tiistai 26. tammikuuta 2016

Lasisydän (Suomi-59)

Matti Kassilan ohjaama Lasisydän on kumma kohellus: eräänlainen psykologinen slapstick-komedia, läpi alkukesäisen Etelä-Suomen kulkeva hajanaisuus, halpis, joka on tehty eräänlaisella sissielokuvan tyylillä (pieni kuvausryhmä). Mutta kokonaisuus kuroo hajanaisuutta loppujen lopuksi yhteen jonkinlaiseksi nautinnoksi. Brita Koivusen esittämä Lasisydän-kappale toimii yllättävän hyvin sekä tunnelman kuvaajana että tarinaan johdattajana, tarinan jouduttajana/junnajana. Eikä kappaleeseen kumma kyllä kyllästy vaikka se soi usein, esim helsinkiläisen kattoravintolan terassilla ja maaseudun juhannuslavalla. Musiikista muuten voisi mainita `akkunat auki Amerikkaan`-kohtauksen, jossa jazzrokataan turistibussin vieressä. Lyhyt, kiva välähdys.


Jussi Jurkka esittää vaihtelevasti jonkinlaisesta hermostollisesta häiriöstä, taiteellisesta tylsistymisestä kärsivää lasitaiteilijaa (palkittu juuri Milanon Triennalessa Grand Prixillä `maailman kauneimmasta esineestä.`) ja Aila Pilvessalo (Arajuuri) hurmaavasti turistibussin opasta. Vaihtelevuus Jurkan näyttelemisessä menee enemmän rasittavan puolelle: hassua kävelemistä ja juoksemista, irvistelyä sekä komediallista kärsimystä, kärvistelyä psykologisen pohjavireen puitteissa. Tai sitten haetaan jotain Tati-maisuutta, Herra Hulot-maista, ei oikein onnistuen.




Elokuvan varsinainen ilopilleri on Toivo Mäkelä. Tai pitäisikö sanoa ilopillerit, sillä hän esittää tymäkän tuplaroolin kahtena sekoveljeksenä, psykiatrina ("kumma irvistelijä") sekä `energiaa säästävänä maantiekulkurina.` Etelä-Suomea kierretään turistibussin kyydissä oppaan historiaselostuksien kanssa sekä Taiteilijan ja Kulkurin mukana avoautossa samoilla seuduilla. (Kulkurin psykiatriveli on suositellut taiteilijalle `maaseudun rauhaa.`) Sekä kaikki kolme yhdessä.


Lasitaiteilija ja bussiemäntä tietenkin rakastuvat, mutta taiteilijan päälleliimatun, epäuskottavan oloinen ahdistus asian vuoksi on ajan mittaan rasittavaa seurattavaa. Sinne päin- näyttelemistä. Ehkä tarkoituksellisesti. Draaman ja komedian konventioille piruilua?


Suomalainen maaseutu ja pikkukaupunkikesä tuodaan hyvin, jopa hurmaavasti esille jouhevasti (aidoilla juhannuksen juhlapaikoilla) liikkuvan kameran ja kivasti kilkattavan ksylofonijazzin kera. Elokuvan alkutekstit ovat onnistuneet. Niiden aikana näytetään suomalaista duunaridesigniä (lasinpuhaltajat työssä pajassaan) samanmoisen musiikin säestyksellä. Elokuvasta löytyy myös pientä piruilua suomalaista (kansan)perinteitä kohtaan.
Leo Jokelalta löytyy hyvä piipahdus pikkukaupunkikauppiaana. `Aallon Alvarikin` mainitaan tässä Suomi-design-arkkitehtuurikin-elokuvassa.


Elokuvan loppu on sekä epäuskottavan elliptinen, pikkuisen yllättävä sekä samalla lohduttavakin.


P.S. Elokuvassa psykiatrin suorittamassa hypnoosikohtauksessa ("Mielesi on tyhjä kuin valtion kassa!") `selviää´ miksi taiteilija on "kiiltävä, kova ja hauras kuin lasi". Hän on nielaisssut lapsena lasihelmen!!
Tästä lasi ja hypnoosi-`teemasta` iski tällainen juonne: Jos haluaa katsoa oikeasti hyvän ja hauraan elokuvan lasista, ihmisistä ja luonnosta (sekä hypnoosista!), niin se varmaankin on Werner Herzogin Heart of Glass. Eli samalla nimellä mennään!! Ja siitähän väitetään että näyttelijät näyttelisivät hypnoosin vallassa! Pitääkin katsoa se kohtsillään uusiksi. Vasta tuli Herzogilta katsottua Strozek. Elokuva siitä että sellaisia käsitteitä kuin amerikkalainen ja eurooppalainen unelma ei ole olemassa näillä mantereilla. Vaikka ne mielen mantereilla mellastavatkin. Lasinohutta tavaraa siinäkin.





perjantai 22. tammikuuta 2016

Shadowzone (Usa-90)

Charles Bandin roskaimperiumin huikeita (ja vähemmän huikeita) tuotoksia tuotiin Maahamme aikoinaan huikea liuta vhs-muodossa. Käsittämättämin käännös taisi olla Adult Fairytales joka sai Suomi-nimekseen Ähinää.
Shadowzone - Pelon raja oli nimeltään paljon maltillisempi ja tylsempi. Ja myöskin sisällöltään, mutta kyllä tämä Alien-klooni on ikan ookoota illanistujaiskamaa. Yksin piti katsoa pätkissä..

Sotilastutkija saapuu osittain raunioituneeseen, aavikolla sijaitsevaan maanalaiseen, monikerroksiseen tutkimuskompleksiin outoa kuolemantapausta tutkimaan. Monikerroksinen (no ei :-)) on juonikin, mutta jokainen kompleksin työntekijöistä tietenkin outo kuin helvetti. Mutta tutkittavat jutut vielä oudompia..
Eli Alien-sapluunalla mennään, goremössöilyä jonkin verran, vähän laahaava juoni, välillä matka taittuu, välillä tökkii, mutta teos, tekele on sen verran jännitteitä omaava että kyllä tämän kärsii. Ainakin porukkakatsannolla, tosiaan.. Ja nopean tehokkaassa ja taloudellisessa hirviötoiminnassa on sekä horroria että huumoria. Jälkimmäistä etenkin, aikamoisia kuplakasoja ovat.

Leffan ensimmäinen lausahdus odotuttaa oikeata roskapuheen tulvaa, mutta se vähän hyytyy leffan, matkan aikana.. Sillä kun tutkija saapuu helikopterilla vuoristoiseen aavikkomestaan, niin auton äänimerkki raikaa yössä ja häntä on vastassa auto ja sen sisällä mies. Kun tutkija kampeaa kyytiin, niin kuski sanoo "Odotimme teitä vasta huomenna.." Revontuliako hemmo siellä jo edellisenä iltana, yönä seurailee, luoja tietää, mutta varmahan on aina varmaa..

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Raha (Fra-83)

Robert Bressonin viimeinen mestariteos (ja viimeinen elokuva yleensäkin) on kalseaa kamaa. Rahan kiertokulku on tässä teoksessa lähes yksinomaan rikollista. Tässä keskitytään niihin, meihin katujen hiirulaisiin jotka eivät/emme ole yhtään sen parempia, pahempia kuin isot raharosvotkaan. Isot pomotkaan.


Väärennetty seteli aiheuttaa turbulenssin jossa useat henkilöt, sekä nuoret (huligaanit) että vanhat (kyllästyneet) joutuvat rikosten (murhiin asti) myllytykseen. (Seinien pankkiautomaatit ovat muuten avautuvia rautaluukkuja (scifi-kontrollimaista menoa), en muista oliko Suomessa tuollaisia). Tai eihän tämä seteli tietenkään mitään uutta aiheuta eikä luo, onpahan vain tämän kertomuksen avaaja, joka näyttää ihmisen ikiaikaisen yksinäisyyden ja paskuuden. Osoittaa ihmisen, ihmiseen. Mutta jotain suurempaa toivottomuutta ja armottomuutta ja pienempää inhimillisyyttä, ihmisyyttä, `sielukkuutta`  elokuvahistorian ehkä `uskonnollisin` ohjaaja Robert Bresson on tuossa ajassa nähnyt. Avainsana tuossa edellisessä lauseessa onkin tuo armottomuus. Sitä ei ehkä suoraan voi sanoa sanan Armo vastakohdaksi, mutta jäljillä ollaan vahvasti. Armohan on ollut Bressonin koko elokuvahistorian avainsana, mutta se ei enää lepää tämän elokuvan päällä. (Vahvoja merkkejä tästä oli myös hänen edellisessä elokuvassaan Paholainen, luultavasti.) Ei yhtään. Kirkko on kiinni - Ihmiset puhuvat, toimivat kuin tylsistyneet koneet (tätä edesauttaa Bressonin haluama äärilakoninen, lähes liian amatöörimäinen (mutta siksi juuri tässä tehokas) näyttelijätyyli), kohtaukset ovat karuja ja lyhyitä, samoin tapahtumapaikat: Oikeudenkäynnit ovat karuja ja lyhyitä ja oikeussali on muutama selkänojaton penkki. Mutta nytpä Bressonilla onkin mukana autotakaa-ajokohtaus!! Mutta sekin on karu ja lyhyt, kuvataan lähinnä jalkoja polkimilla, ja poliisiauto näkyy takaa-ajetun auton sivupeileistä. Erittäin tehokasta. Myöskään veritekoja ei näytetä. Kaikki on nopeata, kliinistä, kylmää.


Ja kaikkihan tässä teoksessa ja maailmassa ovat kyllästyneitä. Syitä ei sanota. Koska ne ovat itsestään selviä. Tai niitä ei ole, koska ihmiset piilotuvat näiden itsestäänselvyyksien taakse. Jolloin ne muuttuvat olemattomuudeksi. Sekä ihmiset että ympäröivä todellisuus/sielunelämä. Taivas on kiinni.

Virran viemä (Usa-47)

Harmi, että Virran viemässä (alkuperäinen nimi murskaava, kertova kautta kaunistelevakin Smash-Up : Story of a Woman) hyvät näyttelijätyöt (varsinkin Susan Hayward) ja jämäkähkö käsikirjoitus suistetaan elokuvan lopussa saarnaavuuteen, selittelyyn ja epäuskottavuuteen. Elokuvan viimeinen puolituntinen ja varsinkin löysänlässähtävä lopetus epäuskottavalla onnellisuuskäänteellään vie tarinan raiteiltaan - imelyyteen. ("Now I understand..")


Susan Hayward esittää hyvin entistä laulajatarta, joka yksinäistyy, mustasukkaistuu ja alkoholisoituu laajassa luksusasunnossa. Hänen tähtilaulajamiehensä on koko ajan keikalla. Elokuvan ensimmäinen tunti on jämäkkää juonenkuljetusta, mutta viimeinen puolituntinen tosiaan (ehkä vähän enemmänkin) on sitten sitä lässähtävänlöysää petausta onnellisuuslopulle.


Samaa kappaletta esitetään elokuvassa erilaisissa yhteyksissä kyllästymiskynnyksen yli. Siitä ei tule mitään tarinan sitojaa/jakajaa, vaikka sellaista selvästi yritetään. Kappaleita olisi voinut tosiaan olla enemmän, kertoohan tarina kuitenkin musiikkimaailmasta. Mutta elokuvan tekeminen yhden kappaleen ympärillehän oli ainakin aikoinaan suosittua, niin muualla kuin meilläkin.


Elokuvan Suomi-nimi on hyvä.



lauantai 16. tammikuuta 2016

Berlin Express (Usa-48)

Luulin tätä junaelokuvaksi, eli että koko elokuva tapahtuisi junassa. Näin ei suinkaan ole, vaan alku`seremonioiden` jälkeen elokuvan päänäyttelijät esitellään (toimivasti) kaikki omissa junahyteissään. Myös elokuvan laukaiseva (nimenomaan!) tapahtuma/tapaturma/surma tapahtuu kyseisessä kulkuvälineessä, Berlin Expressissä.. Tapahtumat/tapaturmat/surmat siirtyvät sen jälkeen raunioituneisiin kaupunkeihin, Frankfurtiin ja Berliiniin. (Näyttelijät kulkevat aidoilla paikoilla, tästä tulee voimakasta lisätwistiä tarinaan.)

Jacques Tourneurin ohjaamassa elokuvassa `rauhanprofessori` joutuu junassa peitemurhayrityksen kohteeksi. Tästä alkaa ihan tehokkaasti etenevä salaliittoralli, jossa eri kansallisuuksia edustava näyttelijä/roolikaarti yrittää selvittää tapausta noiden mainittujen kaupunkien kaduilla, kujilla ja kellareissa. Rauniot vilisevät monenmaalaista kulkijaa - jännitys kihelmöi. Kuka on kuka?

Tehokkaasti on myös tuotu esiin erilaisten psykologisten ja konkreettisten naamioiden taakse kätkeytyminen. Konkreettisesta voisi mainita seuraavan, loistavan idean: Kahden kapakkaklovnin esiintymisen salaravintolan lavalla, sekä seikkailut, pakenemiset rauniokaupungin kurimuksessa. Huumori ja Pelko.

Näyttelijöistä voisi nostaa esiin Robert Ryanin nuorekkaana jenkkinä sekä Roman Toporov nuorena neuvostoliittosotilaana. Hoitavat hommansa hyvin. Muu näyttelijistö on hyvää peränpitäjäporukkaa. Koko kaarti selviytyy reilusti plussan puolelle.

Elokuvan loppu on sekä kylmän kryptinen että vähän päällelisätyn `onnellinen` (viimeiset sekunnit.)

Selittävää selostajaääntä käytetään liian usein ja liian pitkään. (Roolihahmojen esittelyssä tämä toimii.) Ihan ilmankin olisi pärjätty.

torstai 14. tammikuuta 2016

Kummituskartano (Usa-2003)

Eddie Murphyily Kummituskartano on kyllä aivan kauheeta kakkaa. Todella tylsää ja hidasta `paahtoa` kummitusjunamaisessa kummitustalossa (elokuva pohjautuukin Disneyn huvipuistokonseptiin, tietenkin), pisteestä pisteeseen, `laitteesta laitteeseen.`

Murphy esittää supersuulasta ja tehokasta (rikkaiden) asuntoesittelijää, jolla on vaimonsa (ei niin työtehokas tapaus, tietenkään) kanssa alan firma, ja pariskunnalla pari lasta. Murphyn hahmo on  vaimolleen ja lapsilleen lupaamistansa yhteisistä hetkistä ja retkistä luistava huumori-maaninen työnarkomaani, tietenkin. Vihdoin yhteiselle matkalle tietenkin päästään, mutta silloinkin, tietenkin, käydään ensin suorittamassa superlyhyt (tietenkin) työvisiitti erääseen kartanoon, josta sitten, tietenkin, muodostuu lähes koko elokuvan mittainen, kituliaalla liekillä kärventävä katsojan kärsimysnäytelmä. Eli tää erilaisten `laitteiden` ja kummitusten `karnevaali`, jossa väsy voittaa ja tylsyys tainnuttaa katsojan..

Tavallista tavallisin juoni on ympätty todella läpilaskuiseen huvipuistomeininkiin. Muinaisen Linnanherran ja asuntoesittelijä-vaimon `rakkaus`tarinalla tietenkin `maustettuna.` Itse kartano on päällisin puolin komea, mutta samojen gimmickien käyttö uudestaan ja uudestaan uuvuttaa ja tylsyttää terän. Laulavat patsaat oli ihan kiva idea.

Jos ei ollut edellinen elokuva erikoinen, niin ei kyllä tosiaan tämäkään ole kummoinen..

tiistai 12. tammikuuta 2016

Tyttö Kuunsillalta (Suomi-53)

Ansa Ikonen ja Joel Rinne esittävät `paria` tässä realismi-fantasiasekoituksessa, jossa heidän esittämiensä hahmojen nuoruudenihastuminen on kantanut hedelmää aina keski-ikäisyyteen ja vanhuuteen asti (Ikosen ja Rinteen oikeakin ikäero melkein parikymmentä vuotta).

Rinne on `kylmä kapitalisti`, teollisuuspamppu joka on naimisissa alkoholisoituneen rahaperijättären kanssa, mutta ei halua eroa, koska pelkää yhtiön ja vaimon sen jälkeen `painuvan pohjamutiin.` Ikonen on taas puhdas ja uhrautuva tieteentekijä ja yksinhuoltaja, joka vie perheensä (kaksi lasta) läpi rahahuolien ja yleensäkin perheprobleemien, Ja tietenkin (elokuvan) lopussa pamahtaa palkintoa. Sekä raha että rakkaus. Lapsenkin epäily uutta ukkoa kohtaan häipyy muutamassa minuutissa.. Mutta tämmösihän nämä tarinat ovat,,

Filmin läpileikkausidea on Ikosen hahmon soittamat puhelut Rinteen vastaavalle. Ne on toteutettu melkoisen mallikkaasti, kahtena koko kuvaruudun/ valkokankaan jakavana kuvana, Näillä kuvauskikoilla tosin leuhkitaan aivan liian useasti ja pitkään.
Ikosen näytteleminen on ihan hyvää, Rinteellä välillä eksyy kieli poskeen, humorististeatraaliseksi heilumiseksi, johtuen varmaankin juonen melkoisesta älyttömyydestä. (=Ikäetotouhuilu)

Kaikesta huolimatta tai kaikesta johtuen ihan seurattava periodipala, ei kuitenkaan kovin kummoinen. Ei jätä merkittäviä jälkiä elokuvamuistiin.

tiistai 5. tammikuuta 2016

The Satan Bug (Usa-65) - Pitkäveteistä jännitystä

Tehokkaasti nimetty (perustuu, ilmeisesti löyhähkösti, Alistair MacLeanin, tässä nimimerkillä Ian Stuart, romaaniin) The Satan Bug on lähes kaksituntinen jaarittelu (yhdellä, kahdella `vauhti`kohdalla) vakavasta aiheesta: Tappoviruksen leviämisestä. Tai tarkemmin, levittämisestä, sillä hullu `Maailmanprofessori` on taas asialla..

Hyvähköä (myös huonoa) näyttelemistä, valenimiä, salaliittoilua, komeaa kuvastoa aavikko ja laboratoriomaisemista. Mutta tosiaan: Iskevä nimi - tylsä tulos.
Aiheensa takia, jonkinlainen jännitysmomentti kuitenkin säilyy lähes koko ajan, lopussa vähän  vauhdikkaampaa ja laajempaa toimintaa esim lyhyen tehokkaassa helikopteritappelu-kohtauksessa.

Mutta, summa summarum: Jaarittelua. Tarpomista. Sillä ylipitkä ja pitkästyttävähän tämä on.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Sumujen laituri (Ranska-38)

Mm Jean Gabin, Michelle Morgan ja Michel Simon pääosittavat loistavasti tätä Marcel Carnen ohjaamaa mestarillista elokuvaa, jossa pako, kyynisyys, rakastuminen ja unelmointi-kehä kiertää Le Havren satamakaupungin varjojen, laitakatujen, kapakan ja parin asunnon kautta päätepisteeseen, tai päätepisteisiin.
Jean Gabin esittää hienolla vaihtelulla armeijakarkuria joka kyynisten puhepamausten jälkeen kuitenkin rakastuu samalla nuoreen naiseen, jota Morgan esittää hienon hauraalla intensiteetillä. Ja Morganin hahmo se vasta rakastuukin!
Tielle vain astuu Simonin oivan kahtalaisesti esittämä oudohko kaveri sekä onnetonta "gangsteri"sakkia johtava rahasurkimus..
Ja Michel Simonin näyttelijyyttä on aina mielenkiintoista, outoakin seurata; aina vähän vierasta, muhevaa möyrintää tarkalla tatsilla. Niinkuin vähän sinnepäin, vasemmalla kädellä, mutta silti (tai juuri sen takia) yleensä napakymppiin. Tämmöisiähän tärisevät, värisevät ihmiset ovat. Yhtäaikaa läpinäkyviä ja umpeenmuurattuja. Laasti värisee.

"Kaikki unelmoivat."  "Jokaisella on unelmansa."

Huikea runoelma.