Näytelmään(!) pohjautuvalla viiskytluvun brittiscifailulla Devil Girl from Mars on puolensa ja puolensa: Näytteleminen on brittimäisen hyvää ja elokuvassa on pienen tilan ja leffan lyhyyden aiheuttamaa kompaktia ja vanhan ajan teatraalisuuden-toisteisuuden charmanttia sujuvuutta ja särmää. Mutta toisaalta muutamat (roskaiset) rönsyt olisivat mukavasti laajentaneet tarinaa..
Avaruusalus laskeutuu Skotlannin nummille lähelle talviuneen vaipuvaa majataloa. Alusta emännöi dominatrix-asuun pukeutunut Avaruusamazoni. Sillä hän on tullut hakemaan miehiä Marsiin orjiksi. Lontooseen piti laskeutua, mutta laskelmat menivät pikkuisen pieleen..
Majatalon pieni asujaimisto on aika hyvin tarinaan sujahtavaa porukkaa: Emännän ja Isännän lisäksi löytyy pari tutkijaa, pakenevaa rikollista, juopahtavaa miestä ja häneen rakastuvaa mallinaista sekä pikkupoikaa.
Avaruusalus ei ole läheskään kököimpiä mitä näissä viiskytlukuscifeissä on nähty ja Marsin Nainen varsin onnistunut ilmestys, mutta kuten tuli todettua, muutamat juustoiset juonenkäänteet olisivat kyllä tehneet tarinalle terää. Nyt oikeastaan ainoa varsinaisesti huvittava seikka elokuvassa on dominatrixin jatkuvalla syötöllä tapahtuvat majatalon ovien avaamiset/"dramaattiset" sisääntulot ja parin lauseen toistamiset, ja sitten taas muutamaksi minuutiksi takaisin alukseen..
Kivan kompakti näytelmällinen scifailu, mutta vähän liian toisteinen. Campmäisyyden korostaminen tai toisaalta teatraalisuuden lisääminen yli laidan olisi tehnyt elokuvalle hyvää.
Mukana myös senaikaisten scifailuiden perustavara, hellyyttävä, mutta toisaalta tuhoisa robotti. Siitä pari lisäpojoa.
keskiviikko 31. heinäkuuta 2013
perjantai 26. heinäkuuta 2013
King Lizard
Wanhan wiiskytluvun Roskamaestron Bert I Gordonin eli BIG:in ensimmäinen ohjaama elokuva (-55) oli ja on (varsinkin on) tietenkin Roskaa. Monasti on mietityttänyt että miten, millä tavalla senaikainen yleisö otti nämä moninaiset viiskytluvun scifihalpikset vastaan. Olivatko he heidän mielestään yhtään niin jännittäviä tai jopa pelottavia kuin niiden mainoslauseet tykittivät? Vai oliko jo silloin missä määrin (vai ollenkaan) katsojia jotka katsoivat niitä "niin huono, että se on jo hyvä"- lasien läpi? Ainakaan mitään `kulttia tai kulttuuria`siitä ei silloin vielä ollut tosiaankaan tullut. Roskaelokuvista nykykatsannon mukaanhan ei silloin puhuttu, campista puhumattakaan, silloin roskaelokuva, jos tätä nimitystä käytettiin, tarkoitti pelkästään huonoa elokuvaa. Eikä varmaankaan ollut paljoakaan myöskään ohjaajia jotka ohjasivat tietoisesti roskaa, vaan Roskan aiheutti lähinnä minimaalliset budjetit.
Gordonin King Dinosaur on oikein tyypillinen viiskytluvun minibudjettiscifi kökköine efekteineen ja näyttelijäsuorituksineen.
Maapallon lähistölle ilmestyy planeetta jolle tietenkin filmin päälle kökösti liitettyine raketteineen liidetään. Mukana olevat tutkija-astronauttipariskunnat (tietenkin pariskunnat, ja naisista toinen vaalea ja toinen tummaverikkö) aloittavat heti "tutkimukset", eli hiustenkuivaajalla heinikon kuivattamisen ja mikroskooppiaseman pellolle pystyttämisen ja kohta krokotiilin kanssa metsärinteessä painimisen. Kun planeetta on näköjään aika lähellä vankkaa jenkkimetsää, sillä erotuksella "tietenkin" että planeetalta löytyy tulivuorisaari. Yksi asia näissä vanhoissa seikkailujutuissa on usein pistänyt silmään: Kun joku haavoittuu eläimen hyökkäyksestä valtavin viilloin ja haavoin, avuksi riittää kehon vesirätillä pyyhkiminen ja parit siteet, sekä varsinkin se parin päivän lepo. Sen jälkeen ollaan taas teräkunnossa kohti uusia seikkailuja ja tappeluksia..
Nämä erilaiset elukat ovatkin sitten tietenkin, viiskytluscifin ja kauhun perinteitä kunnioittaen, leffan suola. Ja varsinkin näistä jostain, yleensä erilaisista säteilyistä johtuvat, kököt jättimutaatiot. Jostain syystä toiset eläimet ovat näitä jättejä ,mm leffan nimen mukaiset "dinosaurukset" eli tavalliset liskot joista sitten kököin kumiefektein tai kamerakulmin tehdään jättimäisiä, ja toiset esim vyötiäiset(!), krokotiilit tai apinat, linnut ovat säästyneet tältä jättijutulta. Poikkeuksena senaikaiseen kaavaan on se että, tässä näitä iso-eläimiä on enemmän kuin yksi laji, tyypillinen viiskytluku-kauhu-scifihän on sellainen joka jo nimestään asti esittelee taloudellisesti vain sen yhden lajin (esim Tarantula), mutta tässä annetaan kaikken eläinten kukkia..
Ihan mukava, noin tunnin mittainen camppinen eläinpläjäys. Mukavuutta murentaa kylläkin se, että eläimiä käsitellään suht raa`asti, tuo camppisuus tulee lähinnä tietenkin kököistä raketeista sun muista härpäkkeistä ja kökkönelikon dialogitoilailuista.
Ei siis varsinaisesti mikään Jurassic Parkin esiaste, mutta liskon vuorenonkaloon tunkemaa naamaa näytetään sen verran toisteisesti, että se pelottaa luolassa olijoiden lisäksi ainakin tässä kotikatsomossa..
Gordonin King Dinosaur on oikein tyypillinen viiskytluvun minibudjettiscifi kökköine efekteineen ja näyttelijäsuorituksineen.
Maapallon lähistölle ilmestyy planeetta jolle tietenkin filmin päälle kökösti liitettyine raketteineen liidetään. Mukana olevat tutkija-astronauttipariskunnat (tietenkin pariskunnat, ja naisista toinen vaalea ja toinen tummaverikkö) aloittavat heti "tutkimukset", eli hiustenkuivaajalla heinikon kuivattamisen ja mikroskooppiaseman pellolle pystyttämisen ja kohta krokotiilin kanssa metsärinteessä painimisen. Kun planeetta on näköjään aika lähellä vankkaa jenkkimetsää, sillä erotuksella "tietenkin" että planeetalta löytyy tulivuorisaari. Yksi asia näissä vanhoissa seikkailujutuissa on usein pistänyt silmään: Kun joku haavoittuu eläimen hyökkäyksestä valtavin viilloin ja haavoin, avuksi riittää kehon vesirätillä pyyhkiminen ja parit siteet, sekä varsinkin se parin päivän lepo. Sen jälkeen ollaan taas teräkunnossa kohti uusia seikkailuja ja tappeluksia..
Nämä erilaiset elukat ovatkin sitten tietenkin, viiskytluscifin ja kauhun perinteitä kunnioittaen, leffan suola. Ja varsinkin näistä jostain, yleensä erilaisista säteilyistä johtuvat, kököt jättimutaatiot. Jostain syystä toiset eläimet ovat näitä jättejä ,mm leffan nimen mukaiset "dinosaurukset" eli tavalliset liskot joista sitten kököin kumiefektein tai kamerakulmin tehdään jättimäisiä, ja toiset esim vyötiäiset(!), krokotiilit tai apinat, linnut ovat säästyneet tältä jättijutulta. Poikkeuksena senaikaiseen kaavaan on se että, tässä näitä iso-eläimiä on enemmän kuin yksi laji, tyypillinen viiskytluku-kauhu-scifihän on sellainen joka jo nimestään asti esittelee taloudellisesti vain sen yhden lajin (esim Tarantula), mutta tässä annetaan kaikken eläinten kukkia..
Ihan mukava, noin tunnin mittainen camppinen eläinpläjäys. Mukavuutta murentaa kylläkin se, että eläimiä käsitellään suht raa`asti, tuo camppisuus tulee lähinnä tietenkin kököistä raketeista sun muista härpäkkeistä ja kökkönelikon dialogitoilailuista.
Ei siis varsinaisesti mikään Jurassic Parkin esiaste, mutta liskon vuorenonkaloon tunkemaa naamaa näytetään sen verran toisteisesti, että se pelottaa luolassa olijoiden lisäksi ainakin tässä kotikatsomossa..
keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
Jeanne D´arcin Kärsimys - Katsojan Hurmio
Nyt ei todellakaan ole vuorossa roskaa! (Kuten blogi nimessään sanoo, niin pääasiaksi, tikunnokkaan on nostettu roska, sitä käsitellään eniten. Mutta välillä pitää, on suorastaan pakko käsitellä myös Täyttä Taidetta.)
Ja tällä kertaa se Täysi Taide on yksi elokuvahistorian upeimpia, jollei upein, ilmestys. Eli Carl Th Dreyerin viimeisin mykkäelokuva (-28) Jeanne D´arcin kärsimys. Myös elokuvan pääosaa (ainoa elokuvarooli, muuten) esittävän teatterikomedianäyttelijän ja mannekiinin Marie Falconetin suoritus on kirkkaassa kärjessä miettiessäni parhaimpia näkemiäni näyttelijäsuorituksia. Todella pyhää antaumuksellisuutta ja tunnetilojen vaihtelua tihkuva suoritus!
Elokuva on lähes pelkästään lähikuvaa ja nopeita leikkauksia (D´arcin kärsivistä ja häntä syyttävien kaapuhyypiöiden) kasvoista. Tämä luo tästä tarinasta aivan huikean tiiviin ja valmiin paketin, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän, on onnistuttu lähes mahdottomassa, näin valmista, täydellistä elokuvaa ei yksinkertaisesti voi olla olemassa, mutta onpahan vain!
Tärkeää tiivistystä, ja todella toimivaa, on tehty myös dialogin tasolla, 29 päivän kuulustelut on nidottu ja sidottu yhteen kuulusteluun, yhteen päivään. Tämä tekee elokuvasta todella jäntevän kokonaisuuden, jota seuraa herkeämättä.
Kameran nopeat syöksyt kaapuäijjien syyläisiin ja rupisiin kasvoihin ja Pyhää (tai näissä tapauksissa varmaan päinvastoin) Raivoa sylkeviin suihin (sylkeä syöksyy ja valuu konkreettisesti, syytetynkin päälle) ja taas D´arcin vuoronperään tuskaisiin ja hurmioituneisiin ilmeisiin ja suuriin silmiin on elokuvaa puhtaimmillaan. Hyvä leikkaus ja vertaus kirkon sulkeutuneisuuteen on `kahlittu kirja`, Raamattu jolla D´arc antaa oikeusvalansa on kiedottu rautakettinkiketjulla. Kirja on kahlittu - Sana on suljettu.
Tämä leikkauksen, lähikuvien ja todella tiiviin kerronnan lähes Ylimaallinen Liitto tuottaa tietenkin Ylimaallisen Elokuvan. Ei muuta mahdollisuutta.
Ja tällä kertaa se Täysi Taide on yksi elokuvahistorian upeimpia, jollei upein, ilmestys. Eli Carl Th Dreyerin viimeisin mykkäelokuva (-28) Jeanne D´arcin kärsimys. Myös elokuvan pääosaa (ainoa elokuvarooli, muuten) esittävän teatterikomedianäyttelijän ja mannekiinin Marie Falconetin suoritus on kirkkaassa kärjessä miettiessäni parhaimpia näkemiäni näyttelijäsuorituksia. Todella pyhää antaumuksellisuutta ja tunnetilojen vaihtelua tihkuva suoritus!
Elokuva on lähes pelkästään lähikuvaa ja nopeita leikkauksia (D´arcin kärsivistä ja häntä syyttävien kaapuhyypiöiden) kasvoista. Tämä luo tästä tarinasta aivan huikean tiiviin ja valmiin paketin, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän, on onnistuttu lähes mahdottomassa, näin valmista, täydellistä elokuvaa ei yksinkertaisesti voi olla olemassa, mutta onpahan vain!
Tärkeää tiivistystä, ja todella toimivaa, on tehty myös dialogin tasolla, 29 päivän kuulustelut on nidottu ja sidottu yhteen kuulusteluun, yhteen päivään. Tämä tekee elokuvasta todella jäntevän kokonaisuuden, jota seuraa herkeämättä.
Kameran nopeat syöksyt kaapuäijjien syyläisiin ja rupisiin kasvoihin ja Pyhää (tai näissä tapauksissa varmaan päinvastoin) Raivoa sylkeviin suihin (sylkeä syöksyy ja valuu konkreettisesti, syytetynkin päälle) ja taas D´arcin vuoronperään tuskaisiin ja hurmioituneisiin ilmeisiin ja suuriin silmiin on elokuvaa puhtaimmillaan. Hyvä leikkaus ja vertaus kirkon sulkeutuneisuuteen on `kahlittu kirja`, Raamattu jolla D´arc antaa oikeusvalansa on kiedottu rautakettinkiketjulla. Kirja on kahlittu - Sana on suljettu.
Tämä leikkauksen, lähikuvien ja todella tiiviin kerronnan lähes Ylimaallinen Liitto tuottaa tietenkin Ylimaallisen Elokuvan. Ei muuta mahdollisuutta.
perjantai 5. heinäkuuta 2013
Holy Movies - Pyhät Elokuvat
Otsikko on kyllä ehkä jonkinlaista liioittelua, mutta kun Leos Caraxin elokuva Holy Motors alkaa sillä että ohjaaja itse, tai joku hahmo jota hän esittää herää (ei siinä vielä mitään) ja menee ovesta yöpuku päällään ison elokuvasalin parvelle, niin sitä ajattelee (ainakin minä katsoessani eilen), että onpa upea alku! Ja jatkuu vielä sillä että täyden elokuvasalin (KOKO YLEISÖ NUKKUU!) permannolla kävelee pieni lapsi (kohta koira), niin huikealtahan tämä (ainakin vielä) näyttää ja tuntuu. Hyvää Surrealismia!
Sillä sitähän tämä on, surralismia. Loppuelokuva koostuu siitä kun Denis Lavantin esittämä hahmo tai tässä tapauksessa hahmot matkustavat valtavan limusiinin takapenkillä, ja aina kun pysähdytään, takaovesta rynnii tai ryömii aina uusi Lavantin esittämä hahmo (uudet "työtehtävät" jotka hänelle esitellään aina uudessa kansiossa), esim kukkia, tukkia ja seteleitä suuhunsa tunkeva ja hautausmaalla rynnivä viemärimenninkäinen, tai kadulla soittavan harmonikkapartion pomo, tai isä. Lisäksi löytyy apinoita perheenjäseninä, kuullaan kuinka limusiinit puhuvat tulevaisuudestaan ennen nukkumaanmenoa ja jossain varastossa on sekavissa kasoissa mallinukkien osia ja muistaakseni elokuvakameroita ja aseita. (Vai muistanko elokuvan oikein, "unen" "oikein"?)
Etukäteen nimenomaan tämä episodimainen "juonikuvio" muuttumisineen mietitytti minua, tällaisista tulee yleensä tylsiä luetteloita tai värikkään tanakkaa tarinaa uusine yllätyksineen. Minulle kolahti tämä jälkimmäinen. Elokuva, joka alkaa vielä heräämisellä, ja sitten mennäänkin heti aamiaiseksi pyjama päällä elokuvasalin hämärään unimaailmaan lipuu kuin tästä käynnistyvä auto kohti uusia unia ja valvetiloja, valheita ja tosia.. Ja tämä matka ei tosiaankaan ole tylsä!
En tiedä itsekään mikä tämä on, välillä ehkä joku virtuaalikritiikki, välillä villin visuaalinen/virtuaalinen ilotulitus, välillä kyyninen/hulvaton farssi, välillä vakava, usein kaikkea näitä. Mutta tästä johtuen juuri niin mielenkiintoinen ja monipolvinen, kliseisesti, mutta aidosti voisi sanoa että "tästä saa joka katselukerralla jotain uutta". Vaikka en olekaan nähnyt tämän kuin kerran.
Eli tänään uudestaan!
P.S. Katsoin tämän muuten melkoisen väsyneenä, mikä voi ollakin se paras tila ja tapa katsoa tällainen unihorteen ja valvetilan rajoilla (ja niiden yli ja ohi!) pelaava elokuva. Elokuva on unta ja jne
tiistai 2. heinäkuuta 2013
"Sinun pitää puhua!"
Tähän tapaan lausuu mykkäelokuvatähden George Valentinin (Jean Dujardin) turhautunut vaimo (Penelope Ann Miller) äänielokuvan puhemassan alle jääneelle miehelleen, mutta mies pysyy mykkänä..
Michel Hazaniviciuksen ohjaama huikea mykkäelokuva-pastissi The Artist sisältää muitakin dialogiheittoja ja gageja jotka osuvat suoraan mykkismiehen ja yleensäkin mykkä ja äänielokuvan rajankäynnin ongelmakohtiin 1920-luvulla. Mainio oivallus ja esimerkki tästä on kun Valentinin kautta huipulle noussut tähtönen Peppy Miller (Berenice Bejo) tulee tapaamaan mykkätähteä uuden poikaystäväkandidaattinsa kanssa, niin poika lausahtaa "Tämä on suuri kunnia! Isäni on suuri ihalijanne!" Suosionsa kukkuloilla oleva Valentin törmää Milleriin ihan vain kadulla ja sanoo myöhemmin hänet tavatessaan että näyttelijän pittää erottautua, ja piirtää hänelle kaukeuspilkun huulten yläpuolelle. Kuinka ollakkaan, äänielokuvatähti Millerin ensimmäinen menestys on nimeltään Kauneuspilkku. Ja Valentinin suosio laskussa.
Kuten monissa mykkäelokuvissa, tarina on aika yksinkertainen ja suoraviivainen, mutta täunnä tunnetta ja toimintaa. Suorastaan pakahduttavaa "Eivätkö he saa toisiaan?"-meininkiä. Lisäksi elokuva kierrättää melkoisen määrän tavaraa mykkäelokuvista äänielokuviin, Gene Kellyn tanssikuvioista aina Hitchcockin Vertigo-musiikkiteemaan saakka (jota nyt ei olisi välttämättä tarvittu), mm Tähti on syttynyt elokuvaa liipataan monasti läheltä.
Huikea hyvän mielen elokuva vauhdikkailla ja tunteikkailla käänteillä ja mainiolla pääparillaan (Dujardin - Bejo). En ollut Dujardinin hahmosta vielä alussa, silloin kun suosio on suurta ja hymy korvissa, vielä aivan täysin vakuuttunut, mutta kun hän näyttelee suosion menettämisen murentamaa ja masentamaa miestä yllättävän hyvin, niin tämän Douglas Fairbanksmaisen iloluontoisen mykkäsuosikin ja suosion musertaman miehen vastakkainasettelu, yhteiskemia ja yhteensulautuminen toimii todella oivallisesti.
Aivan erityisesti on mainittava Valentinin paras ystävä, aina mukana, niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina olevan, koiran hyvä ja hellyttävä suoritus. Muita onnistuneita osia olivat James Cromwellin esittämä lojaali, jälleen niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina, autokuski sekä äänielokuvan puolesta liputtavan, aina sikaari suussa oleva studiopomo (John Goodman). Hyvän roolin tekee myös God Bless America´n pääosamies Joel Murray poliisina. Enemmän olisin halunnut nähdä Penelope Ann Milleriä sekä ihan parit piipahdukset tekevää Malcolm McDowellin tiukan, jämäkän herttaista myhäilijää.
Michel Hazaniviciuksen ohjaama huikea mykkäelokuva-pastissi The Artist sisältää muitakin dialogiheittoja ja gageja jotka osuvat suoraan mykkismiehen ja yleensäkin mykkä ja äänielokuvan rajankäynnin ongelmakohtiin 1920-luvulla. Mainio oivallus ja esimerkki tästä on kun Valentinin kautta huipulle noussut tähtönen Peppy Miller (Berenice Bejo) tulee tapaamaan mykkätähteä uuden poikaystäväkandidaattinsa kanssa, niin poika lausahtaa "Tämä on suuri kunnia! Isäni on suuri ihalijanne!" Suosionsa kukkuloilla oleva Valentin törmää Milleriin ihan vain kadulla ja sanoo myöhemmin hänet tavatessaan että näyttelijän pittää erottautua, ja piirtää hänelle kaukeuspilkun huulten yläpuolelle. Kuinka ollakkaan, äänielokuvatähti Millerin ensimmäinen menestys on nimeltään Kauneuspilkku. Ja Valentinin suosio laskussa.
Kuten monissa mykkäelokuvissa, tarina on aika yksinkertainen ja suoraviivainen, mutta täunnä tunnetta ja toimintaa. Suorastaan pakahduttavaa "Eivätkö he saa toisiaan?"-meininkiä. Lisäksi elokuva kierrättää melkoisen määrän tavaraa mykkäelokuvista äänielokuviin, Gene Kellyn tanssikuvioista aina Hitchcockin Vertigo-musiikkiteemaan saakka (jota nyt ei olisi välttämättä tarvittu), mm Tähti on syttynyt elokuvaa liipataan monasti läheltä.
Huikea hyvän mielen elokuva vauhdikkailla ja tunteikkailla käänteillä ja mainiolla pääparillaan (Dujardin - Bejo). En ollut Dujardinin hahmosta vielä alussa, silloin kun suosio on suurta ja hymy korvissa, vielä aivan täysin vakuuttunut, mutta kun hän näyttelee suosion menettämisen murentamaa ja masentamaa miestä yllättävän hyvin, niin tämän Douglas Fairbanksmaisen iloluontoisen mykkäsuosikin ja suosion musertaman miehen vastakkainasettelu, yhteiskemia ja yhteensulautuminen toimii todella oivallisesti.
Aivan erityisesti on mainittava Valentinin paras ystävä, aina mukana, niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina olevan, koiran hyvä ja hellyttävä suoritus. Muita onnistuneita osia olivat James Cromwellin esittämä lojaali, jälleen niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina, autokuski sekä äänielokuvan puolesta liputtavan, aina sikaari suussa oleva studiopomo (John Goodman). Hyvän roolin tekee myös God Bless America´n pääosamies Joel Murray poliisina. Enemmän olisin halunnut nähdä Penelope Ann Milleriä sekä ihan parit piipahdukset tekevää Malcolm McDowellin tiukan, jämäkän herttaista myhäilijää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)