tiistai 30. joulukuuta 2014

Jupiter`s Darling (Usa-55)

Elokuvan alussa tekstataan tähän tapaan että Hannibalin seikkailuista norsuineen kaikkineen on liikkeellä monenlaista tarinaa, eikä tämä elokuva siivoa tätä "sotkua."

Ja aikamoinen sotku onkin kyseessä, mutta varsin mielenkiintoinen ja makoisa sotku. Tämä George Sidneyn ohjaustyössä vuodelta-55 on `kaikenlaista`: `Päällisin puolin` se on kivasti etenevää historiaviihdettä jota on maustettu kieli poskella-musikaaliesityksillä ja näyttelemisellä. (Esther Williamsin pitkä musikaalimumero I have a dream on oikeasti upean näköinen vedenalaisine sukeltelukohtauksineen ja patsaiden henkiinherämisineen. Williams onkin elokuvassa yllättävän hyvä, ihan suht normaalia näyttelemistä, mutta vanha Dallas-naama Howard Keel Hannibalina ja George Sanders Rooman valtiaana vetävät aika överiksi, Keel varsinkin, mutta viihdyttävällä tavalla.)

Sirkuselefantit näyttävät taitojaan, laulut liian pitkiä, mutta oikein rattoisasti aika tämän parissa meni.

Taisi olla MGM:lle floppi, meikäläiselle ei.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Spione/Spies (Saksa-28)

Fritz Langin varhainen vakoojakuvaus on komeakuvainen ja melkoisen sujuvasti etenevä, mutta auttamattomasti liian pitkä, joka aiheuttaa sekavuutta ja ainakin mulla eilen, väsymistä.

Pankkiiri (I'm richer than Ford) ja kylmäntunteeton valtavan vakoojakärjestön valtias, Haghi aiheuttaa paniikkia yhteiskunnassa esim kidnappauksin.

Vakoojakeskus on esitetty upeasti valtavaksi kompleksiksi, jonka portaita pitkin valtavat massat liikkuvat ylös ja alas. Tietenkin se seikka, että pankkiiri voi toimia pahiksena keskellä valtavaa pankkipalatsia eikä kukaan huomaa valtavaa vakoojakeskusta ja valtavia vakoojamassoja, on järjetöntä, mutta tällaisen pohtiminen on tämmöisten elokuvien kohdalla turhaa, tärkeintä on fantastinen rikosmaailma.

Elokuvassa mukana myös romantiikkaa ja surrealismiakin (esim kohtaus jossa nyrkkeilykehän ottelu muuttuu ympäristöltään tanssisaliksi.)

Elokuva esittää komeita asetelmia melkoisen tasaisella, sopivalla syötöllä, mutta pituus piinaa.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Le Regine/Queens of Evil (Ita/Fra-70)

Mua usein hämää ja häiritsee, yleensä mysteerigenreen kuuluvat, kauhuelokuvat joiden kaava menee näin: Lähes filmin loppuun asti kehitellään oivallista mysteerijuonta kekseliäillä jipoilla ryyditettynä ja aivan elokuvan viime metreillä vedetään gorehanat kaakkoon. Tällainen tuntuu siltä kuin olisi katsonut kahta eri elokuvaa. Oikein tylsää elokuvaa tällainen varmastikin verestää(!), mutta siinäkin tapauksessa olisi kuitenkin kuin kyseessä olisi kaksi eri elokuvaa.

Mutta kun koko elokuva tosiaan (ihan sitä loppua lukuunottamatta) on oivallisen/kekseliään rauhallista mysteerikerrontaa, niin tällainen lopetus tuntuu halvalta ja helpolta ratkaisulta. Välillä jopa tuntuu että goret goreina ja mysteerit mysteereinä, eikä niitä pidä sekoittaman. Mutta tämä on liioittelua, parhaimmillaan tämä yhdistelmä onnistuu.

 Tonino Cervin vuonna-70 ohjaamassa Queens of Evil`issä tämä yhdistelmä ei onnistu, mutta on melkein tällainen tapaus: Vaikka mihin mielenkiintoisiin suuntiin leviävä elokuva summataan vähän ennen finaalia koukkukäsigoreiseen, lässähtävään lopetukseen. Gorejankkausta.

Raymond Lovelockin esittämä moottoripyörämies saapuu keskellä metsää kököttävälle (noitien) mökille.

Elokuvan hienoin idea on esittää tämä kolmen kaunottaren asuttama talo sisältä kuin huikeaksi designnäyttelytilaksi: lattialla on taiteellisen järjestelmällisen sekaisin värikkäitä tyynyjä ja patjoja, huoneessa on koristeina puunrunkoja ja varsinaisena hallitsevana elementtinä on valtavat kasvovalokuvat jokaisesta leidistä. Kuvat on sijoitettu kunkin naisen "sängyn" päälle. Designkeittiö (välillä katoavine) ruokailuvälineineenkin löytyy.

Lovelockin tyyppi joutuu näiden naikkosten lumouksen valtaan: Seuraa pitkään voimakkaan auringonvaloista ja värikkään liplattavan rauhallista (uintiretkillä käydään, naintiretkilläkin) meininkiä, mutta tarinaa on maustettu mielenkiintoisilla elementeillä: Motskarimiehelle syötetään valtavia kakkuja ja kaloja, naisilla on erikoisia tatuointeja (varsinkin kaulaan maalattu irvistävän hymyilevä suu säväyttää), yksi naisista on taitava eläintentäyttäjä ja näytetäänpä vastapuolisesti kolmikon pitävän öisessä metsässä jotain nuotioriittipiiriä.

Entiseenkin aikaan viitataan (mennään?) kun karautetaan hevoskärryillä läheiseen(?) linnaan bailaamaan.

Lähes huikea kokonaisuus. Alku ja loppubiisinä Lovelockin itse laulama ja kitaroima kappale lisää hienosti elokuvan eteeristä tunnelmaa.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Lokis - Karhukauhua

Puolalainen mysteeri/kansantarukauhu Lokis (Karhu) vuodelta-70 on yhtäaikaa tiukan tiivis ja (levottoman) seesteinen. (Levoton taustavärinä koko ajan ympärillä.) Tämä yhdistelmä onnistuu siitä syystä että että elokuva on vedetty läpi tiukan ja tarkan seulan läpi; Itäeurooppalaisella kiteytystaidokkuudella.

                                         Kylmää ja Kaoottista

Pappi saapuu linnaan jota hallinnoivat hulluksi tullut kreivitär ja mm migreenistä kärsivä kreivi.
Kreivitär on ollut mieleltään sekava kymmeniä vuosia, aina siitä asti kun hänet häittensä jälkeen löydettiin metsästä omituisesta suhteessa karhun kanssa ja pappi huomaa kreivin pyydystävän paljain käsin(!) villieläimiä kokoelmiinsa. Ja kun kreivi päättää mennä naimisiin nuoren aatelisnaisen kanssa, niin hääpäivänä kreivitär huutaa kreiville tornista "Peto!", morsianta läpsäistään hansikkaalla poskelle ja ja erittäin lyhyissä häissä kreivittären lääkäri vyöryttää kirkkouruilla "soittaen" parit lyhyenlännät kaoottiset "sävel"tapailut ilmoille.

Melkoisen kaoottisena (juostaan katoille ja alas sekä möyritään heinäkasoissa, lopussa pyörtyen/kuollen?) esitetään myös paikallinen kansantanssi ja kaikki on muutenkin kaoottisuuden partaalla.
Häiden loppuhuipentuma kreivi päästää villieläimensä luontoon häkeistään.

Elokuvassa mukana perinteinen itäeurooppalaisten fantasiaelokuvien perustapaus ja vakionaama, harvahampainen ja reikävaatteinen noita, mielisairaan hoitoa jääkylmin jokikylvyin ja muutenkin ihmisten kylmyys leijailee usvana ympärillä. Ainoastaan eläimillä veri kulkee ja kuohuu.

Tämäntapaisissa elokuvissa on usein aivan kuin jonkinlainen apokalyptinen paino ja paine ihmisten ja maailman päällä. Niin tässäkin. Lokis on huikea kokoelma kauhua, kansantaruja, kylmyyttä ja tyhjyyttä. Horteista kauhua, horteista jännitystä, horteista toimintaa.

torstai 18. joulukuuta 2014

Onko se lintu...?

OUTO LINTU. Kovastikin kiinnostaa meillä ensi vuoden puolella (taisi olla tammikuussa) ensi-iltansa saava, Alejandro Gonzales Inarritun ohjaama "supersankarielokuva" Birdman. Ja kovasti kiinnostaa myös nähdä pitkästä aikaa Michael Keaton isomman elokuvan pääjehuna, ja yleensäkin.


            SUPERSANKARIN SULKASATO - KESTÄÄKÖ SIIVET?



Näitä `vaihtoehtoisia` supermieselokuvia` on viime aikoina tullut jokunen, mutta ne ovat yleensä kertoneet tavishemmosta joka on, josta tulee supersankari. Nyt onkin mielenkiintoista nähdä elokuva joka kertoo jo supersankariuransa lopettaneen näyttelijän elämästä suosion jälkeen. Jopa pikkuisen uniikki idea.

Siipirikko Supermies vai Jalat maassa-"joka"mies?
                                                         
                                                   Lintu vai Kala?


tiistai 16. joulukuuta 2014

Dark Mirror/ Pimeä Peili (Usa-46)

KUMPI SEN TEKI? Olivia de Havilland esittää hienosti kahta (tietty hyvää ja pahaa) siskosta tässä Robert Siodmakin ohjaamassa, varhaisessa kaksoskauhistelussa.

Tohtori on murhattu, ja jompikumpi siskoksista on murhaaja. Tämä tiedetään. Poliisipäällikkö ja psykiatri alkavat yhdessä ja tahoillaan sevittämään (välillä hyvinkin epäuskottavasti, varsinkin psykiatri) tapausta.

Epäuskottavaa on siskon/siskosten luotto siihen että psykiatri ei yritä selvittää rikosta, vaan on mukana pyyteettömästi vain siskosten asialla. Tähän riittää vain yksi kysymys ja vastaus: "Ethän ole poliisin asialla?" "En." Myös pahan siskon manipulointi hyvää siskoa kohtaan on myös usein liian kökköä ja köykäistä, läpipaistavaa, mutta de Havillandin hienon kahtalainen(!) näyttelijätyö sekä uskottava kuvaustyö pelastavat paljon. Suht innovatiivista on erilaisten vaihtuvien musteläiskätestikuvioiden käyttö alkutekstien taustana.

Oudon onnistuneesti mukana on myös huumoria ja kaksosteemaa kuvitetaan melkoisen hyvin. Tosin loppuratkaisu ei nykykatsojan silmissä ei ole kovinkaan kummoinen twisti. Mutta varhaisena esimerkkinä genressään elokuva puolustaa kuitenkin hyvin paikkaansa.





The Big Clock/Kohtalon Kello (Usa-48)

Ray Milland loistaa tässä välillä humoristisiakin sävyjä ja säväyksiä tarjoavassa noirtyylisessä elokuvassa, joka suurimmaksi osaksi sijoittuu ja keskittyy samaan rakennukseen.

Tämä rakennus on massiivinen kustannustalo, jonka keskeltä (aulasta alkaen korkeuksiin) löytyy lähes yhtä massiivinen kellokoneisto, joka näyttää joka puolelle ja jokaiselle työntekijälle kautta asiakkaalle kellonajat ympäri maailman. Taloa ja kelloa isännöi ilkeästi ja voimallisesti Charles Laughtonin esittämä kustannusmoguli.
Milland on Crimeways-rikoslehden ilmiömäinen ykköstoimittaja George Stroud, joka joutuu taas kerran peruuttamaan häämatkansa ja palaamaan toimitukseen, kun hän huomaa sotkeutuneensa murhavyyhteen (tapaili murhattua naista murhailtana), jonka päätutkijaksi Laughtonin hahmo vielä  tietenkin Millandin määrää.

Elokuva etenee todella jouheasti, Stroudin kujanjuoksu kustannustalon kerroksissa ja käytävillä ja jopa kellorakennelman sisällä saa aikaan hyvää ja uskottavaa kiristyvää klaustrofobista tunnelmaa ja Laughtonin vaimon Elsa Lanchesterin esittämä hulluna kikattava taiteilija tuo noirsopan mausteeksi kivaa ja onnistunutta huumoria. Huumoriväläyksiä tuo esiin myös Milland (esim tylsistynyt vitsailu baaritiskillä juomien väristä) sekä välillä hupaisasti luritteleva, pulppuava musiikki. Mutta kuka onkaan murhaaja?

Milland tosiaan on todella hyvä, Laughtonista ei oikein tiedä esittääkö hän lähes koko ajan alas valahtavia viiksiään kynsivää tyyppiä kieli keskellä suuta vai poskessa. Luultavasti molemmat. Ei ihan uskottava roolissaan. Stroudin vaimoa esittävä Maureen O` Sullivan on tässä statisti. Elokuvassa on jonkin verran epäloogisuuksiakin, esim vaikka Stroud on lähes koko alkuelokuvan puhunut tulevasta häämatkasta, niin pari drinkkiä lähtöiltana (no on siellä kyllä nainenkin) vie ajantajun.
Mutta oikein vauhdikas noirailu yhtäkaikki.





perjantai 12. joulukuuta 2014

Prudence and the Pill (Bri-68)

Monet brittiläiset "seksi"komediat ovat kuin katsoisi sille sijoilleen kuivuvaa laimeitten latteuksien Tonavaa. Prudence and the Pill on hiekkapuhallettu erämaa, jota on yritetty kostuttaa seksikomedioiden kirouksella/peruskauralla, ehe-ehe-huumorilla.

Tässä tarinassa e-pilleri tekee tuloaan ja tuhoaan niin ylhäisöön kuin alhaisoonkin. David Nivenin ja Deborah Kerrin esittämä ylhäisöpariskunta ("They have separated business during the day and separated bedrooms during the night") ja heidän palvelijapariskuntansa sotkeentuvat tahoillaan tähän pilleribisnekseen. E-pillerit vaihdetaan salaa (joko tahallaan tai tollouttaan) aspiriineihin tai tyttöystävä huijataan ottamaan e-pillereitä väittämällä niitä vitamiineiksi. Mutta kun ne on jo vaihdettu aspiriineiksi..

Voi, voi.. No, olishan tällaisesta kai voinut saada aikaiseksi ihan hauskan ja sujuvankin komedian, mutta nyt junnataan tylsästi tylsyyksissä ja tavanomaisuuksissa: on pääosaparin sivusuhteita ja avioerouhkaa (dvd:n kannen Nivenin ja Kerrin kaksintaisteluasento kohotettuine pistooleineen on symbolista "laatua") sekä vitsaillaan vaisusti:
Tässä yksi esimerkki: Päälleliimatussa vilauksessa hienostotäti vierailee kilpa-autoradan `Pitillä`seuraamassa autojen renkaanvaihtoa ja kyselee: "Eikö olisi kannattanut jo alussa laittaa hyvät renkaat alle?" Tämä kysymys olisi kannattanut esittää aikoinaan myös ko elokuvan tekijöille.

Nahkeaa paskaa. Eipä tästä tämän enempää.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Dark and Stormy Night (Usa-09) - Sanan ja seikkailun mäiskettä

Halpisgenreilyiden mestaris/maakarismies Larry Blamiren paras tuotos on pieteetillä tehty kolkytluvun "Old Dark House"-komediakauhisteluiden pastissi. Samaan pyöritykseen on kummallisen onnistuneesti saatu ängettyä kauhukartanon perinnönluenta, sekalainen sakki, murhat, toimittajat, etsivät, meediot, haamut, hullu kokki, 300 vuotta sitten kartanon paikalla poltetun noidan kirous, viidakkotouhuja, gorilla, yläkerran lukittu huone, jossa syöttöaukko (ei hullun kokin eikä gorillan), alakerran hullun tiedehenkilön labbis, kolkytluvun "gangsteripuhe", mielisairaalasta karannut `joku` sekä niin monta kertaa toistetut kökkövitsit ("35 cents", "My car broke down", "Lights went out", "You will be next", "Let the puppy go!"-"Come to nana!"-"You are killing me!) että ne voittavat sinut puolelleen. Aikamoista sanan mäiskettä.

Elokuvan henkilöiden nimet on kuin vuosisadan alun nimistöä olisi vedetty hulluksi tulleen nimi/kielikoneen läpi. Mainiota jälkeä. Elokuvasta löytyy sekä mustavalkoinen että väriversio.

Oikein onnistunut siirtymä kolkytluvun elokuvamaailmaan. Muhevaa komediaa. Sanan ja seikkailun/ sanan ja sekoilun juhlaa ja mätkettä.

"This is definitely the one you are looking for. So you can stop searching. You have definitely find it. Really. Seriously. Okay."

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Telling Tales (Eng-78) Illusive Crime (Eng-76)

Brittiläisen Richard Woolleyn elokuvissa henkilöt eivät (ainakaan aluksi) yleensä näy, kuuluu vain puhetta. Tätä saattaa seurata pitkäänkin. Myöhemmin/lopussa he ilmestyvät esiin, ainakin osittain. Joskus eivät lainkaan. Myös sisä/ulkoäänet ovat voimakkaan äänekkäitä, mutta `melun` aiheuttajaa ei juuri koskaan näytetä.

Näin on myös (osittain) elokuvassa Telling Tales. Tässäkin aivan alussa päähahmoja ei näy, mutta kuuluu. Vastapainoksi tuleekin kookkaita lähikuvia (ryhmässä) yksinpuhelijoiden kasvoista.
Koiran haukunta talossa, lasten kysymykset reunustavat (nimenomaan reunustavat, jääden kuvan ulkopuolelle) rikkaan maaseutupariskunnan ja palvelija-avioparin kiistoja, joihin sisältyy vuosia jatkunutta avioerouhkausjäkätystä, ammattiyhdistystoimintaa lakkouhkineen sekä yksinäisyyden, eristyneisyyden kuvausta.

Mielenkiintoiseksi Tarinan tekee toteutustapa; Elokuvan nimen mukaisesti lähes kaikki kertovat tarinoita, joko suoraan toisilleen, tai kuin puhetta pitäen, katsojalle. Tarinoissa muistellaan. Muistelmat menevät jopa niin pitkälle/lähelle, että sama näyttelijä näyttelee sekä muistelijaa että muistettavaa. Yhtäaikaa pirun toimiva ja hämmentävä, mutta yhtäkaikki, mielenkiintoinen mikstuura. Ensimmäisellä katselukerralla tosiaan innostunut hämmentyneisyys vielä valtasi alaa, ainakin tässä katsojassa, mutta toisella kerralla innostuneisuus vei voiton. Tosin hämmennys siitä, että näinkin oudot osaset ja ratkaisut onnistuvat olemaan näin loistavasti keskenään soveliaita, ei (onneksi) häivy varmastikaan myöhemmiltä katselukerroiltakaan. -----------------------------------------------------------------------------------Illusive Crime`ssä talossa tapahtuu raiskaus. Teosta ei kuulu kuin "vain" ääni. Ihmisiä ei taaskaan juurikaan näy, tässä vielä vähemmän. Raju, shokeeraava (karmeat,kauheat tuskanäänet jäävät kalloon kehää kiertämään), `feministinen`, mutta myös rajusti ristiriitaisen (s)eksploitatiivinen, `sovinistinen` teos.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Liquidator (Eng-65)

James Bondiaaninen vakoilutylsistely alkaa Toisesta Maailmansodasta (mustavalkoinen filmiosuus) jossa Rod Taylorin esittämä sotilaskämmääjä pelastaa parilla kompastelevalla laukauksella Trevor Howardin esittämän brittimiehen. Tätä ennen Taylorin porukka on törmäillyt tankilla talon läpi, heh heh. Pariisissa ollaan.

Sitten siirrytään "svengaaville" kuuskytluvun Brittein saarille, ja siirrytään myös värifilmiin. Mutta väri jää kylläkin vain filmille, ei toimintaan. Mustavalkoisuus jatkuu. Kovin on laimeaa meno.
Howardin esittämä hemmo, etsii käsiin/löytää Taylorin tyypin, ja pyytää ja saa palkattua hänet vakoojaksi/tappajaksi. Tässä huumorin ja vakavankin sekoittavassa Bond-spoofissa Taylor on auttamattoman alivaihteisessa menossa (Howard on vastaavasti leffan ainoa valopilkku), ei suju agenttihommat (no, hänhän onkin tunari, johon kyllä vähän väliä viitataankin), mutta naisrintamatouhut (hemmon naismainetta paukutetaan myös vähän väliä) on erittäinkin väritöntä touhua. Mutta kaikkein anteeksiantamattominta on elokuvan tahmainen eteneminen. Huumorikin sakkaa ja laahaa suht usein.

Jaanausta.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Tristana (Esp-70)

Jonkinlaisena Viridianan sisarelokuvana voidaan pitää vuonna-70 valmistunutta Tristanaa, mutta se on vähäisempi, vaatimattomampi ja vaisumpi kuin rohkea kanssasisarensa. Ja kun tarina on oikeastaan jo kerrottu kertaalleen, niin en sijoita Tristanaa Bunuelin parhaimmistoon.


Jälleen saapuu nuori nainen vanhan miehen residenssiin ja jälleen (teko)pyhyyttä, ateismia ja rakkautta käsitellään eri kanteilta (esim vanha äijä on ateisti, ja jo kohta seuraavassa kohtauksessa on uskonnollisuutta mukana, piruilua?), mutta kuten sanottua, kaikki tapahtuu nyt kerraten ja junnaten. Tarina on jo tehty, ja paremmin.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Viridiana (Esp-61)

Luis Bunuelin elokuvassa nuori nunna, Viridiana kutsutaan vierailulle häntä rahallisesti avustaneen, mutta muuten vieraan setänsä "kartanoon" (hämähäkit ovat vallannen talon ,rikkaruohot pellot ja yksinäisyys sedän) ja Viridianan alkuvastustelujen ja luostarin käskyjen jälkeen hän päättää lähteä käymään voimakkaasti vierastamansa sedän luona.

Heti paikalle saavuttuaan Viridiana kuulee sedän suusta että hän muistuttaa ulkonäöltään ja jopa ääneltään kuollutta vaimoansa. Vaimo oli kuollut sedän syliin hääpäivänä sydänkohtauksen seurauksena ja setä pitää tämän hääasua palvontareliikkinään, hän jopa yrittää sijoittaa pientä korkokenkää jalkaansa. Viridiana huomaa heti että setä on maanisesti ihastunut häneen ja yrittää voimakkaasti (ja onnistuneesti) estää tämän lähentymisyritykset, kunnes viimeisenä iltana ennen luostariin lähtöään Viridiana suostuu (kumman helposti) "mihin tahansa" sedän ehdotukseen..

Sitten nähdäänkin Viridiana hääasu päällään ja kynttelikkö kädessään osallistumassa sedän makaaberiin näytelmään ja kohta hän herääkin seuraavana aamuna huumatuna päänsärkyyn, mutta setä ei kuitenkaan ole tehnyt `mitään peruuttamatonta`, vaikka toista Viridianalle väittääkin. Viridiana lähtee entistä suuttunemmpana talosta. Mutta julma kohtalo panee hänet palaamaan lopullisesti takaisin taloon. Mutta ilman setää..

Nyt elokuva on puolivälissä ja käännekohdassa, sillä Viridiana tekee talosta (tai osasta siitä) eräänlaisen `laupeuden alttarin kärsiville ja alakynnessä oleville` , eli kulkureille, juopoille, rammoille jne

Eikä Bunuel säästä taaskaan ketään eikä mitään ryhmää, kaikki ovat enemmän tai vähemmän omien etujensa raivoisia ajajajia, jopa tuhoamiseen (sekä materian että ihmisten) saakka.

Viridianan tie käykin nyt kohti `maallistumista` (voi olla ilmankin lainausmerkkejä, katsantokannasta riippuen) ja muutenkin elokuvassa esitetään erilaisia suoria ja epäsuorempia viittauksia uskonnollisuuden ja maallistumisen välimaastoon, esim näytetään risti, jonka sisältä löytyykin linkkuveitsi. Myös Bunuelin tavaramerkki, unitematiikka, on tässä elokuvassa huipussaan, ei päälleliimattuna, vaan limittyy loistavasti tarinaan. Selviää esim, että Viridiana on unissakävelijä. No, ehkä alkuajatuksena kökkö, mutta lopputulema on oudon kiehtova: Viridiana heittää unissaan korissa olevat langat ja kutimet takan liekkeihin, ja `vaihtaa` ne  kourillaan kaapimaansa tuhkakasaan. Jonka lopuksi kaataa korista setänsä sänkyyn.

Upean roisi roiskaisu sekä uskonnollisuuden että maallisuuden päälle. Parasta Bunuelia.

torstai 23. lokakuuta 2014

Yksityisalue (Suomi-62)

Helsingin arkkitehtipiireihin sijoittuva Yksityisalue on Maunu Kurkvaaran paras elokuva.


Nuori arkkitehti alkaa selvittämään johtajansa itsemurhan "mysteeriä."


Ehkä liiankin arkinen arkkitehtuuri ja karun kaunis ja niukan ja tiukan tyylikäs Suomi/Pohjoismaa- design kehystää tarinaa komeasti ja päälle putoava talvimaisema lisää tarinan puristavuutta. Näyttelijätyökin on nyt Kurkvaaralla kohdallaan.


Tyylikäs teos.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Jennifer (Usa-78)

Jennifer (-Paholaisen Enkeli) on kerran-pari katsottava Carrie-klooni, jossa hyvää ovat suht onnistunut ja jonkin verran erilainen idean siirto (nyt isä on uskontohörhö, itse Jennifer omaa voimaa vaikuttaa käärmeisiin, äiti on lähtenyt), onnistunut näyttelijätyö (varsinkin Jennifer, onnistunut pahistyttö ja sopivan hörhöinen isä) ja elokuva on tunnelmallinen, tosin tylsä. Nahkeaa jännitystä.

Jennifer on maalaistyttö kaupunkicollegessa, isä omistaa lemmikkieläinkaupan, sieltä siis sitten ne käärmeetkin. Ja rankkaa kiusaamista tietenkin tapahtuu koulussa.

Itse kauhukerroin on sitten kovinkin löysää ja laimeaa ja lyhyttä, ja se kaikki oikeastaan vilahtaa lopussa. Elokuvan vhs:ssä, dvd:ssä ja julisteessa hehkutettu käärmekauhistelu varsinkin vilahtaa kuin salama nopeasti ohitse. Jättikäärme on melkoisen komean näköinen ilmestys (tosin filmi on tummaa kuin yö. Johtuisko siitä että on yö? :-)) Otus on niinkin iso että uhrit suorastaan tippuvat sen vatsaan.

Hyvää on myös amerikkalaisen virsigrooven ja käärmekultin yhdistäminen. Ja paikallisessa discossa DJ:t seisovat ja soittavat isossa ja komiassa kahvikupissa. Hieno rakennelma.
Mutta tylsähän tämä on.

Hysteria (Bri-97)

"Welcome to good old fashion madhouse!" huudahtaa vanha Prisoneri, elikkä Patrick McGoohan, mielisairaalan outo pomotohtori uudelle tohtoritulokkaalle. Elikkä erittäin tyypillinen mielisairaalakauhistelun alku on kyseessä.
Paitsi että ei ole. Sillä sitten lähdetään oudoille (sairaala)kierroksille. No, tietty oudoille kun kerran mielisairaalassa kun ollaan, mutta siinäkin genressä tämä on aika erikoinen ilmestys. Mutta mikään erikoisen pitkään mieltä myllertämään tekevä teos ei kuitenkaan ole kyseessä.

Keskikokoisen goottikartanon kokoinen sairaala pitää ovet aina avoinna (pakojakin tapahtuu, mutta kuinka niissä käykään) ja koko potilaskunta on (ja onko henkilökuntakin?) Päätohtorin lanseeraaman Joukkomielen alaisia. Ja tässä alaisuudessa tykitetään erilaisia tanssi ja musiikkiterapioita. Varsinkin erilaiset tanssiterapiat ovat kovassa käytössä, eritoten baletti. Röyhelöisiä, värikkäitä balettihameita ilmestyy kummallekin sukupuolelle. Ja sitten tanssitaan! Pyörätuolibalettiakin nähdään melkoisen paljon. Musiikkipuolelta löytyy rumpu, piano, bänditerapiaa. McGoohan tietenkin päärummuttajana. Vetäiseepä eräs potilaista tyylipuhtaan bluussahtavan strip tease-kitaroinninkin röyhelönauhatanssin taustalle.



Lisäksi löytyy jatkuvasti köniinsä saava, bodattu martial arts-pökkelö ja dialogi on välillä kultaa, välillä multaa. Kauhutekojakin tapahtuu. Lihava mies on ketjuissa ja kahleissa kellarissa.

Mielenkiintoinen teos, mutta luulenpa ettei säilytä mielenkiintoaan kovin moniin katseluihin, vaikka mielenkiintoista materiaalia löytyykin, mutta ei kuitenkaan loppujen lopuksi kovinkaan paljon ja vaihtelevasti. Toistoa tapahtuu liikaa. Leffa jää hyllyyn, mutta seuraava katselu muutaman vuoden päähän..

Vai pitäiskö tää sittenkin vielä kerran tänään tarkastaa.. :-)

lauantai 18. lokakuuta 2014

Open letter to evening news (Ita-70)

Francesco Masellin ohjaama elokuva kertoo kuuskytluku-seitkytluku-vaihteen italialaisista hyvin toimeentulevista (liikemiehiä ja yliopistopamppuja) kommunisteista jotka kokoontuvat hulppeisiin tiloihin, elikkä toistemsa koteihin, ravintoloihin, juhlatiloihin keskustelemaan päivänpolttavista poliittisista probleemeista (lue: Vietnam), välillä juhlien, välillä kiistellen. Tai molempia yhtä aikaa. Elokuvan nimi tulee siitä kun he päättävät lähettää `avoimen kirjeen` lehteen (lehtiin) jossa kerrotaan `ryhmän` osallistumisesta/ osallisuudesta Vietnamin sotaan.

Elokuva on keskusteluelokuvaksi yllättävän sujuvaa katsottavaa, jopa mielenkiintoista. Siinä mielestäni tuodaan voimakkaasti esille ryhmän yläpuolisuutta sekä keskustelun kehäkiertomaista kapeutta, yhden asian ympärillä pyörimistä. Välillä tapahtuu kuitenkin virkistäviä hyppäyksiä aiheesta ja ajasta kun keskustelu kuumenee. Mukana on yllättävänkin paljon toimivia onelinereita ja dialogipläjäyksiä. Vaikka kyseessä onkin yhteiskunnan yläosa, niin teksti on verrattuna esim samanaikaiseen ranskalaiseen, Godardilaiseen yhteiskunnalliseen elokuvaan, jopa kansanomaista, ilman ironista sekamelskaisuutta. Tosin keskustelun junnausta tapahtuu tässäkin, mutta ei häiritsevästi.

Open letter lähenee myös italialaista genre-elokuvaa. Tuonaikaisessa italialisessa elokuvassa oli tavallista ottaa paloja `toisilta puolilta`, italocrimet sekoittivat kuvastoonsa joskus jonkin verran senaikaista poliittista ilmapiiriä ja poliittiset elokuvat taas joskus myös tuota italiailaisen toimintaelokuvan maailmaa. Open letter lainaa genre-puolelta lähinnä ehkä enemmän giallopuolelta: paljasta pintaa on ripoteltu sekaan ja kodit ja näyttelyt ovat täynnä senaikaista huippuhipahtavaa metallitaidetta ja designia. (Koristeina käytetään mm erilaisia työkaluja. Kai viittaus siihen että työ, työläiset ja heidän asiansa ovat heitä "lähellä".) Erityisen hip on näköjään joillain harvoilla ja valituilla näissä piireissä asua vanhassa varastossa, johon on vain kannettu sänky sisään ja muutamat ultratyylikkäät taideluomukset ja kivikasat ympärille. Pölykerroksetkin on jätetty päälle ja paikoilleen, se antaa sen viimeisen pikantin lisän kokonaisuuteen.



torstai 9. lokakuuta 2014

This Island Earth (USA-55)

Tässä "taas" "sarjassani" `Ulkomaan elokuvia joissa Suomi-teemaa`. (Asiasta lopussa.) This island earth on samalla sekä viiskytlukulainen scifiklassikko, että (varsinkin välillä näyttelijäpuolella) tuubainen juustoilu. Varsin mukavanoloinen mikstuura. Jota vielä senaikaisiin scifailuissa harvinaisempi värielokuvaformaatti värittää(heh) kivasti. Varsinkin kun se värimaailma on suht surrealistinen. Erikoisempi juttu on myös se että tällä kertaa lentävään lautaseen kaapataan, eli nostatetaan säteellä lentokone!

Kolmionmuotoista kuvaruuduista maailman keksijöitä kutsuvat, pöljäperuukkiset valkotöyhtötukkaiset Avaruusnerot saavat keksijät tulemaan salaperäiseen laboratoriokompleksiin ja lopulta Avaruuksiin. Näissä Avaruuksissa surrealistiset räjähdykset ja rakennelmat pääsevät melkoisen hienosti esille. Lisääkin näitä katselisi. Atomipommi ja atomipommiaika on jälleen se asia jota tässä, kuten muissakin senaikaisissa scifiklassikoissa käsiteltiin. Ja sitten tietenkin jälleen kökköiltiin: Loppuun piti tietenkin saada Pakollinen Avaruushirviö vilahtamaan joksikin aikaa. Pääosanaista käy tällä kertaa huudattamassa isoaivoinen, ravunsaksikäsinen ja jalkainen kumimies. Omalla tavallaan sekä kliimaksi että antikliimaksi, sillä se on tietty hauskan roskainen ilmestys, mutta samalla näissä leffoissa kuitenkin niin tyypillinen, jopa liian tyypillinen ratkaisu. Koska sen hirviön "pakollisuus" tosiaan loistaa taas tässäkin tapauksessa niin selvänä, ympättynä loppuratkaisuna. Onhan näitä nähty. Ja kuvastaahan se tekijätiimin "luottamusta" tähän hirviöön että se laitetaan vähän lopussa käväisemään. Ehkä jo silloin tajusivat hirviön naurettavuuden (mutta ehkä joillekin myös kauhistuttavuuden) ja ajattelivat että jos se hirviöitsisi pitkin elokuvaa, niin katsojien kauhu ja nauru voisi kuivahtaa kurkkuun liian nopeasti. No onhan siinä että säästetään se sinne filmin maalisuoralle edes jonkinlaista loppuratkaisun tuntua, tosin kovin pientä ja tuttua. Ja jostain syystä vielä nää raputyyppiset ratkaisut olivat silloin suosittuja hirviönrakennusmateriaaleja useissakin leffoissa. Eli pakollisuuden lisäksi myös toisteisuutta tässäkin. Mutta kylläkin myös melkoisen paljon värikkään sujuvaa kerrontaa sitä ennen. Eli kyllä tämän hyvinkin vaivattomasti, jopa nauttien katsoo. Sillä elokuva ei onneksi oikeastaan missään vaiheessa sorru tylsään junnaukseen vaan menee eteenpäin. Tätä tietenkin auttavat nuo mainitut värimeiningit sekä se juustoinen tuubailu. No nyt meni toisteisuuteen minullakin, heh.. Niin, ja vielä loppukaneetiksi tää: Tässä elokuvassa sitten muuten kehutaan päivällispöydässä Mozartia "selvällä" suomenkielellä!

Ja tää: Miespääosan esittäjällä on Syytä olla ylpeä nimestään, Rex Reason.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Lucky Star (Usa-29)

Mukana pientä loppuspoilausta.

Frank Borzagen fantastinen mykkäelokuva Lucky Star luo ja tuo hienosti rakennettuun (vähän satumaiset mökit ja talot, solisevat, välkehtivät purot, pienet tiestöt ja mäkimaisemat) maalaismaisemaan kaunista (tietenkin mutkien kautta) rakkaustarinaa.

Rakkaustarina ja koko elokuvan tarina on tietenkin "mykkäelokuvien juonikaavan" mukaan melkoisen arvattava ja suoraviivainen, "helppo", mutta mykkäelokuvan parhaimmistoon kuuluva tuotos ampuu amorin nuolen lähes kymppiin ihastuttavalla näyttelijätyöllä (Janet Gaynor, Charles Farrel), ei ihan tavallisella pääosaparilla (Farrel näyttelee sodassa haavoittunutta pyörätuolipotilasta) sekä mainitulla, rakastavaisia ympäröivällä säkenöivästi toteutetulla maalaismiljööllä. Parin rakkaustyöskentely on toteutettu tunteella, mutta ei liiallisella. Ja Gaynor on kertakaikikkisen ihastuttava ilmestys, hänen hymynsä sulattaa pitkän talvenkin.

Borzage ilmeisestikin piti paljon junista ja rautateistä, sillä lähes kaikissa näkemissäni herran tuotoksissa rautatiet ovat tärkeänä osana mukana elokuvaa, tai juna ainakin vilahtaa taustalla. Tässäkin tarinassa ne ovat jonkin verran mukana: Komean näköinen miniatyyrijuna jyskyttää muutamankin kerran kauempana lavastemäkeä ylös. (Tällaiseen puolisatumaisemaan sukeltava "lelu"juna tuo muassaan kivaa sadunjatketta sekä modernisaatiota, mukavan lempeä kontrasti). Lisäksi juonen pakollinen puolipahis istutetaan lopussa vain  yksinkertaisesti pikkukylän pysäkillä junan viimeisen vaunun ulkopenkille johon hän jää tylsänä istumaan kuin hyljätty nukke. Hätäratkaisulopetus, voisi varmaan joku sanoa, mutta minusta jämäkkä ja hauska.


maanantai 29. syyskuuta 2014

Tykitystä: Night Visionsiin lähes 40 elokuvaa!

Hollywoodhorroria, huomispakoa, kasaritykitystä ja mestariohjaajia.. Tuskin koskaan on Night Visions kiinnostanut näin paljon, vaikka elokuvista ei ole vielä julkistettu kuin reilu puolikymmentä: Tulossa mm Abel Ferraran ja David Cronenbergin uutuudet, mystinen trilleri Escape from tomorrow ja suolana ja sokerina pohjalla dokumentti legendaarisesta Cannon-yhtiöstä ja liuta lafkan leffoja.. Tuota Hollywoodhorroria näyttäisi edustavan elokuva nimeltä Starry Eyes. Ja Cronenbergin uutuudessakin "seikkaillaan" samoilla seuduilla..

Tää on jo melkein liiallista! :-)

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Flesh and Fantasy (Usa-43)

Ja nyt oddball-osastosta obskuuriosastoon. Mutta nyt outoa edustaa lähinnä näyttelijät, valmistusajankohta ja valmistusmaa.

Kyseessä on Oscar Wilden tarinoihin linkittyvä kauhufantasia-episodielokuva, jonka näyttelijäkaartista löytyy mm Edwar G Robinson, Barbara Stanwyck ja Charles Boyer. Boyer on myös toinen elokuvan tuottajista.
Ja tarinat vaihtelevat satumaisesta traagiseen.

Ensimmäisessä tarinassa "ei niin kauniskasvoinen-nainen" saa mystisestä naamiokaupasta taikaa sisältävän, bisarrin näköisen muoviaamion, joka naamallaan nainen lähtee Mardi gras-festivaalin pyörteisiin. Outo, Euroopan ja Amerikan hämärällä rajapinnalla operoiva kauhufantastinen pikkukaupunkikuvaus. Jonotanssi läpi katujen ja talojen on kuvauksen juhlaa. Episodi tuo vähän mieleen Max Ophulsin Le Plaisir-episodielokuvan ensimmäisen tarinan jossa vanha mies lähtee nuorentava naamio naamallaan tanssin pyörteisiin.

Toisessa tarinassa Edward G Robinson saa kädestäennustajalta tiedon, että hän tulee tekemään murhan. Näyttelemisen ja kuvauksen juhlaa. Ja tietenkin tarinan, joka nyt ei kuitenkaan ole aivan uniikki idealtaan.

Kolmannessa tarinassa Charles Boyerin esittämä "Humalainen nuorallatanssija"-sirkusakti sekoittuu onnettomuusunien, Barbara Stanwyckin esittämän mystisen naisen sekä hämyisen laivamatkan aiheuttamaan limboon. Huikea tarina tämäkin.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Zombiethon (Usa-86)

Miltähän tuntuisi katsoa kavalkadi, lähinnä eurooppalaisten zombielokuvien (jotka kaikki on jo ennestään nähnyt) trailereista ja muusta matskusta? Tällainen zombisoppa on Zombiethon.
Katsominen tuntui ainakin meikäläisestä yllättävän mukavalta, kyseessä on tunnelmallinen matka lähinnä siihen eurooppalaisen (Fulci, Franco, Rollin) seiskari-kasari- gorezombailun-goreroskailun ytimeen. Seitkyt-kaheksankytlukujen eurooppalainen zombielokuvahan eroaa aikakauden amerikkalaisesta vastaavasta juuri laahustavien zombien sijoittamisella monasti syksynkuolleisiin maalaismaisemiin, rauhallisen-naputtavan progepimputuksen säestyksellä. Ja sijoittaapa se zombit aina joskus ihan kirkkaaseen päivänpaisteeseenkin, vaikka sitten syksyiseenkin sellaiseen. Yhtenä Zombiethonin onnistuneena clou`na onkin varsinaisten zombileffojen trailereiden yms väliin sijoitetut (tätä elokuvaa varten tehtyjen?) "siirtymäleffojen" pätkät, jotka vievät elokuvasta ja tunnelmasta toiseen. Näitten pätkien kuva - ja värimaailma on kivaa vaihtelua, ne tapahtuvat järjestään voimakkaan valoisassa kesäpäivässä sinitaivaineen ja sinimerineen. Ja zombin hiljainen hyökkäys aurinkoisessa kukkaloistossa uhria seuraten on kivan kontrastista menoa. (Välipätkät päättyvät aina siihen että uhri ja zombi juoksevat elokuvateatteriin, jossa seuraava zombipätkä pärähtää käyntiin.. Lopussa lähes koko teatteri onkin leffoja seuraavien zombbareiden täyttämä.)

En tiedä kummalle katsojaryhmälle, sellaiselle joka ei ole näitä leffoja ennestään nähnyt, vai joille ne ovat jo ennestään tuttuja, parempi tutustumiskohde. Tietenkin näitten leffojen zombileffanoviisille kavalkadi voi antaa kimmokkeen tutustua niihin kokonaisiinkin tuotoksiin. Itselle Zombiethon oli tosiaan vahvoista etukäteisepäilyistä huolimatta yllättävän antoisa kokemus. Ja esim kokonaisina leffoina kauheiden Zombie Laken- Oasis of the living dead`in näkeminen pelkästään zombeihin rajattuna, ilman niitä ympäröivää tylsyyttä oli myös melkoisen mainiota seurattavaa.

Ainoina säröinä sopassa olivat mm Anita Strindbergin tähdittämän Fear`in (elokuvassa ei zombeja) ja viimeisenä varsinaisena zombipätkänä esitetty Ted V Mikelsin Astro Zombies, joka taas camp-roskana erottuu mielestäni liikaa muiden elokuvien tunnelmallisuudesta. Myös keskuspaikkana toimivan elokuvateatterin zombiporukan muuttuminen koko ajan humoristisempaan suuntaan särki meininkiä jonkin verran.

perjantai 19. syyskuuta 2014

H-man (Jap-58)

Viiskytluvunlopun Tohotusta (eli Toho-yhtiön tuotantoa) on Vetyihminen. Ja se on vielä Ishiro Hondan ohjaama.

Tämä huumekuviot ja yakuzankin "h-bomb"-testeihin sekoittava elokuva olisi ainakin alkutaipaleelleen kaivannut nimenomaan sitä tohotusta, nyt alkutaival lykitäänkin pitkien ja pitkäpiimäisten poliisikeskustelujen ja muiden jankkaavuuksien "jatkumona". Muutama "ihmissulaminen" tosin "näytetään", eli kun ihminen on saanut kehoonsa tätä pommitestien jäännöslitkua, niin hänen loppunsa näytetään maahan luhistuvana vaatekasana.

                PSYKEDEELINEN LIMA KOHTAA KADUT JA VIEMÄRIT

Myöhemmin nämä kuplintakuolemat tulevat enemmän esiin, ja niitä näytetäänkin tehokkaammin, tosin sammakon kuolinkamppailu on aika ilkeän ja iljettävän näköinen, sen olisi voinut jättää poiskin. Muutenkin elokuva saa toisella puoliskolla vauhtia, värikkyyttä ja jäntevyyttä rutkasti lisää ja tekee siitä loppujen lopuksi ihan jännityksellä seurattavan vauhti ja juonenkäännepalan. (No, eihän näissä, tässäkään huikeilla juonenkäänteillä pelata, mutta genressään ihan toimiva tapaus.) Erityisesti pitää mainita tehokkaan näköinen ja tehokkaasti etenevä psykedeelinen saastelima sekä tietenkin vihertävän läpikuultava Vetyihminen. Viimeksimainittua näytetään taloudellisen toimivasti vain muutaman kerran eikä silloinkaan pitkään, mutta psykedeelisesti sykkivän välkkyliman etenemistä useammin, aina silloin tällöin, mikä on hyvä tehokeino.

lauantai 30. elokuuta 2014

Independencia (Filippiinit, 2009)

Raya Martinin ohjaama mustavalkoinen elokuva on huikea suku-perhe-maakronikka Filippiineiltä.

Äiti ja lähes aikuinen poika lähtevät 1900-luvun alussa levottomuuksia pakoon viidakkoon, hylättyyn metsämajaan. Elokuvan loppuaika vietetäänkin viidakossa. Aivan elokuvan alussa on ehkä minuutin mittainen tanssiaiskohtaus kaupungissa. ("Milloin he ovat täällä?" "Muutama tanssi vielä.")

Viidakossa vaihtelevat suojasäät ja myrskyt. Aluksi myrskyt ovat vielä "lempeitä", tuovathan ne myös ravinteita maahan. Mutta myrsky "tuo" myös (luonnollista) kuolemaa. Kauniissa kohtauksessa äidin hautajaisruumis katoaa hiljalleen salamoiden välkkeessä.

Myöhemmin myrskyt kovenevat ja sekoittuvat sotaan ja lähestyviin sotilaisiin. Salamoiden ja sodan välkkeessä näkyvät rakennusten kalpeat luurangot.

Elokuvassa on myös paljon kaunista: Viidakosta löytyy yksinäinen nainen, lapsi syntyy, metsän ja veden antimia ja mystiikkaa opetellaan ja opitaan.

Elokuvan vaaleassa värimaailmassa on jotain samankaltaisuutta Mihail Kalatozovin I Am Cuba- elokuvaan.

Kiintoisa katsaus erään perheen, suvun ja maan kohtaloihin ja historiaan.

maanantai 25. elokuuta 2014

Night of the Big Heat (Bri-67)

Kesähellemuisteloihin sopi katsottavaksi britti-scifikauhuilu Night of the Big Heat. Tai sopi juuri ja juuri, sillä leffa oli aikamoisen laahaava, jota tosin pikkuisen paransi tehokkaan räjähtävät alkutekstit, muutamat kammottavat näyttelijäsuoritukset ("All my sheep are dead!")  ja parit tehokkaatkin kohtaukset. Ja mitä tulee kesähelteisiin, niin tässä elokuvassa ei sekään oikein ole kohdallaan, sillä tässä helleaalto iskee marraskuussa!

Ja iskee vielä vain pikkuiselle alueelle, saarelle jossa sitten todellakin kylvetään hiessä: En ole varmaan missään filmissä nähnyt tällaista hikoilua, paidat suorastaan vaihtavat väriä kun ne valuvat hikivettä. Näe Christopher Leen ja Peter Cushingin valtavat hikiläikät!

Ja he molemmat ovat tässä vielä hyviksiä, sillä syyllinen on taas kerran Avaruus jonka Paha Säteily aiheuttaa tämän dilemman. Puhuin tuossa huonosta näyttelemisestä, mutta Lee ja Cushing hoitavat homman kutakuinkin ok, eivät kuitenkaan läheskään mitenkään muistettavasti. Leen Salaperäinen Tutkijahemmo lähinnä asettelee kameroita, peilejä ja naruja metsiin ja Cushingin Proffahahmo istuu pubissa.

Välillä aikamoista jaanausta, ja loppuratkaisukin valoa vilkuttavine pyörällisine/jalallisine tyynyhirviöineen vilahtaa liian nopeasti ja varsinainen loppuratkaisu tapahtuu tätäkin nopeammin. Ja sitten lopputekstit äkkiä päälle rullaamaan.. Loppu nyt ei ole aivan lällyimpiä, mutta eipä paljon puutukkaan.. Eipä paljon muutakaan.
Ei siis mikään kummoinen esitys, mutta kyllä tämän kuitenkin katsoo tahattoman komiikan ja parin tehokkaan scifikauhukohtauksen ansiosta. Mutta kuten sanottua tämä tehokkuus ei tapahdu lopussa.
Pari pistettä.



lauantai 16. elokuuta 2014

Three`s a crowd (Usa-27)

Harry Langdon on mulle "Se amerikkalainen mykkäelokuva-komedianäyttelijä", hänen omintakeinen yhdistelmänsä puoliksi lasta-puoliksi aikuista yhdistettynä melankoliseen maalinaamaklovniin on "aina" purrut minuun. Ja tottakai hänen elokuvissaan on mukana tietenkin kosolti (mutta ei liikaa, ei minuuttikaupan tykityksenä) slapstickmäistä gag-osastoa, mutta sekin tapahtuu yleensä mukavan rauhallisessa tahdissa, yhden vitsin/gagin olemuksen kerralla avaten. Mutta ei kuitenkaan siitä kaikkia mehuja puristaen. (Tätä jälkimmäistäkin tosin joskus hänellä tapahtuu, kohtaukset ovat joskus liian pitkiä.) Lisää itsensä likoon laittamis-osastoa on se, että Langdonin esittämien roolihahmojen nimi elokuvissaan on yleensä Harry. (No, toisetkin mykkäelokuvatähdet käyttivät myös omaa nimeään (ainakin etunimeään) elokuvissaan, Max Linder esiintyi usein koko nimellään ja elokuviensa nimistä löytyi monasti Max. Tyyliin Max wants divorce, Max in a taxi jne.)

Langdonin itse ohjaamassa Three`s a crowd`issa tätä liian pitkää huumoriosastoa on ainoastaan ihan elokuvan alussa tapahtuva heräämis/nukahtamiskohtaus joka on unettavan (sic) pitkä, mutta tosiaan toista ajatusmallia käyttäen, ehkä tarkoituksellakin. Onneksi tämä tapahtuu heti alussa ja sen jälkeen kankaalle avautuu yksi Langdonin parhaista tuotoksista.

Tac kertoo nimensämuksisesti kolmesta henkilöstä, Harryn esittämästä `Oudosta Hepusta`, joka "tekee" muuttomiehen hommia (silloin kun jaksaa, ei nuku tai touhuile muuta), raskaana olevasta naisesta, jonka Harry löytää lumihangesta sekä naisen miehestä. Katsomassani versiossa nämä henkilöt ovat alkuteksteissä nerokkaasti typistetty muotoon One, Two ja Three. Ja leffan nimi itsessäänkin on varsin mainio ja kuvaava.

Harry alkaa hoivaamaan naista koppipahasessaan ja ilmeisesti haluaakin saavan sekä naisen että tulevankin lapsen itselleen. Tämä ei käy täysin varmasti ilmi, koska Langdonin esittämä tyyppi on taas (kuten lähes aina hänen elokuvissaan) ujonpuoleinen `tyhjä naama` jonka tunteista ei ensikatselulla pääse ymmärrykseen, mutta josta huomaa että siellä maalatun naaman takana mylläävät isot virrat. Tällaisen tyypin Langdon luo ja tuo aina mestarilliseti esiin.

Komediapuolelta voisi mainita esim kohtauksen jossa Langdon kiipeää lattialuukusta roikkuvasta matosta ylöspäin, ja aina kun hän pääsee luukulle, ja avaa sitä, niin pätkä matosta (ja Langdonista) luiskahtaa alaspäin, kunnes luukku taas toppaa kiinni.. Mukavannäköistä perusgagittelyä. Enemmän Langdonmaista huumoria on kohtauksessa jossa hän yrittää jäykän hellyttävästi tuuditaa lasta sylissään uneen. Oivallinen kikka on kohtaus jossa Langdon rakentaa pöydästä kehdon lapselle.

Elokuvasta löytyy myös erittäin nerokkaasti kuvattuja, luotuja jaksoja, joissa esim taistellaan lumisadetta vastaan kaupungin ahtailla kaduilla tai käydään ennustajalla. Ja sisältyypä leffaan myös painajaisuni jossa Harryn hahmo ottaa valtava nyrkkeilyhanska kourassaan nyrkkeilykehässä mittaa naisen miesystävästä. Iso nyrkkeilyhanska on muuten käytännöllinen senkin vuoksi (ja varsinkin sen!) että sitä voi käyttää kentän pinnassa tyynynä. Voi mennä makaamaan jo ennen iskua. Ihastuttava idea! :-)

Oivallisen humoristis-surumielinen balladi mykkämestari Langdonilta.

P.S. Onkohan Marx-veljesten Harpo ottanut jotain ilmerepertuaariinsa Landonilta? Elokuvassa on muuten esi-Marx-veljesmäinen kohtaus jossa synnytykseen saapuu partanaamaisia ja silinteripäisiä tohtoreita portaiden täydeltä.

maanantai 11. elokuuta 2014

Alienator (Usa-90)

Pahis pakenee pahisten kynsistä planeetalta ja tömähtää maahan. Sitten hän törmää (kirjaimellisesti) pakettiautoporukkaan ja myöhemmin vielä seriffiin ja metsämökkiveteraaniin. Kaiken "kruunaa" kuitenkin Alienator, joka on glamhevihiuksinen  sadomasobikineihin ja miniroskapönttörintsikoihin (tai tuhkakuppeihin) sonnustautunut ja sädeporalla aseistautunut avaruustappaja joka on lähetetty pahishemmon perään.

Leffa on puoleenväliin asti vielä aikamoisen laiskaa ja laimeaa menoa, jopa laahaavaa. Tästä voisi mainita esim tämän: Pahishemmolla on kaulassaan tiukka rautavanne jota hän vähän väliä yrittää henkeä kakoen , ja välillä pyörtyenkin, repiä pois. Metsämökkiin hemmomme turvaan vienyt pakuporukka katselee kakomista leffan puoleenväliin asti, ilmeisesti päiväkausia, ennenkuin jollakulla välähtää: "Hei, se haluaa vissiin tuon kaulavanteen pois!"

Leffa saa kyllä tosiaan uusia kierroksia kun naisbodari Teagan Clive(krediiteissä pelkästään Teaqan) esittämä  Alienator saapuu (luvattoman myöhään) mestoille. Sen jälkeen tämä Fred Olen Rayn ohjaama köpögoreinen scifailu kiinnittyy koko loppuaikansa maukkaasti roskasatamaan, tai tässä tapauksessa telakoituu roskaplaneetalle.  Voi, kun se alkukin olisi ollut samansuuntaista menoa, niin tästähän olisi vaikka mihin..

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Moonchild (Usa-74)

Moonchild on höperö hörhöily kautta kevytkevytversio-psykedelia"paukku" (tussahdus) joka kelpaa helteiden pehmentämien aivojen tuijottelumateriaaliksi, mutta ei muuhun.

Nuori taiteilija (todellisuudessa tuo Kuunlapsi, joka syntyy aina uudestaan, nyt on maaginen luku 7 menossa) törmää tiellä John Carradinen esittämään Mr Walkeriin, Kaikkeuden Kulkijaan, joka saa taiteilijan lähtemään mukaansa läheiseen linnaan, joka on kuulemma hotelli ("Siksi ne noita kellojakin soittavat, kutsuvat meitä asiakkaita..."), "Mutta jätä vain ne taiteilijantarvikkeesi siihen tienposkeen, ei täällä kukaan koskaan kulje..." (Hyvin on asiakasvirrat hotellissa etukäteen käyty läpi.)
No, selviääkin että "hotelli" on erilaisten uskontojen ja pahuudenpalvonnan ikuinen kilpakenttä. Pääpappia esittää Victor Buono.
Tämä lattea ja laahaava kilpalaulanta viekin sitten koko filmin. Elokuva on laahaavaa psykedeliapuuroa, vaikka se yrittääkin esittää vauhdikasta. Sillä vauhdikasta ei ole se että samoja kalansilmälinssillä kuvattuja irvisteleviä naamoja, vaappuvia kynttiläkäytäväjuoksuja ja messuavia musta tai punakaaputyyppejä vilautellaan vähän väliä. Toistaminen on toistamista. Oikeastaan parhaiten pärjää vilahdusten taustoilla humiseva kuoromusiikki.

Muita hyviä puolia saa etsiä suurennuslasilla: Jonkinlaisena "teemana" elokuvassa ovat erilaiset soittokellot. (Walker suositteleekin taiteilijan maalaamaan vain kelloja, tai fokusoida vielä pienempään yksikköön: ei kannata maalata esim koko linnaa tai vaikka kirkkoa, keskity kelloon ja maalaa vain se per taulu. Yksityiskohta on tärkeä.) Lisäksi ympäriinsä juoksevat (elokuvassa muuten juostaan paljon, ja kurkitaan muurin takaa, ovenraosta, ja sitten taas juostaan. Salaperäinen nainenkin tekee näin.) mustakaapumiehet kantavat kourassaan kepinpätkää joilla voi kumauttaa kalloon. Mutta kovin pieniä outouksia ovat nämä. Kökköä okkultismia.

Tosiaan kyllä tään kerran kärsi läpi, oikeastaan tämä meni jollakinlailla siten että istuin kyllä kuvaruudun edessä, ja filmi pyöri, mutta vilkuilin samalla lehtiä, kattelin ikkunasta.. Vähän kuin verrattavissa taustamusiikkiin, tiskaus/siivousmusiikkimattoon.. taustaelokuva... musiikkihan tässä olikin parasta.

Laimea.


lauantai 26. heinäkuuta 2014

Ahneuden syövereissä..,

Vuoden -49 britti-mestariteos Rocking horse winner tuo rahan ja tavaranahneuden ilkeästi iholle. Nousukasperhe (vaimo etunenässä, mies vässyköimällä myös mukana) haluaa lisää mammonaa, vaikka rahaa ei oikein ole, ja mitä onkin, niin lainarahaa. Tämä D H Lawrencen novelliin perustuva (en ole tutustunut teokseen) elokuva tuo mukaan myös paljon outoa tummaa fantasiaa, perheen pojan saadessa joululahjaksi keinuhevosen, josta tulee sampomainen rahantekokone, aina kun poika sillä salaa vimmaisesti ratsastaa.

Näin typistettynä  juonikuvio saattaa kuulostaa älyttömältä ja jopa typerältä, mutta itse ainakin innostuin joltisenkin paljon jo dvd:n tyypillisten takakansitypistyksen ja kehurimpsut luettuani. Ja draaman ja dark fantasyn yhdistelmä siinä varsinkin kiinnosti. Ja se varsinkin siinä myös toimi. Tässä mustavalkoisessa (sekä väreiltään että tunnelmaltaan) teoksessa tumma tunnelma kulkee koko ajan mukana, välillä tietenkin ryöpsähtäen enemmän esiin.  Noirkauhumaiset puolipimeät käytäväkuvausajot pysähtyvät ja  nousevat hiljaa ja näyttelijätyö on taidokasta. Varsinkin poika on hämmästyttävän hyvä. Välillä jopa ekspressionistiset kuvaussyöksyt vimmaisessa hiessä ratsastavan pojan ja hevosen kasvoihin ja huoneen nurkkiin luovat pelottavaa tunnelmaa ja tulevaisuutta.
Villinä reuhtovan hevosen kasvojen kuvaaminen aivan lähietäisyydeltä (ne silmät, ne silmät..ne näyttävän jopa pullahtavan paikoiltaan) on minusta aina näyttänyt pelottavan villiltä toiminnalta. Ja näkyy se sama efekti toimivan myös keinuhevosen kanssa. Siinä oman efektinsä tuo lelun kasvojen puinen pysähtyneisyys villissä laukassa.

Erittäin  onnistunut draamafantasia. Loppu on lohduton.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

TheDragon Painter (1919)

Ensimmäiseksi Aasialais-Amerikkalaiseksi mestariteokseksi elokuvan saralla tituleerattu Dragon Painter on todellakin nimityksensä arvoinen. Upea kuvaus, mykkäelokuvan ajan monipuolisen niukka käsikirjoitustyyli ja itämainen fantasiamaailma yhdistyvät upeaksi taide-elokuvaksi.


Tokiolainen vanha taiteilijamestari ei ole saanut työlleen jatkajaa lapsistaa, eikä edes lukemattomista ulkopuolisista "virkaan" pyrkijöistä.


Mutta kuin taikaiskusta löytyy syvien metsien mies, kadonnutta rakastaan kaipaava itseoppinut taiteilijanero, joka huijataan Tokioon väittämällä että vanhan mestarin tytär on tuo kadonnut rakastettu. Vai oliko se loppujenlopuksi huijaus?


Upeasti jylhiä maisemia käyttävä elokuva tuo esiin (toistuen) sen, että kaipaus ja tuska luo taidetta ja rakkaus vie sen pois. Vai viekö lopullisesti?
Jopa kohtaukset joissa näytellään maisemataulua vasten näyttävät syötävän hyviltä (miten lienee onnistuttu?), puhumattakaan aidoilla paikoilla kuvatuista. Vesiputouksen äärellä kuvatut kohtaukset, joissa taiteilija piirtää tai rakastavaiset kohtaavat ovat lumoavia.

Sting of Death (Usa-66)

Tää on juuri sitä itseään! Kuuskytluvun puolivälin/loppupuolen silmilleiskevän värikäs (nuorten naisten caprihousut ja napapaidat) poppoo danssaa uima-altaan reunalla joko tähän perinteiseen tyyliin (käsiä heilutellaan ylös ja alas heiluvan pään ja kehon yläpuolella) tai kämmenet laitetaan yhteen ristiluun kohdalle, väännetään keho eteenpäin yheksänkymmenen asteen kulmaan eteenpäin ja jorataan yläkehoa ylös ja alas heiluttaen, pään tietenkin pyöriessä villisti mukana. Ja koko ajan allashirviö nappaa parhaat päältä. Sting of Death!


Ja elokuvan "clou", killing jellyfishes on "toteutettu" erilaisten, eriväristen lasten uimakellukkeitten "avulla". Olen aika aseeton tämän elokuvan edessä...


P.S: Laahustavien vesihirviöiden "kekseliäässä" ja "muuntautumiskykyisessä" genressä tää on aikamoinen: Hirviöhemmolla on päällä perinteinen riekaleinen sukelluspuku (räpylät läpsyy) lisättynä myös perinteisellä limakaislarihmastolla ja kaulakoruilla(!), mutta se varsinainen pääasia löytyy nimenomaan päästä: Hirviön päävärkki on iso, puhallettava, läpinäkyvä muovityyny, josta näyttelijän oma pää näkyy melkoisesti läpi. (Mr Jellyfish Man) Aikamoista.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Body beneath (Eng-70)

Amerikan kauhuihmeen, kökkökauhun ja goren kruunatun kuninkaan, Andy Milliganin elokuvat ovat olleet meikäläiselle vaikeita. Niin huonoja ja kökköjä, että ei ole jaksanut loppuun katsoa.Vaikeaa teki myös Englannissa tehdyn Body beneathin kanssa, mutta ko elokuvan ihan ok (verrattuna Milliganin Amerikkatuotoksiin) kuvaus ja jonkinlainen juoni muutamalla piristyksellä (niistä myöhemmin) varustettuna teki siitä katselukelpoisen.

Lontoon erään hautausmaan vampyyrit (vampyyri)papin(!) johdolla pyörittävät muutamaa ihmistä ja yhtä taloa saadakseen verilinjastonsa taas ojennukseen. Leffan alku, noin puoleenväliin asti on aikamoista tahkoamista, jota muutaman kerran jopa oivallisena (taustaansa nähden) pirskahteleva dialogi pikkuisen piristää. Jonkinlainen (kökkö) tunnelmallisuus kantaa kuitenkin koko elokuvan läpi. Jonkunlaista laimeaa okkultismia, laimeaa satanismia hommassa mukana.  

Gorea ei oikeastaan ole kuin yksi kohtaus, näyttelijät eivät aivan niin karmeita kuin  Milliganilla yleensä ja kuvaus tosiaan on ihan kelvollista, useimmat herran elokuvathan ovat olleet niin suttuisia, että sekin on ollut yksi, ja melko suuri syy siihen, ettei esim meikäläinen ole pystynyt niitä katsomaan. Lisättynä sillä että suurin osa hänen elokuvistaan on kuvattu jollain yhdellä takapihalla tai yhdessä huoneessa, joiden on vielä pitänyt esittää esim jyhkeää linnaa.

Body beneathissakin pyöritään tosiaan yhdessä talossa paljonkin, mutta jonkinlaista kuvallista vaihteluakin löytyy. Eniten (tällainen ylisanailu tässä yhteydessä sallittaneen) vaihtelua löytyy käsikirjoituksesta, joka on sekoitus tunnelmallista laahaavuutta ja piristäviä nousuja. Näitä nousuja ovat muutamat harvat ihan ok kauhutunnelmoinnit ja oudot heitot. Oudoista heitoista voisi mainita kaksi kohtausta: Toisessa vampparipapin verenpainetta tasataan iilimadoilla ja toinen on kohtaus jossa vampyyrit pitävät kokousta (aiheena on Amerikkaan muutto). Suurin osa haluaisi jäädä good old Englantiin ("What is America? Pimps, prostitutes and religious fanatics."), vain pappismies pienine mutta vaikutusvaltaisine porukoineen pitää meren takaista mannerta parempana.

Höhlä ja höperö elokuva, tylsäkin, mutta kyllä tämän kuitenkin katsoo suuremmitta kolhuitta.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Schalcken the painter (Eng-79) - Pysähtyneitä painajaiskuvia

1600- luvulla eläneestä muotokuvamaalarista Godfried Schalckenista  tehtiin seitkytluvun lopussa Englannissa hyytävä, noin tunnin mittainen kauhuväritteinen elokuva.

Tämä taiteilija joka kuvasi useasti mallinsa kynttilänvalossa, etuala voimakkaasti kynttilän valaisema, tausta jopa pelottavan pimeä ("Turn away from the light - Look into dark" hän sanoo mallilleen), tekee tauluista ja tästä elokuvasta hitaasti värisevän kauhukertomuksen, joka päättyy tyrmäävän toispuoleiseen seksuaalishoureiseen näkymään kirkon kellarissa.

Varsinaiseen "elävän elämän" (en tiedä kuinka paljon elokuvan käänteet perustuvat todellisuuteen) kauhukertomukseen Schalkenin sysää ja syöksyttää tapahtumaketju jossa hänen hiljaisesti rakastamansa neito myydään kovalla rahalla naimisiin zombimaisen raharikkaan ylimyksen kanssa.

Myös elokuvan hiljaa jyrisevä musiikki ja pieni lattian narahdus kauhun lähestyessä puistattaa.

Tälläkin dvd:llä (Bfi:n julkaisu, jälleen) on mukana päätarinaa tukevaa lisää: Lyhytelokuvassa Pit on mukana myös 'taidekauhua': Syvyyksissä olevassa vankityrmässä riutuva mies saa kimppuunsa `pysähtyneitä painajaiskuvia` mm muotokuvataulujen hyökkäyksen.

White of the eye (-87) Sekä The Last Wave (Aus-77)

Donald Cammelin ohjaama White of the eye on ajoittaisesta (alun)hidastelusta huolimatta mielenkiintoinen murhamysteeri.

David Keithin esittämää, maskuliinisuutta valuvaa perheenisää epäillään Amerikan aavikkoseuduilla tapahtuvista murhista.

Itse tarina on suhteellisen uniikki, mutta varsinaisen sykkeen elokuvalle antaa kuvauspaikan (Tucson, Arizona) aavikkkovisoiden -ja maisemien, intiaanilegendojen sekä kasaridesigngialloiden  innovatiivinen yhdisteleminen. Myös Keithin hahmon ammatti, huippuäänentoistolaitteiden asentaja, tuo elokuvaan lisää upeaa elektrodesignmaailmaa.

Elokuva on vähemmän goreinen, mutta huomattavasti innovatiivisempi, kuvaukseltaan upeampi ja käsikirjoitukseltaan mietitympi verrattuna nyt esim näihin moniin kahdeksankytluvun giallotyylisiin viritelmiin. Ja vaikka varmistuikin kaheksankytluvun lopulla, ja sijoittuukin niihin aikoihin, niin elokuva ei onneksi (tietenkään vaatetustaan ja sisustustaan lukuunottamatta) ole toteutukseltaan kasari-kohta-ysärijenkkityylinen, verellä varustettu tv-sarjamaisuus, vaan toteutus on lähes täysin seitkytluvun alun riippumatonta jenkkileffahöyryilyä ja hourailua.

Arrow videon dvd:llä on monien haastattelujen lisäksi kytköksenä elokuvaan kymmenminuuttinen aavikolla kuvattu lyhytleffa Argument, jossa seurataan aavikkonoidasta kertovan fiktio(?)elokuvan kuvauksia jotka nousevat avaruudellisiin sfääreihin ja hörhö/hourehumoristisiin maailmoihin kun noita ei alakaan seuraamaan käsikirjoitusta. Tämä elokuva antaa hyvää sysäystä ja pohjaa myös itse pääelokuvan katsomiseen, eikä vähiten sen vuoksi että tämä lyhäri on kuvattu juuri seitkytluvun alussa ja kuvaajana on ollut itse Vilmos Zsigmond.




The Last Wave -Myrskyn merkit


Ja aavikolla jatketaan... Jotenkin ja jotain kautta (no, ainakin sen aavikon kautta koukaten) tästä tuli mieleen Australia, `aavikkoelokuvat` ja aboriginaalit. Eli Peter Weirin The Last Wave - Viimeinen Aalto. Siinä ei olekaan viimeisenä visiona aavikko (kuten usein on), vaan kuten nimikin sanoo, viimeisenä visiona on vesi. No, aavikkoa, Australiaa, maata, maanosaa, mannertahan ympäröi vesi. Viimeisimmästä katsannosta on aikaa, mutta jotkut vesivisiot vellovat vieläkin pääkopassa: jääpalasateet aavikolla, vettä valuva autoradio, kuskin vedenpohjaiset ihmettelyt autossaan; leijuvat ihmiset ja hedelmät, autopesulan psykedeeliset kuviot(1) ja ne viimeiset myrskyt ja tyrskyt...


Olen saamassa tästä kohtapuoliin DVD:n, ehkä vesireitit, vesivirrat yhtyvät laajempaankin analyysiin...


(1) Auto ei tainnut ihan autopesulan kautta vedenpohjaan joutua, tai en ole nyt aivan varma, mutta se se olisikin huikean surrealistinen siirtymä...

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Blue Gardenia (-53)

Vaivattomasti katseltava, melko nopeasti unohdettava  (melkomoisen tavallinen tarina) helleillan (tuli eilen tv:stä) "kuka sen teki"-noirailu oli tämä Fritz Langin vasemman käden peukalolla ohjaama esitys.


Nainen (Anne Baxter) herää karmaisevassa krapulassa romuluisen taiteilijan/naistenmiehen (Raymond Burr) kotoa huomatakseen että taiteilija on hengetön. Hiilihanko on heilahtanut.


Jotain hyvää pienen tilan/pienien tilojen kuvausta ja käyttöä on havaittavissa, mutta tarinan tavallisuuden ja tuttuuden tunne haukotuttaa välillä, mutta elokuva kompuroi kuitenkin suht kivuttomasti kotiin.


Baxter on rooliissaan hyvä, paniikissa olevana naisena, outoa on nähdä vanha gangsterinaama Richard Conte erilaisessa roolissa. Raymond Burrin lyhyt alkuesiintyminen ei myöskään ole kummoinen.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Black Lieutenant

Tulikin tämmöistä: - Poliisiautoletka kiertää ympyrää astronautin ympärillä - Alaston mies murskaa pöydällä lojuvan melonin viidakossa nyrkillään - Ja "lopuksi" vielä takaisin "avaruuteen": `Elokuva elokuvassa`-kuvauksissa astronautti yrittää syödä hot dogin, mutta visiiri on tiellä. Hän heittää hodarin leijumaan...
Tällaisia hallutsinaatioita poliisi George Latimer (Christopher St. John (Shaft)) saa blaxploitaatio"klassikossa" Top of the heap (-72) pitkin poikin työpäiväänsä, Ja "normaalissa" elämässään vaimo ja lapset eivät tietenkään ymmärrä häntä eikä hän heitä. Ja kun George yrittää päästä tyttöystävänsä asuntoon sisään, avaisitko oven ("Let me in!), niin tytteli vain toistelee laulaen ja kitaraa sängyllä näppäillen mitä hemmo huutelee, ja jokainen vastanäyttelijä sanoo ottavansa osaa Georgen äidin kuolemaan. Partiokaverin kanssa vain riidellään tai huudellaan UFO:jen miehistöille että pysyykää vain siellä, täällä ei ole mitään nähtävää. Muutenkin töissä menee paskasti.


Äidistä puheenollen, hautajaisiinkin pitäisi lähteä, vanhaan synnyinkaupunkiin. Äiti ja synnyinkaupunki tietenkin teettää ja tuuttaa lisää halluja: George saapuu kaupunkiin huomatakseen että koko kaupunki on tyhjä. Tai ei aivan tyhjä: kun George on rynnistänyt keskellä katua olleen kiviseinänpalan (seinässä on viesti Georgelle) selviääkin että äiti istuu keinutuolissa keskellä katua ja kaupunkia. Sitten äiti ja poika tanssivatkin villejä rytmejä keinutuolin ympärillä...
Kaupunkiin palataan vielä avolimusiinilla jossa kotikaupungin sankaria otetaan vastaan riemuisin kansanjoukkohuudoin, kansaa ei tosin, muutamaa katujen varsille ripoteltua poliisia lukuunottamatta, näy. Ajelu päättyy John F Kennedymäiseen murhaan. Nixoninkin näköinen mies vilahtaa parvekkeella.


Lisäksi tämä blaxploitaatio-omituisuus sisältää myös tyypilliset musiikit, katu-uhoilut ja kapakkatappelut.


Vahvasti Abel Ferraran Bad Lieutenantin mieleen tuova elokuva on totaalisen tärähtänyt, huikea hengentuote, huikea esitys.


P.S. Pääosanesittäjä St. John on muuten sitten myös käsikirjoittanut ja ohjannut tämän Night Visionssisakin viitisen vuotta sitten esitetyn,  obskuureihin avaruuksiin leijuvan ja lentävän outoilupalan.





lauantai 28. kesäkuuta 2014

Matelevaa irtokäsikauhua

Vuoden-73 Amicus-yhtiön elokuva And now the screaming starts on nimeltään liioitteleva, jopa valehteleva. Kyseessä on näitä elokuvia joissa uusi vaimo saapuu linnaan, joka osoittautuu kirotuksi. Elokuvan ensimmäinen tunti onkin sitten kirotun hidasta ja toisteista kauhukliseilyä. Gotiikka on kyllä kohdallaan, mutta jatkuvat ja jatkuvat ikkunanavautumiset ja tuulen sisään tuivertamiset sekä taulujen eloon (tai paremminkin kuoloon) heräämiset uuvuttavat sitkeimmänkin kauhusissin. Ja tekijöille tiedoksi (no taitaa olla "vähän" myöhäistä, ohjaajakin jo manan majoilla), kauhujuonta ei kannata rakentaa siten että vaimo kysyy jatkuvalla syötöllä tunnin ajan jokaiselta vastaantulijalta (useimmilta useastikin), että mikä tätä taloa oikein riivaa , ja jokainen vastaa että jotain on joo, mutta ei voi kertoa..

Viimeinen puoli tuntia tuo mukanaan jo ilkeämpääkin kauhua, mutta taitaa olla jo liian myöhäistä..

Tylsä kauhukliseily/goottikliseily. Rasittava elokuva.

Nyt pitäiskin kuopata nää kauhistelut vähäksi aikaa ja kaivaa vaikka se sisäinen scifisissi esiin ja katsella vastapainoksi joku scifikliseily. Vai jatkuuko tämäntapainen kauhupuurossa rämpiminen? Saa nähdä.

Asylum

En ole episodielokuvien ylin ystävä, en myöskään kauhusellaisten.

Episodielokuviin erikoistuneen (toki paljon muutakin) kauhupuljun Amicuksen Asylum-elokuva vie episodimaisuuden melkoisen lähelle yhtenäistä elokuvaa, oikein hyvin onnistuen.

Robert Powellin esittämä lääkäri saapuu mielisairaalaan, jolloin selviääkin että hänet puhelimitse, kirjeitse taloon töihin ottanut lääkäri onkin "liittynyt" potilaiden joukkoon ja uuden tohtorin on nyt sitten jostain kumman (mutta kieron kiinnostavasta) syystä selvitettävä kuka yläkerran potilaista on ex-tohtori.

Tämä tutkintaretki sitoo yllättävän hyvin kourallisen tyyppejä ja tarinoita lähes kokonaiseksi elokuvaksi (yksi potilas ja hänen tarinansa on aina yksi episodi) ja sulauttaa ja sujauttaa episodimaisuuden mahdollisimman minimiin.

Näyttelijäkaarti on nimekästä ja onnistunutta. Peter Cushing, Herbert Lom, Charlotte Rampling, Barry Morse jne ja tarinat vaihtelevat mukavasti perinteisemmistä aiheista (pettämisdraamaa, mielisairautta (jo ennen sairaalaa)) kummallisempaan osastoon, joka sisältää verta imevää ja päälle hyökkäävää pahuuden pukua, robottikauhua ja outoon osastoon voi ehkä myös laskea Amicuksen perinteiset paraatikohtaukset jossa ruumiinosat vainoavat ihmisiä. (Tässä paketoituina).

Jutun ja tohtorin henkilöllisyyden selviäminen on aikamoisen arvattava antikliimaksi, mutta matka sinne on mielenkiintoinen.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Parempaa baarijurnutusta

Pitkän linjan baariveteraanien keskustelut ovat välillä (ja varsinkin niiden sivusta euraaminen) melkoisen syvää tylsyyttä. ("Olitpa eilen kännissä." "Niin säkin." "Kylläpä sataa." "Sataakohan huomenna?" "Onkohan jouluna lunta ja pakkasta?")
Anssi Mänttärin vuonna -97 valmistunut (-93 vuoteen sijoittuva, eli lamamainingeissa mennään) Palkkasoturi-elokuva sisältää tätäkin laitaa ja osastoa, miksei sisältäis, mutta näyttää vahvasti myös sen että näistä veteraaneista saattaa joskus myös vielä löytyä tyyppejä joilla on vielä vimmaa osallistua, haastaa, ottaa osaa ja kantaa asioihin, vaikka harmaa painaa päälle.

Irtautumistakin tapahtuu, Ilkka Heiskasen hahmo suunnittelee elokuvan nimen tyylistä irrottautumista näistä kuvioista.

Oivallinen "pikku"elokuva baarin mikrokosmoksesta joka laajenee huomattavasti arjen yläpuolelle.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Nightsatan and the Loops of Doom (Suomi-2013)

Nyt ollaankin sitten konkreettisesti erämaassa, sillä Nightsatan-yhtyeen Loops of Doom-leffa on oivallinen, joskin liian lyhyt kunnianosoitus italialaisille kaheksankytluvun post apocalypse-leffoille. 1] Päähenkilöt puhuvatkin italiaa, hienoa! Leffan lyhyyteen nähden siinä on yllättävänkin paljon gorea, valitettavasti gore ei ole kasarityyliin käsityögorea, mikä ainoana moitteena mainittakoon. Ja musa on tietenkin mainiota, sehän on tietenkin selvä, sillä musiikin on tietenkin tehnyt aikakauden italialaisten toiminnallisten genre-elokuvien musiikkin keskittynyt Nightsatan. Tätä aluksi vähän pelkäsin, että elokuva keskittyy lähes pelkästään bändin esiintymiseen erämaassa. Näitä esiintymisiä on oikeastaan jopa liiankin vähän ja lyhyesti. Mutta mikä musiikkiesityksissä menetetään, niin se korvautuu gorella, mietityllä kässärillä ja huikean vauhdikkaalla menolla.
Tähän aikoinaan melkein loppuunkaluttuun genreen (alunalkaenkin käytettiin aikalailla samoja juonenkäänteitä) on löydetty yllättävän paljon uutta tavaraa. Alkaen tietenkin tästä "alan leffamusiikin bändin" käyttämistä pääosassa. Mutta sitten esimerkiksi kananmunalla on elokuvassa suuri merkitys.

Liian lyhyt. 1] Eli siis näille leffoille joissa bensasata (välillä vedestä) on huutava pula aavikolla, ja tähän bensapulaan vastataan pyörimällä ja pärräämällä lähinnä moottoripyörillä, mutta myös tuunatuin autoin pitkin poikin siellä täällä ympyrää juurikin siellä aavikolla.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Beyond the Black Rainbow (2011)

mm Rambo-ohjaajan George P Cosmatosin pojan Panos Cosmatosin ohjaama, vuoteen 1983 sijoittuva Beyond the Black Rainbow on villin rauhallinen ja kiehtova trippi joka lataa päällekkäin nykyteknologiaa, tulevaisuusvisioita sekä varsinkin vhs ja kasaripelikuvastoa tähän niinikään mainitun vuosikymmenen halpisgenreilyitten (scifi,kauhu,post-apocalypse(?)) elokuvamaailmaan. Aivan kuin löytäisi elokuvien erämaahan kadonneen, visuaalisesti ja ajatuksellisesti aikoinaan loihditun halpisharvinaisuuden.

Elokuva alkaa hämärän Arboria-instituutin mainosvideolla jossa rauhalliseen, mutta pelottavaan tapaan ja tyyliin kehutaan laitosta paikaksi jossa voit löytää/tulla paremman itsesi/paremmaksi itseksesi, ja muuta vastaavaa.
Tämä laitos onkin elokuvan pääjuttu, ja varsinkin sen pääp(r)omo(oottori)/päälääkäri (nimenomaan pää) ja hänen hoidettavanaan oleva nuori, hiljainen vetäytyvä nainen.

Ei täysin juoneton, tai sitten ylijuonellinen, mutta silti siitä huolimatta tai nimenomaan siitä/niistä johtuen sujuvasti seurattava hämäräpala. Sujuvuutta ainakin meikäläisellä auttoi paljon välillä todella matalalla mörisevä syntetisaattorisurina. Tällä koko elokuvan ajan möyrivällä syntetisaattoritaustalla onkin todella suuri osuus ja merkitys, yhtään voimakasta visuaalista puolta väheksymättä. Näitten osien yhteensulautuminen on hienoa ja tarkkaa luokkaa. Siinä musiikki möyräisee mukavasti mahanpohjassa, kolmiot leijuvat ilmassa ja oudot tapahtumat lisääntyvät rauhallisella mutta määrätietoisella tai tietämättömällä tahdilla.

Ei jokapäiväinen cup of tea or coffee, mutta sopivalla hetkellä todella vaikuttava genremysteeri.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Sankari kuin sankari (Suomi-48)

Hannu Lemisen vuonna-48 ohjaama Sankari kuin sankari on huikea kaaos, sotku ja sekamelska joka kuitenkin pitää komediakutinsa mukavasti melkein koko elokuvansa ajan. Välillä on hyvinkin hauskoja heittoja (enimmäkseen näitä), välillä vaivaannuttavampia. Mutta villi vauhti ja absurdit heitot ja tilanteet jytäävät lähes koko katselukokemuksen ajan.

Uuno Laakso esitää vinkeällä ja jämäkällä rutiinilla vanhaa leipuri"mestaria", jonka poikaa (Esko Saha) ei voisi vähempää kiinnostaa pullien pyörittely. Hän on muusikko, ja hän haluaa muusikon oppiin. Tai ainakin kiertueelle nätin ja hurmaavan tyttöystävänsä (Liisa Tuomi) kanssa. Näin tapahtuukin, vaikka isäukko vastustaakin. Hän haluaisi pojastaan taikinanvatkaamisen jatkajaa.
Erilaiset leipomistermit tulevat hauskasti mukaan isän ja pojan filmin alussa sinkoilevaan dialogiin. Pikkutuhmuuksia myöten. ("Taikinantaputtelijat" "taputtelevat taikinaa" ja varsinkin: "Ei minunkaan taikina joka hiivasta kohoa!")

Sitten alkaa yhtä aikaa sekava ja johdonmukainen sekoilu, johon sekoittuu isäukon rakastumista pojan tyttöystävään, poliiseiksikin naamioituneiden rosvoparivaljakon hommia, konkurssiuhkaa, mustan pörssin kauppaa, vankilasekaannuksia. Eikä elokuvan pakkaa tee yhtään järkevämmäksi Kaarlo Halttusen Hitlerviiksinen hahmo, Laakson liikekumppani tai Pentti Viljasen huikealla repeilyllä esittämä "Keinänen, liikemies"-hahmo, varsinkaan kännissä.

Mukana siis absurdia vauhtikomediaa, tykittävää dialogia ja yhteiskunnallistakin kommentointia (mm Suomen maanviljelystä morkataan, "Ei Suomessa maanviljely kannata." "Joka herra haluaa kartanonherraksi." Sopii siis nykyaikaankin. Työolo-ongelmiinkin viitataan vitsin kautta: "Sinähän olet synkkä kuin korpilakko!")

Tätä työtä on monasti arvosteltu siitä, ettei Lemiseltä oikein komedia skulaa, mutta minusta ainakin tällainen ehkä pikkuisen vähänläntä, mutta sen vauhdilla ja hulluilla hahmoilla ja tilanteilla toimivaksi saattava komedia toimii oikein hyvin.

Ja ne rosvot muuten onnistuivat siinä poliisikeikassaan, ja mikä oudointa ja virkistävintä, he eivät jää ollenkaan kiinni! Harvinaista.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Opettajatar seikkailee

Opettajatar seikkailee kuuskytluvun alusta on Aarne Tarkaksen parhaita elokuvia, toimivan vauhdikkaan släpstikkinen komediakesäily pikkukaupungissa. Raikas ilmestys.

Leni Katajakosken esittämä nuori, mutta tiukkis-vanhapiika opettaja joutuu tietämättään Tommi Rinteen esittämän taiteilijan (alaston)malliksi ja taulu tulee vielä mukaan koulun juhlasalissa pidettävään näyttelyyn. ("Tämä on ankara kolaus maineelleni.") Sana alaston on suluissa siksi, koska tietämättömällä mallilla on kylläkin uimapuku päällä, ja taiteilija fantasioi loput.

Sitten taulu tietenkin katoaa ja löytyy, sitä myydään ja varastellaan, oikein pikkukaupungin ainoaan rosvojoukkoonkin tutustutaan. Ja tietenkin vastaavasti myös paikkakunnan poliiseihin. Näistä porukoista löytyvät myös mehukkaimmat näyttelijäsuoritukset. Sillä varsinkin poliisipäällikkönä esittävä Uljas Kandolin on huikeassa vedossa. Ja tietenkin yhtä rosvoista esittävä Leo Jokela on oma hyvä itsensä. Pääosapari Katajakoski-Rinne vetävät tietty myös osansa erinomaisesti, Katajakoski on oiva tiukkiksen kaapuun piiloutuvana naisena jonka mainioita koomikon kykyjä väläyttelevä Rinne pikkuhiljaa opettajattaren päältä riisuu.
 Mukana myös mm Hannes Häyrinen joka esittää tolloa takapirua, Kandolinin alaista hyvällä rutiinilla, mutta pikkuisen alivaihteella. Hänen roolinsa on kylläkin melkoisen pieni, ei oikein ehdi revittelemään.

Kaikkitenkin oikein mainiota viihdettä, josta tulee aina hyvälle tuulelle.

Neiti Tuittupää (Suomi-43)

Mietin tätäValentin Vaalan ohjaamaa elokuvaa dvd-soittimen syövereihin laittaessani, että mikähän tästä tulee. Syy tähän oli Lea Joutsenon esittämän hahmon leffanimi Anna Tipuli Pusu (voih, huoh...)
Mutta ajattelin samalla että ohjaaja ja pääosanesittäjä ovat ennenkin, yhdessä ja erikseen, tehneet ihan toimivaa komediaa (ja kuten tässäkin, Hilja Valtosen alkuperäistekstiin tukeutuen), niin mitään huolta tuskin tulee..
Eikä tulekaan, sillä tämä maaseudun kangistelusta alkava, mutta sieltä onneksi Helsingin hulinoihin siirtyvä opiskelu-ja työnsaantivaikeuksiin (ja tietenkin rakkausongelmiin) keskittyvä elokuva on varsin Hiljavaltosmaisen nasevadialoginen ja jouhevajuoninen teos, jota katselee myhäillen.

Lea Joutseno ei ole ehkä ihan parhaassa iskussaan, mutta vetää kuitenkin roolinsa selvästi, reilusti yli keskitason, ja Tapio Nurkan miespääosa onkin tehty enemmän Joutsenon menoa myötäilemään. Ja tämän roolin vähän tuntemattomampi Nurkka vetää hyvin.

Elokuvassa on mukana yliopisto-opiskelijaelämän piruilua, sekä vastaavasti lääkärin ylevän ammatin ylistystä ,eivätköhän hekin ole joutuneet ne korkeakouluopinnot läpikäymään, no, mutta enivei, kuten sanottua, mukavaa ajanvietettä vanhan kotimaisen komedian parissa.

Ja arvatkaapas mihin kolmeen sanaan elokuva päättyy?

maanantai 26. toukokuuta 2014

Snakehead Terror

Tämänniminen devari luikerteli ja uiskenteli käteeni kirpputorilla.


Jälleen ollaan jossain amerikkalaisessa pikkukaupungissa, jonka juttu on iso järvi (maisemat muuten komiat) jonka päällä ja rannoilla sitten kisaillaan ja kauhuillaan.


Komiat ovat muuten kalatkin, sillä tään leffan juttu ovat tietenkin nuo käärmeenpääkalat, jotka ovat muutaman vuoden takaisen myrkytyksen jälkeen tulleet takaisin isompina, vihaisempina ja verenhimoisempina.. Ja etenkin he ovat ihmisten kasvuhormonin perään.. Eli Problem is Back!


Probleemeista puheenollen, tässä elokuvassa ne eivät ole nuo käärmefisut. Ne ovat aika veijarin näköisiä, melko isoja möllyköitä (ja vilahtaa muutaman kerran valaan kokoinenkin veijari loiskahtamassa ja roiskahtamassa) jotka louskuttavat terävähammasrivistöisiä suitaan sekä vedessä että maalla (käärmeitäkin kun osaksi ovat, pystyvät olemaan maissa tunnin pari, sitten kuivuvat. Tämäkin "tunnin-pari sääntö" kyllä roska-elokuvamaisesti tietenkin tahallaan(?) unohdetaan pari kertaa. Saadaan vähän pitemmät taistelut.) Probleema ei myöskään ole kalojen puremagore, ne ovat pari kertaa ihan näyttävän näköisiä, pari kertaa tosin näyttää sensorin sakset vilahtaneet (katsannossa Suomi-devari). Ja vielä, ongelmana ei myöskään ole yleinen roskaisuus, esim taloa saartavat, hitaasti tutisevat ja etenevät ja lopulta taloonkin pääsevät kalanmöllykät ovat absurdin roskainen näky.


Elokuvan iso ongelma on kaikkein näiden, edellisessä kappaleessa luetelluiden asioiden laittoman vähäinen esiintymistiheys ja kesto (ehkä nyt lopputaistelua lukuunottamatta) sekä roskaelokuvamittarilla/sapluunallakin mitattuna oleva "näyttelijä""työskentely" joka on aivan kammottavaa. Lukuunottamatta ehkä vanhaa tv-nimeä ja naamaa Bruce Boxleitneria.


Lopputulemana melkoisen tylsää roskailua.



sunnuntai 18. toukokuuta 2014

White sun of the desert (-69)

Neuvostoliittolainen kulttieastern White sun of the desert eli suomalaisittain hyvin länkkärinimimäinen Aavikon Laki on välillä vauhdikas, välillä maisemia tutkaileva (kuten genreen kuuluukin) Keski-Aasian aavikoille (ja genressään poikkeuksellisesti myös merimaisemiin) sijoittuva seikkailuelokuva. Jossa myös pikkuisen venäläisen satuelokuvan piirteitä ja perinteitä. Mukana myös vähäisen Sergei Baradzhanovmaista värikkyyttä ja kohtauksia.

Nuo genrestä ulos loikkaavat poikkeamat tekevät tästä mielenkiintoisen seurata, mutta varsinaiseksi clou'ksi meikäläiselle tuli juuri nuo easternin ja westernin lähes saumattomat sulautumat.


perjantai 16. toukokuuta 2014

You only live once/Karkuri (Usa-37)


Mestariohjaaja Fritz Lang sai jo heti ensimmäisiin Yhdysvalloissa tehtyihin elokuviinsa isoja nimiä (tai jotka olivat tulossa sellaisiksi). Ensimmäisessä Usa-elokuvassa Fury (Kiihko) vuodelta -36 oli pääosassa Spencer Tracy ja tässä toisessa Henry Fonda. Naispääosassa molemmissa oli Sylvia Sydney, ja hyvin olikin.

Kuten tietenkin oli myös Fonda, joka tässä rikostarinassa esittää kolminkertaista vankilakundia, joka nyt tosissaan yrittää päästä sinne kuuluisalle ja tarunhohtoiselle Kaidalle Tielle vastavihityn, ikiuskollisen vaimonsa (Sydney), mutta yritykseksi se tietenkin jää. Leima on otsassa ja kansa kyyläävänä.

Lang ohjasi Saksassa paljon spektaakkeleita (mm Metropolis, Nibelungin laulu). mutta kun hän lähti Tuhon Spektaakkelista, Saksasta koukaten yhden filmin (Liliom) verran Ranskassa, niin Usa:ssa hän jätti spektaakkelit taakseen ja sikseen (maa oli ja on aikamoinen spektaakkeli jo itsessään) ja suuntasi kameransa spektaakkelin nurkkiin teki paljon pienimuotoisempia, mutta terävän tarkkoja rikoselokuvia. (Rikos ja rikollisten maailman kanssa hän tunnetusti toimi myös Saksassa. Tunnetuimpana tietenkin M -kaupunki etsii murhaajaa ja Mabuse-elokuvat.)

Puolispoilaavasti, mutta kuvaavasti (elokuva perustuu Bonnien ja Clyden tarinaan) suomenkielisen nimen saanut Karkuri on juuri näitä tarkasti rajattuja rikoselokuvia joka toimii täyteläisesti monella tasolla: Fondan ja Sydneyn lähes täydellisesti onnistuneet pääosasuoritukset, Langin vetreän sujuva ohjaus ja kuvallinen ilmaisu. Viimeksimainitussa on vielä mukana Saksan kaikuja: valojen varjojen, sumujen ja savujen linkittyvä maailma on upean näköistä kuvausta ja sommitteluja. Kuin niissä Langin Saksan spektaakkeleissa. Karkurissa on perustavaraa (mutta siitä huolimatta hienon ja vaikuttavan näköistä) `sellin kalterit luovat pitkät varjot käytävään` ja sumussa altapäin kohoava vankila on massiivinen näkymä.
P.S. Itse karkuruutta ja takaa-ajoa elokuvassa ei ole kuin noin filmin loppupuolella, mutta tie tähän käy myös erittäin taidokkaasti ja joutuisasti rullaavana filminä. Ja loppupuoli varsinkin on Fondan ja Sydneyn suvereenia näytöstä, joka kulkee epätoivon ja onnenhetkien vaihteluna kohti loppuaan.

lauantai 10. toukokuuta 2014

You're human like the rest of them

BFI eli British Film Industry on julkaissut mielenkiintoisen palan Brittien elokuvahistoriaa, nimittäin levyllisen kirjailija/elokuvaohjaaja (tää taitaa olla järjestys) B S Johnsonin lyhytelokuvia. Tää järjestys, kirjallisuus edellä on relevantti siksikin että monet elokuvista käsittelevät kirjallisuutta.

Otsikon niminen lyhäri on loistavasti koottu kokonaisuus jossa toisiinsa sekoittuvat vanhukset ja koululaiset. Vanhukset tavataan sairaanhoitajan pitämällä luennolla, jossa opetetaan oikeanlaisia nostotapoja(!) ja koululaiset taas saavat opettajaltaan raivoisan paasauksen siitä kuinka nopeasti hekin kuten kaikki muutkin vanhenevat ja rapistuvat. Varsinkin tämä rapistumisteema on mukana useissa Johnsonin lyhytelokuvissa.

Kuten mm The Unfortunates nimisessä elokuvassa, joka on yksi näitä kirjallisuutta käsitteleviä tuotoksia. Monet näistä tuntuvat aluksi liian nopeilta paasauksilta, jotka kuitenkin varsin nopeasti (ja lyhärissä varsinkin todella nopeasti) muuttuvat mielenkiintoisiksi taidokkaasti sujuvalla tekstillä ja nopeilla visuaalisilla, joskus jopa surrealistisilla välähdyksillä. Käsittelevät elokuvat sitten Johnsonin omia kirjoja tai Englannin kirjallisuushistoriaa. Kuvaavasti elokuvan ainoat kokeelliset lyhärit (2 kpl) ovatkin sitten aika kehnoja. Seitsenminuuttinen Paradigm aivan onneton ja animaatio Up yours Guillaume Apollinaire jonkinlaista sana ja kuvaleikittelyä. (Ensin tulee sana best, sitten beast ja lopuksi breast. Piirrosleikittelyä taas "edustaa" sana eyeball, näytetään kivespussi jossa silmä räpsäyttää luomea. Heh heh.) Viimeksimainittua parantaa sen iskevä pituus, yksi minuutti.

Nämä yksi - kaksi lyhyttä epäonnistumista eivät kuitenkaan vie kokoelmaa ollenkaan kiville, ne ovat dvd:n pituudesta tosi lyhyt pätkä ja jäljelle jää paljon tosi hyvää ja mielenkiintoista materiaalia. Esimerkiksi politiikasta. Elokuvat ovat ajanjaksolta kuuskytluvun puolivälistä seitkytluvun puoleenväliin, ja mukana on muutamakin filmi jotka ovat voimakkaasti vastaan senaikaista (ja aikalailla myös tämänaikaista) Britannian pääpoliitikkaa ja oikeuslaitosta. Nämä elokuvalliset agitaatiot ovat toteutettu joko dokumentteina tai fiktioina tai niiden sekoituksina. Ja pirun hyvin ovatkin toteutettu.

Oivallinen kokoelma kirjallisuudesta, elokuvasta ja politiikasta, jota ohjaaja Johnsonin vahva fyysinen läsnäolo lähes joka elokuvassa yllättävän hyvin kantaa ja tukee.
Elokuvat ovat kivalla tavalla elokuva-amatöörien ja elokuva-ammattilaisten tekemiä uniikkeja sekoituksia, joita katsoo ilolla.













torstai 1. toukokuuta 2014

Mannaja(-77)


En ole westernien ystävä juuri ollenkaan, mutta silloin tällöin (harvoin) tulee joku spagu katsottua, ja joskus jopa tuotoksesta pidettyä.

Sergio Martinon ohjaama, viimeiseksikin spagettiwesterniksi tituleerattu Mannaja/Man called Blade on yllättävän tehokas ja katsottava western. Mukana on, varmastikin ohjaajasta johtuen, jopa giallomaisia piirteitä (varsinkin elokuvan aloituskohtaus suosumuisessa metsässä, joka päättyy kirveen heittoon. Tästä pääosanesittäjän nimi Blade, italiaksi Mannaja.)

Pääosaa esittää Franco Nero-tyylisesti italocrime-kyttä-tähti Maurizio Merli, ja hyvin esittääkin. Vaikkakin hahmonsa, ja elokuva yleensäkin lainaa tosiaan melkoisen paljon Franco Neron western-hahmoista, aina ulkonäköä myöten. Mutta minkäpäs mies ulkonäölleen mahtaa.

Suuri syy miksi tästä pidin olivat nämä ei niin tavalliset western-jutut, Bladen kirves, giallomainen sumu lähes koko ajan ja vaikkapa leffan pääpahiksen, John Steinerin esittämän Vollerin saksa-englanti aksentti sekä hänen kaksi dobermanniansa. Sekä leffan päänäyttämö, kaupunki jonka Philippe Leroyn esittämä pyörätuolipahispomo on julistanut "synnittömäksi vyöhykkeeksi." Ja tosiaan tuo sumu vielä kaiken tämän päällä ja päälle, tekee kaupungista aavemaisen.

Aavemaisia ovat myös kaupungin asukkaat, puolikuolleita. Sillä Leroyn pyörätuolipomo on saanut koko kaupungin väen puoliorjikseen läheiselle hopeakaivokselle, jonka vaaralliset höyryt myös leijailevat kaupungin yllä. Luonnonsuojeluteemaakin sivutaan. Tähän (ja siihen miksi Blade on Leroyn perässä) viitataan useaan kertaan näyttämällä hidastetusti sumussa kaatuvia puita.

Erikoismaininta tunnarilaulusta (jossa taas perinteisesti kerrotaan sankarin koko elämän pituisesta yksinäisyydestä) joka on mukavan häiritsevästi yhdistelmä peruswesternviisua ja outoja elementtejä, laulajan (laulajien?) ääni on aika erikoinen, välillä örinää, välillä puhtaampaa laulelmaa.



Spede

 Tulipa vappuna katsottua muutama Spedeily, Spede-yhtiöiden tuotos vuosien varrelta. Aikamoisen absurdeja olivat. Tässä paremmuusjärjestyksessä:
(Mukana ovat tietty Speden tavaramerkit, kuten mm viinavitsit ja agentit)

Lentävät luupäät(-84) on loistava, tyylitietoinen roskakomedia Spede Pasasen tallista. Siitä löytyy alkoholilla toimiva robotti (Loiri)  ja pohjalaishämäläiset veljekset (jotka muuttuvat silmänräpäyksessä karjalaisiksi, kun sukututkimus niin kertoo), joista toinen (Salminen) on lukenut itsensä kirjekurssilla (myös toistuva Pasas-vitsi) salaiseksi agentiksi ja toista (Pasanen) konkreettinen ilmailukärpänen puree. Alun veljesten keskustelu on hillittömän hersyvää, varsinkin Spede lataa täysillä.
Lisäksi mukana ovat kansainväliset gangsterit (taas toistuva Spede-vitsi) ja moottoroiduilla riippuliitimillä tapahtuva ilmataistelu, joka voisi olla minkämaalaisesta, erittäin kekseliäästä roskatoimintakomediasta/elokuvasta tahansa. Ja vaikka Spede-vitsien toistoa tässä(kin) riittää, niin ne ovat innovatiivisia. Tästä elokuvasta välittyy raikas ja riehakas tekemisen riemu. Parasta Spedeä.
("Ymmärrän.")
Pölhölä(-81) tuo mukaan paljon Speden bravuurikamaa, byrokraattipiruilua. Heikki Kinnunen ja Aake Kalliala loistavat useissa rooleissaan. Ja taitaapa olla ainoa Spedeily joka päättyy maailmanloppuun.

Uunoista absurdein taitaa olla Uuno Turhapuro menettää muistinsa(-82), jossa sekoillaan mm rauhanaatejärjestöpiruilun ja sukupuolisekaannuksen kanssa.

Tuli myös katsottua Uuno Turhapuro armeijan leivissä, joka ei ole kummoinen. "Tupakan mittainen tauko"-kohtaus on oivallinen oivallus.


tiistai 29. huhtikuuta 2014

Loskaa tikunnokassa - Snow Sharks

Erittäin vaivalloista umpihangessa rämpimistä oli Snow Sharksin seuraaminen, vaikka juoni, näyttelijät ja (hai)efektit olivat todella laihaa loskaa. No, muutamat haihyökkäykset olivat juuri ja juuri tehokkaita ja muutaman karran goreiltiin jotenkin. Mutta kun leffan ainoa sisältö olivat nämä vähänlännät goretyngät. Olisivat nyt laittaneet edes muutaman vitsintyngän  mukaan. Niitä oli yllättävän vähän. Ja nekin tasoa "Mikä hai nyt auton söisi?" "No, sellainen hai joka söi kylpytynnyrin." Vitsiltä menee terä, ja koko vitsi, kun selviääkin ettei se mokoma kylläkään syönyt sitä tynnyriä, porautui vain pohjasta läpi.
Haiefekteistä vielä sen verran, että lumen päällä singahtelevat evät ovat niin elokuvan ulkopuolista tavaraa, kuin ne olisi luotu jonkun netin itse tehdyn halvan, eiku ilmaisen askarteluohjelman mukaan.


Eli laskettelukeskuksessa kiltisti bikinöidään, erittäin innottomasti biletetään sekä snoukataan ja hait haukkaavat. (Hait ovat muuten tulleet lumivyöryn mukana, kuten kertoo myös leffan alkutekstinimi Avalanche Sharks.)


Moskaa tikunnokassa- Likaista lunta.Tätä leffaa katsoessa visio ja tunnelma on sama kun löytää loppukeväästä, alkukesästä metsästä varjopaikasta kuopasta likaisen loskakasan mustunutta lunta.


Seuraavaksi tulevat kai Air Sharks ja Space Sharks, ja täällä meikäläinen niitä katsomassa.. :D
Space Sharkseihin muuten viitataan eräässä leffan hailegendatarinassa; puhutaan Haiplaneetasta.

Sille sijoilleen samantien sulavaa meininkiä, Snow Sharksissa ei lumipalloefekti pyöri. Gorejunnausta.



tiistai 15. huhtikuuta 2014

Dunwich Horror (Usa-70)

Lovecraftin tarinaan perustava elokuva on niitä parempia Lovecraft-filmatisointeja. Tyylikkään pahuudenpalvontakartanon puitteet muutamilla mainioilla näyttelijäsuorituksilla marinoituna, mutta varsinkin rauhallisen-uhkaavan maalaismeiningin ja tehokkaiden väripläjäysten melkoisen onnistunut liitto tekee tästä varsin kiintoisan kauhupalan. Erityisesti on nostettava esille ylimaallisiin, jopa ylitaivaallisiin korkeuksiin kohottautuvat portaat jotka johtavat pilvien yläpuolella olevan alttarivuoren huipulle. Tämä näky on fantastisen upea. Voi jopa sanoa, että tämä uhrialttarikokonaisuus on asia, mistä elokuva muistetaan.

Dean Stockwellillä on mielestäni aina ollut rooleissaan jotain hitaan outoa uhkaa, joskus huumorilla sivellen, joskus ei. Tässä ei, ja hän onnistuu roolissaan , The Old Ones`eja palvovana miehenä erinomaisesti. Aluksi en meinannut tunnistaa häntä viiksien ja kiharatukan alta. Myös vanhat starat Ed Begley professorina ja Sam Jaffe Deanin isoisänä onnistuvat mainiosti. Mutta sitten vastaavasti Lloyd Bohcnerin järjettömän epäonnistuneet, muka vanhenemista osoittavat harmaa tukka ja parta ovat niin epäaidot että vievät pohjan koko hänen sinänsä hyvän näyttelijäsuorituksen seuraamiselta. Myös laulaja Sandra Dee onnistuu melkoisen hyvin uhrilampaan roolissaan.

Tehokkaan näköinen kauhupala, jota ehkä pitemmän päälle hieman kyllästyttäviksi käyvät värihyökkäykset nakertavat. Mutta varsin vähän.

Pigs and Battleships (Jap-61)


Shohei Imamuran terävä ja tehokas Pigs and Battleships tuo jälleen esiin Japanin Toisen maailmansodan jälkeisen kaaoksen.
Pääosissa olevat, toisiinsa rakastuneet nuori mies ja nainen solvaavat toisiaan Yakuzaan kuulumisesta ja (amerikkalaisten sotilaiden) prostituoiduksi ryhtymisestä ("You are international whore!")  kapeiden kujien valtavien kansanjoukkojen, pienten putiikkien ja kapakoiden hikisessä kaaoksessa ja sekamelskassa.

Nuori mies sekaantuu yakuzan leivissä porsaanlihabinekseen. Tämä onkin elokuvassa vahvana allegoriana, sekä japanilaiset siviilit että amerikkalaiset sotilaat ovat oikeastaan samaa kaduilla mellastavaa sikalaumaa. Amerikkalaisten puhekin on enemmänkin juuri ja juuri ymmärrettävää mölinää (röhkintää) ja japanilaisissa elokuvissahan on yleisenäkin tapana puhua paljon huutaen ja keholla elehtien, saaden sanoma perille. Tämä on tehokasta. Toisaalta tällainen voi vieraannuttaakin tällaiseen tottumattoman katsojan. Esimerkiksi ihmisten juokseminen kuvataan tässäkin elokuvassa siten että kädet heiluvat kuin uidessa. Tällainen tuo kuitenkin, kuten sanottua, voimaa esittäjän ja sanoman taakse. Pigs and Battleshipsissä tällainen käytös ja liikehdintä luo voimakkaan vision ihmisistä joilla tuskaisia traumoja eilisestä (sodasta), tämä päivä on ankaraa selviytymistä kaikenlaisin kyseenalaisin keinoin ja huominen sumuisen epävarma.

Elokuvassa ei paljon ilon hetkiä ole, pienikin pilkahdus siitä murskaantuu lähes samantien. Ja elokuvan loppu on todella tehokas, Kuin Risto Jarvan Bensaa Suonissa elokuvan lopetus siirrettynä monikymmenkertaisena suurkaupungin kapeille kujille.

Todella tanakka elokuvallinen puheenvuoro siitä mitä sota ja sen jälkiseuraukset tekevät ihmisille. Asian perillemenoa avittaa todella taidokas ja selkeä mustavalkokuvaus, joka tuo elokuvan ihmiset ja sanoman todella iholle ja sen alle. Ja ne jäävät sinne.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Bruce Lee against Superman/Supermen (-75)

No, nyt tiedetään sekin että Green Hornetistakin on tehty ainakin yksi Bruce Leexploitaatioelokuva. Nimittäin tuo otsikossa mainittu.

Elokuvassa ei tosin esiinny Green Hornetista kuin Leen Kato-hahmo, ja hänkin käy vain alussa vilahtamassa. Roistot kutsuvat häntä kuitenkin Green Hornetiksi. Sitten seuraa tyypillistä Lee, tai tarkemmin Li-mäiskintää ja tyypillistä professorin kidnappaamista. (Mutta tää proffapa onkin keksinyt kaavan jolla bensiinin sivutuotteista voi valmistaa ruokaa!! No, onpa ainakin polttavan tuliset mausteet mukana!) Ja lopuksi leffa menee aivan Superiksi! Superkärpäset surisevat..

Oikein mukavasti rullaavaa ja toimivaa Brucesploitaatiota muutamilla herkullisilla WTF-hetkillä täydennettynä, kuten maan ja kaupungin genre-elokuvan perinteisiin kuuluukin.
Kuten esim tämä: Kun paikalliset pahikset käskevät professorin tyttöä  tulemaan yksin kohtaamispaikalle, lähtee Bruce hassussa hatussa ja muissa vastaavissa vermeissä vetämään tyttöä sinne riksalla! Ja kun tyttö on mennyt roistojen kanssa autoon, lähtee Bruce riksaa vetäen(!!!) auton perään! Miksi riksa riesana? No, tietenkin siksi että sillä on "todella helppo" pysyä auton perässä ja sillä on "helppo" laskea professori tornista alas. (Mistä se tiesi että se on tornissa? On se Super!) Ja sitten proffa kyytiin ja metsään riksan kanssa risteilemään. Mutta vastaan tulevatkin klovnin/vangin näköiset ja apinan oloiset, frisbeetä ja naruja heittelevät matsaajat..

Elokuvassa viitataan parit kerrat myös Bruce Leen naistenmiehen maineeseen. ("Mitä muuta osaat kuin Kung Fu`a?") Ja kun proffan tytär juoksee Brucen makuuhuoneeseen (muita huoneita ei näytä olevan) että nyt on todella kiire pelastamaan isäukkoa, ja löytääkin Brucen muhinoimassa, niin aina löytyy melkoisesti aikaa vaatteita repivään kissatappeluun kylpyammeessa!

Melkoisen kiva kahjoilu.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Speed Spook (-24)

Vuoden -24 Speed Spook on pikkukivasti poikkeuksellinen mykkäelokuva. Siinä on välitekstiplanssien ohella käytetty jopa puhekuplamaisia ratkaisuja. Elokuva ei myöskään perustu pelkästään visuaalisiin vauhtigageihin, vaan väliteksteistä löytyy normaalin dialogin ja tarinan eteenpäinviemisen lisäksi myös jonkin verran sanaleikkimäisiä tekstejä.

                                                         AAVEAUTO

Tuntemattomampi mykkäelokuva-komedianäyttelijä John Hines näyttelee veljensä Charlesin ohjauksessa kilpa-ajaja "Blue Streak" Billingsiä, joka saapuu Westwoodin pikkukaupunkiin liehittelemään tyttöystäväänsä, autokauppias(!) Bettyä, ja joutuu rakkaushuolien lisäksi mukaan vaalivilppien ja liian pitkien ja samaa toistavien vitsien tykitykseen (esim. kättely ("Shake, Jake!") ja kutituspulverikohtaukset), mutta alussa mainittujen poikkeuksellisuuksien piristävyys ja raikas vauhti tekevät elokuvasta kuitenkin mukavasti etenevän kokonaisuuden jossa aika hurahtaa. Siinä jazz soi ja olkihattuja heilutellaan! Ja kaupungin kaduille ilmestyy vielä ilman kuljettajaa kaahavaa kilpa-auto, aaveauto (`Speed Spook`), niin vauhtisoppa on valmis! Elokuvaa esitettiin Suomessa nimellä Kummitusauto.

Noista sanaleikeistä voisi mainita pari: Kun parivaljakko keskustelee miten kaupunkilaiset selvittävät tämän Aaveajaja-asian, keskustelu käy näin: "Everybody in town is trying to catch it on ouija board." "That`s the spirit!" Toisaalla kuvataan uima-allasbileiden porukkaa: "Among the quests were many girls in their early nicoteens." Allasbileissä tulee mukaan myös visuaalisia, pikkuoutoja oivalluksia: altaassa mm tanssitaan ja pelataan lautapelejä!
Ja entäpäs kohtaus jossa sankari on perinteisesti köysissä ladossa, miten hän selviää tilanteesta? No, hän ensin suuntaa suurennuslasin auringonvaloon ja polttaa köydet poikki. Ja sitten hän tietenkin löytää ladosta veivillä vedettävän, pikkuisen panssarivaunun ja lähtee litomaan sillä kuin ladon ovesta... (MacGyverin isoisä?)

Piristävästi, sopivasti erilainen mykkäelokuva. No, ei ne puhekuplamaiset ratkaisut ihan umpiuniikkeja tietenkään ole. Tänään tuli mm katseltua Harry Langdon-lyhäri Picking Peaches, jossa sikarinsavusta muodostuu pään päälle kysymysmerkki ja kun aviomies löytää Langdonin hahmon makuuhuoneestaan piirretyt tikarit lentävät silmistä silmiin..

P.S. John Hines harrasti muuten kilpa-autoilua muutenkin, eli oli elokuvassa omalla alueellaan, hän joutui ainakin kerran isompaan onnettomuuteenkin, jossa auto romuttui, mutta Hines ei. Hänen veljensä Phil ei ollut yhtä onnekas, hän kuoli kilpa-auto-onnettomuudessa.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Ninja Boy - Poika ja Kirves/ Red Ninja, eiku Red Shadow...


Siis ei Karate Kid, vaan Ninja Boy!

Tänään tuli löydettyä kolmen leffan "boxi" kuuskytluvun Ninja Boy-sarjaa. Poika kantaa lähes itsensäkokoista kirvestä lähes joka paikkaan, eli heiluu ja huitoo sen kanssa ja heittää sitä niin maassa kuin puussa sysien vihulaisia loitommalle. Varsinkin kirveen terä on lähes pojan pään kokoinen Ja lieskojen suusta puhaltelukin näyttää onnistuvan. Eli varsin verettömällä pahvikirvesfantasiamenolla ja meiningillä taas "edetään." Mutta värikkäällä semmoisella. Vara ja wannabe-Godzillatyppiset, isot lieska ja sädemonsterit näkyvät myös taikamaita tallovan...

Tämmöiset terveiset tänään, eli katselin ensin leffoja vähän sieltä sun täältä, illalla pitäisi katsoa jos ei koko kolmikko, niin ainakin kaksikko. No, ainakin yksikkö! :D

Tästä/Näistä on varmasti tulossa jatkotekstiä..

Jep, tuleepa hyvinkin. Ja tulipa, olipa sakea sotku.   Oikea tilpehööritunkio. Tämä kirvespoika-leffa (ilmeisesti nimeltään Watari Ninja Boy, näin trailerin) ei sisällykään tähän kokoelmaan (nimeltään Red Ninja), kuten käsitin joistain nettijutuista, vaan tästä löytyy kolme leffaa Ninjascope, Watari The Conquerer ja Watari and The Fantastiks. Ja näissä leffoissa NB ei olekaan pääosassa (varsin vahvasti kumminkin), vaan pääosassa on tuo nimessä mainittu Punaninja. Ja jotta menisi tarpeeksi vaikeaksi niin hänen nimensä ei näissä leffoissa roskasääntöjen mukaan ole tietenkään tuo mainittu, vaan Red Shadow. Itse Ninja Boy on porukan täysivaltainen jäsen, kaikki he osaavat mm näkymättömyyden ja lentämisen tyyppiset taidot, mutta pääosassa on juurikin tuo Punavarjo.

Ninjascope on vielä vähän laahaavaa kehittelyä, tosin hassuhirviöitä, varsinkin jättisammakko (loikkiva mies sisällä) alkaa jo tipahdella maisemiin. Myös naamanvaihtamisen jalon taidon omaava, sukkahousupäinen pahisvelho käy nauramassa ja epäonnistuttuaan uhkauksia ja kirouksia hyvisten päälle syytämässä tasaisin väliajoin. Törmäämme myös leijaan itsensä sitoneen ja sen avulla ilmoissa pyörivään pahikseen.
Tässä tuleekin taas oiva opetus roskaelokuvien tekijöille. Kun tilanne hyvisten puolella on tarpeeksi uhkaava, niin ota mukaan täysin out of the blue-hahmo, jota ei ole aikaisemmin näkynyt, tyyppi josta ei ole aiemmin puhuttukaan. Kun pahis-leijamies on kohta hyvisten kraivelissa kiinni niin taivaalta tipahtaa myös leijaan sidottu mies, White Shadow. Ja alkaa leijojen ilmataistelu jonka Valkovarjo tietenkin nopeasti voittaa. Tai sitten kun valtava ilmassa pyörivä pora lähestyy hyvislaumaa, eikä pelastajaa näy eikä kuullu, niin porasta tietenkin loppuu viime hetkellä virta. On ne kekseliäitä!
Myös sateenvarjolla leijaileva pahis vilahtaa.

Watari-leffoissa niin hassuhirviöiden kuin muidenkin älyttömyyksien määrää on sitten lisätty melko paljon, aina avaruusalukseen asti.

Muita `hirviöitä`ovat mm pienistä puupalikoista noidutut ja isonnetut,pahvilaatikkopäiset, kokonaan mustaan kankaaseen vartalonmyötäisesti puetut jäykästi marssivat ja matsaavat ninjat ja avaruusaluksen isoilla silmänrei`illä varustettujen valkopussipäiden avaruusninjat.

Itse Godzilla-tyylisten hirviöiden (mm selvillä ihmisjaloilla toikkaroiva Haukkahirviö) raivostumisen tietää siitä että niiden silmät muuttuvat munakkaiksi, keltuainen keskellä ja hyvisten taistelun tietää ensi sekunneista (eivät aina kestäkään kuin muutamia sekunteja) lähtien loppuvan hyvisten voittoon, sillä joka taistelun alussa (joskus ennenkin) alkaa kuulumaan lapsi/nuorisokuoron esittämät, pääosanesittäjiä ylistävät iskelmähymnit. Myös velhon suustansa suihkuttamat, koko kuvaruudun kokoisilla pahvihampailla purevat, mutta myös "kätösistään" pommeja(!) pudottelevat lepakot(!) ovat aikamoista WTF-herkkua.

Kaikki kolme leffaa kerralla vähän liian sakea soppa nieltäväksi, mutta yksittäisinä annoksina ne lusikoi ja haarukoi hyvin kitusiin.





torstai 20. maaliskuuta 2014

Miracle Fighters (-82)


Honkkari-taikasekoilussa Miracle Fighters aluksi klaanin supertaistelija on mennyt naimisiin väärän suvun/klaanin naisen kanssa.
Nainen tapetaan, mies pakenee raivoissaan ja kidnappaa pienen prinssin keinusta. Prinssi kuolee pakomatkalla.

Vuosia myöhemmin ex-supertaistelija on nykyinen juoppo, ja hänellä on oppipoikanaan eräs orpopoika, jolle hän on antanut Prinssin kaulasssa roikkuneen killuttimen. On ex-taistelijalla kuitenkin vielä jotain voimia jäljellä, joten hän on tietenkin perinteisesti opettanut orpopojalle muutamat taikatekniikat.

Taioista puheenollen, sitten framille ja estradille astuvat kaksi perinteistä velhoa, mies ja nainen(?!) ja taikashow voi alkaa! (Tyypit asuvat samassa pihapiirissä, mutta keskellä pihaa oleva kivirivi erottaa heidät toisistaan. Riviä ei saa ylittää. Eli vihamiehiä ollaan, mutta lähinnä honkkarimaisen komediallisesti, irvistelevästi tietenkin.)

Kun leffan nimikin on Ihmetaistelijat, niin ihmeelliset ovat vastustajatkin. Vai mitä sanotte näistä: Pääsiäismunasta päälle pissaava ja sen sisältä taisteleva valkaistuihoinen klovnityyppi, liekehtivä ja lentävä kanapaisti, tikku-ukko ja varsinainen pääpahisvelho, lepakkomies. Hänellä on lepakonsiivet, joten hän lentää (aika kökösti) ja käyttää tietenkin lepakko-kung fua.

Myös muut taikakonstit ovat varsin maukkaita/kökkökomediallisia. Leffassa yritetään tappaa kaikennäköisillä litkuilla ja pulvereilla, mutta hyvikset tietenkin tahtoen tai tahtomattaan aivastavat pulverit pahiksen naamaan tai kuorsaavat liemen vastaavalla tavalla takaisin.

Sitten on taistelupuolella näitä eilaisia perinteisiä: kippo-kuppi-lautanen-muu astia-tuoli-pöytä-muu huonekalu-puujalka kungfua jne.

Muikean näköisiä ovat myös erilaiset `kaksi ihmistä/ihminen ja nukke saman vaatteen sisällä`. Huikein veto tästä on tyhjästä kaavun suuaukosta ilmestyvä käsivarsi. Kämmenestä löytyy kulmakarvat ja silmä. Siinä vähän kääntyillään ja katsotaan, ja sitten kämmen puristuu tehokkaaksi lyöntinyrkiksi! Jymäkkää!


Elokuvassa myös juotetaan tauluun piirretylle hemmolle viiniä, toinen taulu valuu (vesiputouksen) vettä, kusilammikkoa käytetään peilinä ja tehdään kämmensyrjällä viillellen paperille piirretystä kukosta kananuudeleita! Magic Chef!



Oikein värikästä sekomenoa ja meininkiä. Ainakin ensimmäisellä katselukerralla, toinen kerta tapahtui liian nopeasti, sillä ajattelin että tää oli niin sakea ja tanakka tykitys, että on pakko katsoa pian toiseen kertaan. Mutta olinkin rekisteröinyt kuitenkin lähes kaiken sakean sekoilun, ja toinen kerta meni pakkopullana.
Taukoa on nyt tästä leffasta pidettävä, uskon että sitten taas jytisee, sillä kyllä tää kuitenkin niin menoa on.