Elokuvaohjaaja Jacques Demy kuoli vuonna 1991. Hänen vaimonsa, Agnes Varda elokuvaohjaaja teki hänen kanssaan, hänestä, urastaan, lähinnä lapsuuteen, nuoruuteen keskittyvän `dokumentin`. Pariskunta oli yhdessä vuosikymmeniä ja se näkyy elokuvassa ihastuttavalla, surullisellakin tavalla; Ihastuttavuutta tuo pienen ja nuoren Jacquesin innostus nukketeatteriin (itsekin tehden), elokuviin (jo pienenä itsekin tehden, mm siten että hän keitti kattilassa elokuvafilmiä, raaputti, suti entiset filminroippeet pois ja piirsi tussilla uudet animaatiot tilalle), musiikkiin, värikkyyteen (perhe ja monet muutkin laulavat koko ajan, välillä värit pamahtavat päälle, varsinkin kun näytetään pätkiä Demyn elokuvista, kohtauksista jotka liittyvät lapsuuteen, ja hyvin useat liittyvät). Näytellyt lapsuuskohtaukset ovat yleensä mustavalkoisia, varsinkin sota-ajan, natsihallinnon ajan, mutta niissäkin tosiaan Jacquesin mielikuvituksen ja toteutuksen vähän fantastisetkin väripärskähdykset kuvaavat poikkeuksellisen iloista, monipuolista ja tekevää lasta, lähipiiriä ja seutua. Ankeasta ajasta huolimatta. Ja tämä värikkyys kuvaa koko Demyn elokuvauraa, se jatkuu koko elokuvauran läpi. Surullisuutta mukaan tulee Demyn viimeisten vuosien taistelusta leukemiaa vastaan, mm kohtaus jossa ulkoisesti raihnainen mies makaa hiekkarannalla ja antaa hiekan valua sormiensa lomitse lyö yhtä aikaa kyyneleet silmiin että halua tehdä kunniaa pitkän uran tehneelle miehelle.
Kaksituntinen värikästä elokuvahistoriaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti