisen-maisemaisen jähmeän `joutuisaa`, `vyöryisää `menoa`.
Jos edellistä ei ehkä halua, jaksa, pysty katsomaan uudestaan, niin tämän kyllä.
"We ought to die as children, and be born old."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti