Big Steal on sujuvasti seurattava, valoisassa Meksikossa tapahtuva takaa-ajonoir jonka valopilkkuja on jämäkkä pituus (tunti kolmetoista), jämäkkä taloudellinen, kompakti ohjaus (Don Siegel) ja sujuvat näyttelijäsuoritukset.
Robert Mitchum on `Armeijan Mies`, jota epäillään palkkarahojen varastamisesta. Itse asiassa hän on niiden perässä. Palkkarahojen perässä on myös Armeija, Meksikon poliisi, nainen (Jane Greer) ja hänen hulttiomiehensä. Nämä kaikki ovat yhtä aikaa `yksityisyrittäjiä` ja/tai muodostavat erilaisia kompuksia. (Lopussa tietenkin on aina ja kaikilla oma napa lähinnä, paitsi rakkaudessa..) Tyypillistä takaa-ajotrilleriä, jännärijuonta. Mutta toimivaa sellaista.
Hyvä peitepersoonallisuuksien, nokkelahkon sanailun ja erilaisten matkanestokikkojen kavalkadi. Elokuvan loppurakkaudessa lausuttua: "Oh.. Kaksi kirjainta jotka eivät tarkoita mitään erityistä." "Oh.. No, nyt minäkin sanoin saman.." :-)
Roskasta versoo taide. - Elokuvat elää, sarjat sucks! Etupäässä elokuvaa. Näkyjä, täkyjä..
tiistai 29. marraskuuta 2016
torstai 24. marraskuuta 2016
The Master Key (Usa-45)
Universalin `natsiserial` on sujuvasti seurattava teos. Tähän sujuvuuteen vaikuttaa ja edesauttaa pikkuisen erilaisempi juoni sekä muutamat mietitymmätkin cliffhangerit. Serial alkaa (ja sen kaikki osat alkavat) tekstiplanssilla johon on mm kirjoitettu `Tämä ei ole koskaan tapahtunut, eikä tule koskaan tapahtumaan.`
Ja tämä tämä on: Seitsemän kappaletta (yksi heistä ykkönen, eilikkä juurikin tietenkin tämä masteri) `amerikan natseja` suunnittelee Amerikan ja Maailman valloittamista. Kaikilla heillä on oma avaimensa joka käy neuvottelupöydän, kassakaapin koloon (kaikki pitää olla yhtä aikaa, muuten ei aukene) ym ovien ja luukkujen avaimenreikiin. He kaappaavat professorin joka on suunnitellut laitekompleksin, Oratronin, jolla merivettä voi muuttaa esim kullaksi!!! ("Look, nazi gold!") Mutta onneksi jenkkietsivä parin apurin, huijarinkin avustuksella/jarrutuksella panee asiat ja Amerikan, Maailman kuntoon...
Pituutensa puolesta, ja toistonsa (serialien synti) vähän valjua jännitystä, haaleaa toimintaa, mutta kuitenkin sujuvasti suhahteleva serial. Voisiko jopa sanoa, että vähän erilainen sellainen. Voisi.
Ja tämä tämä on: Seitsemän kappaletta (yksi heistä ykkönen, eilikkä juurikin tietenkin tämä masteri) `amerikan natseja` suunnittelee Amerikan ja Maailman valloittamista. Kaikilla heillä on oma avaimensa joka käy neuvottelupöydän, kassakaapin koloon (kaikki pitää olla yhtä aikaa, muuten ei aukene) ym ovien ja luukkujen avaimenreikiin. He kaappaavat professorin joka on suunnitellut laitekompleksin, Oratronin, jolla merivettä voi muuttaa esim kullaksi!!! ("Look, nazi gold!") Mutta onneksi jenkkietsivä parin apurin, huijarinkin avustuksella/jarrutuksella panee asiat ja Amerikan, Maailman kuntoon...
Pituutensa puolesta, ja toistonsa (serialien synti) vähän valjua jännitystä, haaleaa toimintaa, mutta kuitenkin sujuvasti suhahteleva serial. Voisiko jopa sanoa, että vähän erilainen sellainen. Voisi.
tiistai 22. marraskuuta 2016
Clash by Night Purkaus yössä (Usa-52)
"Home is where you come when you run out of places" Jo aikoinaan kotiseudullaan kyynistynyt (ja myöhemmin maailmalla tämäntyylistä meikkiä ja maskaraa tullut paksu kerros lisää) nainen (Barbara Stanwyck) palaa syntymäkaupunkiinsa,kalifornialaiseen kalastajakaupunkiin. Paikan `Pääkalamies` (Paul Douglas), hyväsydäminen ja hyväuskoinen mies rakastuu häneen ja naimisiinkin mennään, lapsikin syntyy. Koko ajan mukana roikkuu kuitenkin paikkakunnan elokuvateatterin projektorimies (Robert Ryan), syntykyynikko, naisenkaipuussaan ('vaimo` jatkuvalla burleskikiertueella pitkin maata ja mannerta) kärvistelevä hahmo. Nainen ja projektorihuonemies tietenkin pitkien salaisten, syyllistävien, soimaavien soidinmenojen jälkeen tietenkin kiihkeästi rakastuvat, mutta vielä pitäisi sopia asia aviomiehen ja lapsen kanssa..
Tämä Fritz Langin ohjaama elokuva keskittyy ehkä vähän liikaa tähän tarinaan, mutta pääosa-näyttelijänelikon esiintyminen on niin mestarillista, että ei se oikeastaan haittaa yhtään: Stanwyck hoitaa tällaisen roolin vaikka unessa (tässä täydessä terässä), Marilyn Monroe esittää loistavasti nuorta iloluontoista, mutta kaukokaipuista naista. Parhaat ovat kuitenkin Paul Douglas jonka näytteleminen nousee uusille, koville kierroksille ("Don`t call me Jeremiah!" "Animals!") suhteen selvittyä ja Robert Ryan joka tässä tästä porukasta on mestarillisista mestarillisin. Kun hän laittaa ja heittää viimeiset epätoivoiset rakkaudenrippeensä, mutta myös valitettavasti tietenkin kaiken kyynisyytensä tähän hänen viimeiseen rakkausyritykseensä on suoritus todella aito ja uskottava.
Jämäkkä teos.
P.S. Elokuvan alussa mukana jonkin verran ihan aitoa kalastusalus-kalatehdastoimintaa.
Tämä Fritz Langin ohjaama elokuva keskittyy ehkä vähän liikaa tähän tarinaan, mutta pääosa-näyttelijänelikon esiintyminen on niin mestarillista, että ei se oikeastaan haittaa yhtään: Stanwyck hoitaa tällaisen roolin vaikka unessa (tässä täydessä terässä), Marilyn Monroe esittää loistavasti nuorta iloluontoista, mutta kaukokaipuista naista. Parhaat ovat kuitenkin Paul Douglas jonka näytteleminen nousee uusille, koville kierroksille ("Don`t call me Jeremiah!" "Animals!") suhteen selvittyä ja Robert Ryan joka tässä tästä porukasta on mestarillisista mestarillisin. Kun hän laittaa ja heittää viimeiset epätoivoiset rakkaudenrippeensä, mutta myös valitettavasti tietenkin kaiken kyynisyytensä tähän hänen viimeiseen rakkausyritykseensä on suoritus todella aito ja uskottava.
Jämäkkä teos.
P.S. Elokuvan alussa mukana jonkin verran ihan aitoa kalastusalus-kalatehdastoimintaa.
Picture Snatcher (Usa-33)
Picture Snatcher on ensimmäisiä `kaikki keinot ja aiheet sallittuja`-toimittajakuvauselokuvia. Elokuva on vauhdikas komedia(!), ja itselleni juuri tämä vastapari, ilkeä aihe ja komediallisuus ei oikein auennut eikä auttanut elokuvaan tutustumisessa, ja varsinkaan siitä pitämisessä. Eli en pitänyt, vaikka ilkeän iloluonteista karismaa koko elokuvan ajan hohkannut James Cagney onkin oudossa osassaan, oudossa elokuvassa omalla tavallaan hyvä.
Cagneyn esittämä gangsterivilpertti pääsee vankilasta ja uhkuu iloa, samoin vankilan henkilökunta. Mutta nämä vastapuolet eivät tällä kertaa iloitsekaan siitä että vihdoinkin pääsin vankilasta/ vihdoinkin tuosta tyypistä päästiin eroon. Ainakin vähäksi aikaa. Vaan portilla lempeästi jopa sydämellisesti kätellään ja vartijat kiittävät gangsteriveijaria hyvästä käytöksestä. Ja gangsterimmekin lupaa pysyä kaidalla tiellä. Ja tällä kertaa myös pysyykin, ja ilmoittaa gangsterikavereillekin saman ja jättää heidät.
Tai, no pysyy ja pysyy ja jättää ja jättää, sillä hemmomme on saanut päähänsä alkaa toimittajaksi, ja varsinkin valokuvatoimittajaksi. Ja näin hän myös tekee. Hän menee töihin pahamaineiseen saastajournalismilehteen, ja ylittää lehden kaikki entiset saastakertoimet, esim tämä naureskeleva sika ottaa salaa valokuvan sähkötuolissa istuvasta naisesta!! Ja kaikki nämä hän tosiaan tekee hymy huulillaan!!?? Naistenmieheksikin häntä elokuvassa ja monissa arvosteluissakin tituleerataan, mutta sitä viimeistä vaihdetta näissä naishommissa eivät naiset, hän itse, katsojat pääse koskaan näkemään, koska hän jättää heidät aina viimeistään sängylle, lähtien räkänauraen ulos. Ihan käsittämätön kaveri! Ja täysin omituinen elokuva! (Negatiivisessa mielessä, en oikein osaa repiä huumoria tällaisista. Useissa arvosteluissa tätä kutsutaan oikein komediaklassikoksi, minulle päinvastaista. Jos jotain `hyvää` pitää kaivaa, niin Cagneyssä on tietty hänessä `asuvaa` ilkeän-hauskan miehen karismaa. Mutta ei nyt jaksa oikein tosiaan tällaista..)
Cagneyn esittämä gangsterivilpertti pääsee vankilasta ja uhkuu iloa, samoin vankilan henkilökunta. Mutta nämä vastapuolet eivät tällä kertaa iloitsekaan siitä että vihdoinkin pääsin vankilasta/ vihdoinkin tuosta tyypistä päästiin eroon. Ainakin vähäksi aikaa. Vaan portilla lempeästi jopa sydämellisesti kätellään ja vartijat kiittävät gangsteriveijaria hyvästä käytöksestä. Ja gangsterimmekin lupaa pysyä kaidalla tiellä. Ja tällä kertaa myös pysyykin, ja ilmoittaa gangsterikavereillekin saman ja jättää heidät.
Tai, no pysyy ja pysyy ja jättää ja jättää, sillä hemmomme on saanut päähänsä alkaa toimittajaksi, ja varsinkin valokuvatoimittajaksi. Ja näin hän myös tekee. Hän menee töihin pahamaineiseen saastajournalismilehteen, ja ylittää lehden kaikki entiset saastakertoimet, esim tämä naureskeleva sika ottaa salaa valokuvan sähkötuolissa istuvasta naisesta!! Ja kaikki nämä hän tosiaan tekee hymy huulillaan!!?? Naistenmieheksikin häntä elokuvassa ja monissa arvosteluissakin tituleerataan, mutta sitä viimeistä vaihdetta näissä naishommissa eivät naiset, hän itse, katsojat pääse koskaan näkemään, koska hän jättää heidät aina viimeistään sängylle, lähtien räkänauraen ulos. Ihan käsittämätön kaveri! Ja täysin omituinen elokuva! (Negatiivisessa mielessä, en oikein osaa repiä huumoria tällaisista. Useissa arvosteluissa tätä kutsutaan oikein komediaklassikoksi, minulle päinvastaista. Jos jotain `hyvää` pitää kaivaa, niin Cagneyssä on tietty hänessä `asuvaa` ilkeän-hauskan miehen karismaa. Mutta ei nyt jaksa oikein tosiaan tällaista..)
lauantai 19. marraskuuta 2016
Lady Eve (Usa-41)
"Suku"laisuussuhteita ja `rakkautta` rahamaailmassa. Preston Sturgesin ohjaama ja käsikirjoittama Lady Eve (Suominimi kököhkö Nainen Eeva) on loistavahko luksuslaiva kautta kartanokomedia rahan vallasta.
Barbara Stanwyck esittää huijaustytärtä huijausisänsä (Charles Coburn) kanssa. (Muihinkin huijaus"suvun" ja perheen (`Kaikki huijarit samaa perhettä, samaa sukua.`) jäseniin tulemme tutustumaan elokuvan aikana.) Ja Henry Fonda esittää käärme(!)tutkijaa, joka on juuri saapunut Amazonilta. Hänkin on tietysti upporikkaan perheen poika. (Rahat ja kartanot ovat tulleet perheelle oluenpanobisneksen myötä. Mutta poika ei `brewing bisneksestä`, oluista eikä oluenpanoista perusta, vaikkakin kuulemme häneltä lyhyen "luennon" alen ja oluen eroista. Käärmeet ovat hänen juttunsa.) Käärmemiehemme nousee jokilaivasta luksusristeilijään jossa huijausparimme jo häntä tietenkin odottaa kortit käsissään.. Eriasteiset huijaukset siis vuorottelevat laivalla, `rakkaus` ja riidat samoin. Ajalleen yllättävästi mukana on `höyryävää seksuaalisuutta`, esim tässä dialogissa: Stanwyck: "I want him to sort of take me by surprise." Fonda: "Like a burglar." Stanwyck: "That`s right. And the night will be heavy with perfume. And I`ll hear a step behind me. And somebody breathing heavily. And then... Oh... Ohh..." Ja totta kai `erokin` ennen New Yorkin maihinnousua tapahtuu.. Sitten siirrytäänkin käärmemiehen perheen kartanoon, jonne saapuu yllättävästi Stanwyckin `Eve`-hahmoa muistuttava huijaussukulainen, ja soppa on `valmis`..
Vaikkakin kaikki hahmot ovat hassuja, on huumori silti terävää. Slapstickmaisia dialogeja ja kohtauksia tulee paljon, mutta näkee että hassuudestaan ja hassutteluistaan huolimatta nämä tyypit ovat sika-ahneita kahmijoita joiden edessä, sisällä ja takana leviää likainen viidakko, jossa jokainen on omillaan..
P.S. Harvinaisehkosti, erikoisehkosti elokuva alkaa animaatiolla, jossa silinteripäinen käärme laskeutuu puusta alas alkutekstien vilistäessä vieressä.
Barbara Stanwyck esittää huijaustytärtä huijausisänsä (Charles Coburn) kanssa. (Muihinkin huijaus"suvun" ja perheen (`Kaikki huijarit samaa perhettä, samaa sukua.`) jäseniin tulemme tutustumaan elokuvan aikana.) Ja Henry Fonda esittää käärme(!)tutkijaa, joka on juuri saapunut Amazonilta. Hänkin on tietysti upporikkaan perheen poika. (Rahat ja kartanot ovat tulleet perheelle oluenpanobisneksen myötä. Mutta poika ei `brewing bisneksestä`, oluista eikä oluenpanoista perusta, vaikkakin kuulemme häneltä lyhyen "luennon" alen ja oluen eroista. Käärmeet ovat hänen juttunsa.) Käärmemiehemme nousee jokilaivasta luksusristeilijään jossa huijausparimme jo häntä tietenkin odottaa kortit käsissään.. Eriasteiset huijaukset siis vuorottelevat laivalla, `rakkaus` ja riidat samoin. Ajalleen yllättävästi mukana on `höyryävää seksuaalisuutta`, esim tässä dialogissa: Stanwyck: "I want him to sort of take me by surprise." Fonda: "Like a burglar." Stanwyck: "That`s right. And the night will be heavy with perfume. And I`ll hear a step behind me. And somebody breathing heavily. And then... Oh... Ohh..." Ja totta kai `erokin` ennen New Yorkin maihinnousua tapahtuu.. Sitten siirrytäänkin käärmemiehen perheen kartanoon, jonne saapuu yllättävästi Stanwyckin `Eve`-hahmoa muistuttava huijaussukulainen, ja soppa on `valmis`..
Vaikkakin kaikki hahmot ovat hassuja, on huumori silti terävää. Slapstickmaisia dialogeja ja kohtauksia tulee paljon, mutta näkee että hassuudestaan ja hassutteluistaan huolimatta nämä tyypit ovat sika-ahneita kahmijoita joiden edessä, sisällä ja takana leviää likainen viidakko, jossa jokainen on omillaan..
P.S. Harvinaisehkosti, erikoisehkosti elokuva alkaa animaatiolla, jossa silinteripäinen käärme laskeutuu puusta alas alkutekstien vilistäessä vieressä.
keskiviikko 16. marraskuuta 2016
The Trollenberg Terror aka The Crawling Eye (Bri-58)
Vuoden viiskasi Brittikauhistelussa idea/toteutuspotpuri on paikallaan, kohdallaan: Jylhät Alppimaisemat ja niiden päällä "lepäävä" radioaktiivinen pilvi, mystiset, päitäirroittavat vuorikiipeilijä"onnettomuudet", paikalle intuitiivisesti junasta jäävät selvänäkijäsiskokset, Jämäkkä Jenkkitutkija ja kaiken kruununa ja kukkurana yllättävän pelottava avaruushirviö. Sanoin yllättävä, koska näin lueteltuna hirviön habitus on tyypillistä viiskytlukucamppailua: Iso(t) tuijottava(t) silmä(t) tällättynä keskelle folioilmapallomaista aivokuorta kuorrutettuina ilmassa vääjäämättömästi viipottavilla kuristajaletkuilla. Mutta sekä katsojille että näyttelijöille kauhu karauttaa paikalle tulisilla vaunuilla kun elokuvassa avataan hotellin isot pariovet ja tämä hirviösysteemi on peittänyt koko oviaukon.. Siinä pää, jalka ja muut lihakset lamaantuvat ja lyövät tyhjää..
Tällainen porukka siis miehittää pientä sveitsiläistä alppikylää, sen hotellia ja vuori/avaruustutkimusasemaa, sillä Speissistähän, Avaruudestahan hirviötoiminta on taas saanut alkunsa ja voimansa. Mysteerisiä kuolemantapauksia tutkitaan (joko päät puuttuvat tai pilvi tekee uhreistaan kuolleita, tahdottomia tappajia) sekä maassa, vuorilla ja tutkimusasemalla. Ja lisää uhreja tulee tässä esigoreisessa (mm pää repussa) elokuvassa. Lokaatiot ovat hienoja (myös maalaukselliset, sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta myös aidoilla alueilla pelataan), näyttelijätyö oivallista (esim selvänäkijäsisko yhtäaikaa nerokkaasti sekä päälleliimattu, että tärkeä, tarpeellinen tekijä) ja elokuvallinen matka hirviöön, hirviöihin ei ole vain sen/niiden odottamista (saapuvat perinteisesti loppupuolella) tylsää juonta kelaten, vaan juoni on niin terävä, vaihteleva ja vauhdikas että odottaminen melkein unohtuu.. P.S. Ja kun päiviä vuorilla eksyksissä ollu hemmo saapuu kauttaaltaan tärisevänä takaisin, niin muistakaa antaa tällaiselle tyypille ensin viinalasi ja sitten tupakka käteen, vaikkakin kaikki viinakset tärisevätkin housuille ja poskille ja tupakan polttaminen saati sytyttäminen ei onnistu ollenkaan. Vähän roskaakin väliin.. Mutta tyyppihän olikin se zombi, tärisevä tappaja.. Sitä eivät vielä tienneet.. Mutta kohta tietävät.. Ja kun pihoilla pyörii pilvi radioaktiivisuutta täynnänsä, niin ulosmeno ja toteamus "Otan vähän raikasta ilmaa" ottaa mukaan aikamoista roskaista, camppistä, käppäistä ulostuloa, maailmaa.
Ja se hirviö (tai tämä kauhupilvi) ei todellakaan ole mikään `crawling`, vaan ihan tappavan tehokkaasti etenevä tyypillisyys-omituisuus, jos sille päälle sattuu. Ja sehän sattuu. Usein.
Tällainen porukka siis miehittää pientä sveitsiläistä alppikylää, sen hotellia ja vuori/avaruustutkimusasemaa, sillä Speissistähän, Avaruudestahan hirviötoiminta on taas saanut alkunsa ja voimansa. Mysteerisiä kuolemantapauksia tutkitaan (joko päät puuttuvat tai pilvi tekee uhreistaan kuolleita, tahdottomia tappajia) sekä maassa, vuorilla ja tutkimusasemalla. Ja lisää uhreja tulee tässä esigoreisessa (mm pää repussa) elokuvassa. Lokaatiot ovat hienoja (myös maalaukselliset, sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta myös aidoilla alueilla pelataan), näyttelijätyö oivallista (esim selvänäkijäsisko yhtäaikaa nerokkaasti sekä päälleliimattu, että tärkeä, tarpeellinen tekijä) ja elokuvallinen matka hirviöön, hirviöihin ei ole vain sen/niiden odottamista (saapuvat perinteisesti loppupuolella) tylsää juonta kelaten, vaan juoni on niin terävä, vaihteleva ja vauhdikas että odottaminen melkein unohtuu.. P.S. Ja kun päiviä vuorilla eksyksissä ollu hemmo saapuu kauttaaltaan tärisevänä takaisin, niin muistakaa antaa tällaiselle tyypille ensin viinalasi ja sitten tupakka käteen, vaikkakin kaikki viinakset tärisevätkin housuille ja poskille ja tupakan polttaminen saati sytyttäminen ei onnistu ollenkaan. Vähän roskaakin väliin.. Mutta tyyppihän olikin se zombi, tärisevä tappaja.. Sitä eivät vielä tienneet.. Mutta kohta tietävät.. Ja kun pihoilla pyörii pilvi radioaktiivisuutta täynnänsä, niin ulosmeno ja toteamus "Otan vähän raikasta ilmaa" ottaa mukaan aikamoista roskaista, camppistä, käppäistä ulostuloa, maailmaa.
Ja se hirviö (tai tämä kauhupilvi) ei todellakaan ole mikään `crawling`, vaan ihan tappavan tehokkaasti etenevä tyypillisyys-omituisuus, jos sille päälle sattuu. Ja sehän sattuu. Usein.
torstai 10. marraskuuta 2016
Blood of The Vampires (-66)
Perheen äiti on talon kellarissa kahleissa vangittuna vampyyrina. Koko perhe ei tästä tiedä, luulevat hänen kokonaan kuolleen. Jälkikasvu varsinkin. Äiti siis raivoaa vampyyrina kellarikahleissa (leffan paras idea ja toteutus) ja kahleiden lisäksi häntä pidetään aisoissa ruoskin.
Perheen poika saa äidiltään `vahinkopureman` ja alkaa vastaavasti puremaan kaikkia, tältä näyttää: perheenjäseniä, sukulaisia, tuttuja ja vieraita. Tässä tämä elokuva, ja luulis tuon puremasuman ansiosta että kyseessä on vauhdikaskin sellainen, mutta mitä vielä, saamme seurata laahaavaa hikoilevan viiksivampyyrin `menoa`, ja muuta laiskaa jännitystä, tahmeaa toimintaa mutta varsinkin saamme seurata muuta laahausta kilpakosintoineen (jopa vampyyrihäineen!), turruttavine dialogeineen ja alavireisine tunnelmointeineen...
Tämä filippiiniläinen `tunnelmavampyrointi` sisältää myöskin melkoisen vähän roska tai campmenoa (jos yleistä laahaavuutta ja kauhupuutetta ei sellaisiksi laske), no jotain sentään: vampyyrinpurenta estetään helposti, nopeasti ja yksinkertaisesti vain laittamalla käsi hänen suunsa eteen, vampyyri osallistuu nyrkkitappeluunkin (ja häviää), ja vaikka äitivampyyri on jo pitkään kellarissa huutanut hampaat ulos suustansa, niin koko kotiväki ei ole muka koskaan ennen tätä mesoamista kuullut, lisäksi taidetaan yleisesti auringossakin vähän vampiroida ja vampyyri kauhistelee/ihailee kulmahampaitaan peilistä. Eihän vampyyrin pitänyt peilistä näkyä. (Vai oliko se niin, että tavalliset tallaajat eivät häntä siinä näe ja vampyyrit näkevät. En muista, tai tiedä... En jaksa nyt tarkistaa...) (Tästä elokuvastahan muodostuu tylsyydessään (tyhmyydessään, typeryydessään) jo klassikko.) (Itse asiassa toisella katselukerralla jo vähän hymhtelin näille jutuille. Mistä sitä tietää, jos parin vuoden päästä, parinkymmenen katselukerran jälkeen syntyy, kumpuaa jo huutonaurua. :-D) Mutta anyway, tämä elokuva on täysi tylsistely. (Ainakin tosiaan vielä.) Tai eihän se lähellekään mikään täysi ole, heh.. vaan vajaa. Siitä kun puuttuvat tosiaan se kauhu ja se tunnelmakin lähes tyystin. Roskakuorrutusta ripaus.
P.S. Nimensä puolesta voi ehkä sekoittaa vuoden -58 Hammeriaaniseen Blood of The Vampireen, mutta ei kyllä muuten.
Perheen poika saa äidiltään `vahinkopureman` ja alkaa vastaavasti puremaan kaikkia, tältä näyttää: perheenjäseniä, sukulaisia, tuttuja ja vieraita. Tässä tämä elokuva, ja luulis tuon puremasuman ansiosta että kyseessä on vauhdikaskin sellainen, mutta mitä vielä, saamme seurata laahaavaa hikoilevan viiksivampyyrin `menoa`, ja muuta laiskaa jännitystä, tahmeaa toimintaa mutta varsinkin saamme seurata muuta laahausta kilpakosintoineen (jopa vampyyrihäineen!), turruttavine dialogeineen ja alavireisine tunnelmointeineen...
Tämä filippiiniläinen `tunnelmavampyrointi` sisältää myöskin melkoisen vähän roska tai campmenoa (jos yleistä laahaavuutta ja kauhupuutetta ei sellaisiksi laske), no jotain sentään: vampyyrinpurenta estetään helposti, nopeasti ja yksinkertaisesti vain laittamalla käsi hänen suunsa eteen, vampyyri osallistuu nyrkkitappeluunkin (ja häviää), ja vaikka äitivampyyri on jo pitkään kellarissa huutanut hampaat ulos suustansa, niin koko kotiväki ei ole muka koskaan ennen tätä mesoamista kuullut, lisäksi taidetaan yleisesti auringossakin vähän vampiroida ja vampyyri kauhistelee/ihailee kulmahampaitaan peilistä. Eihän vampyyrin pitänyt peilistä näkyä. (Vai oliko se niin, että tavalliset tallaajat eivät häntä siinä näe ja vampyyrit näkevät. En muista, tai tiedä... En jaksa nyt tarkistaa...) (Tästä elokuvastahan muodostuu tylsyydessään (tyhmyydessään, typeryydessään) jo klassikko.) (Itse asiassa toisella katselukerralla jo vähän hymhtelin näille jutuille. Mistä sitä tietää, jos parin vuoden päästä, parinkymmenen katselukerran jälkeen syntyy, kumpuaa jo huutonaurua. :-D) Mutta anyway, tämä elokuva on täysi tylsistely. (Ainakin tosiaan vielä.) Tai eihän se lähellekään mikään täysi ole, heh.. vaan vajaa. Siitä kun puuttuvat tosiaan se kauhu ja se tunnelmakin lähes tyystin. Roskakuorrutusta ripaus.
P.S. Nimensä puolesta voi ehkä sekoittaa vuoden -58 Hammeriaaniseen Blood of The Vampireen, mutta ei kyllä muuten.
maanantai 7. marraskuuta 2016
Ruusujen Aika (Suomi-68)
Risto Jarvan ohjaama (taide)scifielokuva Ruusujen Aika on melkoisen onnistunut alansa `tuote` joka on yllättävänkin monissa kohdissaan täysin toimivaa tavaraa tänä päivänäkin. Tai sitten siinä tulevaisuudessa. Eli kyseessä on elokuva jota voi erittäin hyvin katsoa vielä tänä päivänäkin lähes ilman suurempia nikotteluja. Pakostakin mukaan on tullut tunnelmaa jota voisi kutsua elokuvan ajatuslausahduksia nykyaikaan muokaten `pelonsekaiseksi nostalgiaksi`. Se, että Ruusujen Aika keskittyy paljon tekoaikansa poliittisiin tapahtumiin, joita tarkastellaan 50 vuoden päästä, on toimiva, välillä jopa nerokaskin ratkaisu. Mutta nykykatsojasta (ainakin minusta) se tuntuu välillä liian päälleliimatulta, vaikka onkin onneksi enimmäkseen tehty ironisten silmälasien ja kameranlinssien läpi. Sormella osoittelevaa (ajalleen, tekijöilleen tyypillistä) vasemmistolaista politiikkaa on myös mukana, mutta maltillisemmin. Tästä on tullut melkoisen sopiva soppa ainakin meikäläisen ajatusmaailmaan. Soppaa terävöittää vielä tuimasti muutamat toteutuneet tulevaisuusvisionnit.(Niistä myöhemmin.)
"Luuletko voivasi tulkita edes lähimmäistesi kasvot?" Jonkinlaisen Tulevaisuusviraston työntekijä (Arto Tuominen) on tv(vai mikä se tulevaisuudessa onkaan)-toimittaja joka saa päähänsä tehdä 50 vuotta sitten tapaturmaisesti kuolleen nuoren naisen, Saara Turusen, `tavallisen ihmisen` (joita ei enää ole, "Kukaan ei enää ole tavallinen ihminen") elämästä ja kuolemasta filmireportaasin "elävällä mallilla." Insinööri Kisse Häkkinen on täysin samannäköinen kuin Saara Turunen, ja suostuttelu ja onnistuminen voivat alkaa.. (yhdennäköisyys on taattu, koska kumpaakin esittää Ritva Vepsä.) Tämä yhdennäköisyysteema tuo elokuvaan onnistunutta ulkopuolista virtaa ja julmuutta. Reportaasissa viitataan Saara Turusen `moraalittomaan elämään` (hän oli pyytänyt aborttirahoja yhtä aikaa monelta mieheltä, stripannut ja näytellyt `nude-elokuvissa`). Nämä nykyään melkoisen skandaalittomilta vaikuttavat asiat ovat Ruusujen Ajan tulevaisuusyhteiskunnan `uuden moraalin` ajan katsannossa vanhan ajan säälittäviä jäänteitä. Uutta aikaa edustaa virka ja tiedetyypeistä koottu maan johto. `Politikoituminen on väistynyt.` Mutta kuten arvata saattaa "He ovat niin kaukana kansasta että se haisee!" Erilaiset piilotetut ja näkyvät salailut ja salaliitot kuuluvat tietenkin asiaan. Tämäkin puoli on tuotu onnistuneen sumuisesti/näkyvästi esiin.
Palatakseni vielä tähän yhteen onnistumiseen, tulevaisuusvisiointieihin, niin niitä on useita ja ovat totta nykypäivinä: Puhutaan "tilanteen kiristymisestä silloisessa Itä-Saksassa", ihmismassojen voimakkaasta liikkumisesta Afrikasta ja Aasiasta kohti pohjoisen hyvinvoinnin keskuksia. Lisäksi viitataan meidän aikamme `tietokone joka kodissa`-toteutumiseen. Kisse sanoo. "Minulla on opetuskone kotona." Ja Raimo, tvmiehemme sanoo: "Tieto. Sitä me valmistamme. Se on meidän tuotteemme." Aika kylmän kryptistä toteamusta, kylmän kryptiset lauseet.. Kylmiä väreitä...
Nämä `tulevaisuustavarat` ovat pääosin onnistuneita: Niissä on hyvä kotikutoisuuden, kompaktisuuden ja oikeasti tulevaisuuteen viittavan `meiningin` yhteensulautuma, jota mustavalkoinen filmi vielä korostaa. Sohvat, nojatuolit ovat muovisia, läpinäkyviä ilmalla täytettyjä, keveitä, käytännöllisiä, helposti siirrettäviä huonekaluja, ja ne ovat tulevaisuutta oikeastaan vieläkin, koska niistä ei koskaan tullut lähellekään suosittuja. Siivoja kulkee asunnoissa jonkinlaista surisevaa geigermittarin tapaista keppiä ilmassa heilutellen. Ruoka ja esim valokuvat tilataan kotiin Keskusarkistoista jonkunlaisen luukkulaitteen kautta. Toimiva kökkkö/kekseliäs juttu, c-mankka jonka langaton mikrofoni (toimii myös puhelimena) kädessä tuo tarinaan yhtä aikaa toimimatonta, toteutumatonta tulevaisuutta sekä pientä nerokkuutta. Sitten on näitä tyypillisyyksiä: ovet aukeavat itsekseen, sähköautot, joita ajetaan jonkinlaisen lentokoneen ohjaustangon tapaisella. (Lisäherkkuna jonkinlainen gps-paikantimen `esiaste`, siinäkin tulevaisuusvisiota.) Ja yölliset, moninkerroksiset autolamppumeret moottoriteillä antavat aina tulevaisuuden kuvaa. Elokuvan metrojaksot ovat sekoitus studiota ja Tukholman metroa. Tämä mainittu muovisohva `näyttelee` muuten monipuolisesti: Se on vähän epämukava, nariseva (jota ei muka kuulu eikä tapahdu) löhöpaikka, mutta rakastelu kuvattuna sen läpi (narina jää nyt kauniin musiikin alle) on hienon näköistä. Ja se on mukana myös loppukohtauksessa kun sammunut tvmiehemme luisuu lysyyn yhtä aikaa sohvan kanssa. Olisiko tupakka osunut sen herkkään pintaan?
Ihan niin onnistuneita eivät mielestäni ole (helmiä sielläkin seassa) erilaisten tulevaisuuden ajanviettotapojen kuvaukset: Uusi urheilulaji on eräänlainen sisärugby, tanssiessa hierotaan joko käsiä tai selkiä yhteen (uutta moraalia?) Tai sitten mennään discoon josta kuuluu pelkästään umpioituneen kova ja kiintoisa klangi, pelkkä kenkien kopina ja narina, sillä jokaisella tanssijalla on omat kuulokkeet korvillaan. Mitä liene kuuntelevat? Jokainen tanssiparin puoliskohan voisi periaatteessa kuunnella eri musiikkia. Monipuolinen kohtaus. Ravintola, jossa ruokalistat ovat kirjoitettu tarjoilijoiden pukuihin on taas tällainen puolionnistuminen.
Mutta musiikki on myös onnistunutta: ajalleen tyypillistä jazzia (DVD:n Suomi-käännöksen mukaan `jazzillista musiikkia`) ja sävellettyä vanhaa kiinalaista runoutta. Kääntäjänä tietenkin Pertti Nieminen.
"Luuletko voivasi tulkita edes lähimmäistesi kasvot?" Jonkinlaisen Tulevaisuusviraston työntekijä (Arto Tuominen) on tv(vai mikä se tulevaisuudessa onkaan)-toimittaja joka saa päähänsä tehdä 50 vuotta sitten tapaturmaisesti kuolleen nuoren naisen, Saara Turusen, `tavallisen ihmisen` (joita ei enää ole, "Kukaan ei enää ole tavallinen ihminen") elämästä ja kuolemasta filmireportaasin "elävällä mallilla." Insinööri Kisse Häkkinen on täysin samannäköinen kuin Saara Turunen, ja suostuttelu ja onnistuminen voivat alkaa.. (yhdennäköisyys on taattu, koska kumpaakin esittää Ritva Vepsä.) Tämä yhdennäköisyysteema tuo elokuvaan onnistunutta ulkopuolista virtaa ja julmuutta. Reportaasissa viitataan Saara Turusen `moraalittomaan elämään` (hän oli pyytänyt aborttirahoja yhtä aikaa monelta mieheltä, stripannut ja näytellyt `nude-elokuvissa`). Nämä nykyään melkoisen skandaalittomilta vaikuttavat asiat ovat Ruusujen Ajan tulevaisuusyhteiskunnan `uuden moraalin` ajan katsannossa vanhan ajan säälittäviä jäänteitä. Uutta aikaa edustaa virka ja tiedetyypeistä koottu maan johto. `Politikoituminen on väistynyt.` Mutta kuten arvata saattaa "He ovat niin kaukana kansasta että se haisee!" Erilaiset piilotetut ja näkyvät salailut ja salaliitot kuuluvat tietenkin asiaan. Tämäkin puoli on tuotu onnistuneen sumuisesti/näkyvästi esiin.
Palatakseni vielä tähän yhteen onnistumiseen, tulevaisuusvisiointieihin, niin niitä on useita ja ovat totta nykypäivinä: Puhutaan "tilanteen kiristymisestä silloisessa Itä-Saksassa", ihmismassojen voimakkaasta liikkumisesta Afrikasta ja Aasiasta kohti pohjoisen hyvinvoinnin keskuksia. Lisäksi viitataan meidän aikamme `tietokone joka kodissa`-toteutumiseen. Kisse sanoo. "Minulla on opetuskone kotona." Ja Raimo, tvmiehemme sanoo: "Tieto. Sitä me valmistamme. Se on meidän tuotteemme." Aika kylmän kryptistä toteamusta, kylmän kryptiset lauseet.. Kylmiä väreitä...
Nämä `tulevaisuustavarat` ovat pääosin onnistuneita: Niissä on hyvä kotikutoisuuden, kompaktisuuden ja oikeasti tulevaisuuteen viittavan `meiningin` yhteensulautuma, jota mustavalkoinen filmi vielä korostaa. Sohvat, nojatuolit ovat muovisia, läpinäkyviä ilmalla täytettyjä, keveitä, käytännöllisiä, helposti siirrettäviä huonekaluja, ja ne ovat tulevaisuutta oikeastaan vieläkin, koska niistä ei koskaan tullut lähellekään suosittuja. Siivoja kulkee asunnoissa jonkinlaista surisevaa geigermittarin tapaista keppiä ilmassa heilutellen. Ruoka ja esim valokuvat tilataan kotiin Keskusarkistoista jonkunlaisen luukkulaitteen kautta. Toimiva kökkkö/kekseliäs juttu, c-mankka jonka langaton mikrofoni (toimii myös puhelimena) kädessä tuo tarinaan yhtä aikaa toimimatonta, toteutumatonta tulevaisuutta sekä pientä nerokkuutta. Sitten on näitä tyypillisyyksiä: ovet aukeavat itsekseen, sähköautot, joita ajetaan jonkinlaisen lentokoneen ohjaustangon tapaisella. (Lisäherkkuna jonkinlainen gps-paikantimen `esiaste`, siinäkin tulevaisuusvisiota.) Ja yölliset, moninkerroksiset autolamppumeret moottoriteillä antavat aina tulevaisuuden kuvaa. Elokuvan metrojaksot ovat sekoitus studiota ja Tukholman metroa. Tämä mainittu muovisohva `näyttelee` muuten monipuolisesti: Se on vähän epämukava, nariseva (jota ei muka kuulu eikä tapahdu) löhöpaikka, mutta rakastelu kuvattuna sen läpi (narina jää nyt kauniin musiikin alle) on hienon näköistä. Ja se on mukana myös loppukohtauksessa kun sammunut tvmiehemme luisuu lysyyn yhtä aikaa sohvan kanssa. Olisiko tupakka osunut sen herkkään pintaan?
Ihan niin onnistuneita eivät mielestäni ole (helmiä sielläkin seassa) erilaisten tulevaisuuden ajanviettotapojen kuvaukset: Uusi urheilulaji on eräänlainen sisärugby, tanssiessa hierotaan joko käsiä tai selkiä yhteen (uutta moraalia?) Tai sitten mennään discoon josta kuuluu pelkästään umpioituneen kova ja kiintoisa klangi, pelkkä kenkien kopina ja narina, sillä jokaisella tanssijalla on omat kuulokkeet korvillaan. Mitä liene kuuntelevat? Jokainen tanssiparin puoliskohan voisi periaatteessa kuunnella eri musiikkia. Monipuolinen kohtaus. Ravintola, jossa ruokalistat ovat kirjoitettu tarjoilijoiden pukuihin on taas tällainen puolionnistuminen.
Mutta musiikki on myös onnistunutta: ajalleen tyypillistä jazzia (DVD:n Suomi-käännöksen mukaan `jazzillista musiikkia`) ja sävellettyä vanhaa kiinalaista runoutta. Kääntäjänä tietenkin Pertti Nieminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)