Voi juku - mikä lauantai (Suomi-79)

Maestro Visa Mäkisen ensimmäisessä elokuvassa kaksi nuorta vaimoa lähtee punaisella avo-Alfa Romeolla(!) mökille saunaan, mutta autosta loppuu bensa jne, ja auttajia on jonossa ja lähes kaikki kutsutaan kahville mökille seuraavaksi aamuksi. Mutta mutkaa matkassa tietenkin riittää: Ajetaan harhaan kielletylle lentokenttäalueelle katsomaan lentonäytöksiä aitiopaikalta, ollaan tanssityttöinä Johnny Savage and The Ridersin yhden biisin huulisynkattomalla parkkipaikkakeikalla, ajetaan harhaan lammikkoon keskelle motocrosskisaa...

Aika harhaan ajaa elokuvakin; Ei oikeastaan punaista eikä muunkaanväristä lankaa, mutta jotain pientä hömelöä viehätystä tässä on.

Taustamusiikki ei välillä kuulu juurikaan, varsinkaan sanoista ei tahdo saada selvää. Oikein Hurriganesiakin kuullaan. Ja tällaista vitsiä: "Käyköhän tämä auto perämoottoribensalla, kun tässä on moottori edessä." Yhdellä miesnäyttelijöistä koko ajan päällä Mäkisen Curly Productionsin t-paita ja lopussa käytetään näytetään oikein ilmakuvaa.

-Nostalgisen lämmin, mutta kuitenkin karu ja kökkö seitkyt-kaheksankytlukuvääntö.

Olipa kerran Tarantinomaassa

Tykkäsin Tarantinon Inglorious Basterdsista paljon, Djangosta vähän, Hateful Eightistä en vähääkään. Listasin tähän nämä kolme viimeistä elokuvaa ennen Once upon a time in Hollywoodia lähinnä siksi, että Basterds on näistä lähinnä `Hollywoodia`, molemmissa on tätä Tarantinon Tarantinomaista onnistunutta historian uudelleenkirjoittamista, se oli jo Basterdsissa loistavaa, tässä vieläkin enemmän. Muutenkin tämä on parempi kuin lähes loistava Basterds. Nuo kaksi `välifilmiä` on mukana vain sen vuoksi, että ei tullut Tarantinon viimeisistä filmeistä niin kovaa kolmikkoa kuin uran alun kolme. Eikä Basterds eikä Hollywoodkaan pääse niiden tasolle, mutta ovatpa pirun hyviä elokuvia.

                                          Hollywoodin hautajaiset  

Olen vieläkin aika tyrmässä Hollywoodista. Myöhemmin tulee lisää tekstiä, nyt ei pysty, sillä en odottanut siltä läheskään näin paljon (pelkoakin oli puserossa, lähinnä kahden edellisen elokuvan huonon, surkean suuruudenhulluuden takia), vaikkakin käsittelyssä on minun ja Tarantinon lempiajan ja lempielokuvien (ja yleensä elokuvien, elokuvientekemisen) maailma. Ja ystävyyden maailma; Loistavan, loistavan Brad Pittin esittämän rennon rentun stuntin ja loistavan Leonardo Di Caprion menneen maailman (tai sinnepäin menossa) elokuvatähden ystävyys kovien muutosten, jopa lopun alun Hollywoodissa. (Charles Mansonin ja Perheen lopun alkumainen vihainen värinä värisee kaikkialla elokuvassa, vaikka se on myös yhtä aikaa rento ajelu, kamerointi vuoden 1969 Los Angelesissa.) Tämä tarinointi, Tarantinointi on rento, pakoton, väreilevä elokuva. Lähellä mestariteosta.

Blue Black Permanent (Englanti-92) Meri on meissä

Elokuvassa kysytään: `Miten kuvata parhaiten, tai yleensä ollenkaan (liikkuvaa) merta? (Sen) Avaruutta. Maalaten, sanoilla, valokuvaten?` Sävelin?
Ehkä elokuvan avulla, kautta.
Merellisten elokuvien mestari skotlantilainen Margaret Tait muistelee, luo, tuo tässä tarinan, tarinat, ihmiset jo(i)ssa meri on kutsunut, vienyt aikaisemmin, ensin perheen, suvun isoäidin ja jälkeen, myöhemmin äidin. Hitaasti, rauhallisesti, tyynesti myrskyävä meri vie tarinaa, tarinoita, ihmisiä eteenpäin, taaksepäin, limittäin, jopa yhtäaikaa molempiin suuntiin(.) Velloen.

Meren, saaren, kaupungin (Edinburgh) vuorottelu meri, saari edellä (ja takana, välissä, mielessä, sielussa, verissä, sisällä) on karun kaunista katsottavaa, jota rytmittävät, särkevät, aaltojen tapaan, äidin myrskyillä ulkona muistikirjoihin kirjoittamat runot. Runoja emme kuule näe, mutta meri kuulee, näkee, kuuluu, näkyy.

Meri muistaa. Sukupolvien ketju katkeaa ehkä välillä, mutta veri-merisuonet jatkavat kulkuaan, muistojaan, tulevaisuuttaan. Maa, meri, metsä muistaa. Meri muistaa.

-Upeasti usean sukupolven ihmiset, tarinat on ympätty yhteen ja erikseen. Lapsiin, aikuisiin. Uusiin lapsiin ja aikuisiin. Vanhoihin. Tuleviin. Meri koko ajan "taustalla".

Yön terrori aka Enigma rosso (Italia-78)

Tällä elokuvalla niitä on nimiä! Lisäksi mm: Enigma rojo, Red rings of fear, Rings of fear, Nemesis, Orgie des Todes, Phantom in Mädscenpensionat, Virgin terror, Trauma...

Katolisen yksityistyttökoulun "koulutyttöjä" (näyttelijät iältään paljon kouluikäisiä vanhempia) murhataan raa`asti ja kleptomaani(!?)etsivä (myös muita kleptomaaneja, varsinkin naisia sormiensa läpi katsova, Fabio Testi) suorittaa raivoisaa takaa-ajoa. Kun vain tietäisi ketä, keitä...

Ihan toimiva gialloilu jossa nuket hyppäävät, tippuvat, tiputetaan huutaen silloilta, sala-abortointi ja julma dildoilu rinnastetaan salamaleikkauksin, mukana on marmorikuulamurhaa,  sliizi'ä alastomuutta, toimintaa, huonoa näyttelemistä ja kökköhuumoria sekä erikoinen loppu. Tahatonta huumoripuolta on kohtaus jossa etsivä suorittaa kuulustelun Jack Taylorin esittämälle vaateliikedandylle vuoristoradan kyydissä. Vaateliikemies huutaa, ulvoo ja pyörittelee silmiään kuin hullu pelästynyt susi. Ja julma etsivä laittaa hänet vielä toiselle kierrokselle yksin... On se julma...

Black belly of the tarantula (Italia-71)

Akoinaan, vuosia vuosia sitten odotin vuosia (heh..) että pääsisin tämän elokuvan, giallon näkemään. Ja kun sen sitten vuosia, vuosia (heh..) sitten pääsin näkemään oli pettymys suorastaan valtava; Jopa laahaavsti etenevä, itsetarkoituksellisen "randomia" design, glamour, huone talo, portaikko, silta jne kuvausta (no, tätähän on kaikissa gialloissa), typerähköt murhat (samoin, kaikissa gialloissa.)

Syy tuohon vuosien takaisen odotukseen oli se, että monet pitivät tätä jopa parhaana giallona (mm Dvd:n kansi lainaa, sanoo näin) ja tietenkin elokuvan hyvin gialloinen nimi.
Nyt kun vuosien tauon jälkeen katsoin tämän niin tuo nimi tuntui hyvältä jo ennen katsomista (ja on tuntunut kaikki nämä vuodet) ja elokuva avautui nyt ihan eri tavalla. Laahaava tämä ei missään nimessä ole, muttei kyllä joutuisakaan. Mietteliään verkkainen, toimivan kerroksellinen olisi oikea ilmaus. Ei yltiögoreinen, mutta kyllä goreinen. (Laahausmuistot olivat niin voimakkaat että mielessäni, muistoissani oli vahvasti että tämä oli täysin veretön.) Myös outo murhatapa ei tuntunut enää nyt niin yltiöoudolta kuin silloin. Paljon pöljempiä on useissa gialloissa.

Murhaaja käyttää aina ensin tarantella-hämähäkin myrkkyä lamaannuttaaksen uhrin. Hän työntää akupunktiomyrkkyneulan uhrin niskaan. Uhrit eivät pysty liikkumaan, huutamaan, mutta kyllä tuntemaan kipua kun hän murhaaja suorittaa teot loppuun. Näitä murhia tutkii (kaikkeen?) kyllästynyt, lurppa ja sumeasilmäinen ja väsynyt etsivä Tellini (Giancarlo Giannini). Muistan nyt että edellisen katsomiskerran laahaavuus henkilöityi, kiteytyi, manifestoitui minulla juuri häneen. Hänhän näyttelee tällaista (=ei kaikkeen[?] kyllästynyttä sillä kotona menee hyvin, mutta mieli maassa vähän sielläkin) tyyppiä todella hyvin! Hänen hahmonsa  tuo gialloista usein puuttuvaa arkea, inhimillisyyttä ja kyllähän tämä kuitenkin oli tosiaan paljon paremmin ja joutuisammin etenevä giallo kun muistelin. Muutamilla kieroilla, kivoilla (giallo)kikoilla kylvettynä, maustettuna. Yksi tällainen kikka on se että elokuvassa on mukana peräti 3 Bond-tyttöä: Claudine Auger, Barbara Bach, Barbara Bouchet!

Mukavan mietiskelevä,  mietteliäs giallo. En tiedä onko kaikkein paras, voi ollakin, parhaasta päästä kuitenkin. Murhaajan selviäminen yhtäa aikaa terävä ja tollo.. Hyvä yhdistelmä. Ennio Morriconen musiikki `heleän` hengittävää, hengästynyttä, mutta liian toisteista.

Klaustrofobista majakkakauhua - Kun ei koskaan tiedä kuka tulee käymään

Kun ei koskaan tiedä kuka, tai mikä tulee käymään. Ja milloin? Ja mistä? (Meren vai mielen syvyyksistä, vai molemmista?) Julmat houreet (ja hirviöt?), myrskyt, tuulet ja vedet runnovat, runtelevat, rusikoivat rantaa ja mieltä.

Nyt tällä hetkellä odotan varsinkin näkeväni Vvitch-elokuvan ohjaajan Robert Eggersin toisen elokuvan The  Lighthouse jota pää(ja ainoa?)osittavat Robert Pattison ja Willem Dafoe. Varsinkin Pattisonia on ylistetty valtavasti.

Shooting Stars (Englanti-28) Oivaa, jopa nerokasta draamaa

`Huulipunan ja luodin yhdennäköisyys`.Nerokasta laittaa (huonossa jamassa oleva, tai sinnepäin menevä) elokuvan `oikea` aviopari esittämään elokuvassa, elokuvissa rakastunutta avioparia, rakastuneita aviopareja. Näin on Anthony Asquithin esnsimmäisessä elokuvassa (toinen oli Underground) elokuvastudiofiktioilussa (tosin autenttisissa studioissa) Shooting Stars. Nerokasta on myös elokuvan nimen kaksoissuuntaus (mustasukkaisuusmurhasuunnittelu, tai oikeastaan toisen tieltä raivaamissuunnittelu [oikea luoti paukkupatruunan tilalle kuvauksissa] kautta tähden, tähtien tippuminen taivaalta, `tähdenlento`, `tähdenlennot`) ja sen tuska, veto ja voima elokuvan edetessä traagiseen `loppuunsa`. En ole oikein `elokuva elokuvassa`, `elokuva elokuvienteosta`-elokuvien ystävä mutta tämä on oikein oivaa, jopa nerokasta draamaa. Vaikkakin junnaa, toistaa, väsyttää välillä. Niinhän tekee elämäkin. Tämän elokuvan elämä elämät  tosin tietenkin ovat aika marginaalielämiä, jopa fantastisen fiktiomaisia. Mutta silti oivaa draamaa. Muutamalla nerokkaalla käänteellä. Ne murtavat junnaukset, toistot, väsymykset. Loppu on jämäkkä. Sulkeva. (Mutta ei pysäyttävä, sillä bisnes jatkaa pyörimistään, elokuvat `siinä sivussa`. Filmiteollisuus jatkaa laajentumistaan. Tähdet tuikkimistaan. Jotkut pitempäänkin. Jotkut selviävätkin.)

P.S. 1 `Amerikan elokuvasopimus`on numeroineen kuin Kymmenen Käskyä. Erityisesti valotetaan, kameroidaan kohtaa kuusi, jossa kielletään kaikenlainen skandaalinkäryinen ja huonomaineinen toiminta vähäisimmässäkin määrin.

P.S. 2 `Let`s shoot!``Shoot!` "Don`t shoot!" Shoot-sanan elokuvallista etymologiaa verrataan usein tässä elokuvassa väkivaltaan; "This is a shooting scene!" ja `lopulta` studiokuvausten kryptinen päätöslause, ennen elokuvan viimeistä kuvausta; "Only one more shot, Mae, and you`re finished!"

Underground (Englanti-28)

Naureskeleva nuori nulkki-nuljake lippalakkiliero ihastuu metrossa erääseen myyjätärnaiseen ja alkaa metsästämään tätä. Kaikki keinot näyttävät olevan hänen mielestään hänelle sallittuja. Sillä selviää että naisella on mies, ja kuinka ollakaan, töissä univormuisena metro-oppaana. ("Put your right foot first.") Metsästäjämies alkaa lokakampanjan metromiestä vastaan. Alun täysinäiset merrojunahassuttelut muuttuvat saalistamiseksi, metsästämiseksi metrotunneleissa. Tunnelma kiristyy huomattavasti tässä Anthony Asquithin ohjaamassa maailmalla aikoinaan alinäytillä olleessa  mykkäklassikossa.

Elokuva sisältää monia mainioita kohtauksia, esim rullaportaissa tapahtuva, jossa vastakkaisissa portaissa väärään suuntaan polkevat (eli paikoillaan pysyvät) metromies ja nainen flirttailevat iloisesti toisilleen.

Näytteleminen aidompaa, raikkaampaa, parempaa kuin esim edellisessä Underworldissä. Tässä ei käytetä läheskään niin paljon mykkämaneereita vaikka onkin samalta ajalta. Ja tähän ne viulut ja rummut sitten sopivatkin.

Antoisa elämys, yllätys.

P.S. Pitäiskö tähän perään tai kuitenkin kohta katsoa Death Line, jossa sitten pikkuisen zombailtiin siellä `Undergroundissa`?

Underworld (USA-27)

"City is yours." `Ensimmäiseksi suureksi gangsterielokuvaksi` kutsuttu Underworld ei ole mikään toimintatykitys, vaan (ajan `elokuvahengen` mukaisesti) teatraalinen ja teatterilavasteinen rikosdraama. Tosin elokuva alkaa räjähdyksellä ja päättyy odotettuun, perinteiseen, tyypilliseen tulitaisteluun, mutta on tosiaan draamapainoitteinen, teatterikaupunki-kaupunginosamainen sukellus gangsterismin ja gangstereiden (ajatus)maailmaan. Tai jopa gangstereiden fantasia, haave, lumomaailmaan, sillä elokuvassa he asuvat, ovat, toimivat `omassa maailmassaan` jota rakennettu, tarkoituksellinen teatterimiljöö korostaa.

Alun räjähdys on yöllinen pankkiryöstö jonka gangsteripomo ("You may have the brains, bit I`ve got the guts." George Bancroft) yksin(!?) suorittaa. Tai ei sinänsä aivan yksin, teon näkee katujuoppo, ironinen filosofi `Rolls-Royce` joka lakonisesti lausahtaa: "The great Bull Weed closing another bank account." Pomo ottaa pummin mukaansa..

Minua elokuva ei täysin ottanut mukaansa. Äänetön (vain musiikki), puheeton gangsterointi ei oikein mene minulle. Olen tottunut, pitää olla kuuluvaa pauketta ja rätinää (ei jatkuvaa viulujen vinguntaa, rumpujen pärinää), pitää olla aikansa gangsterinäyttelijöiden narisevia nenä-ääniä, pitää olla vauhtia. Kaikkea tätä tästä pitkiä aikoja puuttuu. Itse teatterilavasteinen gangsterikaupunki ei minua haitannut, jopa pidin siitä, mutta siinä on rajoitteensa; Juuri vauhdin ja toiminnan suhteen. Tai niiden puutteen. Sisälavasteissa pyöritään liian pitkään. `Gangsteri`kahvilakohtauksessa (Satiirisen[?] Hollywoodmaisesti nimeltään Dreamland Cafe) ja gangstereiden(!) "aseet narikassa"-vuotispukujuhlassa on toimivaa tungoksen yhteenpakkautunutta imua. Ja kun krapulaiset vaeltavat juhlien jälkeen polviaan myöten serpentiinimeressä niin siinä on tuhlaamisen tunkkainen tulos. Ja kukkakauppa-ammuskelussa-tapossa on hullua tunnetta. Mutta nämä ovat pieniä pisteitä jähmeässä valtameressä. Loppu on parempi, jämäkämpi. räjähtävämpi. Ajattelinkin, arvasinkin niin. Mutta en kyllä odottanut niin, näin kovaa tykitystä, jopa ylitykitystä kun lopussa näin.

Näytteleminen on hyvää, tosin sekin liian jäykkää  tetraalista gangsterielokuvaan. No, tää on näitä mykkänäyttelemisen viimeisiä kaikuja.

Omalla tavallaan mielenkiintoinen mikstuura, mutta liian jähmeä. Mutta kyllä tämän kuitenkin loppuun haluaa katsoa. Loppumeiningeissä onkin ytyä. Elokuva ei kestäkään kuin tunti 20 minuuttia. Gangsterielokuvaksi vähän. Silloin tällöin katsottava. Lue harvoin.

Kekseliäs kautta kökkö dialoginvaihto poliisin ja kukkakauppias(?!)gangsterin välillä:"Somebody framed me." "Since when are you a picture?"

There`s Always Vanilla (USA-71)

George A Romeron toinen pitkä elokuva on aikamoinen sotku. Aika laimea, tylsä teennäinen sotku eräistä aikansa `underground`aiheista; Jälkihippi-mainosglamour("I just want to know everybody!")-`underground`yökerhomaailmasta ja maailmoista; Viitteelisehköä seksiä, tuntemattomia, huonohkoja rockbändejä, "kovaa menoa."

Joskus tällainen light=valoisa ja kevytcocktail toimiikin, mutta tässä on puhetta aivan liikaa. Sitä on  jopa karmaisevasti vähän väliä "neljättä seinää rikkoen" tapahtuvissa miespääosaesittäjän katsojille selittelyissä. No, `Chrissie, this is your daddy. And this is your daddys daddy`-kohtauksessa on julmaa havinaa. Ja sen jälkeisessä pyöröovityrmäyksessä. Mutta sen jälkeen lähdetään taas puolihumoristiselle jankkauslinjalle. Ja sen jälkeen. Ja sen jälkeen.Ja elokuvan miespääosamies (se selittäjä) on kuvattu tosi `cool runnerina`, jätkänä, mutta hyvin harmaaksi hiippariksi jää. EI karismaa. Ei "edes" lunkin hiipparin. (Tiedoksi; Siinä sitä karismaa vasta tarvitaankin.)

Ei pitänyt kuulemma Romero tästä. En pitänyt minäkään. Vain Kovimmille Romeroijille. Itsellä jo suojaus, pelti petti. Lommoja tuli.

Tin Star - Hopeatähti (USA-57)

`Hyvä palkkionmetsästäjä ja entinen sheriffi` (Henry Fonda) tuo raharuumiin kaupunkiin. Kaupungin kuolemantuomioita (varsinkin ilman oikeudenkäyntiä) vastustavat rahamiehet ja tuomari(t) haluavat hänet heti pois kaupungista kun palkkiorahat saapuvat. Samoin haluaa hän. Vai haluaako? Sillä kaupungin `keltanokka kautta kovanaama`sheriffiä (Anthony Perkins!) on opetettava ja kaunis leski ja lapsi ovat hänelle ystävällisiä. Ja toisinpäin.
Mutta ystävällinen ei ole kaupungin kovis, pahis (raharuumiin serkku muuten, Neville Brand) eikä syrjämökkirähjärikollinen (Lee van Cleef).

Tämä Anthony Mannin jämäkästi ohjaama ja koko näyttelijäjoukon jämäkästi näyttelemä western tuo esiin reilun oikeudenkäynnin periaatteita, intiaanien hyvin kautta kaltoinkohtelua, hyvin sekaan sopivia lännenelokuvakliseitä vähän liiankin epäuskottavan helposti ja nopeasti mutta ylevästi. Toimiva perustarina, toimiva peruswestern. Ei muuta. Tarvitsekaan. Mutta ei tämä(kään) tee minusta westernfania, vaikka tulinkin, tunsinkin ylevöitetyksi.

`Hyvää länsiläppää`:

"Oliko se totta kun kerroit että sinkin olet ollut sheriffi kuten minä?" "En kuten sinä."

"Kaupunki ei halua rikollisensa kuolleina." "Tiedän. He haluavat sheriffinsä kuolleena."

Sheriffi: "Nähdään aamulla." Palkkionmetsästäjä: "Pelkään pahoin."

Computer Chess (USA-2013)

En ole ikinä ollut mikään konsoli, tietokone enkä lautapelien ystävä, mutta nyt löytyi näistä maailmoista kertova elokuva josta pidin kovasti. Nimittäin Andrew Bujalskin 80-luvu vaihteeseen sijoittuva mokumentti-retroiludraama kautta komediakin. Värimaailmaltaan toimivan  harmaan, mustavalkoisen surrealismin (kissalaumat hotellin käytävillä), kuvanlaadultaan lämminhenkisen vhs-suttuilun ja kylmäkiskoisenkin komedian sekoitus tietokoneshakkkikilpailuiden ja hotellielämän symbioosista kutittelee pelaamattomankin draama ja komediahermoja. Toimii.

Ei tämä innoittanut minua pelaamaan, mutta kylläkin innoitti voimakkaasti vastaavanlaisten elokuvien etsimiseen ja katsomiseen.

Marie-Octobre (Ranska-59)

Sodan aikana isohko vastarintaliikeporukka (muut miehiä, yksi nainen; tuo elokuvan niminen) on kokoontunut kokoukseen kartanopalatsiin, mutta Gestapo tulee paikalle ja ampuu porukan sankarin. (Tai ainakin hänestä tietty tulee kuoltuaan sellainen.)

Vai ampuuko, sillä mm konepistoolin reikiä ei myöhemmin löydy.

Mutta: Kuka kutsui Gestapon? Tätä asiaa käsitellään tämän Julien Duvivierin ohjaaman elokuvan ajan. Ja käsitelläänkin tarkasti, kohde kerrallaan, kun sama porukka kutsutaan vuosien päästä samaan paikkaan `huvittelemaan` elikkä käsittelemään asiaa. Paitsi ettei ihan pohjia myöten käsitellä, ainakin yksi henkilöistä jää kummallisesti käsittelemättä, syyttämättäkin.

Hyvää, välillä nerokasta dialogia, mutta liiallinen Agatha Christiemäisyys syö vähän pohjaa. Salaisuudet (ja niiden kummallisen pitkät salaisuuksina säilymisajat), tapahtumat vähän liian käsikirjoitusmaista vyöryä (selviävät liian nopeasti) ja loppuratkaisu vähän valju. Näissä palatsi- kartano-kamari-`Kuka sen teki?`-dekkaroinneissahan tällainen asioiden nopea yhteenpakkaaminen ja paketointi on aika yleistä ja onhan semmoisissa tietenkin tiettyä kiihdyttävyyttä, viihdyttävyyttä; arvailun anatomiaa-pikapuolista syyllisen selviämistä.

Marie_Octobren aihe kiinnostava, dialogi terävää, kyllä tämän katsoo. Ei kuitenkaan lähellekään, läheskään Duvivierin parhaita.