Raya Martinin ohjaama mustavalkoinen elokuva on huikea suku-perhe-maakronikka Filippiineiltä.
Äiti ja lähes aikuinen poika lähtevät 1900-luvun alussa levottomuuksia pakoon viidakkoon, hylättyyn metsämajaan. Elokuvan loppuaika vietetäänkin viidakossa. Aivan elokuvan alussa on ehkä minuutin mittainen tanssiaiskohtaus kaupungissa. ("Milloin he ovat täällä?" "Muutama tanssi vielä.")
Viidakossa vaihtelevat suojasäät ja myrskyt. Aluksi myrskyt ovat vielä "lempeitä", tuovathan ne myös ravinteita maahan. Mutta myrsky "tuo" myös (luonnollista) kuolemaa. Kauniissa kohtauksessa äidin hautajaisruumis katoaa hiljalleen salamoiden välkkeessä.
Myöhemmin myrskyt kovenevat ja sekoittuvat sotaan ja lähestyviin sotilaisiin. Salamoiden ja sodan välkkeessä näkyvät rakennusten kalpeat luurangot.
Elokuvassa on myös paljon kaunista: Viidakosta löytyy yksinäinen nainen, lapsi syntyy, metsän ja veden antimia ja mystiikkaa opetellaan ja opitaan.
Elokuvan vaaleassa värimaailmassa on jotain samankaltaisuutta Mihail Kalatozovin I Am Cuba- elokuvaan.
Kiintoisa katsaus erään perheen, suvun ja maan kohtaloihin ja historiaan.
Roskasta versoo taide. - Elokuvat elää, sarjat sucks! Etupäässä elokuvaa. Näkyjä, täkyjä..
lauantai 30. elokuuta 2014
maanantai 25. elokuuta 2014
Night of the Big Heat (Bri-67)
Kesähellemuisteloihin sopi katsottavaksi britti-scifikauhuilu Night of the Big Heat. Tai sopi juuri ja juuri, sillä leffa oli aikamoisen laahaava, jota tosin pikkuisen paransi tehokkaan räjähtävät alkutekstit, muutamat kammottavat näyttelijäsuoritukset ("All my sheep are dead!") ja parit tehokkaatkin kohtaukset. Ja mitä tulee kesähelteisiin, niin tässä elokuvassa ei sekään oikein ole kohdallaan, sillä tässä helleaalto iskee marraskuussa!
Ja iskee vielä vain pikkuiselle alueelle, saarelle jossa sitten todellakin kylvetään hiessä: En ole varmaan missään filmissä nähnyt tällaista hikoilua, paidat suorastaan vaihtavat väriä kun ne valuvat hikivettä. Näe Christopher Leen ja Peter Cushingin valtavat hikiläikät!
Ja he molemmat ovat tässä vielä hyviksiä, sillä syyllinen on taas kerran Avaruus jonka Paha Säteily aiheuttaa tämän dilemman. Puhuin tuossa huonosta näyttelemisestä, mutta Lee ja Cushing hoitavat homman kutakuinkin ok, eivät kuitenkaan läheskään mitenkään muistettavasti. Leen Salaperäinen Tutkijahemmo lähinnä asettelee kameroita, peilejä ja naruja metsiin ja Cushingin Proffahahmo istuu pubissa.
Välillä aikamoista jaanausta, ja loppuratkaisukin valoa vilkuttavine pyörällisine/jalallisine tyynyhirviöineen vilahtaa liian nopeasti ja varsinainen loppuratkaisu tapahtuu tätäkin nopeammin. Ja sitten lopputekstit äkkiä päälle rullaamaan.. Loppu nyt ei ole aivan lällyimpiä, mutta eipä paljon puutukkaan.. Eipä paljon muutakaan.
Ei siis mikään kummoinen esitys, mutta kyllä tämän kuitenkin katsoo tahattoman komiikan ja parin tehokkaan scifikauhukohtauksen ansiosta. Mutta kuten sanottua tämä tehokkuus ei tapahdu lopussa.
Pari pistettä.
Ja iskee vielä vain pikkuiselle alueelle, saarelle jossa sitten todellakin kylvetään hiessä: En ole varmaan missään filmissä nähnyt tällaista hikoilua, paidat suorastaan vaihtavat väriä kun ne valuvat hikivettä. Näe Christopher Leen ja Peter Cushingin valtavat hikiläikät!
Ja he molemmat ovat tässä vielä hyviksiä, sillä syyllinen on taas kerran Avaruus jonka Paha Säteily aiheuttaa tämän dilemman. Puhuin tuossa huonosta näyttelemisestä, mutta Lee ja Cushing hoitavat homman kutakuinkin ok, eivät kuitenkaan läheskään mitenkään muistettavasti. Leen Salaperäinen Tutkijahemmo lähinnä asettelee kameroita, peilejä ja naruja metsiin ja Cushingin Proffahahmo istuu pubissa.
Välillä aikamoista jaanausta, ja loppuratkaisukin valoa vilkuttavine pyörällisine/jalallisine tyynyhirviöineen vilahtaa liian nopeasti ja varsinainen loppuratkaisu tapahtuu tätäkin nopeammin. Ja sitten lopputekstit äkkiä päälle rullaamaan.. Loppu nyt ei ole aivan lällyimpiä, mutta eipä paljon puutukkaan.. Eipä paljon muutakaan.
Ei siis mikään kummoinen esitys, mutta kyllä tämän kuitenkin katsoo tahattoman komiikan ja parin tehokkaan scifikauhukohtauksen ansiosta. Mutta kuten sanottua tämä tehokkuus ei tapahdu lopussa.
Pari pistettä.
lauantai 16. elokuuta 2014
Three`s a crowd (Usa-27)
Harry Langdon on mulle "Se amerikkalainen mykkäelokuva-komedianäyttelijä", hänen omintakeinen yhdistelmänsä puoliksi lasta-puoliksi aikuista yhdistettynä melankoliseen maalinaamaklovniin on "aina" purrut minuun. Ja tottakai hänen elokuvissaan on mukana tietenkin kosolti (mutta ei liikaa, ei minuuttikaupan tykityksenä) slapstickmäistä gag-osastoa, mutta sekin tapahtuu yleensä mukavan rauhallisessa tahdissa, yhden vitsin/gagin olemuksen kerralla avaten. Mutta ei kuitenkaan siitä kaikkia mehuja puristaen. (Tätä jälkimmäistäkin tosin joskus hänellä tapahtuu, kohtaukset ovat joskus liian pitkiä.) Lisää itsensä likoon laittamis-osastoa on se, että Langdonin esittämien roolihahmojen nimi elokuvissaan on yleensä Harry. (No, toisetkin mykkäelokuvatähdet käyttivät myös omaa nimeään (ainakin etunimeään) elokuvissaan, Max Linder esiintyi usein koko nimellään ja elokuviensa nimistä löytyi monasti Max. Tyyliin Max wants divorce, Max in a taxi jne.)
Langdonin itse ohjaamassa Three`s a crowd`issa tätä liian pitkää huumoriosastoa on ainoastaan ihan elokuvan alussa tapahtuva heräämis/nukahtamiskohtaus joka on unettavan (sic) pitkä, mutta tosiaan toista ajatusmallia käyttäen, ehkä tarkoituksellakin. Onneksi tämä tapahtuu heti alussa ja sen jälkeen kankaalle avautuu yksi Langdonin parhaista tuotoksista.
Tac kertoo nimensämuksisesti kolmesta henkilöstä, Harryn esittämästä `Oudosta Hepusta`, joka "tekee" muuttomiehen hommia (silloin kun jaksaa, ei nuku tai touhuile muuta), raskaana olevasta naisesta, jonka Harry löytää lumihangesta sekä naisen miehestä. Katsomassani versiossa nämä henkilöt ovat alkuteksteissä nerokkaasti typistetty muotoon One, Two ja Three. Ja leffan nimi itsessäänkin on varsin mainio ja kuvaava.
Harry alkaa hoivaamaan naista koppipahasessaan ja ilmeisesti haluaakin saavan sekä naisen että tulevankin lapsen itselleen. Tämä ei käy täysin varmasti ilmi, koska Langdonin esittämä tyyppi on taas (kuten lähes aina hänen elokuvissaan) ujonpuoleinen `tyhjä naama` jonka tunteista ei ensikatselulla pääse ymmärrykseen, mutta josta huomaa että siellä maalatun naaman takana mylläävät isot virrat. Tällaisen tyypin Langdon luo ja tuo aina mestarilliseti esiin.
Komediapuolelta voisi mainita esim kohtauksen jossa Langdon kiipeää lattialuukusta roikkuvasta matosta ylöspäin, ja aina kun hän pääsee luukulle, ja avaa sitä, niin pätkä matosta (ja Langdonista) luiskahtaa alaspäin, kunnes luukku taas toppaa kiinni.. Mukavannäköistä perusgagittelyä. Enemmän Langdonmaista huumoria on kohtauksessa jossa hän yrittää jäykän hellyttävästi tuuditaa lasta sylissään uneen. Oivallinen kikka on kohtaus jossa Langdon rakentaa pöydästä kehdon lapselle.
Elokuvasta löytyy myös erittäin nerokkaasti kuvattuja, luotuja jaksoja, joissa esim taistellaan lumisadetta vastaan kaupungin ahtailla kaduilla tai käydään ennustajalla. Ja sisältyypä leffaan myös painajaisuni jossa Harryn hahmo ottaa valtava nyrkkeilyhanska kourassaan nyrkkeilykehässä mittaa naisen miesystävästä. Iso nyrkkeilyhanska on muuten käytännöllinen senkin vuoksi (ja varsinkin sen!) että sitä voi käyttää kentän pinnassa tyynynä. Voi mennä makaamaan jo ennen iskua. Ihastuttava idea! :-)
Oivallisen humoristis-surumielinen balladi mykkämestari Langdonilta.
P.S. Onkohan Marx-veljesten Harpo ottanut jotain ilmerepertuaariinsa Landonilta? Elokuvassa on muuten esi-Marx-veljesmäinen kohtaus jossa synnytykseen saapuu partanaamaisia ja silinteripäisiä tohtoreita portaiden täydeltä.
Langdonin itse ohjaamassa Three`s a crowd`issa tätä liian pitkää huumoriosastoa on ainoastaan ihan elokuvan alussa tapahtuva heräämis/nukahtamiskohtaus joka on unettavan (sic) pitkä, mutta tosiaan toista ajatusmallia käyttäen, ehkä tarkoituksellakin. Onneksi tämä tapahtuu heti alussa ja sen jälkeen kankaalle avautuu yksi Langdonin parhaista tuotoksista.
Tac kertoo nimensämuksisesti kolmesta henkilöstä, Harryn esittämästä `Oudosta Hepusta`, joka "tekee" muuttomiehen hommia (silloin kun jaksaa, ei nuku tai touhuile muuta), raskaana olevasta naisesta, jonka Harry löytää lumihangesta sekä naisen miehestä. Katsomassani versiossa nämä henkilöt ovat alkuteksteissä nerokkaasti typistetty muotoon One, Two ja Three. Ja leffan nimi itsessäänkin on varsin mainio ja kuvaava.
Harry alkaa hoivaamaan naista koppipahasessaan ja ilmeisesti haluaakin saavan sekä naisen että tulevankin lapsen itselleen. Tämä ei käy täysin varmasti ilmi, koska Langdonin esittämä tyyppi on taas (kuten lähes aina hänen elokuvissaan) ujonpuoleinen `tyhjä naama` jonka tunteista ei ensikatselulla pääse ymmärrykseen, mutta josta huomaa että siellä maalatun naaman takana mylläävät isot virrat. Tällaisen tyypin Langdon luo ja tuo aina mestarilliseti esiin.
Komediapuolelta voisi mainita esim kohtauksen jossa Langdon kiipeää lattialuukusta roikkuvasta matosta ylöspäin, ja aina kun hän pääsee luukulle, ja avaa sitä, niin pätkä matosta (ja Langdonista) luiskahtaa alaspäin, kunnes luukku taas toppaa kiinni.. Mukavannäköistä perusgagittelyä. Enemmän Langdonmaista huumoria on kohtauksessa jossa hän yrittää jäykän hellyttävästi tuuditaa lasta sylissään uneen. Oivallinen kikka on kohtaus jossa Langdon rakentaa pöydästä kehdon lapselle.
Elokuvasta löytyy myös erittäin nerokkaasti kuvattuja, luotuja jaksoja, joissa esim taistellaan lumisadetta vastaan kaupungin ahtailla kaduilla tai käydään ennustajalla. Ja sisältyypä leffaan myös painajaisuni jossa Harryn hahmo ottaa valtava nyrkkeilyhanska kourassaan nyrkkeilykehässä mittaa naisen miesystävästä. Iso nyrkkeilyhanska on muuten käytännöllinen senkin vuoksi (ja varsinkin sen!) että sitä voi käyttää kentän pinnassa tyynynä. Voi mennä makaamaan jo ennen iskua. Ihastuttava idea! :-)
Oivallisen humoristis-surumielinen balladi mykkämestari Langdonilta.
P.S. Onkohan Marx-veljesten Harpo ottanut jotain ilmerepertuaariinsa Landonilta? Elokuvassa on muuten esi-Marx-veljesmäinen kohtaus jossa synnytykseen saapuu partanaamaisia ja silinteripäisiä tohtoreita portaiden täydeltä.
maanantai 11. elokuuta 2014
Alienator (Usa-90)
Pahis pakenee pahisten kynsistä planeetalta ja tömähtää maahan. Sitten hän törmää (kirjaimellisesti) pakettiautoporukkaan ja myöhemmin vielä seriffiin ja metsämökkiveteraaniin. Kaiken "kruunaa" kuitenkin Alienator, joka on glamhevihiuksinen sadomasobikineihin ja miniroskapönttörintsikoihin (tai tuhkakuppeihin) sonnustautunut ja sädeporalla aseistautunut avaruustappaja joka on lähetetty pahishemmon perään.
Leffa on puoleenväliin asti vielä aikamoisen laiskaa ja laimeaa menoa, jopa laahaavaa. Tästä voisi mainita esim tämän: Pahishemmolla on kaulassaan tiukka rautavanne jota hän vähän väliä yrittää henkeä kakoen , ja välillä pyörtyenkin, repiä pois. Metsämökkiin hemmomme turvaan vienyt pakuporukka katselee kakomista leffan puoleenväliin asti, ilmeisesti päiväkausia, ennenkuin jollakulla välähtää: "Hei, se haluaa vissiin tuon kaulavanteen pois!"
Leffa saa kyllä tosiaan uusia kierroksia kun naisbodari Teagan Clive(krediiteissä pelkästään Teaqan) esittämä Alienator saapuu (luvattoman myöhään) mestoille. Sen jälkeen tämä Fred Olen Rayn ohjaama köpögoreinen scifailu kiinnittyy koko loppuaikansa maukkaasti roskasatamaan, tai tässä tapauksessa telakoituu roskaplaneetalle. Voi, kun se alkukin olisi ollut samansuuntaista menoa, niin tästähän olisi vaikka mihin..
Leffa on puoleenväliin asti vielä aikamoisen laiskaa ja laimeaa menoa, jopa laahaavaa. Tästä voisi mainita esim tämän: Pahishemmolla on kaulassaan tiukka rautavanne jota hän vähän väliä yrittää henkeä kakoen , ja välillä pyörtyenkin, repiä pois. Metsämökkiin hemmomme turvaan vienyt pakuporukka katselee kakomista leffan puoleenväliin asti, ilmeisesti päiväkausia, ennenkuin jollakulla välähtää: "Hei, se haluaa vissiin tuon kaulavanteen pois!"
Leffa saa kyllä tosiaan uusia kierroksia kun naisbodari Teagan Clive(krediiteissä pelkästään Teaqan) esittämä Alienator saapuu (luvattoman myöhään) mestoille. Sen jälkeen tämä Fred Olen Rayn ohjaama köpögoreinen scifailu kiinnittyy koko loppuaikansa maukkaasti roskasatamaan, tai tässä tapauksessa telakoituu roskaplaneetalle. Voi, kun se alkukin olisi ollut samansuuntaista menoa, niin tästähän olisi vaikka mihin..
sunnuntai 3. elokuuta 2014
Moonchild (Usa-74)
Moonchild on höperö hörhöily kautta kevytkevytversio-psykedelia"paukku" (tussahdus) joka kelpaa helteiden pehmentämien aivojen tuijottelumateriaaliksi, mutta ei muuhun.
Nuori taiteilija (todellisuudessa tuo Kuunlapsi, joka syntyy aina uudestaan, nyt on maaginen luku 7 menossa) törmää tiellä John Carradinen esittämään Mr Walkeriin, Kaikkeuden Kulkijaan, joka saa taiteilijan lähtemään mukaansa läheiseen linnaan, joka on kuulemma hotelli ("Siksi ne noita kellojakin soittavat, kutsuvat meitä asiakkaita..."), "Mutta jätä vain ne taiteilijantarvikkeesi siihen tienposkeen, ei täällä kukaan koskaan kulje..." (Hyvin on asiakasvirrat hotellissa etukäteen käyty läpi.)
No, selviääkin että "hotelli" on erilaisten uskontojen ja pahuudenpalvonnan ikuinen kilpakenttä. Pääpappia esittää Victor Buono.
Tämä lattea ja laahaava kilpalaulanta viekin sitten koko filmin. Elokuva on laahaavaa psykedeliapuuroa, vaikka se yrittääkin esittää vauhdikasta. Sillä vauhdikasta ei ole se että samoja kalansilmälinssillä kuvattuja irvisteleviä naamoja, vaappuvia kynttiläkäytäväjuoksuja ja messuavia musta tai punakaaputyyppejä vilautellaan vähän väliä. Toistaminen on toistamista. Oikeastaan parhaiten pärjää vilahdusten taustoilla humiseva kuoromusiikki.
Muita hyviä puolia saa etsiä suurennuslasilla: Jonkinlaisena "teemana" elokuvassa ovat erilaiset soittokellot. (Walker suositteleekin taiteilijan maalaamaan vain kelloja, tai fokusoida vielä pienempään yksikköön: ei kannata maalata esim koko linnaa tai vaikka kirkkoa, keskity kelloon ja maalaa vain se per taulu. Yksityiskohta on tärkeä.) Lisäksi ympäriinsä juoksevat (elokuvassa muuten juostaan paljon, ja kurkitaan muurin takaa, ovenraosta, ja sitten taas juostaan. Salaperäinen nainenkin tekee näin.) mustakaapumiehet kantavat kourassaan kepinpätkää joilla voi kumauttaa kalloon. Mutta kovin pieniä outouksia ovat nämä. Kökköä okkultismia.
Tosiaan kyllä tään kerran kärsi läpi, oikeastaan tämä meni jollakinlailla siten että istuin kyllä kuvaruudun edessä, ja filmi pyöri, mutta vilkuilin samalla lehtiä, kattelin ikkunasta.. Vähän kuin verrattavissa taustamusiikkiin, tiskaus/siivousmusiikkimattoon.. taustaelokuva... musiikkihan tässä olikin parasta.
Laimea.
Nuori taiteilija (todellisuudessa tuo Kuunlapsi, joka syntyy aina uudestaan, nyt on maaginen luku 7 menossa) törmää tiellä John Carradinen esittämään Mr Walkeriin, Kaikkeuden Kulkijaan, joka saa taiteilijan lähtemään mukaansa läheiseen linnaan, joka on kuulemma hotelli ("Siksi ne noita kellojakin soittavat, kutsuvat meitä asiakkaita..."), "Mutta jätä vain ne taiteilijantarvikkeesi siihen tienposkeen, ei täällä kukaan koskaan kulje..." (Hyvin on asiakasvirrat hotellissa etukäteen käyty läpi.)
No, selviääkin että "hotelli" on erilaisten uskontojen ja pahuudenpalvonnan ikuinen kilpakenttä. Pääpappia esittää Victor Buono.
Tämä lattea ja laahaava kilpalaulanta viekin sitten koko filmin. Elokuva on laahaavaa psykedeliapuuroa, vaikka se yrittääkin esittää vauhdikasta. Sillä vauhdikasta ei ole se että samoja kalansilmälinssillä kuvattuja irvisteleviä naamoja, vaappuvia kynttiläkäytäväjuoksuja ja messuavia musta tai punakaaputyyppejä vilautellaan vähän väliä. Toistaminen on toistamista. Oikeastaan parhaiten pärjää vilahdusten taustoilla humiseva kuoromusiikki.
Muita hyviä puolia saa etsiä suurennuslasilla: Jonkinlaisena "teemana" elokuvassa ovat erilaiset soittokellot. (Walker suositteleekin taiteilijan maalaamaan vain kelloja, tai fokusoida vielä pienempään yksikköön: ei kannata maalata esim koko linnaa tai vaikka kirkkoa, keskity kelloon ja maalaa vain se per taulu. Yksityiskohta on tärkeä.) Lisäksi ympäriinsä juoksevat (elokuvassa muuten juostaan paljon, ja kurkitaan muurin takaa, ovenraosta, ja sitten taas juostaan. Salaperäinen nainenkin tekee näin.) mustakaapumiehet kantavat kourassaan kepinpätkää joilla voi kumauttaa kalloon. Mutta kovin pieniä outouksia ovat nämä. Kökköä okkultismia.
Tosiaan kyllä tään kerran kärsi läpi, oikeastaan tämä meni jollakinlailla siten että istuin kyllä kuvaruudun edessä, ja filmi pyöri, mutta vilkuilin samalla lehtiä, kattelin ikkunasta.. Vähän kuin verrattavissa taustamusiikkiin, tiskaus/siivousmusiikkimattoon.. taustaelokuva... musiikkihan tässä olikin parasta.
Laimea.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)