keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

The Forbidden Room (Can-2015)

Guy Maddin sanoo hänestä tehdyssä dokumentissa 1000 Eyes of Dr Maddin: "I`m haunted by so many things about film. I`m haunted by films that could have been made."

Hän on haunted, minä olen myöskin `haunted.`(1) Näin on käynyt tällä kertaa, ja näitä prinsiippejä toteutetaan Kanadan hämyelokuvamestarin ja nuoremman polven avantgardeilijan Evan Johnsonin yhteisohjaamassa The Forbidden Roomissa. Loisteliasta jälkeä jälleen Maddinilta.

Elokuva alkaa ja loppuu kohtauksella jossa `Marv` pitää meille kylpemisen oppitunnin. (Selviää mm se, että kylpijöillekin, samoin kuin meille Suomi-
saunojillekin, lauantai on se perinteinen päivä. Ja selviää myös se että nykyään useat kylpevät, herrajumala, joka päivä! Ja kylpemisen lopuksi voi törmätä ihmiseen, joka on myös juuri kylpenyt..). Mutta kylpemisopetussessiota ei filmin alussa kuulla kauankaan, kun kamera zoomaa kylpyammeen pulputtavaan pohjatulppaan.. Ja siitä syvemmälle... Aina ulkoapäin kylpylelun näköisen sukellusveneen sisuksiin. Siellä pieni miehistö alkaa jo kohta kärsimään happipulasta, pari päivää aikaa.. He haukkovatkin ilmaa keuhkoihin varastoon ja syövät ruokaa jossa on mahdollisimman paljon ilmataskuja. (Yksi miehistä taitaa olla `Marv`in näyttelijä.) Mutta sitten veneeseen rynnistääkin metsuri, jonka edellinen muistikuva on metsä. Hän oli ollut siellä etsimässä Punaisten Susien kaappaamaa naista. Hän löytääkin naisen ja liittyy Punasusiin testissä jossa on mm munien toimiminen vaa`an pidikkeenä, kilpaillaan sormennapsutustaidoista ja puhallusvoimasta. Nainen on uhrina myös 30-luvun seikkailuelokuvien ja leluavantgarden yhdistävässä komeassa kohtauksessa jossa `Sacrifice Organiser` uhraa Va(!)lcanolle, Tulelle, kalan, linnun, autonrenkaan, rintaliivit ja puristaa päälle vielä `sweet tapiocaa.` Mutta ei onneksi naista, hän selviää.. Kun nainen nukkuu, hänen unensa näytetään.
Tähän mennessä elokuva on pysynyt varsin hyvin `linjastossa`, mutta  myöhemmin (vai onko tapahtunut `oikeasti`ennen?) näytetään esim metsurin keräämä porukka johon kuuluu ampumaansa nuolta odottava taivailletiiraaja, lunta ja jäätä kuunteleva kaveri sekä mies joka on sitonut isot kivet jalkoihinsa jottei juoksisi ohi puhveleita metsästäessään.. Lisäksi löytyy paljon kohtauksia joiihin liittyy lääketieteellisyys (Maddinin vakioteema, palaamme..(2) sekä paljon tässä mainitsemattomia kohtauksia.

Mutta kyllä nämäkin kohtaukset pysyvät Maddinin nerokkaalla `ihmelogiikalla` jonkinlaisessa järjestyksessä. Mutta se minkä vuoksi elokuva meikäläiselle varsinkin muodostaa jonkinlaisen toimivan kokonaisuuden ovat seuraavat `ryhmäytykset`:

Ammatit. Varsinkin lääketieteelliset. Seuraavanlaiset ammatit saavat edustajan: Lust Specialist, Junapsykiatri ("No madman, I promise!") ja ei-kirurginveitsinen lihalääkäri, vaan kosketuksella parantava luulääkäri (myös "re-broken"). Lisäksi löytyy kallokasvoinen huijari-vakuutusvirkailija jonka `vastaanotolle` ("Allekirjoita!") uhreja raahaavat luurankopukuiset naiset. Ohi ammattien löytyy mm latonukkuja-tyynynhalaaja sekä esim konkreettis-henkinen, henkis-konkreettinen `sisäinen lapsi`..

Näyttelijät. Suurin osa näyttelijöistä esittää useampaa roolia. Udo Kier taitaa olla tässä johtoasemassa. Lisäksi löytyy mm Charlotte Rampling, Geraldine Chaplin, Mathieu Amalric, Maria de Medeiros (Pulp Fiction). Heistä ainoastaan Rampling esittää yhtä roolia.

Huoneet. Aikamoista mielen"kerroksellisuutta" löytyy `hissihuoneesta`/ huoneistosta (kalustettu hissi`koppi`). Ja sukellusvenekin on täynnä huoneita, mm kapteenin äidin(!) huone ("Ho ho ho! What fights they have!"), mutta mikä onkaan se `lopullinen huone`?..

Huikea, väreissä kylpevän (nimenomaan) mykkäelokuvan, vanhan seikkailuelokuvan ja 60-luvun undergroundin ja roskan sekä `yleisavantgardistisuuden` sekoitus. Väreistä (Maddin on käyttänyt paljon mustavalkokuvaa) tulee mieleen 40-50-60-lukujen Kenneth Anger ja toteutuksesta hänen lisäkseen jonkun verran 60-luvun roskataiteilija Jack Smith (Flaming Creatures).
Mutta kyllä tämä silti täyttä Maddinismia on vaseliinis-sumuisine linsseineen ja höyrähtäneine henkilöhahmoineen ja Evan Johnson (apulaisohjaaja) on tuonut tähän sitä 'uudempaa` avantgardea.

P.S. Myös kauhuelokuvan maailmaa löytyy. Maddinmaisella tatsilla tietenkin.

(1) Haunted on vähän sellainen sana, ettei sille löydy oikein hyvää suomennosta.

(2) Tuossa alussa mainitsemassani dokumenttielokuvan nimessäkin viitataan Tohtoriin..

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Myrskyvaroitus (Usa-48)

Eli John Hustonin ohjaama Key Largo.

Muutama henki on jumissa pienellä saarella pienessä hotellissa myrskyn uhatessa ja keskellä: Omistaja, hänen tyttärensä ja lössi gangstereita. Tälläiseen tilanteeseen ja paikkaan Humphrey Bogartin esittämä kyyninen sotamies saapuu..

Edward G Robinson esittää loistavasti gangsteripomoa, pikkumiestä, housunkaulukset kainalossa tärisevää, tukevahkoa, tyhmänpuoleista tyyppiä (yllytyshullu-sellaista), joka on tuhat kertaa pelkurimpi kuin sekomiehistönsä ja Bogart vetää kyynisen, mutta hyvän miehen roolinsa hieman alivaihteella, mutta kovalla karismalla. Samoin tekee vaimonsa Lauren Bacall hyvän naisen roolissaan. Lionel Barrymore on lähes loistava pyörätuoliin sidottuna invalidi-isänä ja hotellipomona. Joukon paras on Claire Trevor alkoholisoituneena gangsteriheilana, mutta ei ehkä kuitenkaan Oscarin arvoisesti, kuten hän tästä sivuosasta sai.

Hyvällä junnauksella etenevä myrskydraama, rikosdraama jossa Bogartin hahmo pitää tulevaa ja päällä olevaa myrskyä varmaan cocktailviihteenä vuosien sotamyrskyyn verrattuna. Siltä näyttää, ja niin on.

Myrskyn odotus-kohtaus on nerokas: Kaikki ovat hiljaa, pelokas gangsteripomo haluaa että edes joku puhuisi. Yksi miehistä, lähes yhtä pelokas, alkaa värisevällä äänellä puhua siitä kuinka uusi kieltolaki tulee ja gangsterit yhdistävät nyt voimansa. Edellinen pilattiin, eikä kansa tykännyt.
Mutta ainoa mikä tulee on myrsky.

Elokuvan loppu liiankin nopea ja valoisa, mutta kyyneleitä irroittava.

Perusklassikko.


torstai 23. kesäkuuta 2016

Paratiisin Lapset (Ranska-45)

Marcel Carnen pääteos Paratiisin Lapset on huikea syöksyminen 1800-luvun fantastiseen teatterimaailmaan, jonka sisällä tunteet käyvät kuumina ja kylminä. Joku ei rakasta ketään, joku kaikkia, joku ei saa vastarakkautta siltä yhdeltä ja ainoalta. Sinänsä tuttua puuroa, universaalista, tapahtuu maailmassamme "kaikille" ja kaikkialla, mutta Carnen taidokas ja terävä (ja samalla laajoja mittoja saava) toteutus sijoittaa tämä universaalius teatterimaailman universumiin on puhdasta elokuvaa ja elämää.

Myöskin elokuvan runsas, rehevä dialogi on mestariluokkaa: Jatkuvana tykittävä ja soljuva teksti on runoilija-elokuvantekijä Jacques Prevertin tekemää ja on täyttä tykittävää timanttia. Tapanani on useahkosti laittaa käsittelemästäni elokuvasta joitain lausahduksia näihin teksteihini, mutta nyt se osoittautui mahdottomaksi. Timanttiset dialogit, monologit, lauseet, lausahdukset ovat "liian" (ei voi poimia sieltä yhtä, kahta lausetta särkemättä kokonaisuutta) pitkiä tai niitä on "liian" "paljon", "liian" "usein" ylöskirjattaviksi. Kirjoitetaanpa vaikka näin: Paratiisin Lapset voi tiivistää pätevään, betoniseen, graniittiseen kolmikkoon: `Eläköön Elokuva, mutta varsinkin Eläköön Elämä, Eläköön Rakkaus! Tuskainenkin.`
Tai laitetaanpa sittenkin: "Hautajaiset ovat hauskemmat kuin häät joissa on sulhanen, mutta ei morsianta." Ja tietenkin tämä: "Rakkaus on niin yksinkertaista."

Heti elokuvan alussa kaduilla pyörivä kansa ja elokuvan katsoja yhtä aikaa pyörittelee päätään ja silmiään harmistuksesta ja ihastuksesta kun ei pääse seuraamaan kaikkia pitkän kadun, torin jne teatteri, akrobaatti, miimikko jne esityksiä, vaan singahtelee kameran mukana sinne ja tänne. Upea aloitus. Sitten siirrytään enemmän `sisäteatteri`maailmaan ja teatterin sisäiseen maailmaan. Tämä on kansan elokuva. Teatterin hienohkoilla lehtereillä heilutellaan jalkoja ja viinipulloja, huudetaan ihastuksesta ja vihastuksesta. Teatterityypeistä keskitytään enemmän muutamaan:

Garance, Kurtisaani, Näyttelijä (Arletty), Näyttelijä (Pierre Brasseur), Miimikko (Jean-Louis Barrault), Varas, Huijari, Anarkisti yksinolon ihanuudesta filosofoiva (Marcel Herrand) ja Herra (Louis Salou). Lisäksi Nathalie (Maria Casares), joka on myös rakastunut Miimikkoon. Rakkaudet, hylkäykset sujahtelevat heidän välillään. Joskus teatterilavallakin. Esim kun Kurtisaani ja Näyttelijä yhteisen yön jälkeen ovat teatterilavalla, niin Kurtisaani esittää patsasta(!) jota Miimikko ensin yrittää herättää henkiin, tässä onnistumatta. Mutta Näyttelijä onnistuu! Mutta se on vain näytelmää. Mutta onko Elämä Näytelmää? Ja Rakkaus? Se Suurin? Eli Kurtisaanin ja Miimikon välinen. Se kestää läpi elokuvan (toteutumattomana), mutta onko loppu täyttymys?
Sitten seuraa taas Näytelmää, Näytelmä astuu esiin: Siinä tuska vaihtuu toivoon: Hirttonaru muuttuu hyppy -ja pyykkinaruksi. Ja sitten taas hyppy Elämään..

Natsivallan viimeisinä hetkinä tehty elokuva on pintapuolisesti heidän hyväksymäänsä fantastista elokuvaa, mutta mitä kaikkea tämä fantastisuus sisältääkin. Se on voimakas vapauden vaatimus, toive ja toteutus. Tätä elokuvaa katsottiin paljon Ranskassa natsivallan jälkeen. Ja on sitä vaatimusta päällä ihan konkreettisestikin: Elokuvaan osallistui paljon Ranskan vastarintaliikkeen väkeä.


keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Herttua etsii yösijaa (Ranska-35)

Jacques Feyderin elokuvaohjauksessa 1600-luvun Flanderissa erääsä kaupungissa kaikki miehet ovat muka pelkureita ja kaikki naiset muka rohkeita. Tämä tulee esiin kun Espanjalainen herttua sotilasjoukkoineen haluaa yöpyä kylässä. Tällaiset muka-asiat onnistuvat joskus komedioissa hyvin, joskus jopa mestarillisesti. Tässä tapahtuu tuo viimeksi mainittu, klassikkokamaa..

No, kaupungin johtomiehet yhdistävät sotilasjoukot sotajoukkoihin ja heidän kuvittelemassaan taistelutilanteessa näytetään rohkeita, urheita kaupunginpuolustajia, jotka kuitenkin jäävät häviölle miesalivoimansa takia. Tämän jälkeen näytetään ajalleen erikoista materiaalia, paljasta pintaa ja kidutusta.

Mutta sitten palataan `tähän päivään` takaisin ja kaupungin pormestari tekeytyy sänkyynsä kuolleeksi ja muukin `kaupungin kerma` jää nurkkaan tutisemaan, tärisemään ja happanemaan. Tämän jälkeen yleisesti väitetään että naiset ottavat kaupungissa lempeän vallan ja ottavat sotilasjoukon (eivät sotajoukon) samoin lempeästi vastaan. Itse näkisin niin, että naiset ovat tässä se tapahtumien alkulähde ja primos motor, ja ottavat vieraat vastaan (ja pääsevät heistä eroon) 'naisellisin keinoin`, mutta naiset sekä tavalliset kadunmiehet, tavalliset työläiset (esim kokit, tarjoilijat) tekevät tämän yhdessä. Ja nauravat yhdessä (katsojan kanssa) näille tärkätyissä vaatteissaan, tutisevissa pussihousuissaan pelkääville `johtomiehille.` Eliittisatiiri.
Ja erittäin hauska sellainen. Näytteleminen on kautta linjan onnistunutta ja hersyvää.

Satojen vuosien taakse sijoittuva tarina joka nostaa sen aikaiset naiset onnistuneesti esiin, keskiöön. Eivät ole pelkästään sitä katujen massaa joka reunustaa tarinaa. Yksittäisiä naisia olisi voinut nostaa vieläkin enemmän esiin. Jäävät vieläkin vähän liikaa massaksi. Mutta joukkovoimakuvaushan tämä onkin. Kaupunki, naiset, miehet panee `lempeästi hanttiin`/ottavat iloiten " tunkeilijat" vastaan.

Kuten sanottua, klassikkokamaa.


tiistai 14. kesäkuuta 2016

De dødes tjern aka Lake of The Dead (Nor-58)

Norjassa tehdään nykyään paljohkosti kauhuelokuvia, ja yleensäkin genrekamaa. Toista oli muutama vuosikymmen sitten.


De dødes tjern on parhaita pohjoismaisia kauhuelokuvia. Siinä selvästi aikuisten (tuovat myös aikuisuutensa esiin) porukka saapuu metsämajalle. (Kyseessä ei ole auto"slasher", vaan juna"slasher", sillä paikalle saavutaan viimeksi mainitulla.)


Metsämökissä, metsässä ja varsinkin yhtäaikaa kuulaassa sekä synkässä metsälammessa tapahtuva kauhun kehittäminen etenee yhtä aikaa joutuisasti sekä maalaismaisen, vakaan ja vääjäämättömän rauhallisesti.


Elokuvan henkilökaarti on hyvin mietittyä. Päällimmäisenä on sisaruussuhde (tuplaten, nykypäivä- menneisyys, ja tuplasti tuplaten `tämän hetkinen` sisarpari ovat kaksosia telepaattisine kykyineen). Porukkaan kuuluu myös kirjailijaa, poliisia, psykiatria. Psykologista kauhuahan tämä nimenomaan on. Ja nämä henkilöhahmot syventävät elokuvaa (ja lampea!) hyvin.


Lisäksi De dødes tjern on kirjallinen elokuva. Ei niinkään aivan kauhukirjallinen, mutta vahvahkosti sinne päin. Strindbergin Infernoa luetaan (ja on luettu mökissä useasti ennenkin), lisäksi puhutaan Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvasta. Mutta se mitä varsinkin `luetaan`on lammen väräjävä pinta joka hyytävästi kutsuu mökkiläisiä luokseen.. Lammen pinta särkyy kummastakin suunnasta: Vielä elävät kävelevät kutsuen lampeen ja kauan sitten kuollut nousee metsiin ja mökkiin vaeltamaan..


Elokuvan lopputwistissä on puristavuutta sekä puristavuuden hellittämistä.


Laatukauhua. Laatujännitystä.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Fighting Delinquents aka Go to Hell, Hoodlums (Jap-60)

Nimensä, nimiensä perusteella odotin tanakahkoa nuorisorikollisuusvääntöä, mutta elokuva osoittautuikin kuin vähän villimmäksi Viisikoksi. Elokuvan nähtyäni huomasin että tässä `Viisikkous` onkin ihan vinkeä ja vireä voimavara. Ei elokuva onneksi pelkästään tätä ollut, nuorisojoukon `touhuilut` vain. Mukana on yllättävän paljon satiiria ja sohaisua (ja pitempiäkin teemoja) Japanitraditioita vastaan ja puolestakin. Tärkeimpänä teemana nuorten ja aikuisten, vanhusten maailmojen erot ja pienet ja suuret samanlaisuudetkin.  Ei tämä kuitenkaan tosiaan (onneksi?) pelkästään mikään nuorisoelokuva ole, vaikkakin tämä sukupolvien kina, kuilu, "sota" ja vastakkainasettelut ovatkin `nuorisoelokuvien` tylsää peruskauraa. Tässä mennään onneksi välillä pitkähköiksin aikaa pelkästään sinne aikuistenkin maailmaan.

Tämä Seijun Suzukin ensimmäinen ohjaama värielokuva antaa myös viitteitä hänen tulevien elokuviensa hurjasta surrealistisuudesta. Tanssikohtauksissa filmi alkaa aaltoilemaan ja yökerhon keskustelukohtauksessa miehen ja naisen välillä tanssilattian värisuodin vaihtaa heidän päälleen aina erilaisia väritunnelmia, välillä jopa käsiteltävän aiheen, tunnetilan mukaan. Ja aalloista puheenollen, tapahtumapaikka on kallioinen merenranta, jonka rannikolla pyörivät ikuiset pyörteet tuovat elokuvaan dramatiikkaa.

Suvun kadonnut perijäpoika haetaan `riehujengistä`  Tokiosta takaisin synnyinseuduille isoäidin käskystä. Pojan äiti on suljettu/sulkeutunut suvusta pojan epäsäätyisän isän (palvelija) takia. Poika ei, eikä muukaan jengi, tullessaan (eikä oikestaan myöhemminkään) paljon traditioita kumartele. (Elokuvassa onkin paljolti satiirisia sohaisuja (mutta myöskin traditioihin tarrautumista) tähän jatkuvan kumartamisen kulttuuriin.) Nuoriso ei kumartele! Sillä se on myös tapa jonka taakse voidaan "kätkeä", tai oikestaan tuodaan selvästi esiin, esim nöyristelyn, inhon, pelon, vilpin, valehtelun, huijauksen, juonittelun, kiristyksen tunteita ja aatoksia. Joskus niin, että vain toinen osapuoli tietää näistä, monesti molemmat. Kumarrellaan vain kumartelun, tradition vuoksi. Lisäksi poika kutsuu isoäitiään "old hag`iksi" ja muitakin traditioita `pilkataan`, mm japanilaista huutonäyttelemistä: "Tehän paasaatte kuin niissä samuraielokuvissa."
Fighting Delinquentsin yhteydessä on paljon puhuttu "rock`n roll-nuorisosta", mutta eivät nämä sitä kyllä ole. Heidän tanssimansa musiikki on jotain jazzin ja kansanrallatusten sekoitusta, ihan `reippaan` kuuloista. Kun isoäiti haukkuu sitä länsimaiseksi hapatukseksi, niin poika toteaa viattoman tietämättömästi, tahallisen(?)/viattoman liioittelevasti(?): "It´s funky stuff!"
Jo nimistään alkaen elokuvassa on liioittelua, ja se jatkuu ryöpsähdyksinä myöhemminkin. Nuorisojoukosta on tehty liiankin puhtoista ja tätä taotaan vielä lisäksi katsojan päähän kutsumalla heitä "pure-hearted punks"-lausahduksella. Mutta tosiaan, elokuvassa ei onneksi seurata koko ajan heitä, vaan myös niitä vilpillisiä, ja muutamia harvoja hyväsydämisiä aikuisia, vanhuksia. Tämä antaa elokuvalle hyvän jaon. Tämä kauhea sana `reipas`, sanapari `reipas nuoriso` kuvaa ehkä kuitenkin, jollain kummallisella, kierolla tavalla elokuvan maailmaa onnistuneesti. Tällä kertaa siitä tulee hyvälle mielelle. Ja vaikkakin elokuva on varsin nopeatempoinen, niin henkilöhahmoihin ehditään saamaan syvyyttä, niin nuoriin kuin aikuisiinkin. Kuten Nagisa Oshimakin, myös Suzuki on nuorten puolella, mutta Suzuki löytää aikuisistakin hyvyyden rippeitä.

Fighting Delinquents on vähän vanhentunut, mutta värikäs, vireä ja virkeä elokuva.



perjantai 3. kesäkuuta 2016

Naisen Kosto (Ranska-45)

Kyllä Robert Bressonilta onnistui myöskin ammattinäyttelijöiden kanssa toimiminen, ja hyvin sujuikin. Vaikka mies itse on myöhemmin toista väittänyt. Esimerkkejä tästä työskentelystä ei tosin ole kuin kaksi elokuvaa, ensimmäinen ja toinen, Synnin Enkelit (-43) ja tämä Naisen Kosto. Kosto on näistä selvästi parempi, eikä ensimmäinenkään mikään huono ole, ei lähelläkään, mutta tämä nyt käsiteltävä elokuva on itse asiassa niinkin hyvä, että nostan sen Bressonin parhaimmistoon. Siinä on Bressonin pääteema armo (ja anteeksianto) jo voimakkaasti nupullaan. Itse uskonnollisuus ei vielä ole niin vahvassa roolissa kuin myöhemmissä elokuvissa. Eikä askeettisuus, Naisen Kosto on siinäkin mielessä (ammattinäyttelijyyden lisäksi) perinteinen elokuva, että siinä myöskin kuvausinteriöörit (sekä sisä että ulko) ovat melkoisen runsaat ja dialogi (Jean Cocteau!) myöskin runsasta ja rehevää. Itse tarina perustuu Denis Diderot`in tarinaan, mutta Cocteau on saanut tekstiin hyvän yhdistelmän sen aikaista freesiyttä ja vanhahtavuutta. Rullaavaa. Diderot`in teksti sijoittuu 1700-luvulle ja Cocteaun vastaava 1900-luvulle. Ja elokuva kuvattiin Ranskan natsimiehityksen viime aikoina. Pahan ja `hyvän` rajapinnalla. Tästäkin varmaan tuli elokuvaan julman toimivaa kaksijakoisuutta.


"There isn´t such thing as love, only proofs of it." Hienosto-niljakenainen ilmoittaa rakastetulleen, että hän kyllä vielä rakastaa, mutta ei sitten kuitenkaan rakasta.. Että eivätkö he voisi erota, tai ainakin pitää taukoa, rajoittaa.. Mutta kun mieskin on samaa mieltä (jatkaa kyllä vielä tästäkin eteenpäin naisen luona käyntejä), niin siitähän se soppa, show ja kosto syntyy..
Nainen ottaa valheellisten siipiensä suojaan menneisyydestään tuntemansa äidin ja tyttären, jotka ovat jo hyvän aikaa olleet siellä elämän luisummalla puolella. Tytär toimii tanssija-prostituoituna. Niljanainen (loistava Maria Casares) yrittää yhyttää monenlaisin  operoinnein ex-miehensä ja tanssijattaren yhteen. Mutta ei kerro tytön taustaa. Eikä yritys jää pelkäksi yritykseksi, mies alkaa nopeahkosti rakastua huumaisesti tanssijattareen. Tästä hän saa lisää syytä käydä ex-naisensa, äidin ja tyttären, sekä pelkästään tyttären luona..
Nainen odottaa että pari menee naimisiin ja kertoo vasta sitten tytön taustasta. Mutta silloin on jo liian myöhäistä. (Myöhäistä tuskaisaan loppuun, tällä kertaa. Kerrankin.) Ja tosiaan,  nyt onneksi tämä kryptinen lause (`liian myöhäistä`) ei olekaan kryptinen, vaan valoisa. Tai sanotaanko valoisahko, mutta valo tulee lisääntymään.. "I will stay."

torstai 2. kesäkuuta 2016

Kuudes Käsky (Suomi-47) - Odotin uskonnollista jytinää ja jyrinää, sain sovitusta. Ihan hyvä loppu sekin.

Nimensä perusteella odotin (toivoin :-)) jyrkkää, jytisevää ja jyrisevää uskonnollista jyrinää ja paatosta, mutta lopussa satoikin sovitusta..


Kesäisen kylän raitilla ei paljon nuoria miehiä liiku, muuta kuin lomillaan. Eletään Jatkosodan aikaa. Poikkeuskin löytyy, Tapio Rautavaaran esittämä nuori isäntä on kuulemma Talvisodan haavoittuneita veteraaneja, ja on saanut jäädä kylille. Mitään merkkejä tästä haavottumisesta ei ainakaan meikäläinen löytänyt, äijä on viriili ja työteliäs kuin mikä. Tekeekin vielä kahden talon työt. Toisen talon nuori isäntä (Esko Vettenranta) on rintamalla.
Ja viriili kun on, niin Talvisodan veteraani-isäntä tietenkin tutustuu intiimisti toisen talon isännän vaimoon (Ghedi Lönnberg). Aviorikos on tuplasellainen, koska Rautavaaran hahmo on myös naimisissa. Kiva ja kiihkeä kesä vietetään yhdessä, mutta syksy tuo perinteisesti tälle lopun, kun rintama-isäntä saapuu pitkähkölle elonkorjuu-lomalle.  Ja Nuori Pari asettautuu lopullisesti yhteen (aina rintamakuolemaan saakka, ja siitä ylikin, tulevan lapsen muodossa), ja Rautavaaran hahmo häipyy elokuvasta.. Toisen parin suhteen loppumiseen ja Nuoren Parin yhteen `palaamiseen` vaikuttaa myös valtavien juoruämmälaumojen pohjatyö. Nämä laumat (tuntuu ettei kylällä ketään muita olekaan, muutamien muiden vanhusten lisäksi) juoksevat pitkin pihoja, peltoja ja teitä ja käyvät välillä juomassa pikakahvit. Ja taas mennään.. Ikkunoista kurkitaan, puhelimetkin kävät kuumina..


Kuudes Käsky on puolitoimiva pettämis-yhteenpalaamis-uskontodraama. Omalaatuista lisäänsä (mutta liian pitkää lisää, liian usein) elokuvaan tuo lähes haamumainen haitarinsoittajahahmo, arpiotsainen, kauhtuneessa sotilasasussa yötä päivää (lähinnä yötä) samaa surullista laulua soittava lähinnä henkisesti haavoittunut sotaveteraani. Välillä lauluunsa tulee haamumaista erotiikkaa kun hän laulaa naisesta tyyliin `olet mielessäni aamuisin, kun silmäin aukenee, ja kuumotat iltaisin, kun silmäin raukenee..` Siiri Angerkosken tiukka äitihahmo tuo lopussa vähäksi aikaa seotessaan kauhuelokuvan , hulluuselokuvan kuvastoa.


Odotin tosiaan synkenpää loppua (vaikkakin on aika synkkä), mutta viimeisessä dialogissa on uuden alun, ajan, toivon siemen tulevan lapsen muodossa. Odotin synkkää uskontopaukutusta, saivat sovitusta. Parempi näin.