Diary of a Shinjuku Thief (Japani-69)

Tähän talviaikaan tulon, viisareidenvääntämisen, toivottavasti, loppuluisuun sopii hyvin otsikon alainen elokuva. Tuli tuon Nagisa Oshiman ohjaaman elokuvaluettelon tiimoilta ja innostamana kaivettua kaappien video"kätköistä" vähän lisää herran tuotantoa.

Tässäpä oiva valinta! Seksuaalista mielihyvää lähinnä elokuvakirjojen varastamisesta saavan kirjavarasmiehen ja kirjakauppamyyjänaisen ohdakkeinen tarina 1); Nuori mies (yrittää) varastaa kirjoja, mutta myyjänainen yhyttää teon "joka" kerta, ja vie hemmon pomon puhutteluun. (Kolmannen kerran jälkeen kuulemma poliisi puhuu.) Mutta pomo onkin suht joviaali tapaus, tai ei halua vain itseään häirittävän (antaa jopa oman kirjansa allekirjoituksella), `joten` varasmies-myyjänaisesta tulee `partners in crime` ("kuin kaksi papua padassa" "kuin sama tyyppi"), ja muuten mustavalkoiseen elokuvaan syttyvätkin värit kun nainen suorittaa ensimmäisen varkautensa..

Oshima on aina nuorten puolella, lapsellisuuksiinkin, liiallisuuksiinkin asti; Opettaja- opiskelijakeskusteluissa ollaan tässäkin seksin kanssa tekemisissä; Siitä puhutaan nytkin suut, silmät ja sukupuolielimet täyteen; Vaikea sanoa, onko mukana ironiaa vai päinvastoin, mutta  asia vie liiaksi filmiaikaa. Luultavasti, tuskin ei ironiaa, mutta silti kyseessä on voimallinen teos, koska, kun onkin paljonkin kohtia jossa huomataan ja toteutetaan se, ettei kaikki vastustus ole seksiin liittyvää, ettei kaikki johdu siitä. Ja sen vastustamisesta. Paitsi että Oshiman(?) mielestä johtuu: Nuorten aikuisten miesten seksikeskustelu (joka on pitkä kuin nälkävuosi, ja täynnä lapsellisuuksia. Kun yksi miehistä sanoo, että ei se seksi ole ainoa asia ja (juuri)syy miksi kapinoidaan (ja tehdään elokuvaa, arvostelijan lisäys), niin tällaista ajattelua muut kutsuvat masturboinniksi. Minusta tällainen `kapinallisrinki`joka jauhaa tuntikausia pelkästään seksistä vasta onkin masturboimista. Voi olla että Oshimalla on tämän loputtoman jauhannan takana koko keskustelun laittaminen lapselliseksi ja tyjäksi, mutta epäilen. (Typerää välinpitämättömyyttä, vakavan asian kyynistä (sana)leikkimistäkin esiintyy; "I rape you." "Okay, tomorrow." Ja vanhan hampaattoman perverssin professorin paskanjauhamista ja ontto`filosofointia` nuorille aikuis"opiskelijoille": "I want to see both of you naked.. Both body and heart.") Elokuva paranee huomattavasti kun päästään irti ja ohi näistä seksi-tavanomaisuuksista ja tylsyyksistä ja typeryyksistä ja annetaan normaalien vastustustasojen hyökätä kimppuun ja vastaan. Ja Agit prop-tyylinen, tai enemmänkin Vysotski tyylisen musiikin Japaniversio jyllää ja toimivasti toistuu.. Ja seksi jyllää taas lopussa, huoh... Pitihän se arvata, tai tietää... Mutta tanakkaa tunnetta..keinolumella. Oikeastaan toimii. (Sekin kohtaus tosin liian pitkä.)

Hieno idea on tietyin väliajoin välitekstein näyttää paljon kello on juuri silloin ympäri maailmaa ja sen jälkeen kivittää kellot paskaksi. Huono idea on jatkuva tekstimassa joka on joko dialogia tai monologia, viimeisin vaihtoehto usein ääniraidalla ilman näkyvää `puhujaa`, muttei ilman asiaa kuitenkaan. Japanilainen `pahimmasta haukkumisesta  kumartelevaan anteeksiantoon muutamassa sekunnissa`-kohkaus (-kohtaus)  ja kyyristely (parilla tyypillä se menee vastustavaksi[?] vitsikkääksi[?] käsilläseisonnaksi) saa myös onnistuneen Oshimaisen tulkintansa. Oivallinen jako on myös lasiseinän `erottamat` vallankumoushuone ja nuoriso-opiskelijadisco. Ja harakiri ja kuukautiset yhdistetään-erotetaan voimakkaasti. Vai yhdistetäänkö? Erotetaanko? Voimakasta verellisyyttä kuitenkin kummatkin..

Mukana myös kabuki-näyttelemisen piruilua(?) tai ainakin halpistelua vähän Jenkki-umderground tyyliin.

Kallistuu kokonaisuutena kuitenkin vahvaksi, voimakkaaksi elokuvaksi. elämykseksi, esitykseksi, teokseksi.
,
"Did you kill somebody?" "Not yet." - "I don`t know blood is so slippery."

1) Kahden vuoden päästä Oshima teki elokuvan Mies, joka teki testamenttinsa filmille. Siinä varastetaan katukuvaus-elokuvakamera. Opiskelijakuvausta touhua taas.

An Actors`s Revenge (Japani-63) + Elokuvan vuosisata: Japanin elokuva (1995)

Kabuki-näyttelijä suorittaa hitaan, monimutkaisenkin, mutta sivullisia, syyttömiäkin tuhoavan koston murskatakseen vanhempiensa itsemurhiin syylliset henkilöt.


Elokuvan tarinaa on moitittukin, mutta sen voimakasta visuaalisuutta lähestulkoon pelkästään kehuttu. Minusta tässä Ken Ichikawan mestariteoksessa molemmat osapuolet ovat loisteliaassa tasapainossa, visuaalisuus loppusuoran, kalkkiviivojen verran ehkä edellä.
Vanhojen tapahtumien (tässä 1800-luvun alku) sijoittaminen teatraalisille näyttämöille (värejä tihkuville sellaisille, mutta myös näyttämöiden ulkopuolella) ei ole japanilaisissa elokuvissa uutta ja uniikkia, mutta tässä erikoista on se, että nyt visuaalisuus on aivan tapissa, mutta se on silti silmissä lepäävän rauhallista ja (julman) kaunista. Hyvä kombinaatio.


Elokuvan alkutekstien ensimmäinen tekstiplanssi kertoo että tämä on näyttelijä Kazuo Hazekawan kolmassadas elokuva. Hän esittää kahta hahmoa, kabuki näyttelijää (erittäin loisteliaasti) ja mestarivarasta (loisteliaasti).


Täydellistä aivo ja silmäkarkkia, mutta myös kuulosellaista; Ääniraidalla vaihtelee tasaisen epätasaisesti (lue: tarkasti mietittyinä) kabukimainen kilinä ja kolina, sekä smoothviihteinen cocktailjazz.


+  Dvd:llä bonuksena Japanin elokuva, Nagisa Oshiman kokoama, ei edes tunnin mittainen elokuvien  kuvien, nimien, ohjaajien ja elokuvapätkien juoksutus on yhtä aikaa monipuolinen että wikipediaaninen tykitys jonka pluspuolena on Oshimamainen japanin uuden aallon elokuvien ja ohjaajien mukanaolo, mutta miinuspuolena Oshimamainen liiallinen keskittyminen niihin.

The Law (Italia-Ranska-59)

Mestariohjaajien kaikki elokuvat eivät ole mestariteoksia. Eivät läheskään. Mutta monet mielenkiintoisia. Mielenkiintoinen on kuitenkin vähän liiankin lattea, epämääräinen, mielenkiinnoton (heh), mitäänsanomaton, tuttu, tyhjä ja turvallinen sana kuvaamaan Jules Dassinin `Lakia`. Siinä on paljon hyvää. (No, hyvää aika [k]apeasti, sillä perusasiat, hyvä teksti, hyvää näyttelijyyttä, hyvä ohjaus, hyvä sijoittelu ovat kunnossa, olemassa, perustasoa, mutta elokuvan suola, pippuri ja muut mausteet ovat sinne tänne ripotellut, sijoitellut tekstin-näyttelemisen loisteliaat ali ja yliajot.)

Italialainen pikkukaupunki on harkitun hörhö kliseekimppu; Juuri kukaan ei näytä käyvän töissä (ei näytä olevan työpaikkojakaan missä käydä töissä, töitä mitä tehdä), vaan varsinkin vanhat ukot, ja nuoremmatkin jullit istuskelevat, makaavat torin laidoilla, naiset ovat kotona. Kaupungissa vallitsee vähän fantasianomainen uneliaisuus, mutta pinnan alla, tai tässä tapauksessa pinnan päällä on kahden miehen julma johtajuus; Varsinainen johtaja Don Cesare (Pierre Brasseur) on jo vuosia sitten vetäytynyt (lukuunottamatta metsästysretkeä) vanhoilla Kreikka-aarteilla vuorattuun taloonsa, koska ei siedä meteliä. Mutta johtaa silti kaupunkia kovaa ja korkealta, mutta myös tarvittaessa lempeästi. Päinvastainen tapaus johtamistyyliltään on arpinaamainen katutason kusipää, sutkiroisto Brigante (Yves Montad), mutta heidän kummankin valta taitaa olla murenemassa. Cesarella vanhuuteen ja kuolemaan ja roistolla sen kerrannaisvaikutuksilla. Kaupungin ja johtajien yli todellinen manipulaattori taitaakin olla vilkas, iloinen, mutta myös raivokas Marietta (lähes loistava Gina Lollobrigida), joka on rakastunut tylsään, mutta komeaan, pohjoisesta tulleeseen agronomiin (Marcello Mastroianni). Brigante on myös ihastunut myös Mariettaan ja Brignten poika tuomarin vaimoon (Melina Mercouri). Eli onpa suhdesotkut ja tähtikaarti! Erikseen on mainittava Mastroiannin tietoisen alivaihteella (häneltä sujuu sekä ali että ylivaihdenäytteleminen) esittämä tylsä hahmo, agronomi. Hän esittää tylsimystä tylsästi, eli juuri niinkuin pitääkin. Lähes surrealismia elokuvaan tuo kohtaus, jossa unelias kylä yht`äkkiä muuttuu turistirysäksi valtavine katujuhlineen. Juhlien yhteydessä Marietta varastaa vyönsoljella auton oven avaten sveitsiläisen turistin rahat, koska mahdollinen avioliitto agronomin kanssa `vaatii rahaa`. Lopussa elokuvaan tulee farssin-dramatiikan keinoja ja sävyjä, jotta homma saadaan uuteen, mutta kuitenkin perinteiseen pakettiin.

Oikein sujuvasti seurattava ja tehty kokonaisuus, jossa uneliaisuus ja virkeys, ilo ja dramatiikka vuorottelevat. Erityisen karu, mutta poispääsevä, on tuomarin vaimon kohtalo. Elokuvan nimessä, mainosmateriaaleissa, joissain arvosteluissakin tuodaan esiin että `Laki`, on johtoteema, `laki` on kaikki. Mutta minusta asia ei ole näin. Tässä elokuvassa `Laki` on nöyryyttävä juomapeli, joka elokuvassa muutaman kerran mainitaan, ja kerran (oikeasteen kaksi kertaa) pelataan. Se on hyvin valittu allegoria ja sitä pelataan elokuvan käännekohdissa, mutta varsinaiset `lait` ovat ihmiset itse.

The Power (Usa-68)

Kenellä on voima? Salaperäisessä tutkimuslaitoksessa tapahtuu kummia kuolemia (mies menee, laitetaan `avaruuspyörittimeen` ja lopulta hän istuu siinä kieli ja silmämunat ulkona) ja voimakenttävaihteluita. Professori Jim Tanner (George Hamilton) sanookin että paikka on joidenkin mielestä kuin tehty "Sadomasochist of the space program"-porukoille. Laitoksessa työskentelee muutama muukin proffa (jokaisen työhuoneesta näkyy jokaisen työhuoneeseen), mutta Jimppa kutsutaankin pomopuhutteluun; Hänestä ei löydykään oikein mitään tietoja, tai ainakin ne ovat  väärennettyjä, onko hän mikään proffa olleskaan? Onko häntä olemassakaan? Ja ei muuta kuin kilometritehtaalle. Ja sen hän tekee, konkreettisesti, hän lähtee selvittämään asiaa ympäri Amerikan. Ja matkalla sattuu eteen lisää proffakuolemia, lisää ongelmia, lisää mystisyyttä?... Kuka käyttää voimaa? Kuka, mikä on voima? Sillä sen sylissä, kourissa ihmiset paiskoutuvat parkkihalleissa, pyörivät valtavavauhtisessa hevoskarusellissa ja näkevät tyypillisiä, mutta onnistuneita 60-luvun lopun leluefektisiä visioita. Konkreettisiakin sellaisia; puinen, vettäkurkottava lintulelu iskee silmää (samoin tekee karusellin heppa) ja spruuttaa vettä näyteikkunaan. Näyteikkunapommitusta harrastavat myös marssivat, kääntyvät ja valoisia paukkupanoksia ampuvat nukkesotilaat...

George Hamilton ei ihan elementissään, omiaan, omimmillaan, uskottavimmillaan tässä roolissa, mutta tekee kelpoa työtä, vähän ylikin. Häntä peesaavat, tai oikeastaan menevät ohi, hyvät Suzanne Pleshette, Michael Rennie, Aldo Ray, Yvonne De Carlo ja Miss Beverly Hills-nimellä tässä oleva Beverly Powers! Huono rockbändikin vilahtaa. (Bileporukan tanssiminen vielä huonompaa.)
Lopun avaruudessa pyörivä pää ja luuranko sekä sykkivä (avaruus)sydän ovat oivallista nostalgia- silmäkarkkia. Jopa julmaa sellaista.

Kivan värikäs, sopivalla matelulla etenevä mysteeri.

Repeater (Englanti-79)

"Why don`t you just arrest me?" Ohjaaja Christopher Mongerilla näkyy olevan `suhde` c-kasettisoittimiin, myös Voice Over-elokuvassa `se` on mukana. Repeater alkaa mustavalkoisella panoroinnilla soittimen eri osiin. Play-nappi ja kaiuttimen punainen sykkivä sydän loistavat värillisinä, punaisina.


Sitten siirrytään väreihin ja kaupungin kaduille missä nainen kulkee ja lukee tekstiään (raporttia poliisille ja muutakin) nauhalle, ja kohta sama asia tapahtuu poliisiasemalla. Hän tekee `murhailmoituksen`, hän on tehnyt murhan. Ja haluaa heti telkien taakse. Mutta kun sopivaa lomaketta ei löydy, ja ruumiskin pitäisi löytää, nähdä, ja sitten vielä pitkät tutkimukset päälle...


Mielenkiintoinen, nimensämukainen toisto-surrealistinen istuskelu, seisoskelu, kuljeskelu pitkin tarinaa.

Yksi elokuvan loistoideoista on tehdä kuulusteluhuoneesta, huoneista teatterinäyttämöitä; Vierekkäin on kaksi kuulusteluhuonetta, joiden pysäytyskuviin kamera pistäytyy heilurin tavoin. Toisessa huoneessa omasta mielestään `syyllinen` (nainen) haluaa vankilaan ja toisessa omasta mielestään `syytön` (mies) haluaa heti pois. Molemmat `pääsevät pois`, mutta tuntevatko he toisensa?

Repetear on joko Godard-kunnianosoitus tai kusetus. Kummassakin tapauksessa ihan ässäkamaa. Tämän `strategian` huipennus on kohtaus jossa esitellään takapihan yhden auton sleaze-diakuvien drive-in-teatteri, ja auton `omistaja` hyökkää vaahtoamaan: "This isn`t cinema! It`s too two-dimensional! There`s no no love, no hate, no anger, no life, no death. In a word; No emotion."

Loistava elokuva. `Lopun` ikitylsä kaksosteemakaan ei pysty viemään tätä kehua pois. Elokuvan `viralliset` kaksoset ovat kamera ja magnetofoni. Olipas sähäkkä ja säväyttävä filmi!

Fist of Legends 2: Iron Bodyguards (Taiwan-Hong Kong-96)

On niitä näköjään Jet Li-kloonejakin. Tässä Fist of Legend`in `jatko-osassa` on Jet Le! Itse elokuva on tätä tyypillistä `historiallista` Kiina-Japanivääntöä jota on nyt maustettu vaeltavalla venäläisellä, välillä karvalakkisella kasakka-kung fu-taajalla. Ripaska-kung fu!


Suht taidoikkaista taistoista huolimatta taisteluiden toisteisuus turruttaa katsojan. Ainakin tämän.


P.S. Ninjat ilmestyvät pölypalloista.

Enter The Devil (Usa-72)

Tämä kovasti kehuttu "kadonnut" kauhuelokuva Teksasin-Meksikon aavikkokulttipalvojista oli aavikonkuiva ja aavikonpitkä taivallus seuraamaan helvetin(sic) hitaasti aavikolla astelevaa ja luolassa seisoskelevaa soihtumunkkikulkuetta. Piikkilanka-polttoroviokohtauksessa oli ilkeyttä ja inhaa, lopun rytinässä oli rytinää (heh) ja ideaa, mutta se kesti muutaman sekunnin. Ei nyt oikein iskenyt tämä.


"It`s too late for an exorcism!" Miten niin liian myöhäistä? Tämän aavikkolaahustajasakin olisi voinut eksorsimiseerata vaikka nukkuvan manaajan vielä syntymätön oppipoika! Ja ei muka ollut enää aikaa eksorsismiin, mutta koko elokuvan mittaiseen mateluun kylläkin! Aika on tosiaan venyvä, tai tässä tapauksessa kokoon kuivuva käsite.


-"Kadonnut" kulttielokuva ei panosta vauhtiin, mutta mateluun kylläkin.

Tantor: Tapes

Tervolalainen koti(!)-dj, c-kasetti(!)-dj Tantor on "julkaissut" kautta koonnut kasetillisen musiikkiaan; "Erilaisten pamahdus-paukutusäänien, kättentaputusteknon-discon, "tarkasti" "harkittujen" yksittäisten lauseiden sekä voimakkaiden kellonnakutusäänien synnyttämää `muhevaa funkia`" (Näin lukee kasetin tiedoissa. Ja musa onkin hyvin jännää ja kummallista. Julkaissut-sana on tuossa alussa lainausmerkeissä, koska kassuja on vasta vielä tuo yksi, Tantorin oma, mutta vakaana tarkoituksena on julkaista niitä muutama kymmen. Asiaa tutkitaan...)


P.S. Tantor on myös yhden miehen teknohevi-`yhtye`, siltäkin ehkä musaa myös joskus...

Little Godfather (Hong Kong-74)

Interpol-agentteja murhataan ympäri maailman, mutta Hong Kongissa kansainvälinen kung fu-tähti (Bruce Liang) pääsee vähän väliin. Elokuvayhtiöksi naamioitu roisto-organisaatio kutsuu kung futaajan Roomaan kuvauksiin ("We are going to put you on the test." "What test? Screentest?" "Cut the comedy!")... Hong Kong-hemmo on ottanut ison vakuutuksen jos hänen käy kalpaten. Niinpä hänen kintereillään pyörii vielä myös kaunis vakuutusvirkailijatar äksidenttejä estämässä...

Mukana "konkreettista" kökköefektistä pommikoiraa, räjähtävää kameraa, takkatulitappoa, tyrmäystupakkaa, naista suihkussa, `rokkikuristusta`. Ja matsausta pihalla ja praktiikalla nenä-suumaskia pitävän valelääkärin ("Why your fingers are so dirty?") kanssa. (Mutta sankarimme huomaa valelääkäröinnin jostain syystä paljon myöhemmin kuin katsoja. Hän ei huomaa sekosilmiä, levotonta olemusta, eikä ihmettele tässä jo mainittua asiaa; MIKSI HEMMO KUTSUU KUNG FU-KAVERIN MASKI NAAMALLAAN JO SAIRAALAN PIHALLA VILKUTTAEN? Eikä hemmo huomaa asiaa ennenkuin lääkärimme on laittanut mahan täyteen antureita ja on menossa jo kohti töpseliä.. Ja silloinkin tämän hänelle kertoo mukana pyörivä pikkuvelipoika! Varsinainen Sankari!!)  Ja lopussa matsataan Rooman nähtävyyksillä ja yht`äkkiä jollain lumimetsäaukiolla???!!!... Muutenkin matsaukset mallillaan, matsauksia mallikkaasti. DVD sanoo Bruce Liangista: "His fists are atomic, and his legs are nuclear." Little Godfather on järjettömimpiä, monipuolisimpia, onnistuneimpia, parhaimpia, viihdyttävimpiä, älyttömimpiä Bruce Lee-kloonileffoja.

P.S. Gordon Mitchell esittää elokuvan kököintä hahmoa; Juice lauloi Osapäivänatsista, tässä Mitchell on osa-asunatsi; Natsilakki ja takki, mutta muuten liehulahkeiset farkut tai puvunhousut päällä. (Lakki "edustaa" aina, on päässä aina,  lopputaistossa kuitenkin koko sotasopa päällä.)

Mafia vs Ninja (1985)

Aika, yllättävän monet kehuvat tätä parhaaksi huonoksi martial arts-rymistelyksi, mutta minulle tämä ei ihan siihen glooriaan yllä, kannoille kopistelee kumminkin. Älyttömyys alkaa heti; Aukipaitainen muskelimies tapaa huomattavasti kapoisemman, luisevamman tyypin kujalla. "Mitäpä touhuat?" kysyy muskelimpi. "Olet raiskannut monia naisia täällä alueella viime aikoina. Minä tapan sinut, paskiainen!" Sitten vähän matsataan, mutta vastaus "En ole koskaan raiskannut yhtään naista" on niin jämäkkä, että raiskausaiheeseen ei enää palata. Ja heistä tulee kaverit. Mutta töitä pitäis saada.


Nämä kaksi kaveriduunaria saavatkin töitä hyvähköltä hämäräpomolta. Ja sitten alkaa varsinkin kung fuilu, mutta myös ninjailu. Joissain kung fuilu-eepoksissa on mukana puuhuilu, eli huilua soittava masteri, mutta tässä onkin mukana puu fuilua, eli lentämistä ja pystypuujuoksua, puun hyväksi käyttöä; Koko puunrunko aseena. Puuksi naamioitumista. Ovat kuin yhtä puuta, ovat puuta. Kaikin puolin. Muutenkin elokuvassa  "käytetään hyväksi" ei ihan kasvoille sopivia ninja-asuja (silmät sumenee kun silmänreiät valahtelevat), älytöntä huutodialogia, mielipuolehkoja matsauksia sekä eri aikakausien sekoontumista asujen, asuntojen, autojen, sähköjohtojen sekamalskassa. Ja eihän tuo leffan enkkunimi ihan oikein ole sekään, eihän siellä `sitä` kutsuta mafiaksi, mutta sama sille, pieni vika, jämäkkä nimi. Ja muutenkin ihan jämäkkä, välillä jopa huutonauru-roskapommimatsailu ja muukin roskapommitus tämä elokuva on.


Yllätyin.


P.S. Ninjat ilmestyvät liikkuvista ruohotupsuista.

Nina ja Erik (Suomi-60)

"Hei, tehdään jotain raflaavaa!" Tässäpä nuoriso(Martti Katajisto on  yli kolmekymppinen)elokuvassa on mukana `hurja` yöllinen kahden auton (kahden varastetun[!] Skodan[!]) kilpa-ajo Kulosaaren sillalta Porvooseen! Lisäksi `rokkausta`, ryyppäystä ja jazz-levyjen kansia kämppien seinillä, mm Miles Davisia!


Epäuskottava, kökkö, väkinäinen. Pirkko Mannola ja Katajisto ovat Nina ja Erik, kaksi `koulunuorta`, jotka viettävät kiinteän, muttei kovinkaan kiihkeän (uinteja, pussailuja, pyjamia) kesän, mutta ajautuvat rikoksen poluille, jopa maanteille. Rakkauskertomus kilttiä, mutta rikosmatka katsotaan kuulemma "loppuun asti". Tauno Palo urahtelee alivaihteella Erikin isänä.


Epäuskottavaa, kökköä, kummallista. Mutta hellyyttävää. Kyllä tämän nyt hellyyttävänä, kummallisena kuriositeettina juurikin katsoo. Aarne Tarkaksen keskiverto-ohjauksia.

Uutuuskirja

Terveiset ja toimintaa tänne, sinne sateen keskelle; Oletteko huomanneet että nyt on ilmestymäisillään kirja kasari-kylmän sodan aikaisista toimintaelokuvista. Nimittäin Esa Mäkijärven Rautainen 80-luku - Toimintaelokuvan kultainen vuosikymmen.


Aihe on sen verran herkullinen, hyvä ja kutkuttava, että eihän tämä epäonnistunut eikä huono (vaikka varmaan muutaman huononkin leffan käsittelee, heh) millään voi olla. Vaan nostalgista, tanakkaa toimintaa! Jouluksi viimeistään kirja kotiin! Luultavasti jo ennemmin.