Beyond the Door III aka Amok Train (Italia-Jugoslavia-89) - Gorejuna puksuttaa

Opiskelijaporukka lähtee Jugoslaviaan tutkimaan Vanhoja Riittejä. Koska kauhistuselokuva kyseessä, niin siellä odottaa tietenkin paholaisen palvonta. Riittielokuvaa odottaville (minä yksi heistä, teistä) pettymys, sillä suurin suurin osa elokuvasta vietetään raiteilla, maalla, vedessä ja kai ilmassakin kulkevassa gorejunassa. (Gore välillä tosi goreista; Lämmittäjän uuniin lennättämisestä [kyseeessä siis höyryjuna, höyryveturi], naamamatomaskeiluista vaunujenvälimurskaan.) Mukana myös itä(kauhu)elokuvien perusteemaa, junissa, kylissä näkyy vain puhumattomia, tuijottavia vanhuksia, melkein muumioituineita, zombaantuneita sellaisia. Tosin joidenkin vanhusten vanhusnaamamaskit kuivuvat, karisevat, varisevat, tippuvat, putoavat pois. Tässä junassa vietetään aikaa AIVAN LIIAN PITKÄÄN Ja lopussa tuleva "SHE`S NOT A VIRGIN!" huudahdus (Helvetin Huilunsoittaja minkä teit!) ja kulttikalabaliikki vie jutun oikeastaan onnistuneelle vitsilinjalle. Mutta vielä on tulossa mm lentokonegorea. Huono, mutta kummallisella, onnistuneella, oudolla tavalla.

Ketunhäntä kainalossa (Suomi-40)

Tässäpä vanha kotimainen josta en ollut kuullut ennen halaistua sanaakaan, nähnyt halkaistua filmimetriäkään!! Noo, eipä tämä nyt kummoinen ollut, meni muutamien kotimaisten `revyyelokuvien` raihnaiseen sakkiin. Muutama työstään erotettu nuori nainen (mm Mirjami Kuosmanen, heidät erotetaan ja uhataan korvata seuraavanlaisilla irstailla ilmestyksillä; Mieskonttoristeilla, Herra Jumala ja Taivas Varjele!) lähtee muutaman revyyreiskan (mm Leo Lähteenmäki) mukaan ja sitten tehdään sillisalaattia. Kyllä tämän kökköilynä katsoi. Pallen eli Reino Hirvisepän kässäri sisältää laulua erilaisista korttikaupoista (mm suuteleminen kortille) ja korttikysymyksen: "Tiedättekö miksi erilaisia kortteja on niin paljon? Ettei tarvitse jättää kaikkea yhden kortin varaan." Lisäksi huonoa huumoria; Ribbentroppia kutsutaan lääkkeeksi. Kökköporukkaa koko ronkkakonkka!

A Public Graveyard Under The Moon (Etelä-Korea-67) - Hidastempoisuudestaan huolimatta säilyttää kauhukutinsa, otteensa ja tunnelmansa. Tai ehkä juuri sen vuoksi.

Itäisen tukkakauhun alkutuulia; Elokuvan alussa musta liehuvan pitkätukkainen pääkallo sivuirvistää Mario Bavan ja Roger Cormanin Poemaisissa punaisissa ja yönsinisissä valomaisemissa; Itsemurhaan kuollut geisha palaa kostamaan kiusaajilleen, kusettajilleen, kuolettajilleen... Komea kohtaus on kun kostotalon suihkulähde konkreettisesti kuivuu, loppuu kuin kattoon, loppuu kuin lattiaan. Tästä lähtien ruosteisen lukon ruosteinen mysteeriavain alkaa nytkähdellä vääjäämättömästi eteenpäin. Komeaa kauhua. Loppuluisu on näyttävä.

Hiljaisuus ja huuto (Unkari-68)

Unkarilainen ohjaaja Miklos Jancso oli mestari kuvaamaan kahnauksia, konflikteja, sotaa, historiaa pitkin, avonaisin (no, pusta tietenkin), mutta mielialoiltaan suppeiden leikkauksien ja ihmismassasiirtymien, tanssien, lipunheilutusmerien, mutta myös juoneen, tarinaan, historiaan kuulumattomien alastomien naisrivistöjen kuvauksin. Joskus tämä mestarointi meni itsetarkoituksellisuuksiin, liiallisuuksiin. Tässä elokuvassa ei mennä, tässä tämä massoittuminen on vielä pienessä "kukassa"; pienellä tilalla, pienessä piirissä, pienillä porukoilla... Mutta julmuus, klaustrofobia, pelko on isoa. Ja tietenkin nytkin iso pusta reunustamassa, sulkemassa tätä kaikkea. On vuosi 1919, muutamat sulkahattusotilaat ja tilan väki käyvät kävelevää arvaus, kysymys- ja piirileikkiä siitä missä piiloitteleva mies on. Sotilaat ovat julmia suorittajia, tilan väki masentuneita kulkijoita. Absurdi klaustrofobia on koko ajan päällä. Sotilaat ja tilan väki kulkevat, kulkevat ja kulkevat... Etsivät hiljaisuutta, huutoa, ratkaisua, räjähdystä. Vai jääkö, jäävätkö kaikki pyörimään paikoillleen(,) piiriin? Voimakas elokuva. P.S. Markku Tuuli nimesi unkarilaista elokuvaa käsitttelevän kirjansa tämän elokuvan mukaan.