City that never sleeps (Usa-53)

Tässäpä nimekäs halpis-noir joka alkaa konkreettisella, kaikuvalla kaupunki-puheella; Kaupunki (Chicago) puhuu katsojalle: `I am the city` `I am the voice, the heartbeat of this giant, sprawling, sordid and beautiful, poor and magnificent citadel of civilization.` Ja sitten Kaupunki, Kaupunkiääni esittelee elokuvan henkilöitä, mm taikurin joka muuttaa jäniksen silinterihatussa pistooliksi. Ja elokuva on taas kerran `poliisin viimeisen työpäivä`-genren edustaja. Elokuvan parhaat palat ovat keskivaiheen kekseliäänkökkö ryöstökohtaus ja varsinkin lopun `Man or robot?`-`Man or machine?`- `Freak in the window`-hahmon, hopeanaamaisen, frakkipukuisen, silinterihattuisen, näyteikkunassa esiintyvän `Machine Manin` joutumisen ammuskelumurhan ainoaksi silminnäkijäksi. ("Is he crying?) Leffan loppu yleensäkin kutoo teemoja hyvin yhteen (vaikkakin katsojan matka sinne on ollut välillä raskas), sisältääpä se jopa eräänlaisen etukäteisen ja käänteisen Dirty Harry-badgenheittokohtauksen.

Outo-noir, jonka katsoo outoutensa takia, mutta eipä juuri muun. Mutta katsoo kuitenkin. Ja yhä kuitekin. outoudestaan huolimatta perus-noir. Vähän tästä outoudesta ja elokuvan nimestä; Tässä Tämä Kaupunki ei jylhistä alkupuheistaan huolimatta ole oikein Kaupunki joka ei koskaan nuku. Liioittelulta tuntuu.

"Johnny, come here" "I`ve been there."

Evil Within (Usa-2002-2017)

Gettyjen rikassuvun jäsen, eksentrikko-elokuvaohjaaja (tämä yksi tuotos, mutta sitäkin parempi) ja leffafiili Andrew Getty uhrasi terveytensä ja elämästään noin 15 vuotta, viimeiset voimansa ja rahansa(?) ja lopulta elämänsä tämän kauhumestariteoksen tekemiseen.


Kehitysvammainen poika saa lahjaksi peilin, joka osoittautuu Pahuuden Peiliksi. Seuraa erityisperheasiaa, syrjintää, murhaa. Mutta elokuva ei ole vammaissploitaatiota, vaan vakavasti (ei aina tosin vakaasti) tehty kauhuelokuva vakavasta aiheesta; Kehitysvammainen, kehitysvammaiset perheessä, eristyksessä, laitoksessa, yhteiskunnassa... Sairauden julmuus, läheisten jaksaminen, sosiaalityöntekijät...
Elokuvassa kekseliäitä surrealistisia unikuvia-painajaisia: Mies pitää isoa, käynnissä olevaa helikopteria kädessään, huvipuisto autiomaassa, vetoketju takaraivossa ja selkärangassa (jotta paha pääsee pujahtamaan, sujahtamaan, tunkeutumaan nahkoihin...)
Frederick Koehler, Sean Patrick Flanery, Michael Berryman


Kauhuelokuvan keinoilla tehty omapäinen luomus, omapäinen tuotos tärkestä aiheesta.


P.S. Gettyjen suvustahan löytyy toinenkin elokuva-alan mies, Balthazar Getty.

Tight Spot (Usa-55)

Juonirakenteeltaan tappavan tylsä, mutta näyttelijäsuorituksiltaan laadukas `suojeltavaa todistajaa piiloitellaan`-`genren`edustaja. Ginger Rogers on suojeltava vankilaleidi, Brian Keith etsivä- poliisi, Edward G Robinson asianajaja ja Lorne Greene gangsteripomo.

Suojeltavaa suojellaan lähes koko elokuvan ajan hotellihuoneessa. Eli mukana valtavasti puhetta, lopussa pikkuisen toiminnallista dramatiikkaa. Mutta `hotellikuolema` tarttuu katsojaankin. Vahvana pluspuolena pitää mainita lopun erittäin lyhyt ja ytimekäs oikeussalikohtaus, mutta tylsähän tämä on.

Dick Spanner P.I. (Bri-86-87)

Thunderbirds-Gerry Andersonin lyhytaikainen suht ei-korrekti-episodointi Dick Spanner P.I. on noir-ja dekkaripilarymistely joka sijoittuu suht lähiavaruuteen, New Yorkiaaniseen nukkekaupunkiin. Poikkeuksellisesti nyt käytetään paljon stop motion-muovailuvahameininkiä, millä onkin hyvä esittää kaikenlaisia ja kokoisia avaruusmölliäisiä ja ihmisiäkin, tietty.
Yksityisetsivä Spanner taas on muovailuvahan ja `pellin` ristisiitos, peltipäinen ja nyrkkinen, jalaton berberihemmo (kai muka robottia takin allakin) joka liitää, pyörii (hänellä on renkaat) vauhdilla pitkin paheellisten katujen pintaa... (Ensimmäisessä jaksoryppäässä selvitetään kadonnutta sirkuksen ihmiskuulamiestä. [`Someone says, that he`s fired!`], viimeinen osarypäs taas on enteellisesti nimeltään The Case of The Missing Episode.)


Sarja (ainakin dvd) sisältää kolme eri episodikokonaisuutta ja ne taas serialmaisesti tusinan verran jaksoja. Serialmaista on myös se, että jokainen jakso päättyy cliffhangeriin, vaaranpaikkaan..
Kieli poskessa ja aivot avaruudessa tehdyt tarinat ovat mukavan kökköä läppää, ja nimenomaan kökköä dekkari-noir-läppää, ja nämä lausahdukset ovat kökön `kekseliäitä`, ja varsinkin konkreettisen sananmukaisesti esitettyjä. Kuten esim: `I took-open-close the case`, `Basketcase`, `I smell a rat` - `Something fishy here` `I hit the sack`,  `I´m in a jam!` `Someone`s tailing me`.`Scotch on the rocks`, `I get the picture`-`I`m framed!`, `This is murder one` - `Twice`. Lisäksi mm seuraavaa: Avaruusaluksen perässä lukee `Ylipitkä kuljetus`, Kaupunki on täynnä voimakkain vilkkuvaloin varustettuja valotauluja joissa lukee "Save Electricity", seinään on tägätty `Ban the graffiti", baarin nimi on Crow Bar (baarin logossa tietenkin korppi ja sorkkarauta), lääkekaapissa lukee Thirst aid ja postilaatikoissa Mail ja Femail. Elokuviinkin viitataan, elokuvajulisteessa on Arnold Scwartzburgerin Decorator, maalipensseli käsissään ja toisessa julisteesa Casablancasta on tullut Timbuktu.

Sirkusteltta-Avaruusalus, Kuorsaava Kerrostalo, Sing a Song-vankila...and Topless Mutants


Kivaa kovaa tykitystä niin dialogin kuin visuaalisuutensakin puolesta. Mutta sen verran kovaa, että välillä pitää vetää naurua, happea, henkeä, lepoa....

One Step Beyond (Usa-59-61)

Tuli saatua dvd-boxina Twilight Zonen tv-sarja edeltäjyys-samanaikaisuus, ja TZ:taa tuntemattomampi tapaus (Madness-maisen, heh, nimen omaava) One Step Beyond. 70 jaksoa (kaikki eivät mukana boksissa), olen nyt katsellut niitä järjestyksessä ja sieltä täältä nimien, juonikuvausten mukaan. Samalla tavoin tulen kirjoittamaan pikkuhiljaa niistä tänne. Jakson eteen laitan aina sen järjestysnumeron sarjassa.


Sarjan juontaja, ohjaajakin ja eräänlainen esiintyjäkin on John Newland, hän "tunkee" `aina` alussa ja lopussa kunkin jakson kulisseihin.




1. Ihan ensimmäinen jakso vuodelta-59, The Bride Possessed. - Häämatkalla ollut nainen muuntuu henkisesti erään itsemurhapaikan kohdalla itsemurhan tehneeksi naiseksi. Ja alkaa tätä kautta, sairaalavuoteen kautta eräänlaisesti selvittämään tapausta. Hyvin nimetty, näytelty suht kekseliään- jämäkkä (ainakin silloin) tarina. Tosin Morsiamesta on tehty liiankin bimbo (samoin kuin aviomiehen kavereista). En tiedä yritetäänkö tällä erottaa kikattavalla, piipittävällä äänellä puhuva Morsian ja matalalla örinällä puhuva itsemurha-vastinkappale toisistaan, mutta se olisi tullut esille vähemmilläkin äänien äärimaneereilla.




2. Night of April 14th (-59) - Titanic-tarina. Nainen näkee unia jossa hänen aviomiehensä hukkuu, mutta unet ovat fuulaa, koska he ovat menossa häämatkalle Sveitsiin, jossa `ei voi hukkua`(!!). Mutta sitten käykin niin, että aviomies on saanut liput Titanicille, ja loppu on `historiaa`..
Jämäkkä tarina, Titanic ei ole aivan studiotuotoksen näköinen (tosin sisäkuvat tietenkin jostain maanpäällisestä palatsista, sen halleista ja portaikoista.) Aviomiehenä Patrick Macnee.





4. The Dark Room. Valokuvaajanainen saapuu Pariisin kuvaamaan `tavallisia ihmisiä`. Lähes heti tyhjästä ilmestyy kummallisiin vaatteisiin pukeutunut kumma kameraapelkäävä mies. Tässä tämä jakso. Kummaa miestä esittävän miehen irvistelevä näytteleminen huonolla tavalla outoa ja erikoista, eli siis huonoa. Cloris Leachman valokuvaajattarena on hyvä. Julman raastava yksityiskohtava ovat hänen jatkuvat pääkipunsa, odotin niihin jotain ratkaisua. Sellaista ei tullut, jos se ei ole näin heppoinen; Se olisi eräänlaista konkreettista, sananmukaista aavekipua. Toivottavasti kuitenkaan ei, mutta odotin tukevampaa twistiä. Tai edes jonkinlaista twistiä. Dark Room on vaimea, laimea floppi.


45. Vanishing Point (-60) Pariskunnan tappelun (jälleen) jälkeen nainen jättää miehen kuistille ja paukkaa raivoissaan (heidän) taloonsa. Ja Talo kadottaa, imaisee, näkymättömäitsee hänet olemattomiin, kuulumattomiin. Ja miestä tietenkin epäillään murhasta. Mutta kun ruumista ei löydy.. Mies palaa Taloon, sänki sakenee ja järki sekonee.. Hän nousee yläkertaan...
Jämäkän mystinen puolituntinen. Tällä kertaa Newland oikein ottaa dialogia näyttelijän kanssa. Oiva idea.


77. The Last Round (-61) Charles Bronson ikääntyneenä (ei nyt niin ikääntyneenä, ihan hyvässä kuosissa) nyrkkeilijänä. Häntä ja muita, katsojiakin kiusaa aaveareena, aavekehä ja aavenyrkkeilijä. Vaikka nyrkkeilyelokuvat ovat yleensä juuri siihen liittyvää, niin tämä tyrmää tylsyydellään (vaikka Bronson onkin hyvä), vaikkakaan ei kestä puolta tuntiakaan. Ei olla muualla kuin pukukopissa ja kehässä. Tylsä tarina. Tunkkainen toteutus.


92. Sorcerer. Ensimmäisen Maailmansodan saksalaisupseeri (Christopher Lee) väittää väittämistään, inttää inttämistään `kuulusteluissa`, että hän on tappanut petollisen naisystävänsä. Vaikka välimatkaa on satoja kilometrejä! Lee hyvä (hän kannattelee tarinaa) tyypilliseen tapaansa ylijäykkänä (taito se on sekin, ja tähän se sopii, kuten myös esim Draculaan) upseerina.
"Take a big step..."


3. Emergency only (-59). Cocktailkutsujen selvänäkijä kertoo tuntemattomalle miehelle hänen seuraavan vuorokauden tulevaisuudestaan, joka sisältää mm junaa ja veitsinaista. Jännitys kasvaa ihan hyvin, loppu katsojasta riippuen joko jännityksen lasku tai Valitut palat-tyylinen ihmetarina. Tai molempia. Kyllä tämän katsoo. Newlandin liioittelevasta alkupuheesta: "But this one..oh boy..this one."


36. Make Me Not a Witch. (-61) Taas Valitut Palat-kamaa, uskontotwistillä. Virkistävä noitatarina, siinä mielessä, että se tapahtuu suht tekoaikaan, ei ainakaan lähimainkaan keskiajalla. Tai tyttö, nuori nainen on oikeastaan yhtäkkiä ajatustenlukija. Ja saattaa kusipäiset vanhempansa entistä kusipäisemmiksi. Sitten seuraa elokuvan nimen mukaista kirkkorukousta, kilttiä pappia, kadonneita lapsia, mykkää miestä. Tarina kantaa joten kuten, mutta vähän juosten kusten. Mutta välillä kiva katsoa kilttiä, uskonnollista `noita`tarinaa. Vaikka totutus onkin tönkkö. Vnhempien kusipäisyyskin pyyhkiytyy kuin taika(sic)iskusta.

32. Reunion (-59) No, nyt on Valittuja Paloja kauhukierteellä! Nuorten saksalaisten ryhmä pitää picniciä juuri sodan aattona, kynnyksellä. Tulevasta sodasta tietäen tai ei, joku jopa sitä toivoen. Sillä ryhmästä yksi on natsismin kannattaja, loput eivät. Picnicporukka saa radiosta Tiedon, Saksan Sodanjulistuksen, Hyökkäyksen Puolaan. Sovitaan että nähdään tällä samalla paikalla sodan jälkeen ensimmäisenä sunnuntaina. Mukaan tulee mustasukksisuutta, murhaa, luurankolentäjää...
Sitten siirrytään aurinkoisista, mutta mustien pilvien ympäröimistä etkoista suoraan julmiin jatkoihin, siihen ensimmäiseen sunnuntaihin. Pitkästä, julmasta sodasta ei näytetä mitään. Mutta näytetään mitä se, sota, tekee julmille ja vähemmän julmille, pienille ihmisille. Otteessaan pitävä tarina.

49. The Clown (-60) Varhainen klovnikauhistelu. Mutta Klovni ei ole vielä läpeensä paha. Paha mies, hyvä nainen ja hyvä-pahaklovni sopivan suttuisen sirkusmaailman takapihoilla. Areenoita ei nähdä. Areenoilla ei käydä. Ei olla valokeilassa, vaan hämärässä. Klovnit ovat aina takakujien kulkijoita, hyvätkin. Hyvä Klovni `muuttuu` kuten ikuisen janusnaamionsa kuvaa, myös janusmieliseksi pahuuden poistajaksi. Pystyy jopa ruumiista irtautumiseen.
Ei ehkä lunasta kaikkia `tavoitteitaan`, mutta oikein toimiva pikku pala. Voikin olla, että isompana palana olisi toiminut paremmin.

19. The Captain`s Guests (-59). Tässä episodissa on järjetön alku, mutta järjettömän hyvä loppu, Aluksi pariskunta murtautuu vanhaan `hylättyyn` taloon, sitten vuokraa sen! Paikallisten papatusten mukaan "It is unfriendly house, that don`t like people".
Luulinkin alussa pariskuntaa jonkinlaisiksi dandyiksi vagabondeiksi, mutta kyseessä onkin arkkitehti vaimoineen!

Talossa oleva kusipääkapteenin muotokuva ottaa arkkitehdin heti valtaansa. Ja ottaa lujasti; Ensiksi mies piirtelee vanhojen purjelaivojen pohjapiirrustuksia, mutta kohta hän on kuin Kapteeni, pahansuopa ja hän vanheneekin valkotukkaiseksi v****upääksi. Paras episodi tähän mennessä. Robert Webber loistaa pääosassa.




Näitä tulossa vielä paljon lisää.. Tulevissa Jaksoissa mukana mahdollisesti (koska kaikki jaksot eivät mukana, parikymmentä puuttuu) mm Christopher Lee, Charles Bronson, Warren Beatty, Joan Fontaine, Cloris Leachman, Donald Pleasence, Robert Blake, Robert Lansing, Robert Loggia, William Shatner, Yvette Mimieux!

Shanghai Gesture - Uhkapeliä Shanghaissa (Usa-41)

Josef von Sternberg ohjasi Marlene Dietrichiä 30-luvun alussa Shanghai Expressissä. Tässä toisessa (studio)shanghailussa ja shangaijailussa pääosissa ovat Gene Tierney  salaperäisenä nuorena naisena, Ona Munson salaperäisenä vanhempana naisena, valtavan peli`paratiisin` johtajattarena `Mother`Gin Slinginä'("Win or lose-everyone is welcome to my humble house". "Not for long, you must shut down your humble house".), Walter Huston salaperäisenä vanhempana `herras`miehenä ja Victor Mature `Tohtori` Omarina. Mike Mazurki (Piukat paikat, Hyvästi, kaunokaiseni (-44), Night and The City) vilahtelee näyttävästi riksanvetäjä-voimamiehenä.

Phyllis Brooks ja Tierney tuovat elokuvaan jopa ajalleen sopimatonta sex appealia, Brooks vähän julkeampaa ja Tierney sofistikoituneempaa, säihkyvää, mutta sähäkkää seksuaalisuutta. Varsinkin Tierney on vedossa. Hänen näyttelemisensä ei vielä yllä myöhempien noir-näyttelemistensä tasolle, nyt voimakkaat tunnevaihtelut (tekoitku, tekotuska, viha) ovat vielä varsin tökeröitä ja teennäisiä suppusuisine jalanpolkemisineen. Mutta baarin viileä vamppi-osasto sujuu onnistuneesti. Muut näyttelijät onnistuvat perushyvin ja koko elokuva on perushyvä, mutta ei enempää. Hidas juonen eteneminen rasittaa jonkin verran katsomista, mutta lopussa peliin tulee synkempää, saatanallisen julmaa vauhtia. Tosin julmaa länsimaalaisten kehittämää itä-idiotismia on kiinalaisen uuden vuoden kohtauksessa, jossa naisia on nostettu puuhäkeissä ilmaan kun ympärillä ammutaan ilotulitusraketteja. Kohtaus onneksi lyhyt. Jos kaikki (ei onneksi paljon) junnaukset ja julmuudet otetaan pois, niin hyvä perusseikkailu, suht jouhevasti seurattava seikkailu kuitenkin.

"Have you been here often?"  "For now on I`ll be here every night, to see you."

"Do you like chinese new year?"

Le Trou - Tunneli (Fra-60)

Hävettävästi en ole kirjoittanut yhdestäkään "takarivin" ranskalaismestarin Jacques Beckerin elokuvasta. Hän ei tosiaankaan ole mikään takarivin taavi tai daniel, vaan yksi Ranskan, Maailman kovimmista käsikirjoittaja-ohjaajista.

En ole heist-elokuvien suuri ystävä, enkä myöskään vankilapakoleffojen. Mutta Beckerin Le Trou koputtelee loppusuoralla Bressonin Kuolemaantuomittu on karannut`in takana. Toiseksi tulee. Näissä elokuvisssa pako tosiaan tulee ja tunkee kiveen ja tajuntaan. Tunneli on myös onnistunut ryhmätyön ja sen hajoamisen kuvaus. Yhtenä pako-pääosan esittäjistä loistelias Philippe Leroy ilmeisesti ensimmäisessä roolissaan (ja heti pääporukkaan!), myöhemmin monia italogenre-elokuvia tehnyt, tunnettu esim Yöportierista ja käy Tyttö nimeltä Nikitassakin pyörähtämässä. Elää ilmeisesti vieläkin, mutta Becker kuoli tehtyään Le Troun, Tunnelin.

Tanakan hakkaava teos, myös ihmismieleen.

P.S. Ranskalaisen elokuvan JJJJJJ, eli kuusi Jacquesta on minulle Jacques Becker, Jacques Prevert (ei ohjaajajana, mutta käsikirjoittajamestarina, myös musiikkimestarina), Jacques Rivette, Jacques Tati, Jacques Demy, Jacques Tourneaur. Sitten tulevat Jeanit; Renoir, Vigo, Rouch, Epstein, Eustache. Ja Jean-johdannaiset Melville ja Godard. No, Godard on Godard.

Phoonk (Intia-2008)

Uskonnoton mies, rakennusfirman pomo erottaa vilppimiehen firmastaan. Viimeksimainittu alkaa varsinkin vaimonsa avulla murentamaan miestä. Ja varsinkin perheen tyttöä. It`s black magic!


Kuumottava aihe, mutta laiska toteutus puuroaa. Tämä Intia-Manaaja ei toimi oikein millään osa-alueella. Valju tv-elokuvamainen toteutus takkuaa. Pari lentoefektiä "piristää" lopuksi.


Lievästä innostuneisuudesta antikliimaksiseen mahalaskuun-yhdessä kohtauksessa Jumalajuliste oli muuttunut blankoksi paperiksi-kalenterikuva olikin vain kääntynyt! Näin laiskaan ideointiin, ja varsinkin antikauhuiseen sellaiseen törmää harvoin (vakavissa) kauhuelokuvissa. Tämä "efekti" kuvaa hyvin koko elokuvaa ja sen ideatasoa. No, onneksi näyttelijät eivät laula eikä elokuva ole megapitkä.

The Lady and The Beard (Jap-31)

Ei, elokuva ei kerro parrakkaasta naisesta, vaan naisesta, naisista ja parrakkaasta paikallisesta Kendon kuninkaasta.
Ja hyvin itsevarmasta sellaisesta, mutta modernisteiksi itseänsä kutsuva japanilaisnuoriso, ja etenkin eräs nainen pitää partaa ja miestä muutenkin jo muinaisjäänteenä. Naisen veli yrittää ylistää partoja ja partamiehiä väittämällä että lähes kaikki historian suurmiehet ovat parrakkaita; Karl Marx, Charles Darwin ja etenkin Presidentti Lincolniin viitataan (ja kuva näytetään, seinällä) useasti. Tosin erään kerran siirrytään Presidentin kuvasta `nykyajan Lincolniin`, henkilöautoon. Nokkela siirtymä.

Sitten mies ajaa partansa, ja tulokset ovat mullistavia, mutta mihin suuntaan? Nyt nainen ei pidäkään hänestä parrattomana ja  hänen entinen vihanaisensa osoittaa hellyyttävää, anteeksiantavaa ihastusta, jopa rakkautta.. Itse mies on melkoisen pösilö naureskelija, sekä parrallisena että parrattomana, mutta näyttäisi että pahin uho on tippunut parran mukan pois parturin lattialle. Eikun eipä olekaan näin, sillä mieshän on ottanut partakasan mukaansa kankaaseen käärittynä!
Lisäksi elokuvassa pienen piikikkäästi piruillaan japanilaiselle kumarruskultturille, sillä niin vimmaisella toistolla sitä suoritetaan.

Nokkela, näppärä mykkäkomedia tulevalta mestarilta, Yasujiro Ozulta.

The Invisible Dr Mabuse (Ger-62)

Kasvoistaan karmeaksi turmeltunut professori on keksinyt näkymättömyyslaitteen, näkymättömäksi tekevän laitteen (joku mittari roikkuu [sukeltajanpuvun?!] rinnan päällä). Hän on myös kekannut revyynäyttämön päätähtinaisen, johon hän on ihastunut. Hän fanittaa naista näkymättömänä teatterilla, jotta tanssijatar ei kauhistuisi.
Mutta mukana tietenkin myös Mabuse. Hän haluaa tietenkin myös näkymättömyysjutskan. Hän kaappaa proffan kehon ja mielen, mutta onneksi äijä pysyy suht lujana. Ja onneksi Saksaan saapuu taas Lex Barkerin esittämä FBI-mies. Ja onneksi Saksassa on vastassa tuleva `Vanha Kettu`, Siegfried Lowitz, tässäkin Komisariona.. (Lowitzin kovin kuuskytluku-krimi-komisariointi oli ehdottomasti Der Hexer.)

Ihan sujuvaa, näppärää, mutta aika lailla ennen tehtyä, ennen nähtyä kamaa; näkymättömyydellä kikkaillaaan; teatterikiikarit, ohjelmalehtiset, pyyhkeet ja puhelimet leijuvat ilmassa, mutta näkymättömyyksien paljastaminen suht nokkelaa, höyry ja vesi. Vähän mihinkäänliittymättömänä, mutta nokkelana juttuna elokuvassa on sukeltajien armeija. Kun suklaripukuinen porukka juoksee hautausmaalla tai jopa näkymättömänä, ollaan jonkun oudon ytimessä. (Viiskytluku-kuuskytluku Saksa-dekkaroinneissa (ja Edgar Wallaceissa) tää sukeltajahomma on jonkin verran käytetty teema.)

Dr Mabuse vs Scotland Yard (Ger-63)

 No, ei tullutkaan vielä nuo edellisessä mainitut tylsyydet, tuli tämä tylsyys.

Elokuva alkaa todella ankean alakuloisella, karun kököllä alkuteksti"keksinnöllä": Mabuse nuokkuu pöytää vasten ja herää to-del-la  hi-taas-ti `täyteen pahuuteensa`. Eli istuu ja puhuu.. Sitä samaa..

Aikamoista nuokkumista on itse elokuvakin. Typerän näköiset silmälasit omaava Mabuse on taas `mestarillinen mielensotkija` ja hänen `mielensä`, `haamunsa` sekoittuu erään proffan päähän. Ihme-valopiste-pistooli-kameralla `pisteytetään` mm postinjakaja murhamieheksi. Onnistuneemmassa, kekseliäässä, kierossa, käänteisessä kameroinnissa pyöveli päättääkin tulla itse uhriksi. Sitten tietenkin tämäkin idea pumpataan kuiviin sillä tylsimmällä tavalla: Kamera alkaa puhumaan ympäri Lontoota, mitä mielenkiintioisenpiä ihmisiä kohti, mutta tulevista tilanteista selvitään sekunneissa, kaikista kameroinneista (suurimmasta osasta) ei edes mitään tilannetta ehdi syntymään.. Saksalaista täsmällisyyttä?

Aivan lopussa on jotain erittäin pientä yritystä, mutta, myöhäistä, myöhäistä...

Mitkä mahdollisuudet, mutta lopputulos? Ei mikään! Ei aina riitä se, että tylsyyden päälle soitetaan groovaavaa jazzia!

Peter van Eyck taas tylsistelemässä, Klaus Kinski poikkeuksellisesti poliisina ja ehkä-erikoisuutena voi mainita että elokuva perustuu Edgar Wallacen pojan Bryan Edgar Wallacen tekstiin.

"Dr Mabuse - Alles möglich!"
"Hilfe! Der Gorilla!"
"Das ist das!"
Und in Die Ende.. Alles in Ordnung?
Jawohl!
Nein! Ei! Tätä tylsyyttä tuli tämänkin jälkeen valitettavasti vielä  se mainittu Kuolemansädeleffa (= kuoliaaksi tylsistyttävä, sädettävä.) Mutta ei onneksi enempää.

Return of Dr Mabuse (Ger-61)

Päältäpäin perus, mutta sisältä outovankilan vangit ovat Mestaririkollinen Mabusen ja hänen vasalliensa äänien robotoimat.Vankilasta käsin tämä porukka suorittaa hyökkäyksiään. Pääkohteena heillä on ydinvoimala. Tässä elokuvan pääplotti, mutta se levittäytyy (mutta ei hajoa) useisiin suuntiin, muodostaen harsoisen, mutta lujan kokonaisuuden ja tarinan. Hyvä b-näyttely tukee tätä; Lex Barker jäyhistelee, jäykistelee sopivasti gangsteri-poliisi-rakastaja-poliisi-?-hahmona ja Gert Fröbe on tutun iso ja luja, jäyhä-jäykkähumoristinenkin poliisipäällikkö. Daliah Lavi salaperäisenä naisena. Kohtaus, jossa vankiarmeijan joukot iskevät poliisiarmeijan joukkoja vastaan ydinvoimalan taistelukentällä, sotatantereella ja Mabusen kautta käskyläistensä käskyt kaikuvat kaiuttimista on absurdia julmuutta. Absurdia, mutta julmuutta kuitenkin. Kouraisevaa. Karmaisevaa.


Jouhevasti, toimivasti kulkeva kokonaisuus jota useat nokkelat ratkaisut lujittavat.


Salaista vankilalaboratoriota, kirkon ja kirkonmiesten mukanaolo, julman nokkelat iskut, kaiuttimia kaupungilla, kirkossa jne vähän joka puolella.


Mabusen nokkela paluu.


"God gives us nuts, but doesn`t crack them for us".
"You have to catch the spider, not the web".


P.S. Tämä on ensimmäinen Mabuse-elokuva Fritz Langin leffojen jälkeen. Siksi tämän leffan yleinen enkkunimi on tuo Return. Elokuvan Suominimi Tri Mabusen verkossa on suorempi käännös alkuperäisestä Saksanimestä. Suomessa vasta sarjan seuraava elokuva on nimeltään Tri Mabusen paluu. Molempien ohjaaja on Harold Reinl. Tuttu mies myös monien Edgar Wallace-filmatisointien taustalta. Returnissakin on mukana vahvaa Wallace-vaikutusta.
Tuo Suominiminen paluu (Invisible Dr Mabuse) on sellainen puolivälin, puolivillainen Mabusointi revyyteatteritanssijan ihailijasta-ahdistelijasta jne, mutta huonoin näkemäni Mabusointi on sarjan viimeinen, hyvänniminen Death Ray Mirror of Dr Mabuse. Se on Mabuse-mailman ja James Bondailun kökkö ja suttuinen yhdistelmä. Peter van Eyck epäsopiva(!)pukuisena, lika(!)puvuntakkisena, liian pikku-pikkutakkisena, Bond-"tyylisenä"-seikkailijana! Näistä `ehkä` enemmän myöhemmin.

Double Deal (Usa-50)

Taas tätä `tunnissa tapahtuu liikaa` `tuntiin tungettu liikaa tavaraa`-tavaraa. Ja sekin/nekin tylsästi.

Nainen perii öljyalueen. Seuraa (ja on jo `elokuvaa ennen` seurannut) sukusotkua ja selvitystä. Mutta on jämäkkää naista ja miestä ja jämäkkää rakkautta. Huumorina perinteinen paikallinen eliittijuoppo ja vähemmän perinteinen apina. Loppu nopea ja kökkö, koska tään pitää(?) olla on näitä vähän yli tunnin pläjäyksiä, pakostakin kökkö ja epäuskottavan nopea. Näytteleminen, dialogi ok.

Marie Winsdor, Richard Denning.

"Ten bucks! Ain`t you got anything smaller?" "And nothing larger". / "I`m public domain!"

Backlash (Usa-47)

Myrkytysyrityksistä murhaan. Nulju asianajaja "murhataan", vaimo tehdään syylliseksi askel kerrallaan, kerros kerrokselta; Ensin hänet tosiaan todistetaan myrkyttäjäksi, sitten murhaajaksi. Soppaan sekoitetaan asianajajan vapaaksi päästämää pankkiryöstäjää ja hänen (ja monen muun) naisystävää. `Murhatun` miehen liikeumppania.  Ja tietenkin myös vaimon miespuolista ystävää..

Reilun tunnin mittainen kliseekimppu, jossa (tunninkin mittaan) seurataan kyllästyttävyyksiin asti kahden etsivän liikkumista asunnolta asunnolle. Jotta kliseekimppu olisi täydellinen, vanhempi etsivistä on jämäkkä, mutta puhdas perhepulmunen ja toinen nuori, veikeä veijari joka yrittää iskeä jokaisen sihteerin, palvelijan jne ja aina kun kaksikko pääsee paikalle milloiseenkiin asuntoon puhelin soi ja vanhaetsivää pyydetään puhelimeen ja juttu etenee...
 Ja etenee tosiaan kliseeltä kliseelle... Lyhyen leffan kliseetulvaa katsottavaksi tekee suht jonkinlainen dialogi:"I went to pictures". "Alone?" "For a change", / "Phonecall?" "Yeah, you know. Telephone. You talk through here and it comes out there". / "You are not following me, by any chance?" "You just get ahead of me". / "Is that all?" "Is there more?" Eli ei sekään nyt mistään `Käsikirjoittajan kultaisesta kirjasta`, mutta menettelee paremman puutteessa....

Sujuvaa ja jankkaavaa. Paino viimeisellä.

Detective Story (Usa-51)

Jos edellisessä elokuvassa pahuus esitettiin välillä vähän pakotetunkin puoleisesti, niin Detective Story`ssa Kirk Douglas tekee yhden väkevimmistä rooleistaan umpimaanisena poliisina.


Elokuvan alussa törmäämme häneen vielä nauravaisena vaimonsa kanssa kun vaimo puolivitsaillen sanoo hänelle tulleensa tekemään miehestään katoamisilmoitusta.
Mutta kun poliisi nousee laitoksen portaat ylös hänen hymynsä hyytyy, eikä enää juuri nouse noille kasvoille muuta kuin kyynisinä hymähdyksinä. Sitten kyynisyyskin katoaa ja lapsuudesta asti kytenyt kauna, viha ja hulluus saavat vallan. ("Isäni nauraa sisälläni. Vai itkeekö hän?")


Tiheä ja tiivistetty yhden päivän kuvaus poliisiasemalta. Tapahtumien määrä pidätyksineen, aviokriiseineen, poliisiasemamurhineen ja niiden vaikutukset tietenkin täysin liiallisia näin lyhyeen aikaan, mutta tämä mestari William Wylerin ohjaama elokuva saumaa sen loisteliaasti yhteen. Saumat pitävätkin, mutta varsinkin vuotavat. Eritoten Douglasin loistavassa roolityössä. William Bendix peesaa hyvin paremman poliisin roolissaan.
"Jim,don`t be such a monument".

Born To Kill (Usa-47)

Juuri eropaperit  käteensä saanut nainen (Claire Trevor) sotkeentuu tuplamurhaan ja ihastuu pakonomaisesti tekojen suorittaneeseen murhamieheen, sekopäiseen kyynikkoon (LawrenceTierney), tietämättä tämän murhaajuutta. Eikä nainenkaan niitä tasapainoisimpia ole, ei läheskään. Olisko yhtenä syynä se, että hän elää perhekartanossa siskonsa rahoilla ja miehensä kanssa? Kaiken lisäksi murhamies-kyynikko ilmaantuu kartanoon ja hurmaa myös siskon. Ja hurmaakin niin hurjasti, että he menevät naimisiin. Ja soppa on " valmis". No, lainausmerkeistä huomaa että ei ole valmis, soppa vain syvenee ja sekoontuu. Yhtenä sopansekoittajana murhamiehen perässä oleva etsivä (Walter Slezak) ja toisena murhamiehen uskollinen ystävä ja raiteillaanpitäjä (Elisha Cook Jr), jonka Trevorin esittämä sisko kutsuu kartanoon asumaan jne.. Soppa sekoontuu..


Aikamoista sekoilua, hyvässä ja pahassa, omituinen ja omalaatuinen sekoitus jämäkkää julmuutta ja tanakkaa kyynisyyttä ja epätoivoista rakkautta, hulluutta ja tolloutta. Ja tätä kaikkea älyttömässä juonessa (täysin järjettömiä ratkaisuja, mutta `toimivia`), hyvissä ja huonoissa ja hyvän huonoissa näyttelyissä (Tierneyn viivasuorasuukyynisyys ja varsinkin raivotilat näyttävät usein pinnistelyltä, joskus jopa julman surkuhupaisilta.. mutta myös tehokkailta), toimivissa kuvauspaikoissa (Reno, San Francisco, kartano). Trevor, Slezak ja aina hyvä Cook Jr lunastavat hyvin paikkansa.


Tämä Robert Wisen(!) ohjaama noir-kummajainen on tekovuodeltaan ja kuvastoltaan täyttä noiria, mutta melodramattisen, jopa melopsykoottisen, psykodramaattisen rakkausteemansa takia juurikin melodraamaa ja sekopäisen juonensa takia jopa eräänlainen esi-giallo. Gialloista poiketen tosin murhaaja selvä ja selvillä (eikä ole joku mikä tahansa tyyppi, kuten gialloissa pahimmillaan, eikun parhaimmillaan) jo elokuvan alussa.






"And, Sam, in the mean time, no dames. Understand?"  "I`ve got a dame in my mind. and she's dead. And that`s plenty for me".

Street of Shame (Jap-56)

Vanhat japanilaiset klassikkoelokuvaohjaajat toivat yhteiskunnallista eriarvoisuutta esiin usein prostituutio-geisha-kuvausten kautta. Ja yleensäkin naisalennustilan kuvausten kautta. Ja perhealennustilan.


Mestariohjaaja Kenji Mizoguchin uralla tämäntyylisiä elokuvia on enemmänkin eikä tämä hänen viimeinen ohjaustyönsä tee tästä linjasta poikkeusta. Se ei yllä ihan mestariteosten (esim Ugetsu monogatari, O `haru), mutta koputtaa kyllä kannoille vahvasti.


Elokuvassa seurataan muutaman prostituoidun työtä ja arkea. Työ on pakkoa köyhyyden, sairastapausten, lasten ja aviomiesten elättämisen takia. Työ ja arkikin ovat kauheaa ja kuristavaa.


Vahva ja vaikuttava uranlopetuselokuva.

The Blue Lamp (Bri-50)

Brittiläinen poliisi - ja etsivätyöhön sukeltava elokuva polkee sodanjälkeisessä suossa, mutta kansan yhtenäisyys on vielä jäljellä älyttömyyksiinkin asti; Sodanjälkeisessä sekamelskassa kadut ovat öisin muka tyhjät ja kiltit, kaduilla kulkee vain toisiaan tervehtiviä poliiseja ja jos joku muu tulee vastaan, niin hän on kopissa nukkuva koditon, jonka kohdalla kiltti poliisisetä hiippailee, ettei herätä häntä ja perinteisessä juoppohälytyksessä ymmärtäväisiä ja naureskelevia poliiseja pyörii talon täydeltä.
Mutta sitten tulee muutos kun eräs kolmikko (!!! Kaupungin ainoat rikolliset, siltä näyttää), kaksi nuorta miestä ja nuori nainen, syöksyy rikollisuuteen. Ja se johtaa poliisisurmaan, vanhan `Bobbyn`surmaan.
Elokuva onkin tärkeä rikoselokuva kuvatessaan tätä muutosta `kilteistä kaduista` nuorisorikollisuuden maailmaan, vaikkakin tekee sen aika osoittelevasti, köykäisesti ja yksinkertaistaen.

Näyttelijätyö on hyvää; Dirk Bogarde kuohuvana koviksena ja Patrick Dooman perinteisempänä koviksena, Jack Warner surmattavana perinteisenä vanhana `Bobbyna`, kaikkien pitämänä (näinhän nämä hahmot silloin siellä enimmäkseen esitettiin) ja Robert Flemyng etsivänä. Jimmy Hanleyn nuori perinteinen `Bobby` on vähän liiankin hyvä (mutta näinhän nämä hahmot silloin siellä enimmäkseen esitettiin), mutta ihan hyvin hänkin kuitenkin vetää.

P.S. Elokuvan lopun toimivassa takaa-ajossa vinttikoirakilpailun katsomossa tutustutaan vähän muihinkin rikollisiin, vähän hevoshuijausmaisiin vilunkivilleihin, jotka kuitenkin (kököstikin) kääntyvät kaikki heti poliisin puolelle pikkuisen M-elokuvan tyyliin.

Blue Lamp ei ole ihan onnistunut, uskottava yhtälö, mutta toimii kuitenkin kuvauksena `wanhan ajan` eräänlaisena päätöksenä. Ajan, jota ei ehkä koskaan ollutkaan...

Kauhukuukausi. Katsaus. Kooste.

Kauhukuukausi takana. Kiva oli kauhua kaivaa, katsoa ja kirjoittaa. Jotkut tosin vain vähän liippasivat kauhua, mutta sinne päin kuitenkin.. Mutta, kuten sanottua, kivaa oli. Kivaa oli myös muiden kauhujuttuja lukea. Ja vielä kerran kivaa; kiva että niin moni lähti mukaan..

Tämmöiset teemakuukaudet olisivat muutenkin kivoja (argh! taas!). Siis muitakin kuin lokakuussa kauhua ja joulukuussa joululeffoja. Mitähän näitä nyt olis, mitähän genrekuukausia niitä olisi, mikä sopisi?..

No, jos yks kauhu vielä: Suffer, little children (Bri-83)

Mykkä tyttö saapuu lappu kädessään Lasten Orpotaloon ja hänet otetaan sisään. Selviää (varsinkin lapsille) että tämä kummasilmäinen tyttö on Pahaa ja Paholaista ja mykkyydestään huolimatta hän saa lapset palvomaan `Vinttipaholaista`. Seuraa (erittäin) huonoa näyttelemistä, lapsista tulee Murhajoukko. toisilleen ja muillekin.. Suht oivallinen idea (mutta surkea toteutus) on orpotalon entisen asukkaan, nykyisen suositun pop-tähden hyväntekeväisyysvierailu talossa. (Oisko mukana myös jonkinlaista pop-palvonnan kritiikkiä.) Kohtaukset joissa disco-punk-hiuksiset ja vaatteiset "menijät" discoavat ja löhöävät "discossa" (näyttää kaakelipesuhuoneelta, jopa vessalta) on karmea ja pimeä. Niin pimeä, ettei paikasta ja ihmisistä tahdo saada kunnolla selvää. Mikä voi olla siunaus ja helpotuskin, sekä katsojille että tekijöille. Koko karmeus ei tosiaan hillittömän hämäryyden takia onneksi näy eikä aukene. Tiheää tuhnua. Tiheää tuhrua. "Rockit" jäävät kesken. Paitsi elokuvanniminen tunnari, jota kyllä toistetaan. (Yhteensattuma, että The Smiths-yhtyeellä on samanniminen kappale (tosin ilman pilkkua) vuodelta-84, ja on myös murhakappale. Itse asiassa elokuvankin nimi on alkuteksteissä ilman pilkkua, mutta dvd:n ja vanhassa vhs:n kannessa pilkun kanssa.)


Video Nasty-listaa ja kai pahuudenpalvontaakin vastaan "taisteleva" opiskelijatyö-elokuva sekä loppugoreilu on kahta laitaa: Näyttelemisen lisäksi myös kuva ja äänimaailma on nykivästi suhisevasti pielessä, mutta on tässä jotain ideanripettä. Ensimmäistä ehdottomasti kuitenkin enemmän. On kai tällä jotain gorehistoriallista arvoa tekotapansa vuoksi, mutta kyllä tää on sittenkin, siitä huolimatta vähän näitä pannun, pahnan -ja pannanpohjimmaisia joita nyt kaivetaan esiin gorehistorian hämärästä..

P.S. Muutaman kerran tämän katsottuani hyviä, onnistuneitakin asioita on noussut esiin: Dialogi on hyvää, samoin aikuisnäytteleminen. Lapset ovat vähän no joo - soo-soo. Pääosatytöllä on tiukka tehokas tuijotus ja yleensä tyhjä, aneeminen olemus, mutta en tiedä vaatiiko se kovin kummoisia näyttelijänlahjoja. Hänen preesensinsä paranee lopuksi. Mutta kukaan lapsista ei ole täysin toivoton tapaus. Hyvää remellystä.

-Dialogi toimii ja se osoittelee hyvin juoneen. Loppuratkaisu on älytön, huonosssa (liian lopullinen, kollektiivinen gore) ja hyvässä(?) (Jeesus?). Tämän orjantappurapäisen, sormella osoittelevan vilkkuvälkkyvalo/valaistun(!)Jeesuksen(!) tarkoitus ei aivan auennut. Haluaako hän(kin) täyden tuhon?

-Dialogin ja juonen sujuvuudelle puolivälin discokohtaus on turha, karmea katkaisu, ratkaisu.

Hitch-Hiker (Usa-53)

Tämä on näyttelijä Ida Lupinon ohjauksista ehkä paras. Jämäkkä, jäntevä, julma. Koko elokuva perustuu tositapahtumiin jossa `Liftarimurhaaja` kulkee pitkin öistä länttä autolta autolle. Muutama minuutti elokuvan alusta käytetään  murhaajan yöllisen laiskanvarman kävelyn kuvaamiseen (vain jalat näkyvät) kun hän tosiaan kulkee pisteeltä pisteelle. Loppuelokuva keskittyy siihen kun tämä julmanlaiska, laiskanjulma `laahustaja`, tuskin koskaan täysin nukkuva "laiskasilmä" murhamies keskittyy kahden sota -ja kalakaverin piinaamiseen autossa, aavikolla, kaupassa. Aavikon yössä ja auringonpaisteessa..


Piinaaminen näkyy ja tuntuu miehissä yllätyksenä, raivona, alistumisena, pakoonpyrkimyksinä. Koko ajan tilannetta taustoittaa ja vakavoittaa, vaarallistuttaa radiosta tulevat poliisitiedotukset murhaajasta ja myöhemmin myös kaapatuista miehistä. Vähän kököstikin välillä, sillä radio menee yhtäkkiä itsestäänkin päälle. Mutta se antaa tarinalle kyllä yhtäkkistä buustia, shokkia ja säikytystä.


William Talman on hyytävä liftarina ja Edmund O`Brien ja Frank Lovejoy hyviä tunteissaan ja teoissaan vaihtelevina panttivankeina. Elokuvan loppu tulee vähän liian nopeasti ja helposti, löysästi, mutta tämä tietynlainen löysyys ja laiskuus on kuitenkin koko jäntevän elokuvan julma voimavara, mauste ja lisä.


Yötä, aavikkoa, lopussa laineiden liplatusta. Pienen tilan (auto, kauppa) ja avaran aavikon kauhua ja mahdollisuuksia, aseylistysjargonia ja julmaa vaatteiden vaihdattamista..


"You like to shoot? So do I."

Kari Uusitalo: Tarkastelua - Aarne Tarkas ja hänen elokuvansa (2006)

Väliin, välillä elokuvakirjallisuuttakin. Armoitettu elokuvatietäjä ja elokuvaneuvos Kari Uusitalo on tehnyt jämäkän, jouhevan ja hauskankin kirjan suomalaisen elokuvan `positiivisesta kummajaisesta`Aarne Tarkaksesta. Tarkaksesta, jonka tasoista elokuvakäsikirjoittajaa, työ -ja elokuvajyrää (yli 30 elokuvaa 50-luvun alusta 60-luvun puoleenväliin, ja tukku tv-töitä vielä päälle), genre(noir, western/northern)elokuvantuntijaa ja tekijää ja boheemia `siitä vaan, tuosta vaan`-tekijää saa Suomesta hakea. Vakava, komedia, parodia ja boheemius yhdistyivät hänessä ainutlaatuisella tavalla Suomessa. Huonoimpiinkin (joita on tukku) hän sai aina mukaan edes jonkin boheemin piikin, elokuva-anekdootin ja/tai suomalaista elokuvaa `uudistavan` ideantyngän. Hän olikin ideoitsija,sen asemoija, mutta ei suurten kokonaisuuksien mies. Hän oli terävä, nokkela, näppärä, ei eeposmies. Hän sai tarinansa elämään, ja parhaimmillaan hän sai ne elämään ja hengittämään. Paras Tarkas-tuotos on ilman muuta Opettajatar seikkailee(-60), yksi parhaita kotimaisia komedioita, muita hyviä komedioita paremmuusjärjestyksessä olivat mm Olin nahjuksen vaimo(-61), Kovanaama(-54) ja Paksunahka(-58). Vakavamman puolen elokuvista voi mainita varsinkin absurdin brutaali Hän varasti elämän(-62).

Uusitalo, isojen ja pienten yksityiskohtien mies, juuttuu kirjoissaan välillä liiaksikin yksityiskohtiin, jopa luetteloihin, mutta tässä kirjassa, parhaiden teostensa tapaan, hän annostelee niitä viisaasti, sopivasti. Mutta kuitenkin värikkäästi. Yhden mokan kirjasta löysin,; Yhdessä Opettajatar Seikkailee-elokuvan kuvatekstissä Tarkas Uusitalon mukaan Ohjaa Leni Katajakoskea ja Pentti Viljasta. Kuva on suoraan elokuvasta, jossa Tarkaksen esittämä taidenäyttelyn taulunkantaja juttelee Opettajan (Katajakoski) ja näyttely`arkkitehdin` (Viljanen) kanssa. (Ja Tarkaksella on muuten kohtauksessa päässään lippis jossa sanat O. Tuomi. Kyseessä ilmeisesti kuvaaja Olavi Tuomen kuvauspaikkalippis.) Tarkas teki näitä Hitchcockmaisia vilahduksia useissa elokuvissaan. Jälleen merkki Tarkaksen elokuvalaajuudesta. Tarkaksen uran viimeisten vuosien (kuoli jo 52-vuotiaana) boheemia pudotusta olisi voinut käsitellä vähän laajemmin ja hänen loppu-uransa pornopuoli (seksilehtien kertomukset) jäävät käsittelemättä. (Sama pornopuolen unohdus vaivaa myös monia Juha Watt Vainiota ja Martti Huu Haa Innasta käsitteleviä juttuja.)

Uusitalo on kirjoittanut pienen suuren kirjan suuresta miehestä.

Deathsport (Usa-78)

Ihan ihastuttavahkon ja vauhkon kökkö jatkile Death Race 2000-elokuvalle. Molemmat Roger Cormanin tallista ja molemmissa pääosassa David Carradine. (Deathsportissa jo aika karskihiuksisena, karskipartaisena, karskin karmea, karmean karski näky.) Sportissa mukana lisäksi mm Claudia Jennings, Richard Lynch..


On tässä visuaalistakin silmää ja massivisrakennuksia ja tietenkin sitä aavikkoa kun apokalyptiset moottoripyöräritarit  pärräävät ja taistelevat pyörin, miekoin ja muskelein. Sekä tietenkin (pienen valonheittimien näköisillä) sädepistooliputkiloilla, jotka suistavat ihmiset, moottoripyörät, hevoset ja rotat punahehkuiseen näkymättömyyteen.


Melkoisen kökköä menoa tosiaan, mutta kyllä katsottavaa. (Ehkä juurikin kökköyden vuoksi, mutta myös vauhdin.) Scifiä, pärräystä, pölyä, areenataistoja. Paljasta pintaa. Lisää pärräystä, pölyä, paljasta pintaa, isoja miekkoja. Mutantteja, foliopatjaisia kidutussänkyjä, värivaloja...


Elokuvan erikoisuutena Jerry Garcian kitarataustaraitaa.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Bubbling under; Part 13: Vampir Cuadecuc (Esp-70)

Kerta kauhun päälle!
Pere Portabellan avantgardistinen dokumentti Jess Francon Count Dracula-elokuvasta ja sen kuvauksista vie voiton itse elokuvasta. Hieno, idea, upea toteutus!

Leffa käydään läpi. Näyttelijöiden ääniä ei kuulla kuin joskus pienenä pihinänä, suut kyllä louskuvat. (Ääniraidalla, korvissa kaikuu ja kumisee, humisee ja jumisee kohinaa, koputuksia, kolinaa, kirkonkelloja, pauketta, pianoa, oopperaa, voimakkaasti kovennetun kameran ääni kuulostaa maaporalta tai hieman madalletttu maaporan ääni kuullostaa kameralta. Kamera porautuu.) Usein näytetään mitä tehdään ennen kuvausta; Arkkuihin asettumista, miten saadaan veret, punavärit vaarnaan ja huuliin, hampaisiin, `hämähäkinverkkopuhallin` on kovassa käytössä. Välillä näyttelijät ja kuvausryhmä sulautuvat keskenään samaksi elokuvaksi kumman onnistuneesti. Avantgardistinen mustavalkokuvaus vielä syventää elokuvaa, elokuvia, tuo sen/niiden parhaat puolet esiin. Sekä Francon, että Portabellan.

Kuvaustauko-leikkisyyttäkään ei ole unohdettu; Christopher Lee naureskelemassa ja vilkuttamassa aurinkolasit päässään tai irrottamassa Draculahampaita tai Draculapiilolinssejä. Lopussa Lee lukee Draculaa. Ääneen. Elokuvan ainoa puheosuus.

Monipuolinen silmäys, elokuvaan. Elokuviin.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 12: Witch`s Cradle (Usa-43)

Kauhutusina täynnä! Kai koko kuun kauhukiintiökin?...?

Lyhäri loppuun!? Maya Derenin ja Marcel Duchampin kakstoistaminuuttinen on suht sekava teos erilaisista langoista, nauhoista (kengän?), keinusta, `kehdosta`, korusta, (lanka)rattaasta, (lanka)`portaista`-`portaikosta`, seinistä ja seinämistä, taidepahvilevyistä ja niiden läpi katsomisesta sekä otsapentagrammista jotka lopuksi(?) muodostavat jotain?...?

Ei oikein istunut meikäläiselle. Marcel Duchamp vilahtaa.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 11: Spotligt on a Murderer (Fra-61)

En ole koskaan ollut dekkarien ystävä, en kirjojen, enkä elokuvien. `Kuka sen teki`-tematiikka, ei ole kiinnostanut kuin gialloissa, koska niissä sillä ei ole niin suurta väliä ja merkitystä, mikä on virkistävää. Tekijä on välillä vähän kuka sattuu, hyvinkin vähän nähty tyyppi (tai jopa ei ollenkaan!), joku aivan älytön tai vain joku Random-Reiska. Tällainen on hyvää irrottautumista genrekahleista.
Myöskään huumoridekkarit eivät iske, tai huumorin pitää olla aika absurdia. Tai sitten mukana pitää olla kauhua, kauhudekkaroinnit kyllä iskevät.


Tällainen `vakavan`, huumorin ja kauhun onnistunut `sekamelska` on Georges Franjun (Eyes without a face) Spotlight on a Murderer, dekkarigoottailu, goottidekkarointi, joka pitää absurdia hauskaa ja vakavaa näiden genrejen (jännitys, kauhu) kliseistä. Ihan siitä kliseistä kliseisimmän, perinnönodottamisen kanssa. Lisättynä Franjun elokuvamaailman lisäyksillä, linnuilla. Elävillä, kuolleilla, koristeilla. Myös kauhukliseet peilit, nuket saavat taas Franju-kosketuksen.


Seppele ja Matkalaukku. Matkoja moneen suuntaan. Linnan vanha valtias katoaa, kai kuolee, mutta perintöä pääsee tutkimaan lunastamaan vasta viiden vuoden päästä. Porukat pyörivät. `Seuraa `ruumisnäkökulmaa`, linnan muuttamista rahanteko ja ajankulukoneeksi turistiloukun muodossa ja linnassa liikkuvaa murhaajaa...


Ei upea, mutta oiva teos.

P.S. Toisella katsannolla päähäni pälkähti, että voisko tämä olla luihunlempeä. lempeänluihu huumoriversio syvimmistä syvimmästä taide-elokuvasta Viime vuonna Marienbadissa, aivan mahtavaa!


Pierre Brassieur, Jean-Louis Trintignant, Philippe Leroy.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 10: Cyborg 2087 (Usa-66)

Kohta kauhukymppi täynnä! Kohta katsantoon tuo yllämainittu. Onpa sitä näköjään Cyborg-nimi leffassa ollut jo 60-luvulla! Scifiähän tämä lähinnä on, mutta laitetaan taas kuun kunniaksi kauhuun.. Luvassa melko varmasti muovista meininkiä villkuvaloineen, avaruuden  muovipalikkakaupunkeineen, kuuskytluku-värimaailmoineen kun kyborgi lähetetään vuoden 2087 tuhomaailmasta 1960-luvun Jenkkimaailmaan hoitamaan homma parempaan kuosiin.. Halpaa ja värikästä. Onhan kyborgi kuitenkin halvempi erikoisefekti kuin esim koko robotti (no, enpä tiedä. katso vaikka Robot Monster tai joku vastaava 50-60-70-lukujen avaruuden ämpäripääastronauttailu, ämpäripäärobotointi), vai onko tosiaan? Siitä ja tästä elokuvasta myöhemmin lisää...

No, ei ollut ihan tämmöinen, mutta lähellä. Parempi kuin odotin, parempi kökköydessään, parempi vakavuudessaan..

Kyborgi Garth A7 (Michael Rennie, `Klaatu`) ehditään juuri lähettämään maahan ennen kuin pahisplaneetan vasallit pidättävät `avaruuslähettämöstä` eli toimistosta, kassalta (vuosia väännetään manuaalisesti kuin bussirahastajan vanhalla kassa-aparaatilla) hyvyysaistelijat. Planeetta on liikakansoituksen ja puheseurannan "tyyssija". Ja proffan nimi on varsinaista `Sielun Pääomaa`, sillä se on Sigmund Marx!!
Siis vuosia väännetään vuodesta 2087 vuoteen 1966. Hyvin on hyviskyborgille opetettu maan tavat ja teot: Asu on kuin muillakin, tosin hopeasaapikkaat ovat vähän liian uutta muotia ("Weird boots!" "Out of sight!"), jeepillä ajo onnistuu heti ja englannin kieli tietenkin sujuu... Mutta pikkukaupungin poliisien ja paikallislehden toimittajan loputtoman rauhalliset korttiringit räjähtävät rikki kun kaksi pahiskyborgia saapuvat mestoille. Heidät onkin sitten jostain syystä puettu `avaruudellisemmin`: Haalari, muovikypärä ja foliohenkselit! (Luulis että huomaamattomana, tavallisena tallailu olisi ollut tehokkaampaa.) Lisäksi heidän seurantalaitteensa on rannekellon hihna jonka päälle on piipittämään pistetty, liimattu kompassi!
Molempien, hyviksen ja pahisten avaruusalukset ovat myös kökkömannaa: Kuin kaksi kahvitermarin yläosaa olisi liitetty yhteen.

Sitten hyviskyborgi esittelee itsensä maan hyviksille, eli näyttää ihon päälle teipatut pellinpalat ja putket ja yhteisymmärrys syntyy... Sillä, kuinka ollakaan, tällä pikkupaikkakunnalla on sattumoisin (hyvisten pitämä) Future Industries Inc. Aluksi siellä tehdään folio-otsapanta-`tulevaisuuskokeita` hassuttelevan musiikin säestyksellä, mutta kyborgin ilmestyessä juttu vakavoituu...
Ja vakavoituukin sen verran että viimeinen puoli tuntia ei ole enää tällaista roskarytkettä, mutta mainio elokuva yhtä kaikki, roskaisuuksineen ja vakavuuksineen..

P.S. Sanottakoon vielä sen verran että koko(?) maapallolta,  ei pahiksia oikeastaan löydy tässä leffassa, ei ainakaan Jenkeistä,  löytyy vain jämäkkä-äijiä, samantapaisia, samanlaisia naisia, hyväntahtoisia hölmöjä ja neroja. Eikä nerokaan tarvitse kuin pienen puheenparren kautta tapahtuvan tuuppauksen kohti kultaista keskitietä, kohta kaikki kulkevat siellä.. Vai olisiko sotilaspamppujen seassa pahuuteen taipuvaisuutta?... Aikamoista (seka)soppaa ja soosia siis, mutta maukasta, useita mausteita mukana. Ja onneksi mukana on odottamani nuorten idioottitanssi-kohtaus myös...

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 9: The House in Nightmare Park (Bri-73)

En ole oikein kauhukomedioiden ystävä, mutta tämä goottikomedia siitä kun 1900-luvun alussa näyttelijä saapuu syrjäkartanoon esiintymään paikan oudolle joukolle nauratti lyhyesti sunnuntai-iltapäivän sumussa ja sameudessa. Ja oli oikein virkistävää nähdä Ray Milland tällaisessa kieliposkisuuteen suuntaavassa, venyvässä elokuvassa paikan pomona.
Ei siis, kuten nimestä voisi luulla, (kauhu)huvipuistokauhua, mutta oikeastaan sen suuntaista. (Paitsi olishan huvipuiston keskellä jököttävä esim paikan, puiston `talonmiehen` asuttama goottitalo aika mehevä idea.) Elokuva on eräänlainen kauhuajelu. Komediallinen kauhuajelu gotiikalla. Elokuvan vaihtoehtonimetkin hyviä: Crazy House paaluttaa pois sieltä huvipuistosta ja keskittää, keskittyy taloon. Ja kai vähän kulunut nimivaihtoehto Night of The Laughing Dead vähän naurattaa.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 8: Another Son of Sam (Usa-77)

Kirjoittaja-Tuottaja-Ohjaaja Dave A Adams teki elokuvan nimeltä Hostages, mutta muutti elokuvan nimen murhamiehen mukaan. (Alkutekstit ovatkin kovin päälleliimatun, uudelleenliimatun näköiset. Sinnepäin.) Uusi nimi ei elokuvaa pahentanut, parantanut, se oli jo valmiiksi kehno.

Psychotic killer on karulla  karkumatkalla. Killeriä kuvataan usein välähdyksin tuijottavista puolivalaistuista silmistä ja kasvoista ja karkumatkaa kuvataan heiluttelemalla kameraa pitkin puistoteitä ja jalkakaäytäviä. Jos elokuvasta jotain hyvää yrittää kaivaa ja löytää, niin kai se kuvaus on. Pysäytyskuvia tosin taas käytetään niin paljon, että se ei enää ole tehokeino vaan tuhokeino. Mutta seitkytlukulainen oudon elokuvan aura lepää raskaana, märkänä mattona elokuvan päällä, sen ansiosta tään nyt kuitenkin jaksaa katsoa. Mutta huono tämä on. Näyttelijät jopa ihan ok:ita, juoni junnaavaa, jota on yritetty estää ja elävöittää esim avuttomalla koulun kassavarkaus-keissillä. ("This is a small college". Niinpä näkyy olevan, porukkaa vain tusina.) Lopussa vielä paikalle pyrähtää SWAT-team, mutta he ovat avuttomia kuin ameeba aavikolla, plankton pubivisassa. Näitä roskaelokuvien maailmoihin liittyviä yksityiskohtia myös muutamia, mutta kyllä tämä voittopuolisesti (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa häviöpuolisesti) on tylsä ja otsikon lupailemaa kauhua tässä on kai lähinnä siinä että tämä on  kauhean kehno, lukuunottamatta tuota pientä pilkahdusta, oudon elokuvan auraa. Muuten kauheeta kattoo...

Private Hell 36 (Usa-54)

Tämän noirin Suomi-nimivaihtoehdoissa otetaan kumpikin osapuoli tasapuoliseen tarkasteluun; Rikollisen tuho tai Poliisin helvetti.

Ida Lupinon pääosittama ja puolikäsikirjoittama Don Siegelin ohjaama noirailu on hyvin näyteltyä, mutta liian hitaasti asiaansa, aiheeseensa (hyvä poliisi - paha poliisi) sukeltava trilleri.
Mainitut, molemmat poliisit joutuvat ankaran ahneuden pauloihin kun takaa-ajetun miehen auto romuttuu, mies kuolee ja  setelit leijailevat pitkin maisemia kuin kevätpörriäiset konsanaan.. Tilaisuus tekee näistä kummastakin poliisista varkaan.. Tämä tarina saa elokuvan viimeisen puolituntisen (ensimmäinen nelkytminuuttinen tylsää johdantoa) vauhtiin ja liekkeihin.

Tunti ja kakskytminuuttiseksi trilleriksi tylsä. Ekat nelkyt minuuttia tosiaan turruttavan tylsää johdantoa aiheeseen, viimeinen puolituntien kuitenkin ihan jämäkkää jatkumoa ja selvittelyä.
Näytteleminen kuitenkin koko ajan hyvää, juoni junnaavaa, loppu lunastavaa; mutta kuitenkin: liikaa päivänvaloa, puolivaloilla pimeässä, eräänlainen puolinoir/puolivalonoir. Mutta loppu on pimeä. Tai oikeastaan päivänselvä.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 7: Veerana - Vengeance of The Vampire (Intia-88)

Leffan alussa tutustumme halpakaupan Halloween-horrorhärpäkkäillä (muoviset. pahviset pääkallot roikkuvat naruissa, kamera kuvaa muovisten hämähäkinverkkojen läpi, lajissaan komean näköisiä) sisustettuun kauhuluolaan (tänne palataan elokuvan aikana monesti). jonka keskiössä on valtava, valtaistuimella istuva lieskakämmeninen hirviöpatsas. Luolan toista laitaa `isännöivät` pyöreän tarotmaisen `pelipöydän` (keskellä tietenkin muovinen pääkallo) laidoilla huojuvat ja humisevat lauma kivipaasipääihmisiä. Näillä viimeksimainituilla ei ole elokuvassa nuuta tekemistä kuin räjähtää lopuksi...


Täältä luolastosta käsin sitten paikan pääjehu (siis ihmismäinen pääjehu)  tekee noitavasalleineen hyökkäyksiään lähiseuduille, lähinnä Mustaan Metsään, jossa on Ikuinen Yö. (Tämä on toteutettu, niin että päiväkuvauksissa tuutataan valtavasti savua harvaan metsään, aina vasta kun päästään noidan palatsille, linnalle on oikea pimeä yö. Erikoinen ratkaisu.)


On kaksi veljestä. Kaksi tyttöä. Toinen veljeksistä lähtee viemään toisen kymmenvuotiasta tyttöä kouluun, mutta Mustassa Metsässä tapahtuu hyökkäys ja tyttö viedään Luolaan ja asetetaan makaamaan muinaisen muumoituneen vampyyrin viereen. Ja häneen imeytetään vampyyrin voimat. Myöhemmin hän on tuleva kuolemallaan herättämään Wanhan Wampyyrin, Noitanaisen uudestaan, lopullisesti henkiin..
Luolan pääjehu vie tytön takaisin isälleen ja esiintyy tämän pelastajana. Pahiksesta tulee paikan palvelija...
Aluksi tyttö tekee `pikku taikoja`, hautailee nukkejaan ja räjäyttää katseellaan akvaarion. mutta nuorena naisena hänestä tulee paha viettelijätär, miestennielijä, tappaja. Elokuva ei kovin goreinen, (yksi ´auto ja silmä`-kohtaus löytyy), mutta mukavan sopivasti kauhuinen. Bollywoodin pakollisena funny sidekickinä on nyt `Hitchcockin kaukainen sukulainen`, wanna be-kauhukirjoittaja-ohjaaja ("What a plot!")
Pääosanaisen nimi on krediiteissä Jasmin ja hänen roolihahmonsa nimi on Jasmin. Onpahan, löytyypähän krediiteistä myös Gorila niminen näyttelijä.


Kiva pitkä kauhupätkä Bollywoodtyyliin. Tehdäänpä tähän loppuun Bollywood-kauhuchekkaus, löytyykö, laulujen, leffan pituuden lisäksi tyypilliset (Kauhu-)Bollywoodtraditiot elokuvasta:


-Hyvä ja paha tyttö/nainen sekä sukusalaisuudet (check)


-Vesisateessa, sadettajan sateessa, meressä tapahtuvat, laulujen yhteydessä esitettävät litisevän seksuaaliset vaatepäälliset pyörinnät (puoli-check)

-Talon palvelija onkin pahan palvelija, pahan palveluksessa.. (check)


-Funny sidekick (check)


-Musta Metsä (check)


- Pahuuden Luola (check)




Hail Mahakal!

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 6: Death Spa (Usa-89)

Kuntosaleilua ja kummittelua, siinäpä, siinähän yhdistelmä. (Elokuvan aka-nimi Witch Bitch viittaa tähän yliluonnollisuuspuoleen.)
Mutta yhdistelmästä tulee sotku, enkä tarkoita nyt splattersotkua, sillä sitä tässä on, välillä aika absurdiakin, vaan teoksesta tulee sotku katsoa.

Eli kuntosalilla kuntoillaan, kummitellaan ja kuollaan. Mutta ehkä jo lähtökohtaisestikin tällainen aihe; huone, huoneisto, talo, täynnä erilaisia laitteita, tekee ainakin meikäläiselle luettelon makua. Joitain muita juonilankoja, juonentynkiä tai jopa jokin iso aiheen ohittava tai siihen limittyvä juonikulku olisi tullut tarpeeseen. Käsittämätöntä kyllä ettei näinkään iso, limittyvä, ohittava ja kekseliäs juoni-idea, yliluonnollisuus-kummittelu ja siihen liittyvät ja liittymättömät absurdoinnit sitä tarvetta täyttänyt. Se paransi kyllä elokuvaa, mutta ei tarpeeksi.

Kokonaisuutena kehnohko katsomiskokemus, luettelomaisuus latistaa, rasittaa, mutta absurdointien aikaan nousee hetkeksi keskiverto kuntosalikauhisteluksi, jopa sen ylikin.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 5: Terror on tour (Usa-80)

En tiedä oliko paras idea nimittää kauhurockbändi The Clowns´iksi vuonna-80, mutta onhan siinä nimessä tietty mukana kauhuikonostiikkaa mukana. Mutta oliko sitä tosiaan mukana jo vuonna-80 kun Klovnit esittävät hurjaa kauhurockshowtaan. (Bändin nimi joka oikeasti on tehnyt tähän musiikin, niin sitä se vasta on nimellä [tai nimillä] paiskattu, The Names!) Voi olla että ei ollut paljoakaan mukana, sillä bändin keikoilla riehuu noin kymmenen ihmistä (no, he sitten riehuvatkin sydämen ja muiden sisäelinten kyllyydestä) katsomassa tätä Kiss-Klovni-suupielet-silmäluomet ylöspäin-alaspäin-maskisten hurjien poikien karnevaalia johon kuuluu mallinukkien tuhoamista (käsivarsi katsomoon), muka murhia ja yleisön uhkailua.
Mutta sitten kaduilla, kellareissa alkaa bändin poikien näköinen maskinaama murhahommiin...

Ei kummoinen. Goreton, veretön, rokiton. No, viimeistä on jonkin verran, ja suht suttuisen hyvää, mutta keikkarokkausta olisi saanut olla huomattavasti, huomattavasti enemmän. Elokuva oli rock `n roll-kauhistelujen hidasta, tylsää, kilttiä, kuivaa keskikaistaa.

Tekeleen tirehtöörinä Ilsa-ohjaaja Don Edmonds.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 4: The Hidden (Usa-87)

Menköön kuun kunniaksi tämäkin kauhuun, vaikka enimmiltään kunnon kovaa kasaritoimintaa, kasarirokkia ja weirdoscifiä.

"I want answers! I wanna know why does it take fifteen shots to take down some zoned-out stripper? I wanna know why do three law-abining citizens go crazy and start killing people? I want answers and I want them now!"
No, tässä tulee!: Los Angelesia piinaa ryöstöjen ja murhien sarjat. Nämä teot ovat tehneet yllämainitussa enkkutekstissä mainitut tyypit Teot laittaa tekemään etanamainen olio, olento joka hyppii tyypistä toiseen; miehiin (poliisiinkin), naiseen ja erääseen eläimeenkin... (Yhteistä kaikille heille, ehkä eläintä lukuunottamatta, kova kovan kasarirokin kasetilta soittaminen!)

Kyle MacLachlan aloittelee tässä `strange dude`-etsivähahmoansa. Kyle ja liekinheitin!

Pirun kova!

Lokakuu kuuluu kauhullekin Part 3: Frozen Dead (Bri-66)

Hullu tiedemies-elokuvat kaivavat hautaa ja ojaa kahdessakin genressä, scifissä ja kauhussa. Laitetaan tämä nyt kuitenkin kauhuun, koska zombit ja natsit.
500 Natsi-Saksan johtajaa on jäädytettyinä luolissa Saksassa; Ranskassa ja jopa Egyptissä. (They Saved Hitlers Brainissa oli vain yksi, yhden pää, mutta se olikin pomon pää. Tässä kokonainen lössi, joukkue. Tosin ilman nimiä.) Tiedemies- kirurgilla (vanha kovanaama Dana Andrews sopivan flegmaattisena) on itselläänkin muutama harjoituskappale. Maailmanvalloitushan se on jälleen se suunnitelma ja suunta. Tosin kovin, kovin hidasta on sen eteneminen. Voisi jopa sanoa, että olematonta. Samaa voi sanoa pääosin elokuvasta. Se on enimmäkseen huone ja keskustelu`kauhua`, mitään kovin massiivisen mullistavaa ei tapahdu. Seinillä roikkuvat löysät käsivarret joita sähköllä vähän liikutellaan on jonkinlainen idea, samoin TSHB-tyylinen irtopäävärkkikauhu. Mutta mitään mainittavan massiivista zombihyökkäystä ei elokuvassa tapahdu, ei oikeastaan yksittäisten zombejenkaan. Näytetään vain esim jatkuvaa kampaus tai lapiointiliikettä tekeviä zombeja.

Pari kylmäävämpää kohtaa. Elokuvan loppu arvattava, mutta ok:hko.

Tylsä elokuva,mutta onhan tämä omituinen. Ja omaa jonkinlaista pientä.  tylsää ja kilttiä esi-eksploitaatioainesta aiheeseen.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 2. Blood of The Virgins (Arg-67) Railakkaan, tanakan alun jälkeen murenee mysteeriksi

Tää on `taas` näitä vampirointeja, joissa auringonvalo ei, ainakaan aluksi, näytä tekevän mitään Vampyyrille. Kyseessä on tosin ilta-aurinko ja ollaan metsän suojassa, mutta kuitenkin, auringonvalo siilautuu ja leikittelee Äijän kasvoilla, mutta pigmentti ei pimene, syöpää ei synny. Ehkä on niin korkeat kertoimet aurinkorasvassa, Vampire Edition. (Hulluintahan tämä oli jossain Jess Francoilussa, jossa vampyyrittaret oikein ottivat aurinkoa aurinkolasit päissänsä.) Mutta, enivei, kyseessä on rakastavaisten kohtaaminen; Vamppis ja Tavallinen Nainen. Mutta perhe ei Äijää hyväksy, koska hän ei koskaan näyttäydy. (Ihmettelen kyllä Ukkoa, jos hän muutemkin pihoilla pyörii, eikä hän olisi voimut edes kerran perhettäkin käydä moikkaamassa, mutta ei kun ei...) No, sitten on tätä perinteistä; Perhe (ja kai joskus vähän tyttökin, mutta sitten tuli Vampyyri vastaan `Vampyyri tuli mua vastaan tuolla metsätiellä...`) on katsonut tyttärelleen mieheksi vanhan kamun ja kaverin, nuoren taiteilijanplantun. Jonka kanssa tytär menee sitten naimisiinkin, mutta Vanha Vamppis pistää häät ja hääyön hulinaksi! Mies pois päiviltä ja vaimo vampyyriksi... Vanhan Vamppiksen ilmeily on muuten vailla vertaa, mutta ei vailla verta: Kun hän lähestyy uhriaan hänellä on suu ammollaan, apposen auki, mutta ilmeensä kuvastaa lähinnä avuttomuutta, epätoivoa, haukottelua, hämmennystä, ihmettelyä, kyllästymistä, murhautumista, turhautumista, tyhmistymistä, tylsistymistä, väsymistä, säikähdystä, jopa pelkoa?! Samoin on naisvampyyrien kanssa. Pelko on verta sakeampaa?
Elokuvassa vahvasti mukana myös "nuoriso"porukka, joka joraa ja jytää ja pelleilee sekä pujottelurinteessä että monodiskossa aikana jolloin alushousut olivat isoja ja rinnat paljaita. Samaa hyvää, kovaa viihdejazzrockpätkää jatkuvalla syötöllä toistaen. Se on Groovy! Ja Draculaki heiluu hieman jossain hiton hiihtohirsihuvilassa! 1] No, eihän se aina Linna tarvitse olla... Ja leffassa Draccis esiintyy myös Valelääkärinä; Tietenkin verikoetta-näytettä heti ottamaan!

Ohjaaja Emilio Vieyeran (hörhöilynä yliarvostettu Curious Dr Humpp ja hörhöilynä aliarvostettu, kitaralla ja uruilla zombauttava The Deadly Organ) vampirointi on kovaa, komeaa ja kunnon coolia groovausta muutamilla railakkailla,, raivokkailla roskaelementeillä varustettuna. Tähän liittyen, Vampyyrin siirtymät esitetään (veren)punaisella taivaalla syntsaulvovan ja lentävän lokin `avulla`... Täällä tykättiin, vaikka railakkaan, tanakan alun jälkeen elokuva hapertuu haahuiluksi, jauhautuu jahkailuksi, laimentuu laahaukseksi, murenee mysteeriksi. 1] Suomessa varmaan vampyyri olisi tietenkin saunassa! Saunavmpyyri! Olis, tulis kerrankin kunnon verilöylyt! Verta kiukaalle!!

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 1: Bloody Vampire (Mex-62)

Hevoskärrykauhua. Jälleen on porukka pukkaamassa Vampyyrin linnaan. Ja oikein perinteisesti hevoskärryillä. Wanhassa ajassa ollaan. Mutta nyt, tällä kertaa tulija onkin Itse Isäntä, Wanha Wampyyri. On kuulemma tulossa `haunted haciendalta`, jonkinlainen kesämökki kai. Tämä alun kohtaus jossa hevoset ja kärryt liukuvat hidastetusti sumuisessa, jopa savuisessa yömaisemassa on kliseinen mutta komea; Sudet ulvovat, kulkevat vaunujen vierelläkin ja kai siellä jokin graundkiipperikin metsästä kuikuilee. Mutta tämäpä ei olekaan tässä, kliseisyyteen tulee klommo, koska kärrykuski onkin nainen ja vielä luuranko!
Itse linnassa selviää sitten Hemmon nimi, hirviökuperkeikkaisesti nimeltään Frankenhausen. Lisää klommoja kliseisiin. Vähemmän kliseisesti ja klommoiseti hänellä on kyliltä aikojen saatossa kootuttuja ja kerättyjä nuoria palvelijaneitoja vampyyreina kellarissa. Ja oma vaimonsa vankina. Ja oma sisarensa kylmänä apurina.
Vastustajanaan `Countilla on Cagliostro, mies naapurista. (Lisää omituisuuksia, naapurit eivät tiedä toisistaan, siis sitä että ovat naapureita, heh..) Ja armoton Yön Taistelu alkakoon...
P.S. Cagliostrollakin on outous takatakussaan, hän on tutkimuksissaan saanut tietoonsa että vampyyria ei vaarnalla voi tappaa, vaan ainoa tapa on uuttaa happoa mustasta kukasta nimeltään Kuolleen miehen kukka, joka kasvaa vain hirttopaikan läheisyydessä..

Roskaan päin kumarretaan perinteisen pökköilyn, kökkölepakon hahmossa. Se on todella kökkö ja todella iso, kuin kotka konsanaan.. (Rotan naama ja jäniksen korvat!) Oudon jankutuksenkin ystäviä imarrellaan. Frankenhausen pitää pitkät selitykset kahvin voimista ja vaaroista tyypille joka ensi kertaa tätä uutta herkkujuomaa kokeilee. Se on huume, Vampyyrimme valistaa...

Kovaa ja komeaa goottausta, Mexigoottausta sopivalla määrällä outouksia, erikoisuuksia ja keikauksia (niitä klommoja), jotta tarina pysyy verevänä ja virkeänä, mutta kuitenkin muhevan perinteisenä.

Monipuolinen kattaus.

Sodoma ja Gomorra (Ita-Ranska-Usa-62)

Alkuteksteissä the last days of SODOM AND GOMORRAH: En ole mikään raamattutuntija, mutta luulen ettei Robert Aldrichin(!) ohjaama ja Sergio Leonen(!) kakkosohjaama Sodoma ja Gomorra käsittele tarinaa orjallisesti Kirjan mukaan, mutta on jopa oikein onnistunut spektaakkeli-väripläjäys, ainakin paljon parempi kuin odotin.. Tarinan tiedätte useimmat kuitenkin. Eli irstailevan synnin, hedonismin, rikkausahnehtimisen jne palkkana on Jumalan suuttumus.

Tosiaan toimivaa tavaraa, campiakin välillä, mutta näyttelijäjoukko on kovaa (niin kuin näissä spektaakkeleissa yleensäkin) : Stewart Granger, Stanley Baker, Anouk Aimee, Pier Angeli tunnetuimpina, mutta joukossa `piilee` useita tulevia genre-elokuvatähtiä : Enimmäkseen länkkäreissä, mutta myös muissa genreilyissä, roskailuissakin näkynyt Rik Battaglia, länkkäreissä, gialloissa pyörinyt Anthony Steffen eli Antonio De Teffe, samoin paljon myöhemmin esim gialloinut, kauhuillut Giacomo Rossi Stuart ja löytyypä sieltä monissa roskissa sliizzaillut Gabriele Tintikin.
Hyviä ovat: Granger jämäkkänä ja lopussa camppisena, aito/tekoharmaatukkaisena, (hyvä)uskoisena Lootina, Rossi-Stuart uskollisena uskonsoturina, Steffen uskollisena sotilaana, Baker parturista palanneena partapahiksena, ilkeän smoothsanaisena sellaisena sekä Aimee kylmänä kuningattarena.

Itse irstailut rajoittuvat `ajanmukaisesti` sammuneeseen, vaatetettuun yhteismakaamiseen, jalokivikylpyyn, suht siivoihin tansseihin, ja pantterin haukotteluun. Kidutuskohtauksissa on ilkeää tunnelmaa (mm sokean syleily piikkien kera), pitkissä taistelukohtauksissa massiivista, jylhää jämäkkyyttä ja lopun tuhossa aidon, uskottavan oloista kivimursketta.

Ylipitkä, mutta Asia tulee selväksi.

Noah`s Ark (Usa-28)

Nooa ja Nooan Arkki-elokuvat eivät ole niin moninaisia ja tunnettuja kuin Kymmenen Käskyä-filmatisoinnit. Itse olen nähnyt tuon otsikossa mainitun ja Darren Aronofskyn hörhöflopin, häröflopin Noah.

Vuoden -28 `painos` on  Michael Curtizin ja kreditoimattoman Darryl F Zanuckin (1) ohjaama puolimykkä puoliääniversio, melko massiivinen spektaakkeli, elokuvassa on jylhää, kohoavaa korkeutta ja laajaa leveyttä, massiivisesti porukkaa. Mutta DeMillen spektaakkelien, senkäänaikaisten, tasolle elokuva ei yllä. Mutta on kuitenkin yksi senaikaisia suuria spektaakkeleja. Ja yleensäkin niitä.

Yhtenä suurena spektaakkeliesteenä on tuo mainittu ääni, se vaikuttaa olevan vähän väkisinvedetty, päälleliimattu `kokeilu`, joka silloin tällöin tulee dialogina esiin. Toinen asia on se, että Nooaan ja Arkkiin ei keskitytä kokonaan, koko elokuvan ajan. Alussa ollaan Ensimmäisen Maailmansodan aattotunnelmissa, spektaakkeli sekin, ja Arkin aikoihin päästään kun Papillisesti papatetaan että nykyään on ajat ja asiat huonosti, mutta oli huonosti ennenkin.. Mutta pelastustakin löytyi ja löytyy, ennen ja nyt, ja joillekin. Tästä sitten päästään Arkkeilemaan.. Tällainen saarnameininki ja entiseenpaluu oli aika yleistä mykkäelokuvissa, joten en sitä kovin pahana pidä kuitenkaan. Siihen, sellaiseen on tottunut ja antaahan se jonkinlaista, monipuolistakin ehkä, tarttumapintaa asioihin.
Arkki ja Eläimet tulevat vasta leffan lopussa. mutta mikäs sen massiivisempaa...

P.S. Elokuvassa on muuten eräs näyttelijä jonka oikea etunimi on Noah, Noah Beery, Wallace Beeryn veli. Ja John Wayne ja Ward Bond esittävät kreditoimattomia tulvauhreja. Bond vielä ensimmäisessä elokuvaroolissaan..

(1) Käsikirjoittajana hänet on kreditoitu koko nimellään, Darryl Francis Zanuck.

Inn on The River (Ger-Bri-62)

Yksi eurocrimien pikkuidea`genre`ovat sukeltajamurhaajat. Thamesilla tai Amsterdamissa nämä yleensä tapahtuvat. Tässä `Thamesilla`.
Tämä Edgar Wallacen tekstin ja nimibrändin alla oleva elokuva on riimeikki elokuvaata, joka kertoo jo nimeltäänkin paluusta, Return of The Frog´ista.

Klaus Kinski nuhrupukuisena, vähän nauruniljaisena viiksivalluna. Ehkä etelämaalaisena karikatyyrina. Klasu on aina kova. Ravintolakohtauksissa Berliini-Lontoo Bertolt Brechtiaanista tunnelmaa, tosin jiveäkin jorataan pariinkin otteeseen..
Ja onkohan sukeltajia jopa kaksin kappalein? Tappelevatkin veden alla, eikä kumpikaan ole etsivä, poliisi..

"Incurable lunatic with vicious mind."

Toimiva, tanakka, tunnelmallinen teos, mutta ei tuo genreen mitään uutta.

Cannibal Cop (Usa-2017)

Kumma että tämännimistä tekelettä sai odottaa näinkin kauan. Nykykökön vääntäjällä Donald Farmerilla on muitakin hienonnimisiä elokuvia cv:ssään; mm Vampire Cop, Shark Exorcist ja mies joka on tehnyt kolmen(!!!) tunnin videodokumentin itsestä Jess Francosta ei todellakaan ole turha mies! Alansa mestari, alansa tietäjä.


Kannibaalicoppi kertoo kusipääkytästä josta tulee kusikokokehokyttä kun hän kohtaakin voodoovoimat ja hänestä tulee juurikin tuo Kannibaalikonstaapeli.


Farmer pureutuu provosivalla kökköydellä erääseen Nyky-Amerikan kipupisteeseen, videoituun poliisiväkivaltaan ja sen/niiden seurauksiin. Ja/tai siihen ettei mitään seurauksia ole, tule. Lisäksi hän "romuttaa" Amerikkaa ja Kauhuelokuvaa. Tai ainakin tekee tietoisesti siihen/niihin kummallisia käännöksiä; Elokuvan alussa eräs amerikkalaisuuden pikku peruspilareista, kaupungin läpi kulkeva paraati kääntyy käsilaukkuvarkauden kautta `oksettavaksi uhrilöydöksi` ja eräs (amerikkalaisen) kauhuelokuvan finaalivaihtoehdoista, takaa-ajo huvipoistossa, on pitkä, hidas ja rauhallinen, päitä pyörittävä kävely ja laite-esittely, jossa ei tapahdu juurikaan mitään, ja joka ei johda juurikaan mihinkään.




Elokuva ratsastaa ainakin meikäläisellä pitkään jo ihan pelkän nimensäkin voimalla ja ansiolla, mutta ei lunasta (onneksi) nimeään ihan täysillä ja täydellisesti, eli ei ole läheskään mikään Kannibaalikyttäholokausti Kaupungissa, vaan muitakin roskaelementtejä viljellään onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti. Melko hyvää nykyroskaa.

Daniel Lehmussaari?

Onko kenellekään Daniel Lehmussaari-niminen ruotsalainen, ilmeisen suomensukuinen kauhuelokuvaohjaaja tuttu? Tai lähinnä hänen leffansa, heh..
Löytyi nimittäin Leffakaupasta hänen ohjaamansa Death Academy-dvd:nsä (kannessa kirves  ja karvakaulustakin huppu, jonka sisällä ehkä jonkinlainen lasikupu. Scifislasher?) En ole vielä katsonut. Mies on ohjannut pari-kolme pitkää ja tukun lyhäreitä. Tämäkin dvd kuuluu isompaan kokonaisuuteen nimeltään Daniel Lehmussaari Collection. Tupladevarissa mukana myös Back from the dead niminen lyhis.


Pitää katsoa molemmat(?) tänään ja kirjoittaa niistä sitten. Ja jatkaa tähän kun niitä muitakin joskus ehkä löytyy....

Lehmussaarella näkyy olevan vallalla myös meikämaamme, muunkin maailman indieporukoiden tyyli; Tehdään kauhua ja toimintaa. Dvd:n trailereissa (kaksi) toinen The Grief on kauhua (mediaopiskelijat [muinais]metsässä) ja toinen, mainionniminen, Dragonetti - The ruthless contract killer taas sitä toimintaa.

Mutta nyt niihin katsottuihin goreiluihin:

Death Academy (2005) ei ollutkaan huono niistä syistä mitä "monet" arvostelut tarjosivat; Huono näytteleminen, karmea kuvaus, tyhmä juoni. Minusta nämä toimivat kuitenkin jotenkuten ja nämä elokuvathan kaipaavat, suorastaan vaativat tyhmää juonta! Se mikä mätti oli näiden näiden lueteltujen asioiden väliin, eteen, taakse jätetty tila. Se oli täytetty tylsyydellä (ei tosin sekään mitään uutta näissä leffoissa), mutta jonkinmoinen gore, tyhmädialogi ja absurdit Suomi-viittaukset vetivät elokuvan kuitenkin ylös (pää pinnalle) suonsilmäkkeestä. Kaikkein kovin, oudoin veto oli se, että yhdellä tyypillä oli Vaasan vuoden -98 kuorofestivaalin t-paita päällä. (Klasarigoreilu?)

Koulussa (siis tässä "Akatemiassa", oikeasti pienen paikkakunnan perus-peruskoulun näköinen [kuvattu Ruotsin Lapissa Jällivaarassa]) vähemmän känninen ja känninen koululaisporukka `murtautuu` jonkinlaisen keskeltä kääntyvän ikkunan kautta. Tämä ikkuna on varmaan taikaikkuna, koska tyttöjen takit vaihtavat väriä sisään astuttaessa. Mutta porukka ei siellä kauaa ehdi astella, koska goretappaja iskee!
Kymmenen vuotta myöhemmin uusi nuorisoporukka tiirikoituu kouluun kymmenen vuoden takaista murhenäytelmää selvittämään. Mukana myös entinen epäilty (koulu ja mielisairaala ilmeisesti kuvattu samassa rakennuksessa), tiirikkamies ja raivoisa rehtori, suorastaan murhanhimoinen, sekä tappaja. Mutta kuka se on? Vai peräti ketkä?. Rehtori lukitsee porukat ovien yleissulkimella vangeiksi koulun käytäville ja he jäävät sinne pelokkaina pyörimään ja ovia jatkuvalla syötöllä nykimään (ikkuna rikki, anyone?)

Loppu on tyhmä, tavanomainen kautta typerän "monikerroksinen", mutta jokin tässä viehätti. Suomalaisuus? Sillä Jällivaarahan on keskellä Ruotsin ruotsalais-suomalaisaluetta, melko useilla näyttelijöillä on tässä elokuvassa (ja muissakin Lehmussaaren elokuvissa) täysin suomalaiset nimet. Erityisesti kunnostautuu Pauli Raitaniemi niminen henkilö. Hän on Lehmussaaren lisäksi mukana näyttelijänä, eräänä tuottajana, leikkaajana, äänimiehenä, kuvaajana, apulaisohjaajana, castingissä, musiikeissa, efekteissä! Slashaajan, gialloijan pään päällä oleva lasikupu oikeastaan aika päheän (argh!) näköinen. Uniikki jopa.

"Omöjligt!"

Back from the dead (2005 myös?) Varttituntinen lyhäri. Koulukiusatun kosto haudan takaa-leffa. Hyväideainen, vakava-aiheinen, lyhyt. Toimii konteksissaan. Toimii lyhyydessään. Suomiviittauksena tälla kertaa Finlandia Vodka.

Perheen musta lammas (suomi-41)

Orponainen lähtee kolmen ilkeän tätinsä hoivista heti täysi-ikäiseksi kasvettuaan. Mutta huoleton elämä tyssää melkein heti tuhlaavaisuuteen, laskumereen sekä potkuihin työpaikasta. Hunsvotti- poikaystäväkin pettää.. Rikoksen poluillakin liiraillaan..
Nainen pitää tyttöystävineen polterabendin (polttareista ei silloin puhuttu) eräälle ystävättärelleen pojiksi pukeutuneina. Rooli jää naisella päälle, ja niinpä hän sitten esittää välillä ompelimon juoksupoikaa, välillä hänen siskoaan, kauneushoitolan työntekijää. Poikana ja naisena törmäillään tyyppeihin, hyviin ja pahoihin..

Sirkka Sipilä naisena/poikana on sangen hyvä (Kasvoiltaan, hiuksiltaan vähän Greta Garboa.) Poikana tietty kovin epäuskottava (mutta ei muille roolihahmoille), mutta naisena sähäkkä, säkenöivä ja sensuelli (full backtal). Joel Rinne yllättää, ällöttää inhan niljakkaana alastonmaalarina ja elokuvan ohjaaja Jorma Nortimo tekee taas hyvin bravuurinsa, huithapeli-puolirosvo-tyyppinsä. Siiri Angerkoski on mainio entisenä operetti`tähtenä ("Kuulitteko millaisessa vireessä yhä olen?" "Kuulimme, millaisessa".). Toppo Elonperä uusii puolimainion vitsinvääntäjä-hahmonsa. (Vuonna 1893 syntynyt Elonperä esitti vuoden -40 elokuvassa `Serenadi sotatorvella` vanhuudenhöperöä sotanostalgikkovaaria. "Se on semmoista reilua!") Mutta kaikkein eniten uusii Eino Kaipainen hyvän miehen roolinsa. Kreditoimaton Elsa Turakainen tekee hyvän komediaroolin yhtenä ilkeistä sisaruksista. Oikeastaan koko sisarussakki on jostain syystä kreditoimatta (esiintyvät useasti), muut tädit ovat Verna Piponius ja Henny Waljus.

Tässäkin elokuvassa onni potkii perinnön muodossa. Angerkosken- Elonperän pariskunta ja Sipilä saa ison rahasumman Amerikan kuolleelta `läskikuninkaalta`.
Elokuva toi sodan keskelle pientä glamouria: Kauneushoitola La Femme Bellessä tarjotaan alppiaurinkoa, bileissä soitetaan `repäiseviä foxeja` ja koko ravintola yhtyy operetin säveliin. Korkeasaaressakin käydään.

Ei yhtä r(a)ikas ilmestys kuin Poikamiespappa, mutta ei kaukanakaan. Mainio juttu tämäkin.

"No voi helvetin kellot, on siinäkin mulla morsian!"

Poikamiespappa (Suomi-41)

Myös nimellä Poikamies-pappa.
Vanha suomalainen amerikkalaistyylinen crazy-komedia. Tällainen luonnehdinta tuntuu harvinaiselta, jopa mahdottomalta. Mutta on niitä muutamia harvoja onnistumisia tässäkin `genressä`, ainakin sinne päin meneviä. Poikamiespappa on tällainen tapaus; Pääjuoni on suht onnistunut, siinä on mukana muutamia genrelleen ominaisia älyttömyydessään toimivia gageja kautta juoniaihelmia ja jatkumoita (filmitähtien kuvat parhaana esimerkkinä), mutta mukana on myös valitettavasti amerikkalaisserkkuihinsa kuulumattomia junnauksia ja latteuksia. Elokuvan loppu tietenkin on amerikkalais sekä suomalaisserkuissa arvattava, niin tässäkin tapauksessa, mutta se kuuluukin genren kaanoniin.


Samoin genren kaanoniin kuuluu myös melko perinteinen aloitus: Elokuvan alku on tyypillisistä tyypillisin (niinkuin usein näissä); Taiteilija Lasse Kimalainen(!) on  saamassa miljoonaperinnön, mutta ehdot ovat tiukat ja aikaa vähän: Avioliitto, lapsi ja vakituinen työ ja aikaa viikko! Poikkeuksellisesti kyseessä ei nyt olekaan se iänikuinen Amerikan-täti, vaan nyt on kyseessä Australian-tädin perintö.
Ja touhutus tietenkin alkaa heti. Mutta niin kova sellainen että perintöpaperi katoaa tietenkin saman tien. Erittäin oivallinen, villi, raikas ja räväkkä idea on nuo mainitut filmitähtien kuvat. Sillä Taiteilijan (Leo Lähteenmäki) kaveri (Joel Rinne) kehystää "työkseen" filmitähtien kuvia ja perintöpaperi sujahtaa jonkin näistä taakse. Ja etsintä alkaa. Ja samalla alkaa myöskin kuvien rikkominen. Ensimmäisenä rikotaan Se Kaikista Suurimman, Eli Tauno Palon kuva. Sitten seuraa Ansa Ikosta, Aku Korhosta, Unto Salmista... Hieno, upea idea.
Näytteleminen on valitettavan vaihtelevaa, teatterimaisen laahustavasta ihan värikkään toimivaan. Rinne on aika hyvä. Hänellähän on monesti (omaehtoisen valittua, tehtyä) teatraalinäyttelemisen taakkaa, mutta tässä hän on virkeimmillään.


 Paremman puolella oleva kotimainen komedia. Myös elokuvan nimi toimiva.

Dinosaur Island (Usa-94)

Jälleen `haaksirikkois`elokuva, tai jos siitä että lentokone crashääntyy saarelle voi tätä haaksirikkoutuminen-termiä käyttää..
Aluksi vähän " taustaa": Mutta enivei, Dinosaurus ja varsinkin Göggösauruselokuvissa taas tämä Dinosaurus-termi on ollut  kortilla tai piilossa, joskus jopa ihan hukassa. `Teimit Dinosaurialassa`-elokuvassa Adventures in Dinosaur City`ssä kortilla oli vielä ehkä vaan tämä City ([pikku]kaupunki, kauppala, kylä olis ehkä oikeimmin), mutta esim nimenmuutoksesta kärsineessä Tromailussa A Nymphoid Barbarian in Dinosaur Hell`issä nämä muinaismassiivisuudet ovat kovinkin kortilla. (Filmihän oli aluksi Lost Fortress, Lost Dinosaur olisi oikeampi nimi, mutta Troman Pojat väänsivät taas nimen kaakkoon..) Kuten on moni muukin asia siinä. No, Helli`hän (tai taivas) on katsojan silmissä...

Mutta aikamoista `Helliä` on Dinosaurussaarikin. Tässä Herrojen  Fred Olen Rayn ja Jim Wynorskin yhteisohjauksessa on kyllä Saari ja siellä Dinosaurukset, mutta kyllä tää göggösaurusgomedia on tylsää ja tyhmää roskaa. No, täällä Pohjois-Karjala-Projektin maassa lausahdus "Ajattele kolestteroliasi!" valtavasta dinosauruksenmunasta ilahduttaa ajattomasti.

Laiskaa. Ennustettavaa. No, alastomuutta riittää.

The Outskirts (N-liitto-33), By The Bluest of The Seas (N-liitto-35)

Otsikoidut Boris Barnetin kaksi varhaista neuvostoliittolaista äänielokuvaa sisältävät melkoisen vähän, jopa yllättävän vähän kommunismin ylistyksen ja vallankumouksen vyöryn kuvausta. Sitäkin on, Outskirtsin loppupuolella ja By The Bluest of The Seas`issa se tulee lähinnä esiin tämän Suuren Maan (kolhoosin) eri kansojen yhteistoimintana. Nämä Barnetin elokuvat sisältävät erilaisia ihmiskohtaloita, kansoja, tavallista elämää, arkea, mutta myös tuskaisempiakin tunteita ja tapahtumia (Outskirtsissä sota). Mukana on sotauhoa, mutta sodanvastaisuuttakin löytyy eikä Neuvostoliiton ulkopuolista maailmaa demonisoida täysin. Joka puolella maailmaa on hyviä ja pahoja ihmisiä ja hyviä ja pahoja tekoja. Kommunistit sitten tietenkin ylväämpää väkeä, mutta pahin paatos ja pituus puuttuu onneksi kuitenkin.


Outskirts kuvaa pienen kylän, kaupungin arkea ja sotaa Ensimmäisen Maailmansodan myllerryksissä ja mainingeissa. Näytteleminen ja sanailu on välillä jäykkää, mutta mukaan on onnistuneesti saatu myös rakkautta, leikittelyä, huumoria.


By The Bluest of The Sea on jälleen `haaksirikkoiselokuva`. Merimieskaverukset haaksirikkoutuvat kalastajakolhoosisaarelle ja molemmat rakastuvat samaan naiseen, ihastuttavaan kolhoosin nuoreen johtajattareen. Elokuva on kuin Teuvo Tuliota seesteisin sävelin, lyyrisin kuvin, kuvioin ja painotuksin. Elokuvan loppukin lyyrinen, (meren ja ihmismielen) katkeransuolainen, katkeransuloinen kuvaus. Vaikkakin  tosiaan myrskyää sekä merellä, että sydämissä, niin näistäkin löydetään lyyrisyyttä ja levollisuutta.  Kaikki ovat eri tavalla onnellisia, surullisia, suolan ja sokerin maut suissaan. Mitään (Tuliomaisen) massiivisen musertavaa loppua ei nähdä. Elämä jatkuu kaikilla. Elokuva keskittyy ihmiskohtaloihin, ei juurikaan järjestelmään. Mukana toveruutta, kaukorakkautta, yhteiseloa. Pieni helmi.

Male and Female (Usa-19)

Cecil B DeMille ohjasi elokuvia jo mykkäkaudella (oikeastaan silloin hän niitä vasta ohjasikin) ja vuoden-19, jämäkästi, mielenkiintoisesti ja DeMillemäisesti nimetty ja tehty Male and Female on myös `ihan jämäkästi` katsottava (tosin tästä tehty noin tunnin versio on liiankin jämäkkä, lähes kahden tunnin versio on se definitiivinen) `keikauselokuva`; elokuvan juoni yllättää muutamankin kerran. Tosin mykkäelokuvien perustavara-juonenkäänteitäkin löytyy, mutta fokus on enemmän niissä yllätyksissä.


Legendaarinen Gloria Swanson esittää englantilaisleidiä joka `butlerinsa` kanssa haaksirikkoutuu kaukaiselle saarelle, ja sosiaaliluokat, säätykuviot kumoutuvat (sekä myös eivät kumoudu, kunnes taas kumoutuvat): Hovimestarista tulee paikan kuningas, mutta häitäkin suunnitellaan (tai pidetään jo jopa varmana) Kuninkaan ja Leidin kesken, vaan kuinkas käykään, kävikään?... Mukana myös Usa-intoilua.


Tosiaan jämäkästi, mukavasti katsottava mykkis, joka myös muistetaan Leidin luksuskylvyistä ja lopun Babylonia-fantasiajaksoista, joissa Leidi-Swanson `leikittelee` `fantasialeijonan` kanssa. Kyllä hän siinä ihan oikean leijonan kanssa kiljuu ja kisailee...

Vampira (Uk-74)

Ei. Tämä ei ole Vampira-dokumentti. Tämä on melkoinen kökköily Wanhasta Wampyyrista (David Niven! Elokuva kulkee myös nimellä Old Dracula), ja nimenomaan vanhasta naistennielijävampyyrista.
Niven on tässä osassaan, Playboyta lukevana, tupla-arkkuunsa (ok keksintö) naisseuraa odottavana `coolina` vanhana harmaancharmikkaana viiksimiehenä, no David Niven. Osassaan juuri sitä mitä varmaankin haettiin, ylpeähkö, itseironinen, kieliposkinen, `vakavahkokin`. Näyttelijätyö yleensä elokuvassa kammottavaa, juonikin, mutta siinä on sentään jotain värikkyyttä ja älyttömyyttä, mutta myös tyhmää typeryyttä.


Eräänlainen näyttelijäporukka nuoria miehiä ja naisia saapuu Draculan Transylvanialinnaan vampyyripäivällistä ja esitystä nauttimaan ja katsomaan. Esityksessä esitellään tekovampyyrihampaita, soitetaan sudenulvontaa ja ukkosääniä uruilla sekä leijatetaan kökkölepakkoa. Myöhemmin naiset nukutetaan ja kun he nukkuvat sängyissään heidät imetään jonkinlaisella veri-imurilla jos nyt ei aivan kuiviin, niin ainakin vähiin. Nämä veret sitten siirretään valkoisessa huoneessa valkoisessa arkussa valkoisissa makaavaan Draculan kuivasuoniseen, vähähenkiseen naiseen, (Siis myös eräänlainen, helvetin huono Dr Phibes-tekele.) JA hän muuttuu tummaihoiseksi naiseksi! Nainen omaksuu, vaikka onkin menneisyyden takaa, heti seitkytluvun blacksploitaatiohengen, ja varsinkin sen releet ja puheet. Draculakin yrittää; Kun pariskunta saapuu Jim Brownin Black Gunn-leffasta, jauhaa Kreivikin jotain jive talkingin tynkää. Sitten loppuelokuva seurataankin pariskunnan sekä näyttelijäporukan värikähköä kohkausta siellä sun täällä, vitsaillen, vampyyrihammastappaen ja siitä vitsaillen; Pilavampyyrihampailla pelleillään lähes koko leffan ajan, värikkäät vaatteet pysyvät päällä yhtä sivutissikohtausta lukuunottamatta ja, niin ne vitsit. Ne ovat tyhmänteräviä, tylsänteräviä: Draculan avustaja, valevampyyri (kai) sanoo Kreiville: "I cross my fingers, sir." Jonka  Draccis tietenkin kohteliaasti kieltää. Myös "Watch your bloodpressure, sir." sisältää tätä samaa, yhtäaikaa tylsää ja laiskaa, sekä vähän terävähköä vampyyrivitsailua. Oivallinen vitsi-idea on matkalaukusta kuoriutuva kankainen camping-arkku.


Tylsää, tyhmää, typerää, laiskaa, mutta tosiaan myös värikästä ja sujuvahkoakin vampyyritemmellystä muutamalla teräväälläkin (vitsi)pistolla. Loppu on typerä. Enimmäkseen huonoa carry on- sarjan tyylistä "kauhu"kohkausta, vampyyrikohkausta, mutta ne muutamat terävät pistot tosiaan pelastavat vähän. Ja `värikäs ajankuva`.

-Kyllä tämän pari kertaa katsoo.

P.S. Ja `Suomi` mainittu! Hammer-tähtösen Veronica Carlsonin roolinimi on Ritva!!

The Brain from Planet Arous (Usa-57)

Aivo(j)a Avaruudesta! Brains from Space!

Viisktytluku-kuuskytluku `aivoelokuvat`, scifiaivoelokuvat, kauhuaivoelokuvat (vai toisinpäin, aivoscifielokuvat, aivokauhuelokuvat) voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään, on hullu tiedemies-elokuvat (mm The Brain that wouldn`t die, The Atomic Brain), ja sitten on `avaruusaivoelokuvat`, eli mm Brain from Planet Arous, joka on viiskytlukuscifin älyttömimpiä, hassuimpia, sujuvimpia, kököimpiä tuotoksia; `Perinteisesti` autiomaavuoren sisältä löytyy ilmassa pyörivät aivot avaruudesta. Nämä ilma-aivot ovat myös sädeaivot, (vilkku)valoaivot, joiden valo`silmät` lähettävät pahaa signaalia, pahaa sädettä tutkijan tajuntaan. Ja tekee tästä perinteisen käskyläisen, oudon ainakin... Ystävät, kylänmiehet ja vaimoke ihmettelevät... Aivo-olion suunnitelma, päämäärä ja tarkoitus on tietenkin maailmanvalloitus, jopa universuminvalloitus ja sen teollisuuden yksityistäminen itselleen...

Mutta Avaruudessa, Planeetalla ovat Toisetkin Aivot, jotka ovatkin sitten hyväaivot, jotka saapuvat myös paikalle pyörimään! Ja ne sädettyvät sitten tutkijan koiraan (!!!??? voi pyhä vuh-vuh sentään!) ja karmea aivotaistelu alkakoon..

Paha-aivo vs Hyväaivo, tässähän ollaan ihan ihmismielen ytimessä! Lisättynä tuolla avaruusyhteydellä, ydinsäteilyllä sekä silkalla roskalla. Ja näillä Aivoilla on vielä Nimetkin! Paha on Gor ja Hyvä on Vol!! (Hyvä kautta kumma ettei Lol!) Elokuvan yhtenä vahvana juttuna onkin näiden leijuaivojen, läpikuultoaivojen puheet kuulijoilleen. Toisinpäin ei kommunikaatio etene, sillä patsaat, pullot, purkit, purnukat, kirjat, kirveet menevät niistä läpi. Vai miten onkaan lopussa?

Loreley`s Grasp (Esp-74)

Muistin oikein. Lorelein Puristus on varsin vaikuttava kauhuilu, roskailu, satukauhuilu, satugoreilu.

Reinin rannoilla jyllää, mellastaa ja tappaa Lorelei-liskolegenda, liskohirviötär, joka pystyy muuttumaan myös tavalliseksi naiseksi. Satumaisuutta mukaan tuo perinteinen `metsästäjä ja hirviö-kaksintaistelu`/`metsästäjä ja nainen-kaksinnaistelu`.

Loreley`s Graspissa on lujaa, tiukkaa, puristavaa otetta, mutta antaa myös (sitä ennen) löysiä jotta puristettava antautuu..

Satua, legendaa, roskaa, kauhua, gorea.

Fangs of The Living Dead aka Malenka (Esp-69)

aka Malenka - The Niece of The Vampire aka Malenka The Vampire aka Bloody Girl...
Tällä elokuvalla on monta nimeä ja tästä on monta versiota. Nyt käsittelyssä eräs enkkunimiversio, eli tuo Fangs...
Fangs... on espanjan kauhu"kuninkaan" Amando de Ossorion ensimmäinen kauhuelokuva. Itse en ole oikein pitänyt herran kauhisteluista, ne ovat jääneet minulle puolivillaisiksi kauhuteoksiksi. Niin jää myös Fangs... Hänen tunnetuimmat kauhuelokuvansa ovat Blind Dead-sarjaan löyhästi kuuluvat neljä elokuvaa. Niistä ensimmäisestä, Tombs of The Blind Deadista pidin aikoinaan yllättävänkin paljon, mutta sen (ja koko muunkin sarjan, samoin kuin hänen muidenkin kauhuelokuviensa) into ja voima on vuosi vuodelta laskenut. Yritin katsoa Tombsia joku aika sitten, ja kesken jäi ja samoin meinasi käydä Fangsin... kanssa, mutta taistelin vastaan. Ja voitin. Katsoin loppuun. Vaikka tiukkaa teki. Se pitää kyllä sanoa De Ossorion kauhuelokuvissa on yleensä kuitenkin melkoisen hyvä seitkytluvun kauhutunnelma, niin tässäkin. Ja se auttoi leffan loppuunkatselemisessa. Juoni, verisyys sitten monestikin pykii verrattuna moniin kanssakauhuohjaajiinsa.

Ja niin pykii tässäkin. Tunnelma tosiaan kutakuinkin kohdallaan, mutta kun `tyylilajiksi` on valittu `Onko kyseessä vampirointi vai vampyyrihuijaus`-tyylinen ratkaisu, niin tässä ja tällä kertaa (no, harvemmin tällaiset onnistuu) nämä vastakohdat repivät leffaa liiaksi hajalle: Anita Ekbergin esittämä Sylvia saapuu juuri perimälleen linnalle kuullakseen että se on wanha wampyyrilinna ja että siellä asustelloo vieläkin wanhaa wampyyrisukua. Ja onko Anitakin wanha wampyyri?? Kumma kun ei oo ennen huomannut... Vai mikä tässä oikein `maksaa`? Suomi-vhs:n mukaan elokuva on `tosijännittävä` ja Linnassa asuu Kreivi "Dracula". Enpä itse tätä tositrillerinä enkä liioin tosijännittävänä pitänyt. Laahaukseksi, matelemiseksi meni. Tunnelma kohdallaan.

"This stupid farce has been goin` long enough". "I agree".
Ja: Yksi käsittämätön nosto on genrekasvo Paul Mullerin nimen hilaaminen korkealle krediiteissä. Hän vilahtaa alussa pari sekuntia tupakoivana mikroskooppitutkijana. Tienasi tupakkarahat?

P.S. Ai niin, Muuten semmoinen de Ossorion elokuva kuin Loreley`s Grasp, Saksaan sijoittuva kauhuelokuva, kantaa mielessäni vielä hyvän leimaa. Pitääköhän sekin ottaa uusintakatseluun, en ole hyvään toviin sitä nähnyt, ja tarkistaa romahtaako leimat vai pysyvätkö. Siitä on kyllä aika hyvät muistot..

Death Curse of Tartu (Usa-66)

Mulla oli muistuma, tuntuma tästä että `Älä tartu tähän, tylsä.` Mutta eihän tää tylsä ollut, vähän hidas vain. Tämähän olikin ihan hyvää, hidasta roskaa 60-luvulta. Se hidas, mutta hyvä toiminta tulee esiin esim vähän väliä vilahtelevassa kohtauksessa jossa Muumio hauta-arkussaan kädet mahallaan kääntelehtii, vääntelehtii vatsavaivoissaan, siltä ainakin vaikuttaa. Mutta tämä vääntely onkin touhua jolla hän pystyy muuttumaan mm haiksi (???!!!), käärmeeksi ja alligaattoriksi Floridan suoseuduilla!!!...

Niin, tosiaan Floridan Evergladesit esittävät nyt itseään, eivät jotain `muuta viidakkoa`, ja yksittäiset tutkijat ja tutkijaporukat joutuvat tämän muumiovoiman hampaisiin. Ja päälle päätteksi porukoita päällepäsmäröivät vielä `suonalaisen heimon (heitä ei näytetä) rummut`.

60-lukulaisuus jyllää: Kun tutkijaporukka löytää symbolikiven, huudahdetaan "This is groovy!" ja "viidakko"reissulla nuoret tutkijaporukat pussaavat ja poppaavat transistoriradion tahdissa..

Elokuvan alkutekstit kääntyilevät oivaltavasti: Tutkija saapuu (muumio)luolaan, muumio tappaa tyypin, tyypiltä tipahtavat paperirullat lattialle, muumio alkaa käymään papruja (alkutekstejä) paperi paperilta läpi, lukien(?) ja sivuun heitellen...

Tartu tähän mikäli 60-luvun värifilmattu hidas roska takoo tahtia päässäsi. Mulla takoo.

Mystinen elokuva.

Fire Maidens of Outer Space (Bri-56)

Ulkoavaruuteen on taas pamahtanut Uusi Planeetta. Sinnehän on  pamautettava myös tutkimusporukka, rakettimiesten valiot. Ja näin myös tehdään ja tapahtuu. Perillä selviää että planeetta on Uusi Atlantis (ulkotilat perinteistä Brittipeltoa ja metsää), asujaimistonaan pieni porukka; Vanha ukko ja parikymmenpäinen porukka hänen tyttäriään, nuoria naisia (kaikki kummallisesti saman ikäisiä, ja missä miehet, pojat?) ja rakettitulokkaat tietenkin halutaan siittämään heitä (tyttäriäkö vain?) lisää...

Hidas, mutta hauska Britti-Jenkki-scifi-pösilöinti. Yksityiskohdat piristävät, pelastavat: Kun kohta saavutaan Planeetalle laittavat pojat paperrossit palamaan saman tien kuin sanomattomasta käskystä, Planeetalla on tietenkin myös Hirviö; Tyyppi,  jolla on päällänsä tanssitrikoo ja päässänsä reikänaamari jonka väleistä partatupsut tursuavat, (kutina varmaan karjututtaa),  eikä häneen pure luodit eikä kaasukranaatit,  Uuden Atlantiksen alttaritauluna jonkunlainen,  ehkä Itämaisversio Sandro Botticellin Venuksen Syntymästä (kuvassa kuulemma Ukon Äidinäiti, missähän Vaimo?), (elokuvannimen tuli tulee muuten Alttaritaulun edessä olevasta tuli-uhrausalttarista, Taulu, Tuli ja Alttari ovat yhdessä vaikuttavan kauhuisa näky),  eikä niiden miesten, poikien puuttumiseen muuten tietenkään palata. Ja lähtiessä raketissa on yksi henkilö enemmän kuin sinne saapuessa...

"When we meet him, I`ll get a picture on a polaroid. If it is a him.." "What is this New Atlantis-business?..."

Paid to kill (Bri-54)

Saman vuoden (kuin edellinenkin) Hammer-noirailu Paid to Kill (or Five Days) on myöskin Dane Clarkin pääosittama. Nyt kyseessä on tarkemmin, paremmin, intiimimmin (rönsyt pois) aiheeseensa solahtava, porautuva teos kuin tuo mainittu edellinen.

Vähän Aki Kaurismäen I hired a contract killer`in mieleen tuomassa (tosin tappaja on nyt ystävä, tuttu, tosin tietenkin varsin `laiton` tapaus) elokuvassa Clark esittää bisnesmiestä, jonka bisnekset alkavat syöksymään alaspäin.. Ja hän haluaa että ystävänsä tappaisi hänet, jotta vaimonsa saisi vakuutusrahat.. Mutta kuten Kaurismäessäkin, onni kääntyykin ja alkaa `ystävän` epätoivoinen etsintä...

Melkoisen tiukan toimiva `yhden aiheen` elokuva.

Ohjaaja Montgomery Tully ja Hammerin lisäksi mukana on jenkkituottaja Robert Lippert.

Blackout (Bri-54)

Vähärahainen mutta kovakänninen (myös kovaonninen, siitä johtuu tuo mainittu tuplatila) jenkkimies (Dane Clark) notkuu ja maleksii lontoolaisessa baarissa. Mutta onnihan, sehän kääntyy, mutta mihin, kun kaunis vaaleaverikkö yhtäkkiä haluaa mennä naimisiin miehen kanssa! Ja antaa vielä 500 puntaa vaivanpalkaksi!! Sitten olisi lähdettävä `there`, mutta where is there? Aamulla `thereksi` osoittautuu naistaiteilijan studio kautta koti, mutta eilisillan naisesta ei ole jäljellä kuin hänestä tehty taulu..
Ystävällisen, mieheen ihastuneen naistaiteilijan kanssa, mutta enimmäkseen yksin (mm erilaisin valepersoonallisuuksin) mies alkaa selvittämään tapausta, tapauksia, sillä selviää että `eilisillan naisen` isä on tapettu ja jenkkimiehellä verta takissaan!!
Soppaan sisältyy mysteerinaisen äiti ja sulhaskandidaatti ja hänen sihteerikköjään, Lontoon ylä ja alamaailmaa, jenkkimiehen kauan kateissa ollut äiti/äidin kauan kateissa ollut poika, sukuselvitystystä ja ennenkaikkea; Missä on edellisillan nainen??
No, hänkin kyllä löytyy, oikeastaan yllättävänkin nopeasti. Mutta katoaakin elokuvan loppupuolella. Taas löytyääkseen. Rakkaudentunnustukset ja kylmäkiskoisuudet vaihtelevat. Niin, ja tietenkin pitäisi se murhakin ratkaista.. Ja tuleeko niitä lisääkin?..

Aika sakea sotku.Sekavakin sellainen. Elokuvassa on liikaa täysin älyttömiä kohtauksia (etunenässä ja heti alussa[!] tää `kosinta`kohtaus, uskottavamminkin miehen ja naisen kohtaamisen olisi voinut tehdä) ja muutenkin siihen on tungettu liikaa henkilöitä ja tapahtumia. Mutta ne kyllä tuovat piristystä yleiseen (Lontoon) harmauteen. Harmauden ja hillittömyyden, harmauden ja toiminnallisuuden vastaparisuus tekee tästä loppujen lopuksi melkoisen `yhtäparisen` elokuvan, jonka katsoin suht sujuvasti.

Ai niin, elokuva on Hammerin varhaistuotantoa, Hammer-noir. Näitä noirahtavia elokuvia yhtiö silloin jonkunkin verran julkaisi. Ja ohjaajana on itse Terrence Fisher.

Night Visitor (1970)

Laslo Benedek ohjasi, Mel Ferrer tuotti ja Henry Mancini musisoi, eikä kova kaarti jäänyt tässä elokuvassa tähän; Päänäyttelijöistä löytyy Max Von Sydow, Trevor Howard, Liv Ullmann..

Night Visitor on älykäs, nokkela elokuva, kauhistelu hulluudesta ja sen selvittämisestä.

Salem (Max Von Sydow), mies mielisairaalasta, käy öisin murharetkillään läheisillä sukulaisseuduillaan, kostamassa kokemiaan vääryyksiä. Ja laittaa teot toisten tekemiksi jättämällä siihen viittaavia todistekappaleita. Trevor Howard esittää epäilevää etsivää. ("Too obvious.")

Elokuvassa on myös nerokkaita yksityiskohtia: Shakkipeli vankilan syöttöluukun läpi, kellonheilurilla varustettu tiirikka ja laajempana yksityiskohtana ankean karu lumimaisema. (Kuvattu Ruotsissa ja Tanskassa.) Loppuratkaisu myös nokkela.

"But who is the maniac..?"

Big Sleep (1978)

Michael Winnerin ohjaama `syvä Uni`-versio tapahtuu tietenkin `sleepy and sleazy old Englandissa`. Pornobisnes, alastomuus on enemmän esillä. Robert Mitchum Marlowena ja Oliver Reed Eddie Marsina lunastavat paikkansa, mutta ei tää  kaikkinensa kulje. Mutta kyllä tämä kuitenkin sen verran kulkee, että tämän vammoitta katsoo. Menee välillä kökköilyksi. Lokaatiot välillä kivoja.


"I`ve been stuck here for two hours - Drinking beer.. Nature calls.."

Drainiac (Usa-2000)

`Teini`tyttö lähtee kusipääisänsä kanssa puhdistamaan vanhaa murjutaloa. Isä lähtee heti `asioille` (baariin), tyttö jää paikalle saapuvien ystäviensä kanssa taloon. Talon pahuuden putkisto imee vedet ja veret. Isä palaa baarista, mutta paskavoima tappaa tyypin, paskiaisen autoon. Sitten taloon saapuu Mr Plumber, niin nuoret kuulevat, luulevat, mutta hän onkin Mr Plummer (ei kuitenkaan Christopher), vesivampyyrien (viemärinavauspumpulla `vampyyrin` "sydämeen"?!) yms sellaisten eksorsisti...

Elokuvan limaiset, leijuvat, lonkeroiset lintu(!)kauhuefektit ja helvetti-taivaskinvisiot ovat omiaan tässä yksinhuoltaja, ja varsinkin yksinlapsena-kauhistelussa, mutta muuten kuraa.. (Siis elokuvassa on paljon konkreettista kuraa, mutta leffa on yksi parhaita halpiskauhisteluja. Dialogi on yllättävänkin terävää ja toimivaa, efektit myös sinnepäin ja oiva-huumoriakin löytyy; Mukana `mainiota` manaajahuumoria; Kun asetutaan pentagrammille, niin eräs naisista riisuu kengät `jotta tuntuisi mukavammalta`. `Sukkamehuillako ajattelit (vesi)demonin tyrmätä?` Kaikkein parasta leffassa on kuitenkin pop-folk-garageinen `We are going down, down...`-loppulaulu. Hyvä nimi.

Railroaded (Usa-47)

"Don`t give me that lovestuff." ""Who is that Mr Martin?" "He`s the guy they build jails for." John Ireland paistattelee elokuvan krediiteissä ykkösnäyttelijänä. Ja sitä hän onkin, loistavan lakoninen liero ja paskiainen. Ja se syyllinen. Itse elokuva on taas näitä `syytön mies syyllisenä`-saagoja, mutta poliisin kunnia, rakkaus ja ystävyys tulevat ensin, ja hommat etenevät tyypillisesti, mutta jämäkästi.

Oivaa rutiinia. Vähä-älyisempi, tukeva, raffimpi poliisi perinteisesti ( tällaisia miehiä on näissä aina, kummallakin puolella, poliisien ja pahiksien, pääpomoilla on sitten sitä massaa, kummallakin puolella) kuurmottaa syytöntä miestä sanallisesti ja fyysisestikin aina kun ehtii ja tajuaa, mutta se älykkäämpi alkaa epäilemään..

Oivaa, lujaa ja jämäkkää rutiinia jälleen Anthony Mannilta.

"Missä rahat ovat?" "Ekan tonnin käytin kaljaan, lopuilla ostin purukumia."

T-Men (Usa-47)

Anthony Mannin hyvällä rutiinilla ohjaama T-Men (Usa:n Treasury Agents) elikkä T-Miehet (elokuvan Suomi-nimi) eivät ole mitään tee-miehiä (jos eivät sitten `kova-tee-miehiä), vaan karujen ja karskien kapakoiden, kahviloiden, katujen (sekä ylempienkin tahojen) tuntijoita gangstereiden perässä.


Puoliväli-poliisisointi-gangsterointi-noir, soluttautumissaaga, jopa tanakampikin. Dennis O` Keeffe toisena `Ministeriön` agenteista. Aluksi jankuttava kertojanääni ja nopeasti vilahtavat kohtaukset veetuttavat valtavasti, mutta sitten jämäkkä juoni jytää onneksi nämä ongelmat kumoon. (Kertojan puheet antavat välillä tärkeitäkin tietoja, mutta enimmäkseen ne ovat täysin turhia itsestäänselvyyksiä ja/tai tilanteita jotka olisi voinut hoitaa lyhyemmin parilla dialoginpätkällä pois päiväjärjestyksestä. Tai yön. Mutta yhtäkaikki paremmin. Mutta mitä pidemmälle elokuva ehtii kertojanääni vähenee ja juoni jytää koko ajan kokonaisvaltaisemmin ja paremmin.) Alkujankutuksesta huolimatta elokuva kasvaa koviin mittoihin, se toimii tanakasti. Ihan elokuvan alun `luento`Treasury agentsien jaosta kuuteen osaan (elikkä sormeen) ja sitä kautta muodostuvaan oikeudenmukaiseen, mutta lujaan kuusisormiseen nyrkkiin väläyttää vahvasti tätä teemaa.


"Did you ever spend ten nights in a Turkish bath looking for a man?  Don`t". (Kohtauksesta jossa rikollista etsitään Los Angelesin Turkkilaisista saunoista. Ja kohtaus saa Suomisaunalisän, sillä yksi tutkimuskohteista on nimeltään `Finnish rocksteam baths.`

Full Alert (-97)

90-luvulla puhuttin paljon John Woo`sta ja jonkin verran esim Ringo Lam`ista. Nykyisin ei puhuta paljoakaan edes koko Honkkaritoimintagenrestä, mikä on sääli ja surku.
Lam syöksyi ja sukelsi kaksikosta enemmän karuun katu ja vesi(!)tasoon. Realistisempaan tavaraan, mutta kyllä häneltäkin epärealistisempaa (varsinkin honkkarimaisesti ruumismäärissä), mutta mätössään vauhdikasta elokuvaa löytyi.
Full Contact (-92) on Honkkaritoiminnan perustoiminnan kulmakiviä, Chow Yun-Fatin näyttelijäjuhlaa ja loistava idearikas paukutteluälyttömyys/ja realistinenkin. Ruumiita kyllä tulee, paljon.


Lamin ohjauksista pidän kuitenkin eniten Full Alertista (-97). Se on loistava Melvillemäinen rikos ja -ihmistutkielma, ja ruumismäärä esim Full Contactiin verrattuna on lähes olematon. Mutta kun mätetään, silloin mätetään. Mutta realismi pysyy koko ajan tähtäimessä. Sekä kameroiden, että aseiden.
Juoni on perinteinen (niin pitääkin tällaisissa), väsynyt, mutta virastaan huolehtiva hermokimppupoliisi epävakaata, mutta jokseenkin kunniallista ("Anteeksi, että uhkasin perhettäsi.") `superrikollista` ja jengiään vastaan.

Elokuvan avainidea on kohtaus jossa pääpoliisin perhe on iltapimeässä leikkipuistossa. Isä ja äiti istuvat keinussa ja poika ajaa ympyrää kolmipyöräisellään. Poliisi-isä kertoo vaimolleen kuinka väsynyt hän on, kuinka ase painaa koko ajan enemmän, ja ennen kaikkea, kuinka väsynyt hän on olemaan poliisi. Me toimintaelokuvien kuvioiden syövyttämät, marinoimat, uuttamat, kiehuttamat katsojat odotamme kohtauksessa koko ajan jotain pahaa tapahtuvaksi, onhan puisto pieni valaistu läikkä keskellä pimeää valtamerta. Yhtä aikaa laaja ja pieni alue. Ei muita ihmisiä. Mutta Lam malttaa tehdä toiminnasta todellista, tavallista, arkista, seesteistä. Se on uskottavaa, näin oikestikin tapahtuisi; Perheen yhteinen hetki, ilman pyssynpaukuttelua. Kohtaus elämästä, tavallisesta elämästä.
Epätyypillisempiä kohtauksiakaan ei vedetä överiksi; Tämän rikos-ryöstöelokuvan päärikosidea on sukellus(!)ryöstö, sukeltamalla suoritettu raviradan(!) kassaholvin putsaus. Mutta kohtaus ei sisällä huutomerkkimäistä erikoisuuden tavoittelua, vaan on erittäin onnistunut ja nimenomaan kuitenkin uskottava kohtaus. Loppujen lopuksi kuitenkin `arkinen` ryöstösuunnitelma ja toteutus, arkisella lopputuloksella.

Kamera kiilaa tarkasti annosteltuna, mutta tarpeeksi pitkään, sekä rikollisten että poliisien pariin. Molempien puolella ollaan. Rikollisjengin tulitaistelu-uhrin metsähautajaiset ovat karuudessaan silmiä kostuttava näky (myös jengiläisten silmien), mutta heti perään he tappavat toisiaankin, vaikkakin se vain huomattavasti  hankaloittaa tilannetta ja yleensäkin selviytymistä ; pelkuruus-petturuus tuo kunniakoodiston mukaisen karun kuoleman.

Honkkaritoiminnan aatelia sieltä uskottavammasta päästä. Täydellinen rikoselokuva.