torstai 31. joulukuuta 2015

Les cent et une nuits de Simon Cinéma (Fra-95) - Huikeaa elokuvahistoriaa aidoin esimerkein sekä tekoparrat päristen

Agnes Vardan teos on kuin virkistävä elokuvasuihku kautta kylpy. Michel Piccoli esittää satavuotiasta Herra Elokuvaa, joka on tehnyt kaiken, ollut kaikki, ollut kaikkialla, nähnyt kaikki ja kaiken. Välillä hän kyllä `muuttuu` Piccoliksi, kun hän heittää peruukin pois. Elokuvan pitkänä lankana onkin Piccolin ja Marcello Mastroiannin välinen lempän aito nokittelu, kumpi oli/on kovempi. Huikea jakso on myös Piccolin ja Gerard Depardieun luettelointi siitä millä tavoin he ovat eri elokuvissa kuolleet. Muutenkin elokuvahistoriaan tietenkin viitataan jatkuvana filminauhana aidoin ja uusiksi tehdyin kohtauksin: `reunoiltaan`, `ääriviivoiltaan` pikkulampuilla valaistut `Lumieren veljekset` ilmestyvät, Andalusialaisen koiran silmäkohtauksen jälkeen näytetään punaista purskahtavaa tomaatin leikkaamista, Polkupyörävarkaaseen viitataan, viittaapa Varda omaankin elokuvaansa Cléo de 5 à 7 eräässä dialogissa. Jne, jne...


Mutta se varsinainen, elokuvan mittainen lanka on nuoren naisen, elokuvaentusiastin palkkaaminen höpöttämään elokuvista Mr Cineman kanssa. Katkonaisempi lanka on nuorten aikuisten (johon höpöttäjänainenkin kuuluu) tekemän lyhytelokuvan teko. Se onkin varsinainen tekele, useasti väännetty, mutta auttamattoman latteilla (elokuva)lausahduksilla jumitettu. Se ei onnistu, eikä sovi kokonaisuuteen. Voi jopa sanoa, että se sotii kokonaisuutta vastaan.
Mutta Vielä Huikeita ideoita - Huikeita kohtauksia: kuten muka littanalla pahvikameralla kuvattu kohtaus elokuva`tollojen` juhlista Bunuelin Kulta-Ajan tyyliin. Tekoparrat tärisevät kun ylinäyttely jyllää... Elokuva on leikkiä, sitähän se on.


Tähän on hyvä tämä Elokuvavuosi lopettaa..


"Whats`s going on? Is the Party over or just starting?.."

tiistai 29. joulukuuta 2015

The Man from Beyond (Usa-22)

Ja jälleen Jäämies! Arktisilta lumilakeuksilta löytyy jäätynyt laiva, jonka sisältä jäätynyt mies (Harry Houdini). Vähän kirveellä jäätä päältä pois, niin kohta hemmon henki pihisee, suorastaan puhisee: Sillä taas näitä `tapahtuu heti-tarinoita`: Heebo heilahtaa lähes heti häihin, jossa rakastuu morsiameen ja morsian häneen, avioituva mies raivoissaan.
Vaimolla on sama nimi kuin Jäämiehen sadan vuoden takaisella vastaavalla ja muutenkin mystis-historiallinen, mystis-romanttinen meininki natsaa heillä.

Ihan kivaa varhaisweirdoilua, jota pippuroivat esim huijaushäät, huijausmurha sekä tietenkin Houdinin katoamistemput. Tällä kertaa mielisairaalan pakkopaidasta, jonka liepeistä on Houdinin helppo solmia pakoköysi..
 Tylsää ei tule, leffa kestää vain tunnin.

Ghost Warrior (Usa-84)

Tylsä toimintatölväisy. Japanista löydetään 400 vuotta vanha Samurai muovisten jäälohkareiden syvyyksistä. Melkein heti hemmo päätetään kirurgisoida eläväksi Los Angelesissa. Herää, Hurmehemmo! Sula suosioomme! Ja taas melkein heti heebo lähtee kaduille jengiläisiä jahtaamaan. Mitä nyt Yks Nätti Täti häntä ensin vähän opettaa, ja hemmo häntä. Kovin on platonista `meno`.

Ei mikään veripalttuilu, täyttä tylsänpuoleista töppö-törttötoimintaa, mutta kyllä tämän Samurai Coppien sun muiden vastaavien valjuna jatkumona vaivoin katselee..

Jonkinlaista tunnelmallisuutta haetaan päälleliimatuilla `Historian toisto`-kohtauksilla. Odotin että tää olis ollu tanakkaa tyrimistä, täyttä törinää, tulikin tasapaksua (tyrimistä) ja vaisua, vaisua..

lauantai 26. joulukuuta 2015

Laitakaupungin Laulu (Suomi-48)

Jo mykkäelokuvista lähtien köyhälistökuvauksissa on ollut tietty ja vissi sadunomaisuus mukana; Tätä tukee paljolti mustavalkokuvaus (valoa ja varjoja, paljon jää piiloon (kuten saduissakin), värifilmi tuo lian ja roskan `kirjon` kaikessa `kirkkaudessaan`), huoneistojen huonekaluasetelmat ovat tarkkaan harkittuja, teatterimaisen karuja, elokuvallisia, jopa geometrisiä. Ja näihin päälle vielä teatterinäytteleminen. Laitakaupungin laulu tuo tähän vielä yhden, paljon käytetyn elementin: `Kirjallista tekstiä suoltavan selostajan.`

`Laitakaupunki` on juuri tällainen paikka: Talojen kerrokset, joskus jopa talotkin, ihmisen kokoisia, draama jyrkkää, näytteleminen kökköteatraalista   (esim sokea räpyttää silmiään koko ajan katsoen taivaisiin)... Ja Tauno Palo esittää Karskityyppiä, romukauppiasta joka on "Temooni, Synninkujan, Synnin Kuningas!" Eli liioittelu on laveaa, ja lopussa sataa sovitusta..

Kun katsojan olo kaipaa teatraalisen (rikos)draaman ja campin sadunomaista sekoitusta, niin tämä kiinnostaa ja innostaa. Mua innosti eilen, tänään ei välttämättä. Mutta mistäpä sitä elokuvista etukäteen tietää, vaikka sais saman tunteen ja tunnelman tänäänkin.. Joko saman tai samantapaisen elokuvan parissa.. Tai sitten ihan jonkun muunlaisen leffan seurassa.. Tai jopa ei minkään elokuvan parissa.. Tauko on välillä hyvä, lyhytkin.. :-)

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Earthquake (Usa-74) Pätevähköä pienoismalliryminää, sekä The Revenge of The Earthquake (Suomi-2012)

Tänään tärisee! Joulujäristys! Tällä vanhalla toimintatärinällä pitäisi tämä joulu korkata. Raporttia sitten järistyksen ja jälkijäristysten jälkeen.. Leffa on muistaakseni (edellisestä katsomiskerrasta kauan) suht kelvollinen tähtikaartin ja pienoismallipaukkeen yhdistelmä.

Ja kyllä muistelot taas(?) kerran pitivät paikkansa. Earthquake on tätä, ihan perustoimivaa perustoimintaa hyvällä budjetilla ja porukalla. Itse tuhosta ei tehdä mitään tuhosteorgiaa ja keskitytään paljon selviytymiseen. Mutta kyllä rytinääkin riittää.

Mutta maailman paras maanjäristyselokuva (maailmanjäristys?) on Trash Videon Revenge of the Earthquake. Taitaa olla ainoa elokuva jossa maanjäristys kirjoittaa tulostaan ja tekemisistään facebookiin!

maanantai 21. joulukuuta 2015

Street Angel (Usa-28)

Ei niin kovaa tunteiden tärinää kuin 7th Heaven, on siitä seuraava Street Angel. Ja Borzagen ohjaus jälleen, tietenkin. Mutta minkä se tunnetasossa häviää, niin tässä on mukana enemmän mielenkiintoista juonikiemurointia ja kuvaus ja lavastus ovat tanakampaa tavaraa. Muutamat juoksutakaa-ajot `Napolin` kapeilla kaduilla ja portaikoissa ovat (jopa kokeellisen) hienoja. Kamera syöksyy..

Olllaan siis Napolissa. Janet Gaynor (jälleen, ilman muuta)  on köyhä nainen joka lääkettä kuolemansairaalle äidilleen hakiessaan sortuu varkauteen, ja pidätetään. Mutta hän pakenee poliiseilta ja hänestä tulee `etsitty karkuri.`

Nainen liittyy sirkusporukkaan jonka liepeillä hän tutustuu kulkuritaiteilijaan (Charles Farrel, jälleen, ilman muuta), ja rakkaus syttyy, sammuu ja syttyy juonen noustessa ja laskiessa tapahtumaketjun sopivassa runsaudessa.

Musiikki on hillitympää (viulut) (kuten on juonikin), mitä 7th Heavenissa, mutta kyllä tämänkin tarinan päätöstä odottaa sydän pamppaillen. Elokuvaan liitetty uskonnollisuus (jälleen vähäisempää kuin 7th Heavenissa) sopii ja toimii tässä paremmin. Tähän liittyvä lopetus on jopa näppärähkö.
Jotain pieniä kummallisuuksia elokuvassa on, esim se että miksi poliisi tutkii näin pitkään suht pientä rikosta (tosin karkaamisella lisättynä) ja käyttää siihen paljon aikaa ja miestyövoimaa, mutta vahvoin pääosin kyseessä on taas mitä katsottavin, nautittavin ja suositeltavin mykkäklassikko.

Janet Gaynor on jälleen lumoava (se hersyvä nauru) ja taitava roolissaan. Charles Farrel vaikuttaa filmin alussa olevan vähän vaisulla (näyttelemis)päällä, mutta hän parantaa presenssiään koko ajan, tuoden loppupuolella synkempiä ja surullisempia säväyksiä. Ja tekeekin sen hyvin. Yleensähän Farrelin hahmot ovat lähes koko elokuvan mitan `sellainen myhäilevä veikko' (ja sellainen häneltä vasta sujuukin), mutta sitten tulee esim sota ja tilanne muuttuu..




lauantai 19. joulukuuta 2015

7th Heaven (Usa-27)

"For those who will climb it , there is a ladder leading from the dephts to the heights - from the sewer to the stars, the ladder of courage." Näillä sanoilla avautuu mykkärakkausdraamamestarin Frank Borzagen elokuva 7th Heaven. Sanoilla, jotka ovat myös kylläkin "Kaikki(!) pärjäävät, kunhan yrittävät"-Amerikka- bullshittiä/hevonpaskaa. Mutta tässä sillä ei ole vielä kaikkea viimeisten vuosikymmenten aikana päälle kertynyttä painolastia, ja tarina on kääritty niin ihastuttavaan/dramaattiseen pakettiin ettei mitään väliä eikä laitaa. Ei mitään määrää.

`Ylöspäin elävän mieli.` olisi varmaan Suomi-versio tästä alun lauseesta, ja tästä tarinasta: Mies (Charles Farrel) on viemärinpuhdistaja Reikä sukassa(!)-nimisellä köyhälistöalueella Pariisissa, mutta kadunpesijäksi tekisi mieli. Ei haittaa vaikka kadunpesijän vedet suihkuaisivat viemäriin hänen päälleen, sillä kadunpesijä, Hän on Herra! Ja tämähän toive toteutuu! ("I'm a remarkable fellow!")
Sitten kadunpesijä törmää pienen huijauksen kautta ja ansiosta ihastuttavaan, kovia kärsineeseen nuoreen naiseen (Janet Gaynor) ja vuosisadan rakkaustarina on pikkuhiljaa pedattu.

Eli ohjaajana alan mestari ja pääosassa yksi alan ihastuttavimmista pareista, homma on täysin hoidossa. Mutta sitten (eli melkein heti) tulee sota väliin, ja parin tulevaisuus on hämärän peitossa pitkään. Janet Gaynor on jälleen aivan pakahduttavan ihana, mutta itse tarina myös niin pakahduttava, että elokuvaa ei melkein pysty katsomaan loppuun. Musiikki paaluttaa tarinaa tanakasti, viulut vinkuvat ja patarummut paukkuvat juuri sopivasti ja sopivissa paikoissa. `Suurin ja tärkein kaikista on Rakkaus...`

Aivan ihastuttava elokuva. "From sewer to the stars", tosiaankin. Sillä Farrelin hahmo asuu kattohuoneistossa. Eiffel-tornikin näkyy sieltä teatraalisen fantastisissa, taiteellisen julistemaisissa kulisseissa. Pittoreskia parhaimmillaan. Ja kohta siellä asuu kaksi. Mutta kuinka kauan, se sota... Ja juoppo sisko..

7th Heaven on `perus`mykkäelokuvaa pitempi, lähes kaksi tuntia. "Lisäaikaa" tulee massiivisesta ja julmastakin sotajaksosta, joka vie elokuvaa kohti loppuaan. Ja loppu on henkeäsalpaava. Se on sitä ilman, oikeastaan turhaakin `jumalallista johdatusta`-vierrettä. Loppukohtaus on sellaista tavaraa jossa sydän pakahtuu, kuten on lähes koko elokuvakin.



"This looks like a wedding dress!" "I fill my eyes with you!"

perjantai 18. joulukuuta 2015

Wild Eye (Ita-67)

Paolo Cavaran ohjaama Wild Eye (Pirun silmä) on fiktiomondo (kuten monet mondot muutenkin, "aidotkin"). Lainausmerkit ovat vahvat, mutta vahva on teemakin, `objektina olo`. Vaikka toteutus on enimmäkseen eksploitaatiota, on mukana asiaakin.

Philippe Leroy esittää kyynistä kusipäätä (tai sellaisen taakse piiloutuvaa henkistä ruipeloa), `totuuselokuvan`tekijää. "You are just an instrument." sanookin häneen on-off-pakkomielteisesti rakastuvaa naista esittävä Delia Boccardo. Leroyn vastaus on se tyypillisin pakokeino: "Are you finished? You think you are telling something new?" Ja varsinkin vielä kun tämäntyylinen latteus ja ikiselitys pääsee hemmon huulilta: "Stop pretending! Normal life, eating and sleeping, is boring." Molemmat ovat rooleissaan loistavia. Samoin kuin Gabriel Tinti kuvaajana. (Eli tulevia italo-euroeksploitaation tulevia `kuninkaita`ja `kuningattaria.`) Elokuvan alussa Leroyn hahmo huijaa osan porukastaan pitkälle janoisalle aavikkomarssille kun jeepistä loppuu tarkoituksellisesti bensa. Ja Leroy tietenkin ohjaa, kuvaakin marssin. "Would you be unfaithful to your husband for a glass of water?"

Elokuva seuraa Leroyn esittämän paska-roska-aivon matkaa yhä syvemmälle hänen mielensä tunkioon. Tätä matkaa siivittää ja jämäköittää ("totuudellistaa") se että elokuvaa on lopussa kuvattu Vietnamin sodan tapahtumapaikoilla.

Se, että elokuvaa ylistettiin aikoinaan Moskovan elokuvajuhlilla saaden 35(!) minuutin aplodit, on ylireaktio ja kertoo tässä tapauksessa (Wild Eye'n arviot siellä silloin ja muutamat myöhemminkin) kahden aatesuunnan ylilyönneistä, liioittelun kulttuureista.

torstai 17. joulukuuta 2015

Leprechaun 4 In Space (1997)

Paksua Paskaa Avaruudessa! Stiff Shit in Space! Ei helvatta, tästä ei enää paska pahene, eikä sonta sakene! Kökköä planeettaa, avaruusalusta sekä penishirviötä! No, se on nyt Leprechauni ´ihan speississä`, samoin kuin katsojakin.. Se on nyt kuulkaa sillä lailla, että tää on pakko (pakolta tää tosiaan tuntuu) katsoa uudestaan ennenkuin tästä pystyy mitään järkevää/typerää sanomaan kautta kirjoittamaan. Vaikka mä oon tään joskus ennenkin (ainakin) kerran katsonut.. Tästä ei saasta sakene! "Yritetään" "illalla" "uudestaan"... "Nukutaan" painajaisten yön yli, voi mennä aamuun... Kaikkiin loppuelämäni aamuihin...

Nonni, nyt sitten ollaan tosiaan `tuonnempana`!

Kalkkunakuraa. Kalkkunan kakkaa: Puolipeili-peltipallopäisen pomosoltun johtama kovasakki saapuu planeetalle tuhotakseen Lepren. Taistelu on lyhyt ja tylsä, mutta hirviömme saadaan palasiksi. Pahaksi onneksi yksi heeboista pissaa palakasaan, ja Lepre siirtyy tyypin pippeliin.. ..Tullakseen lähes heti esiin hemmon sepaluksen alta avaruusaluksessa. Leffaa on kulunut tasan vartti.

Sitten seuraa tahmaista käytävä"juoksentelua", jota joskus katkaistaan kökkökohtiin: esim aluksen Pää(nimenomaan)pomoon ("I´m brilliant!"), joka on puoliksi pöytä ja puoliksi `mies`.
Tällaiset voivat vaikuttaa roskahauskalta, mutta eivät ne ole. In Space on aikamoinen aliveto elokuvaksi, roskaelokuvaksikin, ja nämä kohdat vain tylsiä askelmerkkejä laahustuksessa; Planeetta on heikkoja muovi ja pahvikasoja neonvalovälkkeessä, avaruusalus sekä näytteleminen perusroskatasoa, mutta juoni tylsähköä suttuhuttua. No, tunnin kohdalla seuraa vartin mittainen, aika jysäyttävä järjettömyysjakso, joka tylsääntyy ja hitaantuukin viimeisen vartin loppukahinoissa, mutta jättää kuitenkin jonkinlaisen roskailon pintaan. Mutta se ei korjaa eikä korvaa alun menetyksiä. "Who`s driving? Ray Charles?" Ja oletteko nähneet avaruusalusta jonka komentosillan oven pielessä on perinteinen ovikello? ("Kävisitkö katsomassa kuka siellä on?") Ja jonka baarissa esitetään maailmankaikkeuden karmeinta discotanssia? Entä kovaa solttupomoa dragissa? Ette./Olette Tässä niitä olis.

Joskus ehkä käsittelyssä muitakin Lepreleffoja, päätin aloittaa tällä paskamaineisimmalla...

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Blackout aka Contraband (Bri-40)

Ohoi, spoilausta näkyvissä! Michael Powellin ekspressionistiseksi ja noiriksi väitetty Blackout tapahtuu pääosin sodanajan pimennetyssä Lontoossa, eli siitä tämä erittäinkin kuvaava elokuvan nimi. Käytin tuossa tuota väitetty-sanaa, koska ei tämä ekspressionismin ja noirin "määritelmiä" mielestäni kovinkaan täydellisesti kanna (lupaa) ja lunasta kuin oikeastaan tuon pimeyden takia ja ansiosta. Lupaa kylläkin, sillä onhan noir `pimeää ja tummaa elokuvaa`, mutta juonikuvioiltaan Blackout ei aivan noiria ole, tai sen eräänlainen huumoripitoinen serkku ehkä voisi ollakin aika lähellä totuutta. Ekspressionismista siitä taas puuttuvat erilaiset vääränvänkyrät rakennelmat yms. Elokuvan lopun hissirakennelma useine kellarikerroksineen taas kyllä vähän sivuaa tätä genreä, ollen jonkinlaista design-ekspressionismia. Mutta vielä enemmän elokuvaa on sanottu huumori-Hitchcockiksi, ja tämä määritelmä kyllä naulautuu paikoilleen lähes täydellisesti.

Tanskalaisen laivan kapteeni (Conrad Veidt) joutuu Englannin kanaalissa erilaisten tutkimusten kohteeksi, mutta laivasta ei löydy muuta mystistä kuin Salaperäinen Nainen (Valerie Hobson), jota seuraamaan jäykkä Kapteeni lähtee Lontooseen. Jännitysjuoneltaan Lontoo ei tarjoa mitään mullistavaa (lukuunottamatta tätä jatkuvaa pimeyttä), mutta koko ajan jäykästä jäästään sulavan Kapteenin seuranta antaa katsojalle riemukkaan myhäileviä hetkiä. Wanha Kunnon Rakkaushan se siellä pikkuhiljaa molempia osapuolia potkii. Toinen huomionarvoisa asia (jollei jopa ihan se elokuvan suola) on tosiaan tuo mainittu `Hitchcockia huumorilla`-osasto. Huumoriruuvia kiristetään koko ajan, eikä ruuvi katkea, vaan koko ajan löytyy uutta (myhäillen) naureskeltavaa, ja uusia, mukavan humoristisia tyyppejä. Veidtkin löytää itsestään `hiljaisen koomikon`, sopivasti jäykän, sopivasti rennon. Aidon. Tai `aidon`, sellaisen kun elokuvan lumo ja varsinkin lumemaailmassa on mahdollista. Ja Valerie Hobson on kertakaikkisen lumoava. Kun pari vangitaan, niin heidät on sidottu tolppaan pienenpienen, häivähtävän S/M-kuvaston mukaisesti. Myös pelatusliiveillä on merkittävä osa elokuvassa. Elokuvan alussa Hobsonin Mystisnainen ei laivassa tätä kökön näköistä kapistusta suostu panemaan päälleen, ja elokuvan lopussa se on Veidtin ja Hobsonin välissä puristuksessa, mutta putoaa... Smack!

Huumori-noir, Huumori-Hitchcock, sulavaa seikkailua, kasvavaa rakkautta. Ihan veikeää kamaa.

tiistai 15. joulukuuta 2015

The Edge of The World (Bri-37)

Michael Powellin upea, eristyksessä olevan saaren kuvaus. Jylhää kalliomaisemaa, rakkautta, myös kotiseutusellaista (joka voi johtaa myös kovakalloiseen kusipäisyyteen, ja sitä kautta (turhaan) kuolemaan); Kylän `pomomies` (tai eräs heistä) ei haluaisi, että hänen poikansa muuttaisi mantereelle. Näin ei myöskään halua miehen paras ystävä, eikä muuttohaluisen miehen sisko, jonka kanssa ystävä seurustelee. Skisma "ratkaistaan" traditionaalisella ja typerällä rantakallio-kiipeilykisalla, jolla on tuhoisat seuraukset; Yksi ihmishenki, ja se toimii myös saarelaisten muutenkin tulossa olevan poismuuton nopeuttajana.


Rakkaus säilyy, mutta muuttuneena. Siihenkin tulee vesi väliin. Lapsi syntyy saarella, mies on mantereella. Saaren välillä lempeän, välillä suruisan sumuinen ilmasto ja tunnelma vie tarinaa eteenpäin kuin sitkeä kalastaja-alus aallokossa. Kuoro ja kansanmusiikki hellivät kohtauksia hyvin.


Jännitystuubia ei puristeta liian pitkään, nämä kohtaukset (kiipeily, sairaan lapsen vienti mantereelle myrskyisässä laivassa) ovat jopa liian lyhyitä, mutta niistä ei toisaalta tule liian pitkiä ja piinaavia. Näinä lyhyinä väläyksinä ne rytmittävät hyvin tarinaa.


Edellisen jatkoksi tuli Powellilta katsottua traumatisoituneesta takahuonetutkijasta kertova The small back room. Sotasalaisuuksia, mustasukkaisuutta, avantgardistista(kin) alkoholismikuvausta (tikittävät kellot ja pullot kasvavat ja käyvät päälle). Tästä elokuvasta joskus myöhemmin enemmän.

lauantai 12. joulukuuta 2015

A Dangerous Method (2011)

Voiko mielen sairauksia ylinäytellä? (Tai yleensäkään näytellä?) Tämä tuli mieleen kun katsoin Keira Knightleyn suoritusta tässä David Cronenbergin ohjauksessa. Knightley näyttelee hammasirvistelevä leuka edellä epävakaata nuorta naista joka tulee (tai tuodaan) Carl Gustav Jungin (Michael Fassbender) hoitoon. Hoidosta muodostuu menestyksekäs, ja siitä seuraa myös suhde. Toisaalta seurataan Jungin ja Sigmund Freudin (Viggo Mortensen) keskusteluja, ystävyyttä ja riitautumista.

Näyttelijäsuoritukset ovat hyviä, Knightleyn ehkä vähän liiallista ja Fassbender ja pikkuisen tuntemattomaksi tuunattu (parta) Mortensen vetävät hyvät, sävykkäät roolit, mutta heidän ja Knightleyn näyttelijätyöt ovat ehkä vähän liikaa toisilta planeetoilta. Vaikkakin Knightleyn rooli on (liiankin) räväkkää, niin toisaalta vastapuolen esiintyminen vastaavasti taas liian varovaista. Yleinen varovaisuus leimaa elokuvaa muutenkin liikaa. No, jopa tuli käytettyä tuota liikaa-sanaa, mutta tällainen toistoisa sanasekamelska kuvaa ehkä parhaiten tuntojani tästä tuotoksesta. Liiallista - Varovaista. Ei oikein mitään aidosti.
(Yli)varovaista menoa.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Risti ja Liekki (Suomi-57)

Sisältää spoilausta. (Spoilaussploitaatiota, heh!) Armand Lohikosken ohjaama, 1500-luvun Suomeen sijoittuva Risti ja Liekki on Suomi-elokuvassa harvinaisempaa historiasploitaatiota, sekä pikkuisen yleisempää uskontosploitaatiota. Sekä ihan vain messevää roskaa. Tarina kertoo Pyhän Isän ja seksploitaatioelokuvien perustyypin, himokkaan munkin rakkaudesta samaan maalaistyttöön. Ja harvassa ovat myöskin suomalaiset noitavainoelokuvat. Siihenkin lopulta päästään..


Näytteleminen on, kaikken näyttelijöiden kohdalla, kollektiivisesti, kollegiaalisesti kieli poskessa. Isä Olavi (Tauno Palo), Munkki (Tarmo Manni) sekä Maalaistyttö (Anneli Sauli) etunenässä.
"Olenko minä joku Armonnapa, jonka ympärillä kaikki kieppuvat? Ei! Tuska polttaa sydäntäni kuin Kadotuksen Lieska!" messuaa Isä Olavi isälleen tämän kuolinvuoteella.


"Nouse ylös, Noitanarttu!" Noitaoikeudenkäyntikohtaus on jonkinlaisen historiallisen paikkansapitävyyden sekä sakean soopan ja saastan sekasotku (Mutta mehevä sellainen):  Siellä käydään `mielenkiintoinen` keskustelu Pääinkvisiittorin ja Päätuomarin (Edvin Laine!) välillä: "Pyrkiessämme vilpittömään totuuteen suoritimme vielä kolmannenkin kokeen, tulisella raudalla koskettamisen." "Panemme ilolla merkille tunnollisuutenne." Melkoisen järjettömille linjoille mennään kun Tuomari lausahtaa: "Kutsuttakoon koira (siis oikea koira lat huom) sisään! Jos sinä vainuat tässä huoneessa Noidan, osoita hänet meille.." Mainittakoon, että noidan tuhoamiskeino on pikkuisen poikkeava yleisestä noitaelokuvakaavasta.


Mukana myös kirkon ulkokultaisuutta, pyhäinjäännösbisnestä ja kaivomaisessa kellarityrmässä ("Minä tarjoan sinulle tyrmää!") viruva `Hurskas Mies`. ("Täällä ei voi laskea päiviä, ainoastaan rottia!")


Huonoa näyttelemistä, mehevää roskaa.







tiistai 8. joulukuuta 2015

Operation Amsterdam (Eng-59)

Operaatio Amsterdam sijoittuu ajallisesti Toisen maailmansodan alkupuolelle, paikallisesti Hollantiin (on kuvattu paikan päälläkin), ja juonellisesti (´perustuu tositapahtumiin`)  se kertoo muutamien brittimiesten yrityksestä viedä timanttivarantoja Britteihin ennen kuin saksalaiset tulevat paikalle täydellä voimallaan.

Elokuvassa kuvataan kylmäävän konkreettisesti ja aidostikin teiden ja ja katujen kaaosta ihmismassoineen, pommituksineen. Myös vielä suht paikalliset katutaistelut ovat tehty aidon oloisesti. Britit joutuvat niihin, niiden välikappaleeksi, myöskin. Tahtoen ja tahtomattaan. Lähes tyhjät Amsterdamin kadut (vain hollantilaiset sotilaat, ja sen viides kolonnalaiset partioivat siellä) näyttävät absurdinkin uhkaavilta. Sotilasbyrokratiasta tai siitä millä mielellä sotilaat ovat johtuva katujen vainoharha `jonain hetkenä kaduilla voi kulkea, jonain toisena ei´-meininkineen on kuvattu ahdistavan hyvin. Tärkeänä elementtinä elokuvassa on massiivinen posetiivi. Sen soitto lähes tyhjillä kaduilla antaa elokuvalle (absurdia, julmaa) leikkisyyttä. Posetiivi toimii erittäin toiminnallisena elementtinä timantti`ryöstö`kohtauksessa. Miinuksena kapistuksesta voisi mainita sen että sitä näytetään vähän liian usein, liian monissa paikassa elokuvan aikana. Yllätyksellisyys kärsii.

Operation Amsterdam ei ole mikään mieletön jännitysruuvin kiristäjä (sellaiseen näytetään vähän pyrkivän), mutta muutoin melkoisen onnistunut sota/vakoilu/seikkailukintuotos. Pientä, varovaista rakkauttakin häivähtää.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

The Boogey Man (Usa-80) - Peilikauhun perimmäisyydet

Ulli lommel teki aikoinaan ihan onnistuneita, toimivia kauhuelokuvia, jotka ovat ihan toista tavaraa, laatua ja luokkaa kuin hänen nykyruipelluksensa.

Boogey Man on video nasty-klassikko, ei läheskään mikään kauhun mestariteos, mutta tosiaan ihan toimiva tekele, jossa kökkökohtaukset ja kekseliäähköt ideat lyövät kämmeniä yhteen.

Slashereissa tapahtuu joko niin, että nuoria rankaistaan seksistä tai lapsi (yleensä elokuvan alussa) rankaisee seksiä harrastavia/ harrastavaa välinpitämättömiä vanhempia/välinpitämätöntä vanhempaa ja/tai hänen rakastajaansa. Tässä tapahtuu tuo jälkimmäinen. Ja sitten on kulunut se tyypillinen 20 vuotta..
Äidin rakastajan haamu palaa siskon ja veljen elämään lähinnä peilien kautta. Tätä peiliteemaa käytetään elokuvassa hyvin paljon, mutta monipuolisesti. Lukuisat peilikohtaukset eivät ole idealuetteloita, vaan niissä on jopa variaatioita ja syvyyttäkin. Niinkuin peileissäkin. Monitahoisuutta.

Näyttelijätyö vaihtelee paljonkin, kauhu/gorekohtaukset myös: kököistä tönäyksistä ja tuuppauksista ihan toimivaan psykologiseen kauhuun. Molemmat puolet ajavat asiansa. Käsikirjoitus suht laihahko, mutta kuitenkin sopivan tiivis tarinaan. Ja John Carradine piipahtaa taas. Tällä kertaa psykiatrina. Ihan perusteltu piipahdus.

Ihan ok, hyvä tarina, peilejä, liekehtiviä lavuaareja ja kököhkö  lopetus (kuuluu kaanoniin). Kauhuräipellys ihan ideoilla. Toimiva tasapaino.

torstai 3. joulukuuta 2015

We are still here (Usa-2015)

Lucio Fulcin goreisissa jalanjäljissä kulkeva WASH on kuitenkin vahvastikin omilla jaloillaan pysyvä kauhu`nykyistys`. Elokuva perustuu pikkuisen useaankin 70-80-luvun vaihteen ja alun Fulci-klassikkoon, mutta eniten vuoden-81 House by the cemetaryyn. Eli gorekummitukset jylläävät, ja jylläävät tälläkin kertaa tehokkaasti.

Eli taas muutetaan vanhaan taloon ja kierrokset kovenevat. Lopussa mennään melkein ihan sinne `Beyondiin` asti.

Hyvä nimi, tarina, toteutus ja casting. Fulcin goreinen ja käsikirjoituksellinen kädenjälki on mukana, mutta ohjaaja Ted Geogheganin debyytti(!)ohjaus on riemukas, synkkä yllätys. Näyttelijöistä löytyy gorekasvoja, etummaisena Barbara Crampton. Myös esim Lisa Marie on mukana.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Meren kasvojen edessä (Suomi-26) Saaristolaiskauhua

Komedia(!)-Filmin (teki kaksi elokuvaa) tuottama  Teuvo Puron ohjaama Meren kasvojen edessä mykkäelokuva ei kyllä ole komediaa nähnytkään, vaan kyllä siinä ihan kauhun aallot vellovat. Elokuvaa kuitenkin hyvin harvoin mainitaan suomalaisen kauhuelokuvan kaanonista puhuttaessa. Outoa, sillä kuten sanottua, kyllä tämä täyttä tarinaa ja tärinää on. Karua ja ankaraa saaristolaiskauhua:


Kolme nuorta miestä (mm Ilmari Unho) kuljeskelee purjeveneellään saaristossa. He näkevät vanhan vihaisenoloisen ukon soutavan ruumisarkkuvenettä kuin jo muilla vesillä.. johonkin.. Selviää että `kaiken kauhun`tyyssija on karu Hylkysaari, jossa asustaa/käy vierailuilla vain muutama henki. On isää (nuorehkomman näköinen mies liimaparrassa) ja tytärtä, ruohoa syövää hullua renkiä, mainittu ukko ja joskus vierailevaa juoppojengiä.. Ja tietenkin... Kummitus! Nuori nainen joka ilmestyy vähän väliä. Välillä saarelaiset sen näkevät, välillä ei. Mutta tuntevat tunnun..


Tällaiseen tilanteeseen ja paikkaan yksi miehistä päättää jäädä kesäksi selvittääkseen Hylkysaaren Salaisuuden.


Tästä seuraa tanakkatarinainen teos, jossa rakkaus, viha ja välinpitämättömyys vuorottelevat ja sulautuvat toisiinsa. Kompakti kuvauspaikka ja muutaman hengen ydinjoukko puhaltavat elokuvan jännittävään poljentoon. Kuvaus on komeaa ja yksityiskohdat, esim kauhujen kummituskammari oivallisesti keksitty ja toteutettu, pienillä jutuilla. Myös restaurointijälki on yllättävän kirkas ja puhdas.


Toimivaa suljetun (ulkoilma)tilan kauhua. Täyttä tärinää!