Singing Street (Englanti-52)

Free cinemaa: Edinburghin lapset laulavat lukemattomia lasten- ja kansanlauluja ja leikkivät lukemattomia katuleikkejä niiden tahdissa. Toimivahkoa kömpelyyttä ja jokseenkin toimiva katukuvaus, mutta vaikka elokuva on vain parikymmentä minuuttia pitkä se kaatuu aiheen niukkuuteen ja pituuteen.

Food for a Blush (Englanti-59)

(Free cinema) avantgarde-elokuva avioliitosta? Idea (jos se on se) on loistava, mutta toteutus hajanainen. Pari kai menee naimisiin (tosin mies menee myös itsensä kanssa-laittaa itse sormuksen omaan sormeensa) ja tästä seuraa nauha ei oikein toisiinsa natsaavia kohtia (näin on usein avantagardeiluissa, mutta tässä tavallista enemmän): Miesporukka veivaa pöydän ääressä kupeissa keittoa?-puuroa?-puurohiutaleita?-sokeria yötä päivää, sokea poliisi(!) heiluu valkoisen kepin kanssa, kyyryssä kulkeva knalli/kusipääjoukko, naiset roikkuvat pyykkinaruilla, samoin puhuva leoparditurkki, leoparditurkin kanssa käydään tteffeillä, (kuihtuneet) kukat naksuttavina kellonviisareina...Avantgarde-elokuva yksinäisyydestä? Sitä enemmän, mutta siinäkin liian luettelomainen. (Näitä avantgardeluiden perisyntejä tämäkin.)

Onhan tämä `erikoinen`, mutta mikä avantgarde-elokuva ei olisi? Siinäkin mielessä genren kelvottomampaa päätä, mutta liian myöhään (sic) tuleva lopetus on mainio avioliitto-dokumenttielokuvasopimuksineen ja ihan lopuksi teddy-pojat (teddyt ovat yksi free cineman pääjuttuja) The World`s End pubin edessä...

Momma Don`t Allow (Englanti-56)

Free Cinema oli Englannissa noin 50-luvun alusta 60-luvun puoliväliin kestänyt genre, joka käsitteli ja teki lähinnä. dokumenttilyhytelokuvia. Tästä genrestä ponnistivat mm Lindsay Anderson, Tony Richardson, Karel Reisz.. 
Aloitetaanpa vaikka tällä Momma don`t allow`illa. Se on vinha ja vimmaisa kuvaus Chris Barber Jazz Bandin vauhdikkaasta keikasta (elokuvassa kolme kappaletta, yksi instru, yksi blues, yksi yleisönhuudatus) ja vielä vauhdikkaammasta tanssiyleisöstä. Bändin tuuttaama jazz-blues- rock`n`roll-hurmio laittaa todellakin vibaa pönttöön ja punttiin. Sekä bändin että yleisön. Yleisö tietenkin enemmän pähkinöinä. Huikeita, hikisiä tanssiesityksiä, huikean vauhdikasta kamaa ja menoa.. Hienossa bluespalassa Blues is knocking at my door bändin vakiolaulaja Ottile Patterson laulaa luihin ja lihaksiin.  Takahuoneessa nähdään Lonnie Donegan näppäilemässä banjoa. Ja bändin elokuvan lopetuskappale Momma don`t allow tuuttaa bändin ja tietenkin sen yleisön villiin infernoon.

Elokuvan alku kuvaa nopeasti kuinka nuoret duunarit lähtevät hauskanpitoon (free cineman vakioaihe). Teurastaja vain ottaa valkotakin pois päältänsä, ja alta paljastuu puku! Lisäksi seurataan hammaslääkäriharjoittelijaa, liukuhihnatyöntekijää, parturi-kampaajaa...

Tämä Karel Reiszin ja Tony Richardsonin ohjaama intensiivinen parikymmenminuuttinen pläjäys on free cineman valiotimantteja.

Side by Side (Englanti-75)

Kaupungissa on vierekkäin kaksi yökerhoa, vanhan kaartin, liiton "striptease", stand up ja taikurriesityspaikka sekä nuorison suosima, taloa tärisyttävä, pahamaineista poppia paukuttava paikka. Kerhot ovat kisassa keskenään, mutta myös kaupunkia vastaan. Kaupunki haluaa ne pois, ainakin toisen, varsinkin pop-paikan.

Tästä seuraa karmeaa, kauheaa komediaa, mutta musiikkiesitykset ovat mannaa: Älyttömin on Kenny- yhtyeen veto heiluntoineen ja isoilla K-kirjaimilla varustettuine paitoineen. Rubettesin I can do it vedetään mukavasti puoliksi kieli poskessa, puoliksi tosissaan, kokonaan täysillä. Oikeasti hyviä vetoja ovat Stephanie de Sykesin ja Mac ja Katie Kissoonin fiilistelemät poweriskelmät, ekana mainittu esittää Born with a smile on my face`n (suomeksi Laulun sain matkallein) ja tokana tulevat esittävät Sugar Candy Kisses`in (suomeksi Hunajaisin huulin). Varsinkin viimeksi mainittu on valloittava.

Mustasukkaisuus (Suomi-53)

"Koski on perheemme kohtalo. Se vie meiltä rakkaimopamme, mutta antaa meille rikkautta." Tämä Teuvo Tulion ohjaama elokuva on versio hänen Levoton veri-elokuvastaan, ja on oikein onnistunut (jopa parempi?) versio, sillä tämä on erilainen (oikeastaan paljonkin) ja koherentimpi, linjakkaampi kuin Tulion monet muut tuon ajan elokuvat. Tässä, kuten Levottomassa veressä on kaksi sisarta ja yksi mies, josta taistellaan. Toisen kanssa saadaan lapsi, mutta hän kuolee onnettomuudessa. Levottomassa veressä auto-onnettomuudessa, tässä hän tippuu tukkilaisjoen-sahalaitoksen sillalta lähes julman aidossa kohtauksessa. Myös toisen naisen (tietenkin tässäkin Regina Linnanheimo) (vale)sokeutumisteema on molemmissa mukana. Elokuvien erilaisuudet tulevat teemoista; No, tietenkin se on että Levoton veri sijoittuu kaupunkimiljööseen ja tässä Tulio on taas toistaen tukkilaismaisemissa. Mutta nyt toisto ei ole päälleliimattua, se on sujuvaa, Pätkät aikaisemmista elokuvista ja musiikeista ovat suht harvoin ja suht lyhyitä. Sujahtavat hyvin uuteen materiaaliin, jota on siis yllättävänkin paljon; Filminlaatu parempaa kuin Tulion monissa aikalaiselokuvissa, rahaa käytetty enemmän  kohtauksiin (esim tapahtumasarja koskeen riistäytyneessä lossissa [kyydissä siskokset, hevonen vaunuineen[!} sekä koira on upeasti toteutettu), muutenkin kohtauksiin on panostettu aikaa, rahaa ja  väkeä. Esim on kuvattu oikein isolla sahalaitoksella, kymmenine työntekijöineen.  Mitään Intohimon vallassa-elokuvan halpishautausmaan tyylistä rahansäästörakennelmaa tms ei tästä löydy. Ainoa rike mielestäni on järjetön saunanlaudehajoitustappelu. Tosin Mustasukkaisuuden nyrkkitappelut on kuvattu taidokkaan etenevällä liikesarjalla. Ja etenkin, varsinkin tämä lainaus elokuvasta; "Tämä (elokuva, lat. huom.) onkin enemmän hermokysymys."

Mustasukkaisuus pureutuu aiheeheensa ehkä realistisemmin kuin Levoton veri. Tässä on anteeksiantoakin. Ihmiset aidompia, Juoni etenee `järkevämmin`. Tunteet etenevät muhien loppuun asti, jopa  kuten monilla oikean elämänkin ihmisillä, mitään aivan järjetöntä räjähdystä ei elokuva sisällä. Paitsi tietenkin Linnanheimon hahmo `räjähtelee`, hän vetää täysillä. Mutta mielestäni hänkin himmailee hahmoaan hieman Levottoman veren vastaavaan verrattuna. Onnistuneesti. Hänen käheästi kuiskaamansa ajatuksensa kasvojensa, suurien silmiensä päälle toimivat aikansa, mutta tässä toisto turmelee näitä kohtauksia, (katsojan jo etukäteen tietämiä) selityksiä alkaa tulla liikaa. Mutta tämä on pientä, Mustasukkaisuus on oikein onnistunut elokuva.

Vain kolme elokuvaa tehnyt Eero Paganus on yllättävän hyvä roolissaan. Ja yllättävän hyvä on myös lähes jatkuvasti esiintyvä saksanpaimenkoira Wolf! Lopputekstien mukaan Wolf on Taiston Koirakoulusta. Linnaheimollahan oli itselläänkin saksanpaimenkoira, koiria(?), käsittääkseni Rakkauden ristissä mukana oli hänen oma koiransa, mutta en ole täysin varma..

Susana (Meksiko-51)

Luis Bunuelin Meksiko-ohjauksen alussa nuori raivokas rikollisnainen rukoilee Jumalaa päästämään hänet vankilasta. Kohta kalterit irtoavatkin ja nainen pakenee maatilalle. Haciendan pomo, pomon poika ja apulaispomo joutuvat naisen nostattaman kiimahelvetin- tai taivaan lonkeroihin.
Lopussa, kuin taikaiskusta, muutamassa minuutissa haciendan väki, Jumalan ja Poliisin toimesta ja voimasta (poliisit vievät naisen pois) vaipuvat vanhaan onnentilaansa. Bunuelilla on satiirista, surrealistista silmää onnellisten loppujen fantasioinneille, harvinaisuudelle, käsittämättömyyksille, liioitteluille, mahdottomuuksille, naurettavuuksille, toteutumattomuuksille, ylilyönneille, älyttömyyksille.

Island of Terror (Englanti-66)

`Bad for the bone.` Kemiallista kauhua. Kaikinpuolin syrjäinen (on siellä kuitenkin (syöpä)tutkimuslaboratorio!)  saari siirtyy juurikin mainitun labbiksen kautta lonkerosilikaattien temmellyskentäksi. Nyt kyseessä ei ole verenimijähirviö(t), tai kyllä ne veretkin `siinä sivussa` menevät, mutta kun nämä riettaat imevät lihat ja luutkin, varsinkin luut. Vain nahat jäävät tuulessa tuivertumaan. Ja vähän mössölihaa nahkojen alle. Ei siis ihan nahkoineen päivineen, mutta melkein. Tätä touhua saapuu tutkimaan Proffa (Peter Cushing) ja toinenkin.

Jännitystä, roskaa. Saari peittyy näistä laahustavista lonkero-otuksista. Jännitys lisääntyy. Sen huomaa Proffistakin; Ekassa papereidentutkimissessiossa on juomana teetä, toisessa jo portteria. (Ollaan Irlannin rannikolla.) Luuimurihirviöt ovat kuin kivettyneitä, kovettuneita mattokasoja joiden pääpuolessa kiemurtelee käärme, luikertelee lonkero. Näitä on koko saaren täydeltä. Ne laahustavat. Laahustuksesta huolimatta yksi kasa, yksi luuimuri pääsee puremaan Proffaa. Proffa-Cushingin kämmen kirvestetään, jottei luukato leviäisi!



Oikein kiva, toimiva kauhu, kökkö, scifipaketti.

Santo vs She-Wolves (Meksiko-76)

Parhaita Santoiluita. Nyt Meksikon hopeanaamamaskimiehellä on extra, ylimääräinen hopeareunus; Kato kun hopea ja ihmissudet, you know. Tämä oikein erikseen mainitaan elokuvassa. Ja sitten: "Susilla" on kaulapannat, lykantroopit tulevat kuulemma Transylvaniasta (rautatieasemalla möllöttääkin sinne sieltä saapunut lauta-arkku). Mutta ennen kaikkea tässä käydään läpi Santon erilaisia, erinäisiä pelkotiloja! Niitä löytyy joka karsintaan ja lähtöön! No, ainakin alkueriin, semifinaalissa ja finaalissa Santo sitten mättää muita maahan. Mutta, enivei, Santo siis, ainakin aluksi, pelkää kaikenlaisia, kaikenlaista: Koiria-susia (Santomme huutaa oikein apua kun koirat kiusaavat), joutumista tanssiravintolan tanssilattian piiritanssin keskiöön. Mutta sitten selviää sekin, että suihkussa ollessaan Santo ottaa naamarinsa pois. Naamaa ei tietenkään näytetä. Huh, hyvä ettei ihmissudet iskeneet silloin!

Ihmissusimaskit ihmissusirumia, taistot toimivia. Hyvää örinää.

P.S. Paul Naschyn ja Coffin Joen pikkuhiljaa, salaviisaasti, vaivihkaa onnistunut yhdistelmä. Hyvää kauhuroskaa.

Onko nuorisomme turmeltunut? aka Young Stranger (USA-57)

Frankenheimerin edellinen nuorisokuvaus ennen Young Savagesia on enemmänkin melodraama kuin kuhinakuvaus: Rikkaan elokuvamogulin(!) high schoolaava poika kapinoi ja tästä syntyy ihan hyvää, toimivaa jännitettä, jännitystä. Elokuvan Suominimi on kyllä huikea, huima, olikin pakko laittaa se otsikossa ensimmäiseksi.

The Young Savages - Suurkaupungin sudet (USA-61)

John fFankenheimerin elokuvassa kolme jenginuorta puukottaa kuoliaaksi toisen jengin jäsenen, sokean nuorukaisen. Mutta onko teon tehneet koko kolmikko vai joku heistä, tätä alkaa selvittämään yleinen syyttäjä Bell, joka on itse viettänyt lapsuutensa, nuoruutensa alueella (Burt Lancaster).

Sähäkkä kuvaus, joka johtaa oikeudenkäyntiin (joka onneksi tulee vasta lopussa, elokuva keskittyy pitkään alueiden perkaamiseen ja yleensäkin asioiden juurisyiden käsittelemiseen) Elokuvasta löytyy onnistunutta `jengitalojen`, joissa perheet, suvut "sulassa sovussa", teatraalistunkkaista kuvausta (rapuissa tepastelee jopa kanoja!), julmia hyökkäyksiä (ketjujengin hakkaavan hyökkäävä kettinki-isku metroon) ja jälkeenjääneisyyttä, kehitysvammaisuutta esitellään, käsitellään jonkin verran ymmärtävästi, tosin huomattavasti enemmän ymmärtäen olisi toivonut. (Kolmikon eräs jäsen, "retarted", viittaa päällänsä kantava on "nimeltään" Batman.) Sokea nuorukainenkaan ei ole niin puhdas pulmunen.

Telly Savalas debyyttiroolissaan nauravana, tiukkana etsivänä.

Viikon tyttö (Suomi-46) `Kalatehtaan tyttö`

"Pinnallisestihan me juuri ollaan kauniita." "Ehkä tänä iltana Tnssipalatsin juhlissa tapahtuu jotain äärettömän uskomatonta..." Ja uskomatonta tapahtuu...

Elokuvan alussa kalanpurkkitehtaan kalanperkaus -ja purkitus rivistöt vaihtuvat lennossa tehtaan konttorin konekirjoitusrivistöihin, vaihtuakseen purkkifirman pomon (Reino Valkama) pöytään. Tai pikemminkin sen pöytälaatikkoon, sillä ainoa "työ" mitä hän tekee, mitä sikarinsavultaan näkee, on tehdä piilopalapeliä juurikin tuossa laatikossa.
Kyseessä on satiirinen yhteiskuntakomedia. Ja varsin onnistunut sellainen. Pitkä keskivaihe kyllä junnaa ja toistaa itseään ikävästi.

Viikon tyttö on viimeisin Valentin Vaalan ja Lea Joutsenon komedioista; Joutsenon esittämästä kalanperkuu -ja purkitusnaisesta valitaan sattumusten ja suutumusten summana Viikon tyttö, melkein missi. Tästä alkaa hänen vastahakoinen (myöhemmin satiirisen `innostunut`) matka seurapiirien uudeksi tähdeksi. Tähteyttä tukee valheellinen, virheellinen tulkinta hänen Amerikan sedästään. Setää luullaan monimiljonääriksi, plantaasinomistrajaksi. Ja vieläpä kahviplantaasin.
Tästä tosiaan valitettavasti seuraa pitkä tarpominen seurapiirien toisteisuuksissa, tylsyyksissä. (Tarkoituksena on tietenkin näyttää näiden pikkupiirien naurettavuus, pikkumaisuus, sisäriittoisuus.) Mutta elokuvan loppunousu "Sedän elefanttitarhoineen" ja seurapiiriporukan poliisiautoon joutumisineen vakauttaa elokuvan villiyteen. Tosin loppu tietenkin perusromanttinen. (Joutseno ja Tauno Palo!) Onneksi Tapio Nurkka jälleen mainio laiskana `En saanut taaskaan rakkautta, mutta aivan sama, olenhan rikas!`-muljuna.

Yhden yön hinta (Suomi-52)

No, tässä Martti Katajistokaan ei ole kovin hyvä, parhaimmillaan. Vielä vähemmän Eila Peitsalo, mutta heissä molemmissa on aina jonkunlaista charmia, karismaa, raikkautta. Tunkkaisuuttakin, jos rooli niin vaatii. Tässä he esittävät nuoria rikollisia ja aika laimeasti, vaisusti. Elokuvan päätehtävä oli tuoda amerikkalainen `poliisitoiminta-noir` Suomeen. Ja se tuodaankin melko jämäkästi. Siis seurataan poliisin päivää, tai paremminkin yötä (elokuvan työnimi oli `Kaupungin nukkuessa`) radiokuulutus-kertojaäänineen kaikkineen. Tämä yhdistelmä toimii melko hyvin, mutta yhdistelmäyritys sotkea nämä nuoret tähän liemeen jää yritykseksi. Laiha liemi. Jotain väriä siinä sittenkin. Jotakuinkin katsottava kokonaisuus kuitenkin.

Edvin Laine poliisina, Joel Rinne partailee ja irvistelee roistona liiaksi.

Jälkeen syntiinlankeemuksen (Suomi-53)

Nämä Eila Peitsalon vakavammat roolit (`Lain mukaan` on poikkeus) eivät ole niin iskeviä kuin kevyemmät. No, tässä on pääosassa Martti Katajiston esittämä nuorukainen joka palaa kouluun vankilasta. (Oli varastanut `suurkaupungin` [Linnanmäki] onnenpyörän kassan.) (Koulukaupunkina jälleen Porvoo, niinkuin usein näissä vanhoissa. Ja/tai vanhoihin aikoihin sijoittuvissa.) Katajisto on roolissaan oikein hyvä. Hän vetää epävakaan, epävarman, levottoman, tuskaisan roolinsa taas kunnialla kotiin. Peitsalo hänen `exänään` lähinnä löysästi peesailee. Elokuvan ohjaaja Edvin Laine hyvä kauheassa roolissaan, `Pukinpartana` (taas näitä perinteisiä, toisteisia vanhanajan opettajahaukkumanimiä `uudessa ajassakin`), sadistisena opettajana, sokean papukaijan kanssa `elävänä` piruna. Helena Vinkka opettajana, jolla on `hämärä` menneisyys. Ja tulevaisuus. Kaarlo Halttunen anoppivitsailijana ja Matti Ranin jälleen kapinallisena koululaisena. Kaikki he vetävät roolinsa kunnialla.

Se alkoi sateessa (Suomi-53)

Taas näitä `Nuori nainen on seikkailuiden, jopa rikollisten lumoissa`-elokuvia. Ja taas onnistunut sellainen.

Nuori nainen ("Olen rokotettu, ripillä käynyt ja avioliittoon vapaa" Eila Peitsalo esittää, aina raikas rooleissaan) on puoliksi `paennut` Helsingistä(!) Torniojokilaaksoon hilla/lakkamaille, muka marjanpoimintaan, mutta salakuljettajien seudulle. Ja kai sakkiinkin, sillä hän tutustuu-ihastuu salakuljettajien pomoon Rompan Eetuun/Kapteeni Karhiin (Tauno Palo)

Tästähän tulee ihan toimiva jännäri, komedia, seikkailu ja julmakin tarina; Komediassa kylvetään esim mainiossa heinäkasakohtauksessa, jossa pariskunta eksyy kuvattavaan heinäkasakohtaukseen! (`Ottakaa heinäkasakuvakulma!`) Vielä mainiommaksi kohtauksen tekee se, että sitä on katsomassa paikalle kutsuttu naispuolinen arvostelijaryhmä. (Yhtenä heistä muuten Hesarin Paula Talaskivi!! Hän ei muuten pitänyt elöokuvasta!!!) Lopun pitkä takaa-ajo (sota)raunioiden  keskellä on kuvauksen, jännityksen ja julmuuden teatterin juhlaa. P.S: Rivi Chesterfield-askeja on ammuntamaaleina ja poikkeuksellisesti Esa Pakarinen yhtenä rosvosakin jäsenistä!

Yllättävän monikerroksinen elokuva, jos näin voi sanoa. Ainakin moneen suuntaan, montaa makua viihdyttävä.