Gangsterigolgata - Massacre Mafia Style aka Like Father, Like Son (Usa-74)

aka The Executioner aka Pyöveli.

Koomiikko laulaja näyttelijä Duke Mitchellillä oli viiskytluvulla Sammy Petrillon kanssa Jerry Lewis-Dean Martin-tyylinen lavakoomikkoduo, mutta heistä ei tullut läheskään yhtä tunnettuja ja tuotteliaita kuin viimeksimainituista, elokuvissa parivaljakko esiintyi vain kerran, Bela Lugosi Meets a Brooklyn Gorilla- kauhistuksessa. Varsinaiset isot elokuvaroolit (mainitun lisäksi 2 kpl) odottivat Mitchelliä, Mitchellille 70-luvulle. Massacre Mafia Style ja Gone With The Pope. Hän myös ohjasi molemmat. Ja pääositti. Ja esitti kummassakin jo alusta alkaen eräänlaista jo luovuttanutta gangsteria, paskiaista joka epätoivon vimmalla raivaa ja raivoaa.

Veripussinen gangsterisottailu, gangsterisuttuilu. MMS on eräänlainen suttuversio Kummisedästä. Mukana paljon amerikansisilialaisten musiikkia (Mitchellkin laulaa, laulaa ääniraidalla kertojanakin ollessaan) tapoja ja tappoja. On häitä, syöminkejä (`Today we eat, tomorrow we kill`), baarikeskusteluja, blaxploitaatiopiruilua, pornobisnestä, politiikkaa...

Yli kuriositeetin menevä teos, mielenkiintoinen, mutta (tarkoituksellisen?) alavireinen kalliihko suttuilu. On tähän panostettu. Varsinkin Mitchell jyrää Mimi(??!!)-naismaisnimisenä kusipäägangsterina ("You have seen too many Humphrey Bogart-movies".)

Brutal Jesus and The House of Wasted Youth (Englanti-2010), The Wrath of The Violent Vicar (Englanti-2012)

Uskontogorea? Ei, näissä elokuvissa ei ole gorea. Brittiläinen halpis-indie-lyhärikauhun tekijä Nik Box ei näytä olevan kovin kehuttu. En ainakaan minä niitä netistä oikein löytänyt. En varsinkaan näistä leffoista, enkä oikein muistakaan. No, minä omalla onnettomalla osallani yritän nyt täyttää tätä kehumattomuuslaaksoa ja rotkoa.
Nämä kaksi elokuvaa ovat Jumalallinen Kosto-elokuvia. Ensimmäisessä kostaa jeesus ja toisessa pappi.

Brutal Jesus. Nykyindiekauhun yksi alagenre ovat Paha Kristus-elokuvat. Tässä koko elokuva tapahtuu punkkarien talossa jossa jeesushahmo (yksi uhreista kutsuu nimellä `Jesus Something`) tappaa heitä. Tappavan toisteinen teos paranee taiten ja tieten tehdyllä undergroundkuvauksella ja ilmeisesti digitaalisella `filmin`naarmutus ja roskakäsittelyllä (näyttää ihan aidolta filminraaputukselta)    sekä muutamilla harkituilla, onnistuneilla älyttömyyksillä: Jeesus käy välillä raamattumeditoimassa vessanpöntöllä. Mainittakoon, todettakoon tiedoksi että hänellä on kaapu ja pöntöllä kansi päällä. Välillä vessassa vilahtavavat huumetollot kylpyammeessa ja välillä vessan väritys muuttuu David Lynch- maisen punaiseksi.

Violent Vicar. Paha Pappi on on ollut teemana jo Kauhun alusta alkaen. Tää on teeman mitättömimpiä. Pari tieten ja `taiten` tehtyä raamattuälyttömyyttä nostaa elokuvan juuri ja juuri pinnalle: Tässä raamattua käytetään konkreettisena lyömäaseena ja lopussa kaksi Pahaa Pappia ja raamattua ottaa vastakkain (=lyödään kirjoja yhteen.)

ABCs of Superheroes (Saksa[!]-2015)

Ja taaas trashia. Ja taas takaisin trashiin!: Saksalainen Supersankariparodia! ARGH! Tylsä listailu, luettelo 26 Supersankarista. On siis keksitty 26(!) "hassunhauskaa" Supersankarin nimeä ja ei muuta kuin kankaalle, videolle! On Menstru Girl`istä Shitstormiin, Hygiene Girl`istä Quackmaniin, Orgasmic Octopussista Assholeen. Jeesus. Hitler. Huoh, huoh, huoh... Uwe Boll on Presidentti, Lloyd Kaufman taas tv-mies, Jörg Buttgereit Germaanidoctori. Huoh, huoh, huoh...

Luettelomaisuuteensa, tunkemiseensa, tylsyyteensä tukehtuva, "huumoriinsa" hajoava `hajanainen möykky`.

Dark Side of The Womb (Usa-2017)

Kaksoset syntyvät. Toinen heistä lyhytkasvuinen. (Ja kummallakin kuulemma eri isä.) Parit-kolmet vuosikymmenet kuluvat. Toinen heistä lähtee "Ulos raikkaaseen ilmaan", mutta klovni tulee vastaan ja ilmapallottaa hänen (nukke)kätensä ja päänsä (kuvan ulkopuolella) ja lyhytkasvoinen jää yksin äidin kanssa. Ja kohta ihan yksin. Mutta hän löytääkin naisen ja he menevät naimisiin. Mutta jää kohta taas yksin (klovni taas). Vai jääkö?... (SPOILERIVAROITUS!: Lopussa hän synnyttää miehensä takaisin.)


SPOILERIVAROITUS LOPPUU!: Tässä psykoottisessa pähkinänkuoressa tämä elokuva PÄÄpiirteissään. Ja PÄÄasioissa siinä mennään melkein PÄÄtyyn asti. Sillä PÄÄT ovat elokuvan clou; Nainen synnyttää painajaisunessa PÄÄN, klovni on mallinukeille puhuva vaihtoPÄÄpelle, vaihtopsykoPÄÄpelle (elokuvan muidenkin PÄÄpukarien PÄÄjuttu, PÄÄmäärä on ainakin näistä siirrännäisistä puhuminen..)


Lisäksi lyhytkasvuisen linjakasta rullalautailua, viiniä keltaiset siivoushanskat käsissään juova  lääkäri (pitää niitä muutenkin koko ajan käsissään, niin praktiikassaan kuin muutenkin) sekä halvan nerokkaasti, tehokkaasti toteutettu kohtu: Pimeys, joka osoittautuu keskeltä avautuvaksi mustaksi esiripuksi. Lopussa kohtu on David Lynch-tyylinen, sisältä punavalaistu asunto, talo. Tai se talo on koko kehon sisäpuoli; talossa kulkee  valtavalla sydänvyösoljella varustettu muskelimies (sydän), olohuoneesta, nojatuolista löytyy sipsejä syövä mies (mahalaukku) samoin vähän keuhkojen näköinen mies- elikkä tupakkaa polttava keuhkomies sekä lattialla makaava murhattu(?) mies (umpisuoli kautta lisäke.) Ja yläkerrassa asuu aivot, taas `tavallinen` mies, naama jyrkkine mielipiteineen. Elokuva on enemmän weirdo ja vino Jenkki-Indie kuin goreilu. (Goreilu tapahtuu kuvan ulkopuolella, paitsi pari nukkeilua sekä yksi taikinan sisällä lihaa-kohtaus.) Onnistunut psykologisen, psykopaattisen elokuvakauhun ilmentymä ja sekoitus.
   

American Rampage (Usa-89), Mind Trap eli Danger Usa (-89)

Massacre Video julkaisee kohta kaksi toiminnallista kökköhelmeä, nuo otsikossa mainitut.

Rampagea en ole nähnyt, mutta Mind Trapin muistaakseni olen (eli elokuva ei ihan ole jäänyt mieleni, muistini ansaan, heh.. Eikä hyllyistäkään löydy, missä lieneekään olen nähnyt, kotona vai kaverilla, ruoja tietää...)

Nyt piti suunnistaa trailereiden avulla (ja Mind Trapin kohdalla  ehkä lisäksi niiden mahdollisten muistinrippeiden); American Rampage on nyt naispoliisin suorittama katu ja kellarivarastokostosarja. (Liekinheitinkin hänellä käytössä.) Vaikuttaa mainion suttuiselta huonon näyttelemisen, jäykkien tappeluiden ja pikapikaa kyhättyjen `varastojen` suttusumalta.
Mind Trap`issa Dan "Grizzly Adams" Haggerty   tässäkin partailee ja pääosittaa (sekä puhaltaa pitkään ilmapalloja) tätä toista toimintaa, jossa nyt naisen perhe on tapettu. Vai onko kokonaan, sillä "He`s alive, we saw him. But they kill him again." Ja: "Mother, you were great, crazy but great!" Ja lähes samaa voi sanoa Mind Trapista: "Mind Trap, you were great, crazy but great!" Mahtava ja hullu sekoitus sekopäistä dailogia, sekopäisiä vaatteita, ilmapalloja ja tietenkin sitä Mind Trappailua, kökkölaitteista ja videovilistyssellaista.

Tales of Terror (Usa-62)

Kolmen (tai oikeastaan neljän, sillä yhdessä yhdistetään kahta kertomusta) Edgar Allen Poen tarinan Poeanninen,  Roger Cormaanininen ja Vincent Priceaaninen (ja varsinkin Peter Lorreaaninen) lähes onnistunut sekoitelma.

1. Morella. Äiti on kuollut, lapsi `hengissä`. Samoin isä (Vincent Price), nippa nappa.. `Perheen` lapsi saapuu vuosikymmenten jälkeen synnyinkotiinsa. Isä on kantanut kaunaa kaikki nämä vuodet. Lapsi, aikuinen jo, on myös kuolemassa. Perhe samoin. Kyseessä ei ole viha,  rakkaus, vaan tyhjyys, tyhmyys, hulluus. Poemaisuus. Mieltä ja sydäntä särkevä tehokas tarina, mutta toteutus ehkä liiankin perus-Poea. Tanakka, tehokas kuitenkin yhtäkaikki.

2. The Black Cat. Ei aivan köyhä juoppo (Peter Lorre) eksyy loputtomilla kapakka ja katukulkemisillaan elitistisen viininmaistajan (Vincent Price) makukilpailuihin ja osoittautuu myöskin mestariksi tällä alalla. He eksyvät juopon kotiin, ja juopon nuori vaimo rakastuu viininlipittäjään ja toisinpäin. Sekoitus, yhdistelmä Poen Mustaa Kissaa (taas tää tylsä kissanvinguntalopetus, tästä riittää versioita) ja  Amantilladotynnyriä. Lorre aivan ylimaallisen loistavassa (juoppo)vedossa, Pricen hahmo viiniämaistavine övereine suppusuineen ja kurlauskurkkuineen ehkä `vähän` liiankin keikistelevä, liioitteleva,  ylivitsikäs, yleensä överi, mutta onhan tää hieno episodi, Lorre loistaa!


3. The Facts in The Case of  M Valdemar. Lähes loistelias hypnoosihoureinen kuolokertomus. Alan äijät Basil Rathbone (hypnoosi`lääkäri`) ja Vincent Price (kohta kuoleva, kohta kuollut [mutta ääni, `sielu` kuuluu kuoleman jälkeenkin] Mr Valdemar) tapaavat, tappavat, taistelevat elämän kautta kuoleman kentillä, molemilla puolilla. Avioliittokin agendalla.  Mukana tarkoituksellista huumoriakin: "Be still!"

Jokainen tarina liian lyhyt. ([Epä]Onnistuneiden episodielokuvien kirous ja voima.) Tahtoi lisää!

P.S. Elokuvan Suomi-nimi suora käännös, Kauhutarinoita.

Twice-Told Tales (Usa-63)

Kirjailija Nathaniel Hawthornen samannimisen, otsikonmukaisen kirjan pohjalta tehty trilogia, `A trio of terror`

1. Dr. Heidegger`s Experiments.  Kuiva kauhuruuvi kiertyy. Ja jämäkästi kiertyykin. Kaksi vanhaa vanhusta (toinen Vincent Price) ovat drinksuilla toisen kotona myrsky-yönä. Kotimiehen vaimo on kuollut 38 vuotta sitten ja mies on palvonut hänen potrettiaan siitä lähtien. Myrsky avaa pihanperän hautakammion oven, sinetin ja lukot ja ukot huomaavat `ruumiin` olevan samassa kunnossa kuin kuollessaan. Syyksi selviää myrskyn ja kammion kautta virtaava vesi. Äijätkin juovat tuota ihmelinimenttiä ja nuortuvat. Vaimokin herää henkiin kun ihmevettä rokotetaan häneen. (Toinen hemmoista on tohtori.) Mutta menneisyyden salaisuudet, teot ja traumat virtaavat veden lailla nyt myös esiin...
Morbidin murhakauhutarinan muhevaa multaa ja kuivaa kuolemaa. Tanakka tarina ja toteutus. Ruosteinen kauhuruuvi kiristyy kitisten...

2. Rappaccini`s Daughter. Pricen esittämä Professori, nyt enemmän hullu tiedemies (vaimo jätti), on 20 vuotta sulkeutunut taloonsa ja puutarhaansa, seuranaan eksperimenttinsä; polttavaihoinen tyttärensä ja ihmepuutarhansa polttavaoksainen pensaansa. Sitten nuori mies tunkeutuu polttavaan `paratiisiin`...
Harvinaisen hämärän tarinan kompakti paketointi.

3. The House of Seven Gables. Ehkä Hawthornen tunnetuin kauhutarina. Vuoden -40 elokuvasta on nyt tehty lyhyt, valju ja värillinen versio. Vanhemmassa versiossa oli mukana mahtipari Vincent Price ja George Sanders. Sandersin puuttuminen pahasta (näytteli loisteliaasti pahista), eikä Pricen vaihto  pahikseksi paljoa paranna. Lisäksi  sen, nelkytluvun version, veljesviha on pantu pois, talon aarteenetsintä sentään on jätetty tähänkin versioon.

`A Trio of terror`, no kauhukaksikko.

Palm Beach Story - Hullujen paratiisi (Usa-42)

Harvassa elokuvassa jo alkutekstit täristyttävät katsojan täysillä mukaan sen hulluun rytmiin.. Mutta Preston Sturgesin hullu mestariteos Hullujen paratiisi tekee sen.
Elokuvassa haaveillaan, leijaillaan yläilmoissa (mies haaveilee kaupunkien yläpuolelle rakennettavista lentokentistä) ja elokuvan lopussa ollaan screwballkomedioiden kehdossa, junan kyydissä mitä mielettömimpien tapausten ja tyyppien temmellyksessä. Kehto kaahaa, `kaatuu`, keinuu raivokkaalla rytmillä. Ja varsinkin se dialogi. Hullua nerokkuutta. Tanakkaa timanttia.


`Pääjuoni` (voi kuvata myös miehen mielen myllerrystä, ja naisen vastaavaa) on aviokriisin lonkerot eri suuntiin. Niin mielessä kuin konkreettisestikin, pitkin Amerikkaa. (Juna.)


Elokuvan Suomi-nimi hullua, nerokasta oivallista parhautta.


"And they lived happily ever after? Or did they?"

Unfaithfully Yours (Usa-48)

Käsikirjoittaja-ohjaajamaestron Preston Sturgesin viimeisin elokuvaonnistuminen, komediaonnistuminen on Unfaithfully Yours. Onnistuneen möykkäfarssin, salonkikomedian ja suht timangisen kreisiekstin sekoittava screwballailu.


Rex Harrison on itsekeskeinen, omahyväinen, sovinistinen suuri kapellimestari, joka on suuri myös suustaan, ja tietenkin egostaan. Linda Darnell on hänen, häntä palvova vaimonsa. Elokuva on puoleenväliin asti tanakan tasaisesti avioliiton miesvaltaisen kiemuroiden (oikeastaan kiemurat on vedetty suoraksi viivaksi, niin ennustettavan, ikiaikaisen, tyhjänpäiväisen typerää miehen mölyisä käytös on, Harrison loistoroolissa) ja gagien vuorottelua. Gageista voisi mainita; Kun orkesteri harjoittelee, niin rappusiivooja säikähtää joka kerta kun lautaset ja patarummut pamahtavat. Ja harpunsoittajanaiset lakkaavat kynsiään, kun ei ole heidän soittovuoronsa. Tulipalokohtauksessa on kaikuja ja loimua mykkäelokuvasta, varhaisfarsseista; Tyypit toikkaroivat vesisuihkujen edessä ja sammuttajina ovat vierekkäin paloletkua ja pientä pumpattavaa käsispruuttaa käyttävät hemmot.


Puolenvälin jälkeen elokuva tanakoituu, mutta varsinkin houraantuu entisestään. Kapellimestari saa mielensä kusipäägalleriaan mukaan vielä mustasukkaisuuden; Vimmaisesti konserttiaan johtava mestari syöksyy mielikuvituksessaan fantasioimaan hämäriä mustasukkaisuusmurhahoureitaan. Niihin sisältyy mm  toisen syyksi laitettua partaveitsimurhaa ja venäläistä rulettia.


Jotkut ovat moittineet Harrisonin mölyroolia, mutta hänen mellastamisensa, möykkäämisensä sopii isoego-kapellimestarin frakkiin loistavasti. Kuin frakki hänen päälleen. Vaatteet ovatkin elokuvan yksi pääjutuista. Mestarilla on huoneistonsa täynnä vaatekaappeja, vessoja, vaatekaappeja varsinkin. Mutta näiden kaappien ja huoneiden ovet on naamioitu kirjahyllyiksi!! Ja baarikaapeiksi! Vaatteet on mun taide!


Ei Sturgesin massiivisimpien komedioiden (mm Hullujen paratiisi) tasoa, mutta lähes loistava. Kuten sanottua, Harrison roolissaan loistava, mutta Darnellin roolin olisi voinut kirjoíttaa edes vähän piikikkäämmäksi. Mutta tässä tämän, tällaisen avioliiton, tällaisen miehen, tällaisen tyhjänpalvonnan `haukunta` on siellä pinnan alla. Kätkettyä satiiria.

Vernal Equinox (Usa-68)

Tässä Robert Allen Schnitzerin debyyttilyhärissä on samanlaista nuorimies-nuorinainenhaahuilua kuin sitä seuraavassa Terminal Pointissa, tosin nyt lähes ilman avantgardea, surrealismia, undergroundia ja varsinkin diagnostiikkaa. Ja nyt väreissä.


-Nuoren miehen ja naisen värikästä kuljeskelua kaupungin kaduilla ja puistoissa. On tässä nytkin osattomuuden, ulkopuolisuuden tuntua, mutta ei aivan Terminal Pointin angstia ja ahdistusta. Mutta kadun, puiston, mielen, muiston, kielen alla kuplii tässäkin. Kevyemmin katsottava, kevyemmin tehty, toteutettu kevyempi debyyttipala.

Terminal Point (-69)

Alla arvostellun (mutta ei tosiaankaan alle arvostelun, kaikkea muuta) Premonitionin ohjaaja on Robert Allen Schnitzer. Hänen alku-uransa lyhäri Terminal Point on erikoinen, hämmentävä, tavallinenkin hippielokuva. Pääosassa on harvinaisehko hahmo; syrjäytynyt, syrjittykin, yksinäinen (vaikkakin tyttöystävä löytyy, mutta hänen[kin] kanssa ehkä, ilmeisesti, varmasti suhde loppumassa, loppunut) hiuksia ja viiksiä ojennuksessa pitävä trendihippi. Jolla on ehkä myöskin siirtomaavaltaisia, Tarzan-elokuvamaisia rasistisia taipumuksia, tai ainakin siihen viittaavia unia/painajaisia. Hän kulkee naisensakin kanssa yksin (suurimman osan elokuvasta yksin-yksin) hippibileissä, merenrannalla, kartanossa. Välillä hän istuu yksin sohvalla hippikansan rokatessa ympärillä, yht`äkkiä leikkaus; hän ja sohva ovatkin yksin, kaksin `bileissä`, musa jatkuu, taas leikkaus; bileissä soittava bändi soittaakin peilin kautta, peilissä, peilin takana... On myös mielensairauskuvaus. (Harvinaista hippikuvauksissa). Ei niinkään, ainakaan kokonaan, pelkästään, ollenkaan(?) huumehallusinaatio (ainakaan pääosamiehen kohdalla), kuten usein näissä.


Lopussa mies lähtee seuraamaan kartanon läpinäkyvälaahusleninkistä naista. (Tämä asukokonaisuusnainen näkyy olevan Schnitzerin lyhärien peruskamaa, myös debyyttilyhärissä Vernal Equinox`issa samantyylinen hahmo).


Kiertokulku, kierrätys, ympyröinti. Meno, paluu, meno-paluu. Paikallaanpysyminen. (Ehkä varsinkin tätä. Monihaaraista, moniharhaista sellaista.) Muistelua, nykypäivää, harhaa. Matkaa. Mutta ei tasaista, tasasivuista sellaista. Elokuvana tavallinen tyypillinen hippeily, mutta ei sitten jopa ollenkaan. Mielenkiintoinen.

The Premonition (Usa-75)

Adoptiokauhua. Adoptoidun lapsen oikea äiti Andrea Fletcher (Ellen Barber) ja huvipuiston valokuvaaja(!)klovni `Jude` (Richard Lynch!)yrittävät ottaa maagisinkin (varsinkin niiden) keinoin lasta itselleen. Barber, Lynch ja uutta äitiä esittävä Sharon Farrell näyttelevät kaikki vereslihaisen ja veresmielisen roolin. Todella hyviä rooleissaan.

Jos näin syvältäluotaavasta aiheesta edes voi sanoa, että toteutus on hidastempoinen, mutta se on sitä, mutta mieltämullistavalla tavalla; Lapsen kidnappausyritykset ja kidnappaus tulevat ja tunkevat katsojan mieleen, ehkä ikiajoiksi. Karmeaa tapahtumaketjua kuvittavat harvemmin nähdyt `hallusinaatiot`, peilin ja auton tuulilasin jäätymiset. Uuden isän, mm musta aukko-tutkijan (myös loistava Edward Bell)  lähtö musta aukko-luennolle kesken vaimonsa  julman, ankaran aivotutkimuksen kuvastaa kaikkien elokuvan tutkijoiden kapeakatseisuutta ja kusipäisyyttä. Julman tehokas kohtaus, kaikki tuijottavat tutkimuksissaan vain omaa kaistalettaan, mutta ne ehkä muodostavat yhdessä ratkaisun.. Mutta uusi äiti on kuitenkin äiti ja uusi isä isä, ja he ajattelevat kuitenkin lapsen parasta. Näin. Maailmassa on kuitenkin enemmän hyviksiä kuin pahiksia. Näin tämä elokuva ajattelee, ja näin minä haluan ajatella... Ja näin myös on.

("This music means something." "Lieutenant, we are going to present a concert tonight.") Ja loppuratkaisu; Pianonsoitto portailla kahden poliisiauton välissä... Ei ole toista vastaavaa... (Pianonsoitto muutenkin esillä, esim näyssä nainen soittaa pellolla pianoa, hevonen syö vieressä heinäpaalista. "Oh, my God, the horses!") Loppu on kylmäävän lämminhenkinen, kaikki hyvin- loppu, ei mikään kliseinen jatko-osapetaus helvetin `silmissä säihkyy pahuuden välke`-loppukuvineen.

Monipuolinen tarina. Parhaita elokuvia vähään aikaan.

"Something`s not adding up. There`s too many weird things going on." "There`s a plausible explanation for everything, right?..."

Return (Usa-80)

Vuosikymmeniä sitten, kaksi lasta, poika ja tyttö, jäivät avaruussäteen alle. Nyt aikuisina he samassa paikassa `sattumalta`  tapaavat jälleen, ja tapaavatkin oikein `perusammattilaisina` (tai ainakin tähän jo moneen muuhunkin elokuvaan sopivana ammattiparivaljakkona), nimittäin poliisina (mies) ja tutkijana (nainen). Tää on se `näiden elokuvien` perusjako, joskus toisinpäinkin. Mutta, enivei, se avaruusvoima on myös tullut takaisin, tai on se tainnut muhia siellä, seudulla kaikki nämä vuodet, mutta muhii ja möryää nyt oikein ryminällä. Hämärää huminaa, valonvälkkeitä aavikolla; karjaa kuolee...

Tämä Greydon Clarkin ohjaama ja Cybill Shepherdin ja Jean-Michael Vincentin päänäyttelöimä scifeily on varsin mainiota tavaraa! Tässä valomiekkaillaankin!! Avaruusäijä taitaa tarvita noita karjanruhoja ja ei kai ihmisiäkin(?) tarpeisiinsa. Lihanpalat hän heittelee (valo)kuiluun joka nostattaa, siirrättää ne Avaruuksiin. What goes down, must go up.

Miss Leslie`s Dolls (Usa-73)

Olisi pitänyt uskoa kun Body Meltin alkuteksteissä luki Dumb Films, mutta kun nyt käsiteltävän  ja erittäin huonosti nähtävillä ja saatavilla olleen filmin alussa lukee World Wide Films, niin luulin ja käsitin että siinä on mukana ehkä kaukonäköistä ironiaa että oikeaa uskoa. Ja ajattelin, että jaksaakohan katsoa. Mutta hyvä että jaksoin ja katsoin ja harmi että tää on ollut hukassa, sillä kyseessä on onnistunut teos.


Transvestiittitappaja hautausmaalla. Maalaistalo hautausmaalla. Kuolleen (epäonnistuvaa) hypnotisointia!
Autolastillinen (tarkoituksellisen) huonoja näyttelijöitä (esittävät naisopettajaa ja kolmea aikuisopiskelijaa, kaksi naista, yksi mies) ajaa jostain syystä keskellä sateista ja soista hautausmaata! Ja auto tietenkin jumittuu sinne. Ehkä syy on se, siinä, että näin, siten he pääsevät keskellä hautausmaata, lammen rannalla sijaitsevaan maalaistaloon, jota emännöi, isännöi transvestiittitappajaneiti/rouva(?) Huonot näyttelijät eivät tietenkään transvetismia huomaa, kuten eivät sitäkään, että neidin talon teatterilavalla olevat aikuismaisen kokoiset ja näköiset  naisnuket eivät ole nukkeja. Eivät huomaa, vaikka nuket heiluvat ja horjuvat, kun toiset huonot näyttelijät esittävät niitä. Tappajuudenkin tollot huomaavat melkoisen myöhään.


Oikein hyvä mikstuura sleazekauhua, tauhkaa ja tunkkaa. Kauhun hitaan hidas eteneminen tuo hyvää ja syvää jännitystä. Tunnelma talossa kiristyy. Huono näytteleminen, epätarkka huulisynkka yhdistettyinä oikeasti pelkoa, kauhua kasvattavaan tarinaan ja hyvin säilyneeseeen filmimateriaaliin on harvinaista herkkua.


Tämä grindhouseilu ei ole kovin goreinen, kumma kyllä (kirveskin kädessä väärinpäin, terä ylhäällä, mutta jälkiä näytetään), mutta kyllä sliizisti weirdo(inen), weirdosti sliizi(nen). Elokuvan viimeiset twistit (tuo mieleen, muistiin Night Evelyn Come Out of The Grave`n mielenmuodonmuutosmusiikin) ovat ja tulevat täysin out of the blue and dark, mutta ovat huikeita. Kruunaavat filmin.


"Damn you! Man!"

Viva la Muerte (Suomi-WSOY-73)

Fernando Arrabal on nykyään ehkä tunnetuin elokuvistaan, mutta ensisijaisesti hän on teatterintekijä (kymmeniä teoksia) ja kirjailija (parikymmentä teosta), sillä tekstintekijänä hän on rajun ja lyyrisen lyömätön, ei niinkään elokuvallisena visualistina, vaikka siinäkin, niissäkin omat isot arvonsa on.


Monet Arrabalin teoksista perustuvat Espanjan sisällissotaan, tai ainakin kummuttuvat siitä, teatterikappaleet, kirjat, elokuvat. Teatterikappaleista tehdyt kirjat, kirjoista tehdyt teatterikappaleet ja viimeisenä teatterikappaleista, kirjoista hänen itsensä ohjaamat elokuvat. Sekä myös "pelkät" teatterikappaleet, kirjat, elokuvat. Monet hänen elokuvistaan kyllä perustuvat hänen aikaisempiin teoksiinsa, kuten esim Autojen hautausmaa.
Ja kuten myös Viva la Muerte. Kirja ilmestyi alunperin vuonna-59, mutta tämä Arrabalin ainoa romaanisuomennos perustuu kirjan alkusanojen mukaan ehkä sen elokuversioon. En ole ihan varma tästä, kirjan alkusanoissa olevan katkeavan kirjoitus-käännös-ladotavirheen takia. (Sulkutekstien inhoittavuus ja kirous, heh..)


`Elämä on (tosi) tarina`.Viva la Muerte on kirja kadottamisesta. Se alkaa lauseella "Mies hautasi jalkani hiekkaan." Mies on Arrabalin isä, eikä hänellä muita omia muistoja isästään olekaan, kuin tämä isän ja lapsen rantaleikki. Isä, Francon vastustaja, karkasi vankilasta ehkä 1936-37 (Fernando on syntynyt 1932) talveen yöpuku yllään eikä häntä sen jälkeen nähty. `Marttyyriäidin` vuodatuksia kirja sitten kertaakin sivukaupalla, niissä onkin tanakkaa, tarkoituksellista toisteisuutta jopa Fernandon ja lukijan sietorajan ylikin, mutta niissä on tanakkaa asiaa, kuten myös absurdin tarkoituksellista tyhjäkäyntiä. Taidokasta tekstiä.
Tekstin muheva biitti; Kirjassa on onnistuneesti saatu välitettyä rukousten, saarnojen toisteisuus. Tekstin muheva, multainen, paahteinen, pölyinen biitti; Se tuo Espanjan sodan, uskonnon, auringon iholle.
Viva la Muerte (toisin kuin jäsentymättömiä yliliiallisia shokkikeinoja ja väkivaltaisuuksia sisältävä elokuvaversio, Arrabalin elokuvien ongelma yleensäkin) on yllättävän tiivis ja intiimi, katkelmallisen lyyrinen kertomus lapsuudesta kummallisen seksuaalisuuden-tiukan uskonnollisuuden jylläämisestä kauheana aikana, eikä se, kumma kyllä, katkelmallisuudessaan ole epäselvän hyppivä, vaan ehkä juuri siitä johtuen, juoheva ja soljuva. Elämähän on katkelmia, ja niistä muodostuu tarina, elämä. Elämä, tarina vie. Puhuin tuossa kirjan tiiviydestä, sen ehkä suurin ansio ja ihmetys, on se kuinka Arrabal on saanut näin monipuolisen elämän, tarinan tiivistettyä  noin sataan sivuun, josta siitäkin lohkaisee noin parikymmentä sivua Tuukka  Kangasluoman ansiokas alkuesittely.


P.S. Viva la Muerte siis on Arrabalin (Hän/Häntä kutsuu/kutsutaan itseään/itsejään usein pelkällä sukunimellä) ainoa romaanisuomennos, mutta näytelmiään häneltä täällä on esitetty muutamia. Ainakin 60-luvulla Autojen hautausmaa, Huviretki sotakentälle ja ruotsalainen Arena Teaterbåten esitti ensemblen nimeltä Arkkitehti ja Assyrian keisari. Jyväskylän Huoneteatteri Fandon ja Lisin (josta Jodorowsky teki elokuvaversion) 1987. 2002 Mika Myllyaho ohjasi Arrabalin Piknikin Kansallisteatteriin Pispalan Teatteri teki Arrabalin Guernican vuonna 2011 ja Thespians Anonymous Theatrical Society esitti Arrabalin Garden of Delights- näytelmän Tanssiteatteri Hurjaruuthissa vuonna 2013.