Ja sama asioidenkäsittely jatkuu Rohmerilla läpi lukuisten elokuvien aina tähän viimeisimpään elokuvaan, onnistuminen tämäkin.
Hyvin yksinkertaisen satumainen tarina; Rakastavaisten elämä on vaikeaa, piiloittelevaa, mutta silti (eräänlaista) rakastavaisten elämää. Mutta sitten nainen luulee `paimenprinssinsä` kuolleen ja mies luulee paimennaisensa ehkä hänet hylänneen, erilaisten sanomisien, sattumusten takia. Toisista eksytään ja toisiin tutustutaan, mutta heidän välinen lanka ei koskaan katkea. Eikä varsinkaan katkea Rohmerin tarinalanka, se tekee taas yksinkertaisesta kaunista, toimivaa, ylevää.
Hyvää, juuri sopivasti kökön satumaista `amatööri`näyttelemistä ja esim kökköjä "joukkokohtauksia" (pikkuisen porukkaa pellolla pyörimässä), jotka osiltaan tekevät helposti tarinaa ja sulautuvat isommaksi onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Sitä Rohmerin taikaa ja taitoa, nääs... Mestarin jälki, mestarin merkki..
Vähäisten, yksinkertaisten tapahtumien, yksityiskohtien summa on Rohmerilla jälleen huomattavasti laskutoimitustaan suurempi.
Roskasta versoo taide. - Elokuvat elää, sarjat sucks! Etupäässä elokuvaa. Näkyjä, täkyjä..
torstai 24. toukokuuta 2018
Sign of Leo (Ranska-59)
Amerikanpariisilainen, rikkaissa elitistipiireissä liikkuva lähes tyhjätasku supliikkimies Jess (Pierre Wesserlin) saa perinnön ja juhlat alkavat. Ja loppuvat, koska perintö meneekin toiselle. Jessistä tulee kaduilla laahustava, kiveyksillä ja puistoissa nukkuva pukupultsari. Tämä laahustus ja nukahtelu, nukkumisepisodi kestää kauan, kuten pitääkin. Se tuo hyvää ja jämäkkää katujen suolaa muuten aika yksinkertaiseen tarinaan. Mutta asialla onkin `yksinkertaisten tarinoiden taitava monipuolistaja` Eric Rohmer. Ja hän on tämän asian ytimessä heti tässä esikoisohjauksessaan.
Wesserlin on roolissaan, rooleissaan oikeastaan (rikkaitten `pellenä`/supliikkiselviytyjänä sekä katulaahustajana) erittäin hyvä. Ja Pariisin matkailukohteita, ihmisvilinää ja sivukortteleita, sekä päiviltä että öiltä, esitellään rauhallisen, tuskaisan antaumukselliseti. ("This rotten city:") Oivallinen idea on Jessin (`Paroni`) ja häntä lastenvaunuissa työntävän Katukeikarin, Katukeisarin oopperaesitykset terassien katukuiluissa. Ja miten lopussa käykään...
Värikästä yksinkertaisuutta. Kuten sanottua Eric Rohmer oli asiansa ytimessä heti tässä esikoisohjauksessaan.
maanantai 21. toukokuuta 2018
The Phantom Light - Kummitusmajakka (Englanti-35)
Walesilaisen kylän majakassa on Phantom Light, Aavevalo, joka on aiheuttanut ainakin edellisen majakanvartijan `murhan` ja tehnyt toisen hulluksi. Jostain syystä viimeksimainittua pidetään vieläkin majakalla sängyssä makaamassa. Välillä köysissä, välillä ilman, välillä hän karkaa.. Valo on aikaisemminkin aiheuttanut karkaamisia, katoamisia, kauhua...
Näitä juttuja kuulee ja jotain näkeekin uusi majakanvartija, joka joutuukin aikamoiseen pyöritykseen. Ja moni muukin. Sillä majakkakauhisteluiden vastaisesti siellä pyörii porukkaa kuin pienessä kylässä; Paikalla on (ja jää) uuden vartijan lisäksi tuo mainittu sänkymies sekä vartijan apurit, vanha valittaja ja nuori naureskelija. Lisäksi paikalle `haaksirikkotuu` mies pienessä purtilossaan ja purtilon pienuudesta (avomoottorivene) huolimatta huomaamatta jäänyt nainen, salamatkustaja. Joku onkin sitten perinteisesti toimittaja, joku etsivä, joku armeijasta, joku pahis.... Ja taitaa se pieni kyläkin lopussa soutaa paikalle.
Michael Powellin ohjaajaura loppui, lopetettiin oikeastaan kauhumestariteokseen Peeping Tom, mutta hän näkyy tehneen `kauhua`, kauhu-quickien myös uransa alkupuolella. Tämä on eräänlaista kauhua ja eräänlaista komediaa, jonkinlaista jännitystä (viimeiset puoli tuntia) ja jäykkää draamaa. No, jäykkää on kauhu, komediakin, tosin Gordon Harker uutena vartijana ja Binnie Hale salamatkustajana ovat hyviä. Jenkit olisivat luultavasti tehneet tästä hauskemman, hullumman ja jäykistelemättömämmän. Ehkä jännittävämmänkin.
Näitä juttuja kuulee ja jotain näkeekin uusi majakanvartija, joka joutuukin aikamoiseen pyöritykseen. Ja moni muukin. Sillä majakkakauhisteluiden vastaisesti siellä pyörii porukkaa kuin pienessä kylässä; Paikalla on (ja jää) uuden vartijan lisäksi tuo mainittu sänkymies sekä vartijan apurit, vanha valittaja ja nuori naureskelija. Lisäksi paikalle `haaksirikkotuu` mies pienessä purtilossaan ja purtilon pienuudesta (avomoottorivene) huolimatta huomaamatta jäänyt nainen, salamatkustaja. Joku onkin sitten perinteisesti toimittaja, joku etsivä, joku armeijasta, joku pahis.... Ja taitaa se pieni kyläkin lopussa soutaa paikalle.
Michael Powellin ohjaajaura loppui, lopetettiin oikeastaan kauhumestariteokseen Peeping Tom, mutta hän näkyy tehneen `kauhua`, kauhu-quickien myös uransa alkupuolella. Tämä on eräänlaista kauhua ja eräänlaista komediaa, jonkinlaista jännitystä (viimeiset puoli tuntia) ja jäykkää draamaa. No, jäykkää on kauhu, komediakin, tosin Gordon Harker uutena vartijana ja Binnie Hale salamatkustajana ovat hyviä. Jenkit olisivat luultavasti tehneet tästä hauskemman, hullumman ja jäykistelemättömämmän. Ehkä jännittävämmänkin.
sunnuntai 20. toukokuuta 2018
Montparnasse 19 (Ranska-58)
Tämä elokuva tulvii, velloo kaikin puolin kuolemaa; Max Ophulsin piti ohjata se (ilmeisesti teki jotain valmisteluja, käsikirjoitusta mutta ei kuvausta), mutta kuoli, jonka jälkeen Jacques Becker astui, istui ohjaajan saappaisiin ja tuoliin (elokuva avautuu Ophulsin muistotekstillä, Becker itse kuoli -60) ja elokuva kertoo alkoholisoituneesta, köyhästä, masentuneesta, ennen suosiotaan kuolleesta taiteilijasta Amadeo Modligianista (häntä esittää Gerard Philippe, hän kuoli -59).
Ja voi kuinka tätä elokuvaa onkin haukuttu, solvattu! Latteaksi, mitättömäksi, siistiksi, sliipatuksi. Philippeä varsinkin. Minusta hän tuo vahvasti esiin alkoholin ja alkoholistin alistuneen ujon röyhkeyden ja välinpitämättömän löysän taiteeseen tarttumisen (joka kuitenkin loi ja toi upeaa jälkeä, hänen itse sitä tietenkään hyväksymättä) välisen epätoivon kuilun. Tai sillan. Joka vie takaisin samalle hetteikölle. Tätä armotonta olotilaa kuvaa ja kiteyttää hyvin suomen sana Pyh. Ilman huutomerkkiä.
Eihän alkoholin ja alkoholistin kulku kulje selvää(sic!), ennaltamäärättyä reittiä. Mutta usein kuitenkin kulkee. Tämän "itsestäänselvyyden"/`kliseen`/paradoksin Philippe, "humalassakin" handlaa.
Naishahmot (Lilli Palmer, Anouk Aimee) muusattu ehkä vähän liiankin avuliaiksi, itsestään tietoisiksi, mutta myös varsinkin itseään suuren taiteilijan rinnalla vähätteleviksi muusa-hahmoiksi. Toisaalta varsinkin Aimeen esittämän, Taiteilijan Naisen karu kohtalo, karu kuolema jätetään kertomatta. Myyttiä ylevöitetään liikaa, jättämällä asioita pois. Lino Venturan nurkissa ja kulmissa kuikuileva, kurkkiva kusipäähahmo, välillä vilahteleva taidemyyntirotta (joka lopuksi huijaa Modligianin teokset itselleen) on ok:n onnistunut hahmo, nimenomaan kusipäisyydessään, mutta kaukana vielä esim varsinkin tulevista, loistavista gangsterirooleistaan.
Montparnasse 19 on paljon, paljon haukkujaan, solvauksiaan parempi elokuva. Tarina on tanakka. Ja poistoistaankin huolimatta tanakasti toteutettu.
Ja voi kuinka tätä elokuvaa onkin haukuttu, solvattu! Latteaksi, mitättömäksi, siistiksi, sliipatuksi. Philippeä varsinkin. Minusta hän tuo vahvasti esiin alkoholin ja alkoholistin alistuneen ujon röyhkeyden ja välinpitämättömän löysän taiteeseen tarttumisen (joka kuitenkin loi ja toi upeaa jälkeä, hänen itse sitä tietenkään hyväksymättä) välisen epätoivon kuilun. Tai sillan. Joka vie takaisin samalle hetteikölle. Tätä armotonta olotilaa kuvaa ja kiteyttää hyvin suomen sana Pyh. Ilman huutomerkkiä.
Eihän alkoholin ja alkoholistin kulku kulje selvää(sic!), ennaltamäärättyä reittiä. Mutta usein kuitenkin kulkee. Tämän "itsestäänselvyyden"/`kliseen`/paradoksin Philippe, "humalassakin" handlaa.
Naishahmot (Lilli Palmer, Anouk Aimee) muusattu ehkä vähän liiankin avuliaiksi, itsestään tietoisiksi, mutta myös varsinkin itseään suuren taiteilijan rinnalla vähätteleviksi muusa-hahmoiksi. Toisaalta varsinkin Aimeen esittämän, Taiteilijan Naisen karu kohtalo, karu kuolema jätetään kertomatta. Myyttiä ylevöitetään liikaa, jättämällä asioita pois. Lino Venturan nurkissa ja kulmissa kuikuileva, kurkkiva kusipäähahmo, välillä vilahteleva taidemyyntirotta (joka lopuksi huijaa Modligianin teokset itselleen) on ok:n onnistunut hahmo, nimenomaan kusipäisyydessään, mutta kaukana vielä esim varsinkin tulevista, loistavista gangsterirooleistaan.
Montparnasse 19 on paljon, paljon haukkujaan, solvauksiaan parempi elokuva. Tarina on tanakka. Ja poistoistaankin huolimatta tanakasti toteutettu.
keskiviikko 9. toukokuuta 2018
Blue Vengeance (Usa-89)
"Time to die... NoT!" Ohjaaja J. Christian Ingvordsenin mestarijysäys pamahti jo uran alkuvaiheessa. Blue Vengeance on outo genrehybridi (kauhu ja poliisitoiminta), joka alkaa Mirror Man-massanurhaajan vankilahirttäytymisellä, mutta muinaiset voimat herättävätkin hänet henkiin. Hemmo on Muinaistaistelija, mutta varsinkin hän on Warriors of The Inferno-heavybändin fani. Bändin biiseissä muinaismeininki yhdistyi raakaan ja raivoisaan heavyrockiin. Edellisessä lauseessa bändi laitettiin imperfektiin, koska hemmo huomaakin että esim yhdestä bändin jäsenestä on tullut riivattu, räppäri ja toisesta virkamiesportaan kellarikerros. Hevi on haihtunut. Ja kun hemmo saapuu karkumatkallaan kotiin, äiti sanoo: "Missä sinä olet ollut?! Päivällinen on valmis! - Mene huoneeseesi siitä!!"
Eli murhat jatkuvat ( höpöttäjä-autoilijan ["You should go out more often."] kannattaa [not!] ottaa veripunapisaraisessa t-paidassa pyörivä ja omituisia hevisloganeita jauhava tyyppi kyytiin) ja poliisi joka on ollut mukana hemmon ensiesiintymisessä joutuu uudestaan Infernoon; Poliisihemmo on ammoin ajanut poliisikaverinsa vilkkuvaloiseen hevihelvettiin, elikkä Mirror Man-murhaajan murjuun (ja poliisimurhahan siinä syntyy ennenkuin hän ehtii edessäjuoksevan kaverinsa juosta kiinni), ja nykyisin hän on ajanut itsensä pois töistä ja avioeroon.. Mutta kuten kirjoitettua, Peilimies on back, ja samoin on Poliisi...
Punatukkaisen punkkaritytön (legendaarisella CBGB-rock-klubilla käydään liikaakin) avustuksella hän pääsee Peilimiehen keissiin uudestaan kiinni, ja armoton juoksu Peilimiehen perässä alkaa...
Vaikkakin elokuvassa on tylsäsuvantojakin, niin on tämä kuitenkin aikamoinen pläjäys! Harvasta elokuvasta esim löytyy `ritari`turnajaista jossa kummallakin `ritarilla` on pitkät putkipeitset aseina kainaloissaan, mutta `hevosina` moottoripyörä ja etukorillinen polkupyörä! Tai kohtauksia, joissa karkulaishemmomassamurhaaja vetää valtavan määrän tappotyökaluja, pyövelinkirvestä myöten, nahkatakkinsa selkämyksen alta. Tai kohtausta jossa punainen lelu-uzi maalataan mustaksi, ja täydestä menee!
Täydestä menee meikäläiselle myös Blue Vengeance!
P.S. Rakkaasta elokuvasta on monta mietelmää!
Eli murhat jatkuvat ( höpöttäjä-autoilijan ["You should go out more often."] kannattaa [not!] ottaa veripunapisaraisessa t-paidassa pyörivä ja omituisia hevisloganeita jauhava tyyppi kyytiin) ja poliisi joka on ollut mukana hemmon ensiesiintymisessä joutuu uudestaan Infernoon; Poliisihemmo on ammoin ajanut poliisikaverinsa vilkkuvaloiseen hevihelvettiin, elikkä Mirror Man-murhaajan murjuun (ja poliisimurhahan siinä syntyy ennenkuin hän ehtii edessäjuoksevan kaverinsa juosta kiinni), ja nykyisin hän on ajanut itsensä pois töistä ja avioeroon.. Mutta kuten kirjoitettua, Peilimies on back, ja samoin on Poliisi...
Punatukkaisen punkkaritytön (legendaarisella CBGB-rock-klubilla käydään liikaakin) avustuksella hän pääsee Peilimiehen keissiin uudestaan kiinni, ja armoton juoksu Peilimiehen perässä alkaa...
Vaikkakin elokuvassa on tylsäsuvantojakin, niin on tämä kuitenkin aikamoinen pläjäys! Harvasta elokuvasta esim löytyy `ritari`turnajaista jossa kummallakin `ritarilla` on pitkät putkipeitset aseina kainaloissaan, mutta `hevosina` moottoripyörä ja etukorillinen polkupyörä! Tai kohtauksia, joissa karkulaishemmomassamurhaaja vetää valtavan määrän tappotyökaluja, pyövelinkirvestä myöten, nahkatakkinsa selkämyksen alta. Tai kohtausta jossa punainen lelu-uzi maalataan mustaksi, ja täydestä menee!
Täydestä menee meikäläiselle myös Blue Vengeance!
P.S. Rakkaasta elokuvasta on monta mietelmää!
sunnuntai 6. toukokuuta 2018
Reijo Routa: Erämaan armoilla (Suomi-57)
Jos kirjan tekijä on nimeltään Reijo Routa, yhden pääosapojan Pyry Kinos ja kirjan nimi Erämaan armoilla, niin tietää että nyt poraudutaan peruskallioon. Ja jäiseen sellaiseen.
Kaksi koululaispoikaa lähtee Lappiin seikkailemaan vedonlyönnin seurauksena; Ilman kunnollista karttaa, (kohta) ilman ruokaa ja pahikset perässä. (Ensimmäinen pahis luihuu, luisuu junaan jo Lappiin lähdettäessä ja Lapissa törmätäänkin tietenkin sitten siihen varsinaiseen pahikseen, peruukkipahikseen.)
Käytän `kuvaillussani`toisteisuutta, koska se kuuluu niin olennaisena osana tähän vanhaan nuorisokirjagenreen; Teos on jaarittelevanjämäkkä, jämäkänjaaritteleva, tanakantoisteinen, toisteisentanakka. En voisi kuvitellakaan näitä kirjoja ilman tätä jämäkänjunnaavaa, junnaavanjämäkkää elementtiä. Se on näiden teosten perussuolaa.
Tämän kirjan erikoisena elementtinä on junassa käytävä kuolemantuomiokeskustelu: "ja pian oli vaunu jakautunut kahteen leiriin, josta toinen vastapuolueen(!) mielestä halusi hirttää pienimmätkin taskuvarkaat, kun taas toinen tahtoi erityisellä huolella hoitaa rikollisia valtion täysihoitoloissa." Ja nälkähoureinen nälkämään vaellus ja epäonnistumisien suma melkein hukkumisineen ja koiran kuolemisineen, kastumisineen ja kylmiintymisineen vie lähes puolet koko kirjasta. Näiden kirjojen perustavara, perustyypillisyys, Lapin luonnonjylhyyden karu kehunta on tässä lähes minimissä. Lappi näyttää lähes koko ajan kylmiä, kalseita kasvojaan ja kelejään. Muuten kirja on perusmenoa ja meininkiä:
Reippaita poikia, reipasta menoa (ainakin reippaita sanoja ja sanontoja), seikkailua, vahvaa junnaavuutta, toimintaakin. Peruskallion perussuolaa. Ainakin sellaisille, joille aikakauden `eri jännä`-meno ja nykysilmin katsottuna (ja monille senaikaisinkin silmin sanottuna, nähtynä) pakotetun, puristetun tekoreipas-meininki puree ja tehoaa.
Kaksi koululaispoikaa lähtee Lappiin seikkailemaan vedonlyönnin seurauksena; Ilman kunnollista karttaa, (kohta) ilman ruokaa ja pahikset perässä. (Ensimmäinen pahis luihuu, luisuu junaan jo Lappiin lähdettäessä ja Lapissa törmätäänkin tietenkin sitten siihen varsinaiseen pahikseen, peruukkipahikseen.)
Käytän `kuvaillussani`toisteisuutta, koska se kuuluu niin olennaisena osana tähän vanhaan nuorisokirjagenreen; Teos on jaarittelevanjämäkkä, jämäkänjaaritteleva, tanakantoisteinen, toisteisentanakka. En voisi kuvitellakaan näitä kirjoja ilman tätä jämäkänjunnaavaa, junnaavanjämäkkää elementtiä. Se on näiden teosten perussuolaa.
Tämän kirjan erikoisena elementtinä on junassa käytävä kuolemantuomiokeskustelu: "ja pian oli vaunu jakautunut kahteen leiriin, josta toinen vastapuolueen(!) mielestä halusi hirttää pienimmätkin taskuvarkaat, kun taas toinen tahtoi erityisellä huolella hoitaa rikollisia valtion täysihoitoloissa." Ja nälkähoureinen nälkämään vaellus ja epäonnistumisien suma melkein hukkumisineen ja koiran kuolemisineen, kastumisineen ja kylmiintymisineen vie lähes puolet koko kirjasta. Näiden kirjojen perustavara, perustyypillisyys, Lapin luonnonjylhyyden karu kehunta on tässä lähes minimissä. Lappi näyttää lähes koko ajan kylmiä, kalseita kasvojaan ja kelejään. Muuten kirja on perusmenoa ja meininkiä:
Reippaita poikia, reipasta menoa (ainakin reippaita sanoja ja sanontoja), seikkailua, vahvaa junnaavuutta, toimintaakin. Peruskallion perussuolaa. Ainakin sellaisille, joille aikakauden `eri jännä`-meno ja nykysilmin katsottuna (ja monille senaikaisinkin silmin sanottuna, nähtynä) pakotetun, puristetun tekoreipas-meininki puree ja tehoaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)