Erittäin lyhyesti: Liian tylsän tyypillinen teema roskaelokuvissa on tämä: `Elokuvan viimeinen puoli tuntia on toimivaa tärinää.` Roska-lelufantasia- mikä lie-mestarin Juan Piquer Simonin, eli `kotimaisittain` J.P. Simonin abyssiaaninen alien-elokuva The Rift täyttää just eikä melkein nämä kriteerit; Ensimmäiset 50 minuuttia ovat tylsää tv-sarjamaista tuubaa, vaisua jännitystä ja se legendaarinen tai vaihtoehtoisesti pahamaineinen `viimeinen puoli tuntia` tosi turskia törinää. Eli, kyllästyin ensin lähes totaalisesti, mutta lopun hirviöhurma, hirviöhöykytys oli sen verran `laadukasta` läträystä että se nosti kaljaisan mieleni lähes tappiin. Voitto kotiin.
Voittoon vaikutti myös roskan `ylempään kermaan` kuuluva näyttelijäkaarti: Jack Scalia, R. Lee Ermey ja Ray Wise. Varsinkin Ermey vakuutti. Hän ei ollutkaan nyt `Yrmey`, vaan rauhallinen, pohtiva pomosolttu. Wise myös totutun hyvä. Hyvänä asiana voi myös mainita sen että `huikea idea`, entinen rakkauspari joutuu samaan sukellusveneeseen, käsitellään nopeasti alta pois. He löytävät toisensa uudelleen, mutta siihen ei käytetä paljon aikaa eikä filmiä.
Koska elokuva on " halvalla tehty" (ei kuitenkaan läheskään pahnanpohjimmaisbudjetilla), niin `halvan roskan`tyylisesti se sisältää esim kohtauksen jossa hirmuhirviö kopauttaa kaveria kalloon, ja vielä kypäräkalloon. Itse hyökkäys näytetään verettömänä kopautuksena, mutta lopputulos mäskisenä mössönä. Halvempaa näin, ja roskantekemisen kaanonin mukaista. Jostain visiirin välistä kauhulima varmaankin reittinsä löysi..
Mukana myös 50-luvun melkein-tähti ja seitkytluvun (euro)genretähti Edmund Purdom.
Roskasta versoo taide. - Elokuvat elää, sarjat sucks! Etupäässä elokuvaa. Näkyjä, täkyjä..
perjantai 30. syyskuuta 2016
keskiviikko 28. syyskuuta 2016
Cloak without dagger (Bri-56)
Väännöksellä vanhasta huijaus, murha teemasta, teosta, sanonnasta `viitta ja tikari` nimetty Cloak without dagger on näpsäkästi napsahtava yksituntinen, Älkää sekoittako Fritz Langin natsi-vakoilu-ydinase- elokuvaan Cloak and dagger, vaikkakin samoja teemoja on sekoitettu tässäkin. Tosin Saksa on vaihtunut Englantiin ja Toisen maailmansodan manttelit vaihtuneet kylmän sodan vaatekertoihin.
Cloak without dagger on hienostohotelli ja muotinäytösmaailmaam sijoitettu dekkarointi johon sekoitettu perinteisiä hämärähemmoja, huijauksia ja ydinaseuhkaa. Tarina etenee kuin paikallisjuna parhaimmillaan: sujuvasti, katkonaisesti, välillä vähän odottaenkin. Asemilla piipahdetaan pikaisesti.
Hotellissa pidetyssä muotinäytöksessä eräs malleista myrkytetään catwalkille. Kamera `porautuu` muutamaan hämäräheeboon katsomossa. Seuraavaksi se porautuu `vanhan` rakkausparin uudelleennäkemiseen kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja se tapahtuu tietenkin hotellilla. Naisesta on tullut Jenkkimenestyjä, lupaavasta sotilaasta hotellin palvelija, hämärätyyppinen sellainen. He muistelevat pitkään tapaamistansa sodanaikaisessa Brysselissä, jossa nainen tunnistaa erään partajehun pahistyypiksi. Vakoilijaksi! Tappeluhan siitä syntyy, ja hemmo pakoon..
Eikä kukaan tietenkään usko.. No, eipä hätiä mitiä! Sitten ollaan taas `nykyhetkessä` ja nainen tunnistaa saman hemmon saman tien hotellilla! Nyt parrattomana. Ja vielä naapurihuoneessa!! Eikä kukaan tietenkään usko.. Ja sinnehän pitää mennä tutkimaan.. Ja sieltä tietenkin genrekonventioiden kaavan mukaan löytyy ruumis! Eikä kukaan tietenkään usko, varsinkaan kun ruumis heti, vielä enemmän genrekonventioiden mukaan, katoaa.. `Se oli tässä vielä hetki sitten..` (Ruumis nähdään myöhemmin auton kyydissä.)
Sitten soppaan sekoittuu mallimurhaa tutkiva yksityisetsivä, hämäräheebot kohtaavat hämärässä hienosto-viinikellarissa (siellä saadaan tyrmäysrättiäkin naamaan) ja lopuksi kuvaan astuu vielä se ydinaseuhka.
Elokuva etenee nykien ja pomppien kuin se mainittu juna. Mihinkään ei jäädä makaamaan (eikä ole aikaakaan, pituutta vain reilu tunti). Tämä tekee teoksesta sujuvasti seurattavan, mutta samalla vähän älyttömän. Mukavan älyttömän. Jutut vain naksahtelevat paikoilleen tuosta vaan.
Ihan kiva kliseeripottelu, jossa tapahtumat vain tapahtuvat. Selviävät. Vauhdikkaasti, epäuskottavsti, typerästi. Tämä tosin tekee siitä helposti seurattavan.
Cloak without dagger on hienostohotelli ja muotinäytösmaailmaam sijoitettu dekkarointi johon sekoitettu perinteisiä hämärähemmoja, huijauksia ja ydinaseuhkaa. Tarina etenee kuin paikallisjuna parhaimmillaan: sujuvasti, katkonaisesti, välillä vähän odottaenkin. Asemilla piipahdetaan pikaisesti.
Hotellissa pidetyssä muotinäytöksessä eräs malleista myrkytetään catwalkille. Kamera `porautuu` muutamaan hämäräheeboon katsomossa. Seuraavaksi se porautuu `vanhan` rakkausparin uudelleennäkemiseen kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja se tapahtuu tietenkin hotellilla. Naisesta on tullut Jenkkimenestyjä, lupaavasta sotilaasta hotellin palvelija, hämärätyyppinen sellainen. He muistelevat pitkään tapaamistansa sodanaikaisessa Brysselissä, jossa nainen tunnistaa erään partajehun pahistyypiksi. Vakoilijaksi! Tappeluhan siitä syntyy, ja hemmo pakoon..
Eikä kukaan tietenkään usko.. No, eipä hätiä mitiä! Sitten ollaan taas `nykyhetkessä` ja nainen tunnistaa saman hemmon saman tien hotellilla! Nyt parrattomana. Ja vielä naapurihuoneessa!! Eikä kukaan tietenkään usko.. Ja sinnehän pitää mennä tutkimaan.. Ja sieltä tietenkin genrekonventioiden kaavan mukaan löytyy ruumis! Eikä kukaan tietenkään usko, varsinkaan kun ruumis heti, vielä enemmän genrekonventioiden mukaan, katoaa.. `Se oli tässä vielä hetki sitten..` (Ruumis nähdään myöhemmin auton kyydissä.)
Sitten soppaan sekoittuu mallimurhaa tutkiva yksityisetsivä, hämäräheebot kohtaavat hämärässä hienosto-viinikellarissa (siellä saadaan tyrmäysrättiäkin naamaan) ja lopuksi kuvaan astuu vielä se ydinaseuhka.
Elokuva etenee nykien ja pomppien kuin se mainittu juna. Mihinkään ei jäädä makaamaan (eikä ole aikaakaan, pituutta vain reilu tunti). Tämä tekee teoksesta sujuvasti seurattavan, mutta samalla vähän älyttömän. Mukavan älyttömän. Jutut vain naksahtelevat paikoilleen tuosta vaan.
Ihan kiva kliseeripottelu, jossa tapahtumat vain tapahtuvat. Selviävät. Vauhdikkaasti, epäuskottavsti, typerästi. Tämä tosin tekee siitä helposti seurattavan.
maanantai 19. syyskuuta 2016
The Monster of Piedras Blancas (Usa-59)
Pienellä pienellä majakalla varustetulla merenrantayhteisöllä on kaksi katua, kaksi kauppaa, poliisipäällikkö, pari poliisia, tuomari, lääkäri, umpimielinen majakanhoitaja, hänen tyttärensä ja nuori tutkijamies. Kaksi viimeksi mainittua ovat tietenkin rakkauspari. Ja sitten yhteisöllä on legenda Paikallisesta Hirviöstä...Ja tietenkin se Hirviö! Ja sitten on jonkunlainen kasa kadulla tuijottavia yhteisökansalaisia. He eivät muuta näykään tekevän kuin tuijottavan. Tuijottavan vähän väliä tapahtuvia murhia ja murhattuja. Joita ei heille eikä meille näytetä. Eikä oikein näytetä hirviötäkään (kuin vasta aivan lopussa), ja jos näytetään, niin vain varjonsa. Ja sitäkin vähän.
Elokuvan aivan alku ja loppu ovat onnistuneita. Alussa näytetään kun hirviön kynsikäsi tarttuu ämpäriin (joku selvästi syöttää sitä, tähän syöttämiseen (tai sen lopettamiseen, ja hirviön `heräämiseen`) liittyy ihan helvatan typerä juoni-idea) ja elokuvan viimeinen kymmenen minuuttia on oikein onnistunutta tavaraa, mutta sitä edeltävä tunti (no, onneksi elokuva on lyhyt, huomaamme) totista taaperrusta, puuduttavaa jännitystä. Viimeisen kymmenen minuutin aikana nähtävä hirviö on onnistunut ilmestys. Selkävetoketjulla varustettu, perinteinen kahdella jalalla kulkeva, käsiään heilutteleva suomuinen kökköhirviö jonka mukavan muovinen ja `pelottava` pää karjuu `punaisena` (väri ei varma, koska kyseessä mustavalkoleffa.) Ja kun hän näkee naisen hän syöksyttää suustansa sangollisen vettä. Ja sitten mukana tietenkin yhtä perinteinen `hirviö kantaa naista sylissään`-kohtaus..
Loppu "pelastaa" elokuvaa ja tuo mukanaan pientä gorekuriositeettia, dekapitaatiotyyliin. Toisessa valtava hirviö (oikeasti tavallisen miehen kokoinen, no tietenkin on koska on tavallisen kokoinen mies sisällä) kanniskelee pientä päätä ja toisessa rapu rouskuttaa sitä. Mutta kelvotonhan tämä on. Mutta hirviö on hyvä.
Final words (Mark my words): Lainaan itseäni: "Kelvotonhan tämä on."
Elokuvan aivan alku ja loppu ovat onnistuneita. Alussa näytetään kun hirviön kynsikäsi tarttuu ämpäriin (joku selvästi syöttää sitä, tähän syöttämiseen (tai sen lopettamiseen, ja hirviön `heräämiseen`) liittyy ihan helvatan typerä juoni-idea) ja elokuvan viimeinen kymmenen minuuttia on oikein onnistunutta tavaraa, mutta sitä edeltävä tunti (no, onneksi elokuva on lyhyt, huomaamme) totista taaperrusta, puuduttavaa jännitystä. Viimeisen kymmenen minuutin aikana nähtävä hirviö on onnistunut ilmestys. Selkävetoketjulla varustettu, perinteinen kahdella jalalla kulkeva, käsiään heilutteleva suomuinen kökköhirviö jonka mukavan muovinen ja `pelottava` pää karjuu `punaisena` (väri ei varma, koska kyseessä mustavalkoleffa.) Ja kun hän näkee naisen hän syöksyttää suustansa sangollisen vettä. Ja sitten mukana tietenkin yhtä perinteinen `hirviö kantaa naista sylissään`-kohtaus..
Loppu "pelastaa" elokuvaa ja tuo mukanaan pientä gorekuriositeettia, dekapitaatiotyyliin. Toisessa valtava hirviö (oikeasti tavallisen miehen kokoinen, no tietenkin on koska on tavallisen kokoinen mies sisällä) kanniskelee pientä päätä ja toisessa rapu rouskuttaa sitä. Mutta kelvotonhan tämä on. Mutta hirviö on hyvä.
Final words (Mark my words): Lainaan itseäni: "Kelvotonhan tämä on."
torstai 15. syyskuuta 2016
Pilvilinna (Suomi-70)
Sakari Rimmisen (1945-2004, kirjailija Mikko Rimmisen isä) ainoa pitkä elokuvaohjaus Pilvilinna on 60-luvun koulukuvausten (Kuuma kissa?, Niilon oppivuodet) " sarjaa", ja ennen kaikkea se on tätä kautta (koulu-yhteiskunta), poliittinen, radikaali, surrealistinenkin elokuva, ko vuosikymmenen tyyliin. Ja on sitä melkoisen onnistuneen erottuvalla, erilaisella tavalla. verrattuna muihin vastaaviin suomalaisiin kuuskytluku-osallistuviin-elokuviin, paria poikkeusta lukuunottamatta. Juuri surrealismin pirskahdukset tekevät tätä erottuvuutta. (Johtuukohan siitä, että päätekijät ovat Taideteollisen kamerataiteen opiskelijoita?)
Huomallepantavan `erikoisia`ovat myös näyttelijävalinnat: Miespääosan esittäjä Erik Uddström (myös kamerataiteen osastolta, hänestä tulikin tunnettu valokuvaaja (paljon mm levynkansia), ei elokuvamies, vaikka `lukikin` myös elokuvaohjaajaksi) saapuu surrealistisesti soutuveneellä `Euroopanympärimatkaltaan`meren rantaan. Hän aloittaa uudelleen koulunkäyntinsä, mutta kova 60-luvun yhteiskunta pakottaa hänet ja monet muut kapinaan. Tai kapina on jo kehittymässä, kytemässä, esilläkin. Erik on eräänlainen kapinapomo ja naispääosaa esittävä, nuorena kuollut Meri Oravisto (Ritva Arvelon ja Matti Oraviston tytär), hänen uusi tyttöystävänsä. Heidän suhteensa on elokuvan `kohuteema`: Full frontal-alastomuutta, seksiä yleensäkin (aika staattista) ja seksiä kapinana. (He mm menevät yhdessä koulun suihkuun.)
Ja elokuva tuo kapinaa tosiaan tietenkin myös kouluun, kaduille (mielenosoitusten muodossa) ja kuvaan tulee myös mukaan väkivallantekoja, vankilaa, mutta myös `vapautusta`; seksuaalista, yhteiskunnalista. Mutta kun vanginvartija päättää päästää Erikin ulos vankilasta, mikään ei ole muuttunut, mutta ehkä joskus kuten politiikko Jaakko Laakson ääni lopussa ennustaa, toivoo...
Tämä kaikki on totautettu melkoisen riuskalla, rennolla ja raikkaalla otteella (tosin sekavuuttakin seassa).
Itseäni innosti myös valtava kultturihenkilöoden vilahtelu: Ensinnäkin kameran takaa löytyy: Meri Kurenniemi (Veikko Vennamon(!) tytär) on elokuvan toinen käsikirjoittaja ja Pirjo Honkasalo pääkuvaaja (ensimmäisenä naisena Suomessa.) Hän vilahtaakin filmissä. Ja näitä vilahtamisia riittää: Elokuvapuolen ohjaajahemmoista Tapio Suominen esittää `Lehmä`(!)-nimistä hahmoa ja Olli Soinio mm pankkiryöstäjää! Lauri Törhönenkin vilahtaa. Kirjailijapuolelta: Daniel Katz, Kalevi Seilonen, Leo Lindsten. Ja yleensä taiteilijapuolelta mm Mattijuhani Koponen. Lisäksi: Hannu Taanila, Matti Wuori, Aarno Laitinen(!), Markku Kivekäs. Juri Saarikoski esittää pikkupoika-katuhaastattelijaa joka kysyy lapsenteon mysteereistä. Kaikkein mielenkiintoisin, erikoisin (ja vaikein) bongattava on jotain teinipoikaa esittävä Atik Ismail!
Erittäin mielenkiintoisia vilahteluja! Myöhemmin Aki Kaurismäki käytti paljon tätä `bongaa taiteilija`-teemaa. Mutta ei hänelläkään tämmöistä määrää yhdessä elokuvassa ollut. No, Calamari Union ehkä poikkeus, pääsee lähelle. Ja Kauas pilvet karkaavat, siinäkin muutamia. Mutta Pilvilinna taitaa olla `ennätys`.
Huomallepantavan `erikoisia`ovat myös näyttelijävalinnat: Miespääosan esittäjä Erik Uddström (myös kamerataiteen osastolta, hänestä tulikin tunnettu valokuvaaja (paljon mm levynkansia), ei elokuvamies, vaikka `lukikin` myös elokuvaohjaajaksi) saapuu surrealistisesti soutuveneellä `Euroopanympärimatkaltaan`meren rantaan. Hän aloittaa uudelleen koulunkäyntinsä, mutta kova 60-luvun yhteiskunta pakottaa hänet ja monet muut kapinaan. Tai kapina on jo kehittymässä, kytemässä, esilläkin. Erik on eräänlainen kapinapomo ja naispääosaa esittävä, nuorena kuollut Meri Oravisto (Ritva Arvelon ja Matti Oraviston tytär), hänen uusi tyttöystävänsä. Heidän suhteensa on elokuvan `kohuteema`: Full frontal-alastomuutta, seksiä yleensäkin (aika staattista) ja seksiä kapinana. (He mm menevät yhdessä koulun suihkuun.)
Ja elokuva tuo kapinaa tosiaan tietenkin myös kouluun, kaduille (mielenosoitusten muodossa) ja kuvaan tulee myös mukaan väkivallantekoja, vankilaa, mutta myös `vapautusta`; seksuaalista, yhteiskunnalista. Mutta kun vanginvartija päättää päästää Erikin ulos vankilasta, mikään ei ole muuttunut, mutta ehkä joskus kuten politiikko Jaakko Laakson ääni lopussa ennustaa, toivoo...
Tämä kaikki on totautettu melkoisen riuskalla, rennolla ja raikkaalla otteella (tosin sekavuuttakin seassa).
Itseäni innosti myös valtava kultturihenkilöoden vilahtelu: Ensinnäkin kameran takaa löytyy: Meri Kurenniemi (Veikko Vennamon(!) tytär) on elokuvan toinen käsikirjoittaja ja Pirjo Honkasalo pääkuvaaja (ensimmäisenä naisena Suomessa.) Hän vilahtaakin filmissä. Ja näitä vilahtamisia riittää: Elokuvapuolen ohjaajahemmoista Tapio Suominen esittää `Lehmä`(!)-nimistä hahmoa ja Olli Soinio mm pankkiryöstäjää! Lauri Törhönenkin vilahtaa. Kirjailijapuolelta: Daniel Katz, Kalevi Seilonen, Leo Lindsten. Ja yleensä taiteilijapuolelta mm Mattijuhani Koponen. Lisäksi: Hannu Taanila, Matti Wuori, Aarno Laitinen(!), Markku Kivekäs. Juri Saarikoski esittää pikkupoika-katuhaastattelijaa joka kysyy lapsenteon mysteereistä. Kaikkein mielenkiintoisin, erikoisin (ja vaikein) bongattava on jotain teinipoikaa esittävä Atik Ismail!
Erittäin mielenkiintoisia vilahteluja! Myöhemmin Aki Kaurismäki käytti paljon tätä `bongaa taiteilija`-teemaa. Mutta ei hänelläkään tämmöistä määrää yhdessä elokuvassa ollut. No, Calamari Union ehkä poikkeus, pääsee lähelle. Ja Kauas pilvet karkaavat, siinäkin muutamia. Mutta Pilvilinna taitaa olla `ennätys`.
keskiviikko 7. syyskuuta 2016
Asphalt Jungle (Usa-50)
En ole mikään kovin kummoinen ryöstö elikkä heist-elokuvien ystävä, enkä tätä kautta myöskään mikään tämän genren tietäjä. Mutta sen verran tiedän, että John Hustonin ohjaama Asphalt Jungle on genren kantateoksia ja lähtölaukauksia, mestarillinen elokuva ja mestarillinen toteutus aiheesta ja oivallinen tutustuminen aiheeseen. Samoin kuin Jules Dassinin Rififi.
Myös näytteleminen on mestarillista (tämä onkin syynä siihen että pidän elokuvasta näin paljon, Hustonin ohjauksen (ja välillä sen ohittaenkin) , Harold Rossonin vahvasti noir-henkisen kuvauksen, W.R. Burnettin samanhenkisen romaanin sekä Miklos Rozsan musiikin kanssa):
`Doc` Riedenschneider (Sam Jaffe) vapautuu vankilasta ja alkaa heti mastermaindaamaan suurta jalokiviryöstöä jossa on mukana mm huligaaniksi haukuttu Dix Handlay (Sterling Hayden), Cobby (Marc Lawrence) ja `rahoittajaksi` hankittu Mr Emmerich (Louis Calhern). Viimeksi mainittu ei ole kyllä maininnut muille että hän on konkursissa. Eikä ole maininnut siitä monille muillekaan, koska asuu vielä korskeassa linnoituksessa palvelijoineen, joten rahoitushuijaus menee (vielä) läpi.. Kulissit ovat `kunnossa.`
Itse nostaisin Jaffen hahmon melkein pääosaan, heti Sterling Haydenin jälkeen. Välillä ohikin, mutta kyllä Hayden tässä se päähemmo on. (Siitä hieman myöhemmin). Hänen (Jaffen) nimeä elokuvan krediittilistassa saisi nostaa reilusti..
Calhernin ja Haydenin hahmojen kautta elokuvaan saadaan vahvoja naishahmoja: Dixin eräänlaista on/off (platonista jopa, mutta läheistä) naista näyttelee hyvällä vaihtelulla (surullisen iloisesta romahtavaan) Jean Hagen ja Emmerichin nuorena rakastajattarena/epämääräisenä tapauksena (kutsuu Emmerichiä `Uncleksi`) itse Marilyn Monroe! Karisma on hänellä vahvasti kukallaan jo tässä varhaisroolissa. Emmerichin linnoituksen "vankina" olevaa vaimoa esittää surullisen alistuvan taitavasti Dorothy Tree.
Varsinkin siis näyttelijätyöt olivat tämän elokuvan se juttu. Heistä Jaffe ja Hayden ovat rooleissaan loistavia, eikä huonoa lenkkiä tähän ketjuun löydy muistakaan näyttelijöistä. Kaikki tukevat toisiaan ketjussa, kunnes ketju katkeaa.. Ja tämä katkeaminen, katkeamiset näytellään myös oivallisesti, lähes sydänverellä. Elokuvan viimeinen kohtaus jossa menettämäänsä karjatilaa vuosia kaipaillut Handley makaa hevosten nuuskittavana pellolla lyö kyyneleet kurkkuun. Kohtauksessa on yhtä aikaa laajuutta ja varsinkin kapeutta.
P.S. Näyttelijätyön lisäksi myös tämä mainittu voimakkaasti noirhenkinen teksti ja kuvaus auttoivat paljon tämän `heistailun` katsomisessa. Tässä elokuvassa liikutaan jo heti alusta alkaen todella murjuisissa maisemissa. Laitakaupungin laidoilla olevat kadut ovat kuin kivipeltoja; Murjotuista taloista pudonneet palaset reunustavat pölyisiä, harmaita kulkuväyliä joilla ei liiku juuri kukaan. Ei kukaan muu kuin satunnaiset rosvot ja poliisit.. Autiota, ankeata. Itse asiassa niin ankeata että värifilmikin olisi varmaankin näyttänyt harmaan pölyiseltä. Mutta onneksi tässä on kuitenkin noirmaisesti mustavalkofilmi käytössä.
"Just politics, baby. Good old dirty politics."
"But suppose we had no police force, good or bad."
Myös näytteleminen on mestarillista (tämä onkin syynä siihen että pidän elokuvasta näin paljon, Hustonin ohjauksen (ja välillä sen ohittaenkin) , Harold Rossonin vahvasti noir-henkisen kuvauksen, W.R. Burnettin samanhenkisen romaanin sekä Miklos Rozsan musiikin kanssa):
`Doc` Riedenschneider (Sam Jaffe) vapautuu vankilasta ja alkaa heti mastermaindaamaan suurta jalokiviryöstöä jossa on mukana mm huligaaniksi haukuttu Dix Handlay (Sterling Hayden), Cobby (Marc Lawrence) ja `rahoittajaksi` hankittu Mr Emmerich (Louis Calhern). Viimeksi mainittu ei ole kyllä maininnut muille että hän on konkursissa. Eikä ole maininnut siitä monille muillekaan, koska asuu vielä korskeassa linnoituksessa palvelijoineen, joten rahoitushuijaus menee (vielä) läpi.. Kulissit ovat `kunnossa.`
Itse nostaisin Jaffen hahmon melkein pääosaan, heti Sterling Haydenin jälkeen. Välillä ohikin, mutta kyllä Hayden tässä se päähemmo on. (Siitä hieman myöhemmin). Hänen (Jaffen) nimeä elokuvan krediittilistassa saisi nostaa reilusti..
Calhernin ja Haydenin hahmojen kautta elokuvaan saadaan vahvoja naishahmoja: Dixin eräänlaista on/off (platonista jopa, mutta läheistä) naista näyttelee hyvällä vaihtelulla (surullisen iloisesta romahtavaan) Jean Hagen ja Emmerichin nuorena rakastajattarena/epämääräisenä tapauksena (kutsuu Emmerichiä `Uncleksi`) itse Marilyn Monroe! Karisma on hänellä vahvasti kukallaan jo tässä varhaisroolissa. Emmerichin linnoituksen "vankina" olevaa vaimoa esittää surullisen alistuvan taitavasti Dorothy Tree.
Varsinkin siis näyttelijätyöt olivat tämän elokuvan se juttu. Heistä Jaffe ja Hayden ovat rooleissaan loistavia, eikä huonoa lenkkiä tähän ketjuun löydy muistakaan näyttelijöistä. Kaikki tukevat toisiaan ketjussa, kunnes ketju katkeaa.. Ja tämä katkeaminen, katkeamiset näytellään myös oivallisesti, lähes sydänverellä. Elokuvan viimeinen kohtaus jossa menettämäänsä karjatilaa vuosia kaipaillut Handley makaa hevosten nuuskittavana pellolla lyö kyyneleet kurkkuun. Kohtauksessa on yhtä aikaa laajuutta ja varsinkin kapeutta.
P.S. Näyttelijätyön lisäksi myös tämä mainittu voimakkaasti noirhenkinen teksti ja kuvaus auttoivat paljon tämän `heistailun` katsomisessa. Tässä elokuvassa liikutaan jo heti alusta alkaen todella murjuisissa maisemissa. Laitakaupungin laidoilla olevat kadut ovat kuin kivipeltoja; Murjotuista taloista pudonneet palaset reunustavat pölyisiä, harmaita kulkuväyliä joilla ei liiku juuri kukaan. Ei kukaan muu kuin satunnaiset rosvot ja poliisit.. Autiota, ankeata. Itse asiassa niin ankeata että värifilmikin olisi varmaankin näyttänyt harmaan pölyiseltä. Mutta onneksi tässä on kuitenkin noirmaisesti mustavalkofilmi käytössä.
"Just politics, baby. Good old dirty politics."
"But suppose we had no police force, good or bad."
sunnuntai 4. syyskuuta 2016
Panther girl of the Kongo (Usa-55)
Tämä serial kuuluu `valkoinen viidakkonainen`-`genreen`. Panther girl kuvailee viidakossa villieläimiä, mutta joutuu tietenkin myös harmeihin. Hänellä on kannattajansa, mutta tietty myös roistomaiset (eikun täydet roistot) vastustajansa. Perinteisesti pomona on rikollinen tiedemies, joka on pykännyt laboratorion bungaloviinsa. Hänen ja tämän serialin huikea clou on se että hän tekee ravuista(!) massiivisen kokoisia huikealla linimentillään. Huikeaa, todellakin! Ja aikamoisen uniikkia viidakkoympyröissä. Näillä jättiravuilla ja kahden (! yllättävän vähän serialeissakin) apurinsa kanssa hänellä on tarkoitus ajaa hyvikset pois viidakosta, jotta he voisivat omia löytämänsä salaisen timantilöydön/luolan itselleen.. Ja tämä luola/löytö on esillä lähinnä roistokolmikon puheissa (paljon ja pitkään..)
Mutta Panther girl ja hänen avustajansa, viidakkoseikkailijamies tietenkin vetävät pidemmän korren joka osassa. Elokuvassa paukkuvat pyssyt, päät ja nyrkit, nuolet ja luodit lentävät. Mutta perinteisesti luodit ja nuolet riittävät loputtomiin, tuliaseita sentään joskus ladataan, mutta leileissä pysyy koko ajan sama määrä nuolia (jos ei enemmänkin) vaikka niitä ammutaan valtavina sarjoina..
Nyrkkitappeluita riittämiin (lue liikaa), eli vähän väliä, ja tappeluksia yleensäkin, mutta kaikkein epäonnistunein osio on tämä rapujuttu. Se olisi ehkä toiminut yksittäisessä elokuvassa, mutta serialin mitassa (12 osaa) se vedetään jo muutamassa osassa kuiviin. Mutta se vain jatkuu, loppuun asti.. Jotain muuta olisi pitänyt keksiä, nyt oli vain löperöä jännitystä. Huikeinta olisi ollut tietenkin joka jaksolle oma jättihirviönsä, mutta kustannuskysymys. Toinen ihmettelyn (ja vähän naureskelun) aihe on se kun konnakaksikko laittaa Panther girlin ja seikkailijamiehen joka osassa kuolonpinteeseen, niin hehän eivät tietenkään serialien perinteitä noudattaen jää katsomaan lopputulosta, vaan ryntäävät aina tiedemiespomon luo kertomaan että nyt se kuoli, niin joka kerta pomo kysyy `Miksette jääneet katsomaan lopputulosta?` `Meidäthän olisi voitu nähdä.` `Maybe you right.` Yeah, right.. Niinkuin heitä ei olisi nähty ja kuultu jo tätä toistuvaa `loppumurhakeissiä` ennen, kun kaikki paukuttavat pyssyjä, nyrkkejä ja dynamiittiä ja huutavat että viidakko raikaa..
Mutta kyllä tämän tämmöisenä sunnuntaipäivän `tappajana` katsoo. Kohtaus jossa Panther girl, pukeutuneena pantteriksi painii leijonan kanssa (ja voittaa) pompahtaa yksittäisenä otoksena silmille. Ja tietenkin mukana on oltava mies gorillana-kohtaus.
Mutta Panther girl ja hänen avustajansa, viidakkoseikkailijamies tietenkin vetävät pidemmän korren joka osassa. Elokuvassa paukkuvat pyssyt, päät ja nyrkit, nuolet ja luodit lentävät. Mutta perinteisesti luodit ja nuolet riittävät loputtomiin, tuliaseita sentään joskus ladataan, mutta leileissä pysyy koko ajan sama määrä nuolia (jos ei enemmänkin) vaikka niitä ammutaan valtavina sarjoina..
Nyrkkitappeluita riittämiin (lue liikaa), eli vähän väliä, ja tappeluksia yleensäkin, mutta kaikkein epäonnistunein osio on tämä rapujuttu. Se olisi ehkä toiminut yksittäisessä elokuvassa, mutta serialin mitassa (12 osaa) se vedetään jo muutamassa osassa kuiviin. Mutta se vain jatkuu, loppuun asti.. Jotain muuta olisi pitänyt keksiä, nyt oli vain löperöä jännitystä. Huikeinta olisi ollut tietenkin joka jaksolle oma jättihirviönsä, mutta kustannuskysymys. Toinen ihmettelyn (ja vähän naureskelun) aihe on se kun konnakaksikko laittaa Panther girlin ja seikkailijamiehen joka osassa kuolonpinteeseen, niin hehän eivät tietenkään serialien perinteitä noudattaen jää katsomaan lopputulosta, vaan ryntäävät aina tiedemiespomon luo kertomaan että nyt se kuoli, niin joka kerta pomo kysyy `Miksette jääneet katsomaan lopputulosta?` `Meidäthän olisi voitu nähdä.` `Maybe you right.` Yeah, right.. Niinkuin heitä ei olisi nähty ja kuultu jo tätä toistuvaa `loppumurhakeissiä` ennen, kun kaikki paukuttavat pyssyjä, nyrkkejä ja dynamiittiä ja huutavat että viidakko raikaa..
Mutta kyllä tämän tämmöisenä sunnuntaipäivän `tappajana` katsoo. Kohtaus jossa Panther girl, pukeutuneena pantteriksi painii leijonan kanssa (ja voittaa) pompahtaa yksittäisenä otoksena silmille. Ja tietenkin mukana on oltava mies gorillana-kohtaus.
perjantai 2. syyskuuta 2016
The man on the Eiffel tower - Mies Eiffeltornissa (Usa-Ranska-49)
Georges Simenonin Maigret-tarinaan (en ole lukenut teosta) pohjautuva elokuva on mukavan sekava ja selvä tarina (outo yhdistelmä, mutta se jokseenkin toimii, siitä myöhemmin) joka junnaa ja etenee mukavalla vaihtelulla. Tylsääkin tosin välillä on.
Murha tietenkin tapahtuu ja sekalainen sakki on `syytettyinä`; Yhtenä epäiltynä on perinteisesti sukulainen, mutta sitten löytyy melkoisen eksentristä porukkaa: On mm puolisokeaa(!) puukonteroittajaa (Burgess Meredith! myös leffan toinen ohjaaja!) ja `rahatonta` ravintolahuijaria..
Maigrettina möyryää mukavan möyheästi Charles Laughton! Hänen tutkimusmetodeihinsa kuuluu kaljan kiskominen (välillä paljonkin, aamusta iltaan) kun pitää seurata baarin porukkaa.. Hienostoravintolastakin kaljaa löytyy (tyyliin `Meiltä saa vain sampanjaa`) kun Maigret vähän etsivämerkkiään vilauttaa..
Meredithin hahmo pidätetäänkin, mutta poliisien huijauslapulla hänet avitetaan pakoon, jotta etsivät ja poliisit voivat seurata häntä mahdollisen toimeksiantajansa tms luo. Seuraa mukavan hämmentävää tavaraa: Puukonteroittaja juoksee kotiinsa nukkumaan, ja etsivät tiiraavat kukin vuorollaan sängyssä kuorsaavaa puukkomiestä yläkerran asunnon lattiareiästä. Kyllä ideat sinkoilevat... Erilaisia katukyttäys kautta kyyläyskeikkoja (puolijuoksua kytättävien perässä) sitten on valitettavasti usein ja pitkään, no, ainakin riittämiin.. Lopussa on spektaakkelia.
Välillä tosiaan junnaava ja välillä myöskin ehkä vähän liian absurdin sotkuileva ja välillä vastaavasti liian alleviivaava, arvattava ja ilmeinen (kun en ollut lukenut kirjaa, en tiedä kuinka paljon tässä on laitettu kirjaa, filmiä suoraksi), mutta kuten sanottua, tämä absurdismin ja `tavallisuuden` sekoitus, mikstuura puri ainakin minuun. Mutta ehkä suurinpana voittona pidän hyvää näyttelijätyötä: Meredith ja varsinkin Laughton ovat oivallisia. Lisäksi elokuvassa näkyy Laughtonin kanssa karismaattisesti keskustelemassa muutaman minuutin ajan tuleva kulttikasvo Howard Vernon poliisipikkupomoroolissaan.
P.S. Elokuvan erikoisuuksia: Mies Eiffeltornissa kuvattiin Agfan Ansco värifilmille, on eräänlainen Eurooppaversio Technicolourille. Elokuvan krediiteissä yhdeksi näyttelijäksi on merkitty Pariisin kaupunki.
Murha tietenkin tapahtuu ja sekalainen sakki on `syytettyinä`; Yhtenä epäiltynä on perinteisesti sukulainen, mutta sitten löytyy melkoisen eksentristä porukkaa: On mm puolisokeaa(!) puukonteroittajaa (Burgess Meredith! myös leffan toinen ohjaaja!) ja `rahatonta` ravintolahuijaria..
Maigrettina möyryää mukavan möyheästi Charles Laughton! Hänen tutkimusmetodeihinsa kuuluu kaljan kiskominen (välillä paljonkin, aamusta iltaan) kun pitää seurata baarin porukkaa.. Hienostoravintolastakin kaljaa löytyy (tyyliin `Meiltä saa vain sampanjaa`) kun Maigret vähän etsivämerkkiään vilauttaa..
Meredithin hahmo pidätetäänkin, mutta poliisien huijauslapulla hänet avitetaan pakoon, jotta etsivät ja poliisit voivat seurata häntä mahdollisen toimeksiantajansa tms luo. Seuraa mukavan hämmentävää tavaraa: Puukonteroittaja juoksee kotiinsa nukkumaan, ja etsivät tiiraavat kukin vuorollaan sängyssä kuorsaavaa puukkomiestä yläkerran asunnon lattiareiästä. Kyllä ideat sinkoilevat... Erilaisia katukyttäys kautta kyyläyskeikkoja (puolijuoksua kytättävien perässä) sitten on valitettavasti usein ja pitkään, no, ainakin riittämiin.. Lopussa on spektaakkelia.
Välillä tosiaan junnaava ja välillä myöskin ehkä vähän liian absurdin sotkuileva ja välillä vastaavasti liian alleviivaava, arvattava ja ilmeinen (kun en ollut lukenut kirjaa, en tiedä kuinka paljon tässä on laitettu kirjaa, filmiä suoraksi), mutta kuten sanottua, tämä absurdismin ja `tavallisuuden` sekoitus, mikstuura puri ainakin minuun. Mutta ehkä suurinpana voittona pidän hyvää näyttelijätyötä: Meredith ja varsinkin Laughton ovat oivallisia. Lisäksi elokuvassa näkyy Laughtonin kanssa karismaattisesti keskustelemassa muutaman minuutin ajan tuleva kulttikasvo Howard Vernon poliisipikkupomoroolissaan.
P.S. Elokuvan erikoisuuksia: Mies Eiffeltornissa kuvattiin Agfan Ansco värifilmille, on eräänlainen Eurooppaversio Technicolourille. Elokuvan krediiteissä yhdeksi näyttelijäksi on merkitty Pariisin kaupunki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)