Minulle Se Jeanne D'Arc-versio on Carl Th. Dreyerin mykkäelokuvaohjaus, mutta kyllä tämä Robert Bressoninkin luomus on mestariteos.
Samankaltaisuuksia näiden kahden filmin kohdalta löytyy: Molemmat elokuvat perustuvat paljolti oikeudenkäyntipöytäkirjoihin (varsinkin Bressonin versio, todella tiukasti ja tarkasti), molemmat ohjaajat käyttivät amatöörinäyttelijöitä ja visuaaliselta puoleltakin löytyy yhtenevyyksiä: kummassakin elokuvassa kuvataan paljon (varsinkin Dreyer) Jeanne D'Arcin kasvoja ja Bressonin versiossa ketjuilla lukittu Raamattu on korvattu Raamatulla jonka päälle D'Arc kahlitut kätensä moneen kertaan laskee..
`Äänet visuaalisuuden yli.`Bressonin elokuvassa keskitytään, kuten sanottua, ankarammalla pieteetillä itse pöytäkirjaan, ja siinä monasti kohtiin joissa D'arc kertoo kuulemistaan äänistä. Dreyerin elokuvan jylhät kamerakulmat loistavat poissaolollaan ja tilalla on tiukka fokusointi itse asiaan. Jopa niin tiukka että sitä voisi kutsua eräänlaiseksi `teatterimaiseksi dokumentiksi'. Molempi parempi. Tämä Bressonin kylmän karu toteutus tulee varsinkin esiin loppukohtauksessa joka on paljon paljaampi kuin Dreyerin, melkein toteava, tehokkaan toteava. Ja jälleen voi sanoa: Molempi parempi..
Bressonin versiosta voi sanoa että se on pituudeltaan myös kylmän tehokas, karun kompakti, noin tunnin. Mielestäni pieni pidennys ei olisi tehnyt haittaa, mutta mestariteos tämäkin yhtä kaikki.
Roskasta versoo taide. - Elokuvat elää, sarjat sucks! Etupäässä elokuvaa. Näkyjä, täkyjä..
tiistai 27. lokakuuta 2015
maanantai 26. lokakuuta 2015
The River (Fra-Intia-51) - Luonnon, elämän ja kuoleman (kierto)kulku
Jean Renoirin vuonna-51 ohjaama The River on yksi kauneimmista värielokuvista. Brittien siirtomaavallan aikaiseen Intiaan sijoittuva, ja kokonaan Intiassa kuvattu elokuva pakostakin sisältää vähän länsimaista ylenkatsetta ja koristeellista kuvausta (jota täyteläinen värimaailma korostaa), mutta elokuvassa on kuitenkin kosolti ikuisen Intian ja ikuisen maailman ymmärrystä.
Elokuva keskittyy pariin Brittiperheeseen ja paikalle saapuvaan amerikkalaiseen, osin invalidisoituneeseen sotasankariin. `Pienistä` elementeistä suurissa puitteissa nostetaan onnistuneesti esille lapsuuden riemua ja tragediaa, nuoruuden rakastumisia, sotasankarin sodanjälkeistä `maailmanvierautta` ja brittiläisen miehen ja intialaisen naisen tyttären `kotimaa`vierautta. Eli omanlaistansa tyhjyyttä kumpaisellakin. Lisäksi kuvataan värikkäästi tavallista kansaa: Kovaa työntekoa, mutta vastaavasti myös meditatiivisia hetkiä (yleensä joen rannalla), rauhallisia, jopa unisiakin päivälepoja, sekä illan hämäränrauhallisia keskusteluhetkiä. (Jälleen joen partaalla.) Eli elokuvan pääsana on Elämä(t) itse.
Elokuva kuvaa onnistuneesti ikuisuusaihetta; luonnon, elämän ja kuoleman vääjäämätöntä, mutta loppujen lopuksi, rauhallista kulkua. Ja joki tietenkin on tässä se vertaus ja keskus, keskus ja vertaus.
Muhevanvärinen maailmanselitys ja lopulta ymmärrys. Eräänlainen.
Elokuva keskittyy pariin Brittiperheeseen ja paikalle saapuvaan amerikkalaiseen, osin invalidisoituneeseen sotasankariin. `Pienistä` elementeistä suurissa puitteissa nostetaan onnistuneesti esille lapsuuden riemua ja tragediaa, nuoruuden rakastumisia, sotasankarin sodanjälkeistä `maailmanvierautta` ja brittiläisen miehen ja intialaisen naisen tyttären `kotimaa`vierautta. Eli omanlaistansa tyhjyyttä kumpaisellakin. Lisäksi kuvataan värikkäästi tavallista kansaa: Kovaa työntekoa, mutta vastaavasti myös meditatiivisia hetkiä (yleensä joen rannalla), rauhallisia, jopa unisiakin päivälepoja, sekä illan hämäränrauhallisia keskusteluhetkiä. (Jälleen joen partaalla.) Eli elokuvan pääsana on Elämä(t) itse.
Elokuva kuvaa onnistuneesti ikuisuusaihetta; luonnon, elämän ja kuoleman vääjäämätöntä, mutta loppujen lopuksi, rauhallista kulkua. Ja joki tietenkin on tässä se vertaus ja keskus, keskus ja vertaus.
Muhevanvärinen maailmanselitys ja lopulta ymmärrys. Eräänlainen.
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
Mosquito (Usa-95)
Kyllähän tämä puree suoraan Pohojosen pojan verisuoneen ja elokuvamakuun! SÄÄSKET JA VIELÄ JÄTTIKOKOISET RADIOAKTIIVISET SÄÄSKET!
Suoseudulle pamahtaa avaruusmoskaa , ja siitäpä sääsket saavat virtaa, voimaa ja kokoa lähteä massiivisille verisuonijahdeille. Ja tietenkin roska-toiminta-kauhukaanonin mukaisesti seudulla pyörii myös, kuinka ollakaan, nuori nainen, joka on sattumoisin nerokas eläinekspertti, pari Vietnamveteraania, pari poliisia, rosvoa ja naisen poikaystävä joka ei ole oikeastaan mitään erikoista, paitsi tietenkin hurjanrohkea perusmies. Hommat hoidossa ja kunnossa.
Oivallista `mit vit`-kauhua infernaalisen ininän säestämänä. Sääsket juuri tarpeeksi typerän-pelottavan näköisiä, klaustrofobisissa kauhukohtauksissa niiden kanssa esim autossa ihan oikeaa pienen tilan ja kauhun tuntua. Sääskitappotyökalupakki myös vaihtelevaa: perinteiset pyssyt, kirveet ja tietenkin se moottorisaha! Vain jättiläismäinen kärpäslätkä (eiku siis sääskilätkä) puuttuu. (Se muuten löytyy ( ja myös jättiläismäinen paskaläjä, hyvä houkutin), Takeshi Kitano-böllöilystä Getting`any?, Kärpäs-kauhuelokuvien komediaversiosta. On siinä kyllä paljon muutakin..)
Mosquitossa aluksi ehkä vähän liikaa tyhjäkäyntiä, mutta pitäähän sen kauhun ja kärpäsen (siis sääsken) kasvaa... Ja kun sääsket sitten hyökkäävät, niin se on ihan mässäävää mäiskintää, mässäävää menoa ja meininkiä. Elokuvassa myös joitain ihan kökön ok:oita one linereitä asiasta ja asian vierestä.
Eli ei niin kuin Markku Aro vanhassa Doors(! jälkeen Jim Morrisonin)-coverissa laulaa `Oi pikku, pikku mosquito!`, vaan paremminkin ´Satatuhatta sääskeä ei voi olla väärässä!` Ja vielä Megasääskeä!
P.S. Kun viime vuosina näitä Megakalaelokuvia on tullut pilvin pimein, niin olisko nyt sellainen aika että Megahyönteiset pääsisivät framille? Megamäkäräisten, mehiläisten ja tietenkin ampiaisten parvet mustaisivat taivaat, maat ja tv-ruudut? Niin, ja Megapaarma olis aika otus, sehän puree paloja irti ihosta! It bugs! It sucks! Elokuva on melkoisen järjetön!..
Suoseudulle pamahtaa avaruusmoskaa , ja siitäpä sääsket saavat virtaa, voimaa ja kokoa lähteä massiivisille verisuonijahdeille. Ja tietenkin roska-toiminta-kauhukaanonin mukaisesti seudulla pyörii myös, kuinka ollakaan, nuori nainen, joka on sattumoisin nerokas eläinekspertti, pari Vietnamveteraania, pari poliisia, rosvoa ja naisen poikaystävä joka ei ole oikeastaan mitään erikoista, paitsi tietenkin hurjanrohkea perusmies. Hommat hoidossa ja kunnossa.
Oivallista `mit vit`-kauhua infernaalisen ininän säestämänä. Sääsket juuri tarpeeksi typerän-pelottavan näköisiä, klaustrofobisissa kauhukohtauksissa niiden kanssa esim autossa ihan oikeaa pienen tilan ja kauhun tuntua. Sääskitappotyökalupakki myös vaihtelevaa: perinteiset pyssyt, kirveet ja tietenkin se moottorisaha! Vain jättiläismäinen kärpäslätkä (eiku siis sääskilätkä) puuttuu. (Se muuten löytyy ( ja myös jättiläismäinen paskaläjä, hyvä houkutin), Takeshi Kitano-böllöilystä Getting`any?, Kärpäs-kauhuelokuvien komediaversiosta. On siinä kyllä paljon muutakin..)
Mosquitossa aluksi ehkä vähän liikaa tyhjäkäyntiä, mutta pitäähän sen kauhun ja kärpäsen (siis sääsken) kasvaa... Ja kun sääsket sitten hyökkäävät, niin se on ihan mässäävää mäiskintää, mässäävää menoa ja meininkiä. Elokuvassa myös joitain ihan kökön ok:oita one linereitä asiasta ja asian vierestä.
Eli ei niin kuin Markku Aro vanhassa Doors(! jälkeen Jim Morrisonin)-coverissa laulaa `Oi pikku, pikku mosquito!`, vaan paremminkin ´Satatuhatta sääskeä ei voi olla väärässä!` Ja vielä Megasääskeä!
P.S. Kun viime vuosina näitä Megakalaelokuvia on tullut pilvin pimein, niin olisko nyt sellainen aika että Megahyönteiset pääsisivät framille? Megamäkäräisten, mehiläisten ja tietenkin ampiaisten parvet mustaisivat taivaat, maat ja tv-ruudut? Niin, ja Megapaarma olis aika otus, sehän puree paloja irti ihosta! It bugs! It sucks! Elokuva on melkoisen järjetön!..
sunnuntai 18. lokakuuta 2015
Walk cheerfully (Jap-30) That night`s wife (Jap-30)
Yasujiro Ozun kaksi, vuoden kolmekymmentä mykkäelokuvaa ovat kiinnostavia kuriositeetteja (elokuvat nähtyäänkin), mutteivät paljon muuta. No, That night's wife on kyllä aika hyvin tehty tarina ja toteutus, johtuen paljon aiheen rajaamisesta, "pienuudesta". Siinä tapahtumien rajaaminen pitkäksi aikaa yhteen tilaan (yksi asunto (eli yksi huone) jossa vakavasti sairas lapsi vanhempineen, ja myöhemmin viranomaistunkeutujineen) tekee elokuvasta melko tarkan projisoinnin aiheeseensa, syihin ja seurauksiin. Walk cheerfully taas on, vaikka aihe on laajempi (tai tietenkin juuri siksi), paljon ulkokohtaisempi ja laahavampi venytys, koska sen, loppujen lopuksi aika epädramaattiset (tai ainakin jo jopa silloin monesti käsitellyt) ja vähäiset tapahtumat ja aiheetkin tuodaan filmille raskassoutuisen hitaana ja tapahtumaköyhänä, laiskana liruna.
Walk cheerfully on satamagangsterointi jossa pikkurikollispomo Kenji The Knife rimpuilee hyvinpukeutuneen kovisimagonsa ja tavallisen duunarin elämän ristipaineissa. Johdatuksen 'tavalliseen, parempaan elämään`tuo rakkaus tavalliseen, köyhähköön naiseen. Kulku tähän on kuten sanottua, hidas ja tylsä matka. Outona piristyspilkkuna voidaan pitää tapaa jolla gangsterit tervehtivät aina toisiaan: tärähtäneillä tanssikuvioilla ja kummallisilla käsiliikekoreografioilla. Tunnussana tanssien!
That night`s wife kertoo köyhästä miehestä joka joutuu rikoksen teille saadakseen vakavasti sairaalle lapselleen lääkettä. Dramatiikka on aiheestaankin johtuen verevämpää kuin Walk cheerfullyssä ja näyttelijätyökin on on tässä sairauskertomuksessa aidompaa kuin tuossa jälkimmäisessä. Ja, kuten sanottua, kuvauspaikkojen rajaaminen muutamaan ja suurimmaksi osaksi keskittyminen yhteen tekee elokuvasta paljon keskittyneemmästi seurattavan.
Elokuvista löytyy myös paljon (ja varsinkin Ozun elokuvasta Dragnet girl (myös vuodelta -30) mykkäelokuvamaisia, jopa avantgardistisia asetelmia. Ne jäsentävät näitä elokuvia, parhaansa mukaan.
Molemmat elokuvat sijoittuvat kyllä tietenkin Japaniin, joka näkyy ihmisistä ja rakennuksista, mutta mentaalisella tasolla tapahtuvat jonkinlaisessa puolifantastisessa americana-maailmassa. Ensinnäkin Ozun tämän ajan elokuvat ovat kyllä melkoisesti velkaa amerikkalaisille mykkäelokuville, niistä lainataan todella paljon. (Ozun japanilaista elämää ja luonteenlaatua kuvaavat hiljaiset mestariteokset olivat tulossa vasta parin vuosikymmenen päästä.) Vinkit amerikkalaiseen elokuvakuvastoon ovat ihan näkyvänkin konkreettisia: Molemmissa elokuvissa törmätään asuntoihin, rosvojen pesäpaikkoihin jne joissa on paljon amerikkalaisia elokuvajulisteita. Jopa köyhän perheen kodin seinillä This night`s wife`ssa on niitä lähes vieri vieressä.
Walk cheerfully on satamagangsterointi jossa pikkurikollispomo Kenji The Knife rimpuilee hyvinpukeutuneen kovisimagonsa ja tavallisen duunarin elämän ristipaineissa. Johdatuksen 'tavalliseen, parempaan elämään`tuo rakkaus tavalliseen, köyhähköön naiseen. Kulku tähän on kuten sanottua, hidas ja tylsä matka. Outona piristyspilkkuna voidaan pitää tapaa jolla gangsterit tervehtivät aina toisiaan: tärähtäneillä tanssikuvioilla ja kummallisilla käsiliikekoreografioilla. Tunnussana tanssien!
That night`s wife kertoo köyhästä miehestä joka joutuu rikoksen teille saadakseen vakavasti sairaalle lapselleen lääkettä. Dramatiikka on aiheestaankin johtuen verevämpää kuin Walk cheerfullyssä ja näyttelijätyökin on on tässä sairauskertomuksessa aidompaa kuin tuossa jälkimmäisessä. Ja, kuten sanottua, kuvauspaikkojen rajaaminen muutamaan ja suurimmaksi osaksi keskittyminen yhteen tekee elokuvasta paljon keskittyneemmästi seurattavan.
Elokuvista löytyy myös paljon (ja varsinkin Ozun elokuvasta Dragnet girl (myös vuodelta -30) mykkäelokuvamaisia, jopa avantgardistisia asetelmia. Ne jäsentävät näitä elokuvia, parhaansa mukaan.
Molemmat elokuvat sijoittuvat kyllä tietenkin Japaniin, joka näkyy ihmisistä ja rakennuksista, mutta mentaalisella tasolla tapahtuvat jonkinlaisessa puolifantastisessa americana-maailmassa. Ensinnäkin Ozun tämän ajan elokuvat ovat kyllä melkoisesti velkaa amerikkalaisille mykkäelokuville, niistä lainataan todella paljon. (Ozun japanilaista elämää ja luonteenlaatua kuvaavat hiljaiset mestariteokset olivat tulossa vasta parin vuosikymmenen päästä.) Vinkit amerikkalaiseen elokuvakuvastoon ovat ihan näkyvänkin konkreettisia: Molemmissa elokuvissa törmätään asuntoihin, rosvojen pesäpaikkoihin jne joissa on paljon amerikkalaisia elokuvajulisteita. Jopa köyhän perheen kodin seinillä This night`s wife`ssa on niitä lähes vieri vieressä.
maanantai 12. lokakuuta 2015
Night and the City (Bri-50) - Ahneuden alkemia
"Night and the city. The night is tonight, tomorrow night or any night. The city is London."
Jules Dassinin ohjaus on sellainen ahneuden avaus ja sellaista ahneuden arkeologiaa ettei paremmasta, pahemmasta väliä. Kaikki ottavat kaikilta. Paitsi epäuskottavan uskollinen tyttöystävä.
Richard Widmark esittää vimmaisesta vauhdista sekä vimmaisista ajatuksista/suunnitelmista suolansa saavaa jokapaikanhöylää Harry Fabiania, joka saa jälleen Kuningasidean, hän haluaa päästä mukaan Lontoon painibisnekseen, ja hän haluaa sinne nopeasti, ja hän haluaa sen huipulle! King of wrestling business. Ja kuten arvata saattaa, kuten genreen kuuluu, hän pääsee sinne! Melkein...
Widmark on jatkuvasti hikihoureisena innostujana tai pakoonjuoksijana aivan järjettömän hyvä, mestariluokkaa. Widmarkin kasvojen muuntautumiskyky ylimmästä innostuksesta paniikkiin ja pakokauhuun sekä alistuneen-levolliseen väsymykseen on huikeaa. Hyvää taustatukea antavat, mutta hyvin kauaksi Widmarkin suorituksesta jäävät Gene Tierney tyttöystävänä ja Herbert Lom ei hänkään niin puhdaspaperisena bisnesvastustajana.
Dassinin ohjaus on taidokasta syöksyntää Lontoon kaduilla, kapakoissa ja satamakujilla ja jämäkästi rönsyilevän käsikirjoituksen `luenta`mestarillista.
Parhaita noireja. Kuumeista menoa.
Jules Dassinin ohjaus on sellainen ahneuden avaus ja sellaista ahneuden arkeologiaa ettei paremmasta, pahemmasta väliä. Kaikki ottavat kaikilta. Paitsi epäuskottavan uskollinen tyttöystävä.
Richard Widmark esittää vimmaisesta vauhdista sekä vimmaisista ajatuksista/suunnitelmista suolansa saavaa jokapaikanhöylää Harry Fabiania, joka saa jälleen Kuningasidean, hän haluaa päästä mukaan Lontoon painibisnekseen, ja hän haluaa sinne nopeasti, ja hän haluaa sen huipulle! King of wrestling business. Ja kuten arvata saattaa, kuten genreen kuuluu, hän pääsee sinne! Melkein...
Widmark on jatkuvasti hikihoureisena innostujana tai pakoonjuoksijana aivan järjettömän hyvä, mestariluokkaa. Widmarkin kasvojen muuntautumiskyky ylimmästä innostuksesta paniikkiin ja pakokauhuun sekä alistuneen-levolliseen väsymykseen on huikeaa. Hyvää taustatukea antavat, mutta hyvin kauaksi Widmarkin suorituksesta jäävät Gene Tierney tyttöystävänä ja Herbert Lom ei hänkään niin puhdaspaperisena bisnesvastustajana.
Dassinin ohjaus on taidokasta syöksyntää Lontoon kaduilla, kapakoissa ja satamakujilla ja jämäkästi rönsyilevän käsikirjoituksen `luenta`mestarillista.
Parhaita noireja. Kuumeista menoa.
Muuttolinnun aika (Suomi-91)
Muuttolinnun aikaa on melko useastikin pidetty parhaana Anssi Mänttärin elokuvista. Itse on ole aivan samaa mieltä, mutta kärkikolmikkoon varmaan menee, sillä sen verran aidon vahvarakenteinen tarina ja `näyttelijyys` filmissä hiljaisesti jyllää.
Antti Litja esittää loistavasti isää jonka luokse hänen tyttärensä (lähes yhtä hyvä Hanna Manu) muuttaa. He eivät ole nähneet toisiaan yli kymmeneen vuoteen. (Äitiä ei näy koko elokuvassa, mutta hänestä puhutaan paljon.) Isän ja Tyttären välillä on ihan aidonoloista vierautta sekä myös hyvää yritystä parempaan. Mutta elokuvan varsinaiset loistoroolit heittävät lyhyissä kohtauksissa Liisa Halonen ja Kari Heiskanen, aviopari jolla on traaginen `salaisuus`. Heidän ilmeistään näkee peitellysti, pienistä värinöistä, ja välillä pikkuisen isommistakin, että kaikki ei ole kunnossa, mutta elämän on jatkuttava.. Tarkkaa, upeaa näyttelijätyötä.
Hyvää, aitoa tarinaa ihmisistä jotka ovat toisilleen tuttuja sekä vieraita. Pehmeitä törmäyskursseja, kovia kalloja. Tai toisinpäin. Ja kovia aikoja, sillä edellisenä lama-aikanahan tämä on kuvattu ja siitä ajasta kertookin. Ja on tietenkin myös ajaton tarina (avioero - lasten asema sinä. Ja tietty myös aikuistenkin.)
Antti Litja esittää loistavasti isää jonka luokse hänen tyttärensä (lähes yhtä hyvä Hanna Manu) muuttaa. He eivät ole nähneet toisiaan yli kymmeneen vuoteen. (Äitiä ei näy koko elokuvassa, mutta hänestä puhutaan paljon.) Isän ja Tyttären välillä on ihan aidonoloista vierautta sekä myös hyvää yritystä parempaan. Mutta elokuvan varsinaiset loistoroolit heittävät lyhyissä kohtauksissa Liisa Halonen ja Kari Heiskanen, aviopari jolla on traaginen `salaisuus`. Heidän ilmeistään näkee peitellysti, pienistä värinöistä, ja välillä pikkuisen isommistakin, että kaikki ei ole kunnossa, mutta elämän on jatkuttava.. Tarkkaa, upeaa näyttelijätyötä.
Hyvää, aitoa tarinaa ihmisistä jotka ovat toisilleen tuttuja sekä vieraita. Pehmeitä törmäyskursseja, kovia kalloja. Tai toisinpäin. Ja kovia aikoja, sillä edellisenä lama-aikanahan tämä on kuvattu ja siitä ajasta kertookin. Ja on tietenkin myös ajaton tarina (avioero - lasten asema sinä. Ja tietty myös aikuistenkin.)
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
Rakas... (Suomi-61)
Maunu Kurkvaaran elokuva Rakas... on suht aito elokuva ihmisistä, elämästä. Mukana on nuoren rakkauden ja raskauden raskautta ja iloa, kosteaa opiskelijabiletystä, huonoa ja hyvää näyttelemistä, hidastelua (jopa jankkausta) ja joutuisuutta, jänniä anekdootteja (mm kuulostaisi siltä, että flamenco lausuttaisiin flamingo), pientä epäuskottavuutta ja aitoutta. Varsinkin viimeistä, sillä, kuten sanottua kyseessä on elokuva ihmiselämästä.
Jaakko Pakkasvirta ja ohjaajan vaimo Sinikka Hannula esittävät elokuvan pääparia, "kirjailijaa" ja konttoristia. Heidän tarinansa kulkee varsinkin monien mainittujen kosteiden kotibileiden ja ihmissuhdesotkujen (etenkin Pakkasvirran hahmo "kunnostautuu" viimemainitussa) kautta omaan kotiin, toisten koteihin, kaduille ja taas kotiin..
Varsinkin Hannula on osassaan todella aito, hyvä ja hurmaava, Pakkasvirta on roolissaan enemmän heilahteleva, vaappuva. Menee välillä ulkoluennan ja teatraalisemman tärinän puolelle, mutta kyllä hänestäkin aitouden pirskahteluja löytyy useastikin. Aidon oloinen pari loppujen lopuksi kuitenkin.
Aikalaisia elokuvankatsojia on luultavasti kohahduttanut alastoman, raskaana olevan Hannulan kohtaukset, mutta niitä ei ole tehty hätkähdyttämistarkoituksessa, ne ovat lämpimiä, luonnollisia kohtauksia. Kurkvaaran kuva"kaappaukset" (eli pitkät samaa kohdetta kameroivat kohtaukset) ovat yleensäkin jälleen hienoja, mm alkutekstikohtaus jossa kukallisesta ikkunasta näkyy (vähän särkyvän ja särähtelevän musiikin kera) talojen kattojen lisäksi mm meri ja Agrigolan kirkko. Tästä ikkunasta tiiraillaan elokuvan aikana useasti.
Elokuva tunteesta, tunteista, tunneista ja tunnekylmyydestä, mutta tuntuu että elokuvasta löytyy lämminhenkisyyttä kuitenkin jokseenkin hyvässä mitassa. Eli loppujen lopuksi lämminhenkinen elokuva.
Jaakko Pakkasvirta ja ohjaajan vaimo Sinikka Hannula esittävät elokuvan pääparia, "kirjailijaa" ja konttoristia. Heidän tarinansa kulkee varsinkin monien mainittujen kosteiden kotibileiden ja ihmissuhdesotkujen (etenkin Pakkasvirran hahmo "kunnostautuu" viimemainitussa) kautta omaan kotiin, toisten koteihin, kaduille ja taas kotiin..
Varsinkin Hannula on osassaan todella aito, hyvä ja hurmaava, Pakkasvirta on roolissaan enemmän heilahteleva, vaappuva. Menee välillä ulkoluennan ja teatraalisemman tärinän puolelle, mutta kyllä hänestäkin aitouden pirskahteluja löytyy useastikin. Aidon oloinen pari loppujen lopuksi kuitenkin.
Aikalaisia elokuvankatsojia on luultavasti kohahduttanut alastoman, raskaana olevan Hannulan kohtaukset, mutta niitä ei ole tehty hätkähdyttämistarkoituksessa, ne ovat lämpimiä, luonnollisia kohtauksia. Kurkvaaran kuva"kaappaukset" (eli pitkät samaa kohdetta kameroivat kohtaukset) ovat yleensäkin jälleen hienoja, mm alkutekstikohtaus jossa kukallisesta ikkunasta näkyy (vähän särkyvän ja särähtelevän musiikin kera) talojen kattojen lisäksi mm meri ja Agrigolan kirkko. Tästä ikkunasta tiiraillaan elokuvan aikana useasti.
Elokuva tunteesta, tunteista, tunneista ja tunnekylmyydestä, mutta tuntuu että elokuvasta löytyy lämminhenkisyyttä kuitenkin jokseenkin hyvässä mitassa. Eli loppujen lopuksi lämminhenkinen elokuva.
sunnuntai 4. lokakuuta 2015
Horror Hospital (Bri-73)
"Then the war came, and Aunt Harris met up with this strange Finnish(!) doctor. The brothel was bombed and she moved to Helsinki(!) with him.."
Pitkätukkajannu, jonka biisi on varastettu bändin toimesta lähtee Briteissä viikon mielenrauhoituslomalle yllä mainitun tohtorin maalaisklinikalle ja tapaa junassa matkalla nuoren naisen, yllä mainitun tädin sukulaisen, joka on menossa samaan paikkaan..
Ja tästä tapaamisesta, ja varsinkin tuosta paikasta (`Jolly little place`) kuoriutuu esiin harkitun absurdi, tiukasti toimiva, mukavamättöinen (varsinkin päät putoilevat) matka hullun tohtorin mielen ja massiivisen linnarakennelman syvyyksiin..
Linnalaitoksen potilaat ovat zombeja, vartijat nahka-asusteisia, kypäräpäisiä, suojalasisia moottoripyörätyyppejä ja talon talkkari kääpiö. Eli genremittari raksuttaa täysillä. Mutta ei piiputtaen, sillä meno pysyy koko ajan (nahka)hanskassa ja tunnelmasta toiseen siirtyminen on oivaa ja kekseliästä. Kieli poskessa ja genretietämys kympissä, älykkään kreisiä.
Michael Gough Dr Stormina ("You`re sick! You`re ill! You`re insane!") on ammattimaisen hyvä ja yleensä ärsyttävä Robin Askwith popparina (jälleen) on yllättävän hyvä myöskin.
"Something ain`t right. Something ain`t right ... Something is wrong!" laulaa Mystic-bändi harkitun kökön kappaleen kera (se varastettu biisi) ja summaa elokuvan jo alussa raiteilleen..
Villi, vänkä ja vauhdikas. Mielipuolista menoa. Parhaita Brittikauhisteluja.
Pitkätukkajannu, jonka biisi on varastettu bändin toimesta lähtee Briteissä viikon mielenrauhoituslomalle yllä mainitun tohtorin maalaisklinikalle ja tapaa junassa matkalla nuoren naisen, yllä mainitun tädin sukulaisen, joka on menossa samaan paikkaan..
Ja tästä tapaamisesta, ja varsinkin tuosta paikasta (`Jolly little place`) kuoriutuu esiin harkitun absurdi, tiukasti toimiva, mukavamättöinen (varsinkin päät putoilevat) matka hullun tohtorin mielen ja massiivisen linnarakennelman syvyyksiin..
Linnalaitoksen potilaat ovat zombeja, vartijat nahka-asusteisia, kypäräpäisiä, suojalasisia moottoripyörätyyppejä ja talon talkkari kääpiö. Eli genremittari raksuttaa täysillä. Mutta ei piiputtaen, sillä meno pysyy koko ajan (nahka)hanskassa ja tunnelmasta toiseen siirtyminen on oivaa ja kekseliästä. Kieli poskessa ja genretietämys kympissä, älykkään kreisiä.
Michael Gough Dr Stormina ("You`re sick! You`re ill! You`re insane!") on ammattimaisen hyvä ja yleensä ärsyttävä Robin Askwith popparina (jälleen) on yllättävän hyvä myöskin.
"Something ain`t right. Something ain`t right ... Something is wrong!" laulaa Mystic-bändi harkitun kökön kappaleen kera (se varastettu biisi) ja summaa elokuvan jo alussa raiteilleen..
Villi, vänkä ja vauhdikas. Mielipuolista menoa. Parhaita Brittikauhisteluja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)