sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Joan The Woman (Usa-1916)

Erittäin lyhyesti: Cecil B de Millen pitkä ja  väkevä versio Jeanne D`Arcin tarinasta keskittyy nimenomaan koko tarinaan. Toisin kuin Dreyerin ja Bressonin mestariversioisa, joissa keskitytään `vain` oikeudenkäyntiin. Joan The Womanissa aloituskertomuksena toimii Ensimmäinen Maailmansota, jossa eräs sotilas kaivaa D`Arcin maagisen miekan korsun seinästä. Tästä alkavat D`Arcin ilmestykset ja ilmestymiset ja sukellamme historiaan..

De Millen versiossa käytetään paljon  enkeli ja haamupäällekkäiskuvia ja lopussa keltaväritetyt liekit kuvastavat kapinaa hyvän ja pahan välillä. Mutta eihän tämä versio oikeastaan millään osa-alueella, joukkokohtauksia lukuunottamatta, voita noiden edellisessä kappaleessa mainittujen kahden mestarismiehen luomuksia. Mutta onpahan voimakas varhaisversio, ensimmäinen(?) elokuvaversio (pitkä sellainen) aiheesta paaluttaen paikkansa elokuvahistoriassa.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Nainen vailla sielua (Ita-53)

Michelangelo Antonionin uran alkupään tuotantoa oleva La signora senza camelie eli Nainen vailla sielua on hänen 50-luvun teoksistaan parhaita. Eli ajalta ennen 60-luvun suuria vieraantumiskuvauksia. Tässäkin tämä teema on jo voimakkaasti oraalla.


Elokuva pyörittää filmiä, elokuvamaailmaa ja ihmisiä mallikkaasti:
Kaupan kassaneidistä on tullut yksi Italian valovoimaisimmista elokuvan viihdetähdistä. Eräs ohjaaja puolihuijaa hänet kanssaan naimisiin. Mutta ohjaaja ei pidä vaimonsa elokuvaolemuksesta, vaan kieltää häntä enää osallistumasta elokuvantekoon. Ei varsinkaan `suuteluelokuviin`. Mieluummin ei mihinkään.
Ajan mittaan ohjaaja myöntyy sen verran, että hän tekee vaimonsa kanssa taide-elokuvan, eikä sen vähäisemmästä aiheesta kuin Jeanne D´ Arcista! Elokuvasta tulee taiteellinen ja taloudellinen fiasco ja floppi. Sitten on luontaista elämän tyhjäkäyntiä, kunnes nainen taas joutuu/saa osallistua `pussailuelokuvienkin` tekoon, koska elokuvafloppi vei miehen rahoja.. Ja taas seuraa menestystä.. Ja taas seuraa yksinäisyyttä..
Ja mukana `tietenkin` salasuhdetta, eroamisia, mutta ei rakkautta.


Ei yksin Nainen vailla sielua, vaan ihmiset, elämä, elokuva(teollisuus) vailla sielua. Mutta ei tämä elokuva, tässä on sielukkuutta. Sielukkuutta kuvata sieluttomuutta.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Tuhkimo ja kolme pähkinää (Tsekki-Itä-Saksa 1973)

Satuelokuvat kuuluvat joulunaikaan kuin lumi maahan. No, täällä ei nyt niin hirveästi ole lunta ja aikamoinen puolivillainen väliinputoaja on tämä elokuvakin.

Tsekkiläisestä satuversiosta Tuhkimosta tehty elokuva on nätti, mutta meikäläisen makuun liian latteaa ja laahaavaa satukamaa. Osittain tämä `latteus` on ehkä harkittua, sillä köyhäkylän lattean lumiset, kostean räntäiset, ankeat maisemat tuovat tarinaan vähän ihan onnistunutta seisovaa melankolisuutta. Josta kuninkaanlinnan tanssiaisissa noustaan värikkäimmille tasoille. Mutta itse tarina laahaa liiaksikin. Varsinkin elokuvan alkupuoli on aikamoista räntäkinoksessa kahlaamista, kohmeista jännitystä, kohmeista toimintaa, sillä monet kohtaukset ovat tuskattuttavan pitkiä, esim Tuhkimon ensikohtaaminen prinssin kanssa ja varsinkin heidän sitä seuraava leikki ja vähän ilkeämielinenkin kisailu ja karkailu pitkin metsiä. Onneksi näitä kohtauksia on edes vähän yritetty virkeyttää joillain pienillä yksityiskohdilla. Oikeasti onnistunut yksityiskohta- kohtaus on se, että aina kun Tuhkimo on satimessa, valkoiset kyyhkyset tulevat auttamaan. Nämä lintukohtaukset on tehty taidokkaasti eikä niitä haittaa pari toistoakaan. Päinvastoin, ne elävöittävät elokuvaa, ssavat sen taas käyntiin ja vauhtiin. Ainakin vähäksi aikaa.. Toisin kuin monet muut kohtaukset (varsinkin elokuvan alkupuolella) saavat katsojan tylsistymään ilman toistoakin.
Kuninkaan juhlissa musiikkina soitetaan `vanhaa tanssimusiikkia`, `keskiaikaista kamaa`, siltä se ainakin kuulostaa verrattuna elokuvan pääteemaan, joka on kuin eurovisio-intervisio-iskelmää. Se ehkä sopii tekoaikansa muottiin, mutta on siinä tiettyä (aika suurtakin) ristiriitaa verrattuna tähän `keskiaikakamaan.` Pienemmille katsojille tämä euroiskelmällisyys, aikansa, aikojensa tulkkaus varmaan meni ja menee paremmin.

Tässä versiossa Tuhkimo saa kolme (maagista) pähkinää, joista hän joka kerralla erikseen saa vedettyä aina uuden juhla-asun, aina hääasuun asti. Tuhkimon näyttelijä on oikein onnistunut roolissaan, muut ehkä eivät ihan niin. No, prinssissä on ihan onnistunutta poikamaista karismaa. Ihan kivaa huumoria tuo mukanaan prinssin `tuutori` joka on aina muutama askel prinssin perässä huutelemassa hänen peräänsä esim historianläksyistä. Näin tapahtuu ihan elokuvan lopussakin kun Tuhkimo ja prinssi ratsastavat yhdessä lumikukkulan taakse kadoten lumisavuiseen usvaan. Tässä kohtauksessa on lumisuutta ja sadun kauneutta. Myös kohtaus jossa Tuhkimo kävelee kohti kuninkaanlinnaa on satumaista jylhyyttä.


Mutta enimmäkseen, litteää ja latteaa.


lauantai 10. joulukuuta 2016

Kultakuume ja jääkenttäkomediaa - Road to Utopia (Usa-45)

Ja pakkaset jatkuvat.. Bob Hope ja Bing Crosby tekivät 7 Road to..-alkuista komediaa. Road to Utopia on niistä ainoa jonka olen nähnyt. Ja näin mainion komedian. Joka on virkistävästi sijoitettu jään ja pakkasen pariin. (Tai olen nähnyt osittain heidän viimeisen Road-elokuvan, Road to Hong Kong. Vaikka nimi ei sitä sanokaan, niin siinä päädytään ihan avaruuteen asti! Plutonius-planeetalle. Jossa vierailevat `special effecteinä` myös Dean Martin ja Frank Sinatra!! Olen nähnyt tästä nämä avaruusosuudet ja täytyy sanoa että ovat aikamoista Pekka ja Pätkä-tasoa, vaikkeivät he koskaan avaruudessa käyneetkään, heh :-) Muutenkin näissä elokuvissa taitaa olla Pekka ja Pätkämäisyyttä. Avaruudessa ei Suomen parivaljakko koskaan käynyt, mutta elokuvia tehtiin enemmän..)

Mutta nyt Utopiaan.. Aivan aluksi ollaan valtavassa talolukaalissa jossa vanha pariskunta (`vanhennus` tehty tietoisen tökerösti) tylsäilee iltaa. Yhtäkkiä paikalle pukkaa vanha mies vuosikymmenten takaa. Sitten kysellään mitä hänelle on tapahtunut sen jälkeen kun he joutuivat jättämään hänet Alaskan kultakentille silloin suuren kultarynnäkön aikoihin. Mies alkaa kertomaan.. ("I don`t want to bore you with my story." "That wouldn't be the first time..")

Hopen ja Crosbyn hahmot tekevät San Franciscossa `vaudeville actia`, laulua, tanssia, taikuutta, mutta joutuvat lähtemään käpälämäkeen kun näiden hulttiotaikureiden taika ja rahahuijaus paljastuvat. He päättävät erota, toinen lähtisi laivalla New Yorkiin, toinen Alaskaan. Mutta nämä toisiltaan rahaa varastavat hyypiöt joutuvat molemmat Alaskan laivaan, kohta kaikki rahansa menettäneinä. Mutta nämä hulttiot ovat kuitenkin ystäviä..

Alaskassa taidokas dialogi vähän jäätyy, mutta toimintaa tulee mukaan kultakaivoskartan, rakkauksien ja koiravaljakkotakaa-ajojen kera. Karttaa kaapataan ja löydetään, törmätään joulupukkiin ja ohiajaetun vuoren ympärille muodostuu Paramount Picturesin logo. (Road to Moroccossa taas aavikon kamelikyydissä lauletaan, että `Paramount suojelee meitä, koska allekirjoitimme viiden vuoden jatkosopimuksen!`) Dialogi kuivahtaa, mutta elokuva jatkuu kuitenkin mainiona. Eräs nykyajan elokuvarasituksista, puhuvat eläimet ovat tässä vielä `uransa` alkutaipaleella, ja ovat toimivia. Varsinkin kun niiden vilahtelu on maltillista, jopa pientä: Pilkkikala puhuu avannosta ja puhetta papattaa myös metsäkämppään nukkumaan vääntäytyvä karhu. Kun karhu asettuu nukkumaan Hopen hahmon viereen, niin hän sanoo mesikämmenelle: "Kun rikastumme, ostan sinulle kunnon turkin, ettei sinun tarvitse lainaturkiksissa kulkea."..

Onnistunut omituisuus elokuvassa on kertoja/keskeyttäjä, joka mm valistaa katsojaa näin: "Tämä on niin kutsuttu flashback." ja "Nämä näyttelijät ovat niin kutsuttuja extroja." Lisäksi hän `suoltaa` muutamia lausahduksia joissa on aikamoista seksuaalisväritteistä värinää. Näin tekee myös pääosakakasikkomme, sekä heidän rakkaudenkohteensa (Dorothy Lamour). Tätä teema jatkaa elokuvan loppu, jossa pariskunnan poika on kummasti toisen heeboista näköinen. Mutta kumman? "We adopted him."

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Pohjoisen puristuksessa

Jäistä, jäätynyttä jännitystä, jäätynyttä toimintaa. Tentacles of The North-mykkis vuodelta-26 näyttää melkein kymmenen vuotta vanhemmalta, niin suttuinen ja kökkölavasteinen se on. Nämä pienet lavasteet tosin tuovat pientä puristavuuden tuntua. Juoni on välillä outo, älytön, välillä tavallinen. Paloja puuttuu leffasta konreettisestikin, mutta siltikin nämä väitteet pitivät varmasti kokonaisessakin kokonaisuudessa.

Kaksi laivaa on pohjoisnavan seutuvilla tahoillaan jäätyneet kiinni jääryteikköön. Tai ovat siis jäätyneet kiinni lavasteisiin. Eiku ollaanpa nyt rehellisiä, jäätyneet laivat esitetään katsojille piirrettyinä, maalattuina tauluina. Toisessa laivassa miehistö tappelee koko ajan eristyneisyyden vuoksi (`like a beasts`, heistä on tullut hirviöitä) ja toisessa laivassa ei ole kuin yksi mieleltään järkkynyt nuori nainen. Nuori kapu löytää naisen ja sitten seuraa tutustumista, rakkautta, taas taistelua miehistön kanssa, eksymisiä jäälakeuksille (eli kierretään muutamaa pahvitötsää), eräänlaista eskimokultistelua.
Talvi, kylmyys jäälakeudet tuodaan tosiaan jollain alkeellisella tasolla ja tavalla esiin, siinä on jotain etäistä tuntua. Alkuasetelma kekseliään outo, mutta (lavaste)kiertely ja kaartelu alkaa elokuvan lyhyydestäkin (50 min) huolimatta tylsistyttää, mutta niissä on kuitenkin tuota mainittua `erikoisuustuntua`. Ensiksi alkavat junnata laivakohtaukset, varsinkin jatkuvat liian nopealla (ajan tyyli) tavalla tapahtuvat tappelukset. Ja toisaalta taas tapahtumattomat istuskelukohtaukset. Varsinkin ne. Eniten ne. Tappelukohtauksissa on kuitenkin jotain ei-aitoa, ei-todellista, mutta hassunnopeaa, typeränsekavaa rytinää.

Ihan katsottava, näytteleminen ookoota, jännitys on löysää, tahmeaa, kohmeista. Mutta ajatelkaapa, jos mukana olisi ollut elokuvan nimen "lupaamaa" jäälakeushirviötoimintaa. Mutta tämä tilaus, `lonkerot jäillä` :-) ei tässä elokuvassa hirviötyylisesti toteudu. Tässä lonkerot kuvastavat pohjoisen pakkasten, silmänkantamattomien jäälakeuksien ja eristäytyneisyyden puristavuutta. Ja nämä puolet elokuva tuokin onnistuneesti esiin.


P.S. LOPPUTWISTIVAROITUS! (Tai oikeastaan lopputwistin lopputwistin varoitus): Se on hassutteleva eli yhtä kuin typerä. Tosin niin tyrmäävä(n typerä) (-jälleen on luettu jännärikirjaa sängyssä, nukkumaan mennessä), että yksi-kaksi kertaa naurahtaa, mutta ei kyllä keho kaksinkerroin väänny naurun voimasta.. :-)

tiistai 6. joulukuuta 2016

Brides wore blood (Usa-82-84)

Pariskunta nukkuu sängyssä jossain pirun pajassa. Heti herättyään he alkavat kaivamaan seinää, josta löytyy kirjanen kirouksesta, vampyyrikirouksesta:

Mykkä käppyrässäkulkija, linnan talonmies jakaa kaupungilla neljälle randomisti(?) valitsemalleen naiselle lapun, jossa kutsutaan linnan kiertokäynnille. He kaikki saapuvat...

Linnassa kierrellään, illastetaan, vampiroidaan  ja jäädään.. Kirousta peruutetaan ja palautetaan. Koko ajan vampyyrilapsi kasvaa kohdussa...

Sekava vampyrointi, sekava zombailu (joku karvakasa kellarissa), ehkä vähän onttoa okkultismia. DVD:n kanteen piirretty kyklooppipäinen nainen ei esiinny elokuvassa. Välillä verinen.

Kummallinen tunnelma käy koko elokuvan läpi. Pikkuisen pidin.


P.S. Dvd:n `mainostekstit` kivoja: "Horror that will make you wet your pants." ja "Vampires. Exorcisms. Unwanted pregnancies." Ylisanat rules aina!

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Ghost Ship (Usa-43)

Näitä nimiä riittää, mutta vuoden-43 Ghost Ship on toista merta ja maata.

Nuori mies palkataan laivaan `kolmanneksi kovimmaksi tyypiksi` edellään vain kakkostyyppi ja kapteeni. Hyvin pian hänelle selviää, että kapteeni on kusipää, samoin miehistö.

Enemmän kusipäisyyskuvaus kuin hulluus. Ilmeisestikin elokuvassa yritetään tuoda esiin kapteenin sekoamista, mutta ainakin meikäläiselle tämä tuotos on yksi nerokkaimmista kusipäisyyden syntymekanismeista ja leviämisestä kertovista kuvauksista. Kapteenin kusipäisyys ja sen leviäminen miehistön joukkoon on kylmäävää kamaa: Vaikka kapteeni tappaa yhden miehistön jäsenen kauheassa ketju"onnettomuudessa", niin miehistö asettuu kusipääkapteenin puolelle. Ja kapteenia vastustavaa kakkosmiestä vastaan. Ja tämä asettuminen tapahtuu vielä monta kertaa samanlaisissa merkeissä. Vain ihan lopussa tapahtuu pakollinen (nopeudessaan, ja muutenkin epäuskottava) käänne parempaan..

Ihan kuin tekijät olisivat halunneet tehdä teoksen ihmisen synnynnäisestä kusipäisyydestä. Näin sen näen. Vain loppu latistaa latinkia. En tiedä näkikö tekijäporukka ( mm tuottaja Val Lewton ja ohjaaja Mark Robson) näin, mutta ihmisen yleinen paskamaisuus leijuu taidokkaasti elokuvan juonen yllä. (Vaikkakin arvostan vähän kyllä sitäkin että edes kaksi-kolme tyyppiä on elokuvassa hyviä.)
Mitään Ghost Ship-mäisyyttä ei elokuvassa ole. Lopputaistelu on yllättävän verinen.

P.S. Elokuvan eräänlainen kertoja, mykkä merimies Paolo(!) Lindstrom (näin nimi ainakin dvd:n tekstityksen mukaan) on ilmeisesti suomalainen. Hänet esitetään aluksi pahan ilman lintuna, mutta lopussa selvittäjänä.


Leopard Man (Usa-43) - Lavaskismaa ja leopardeja

"Caged animals are unpredictable. They`re like frustrated human beings." Jacques Tourneaurin ohjaama, Cornell Woorichin teokseen perustuva ja Val Lewtonin tuottama elokuva on näppärä teos: Kahden esiintyvän taiteilijanaisen välisen skisman, "Mr Publicity Manin"" ja `tenderfeet`-miehen (toisen naisen mies ja `manageri`) publicity stuntien ja ihmisten ja eläinten erojen ja yhtenevyyksien selkeähkö soppa. Elokuva sijoittuu Uuteen Meksikoon.

Tanssijanaisten lavakilpailu johtaa siihen että toinen nainen säikäyttää kastanjeteillaan toisen naisen leopardin(! Great Entrance) lavalta livohkaan..
Sitten eläimellisiä tappoja alkaa tapahtua.. Filmin pituus (jonkin verran yli tunti) paaluttaa tarinan tehokkaaseen ja toimivaan pakettiin, tosin "It was a man"-lausetta kuulaan korvat täyteen. Tappaja on sekä yllätyksellisesti että tylsästi rakennettu. Mielenkiintoinen ristiriita.

Kastenjettien kalina on upotettu hyvin elokuvan läpi vievään jännitysmusiikkiin sekä tapahtumiin. Mustahuppumunkkien `paraati` (loppuratkaisu tapahtuu tässä) tuo mukanaan synkkää intiaanihistoriaa.

tiistai 29. marraskuuta 2016

The Big Steal (Usa-49)

Big Steal on sujuvasti seurattava, valoisassa Meksikossa tapahtuva takaa-ajonoir jonka valopilkkuja on jämäkkä pituus (tunti kolmetoista), jämäkkä taloudellinen, kompakti ohjaus (Don Siegel) ja sujuvat näyttelijäsuoritukset.


Robert Mitchum on `Armeijan Mies`, jota epäillään palkkarahojen varastamisesta. Itse asiassa hän on niiden perässä. Palkkarahojen perässä on myös Armeija, Meksikon poliisi, nainen (Jane Greer) ja hänen hulttiomiehensä. Nämä kaikki ovat yhtä aikaa `yksityisyrittäjiä` ja/tai muodostavat erilaisia kompuksia. (Lopussa tietenkin on aina ja kaikilla oma napa lähinnä, paitsi rakkaudessa..) Tyypillistä takaa-ajotrilleriä, jännärijuonta. Mutta toimivaa sellaista.


Hyvä  peitepersoonallisuuksien, nokkelahkon sanailun ja erilaisten matkanestokikkojen kavalkadi. Elokuvan loppurakkaudessa lausuttua: "Oh.. Kaksi kirjainta jotka eivät tarkoita mitään erityistä." "Oh.. No, nyt minäkin sanoin saman.." :-)



torstai 24. marraskuuta 2016

The Master Key (Usa-45)

Universalin `natsiserial` on sujuvasti seurattava teos. Tähän sujuvuuteen vaikuttaa ja edesauttaa pikkuisen erilaisempi juoni sekä muutamat mietitymmätkin cliffhangerit. Serial alkaa (ja sen kaikki osat alkavat) tekstiplanssilla johon on mm kirjoitettu `Tämä ei ole koskaan tapahtunut, eikä tule koskaan tapahtumaan.`


Ja tämä tämä on: Seitsemän kappaletta (yksi heistä ykkönen, eilikkä juurikin tietenkin tämä masteri) `amerikan natseja` suunnittelee Amerikan ja Maailman valloittamista. Kaikilla heillä on oma avaimensa joka käy neuvottelupöydän, kassakaapin koloon (kaikki pitää olla yhtä aikaa, muuten ei aukene) ym ovien ja luukkujen avaimenreikiin. He kaappaavat professorin joka on suunnitellut laitekompleksin, Oratronin,  jolla merivettä voi muuttaa esim kullaksi!!! ("Look, nazi gold!") Mutta onneksi jenkkietsivä parin apurin, huijarinkin avustuksella/jarrutuksella panee asiat ja Amerikan, Maailman kuntoon...


Pituutensa puolesta, ja toistonsa (serialien synti) vähän valjua jännitystä, haaleaa toimintaa, mutta kuitenkin sujuvasti suhahteleva serial. Voisiko jopa sanoa, että vähän erilainen sellainen. Voisi.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Clash by Night Purkaus yössä (Usa-52)

"Home is where you come when you run out of places" Jo aikoinaan kotiseudullaan kyynistynyt (ja myöhemmin maailmalla tämäntyylistä meikkiä ja maskaraa tullut paksu kerros lisää) nainen (Barbara Stanwyck) palaa syntymäkaupunkiinsa,kalifornialaiseen kalastajakaupunkiin. Paikan `Pääkalamies` (Paul Douglas), hyväsydäminen ja hyväuskoinen mies rakastuu häneen ja naimisiinkin mennään, lapsikin syntyy. Koko ajan mukana roikkuu kuitenkin paikkakunnan elokuvateatterin projektorimies (Robert Ryan), syntykyynikko, naisenkaipuussaan ('vaimo` jatkuvalla burleskikiertueella pitkin maata ja mannerta) kärvistelevä hahmo. Nainen ja projektorihuonemies tietenkin pitkien salaisten, syyllistävien, soimaavien soidinmenojen jälkeen tietenkin kiihkeästi rakastuvat, mutta vielä pitäisi sopia asia aviomiehen ja lapsen kanssa..

Tämä Fritz Langin ohjaama elokuva keskittyy ehkä vähän liikaa tähän tarinaan, mutta pääosa-näyttelijänelikon esiintyminen on niin mestarillista, että ei se oikeastaan haittaa yhtään: Stanwyck hoitaa tällaisen roolin vaikka unessa (tässä täydessä terässä), Marilyn Monroe esittää loistavasti nuorta iloluontoista, mutta kaukokaipuista naista. Parhaat ovat kuitenkin Paul Douglas jonka näytteleminen nousee uusille, koville kierroksille ("Don`t call me Jeremiah!" "Animals!") suhteen selvittyä ja Robert Ryan joka tässä tästä porukasta on mestarillisista mestarillisin. Kun hän laittaa ja heittää viimeiset epätoivoiset rakkaudenrippeensä, mutta myös valitettavasti tietenkin kaiken kyynisyytensä tähän hänen viimeiseen rakkausyritykseensä on suoritus todella aito ja uskottava.

Jämäkkä teos.

P.S. Elokuvan alussa mukana jonkin verran ihan aitoa kalastusalus-kalatehdastoimintaa.

Picture Snatcher (Usa-33)

Picture Snatcher on ensimmäisiä `kaikki keinot ja aiheet sallittuja`-toimittajakuvauselokuvia. Elokuva on vauhdikas komedia(!), ja itselleni juuri tämä vastapari, ilkeä aihe ja komediallisuus ei oikein auennut eikä auttanut elokuvaan tutustumisessa, ja varsinkaan siitä pitämisessä. Eli en pitänyt, vaikka ilkeän iloluonteista karismaa koko elokuvan ajan hohkannut James Cagney onkin oudossa osassaan, oudossa elokuvassa omalla tavallaan hyvä.


Cagneyn esittämä gangsterivilpertti pääsee vankilasta ja uhkuu iloa, samoin vankilan henkilökunta. Mutta nämä vastapuolet eivät tällä kertaa iloitsekaan siitä että vihdoinkin pääsin vankilasta/ vihdoinkin tuosta tyypistä päästiin eroon. Ainakin vähäksi aikaa. Vaan portilla lempeästi jopa sydämellisesti kätellään ja vartijat kiittävät gangsteriveijaria hyvästä käytöksestä. Ja gangsterimmekin lupaa pysyä kaidalla tiellä. Ja tällä kertaa myös pysyykin, ja ilmoittaa gangsterikavereillekin saman ja jättää heidät.


Tai, no pysyy ja pysyy ja jättää ja jättää, sillä hemmomme on saanut päähänsä alkaa toimittajaksi, ja varsinkin valokuvatoimittajaksi. Ja näin hän myös tekee. Hän menee töihin pahamaineiseen saastajournalismilehteen, ja ylittää lehden kaikki entiset saastakertoimet, esim tämä naureskeleva sika ottaa salaa valokuvan sähkötuolissa istuvasta naisesta!! Ja kaikki nämä hän tosiaan tekee hymy huulillaan!!?? Naistenmieheksikin häntä elokuvassa ja monissa arvosteluissakin tituleerataan, mutta sitä viimeistä vaihdetta näissä naishommissa eivät naiset, hän itse, katsojat pääse koskaan näkemään, koska hän jättää heidät aina viimeistään sängylle, lähtien räkänauraen ulos. Ihan käsittämätön kaveri! Ja täysin omituinen elokuva! (Negatiivisessa mielessä, en oikein osaa repiä huumoria tällaisista. Useissa arvosteluissa tätä kutsutaan oikein komediaklassikoksi, minulle päinvastaista. Jos jotain `hyvää` pitää kaivaa, niin Cagneyssä on tietty hänessä `asuvaa` ilkeän-hauskan miehen karismaa. Mutta ei nyt jaksa oikein tosiaan tällaista..)

lauantai 19. marraskuuta 2016

Lady Eve (Usa-41)

"Suku"laisuussuhteita ja `rakkautta` rahamaailmassa. Preston Sturgesin ohjaama ja käsikirjoittama Lady Eve (Suominimi kököhkö Nainen Eeva) on loistavahko luksuslaiva kautta kartanokomedia rahan vallasta.


Barbara Stanwyck esittää huijaustytärtä huijausisänsä (Charles Coburn) kanssa. (Muihinkin huijaus"suvun" ja perheen (`Kaikki huijarit samaa perhettä, samaa sukua.`) jäseniin tulemme tutustumaan elokuvan aikana.) Ja Henry Fonda esittää käärme(!)tutkijaa, joka on juuri saapunut Amazonilta. Hänkin on tietysti upporikkaan perheen poika. (Rahat ja kartanot ovat tulleet perheelle oluenpanobisneksen myötä. Mutta poika ei `brewing bisneksestä`, oluista eikä oluenpanoista perusta, vaikkakin kuulemme häneltä lyhyen "luennon" alen ja oluen eroista. Käärmeet ovat hänen juttunsa.) Käärmemiehemme nousee jokilaivasta luksusristeilijään jossa huijausparimme jo häntä tietenkin odottaa kortit käsissään.. Eriasteiset huijaukset siis vuorottelevat laivalla, `rakkaus` ja riidat samoin. Ajalleen yllättävästi mukana on `höyryävää seksuaalisuutta`, esim tässä dialogissa: Stanwyck: "I want him to sort of take me by surprise." Fonda: "Like a burglar." Stanwyck: "That`s right. And the night will be heavy with perfume. And I`ll hear a step behind me. And somebody breathing heavily. And then... Oh... Ohh..." Ja totta kai `erokin` ennen New Yorkin maihinnousua tapahtuu.. Sitten siirrytäänkin käärmemiehen perheen kartanoon, jonne saapuu yllättävästi Stanwyckin `Eve`-hahmoa muistuttava huijaussukulainen, ja soppa on `valmis`..


Vaikkakin kaikki hahmot ovat hassuja, on huumori silti terävää. Slapstickmaisia dialogeja ja kohtauksia tulee paljon, mutta näkee että hassuudestaan ja hassutteluistaan huolimatta nämä tyypit ovat sika-ahneita kahmijoita joiden edessä, sisällä ja takana leviää likainen viidakko, jossa jokainen on omillaan..


P.S. Harvinaisehkosti, erikoisehkosti elokuva alkaa animaatiolla, jossa silinteripäinen käärme laskeutuu puusta alas alkutekstien vilistäessä vieressä.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

The Trollenberg Terror aka The Crawling Eye (Bri-58)

Vuoden viiskasi Brittikauhistelussa idea/toteutuspotpuri on paikallaan, kohdallaan: Jylhät Alppimaisemat ja niiden päällä "lepäävä" radioaktiivinen pilvi, mystiset, päitäirroittavat vuorikiipeilijä"onnettomuudet", paikalle intuitiivisesti junasta jäävät selvänäkijäsiskokset, Jämäkkä Jenkkitutkija ja kaiken kruununa ja kukkurana yllättävän pelottava avaruushirviö. Sanoin yllättävä, koska näin lueteltuna hirviön habitus on tyypillistä viiskytlukucamppailua: Iso(t) tuijottava(t) silmä(t) tällättynä keskelle folioilmapallomaista aivokuorta kuorrutettuina ilmassa vääjäämättömästi viipottavilla kuristajaletkuilla. Mutta sekä katsojille että näyttelijöille kauhu karauttaa paikalle tulisilla vaunuilla kun elokuvassa avataan hotellin isot pariovet ja tämä hirviösysteemi on peittänyt koko oviaukon.. Siinä pää, jalka ja muut lihakset lamaantuvat ja lyövät tyhjää..

Tällainen porukka siis miehittää pientä sveitsiläistä alppikylää, sen hotellia ja vuori/avaruustutkimusasemaa, sillä Speissistähän, Avaruudestahan hirviötoiminta on taas saanut alkunsa ja voimansa. Mysteerisiä kuolemantapauksia tutkitaan (joko päät puuttuvat tai pilvi tekee uhreistaan kuolleita, tahdottomia tappajia) sekä maassa, vuorilla ja tutkimusasemalla. Ja lisää uhreja tulee tässä esigoreisessa (mm pää repussa) elokuvassa. Lokaatiot ovat hienoja (myös maalaukselliset, sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta myös aidoilla alueilla pelataan), näyttelijätyö oivallista (esim selvänäkijäsisko yhtäaikaa nerokkaasti sekä päälleliimattu, että tärkeä, tarpeellinen tekijä) ja elokuvallinen matka hirviöön, hirviöihin ei ole vain sen/niiden odottamista (saapuvat perinteisesti loppupuolella) tylsää juonta kelaten, vaan juoni on niin terävä, vaihteleva ja vauhdikas että odottaminen melkein unohtuu.. P.S. Ja kun päiviä vuorilla eksyksissä ollu hemmo saapuu kauttaaltaan tärisevänä takaisin, niin muistakaa antaa tällaiselle tyypille ensin viinalasi ja sitten tupakka käteen, vaikkakin kaikki viinakset tärisevätkin housuille ja poskille ja tupakan polttaminen saati sytyttäminen ei onnistu ollenkaan. Vähän roskaakin väliin.. Mutta tyyppihän olikin se zombi, tärisevä tappaja.. Sitä eivät vielä tienneet.. Mutta kohta tietävät.. Ja kun pihoilla pyörii pilvi radioaktiivisuutta täynnänsä, niin ulosmeno ja toteamus "Otan vähän raikasta ilmaa" ottaa mukaan aikamoista roskaista, camppistä, käppäistä ulostuloa, maailmaa.
Ja se hirviö (tai tämä kauhupilvi) ei todellakaan ole mikään `crawling`, vaan ihan tappavan tehokkaasti etenevä tyypillisyys-omituisuus, jos sille päälle sattuu. Ja sehän sattuu. Usein.

torstai 10. marraskuuta 2016

Blood of The Vampires (-66)

Perheen äiti on talon kellarissa kahleissa vangittuna vampyyrina. Koko perhe ei tästä tiedä, luulevat hänen kokonaan kuolleen. Jälkikasvu varsinkin. Äiti siis raivoaa vampyyrina kellarikahleissa (leffan paras idea ja toteutus) ja kahleiden lisäksi häntä pidetään aisoissa ruoskin.
Perheen poika saa äidiltään `vahinkopureman` ja alkaa vastaavasti puremaan kaikkia, tältä näyttää: perheenjäseniä, sukulaisia, tuttuja ja vieraita. Tässä tämä elokuva, ja luulis tuon puremasuman ansiosta että kyseessä on vauhdikaskin sellainen, mutta mitä vielä, saamme seurata laahaavaa hikoilevan viiksivampyyrin `menoa`, ja muuta laiskaa jännitystä, tahmeaa toimintaa mutta varsinkin saamme seurata muuta laahausta kilpakosintoineen (jopa vampyyrihäineen!), turruttavine dialogeineen ja alavireisine tunnelmointeineen...

Tämä filippiiniläinen `tunnelmavampyrointi` sisältää myöskin melkoisen vähän roska tai campmenoa (jos yleistä laahaavuutta ja kauhupuutetta ei sellaisiksi laske), no jotain sentään:  vampyyrinpurenta estetään helposti, nopeasti ja yksinkertaisesti vain laittamalla käsi hänen suunsa eteen, vampyyri osallistuu nyrkkitappeluunkin (ja häviää), ja vaikka äitivampyyri on jo pitkään kellarissa huutanut hampaat ulos suustansa, niin koko kotiväki ei ole muka koskaan ennen tätä mesoamista kuullut, lisäksi taidetaan yleisesti  auringossakin vähän vampiroida ja vampyyri kauhistelee/ihailee kulmahampaitaan peilistä. Eihän vampyyrin pitänyt peilistä näkyä. (Vai oliko se niin, että tavalliset tallaajat eivät häntä siinä näe ja vampyyrit näkevät. En muista, tai tiedä... En jaksa nyt tarkistaa...) (Tästä elokuvastahan muodostuu tylsyydessään (tyhmyydessään, typeryydessään) jo klassikko.) (Itse asiassa toisella katselukerralla jo vähän hymhtelin näille jutuille. Mistä sitä tietää, jos parin vuoden päästä, parinkymmenen katselukerran jälkeen syntyy, kumpuaa jo huutonaurua. :-D) Mutta anyway, tämä elokuva on täysi tylsistely. (Ainakin tosiaan vielä.) Tai eihän se lähellekään mikään täysi ole, heh.. vaan vajaa. Siitä kun puuttuvat tosiaan se kauhu ja se tunnelmakin lähes tyystin. Roskakuorrutusta ripaus.

P.S. Nimensä puolesta voi ehkä sekoittaa vuoden -58 Hammeriaaniseen Blood of The Vampireen, mutta ei kyllä muuten.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Ruusujen Aika (Suomi-68)

Risto Jarvan ohjaama (taide)scifielokuva Ruusujen Aika on melkoisen onnistunut alansa `tuote` joka on yllättävänkin monissa kohdissaan täysin toimivaa tavaraa tänä päivänäkin. Tai sitten siinä tulevaisuudessa. Eli kyseessä on elokuva jota voi erittäin hyvin katsoa vielä tänä päivänäkin lähes ilman suurempia nikotteluja. Pakostakin mukaan on tullut tunnelmaa jota voisi kutsua elokuvan ajatuslausahduksia nykyaikaan muokaten `pelonsekaiseksi nostalgiaksi`. Se, että Ruusujen Aika keskittyy paljon tekoaikansa poliittisiin tapahtumiin, joita tarkastellaan 50 vuoden päästä, on toimiva, välillä jopa nerokaskin ratkaisu. Mutta nykykatsojasta (ainakin minusta) se tuntuu välillä liian päälleliimatulta, vaikka onkin onneksi enimmäkseen tehty ironisten silmälasien ja kameranlinssien läpi. Sormella osoittelevaa (ajalleen, tekijöilleen tyypillistä) vasemmistolaista politiikkaa on myös mukana, mutta maltillisemmin. Tästä on tullut melkoisen sopiva soppa ainakin meikäläisen ajatusmaailmaan. Soppaa terävöittää vielä tuimasti muutamat toteutuneet tulevaisuusvisionnit.(Niistä myöhemmin.)

"Luuletko voivasi tulkita edes lähimmäistesi kasvot?" Jonkinlaisen Tulevaisuusviraston työntekijä (Arto Tuominen) on tv(vai mikä se tulevaisuudessa onkaan)-toimittaja joka saa päähänsä tehdä 50 vuotta sitten tapaturmaisesti kuolleen nuoren naisen, Saara Turusen, `tavallisen ihmisen` (joita ei enää ole, "Kukaan ei enää ole tavallinen ihminen") elämästä ja kuolemasta filmireportaasin "elävällä mallilla." Insinööri Kisse Häkkinen on täysin samannäköinen kuin Saara Turunen, ja suostuttelu ja onnistuminen voivat alkaa.. (yhdennäköisyys on taattu, koska kumpaakin esittää Ritva Vepsä.) Tämä yhdennäköisyysteema tuo elokuvaan onnistunutta ulkopuolista virtaa ja julmuutta. Reportaasissa viitataan Saara Turusen `moraalittomaan elämään` (hän oli pyytänyt aborttirahoja yhtä aikaa monelta mieheltä, stripannut ja näytellyt `nude-elokuvissa`). Nämä nykyään melkoisen skandaalittomilta vaikuttavat asiat ovat Ruusujen Ajan tulevaisuusyhteiskunnan `uuden moraalin` ajan katsannossa vanhan ajan säälittäviä jäänteitä. Uutta aikaa edustaa virka ja tiedetyypeistä koottu maan johto. `Politikoituminen on väistynyt.` Mutta kuten arvata saattaa "He ovat niin kaukana kansasta että se haisee!" Erilaiset piilotetut ja näkyvät salailut ja salaliitot kuuluvat tietenkin asiaan. Tämäkin puoli on tuotu onnistuneen sumuisesti/näkyvästi esiin.
Palatakseni vielä tähän yhteen onnistumiseen, tulevaisuusvisiointieihin, niin niitä on useita ja ovat  totta nykypäivinä: Puhutaan "tilanteen kiristymisestä silloisessa Itä-Saksassa",  ihmismassojen voimakkaasta liikkumisesta Afrikasta ja Aasiasta kohti pohjoisen hyvinvoinnin keskuksia. Lisäksi viitataan meidän aikamme `tietokone joka kodissa`-toteutumiseen. Kisse sanoo. "Minulla on opetuskone kotona." Ja Raimo, tvmiehemme sanoo: "Tieto. Sitä me valmistamme. Se on meidän tuotteemme." Aika kylmän kryptistä toteamusta, kylmän kryptiset lauseet.. Kylmiä väreitä...
Nämä `tulevaisuustavarat` ovat pääosin onnistuneita: Niissä on hyvä kotikutoisuuden, kompaktisuuden ja oikeasti tulevaisuuteen viittavan `meiningin` yhteensulautuma, jota mustavalkoinen filmi vielä korostaa. Sohvat, nojatuolit ovat muovisia, läpinäkyviä ilmalla täytettyjä, keveitä, käytännöllisiä, helposti siirrettäviä huonekaluja, ja ne ovat tulevaisuutta oikeastaan vieläkin, koska niistä ei koskaan tullut lähellekään suosittuja. Siivoja kulkee asunnoissa jonkinlaista surisevaa geigermittarin tapaista keppiä ilmassa heilutellen. Ruoka ja esim valokuvat tilataan kotiin Keskusarkistoista jonkunlaisen luukkulaitteen kautta. Toimiva kökkkö/kekseliäs juttu,  c-mankka jonka langaton mikrofoni (toimii myös puhelimena) kädessä tuo tarinaan yhtä aikaa toimimatonta, toteutumatonta tulevaisuutta sekä pientä nerokkuutta. Sitten on näitä tyypillisyyksiä: ovet aukeavat itsekseen, sähköautot, joita ajetaan jonkinlaisen lentokoneen ohjaustangon tapaisella. (Lisäherkkuna jonkinlainen gps-paikantimen `esiaste`, siinäkin tulevaisuusvisiota.) Ja yölliset, moninkerroksiset autolamppumeret moottoriteillä antavat aina tulevaisuuden kuvaa. Elokuvan metrojaksot ovat sekoitus studiota ja Tukholman metroa. Tämä mainittu muovisohva `näyttelee` muuten monipuolisesti: Se on vähän epämukava, nariseva (jota ei muka kuulu eikä tapahdu) löhöpaikka, mutta rakastelu kuvattuna sen läpi (narina jää nyt kauniin musiikin alle) on hienon näköistä. Ja se on mukana myös loppukohtauksessa kun sammunut tvmiehemme luisuu lysyyn yhtä aikaa sohvan kanssa. Olisiko tupakka osunut sen herkkään pintaan?

Ihan niin onnistuneita eivät mielestäni ole (helmiä sielläkin seassa) erilaisten tulevaisuuden ajanviettotapojen kuvaukset: Uusi urheilulaji on eräänlainen sisärugby, tanssiessa hierotaan joko käsiä tai selkiä yhteen (uutta moraalia?) Tai sitten mennään discoon josta kuuluu pelkästään umpioituneen kova ja kiintoisa klangi, pelkkä kenkien kopina ja narina, sillä jokaisella tanssijalla on omat kuulokkeet korvillaan. Mitä liene kuuntelevat? Jokainen tanssiparin puoliskohan voisi periaatteessa kuunnella eri musiikkia. Monipuolinen kohtaus. Ravintola, jossa ruokalistat ovat kirjoitettu tarjoilijoiden pukuihin on taas tällainen puolionnistuminen.
Mutta musiikki on myös onnistunutta: ajalleen tyypillistä jazzia (DVD:n Suomi-käännöksen mukaan `jazzillista musiikkia`) ja sävellettyä vanhaa kiinalaista runoutta. Kääntäjänä tietenkin Pertti Nieminen.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Taivaan painamat. Suomi-scifin, Pohjois-scifin ylämailla; Lappi-scifi

Näitä ei varmaan monta ole, mutta onkohan olemassa muita Lappi-scifielokuvia (Suomen, Ruotsin Norjan Lapit) kuin Terror in the Midnight Sun aka Rymdinvasion i Lapland? Olen käsitellyt sitä kauhunakin, käsittänyt sen kauhuksikin, koska hirviö. Eikä mikään perus-avaruushirviö, vaan ihan lumipesunkestävä lumimieshän siinä seikkailee. Mutta tuo Rymdinvasion tietenkin vie sitä myöskin scifin suuntaan..


Mutta entä olisko tää?: Idean tähän kirjoituksentynkään sain kun sain tietoja elokuvasta nimeltä The Final Programme aka The Last Days of Man of Earth. (Ekaksimainittu kuulemma pitempi versio. En ole nähnyt kumpaakaan.) Kuulin, luin erinäisiltä tahoilta tiedonrippeitä siitä että tämä sijoittuisi mm Lappiin ja Lontooseen. (Jotkut käyttivät muotoa Lapland, jotkut The Arctic.)
Elokuva perustuu Michael Moorcockin romaaniin The Final Programme (Onko joku lukenut? Mä en ole.). Elokuvassa kuulemma ainakin on seuraavia elementtejä: Post-apocalypse-maailmaa, sterilisaatiota, vanha, maanalainen natsilinnoitus (juuri siellä pohjoisessa), odotetettua Messiasta, Apinamies-teemaa, huumoria, ironiaa, totista tulevaisuuskuvaa.. Trailerin perusteella scifidesign myös kompaktin upeaa, esim yksinäiset showtanssijat läpikuultavien pallojen sisuksissa pyörimässä. Eli näiden tietosirpaleidenkin perusteella vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta. Varsinkin vielä kun elokuvan jämäkkä Suomi-nimi on Supersankari. Ja vielä sekin tieto, että elokuvan on ohjannut Robert Fuest, legendaaristen, loistavien Dr Phibes elokuvien jälkeen. Ja Mick Jagger kuulemma piti roolia `liian outona`, kieltäytyi. Vaikka hänelläkin tuohon aikaan outoiluelokuvarooleja kyllä riitti..
P.S. Onkohan tässä ufoja? Walter Ernstingin kirjassa `..ja sinä päivänä jumalat kuolivat` on muuten jonkinlainen tunturinsisäinen humanoidikeskus Suomen Lapissa. Vielä tällainen Lappi-viittaus tähän..


Eli jos jollakulla on lisää tietoa tästä elokuvasta (tai jopa nähnyt sen!), niin kirjoitelkaapa tänne. Tai jos olette lukeneet tuon Moorcockin romaanin.
Ja tietty jos tiedätte joitain muita Lappeihin sijoittuvia scifejä, niin listatkaa niitäkin tänne, jos jaksatte. Ja jos jaksatte niistä vielä jotain enemmän kertoa niin sen parempi..

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Hirviö avaruudesta (Jap-67) - Höperöä jännitystä

Vanha (Svenska) Walthers Videon kasetti Hirviö avaruudesta (Alkup. enkkunimi X from Outer Space, kasetissa Monster from Other Space) on ehkä legendaarisin kökkökäänöskansi kautta kasetti maassamme: Kannesta löytyy esim tämä kova kolmikko: "Väri. Soumeksi. Voukraaja", sitten "kasettia ei saa opioida" ja juoniselostuksesta löytyy se legendaarisin loppukaneetti: "Maapallo on vaatassa."

Vähän Plan 9 from Outer Spacen tyyliin, Marsiin on tehty jo muutama yritys, mutta kaikki ovat päättyneet katoamisiin, kai jopa kuolemiin..
Nyt lähtee taas uusi porukka. Mukana on pari jämäkkää tyyppiä, funny sidekick-hahmo sekä kikattava, mutta asiansa osaava biologinainen. Näyttelijäniminä mm Kato ja Sano! Ja sanomattakin on selvää, että biologi on ihastunut aluksen pomoon. Samoin kuin eräs kuuaseman nainen. Mustasukkaisuutta mestoilla! Tämä tulee esille mm naisten suihkukinastelussa (tissitön tietenkin, koska kiltti kuuskytluku),  joka menee niinkin hurjaksi ja pitkälle, että siinä potkitaan saippuapalaa suihkukopista toiseen ja sitten nakellaan niskoja ja hymähdellään.. Ja kuinka vettä avaruudessa, kuussa? Se on synteettistä!

Kuten epäiltiinkin, ufot ovat aiheuttaneet katoamiset. Ufoon törmätään nytkin. Eikä katsojan tarvitse itse haukkua liekehtivää lätyskää, silä funny sidekickimme sanoo sen olevan kuin "puoleksipaistettu munakas." Katsojaystävällistä! Mutta onhan ufolle karmea vaikutus, yksi aluksen miehistä alkaa hikoilemaan!

Ja sitten veivataan kuuaseman ja ulkoavaruuden väliä. Välillä vietetään viski-konjakki-loungepartyja pikaisesti ja taas mennään.. Toisella reissulla aluksen pintaan iskeytyy itiöt (kasetin mukaan itiät), jotka saadaan lakaistuksi aluksen pinnasta kuin lumen tuulilasista.
Yksi itiö, hehkuva sellainen otetaan mukaan maahan...
...ja siitä itiöityy valtava kanan ja Godzillan (eli vähän kuin kalkkuna) sekoitus, Guilala! O´ la la!

Viihdyttävän värikäs ja älytön leluiloittelu jossa pienoismallinen tekoTokioparka saa taas kokea hirviön raivon.
Ja vaikka  Guilala teki tuhoa ja kuolemaa vaikka millä mitalla, niin tärkein (eikös törkein) loppuopetus häneltä(!) on kuulemma se että `ymmärrän sen, että kuka rakastaa ketä, ja kuka saa väistyä..` Ja tapahtuu elokuvassa mitä tahansa, positiivista tai negatiivista, niin japanilainen jazzhumppa soi. Ihan kivaa kamaa, mutta olisiko pikkuisen liikaa sitä lajia tässä tuotoksessa..

P.S. Se ufo näyttää muuten enemmän taikinapäällystetyltä piiraalta.


torstai 6. lokakuuta 2016

Current (Unkari-63)

Istvan Gaalin ohjaaman elokuvan alku on ärsyttävän epäuskottavaa energis-teatraalista riehuntaa, "spontaania", käsikirjoitettua kohkaamista sinne tänne juoksenteluineen, rantarellestelyineen ja marssimisineen;
Joukko nuoria miehiä ja naisia riehuu rannalla. (Näin "vapaamuotoisen", vauhdikkaan jäykästi ei kovinkaan moni `nuorisojoukko` oikeasti toimisi.)
Sitten eräs nuorista katoaa...


Tämän jälkeen elokuvaan tulee aitoa virtaa. (Elokuvan onnistunut Suominimi onkin Virrassa. Myöskin current-sanan eräs kaksoismerkityksistä virta/virtaus-tämänhetkinen on tässä yhteydessä kuranttia tavaraa.)


Suru ja selitykset saavat sijaa. Muistot ja muistamattomuudet myös; jotkut eivät tunteneetkaan kadonnutta niin hyvin kuin ovat esittäneet, yksittäiset asiat hänestä sumentuvat suruun tai muistamattomuudella pelataan, pedataan omaa tilannetta paremmaksi. (Näinhän ihmiset toimivat...)


Elokuvassa mm yksinäisen ihmisen pysähtynyt suru yhdistetään yksittäisiin, kaksittaisiin design-esineiden selkeisiin tai sumuisiin, mutta yhtä kaikki, asetelmallisiin välähdyksiin. Tässä on toimivasti tehtyä yhden ihmisen, yhden huoneen suurta surua.
Kohtaus, jossa leipä ja sen päälle aseteltu palava kynttilä laitetaan virtaan kellumaan on kaunis perinne, kaunis kunnianosoitus kuolleelle ja mystis-maagillinen tapahtumasarja: leipä ja kynttilä seuraa ensin sen asettajaa ja venettä, mutta kun se myöhemmin alkaa kiertämään kehää niin kansanuskomuksen mukaan kadonnut löytyy siitä paikasta...


"Muistatko minkä väriset hänen silmänsä olivat?"

perjantai 30. syyskuuta 2016

The Rift (1989-90)

Erittäin lyhyesti: Liian tylsän tyypillinen teema roskaelokuvissa on tämä: `Elokuvan viimeinen puoli tuntia on toimivaa tärinää.` Roska-lelufantasia- mikä lie-mestarin Juan Piquer Simonin, eli `kotimaisittain` J.P. Simonin abyssiaaninen alien-elokuva The Rift täyttää just eikä melkein nämä kriteerit; Ensimmäiset 50 minuuttia ovat tylsää tv-sarjamaista tuubaa, vaisua jännitystä ja se legendaarinen tai vaihtoehtoisesti pahamaineinen `viimeinen puoli tuntia` tosi turskia törinää. Eli, kyllästyin ensin lähes totaalisesti, mutta lopun hirviöhurma, hirviöhöykytys oli sen verran `laadukasta` läträystä että se nosti kaljaisan mieleni lähes tappiin. Voitto kotiin.

Voittoon vaikutti myös  roskan `ylempään kermaan` kuuluva näyttelijäkaarti: Jack Scalia, R. Lee Ermey ja Ray Wise. Varsinkin Ermey vakuutti. Hän ei ollutkaan nyt `Yrmey`, vaan rauhallinen, pohtiva pomosolttu. Wise myös totutun hyvä. Hyvänä asiana voi myös mainita sen että `huikea idea`, entinen rakkauspari joutuu samaan sukellusveneeseen, käsitellään nopeasti alta pois. He löytävät toisensa uudelleen, mutta siihen ei  käytetä paljon aikaa eikä filmiä.

Koska elokuva on " halvalla tehty" (ei kuitenkaan läheskään pahnanpohjimmaisbudjetilla), niin `halvan roskan`tyylisesti se sisältää esim kohtauksen jossa hirmuhirviö kopauttaa kaveria kalloon, ja vielä kypäräkalloon. Itse hyökkäys näytetään verettömänä kopautuksena, mutta lopputulos mäskisenä mössönä. Halvempaa näin, ja roskantekemisen kaanonin mukaista. Jostain visiirin välistä kauhulima varmaankin reittinsä löysi..

Mukana myös 50-luvun melkein-tähti ja seitkytluvun (euro)genretähti Edmund Purdom.



keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Cloak without dagger (Bri-56)

Väännöksellä vanhasta huijaus, murha teemasta, teosta, sanonnasta `viitta ja tikari` nimetty Cloak without dagger on näpsäkästi napsahtava yksituntinen, Älkää sekoittako Fritz Langin natsi-vakoilu-ydinase- elokuvaan Cloak and dagger, vaikkakin samoja teemoja on sekoitettu tässäkin. Tosin Saksa on vaihtunut Englantiin ja Toisen maailmansodan manttelit vaihtuneet kylmän sodan vaatekertoihin.


Cloak without dagger on hienostohotelli ja muotinäytösmaailmaam sijoitettu dekkarointi johon sekoitettu perinteisiä hämärähemmoja, huijauksia ja ydinaseuhkaa. Tarina etenee kuin paikallisjuna parhaimmillaan: sujuvasti, katkonaisesti, välillä vähän odottaenkin. Asemilla piipahdetaan pikaisesti.


Hotellissa pidetyssä muotinäytöksessä eräs malleista myrkytetään catwalkille. Kamera `porautuu` muutamaan hämäräheeboon katsomossa. Seuraavaksi se porautuu `vanhan` rakkausparin uudelleennäkemiseen kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja se tapahtuu tietenkin hotellilla. Naisesta on tullut Jenkkimenestyjä, lupaavasta sotilaasta hotellin palvelija, hämärätyyppinen sellainen. He muistelevat pitkään tapaamistansa sodanaikaisessa Brysselissä, jossa nainen tunnistaa erään partajehun pahistyypiksi. Vakoilijaksi! Tappeluhan siitä syntyy, ja hemmo pakoon..
Eikä kukaan tietenkään usko.. No, eipä hätiä mitiä! Sitten ollaan taas `nykyhetkessä` ja nainen tunnistaa saman hemmon saman tien hotellilla! Nyt parrattomana. Ja vielä naapurihuoneessa!! Eikä kukaan tietenkään usko.. Ja sinnehän pitää mennä tutkimaan.. Ja sieltä tietenkin genrekonventioiden kaavan mukaan löytyy ruumis! Eikä kukaan tietenkään usko, varsinkaan kun ruumis heti, vielä enemmän genrekonventioiden mukaan, katoaa.. `Se oli tässä vielä hetki sitten..` (Ruumis nähdään myöhemmin auton kyydissä.)
Sitten soppaan sekoittuu mallimurhaa tutkiva yksityisetsivä, hämäräheebot kohtaavat hämärässä hienosto-viinikellarissa (siellä saadaan tyrmäysrättiäkin naamaan) ja lopuksi kuvaan astuu vielä se ydinaseuhka.


Elokuva etenee nykien ja pomppien kuin se mainittu juna. Mihinkään ei jäädä makaamaan (eikä ole aikaakaan, pituutta vain reilu tunti). Tämä tekee teoksesta sujuvasti seurattavan, mutta samalla vähän älyttömän. Mukavan älyttömän. Jutut vain naksahtelevat paikoilleen tuosta vaan.


Ihan kiva kliseeripottelu, jossa tapahtumat vain tapahtuvat. Selviävät. Vauhdikkaasti, epäuskottavsti, typerästi. Tämä tosin tekee siitä helposti seurattavan.





maanantai 19. syyskuuta 2016

The Monster of Piedras Blancas (Usa-59)

Pienellä pienellä majakalla varustetulla merenrantayhteisöllä on kaksi katua, kaksi kauppaa, poliisipäällikkö, pari poliisia, tuomari,  lääkäri, umpimielinen majakanhoitaja, hänen tyttärensä ja nuori tutkijamies. Kaksi viimeksi mainittua ovat tietenkin rakkauspari. Ja sitten yhteisöllä on legenda Paikallisesta Hirviöstä...Ja tietenkin se Hirviö! Ja sitten on jonkunlainen kasa kadulla tuijottavia yhteisökansalaisia. He eivät muuta näykään tekevän kuin tuijottavan. Tuijottavan vähän väliä tapahtuvia murhia ja murhattuja. Joita ei heille eikä meille näytetä. Eikä oikein näytetä hirviötäkään (kuin vasta aivan lopussa), ja jos näytetään, niin vain varjonsa. Ja sitäkin vähän.


Elokuvan aivan alku ja loppu ovat onnistuneita. Alussa näytetään kun hirviön kynsikäsi tarttuu ämpäriin (joku selvästi syöttää sitä, tähän syöttämiseen (tai sen lopettamiseen, ja hirviön `heräämiseen`) liittyy ihan helvatan typerä juoni-idea) ja elokuvan viimeinen kymmenen minuuttia on oikein onnistunutta tavaraa, mutta sitä edeltävä tunti (no, onneksi elokuva on lyhyt, huomaamme) totista taaperrusta, puuduttavaa jännitystä. Viimeisen kymmenen minuutin aikana nähtävä hirviö on onnistunut ilmestys. Selkävetoketjulla varustettu, perinteinen kahdella jalalla kulkeva, käsiään heilutteleva suomuinen kökköhirviö jonka mukavan muovinen ja `pelottava` pää karjuu `punaisena` (väri ei varma, koska kyseessä mustavalkoleffa.) Ja kun hän näkee naisen hän syöksyttää suustansa sangollisen vettä. Ja sitten mukana tietenkin yhtä perinteinen `hirviö kantaa naista sylissään`-kohtaus..


Loppu "pelastaa" elokuvaa ja tuo mukanaan pientä gorekuriositeettia, dekapitaatiotyyliin. Toisessa valtava hirviö (oikeasti tavallisen miehen kokoinen, no tietenkin on koska on tavallisen kokoinen mies sisällä) kanniskelee pientä päätä ja toisessa rapu rouskuttaa sitä. Mutta kelvotonhan tämä on. Mutta hirviö on hyvä.


Final words (Mark my words): Lainaan itseäni: "Kelvotonhan tämä on."







torstai 15. syyskuuta 2016

Pilvilinna (Suomi-70)

Sakari Rimmisen (1945-2004, kirjailija Mikko Rimmisen isä) ainoa pitkä elokuvaohjaus Pilvilinna on 60-luvun koulukuvausten (Kuuma kissa?, Niilon oppivuodet) " sarjaa", ja ennen kaikkea se on tätä kautta (koulu-yhteiskunta), poliittinen, radikaali, surrealistinenkin elokuva, ko vuosikymmenen tyyliin. Ja on sitä melkoisen onnistuneen erottuvalla, erilaisella tavalla. verrattuna muihin vastaaviin suomalaisiin kuuskytluku-osallistuviin-elokuviin, paria poikkeusta lukuunottamatta. Juuri surrealismin pirskahdukset tekevät tätä erottuvuutta. (Johtuukohan siitä, että päätekijät ovat Taideteollisen kamerataiteen opiskelijoita?)
Huomallepantavan `erikoisia`ovat myös näyttelijävalinnat: Miespääosan esittäjä Erik Uddström (myös kamerataiteen osastolta, hänestä tulikin tunnettu valokuvaaja (paljon mm levynkansia), ei elokuvamies, vaikka `lukikin` myös elokuvaohjaajaksi) saapuu surrealistisesti soutuveneellä `Euroopanympärimatkaltaan`meren rantaan. Hän aloittaa uudelleen koulunkäyntinsä, mutta kova 60-luvun yhteiskunta pakottaa hänet ja monet muut kapinaan. Tai kapina on jo kehittymässä, kytemässä, esilläkin. Erik on eräänlainen kapinapomo ja naispääosaa esittävä, nuorena kuollut Meri Oravisto (Ritva Arvelon ja Matti Oraviston tytär), hänen uusi tyttöystävänsä. Heidän suhteensa on elokuvan `kohuteema`: Full frontal-alastomuutta, seksiä yleensäkin (aika staattista) ja seksiä kapinana. (He mm menevät yhdessä koulun suihkuun.)

Ja elokuva tuo kapinaa tosiaan tietenkin myös  kouluun, kaduille (mielenosoitusten muodossa) ja kuvaan tulee myös mukaan väkivallantekoja, vankilaa, mutta myös `vapautusta`; seksuaalista, yhteiskunnalista. Mutta kun vanginvartija päättää päästää Erikin ulos vankilasta, mikään ei ole muuttunut, mutta ehkä joskus kuten politiikko Jaakko Laakson ääni lopussa ennustaa, toivoo...

Tämä kaikki on totautettu melkoisen riuskalla, rennolla ja raikkaalla otteella (tosin sekavuuttakin seassa).
Itseäni innosti myös valtava kultturihenkilöoden vilahtelu: Ensinnäkin kameran takaa löytyy: Meri Kurenniemi (Veikko Vennamon(!) tytär) on elokuvan toinen käsikirjoittaja ja Pirjo Honkasalo pääkuvaaja (ensimmäisenä naisena Suomessa.) Hän vilahtaakin filmissä. Ja näitä vilahtamisia riittää: Elokuvapuolen ohjaajahemmoista Tapio Suominen esittää `Lehmä`(!)-nimistä hahmoa ja Olli Soinio mm pankkiryöstäjää! Lauri Törhönenkin vilahtaa. Kirjailijapuolelta: Daniel Katz, Kalevi Seilonen, Leo Lindsten. Ja yleensä taiteilijapuolelta mm Mattijuhani Koponen. Lisäksi: Hannu Taanila, Matti Wuori, Aarno Laitinen(!), Markku Kivekäs. Juri Saarikoski esittää pikkupoika-katuhaastattelijaa joka kysyy lapsenteon mysteereistä. Kaikkein mielenkiintoisin, erikoisin (ja vaikein) bongattava on jotain teinipoikaa esittävä Atik Ismail!
Erittäin mielenkiintoisia vilahteluja! Myöhemmin Aki Kaurismäki käytti paljon tätä `bongaa taiteilija`-teemaa. Mutta ei hänelläkään tämmöistä määrää yhdessä elokuvassa ollut. No, Calamari Union ehkä poikkeus, pääsee lähelle. Ja Kauas pilvet karkaavat, siinäkin muutamia. Mutta Pilvilinna taitaa olla `ennätys`.



keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Asphalt Jungle (Usa-50)

En ole mikään kovin kummoinen ryöstö elikkä heist-elokuvien ystävä, enkä tätä kautta myöskään mikään tämän genren tietäjä. Mutta sen verran tiedän, että John Hustonin ohjaama Asphalt Jungle on genren kantateoksia ja lähtölaukauksia, mestarillinen elokuva ja mestarillinen toteutus aiheesta ja oivallinen tutustuminen aiheeseen. Samoin kuin Jules Dassinin Rififi.


Myös näytteleminen on mestarillista (tämä onkin syynä siihen että pidän elokuvasta näin paljon, Hustonin ohjauksen  (ja välillä sen ohittaenkin) ,  Harold Rossonin vahvasti noir-henkisen kuvauksen, W.R. Burnettin samanhenkisen romaanin sekä Miklos Rozsan musiikin kanssa):
`Doc` Riedenschneider (Sam Jaffe) vapautuu vankilasta ja alkaa heti mastermaindaamaan suurta jalokiviryöstöä jossa on mukana mm huligaaniksi haukuttu Dix Handlay (Sterling Hayden), Cobby (Marc Lawrence) ja `rahoittajaksi` hankittu Mr Emmerich (Louis Calhern). Viimeksi mainittu ei ole kyllä maininnut muille että hän on konkursissa. Eikä ole maininnut siitä monille muillekaan, koska asuu vielä korskeassa linnoituksessa palvelijoineen, joten rahoitushuijaus menee (vielä) läpi.. Kulissit ovat `kunnossa.`


Itse nostaisin Jaffen hahmon melkein pääosaan, heti Sterling Haydenin jälkeen. Välillä ohikin, mutta kyllä Hayden tässä se päähemmo on. (Siitä hieman myöhemmin). Hänen (Jaffen) nimeä elokuvan krediittilistassa saisi nostaa reilusti..
Calhernin ja Haydenin hahmojen kautta elokuvaan saadaan vahvoja naishahmoja: Dixin eräänlaista on/off (platonista jopa, mutta läheistä) naista näyttelee hyvällä vaihtelulla (surullisen iloisesta romahtavaan) Jean Hagen ja Emmerichin nuorena rakastajattarena/epämääräisenä tapauksena (kutsuu Emmerichiä `Uncleksi`) itse Marilyn Monroe! Karisma on hänellä vahvasti kukallaan jo tässä varhaisroolissa. Emmerichin linnoituksen "vankina" olevaa vaimoa esittää surullisen alistuvan taitavasti Dorothy Tree.


Varsinkin siis näyttelijätyöt olivat tämän elokuvan se juttu. Heistä Jaffe ja Hayden ovat rooleissaan loistavia, eikä huonoa lenkkiä tähän ketjuun löydy muistakaan näyttelijöistä. Kaikki tukevat toisiaan ketjussa, kunnes ketju katkeaa.. Ja tämä katkeaminen, katkeamiset näytellään myös oivallisesti, lähes sydänverellä. Elokuvan viimeinen kohtaus jossa menettämäänsä karjatilaa vuosia kaipaillut Handley makaa hevosten nuuskittavana pellolla lyö kyyneleet kurkkuun. Kohtauksessa on yhtä aikaa laajuutta ja varsinkin kapeutta.


P.S. Näyttelijätyön lisäksi myös tämä mainittu voimakkaasti noirhenkinen teksti ja kuvaus auttoivat paljon tämän `heistailun` katsomisessa. Tässä elokuvassa liikutaan jo heti alusta alkaen todella murjuisissa maisemissa. Laitakaupungin laidoilla olevat kadut ovat kuin kivipeltoja; Murjotuista taloista pudonneet palaset reunustavat pölyisiä, harmaita kulkuväyliä joilla ei liiku juuri kukaan. Ei kukaan muu kuin satunnaiset rosvot ja poliisit.. Autiota, ankeata. Itse asiassa niin ankeata että värifilmikin olisi varmaankin näyttänyt harmaan pölyiseltä. Mutta onneksi tässä on kuitenkin noirmaisesti mustavalkofilmi käytössä.

"Just politics, baby. Good old dirty politics."

"But suppose we had no police force, good or bad."

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Panther girl of the Kongo (Usa-55)

Tämä serial kuuluu `valkoinen viidakkonainen`-`genreen`. Panther girl kuvailee viidakossa villieläimiä, mutta joutuu tietenkin myös harmeihin. Hänellä on kannattajansa, mutta tietty myös roistomaiset (eikun täydet roistot) vastustajansa. Perinteisesti pomona on rikollinen tiedemies, joka on pykännyt laboratorion bungaloviinsa. Hänen ja tämän serialin huikea clou on se että hän tekee ravuista(!) massiivisen kokoisia huikealla linimentillään. Huikeaa, todellakin! Ja aikamoisen uniikkia viidakkoympyröissä. Näillä jättiravuilla ja kahden (! yllättävän vähän serialeissakin) apurinsa kanssa hänellä on tarkoitus ajaa hyvikset pois viidakosta, jotta he voisivat omia löytämänsä salaisen timantilöydön/luolan itselleen.. Ja tämä luola/löytö on esillä lähinnä roistokolmikon puheissa (paljon ja pitkään..)


Mutta Panther girl ja hänen avustajansa, viidakkoseikkailijamies tietenkin vetävät pidemmän korren joka osassa. Elokuvassa paukkuvat pyssyt, päät ja nyrkit, nuolet ja luodit lentävät. Mutta perinteisesti luodit ja nuolet riittävät loputtomiin, tuliaseita sentään joskus ladataan, mutta leileissä pysyy koko ajan sama määrä nuolia (jos ei enemmänkin) vaikka niitä ammutaan valtavina sarjoina..
Nyrkkitappeluita riittämiin (lue liikaa), eli vähän väliä, ja tappeluksia yleensäkin, mutta kaikkein epäonnistunein osio on tämä rapujuttu. Se olisi ehkä toiminut yksittäisessä elokuvassa, mutta serialin mitassa (12 osaa) se vedetään jo muutamassa osassa kuiviin. Mutta se vain jatkuu, loppuun asti.. Jotain muuta olisi pitänyt keksiä, nyt oli vain löperöä jännitystä. Huikeinta olisi ollut tietenkin joka jaksolle oma jättihirviönsä, mutta kustannuskysymys. Toinen ihmettelyn (ja vähän naureskelun) aihe on se kun konnakaksikko laittaa Panther girlin ja seikkailijamiehen joka osassa kuolonpinteeseen, niin hehän eivät tietenkään serialien perinteitä noudattaen jää katsomaan lopputulosta, vaan ryntäävät aina tiedemiespomon luo kertomaan että nyt se kuoli, niin joka kerta pomo kysyy `Miksette jääneet katsomaan lopputulosta?` `Meidäthän olisi voitu nähdä.` `Maybe you right.` Yeah, right.. Niinkuin heitä ei olisi nähty ja kuultu jo tätä toistuvaa `loppumurhakeissiä` ennen, kun kaikki paukuttavat pyssyjä, nyrkkejä ja dynamiittiä ja huutavat että viidakko raikaa..


Mutta kyllä tämän tämmöisenä sunnuntaipäivän `tappajana` katsoo. Kohtaus jossa Panther girl, pukeutuneena pantteriksi painii leijonan kanssa (ja voittaa) pompahtaa yksittäisenä otoksena silmille. Ja tietenkin mukana on oltava mies gorillana-kohtaus.



perjantai 2. syyskuuta 2016

The man on the Eiffel tower - Mies Eiffeltornissa (Usa-Ranska-49)

Georges Simenonin Maigret-tarinaan (en ole lukenut teosta) pohjautuva elokuva on mukavan sekava ja selvä tarina (outo yhdistelmä, mutta se jokseenkin toimii, siitä myöhemmin) joka junnaa ja etenee mukavalla vaihtelulla. Tylsääkin tosin välillä on.

 Murha tietenkin tapahtuu ja sekalainen sakki on `syytettyinä`; Yhtenä epäiltynä on perinteisesti sukulainen, mutta sitten löytyy melkoisen eksentristä porukkaa: On mm puolisokeaa(!) puukonteroittajaa (Burgess Meredith! myös leffan toinen ohjaaja!) ja `rahatonta` ravintolahuijaria..
Maigrettina möyryää mukavan möyheästi Charles Laughton! Hänen tutkimusmetodeihinsa kuuluu kaljan kiskominen (välillä paljonkin, aamusta iltaan) kun pitää seurata baarin porukkaa.. Hienostoravintolastakin kaljaa löytyy (tyyliin `Meiltä saa vain sampanjaa`) kun Maigret vähän etsivämerkkiään vilauttaa..
Meredithin hahmo pidätetäänkin, mutta poliisien huijauslapulla hänet avitetaan pakoon, jotta etsivät ja poliisit voivat seurata häntä mahdollisen toimeksiantajansa tms luo. Seuraa mukavan hämmentävää tavaraa: Puukonteroittaja juoksee kotiinsa nukkumaan, ja etsivät tiiraavat kukin vuorollaan sängyssä kuorsaavaa puukkomiestä yläkerran asunnon lattiareiästä. Kyllä ideat sinkoilevat... Erilaisia katukyttäys kautta kyyläyskeikkoja (puolijuoksua kytättävien perässä) sitten on valitettavasti usein ja pitkään, no, ainakin riittämiin.. Lopussa on spektaakkelia.

Välillä tosiaan junnaava ja välillä myöskin ehkä vähän liian absurdin sotkuileva ja välillä vastaavasti liian alleviivaava, arvattava ja ilmeinen (kun en ollut lukenut kirjaa, en tiedä kuinka paljon tässä on laitettu kirjaa, filmiä suoraksi), mutta kuten sanottua, tämä absurdismin ja `tavallisuuden` sekoitus,  mikstuura puri ainakin minuun. Mutta ehkä suurinpana voittona pidän hyvää näyttelijätyötä:  Meredith ja varsinkin Laughton ovat oivallisia. Lisäksi elokuvassa näkyy Laughtonin kanssa karismaattisesti keskustelemassa muutaman minuutin ajan  tuleva kulttikasvo Howard Vernon poliisipikkupomoroolissaan.


P.S. Elokuvan erikoisuuksia: Mies Eiffeltornissa kuvattiin Agfan Ansco värifilmille, on eräänlainen Eurooppaversio Technicolourille. Elokuvan krediiteissä yhdeksi näyttelijäksi on merkitty Pariisin kaupunki.

lauantai 27. elokuuta 2016

Raw Deal (Usa-48)

Ytimekkäästi ohjattu (Anthony Mann), ytimekkäästi näytelty (heistä myöhemmin), ytimekkäästi `juoniteltu` ja varsinkin ytimekkäästi kuvattu (John Alton) Raw Deal on varsinkin kuvauksensa takia noirien parhaimmistoon kuuluva. Elokuva vilisee tumman ja valonpuhuvia kohtauksia jotka voisi nostaa esille johonkin Noir-kuva-kirjaan..

Pako ja Kosto. Juoni on rikoselokuvien aatelia ja perustavaraa: Kosto kusipäiselle gangsteripomolle. Ja se kosto kutkuttaa tietenkin niin paljon että vankilakundi (Dennis O`Keefe) pakenee linnasta naisystävänsä (Claire Trevor) sekä puolipakolla mukaan napatun naispuolisen asianajajansa (Marsha Hunt) kanssa. Pakomatka pyörii ensin kaupungissa, sitten suurissa metsissä (yöllinen nuotiohetki tuo metsäistä turvaa (tosin ratsupoliisi vilahtaa) ja kolmikon jonkinlaista yhteishenkeä, mutta myös mustasukkaisuutta `peliin`, molemmat naiset ovat rakastuneet mieheen), sitten piiloilua vanhan ystävän metsätalolla ja lopulta taas `noirimmissa` maisemissa.
Tämän kolmikon näyttelijätyö on erittäin hyvää, mutta jälkeen ei jää myöskään harteikasta, ja muutenkin kookasta ja erittäin kusipäistä (mutta kovan paikan tullen inisevä ja vapiseva kuin varpu tuulessa) gangsteripomoa esittävä Raymond Burr ja hänen alaisensa, löysävartinen, löysäliikkeinen suhmuroija (John Ireland).

Mukana on `pakogenren` pakollisuus, kirous ja siunaus: Radio (myöhemmin tv) ja lehdet tuuttaavat täysillä sanoilla ja kansilla juuri tätä pakoa. Juonessa on keskivälillä jotain vähän väkisin tungettua, mutta samalla elokuvaan eteenpäin tunkevaa voimaa. Esim kun he ovat piilossa tuossa mainitussa metsätalossa poliisit ja koirat syöksyvät paikalle, mutta pidättävät (=ampuvat) jonkun toisen karkulaisen talon pihalle, ja he saavat hengähtää taas vähän aikaa.. Tämä hengähtäminen, varsinkin hengittäminen on elokuvassa isossa osassa: Vankilakundin kolme kovaa toivomusta ovat: Pako, se että saa taas Hengittää ja Kosto. Elokuvan viimeinen repliikki liittyykin juuri hengittämiseen.

P.S. Myös elokuvan musiikki on mainittava ja varsinkin voice-over (Claire Trevor): Elokuva alkaa, kulkee ja päättyy vankilakundin naisystävän tämä hetki-puheella, ja tätä puhetta alleviivaa, kuljettaa ja myötäilee hiljaisehko, `piipittävän`uliseva,  aavemainen urkuteema. Elokuvaan tulee heti alussa taitavasti tehty toispuolinen tunnelma.




torstai 25. elokuuta 2016

The Partner (Ita-68)

Bernardo Bertoluccin The Partner pohjautuu Dostojevskin teokseen. Mies, tai miehet (Pierre Clementi) keskustelee kaksoisolentonsa ("Junior ja Senior, Kriminal ja Diabolik." "Yhdessä olemme madot ruumiissa. Vain me elossa isossa kuolleessa ruumiissa.") kanssa. Tämä kaksosteema tuodaan kuvallisesti esiin koko ajan terävämmin, mutta juonelliseeti hämärämmin, sekoittuvammin. (Molempia puolia tulee esiin kun varjot alkavat liikkua ominpäin. Varjot marssivat, tappelevat..) Ensin `hän itse` esittää molempia, sitten `toinen` puhuu piilosta, lopulta molemmat samassa kuvassa, tilassa.. Alkuteksteissäkin Clementi on mainittu kahdesti.

Tämä kaksos, kaksois, monikerroksisuusteema on päällä koko elokuvassa: Ylhäisö, alhaiso ("Olet väärässä, kuten palvelijat aina ovat!"), Vietnamin sodan vastustajat (porukkaa molemmilta puolilta), heiluvat, sekoittuvat, kaikki pysyy samana...

Tämä Godardin (liikaakin, hänet mainitaankin kerran!), Freudia ja maailmankirjallisuutta päällekkäistävä teos tuntui aluksi `vain` oivallisten iskulauseiden tiputtelulta tietyin väliajoin, heitoilta, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee (ja uusilla katselukerroilla) niistä muodostuu `yksin ja joukossa` kokonaisuus. Samalla sekä yksittäisen lausahduksen voi kehystää mieleensä että koko elokuvasta nauttia. Ja kokonaisuuden tietenkin kuroo `umpeen` kirjallisuuden ja elokuvan `saumattomuus.`
Ja politiikan: Ajalleen oudosti tulee myös kommunismin kritiikkiä: Mies haahuilee sokeana pitkin kaupungin katuja punainen liina silmillään. Ja kohta lauma porrasmakaajia ja maleksijoita tekevät perässä saman..
Kirjallisuuskaan ei saa synninpäästöä: Intellektuellien valtavat kirjapinot ovat vain muureja.
Ja kaduilla on näyttelijöitä.
Erityisesti puhutaan teatterista: "Teatteri-ihmisten ainoa velvollisuus on tehdä teatteria." "Teatteri! Teatteri! Teatteri! Elokuva.." No, elokuvaakin olisi kyllä voinut moukaroida..

Kuten politiikkakin, niin mainonta saa myös jalansijaa: Valtavia pesuainepakkauksia kanniskeleva `mainosnainen` (Tina Aumont) pitää suljetuin silmin (luomiin maalattu hulluna tuijottavat silmät) mainonnan ja poliittisen palopuheen päällekkäistävää sekoilua. Pesusessio päättyy kohtaukseen jossa Clementi ja Aumont sotkevat itseään, toisiaan, vaatteitaan pesu ja puhdistusaineilla. Elokuvan parasta materiaalia.

Taitava taidetärisijä ja värisijä (ja joissain genre-elokuvissakin vieraileva) ja siloposki-parransänki-androgyynikko-tyylinen Clementi ja myöskin sen ajan taide-eksploitaatio-ohjaajien suosikki Aumont ovat rooleissaan erinomaisia.

Kuuleminen on elokuvassa tärkeänä teemana: mm kun Clementillä on korvatulpat, kuulijakaan ei kuule.
"Mitä tapahtuu?" "Hei, minulla on idea!"

maanantai 22. elokuuta 2016

Detective Bureau 2-3 Go to hell bastards! (Jap-63)

Detective Bureau 2-3 Go to hell bastards! on visualistien visualistin Seijun Suzukin ohjaama groovevyörytys, jossa muikea rockjazztaustakappale päällystää sopivan kovamenoista, sopivan absurdia, mutta kuitenkin ymmärrettävää meininkiä.

Toimivan vaihteleva yakuzointi. Mukana ei onneksi ole Suzukin samana(!) vuonna ohjaaman gangsterin nousu-tarinan Youth of the beastin liiallisuuksiin menevää juoni-jengi- ja henkilösekamelskaa (visuaalisesti ja `meinigillisesti`sekin kyllä todella upeaa tavaraa), vaan gangsteri- poliisi-etsivä-elokuvan `tyypillinen` perustavara , `etsivä soluttautuu rikollisjengiin` on toteutettu toimivasti, `taloudellisesti`, `älyttömillä` purskahduksilla pippuroiden.

Jo "chubby cheeks" Shishido (kuulemma leikkautti itselleen pulloposket näyttääkseen kovemmalta, ja onnistui siinä!) näyttelee etsivätoimistopomoa (alaisinaan kaksi kökköhahmoa, mies ja nainen, nainen pukeutuu "bogartmaisesti") joka sekoittautuu yakuzajengiin saadakseen heitä poliisien kanssa kiinni. Miehen kaupunkimellastuksista ei absurdeja yksityiskohtia puutu: Jengit (toisilla mm autolastillinen kiväärimiehiä, toisilla kuorma-auton lavallinen miekkamiehiä) heiluvat Pitkin katuja ja kujia, omituiset rockshowt ja vielä omituisemmat pin up-joulu`musikaalit` katkovat kätevästi juonta, limskarekat kilisevät ja kuhisevat gangstereita..

Kaiken päällä lepää kuitenkin Shishidon cooleista coolein kovan jätkän lunki karisma (Jo naureskeleekin tässä yllättävän paljon) joka gruuvirokin, gruuvijazzin kanssa muodostaa tiukan parivaljakon.
Jo on jopa niin ultracool, että kun hän huomaa että ravintolan revyyrokkaajanainen saattaa tunnistaa ja paljastaa hänet, niin hän hyppää mukaan laulamaan ja tanssimaan. Onnistuen loistavasti. Kaikki onnistuu, luonnistuu.

Räiskyvää, hullua menoa. :-)

Nackt unter Wölfen - Naked among wolves (Itä-Saksa-63)

Ensimmäiseksi Saksan alueeella tehdyksi kriittiseksi keskitysleirikuvaukseksi usein mainitaan Nackt unter Wölfen.


Buchenwaldin alueella kuvatun, ja sinne sijoittuvan elokuvan tapahtumahetket kuvaavat Toisen maailmansodan viimeisen vuoden viimeisiä kuukausia. Amerikkalaisten ja venäläisten vääjäämätön eteneminen nostattaa pelkoa leirin johtajistossa ja tietenkin toivoa vangeissa.
Tämän elokuvan kiintopiste on matkalaukussa Auschwitzista `matkaava` pieni poika. (Kun poikaa aluksi yritetään laittaa sänkyyn, hän käpertyy takaisin matkalaukkuun. Hän on panssaroinut itsensä tunteettomuuden tilaan.) Tämä pojan ilmestyminen (ja sen salaaminen) sekoittaa ja pelastaakin leirin elämän. (Vankeina on pelkästään miehiä.) Poika tuo alkeellisiin oloihin vielä lisää pelättävää, mutta antaa myös vähän uutta toivoa, ihmisyyttä ja ryhmähenkeä ristiriitaiseen tilanteeseen. Myös pojan panssari alkaa rakoilla, ja hän alkaa esim itkemään, nauramaan, elämään.. Mutta paljon on vielä matkaa pelastautumiseen..
Pojan tulo tulee myös johtajien tietoon, ja etsimiset alkavat. Poika (ja suurin osa vangeista) selviää kuitenkin elossa, eteenpäin leiriltä.. Elokuvassa tuodaan esiin se kuinka leiri on jo kuin pieni kaupunki, monikerroksinen maailma (konkrettisestikin monikerroksinen), joka on täynnä paikkoja, jopa seutuja joista leirijohto ei tiedä mitään. Tämä auttaa selviämisessä. Leirin johto on lähes järjestään niljakkaita pelkureita: Kun amerikkalaisten tulo ja leirin tuho on jo ovella, niin yksi uhoaa uhoamasta päästyään taistelevansa viimeiseen asti (mitä ei tietenkään tee, ei ole taistellut ennenkään), yksi pukeutuu peruspukuun ja yksi pukeutuu jopa vangin pukuun ("En ole koskaan ollut kunnon SS-mies.")


Elokuvan näyttelijätyö kautta linjan hyvää. Mukana yhtenä vangeista (yhtenä eniten kärsivistä vangeista) ensimmäisissä elokuvarooleissaan Armin Mueller-Stahl.


Konkreettinen, kouraantuntuva, sydämeensattuva elokuva kauhuista jotka toivottavasti eivät enää palaa ja toivosta joka toivottavasti on aina täällä.

perjantai 19. elokuuta 2016

Saunaelokuvaa, saunakauhua, saunascifiä, saunafantasiaa...

Tulipa mieleen (lähinnä suomalaiset) saunaelokuvat kun katselin uutta Rakkautta ja Anarkiaa-festivaalin lehteä. Festareille on tulossa pitkään puhuttu ja odotettu megataiteilija Mika Rätön elokuva Samurai Rauni Reposaarelainen. Elokuva kuulemma alkaa kohtauksella jossa Rauni yritetään salamurhata saunassa! Tämäntyylistä saunataistelua, saunamättöä ainakin meikäläinen on odottanut. Tosin Rauni kukistaa katanahyökkääjän oljenkorrella(!), vielä parempi (ainakin meikäläisen toiveissa) tietenkin olisi ollut joku saunareksvisiitta, vihta/vasta, saunakauhakin. Mutta eipä dissata vielä kohtausta, elokuvaa näkemättä. Sillä olen varma että elokuva on varmaankin hullun huikea kokemus. Uniikkia neroutta. Näin sen näen.


Mitä näitä muita sauna, lähinnä juuri noita genre-elokuvia (otsikossa mainittuja ja muita) olikaan? A J Annilan Saunasta olin ennen näkemistä todella innoissani, näkemisen jälkeen en enää ollut, pettymys oli suuri. Kuutamosonaatti kakkosessa, kadunlakaisijoissa herätettiin kuolleita löylyssä, vihtomalla, vastomalla. Mutta oliko näitä muita? Lähinnä kotimaisia, mutta ulkomaisetkin kelpaavat. Ulkomaisista ei tähän hätään tule mieleen kuin Toxic Avenger, se ykkösosa. Eikös siinä ollut kiuaskuolema? (Se olikin istu ja pala-kohtaus.) Ja Jason Goes Manhattanissa on kuuma kiuaskivikohtaus. Charles Bandin Crash-elokuvassa punailmädemoni messuaa saunassa ja Where The Sidewalk Ends-noirissa on poliisi-gangsterikärhämä turkkilais-suomalaisessa saunassa! Ja tästä en ole aivan varma, mutta muistaakseni Michael Powellin ohjaamassa Contrabandissa elikkä Blackoutissa (Bri-40) olisi kuumahuonekidutusta, kuumahuonekuulustelua. Lämpöruuvia väänetään jotta hemmo saataisiin puhumaan..
Olis joskus kiva tehdä pitempi juttu sauna ja sitä sivuavista (genre)elokuvista, Suomesta ja maailmalta. Mitä näitä vielä on? Nyt kiuas kuumenemaan ja löyly laulamaan!

tiistai 16. elokuuta 2016

Die Mörder sind unter uns - Murhaaja keskuudessamme (Saksa-46)

Ehkä ensimmäinen ns raunioelokuvista (yleensä aidoilla tapahtumapaikoilla kuvatut elokuvat, jotka tapahtuvat Toisen maailmansodan jälkeisen Saksan, lähinnä Berliini, raunioilla) on Wolfgang Staudten ohjaama Die Mörder sind unter uns.

Keskitysleiriltä palaava nuori nainen (Hildegard Knef) palaa asunnolleen huomatakseen että siellä asuu mieleltään raunioitunut ex-sotilas ex(?)-kirurgi-mies (Wilhelm Borchert). Nainen asettautuu asumaan asunnon toiseen huoneeseen ja kohta koko huoneistoon. Mies jää myös, mutta häipyy usein ryyppyretkilleen, tuskaisten ajatusten viitoittamille rauniokatukävelyille. `Parin` suhde kehittyy ja katkeilee ja taas kehittyy raunioiden, rakkauden ja alkoholismin aallokossa.
Lisäjuonteena (mistä elokuvan nimi) mies vierailee vanhan sotatoverinsa luona sekä hänen kotonaan että työpaikallaan. Toverista on tullut menestynyt tehdasmoguli.

Tanakasti ja tarkasti (ehkä vähän liiankin tarkasti) suunnattu elokuva tuo hyvin esiin sodanjälkeisen lohduttomuuden, toivottomuuden jopa historiattomuuden (onko tämä mitään aikaa, ja jos on, niin aikaa ennen loppua). Mutta myös toivo ehkä on jossain näissä raunioissa joillekin ripoteltuna.
Vaikeakulkuiset rauniokävelyreitit (olivat joskus katuja) tuovat samalla sekä kompastelevaa "eteenpäin"menoa että toivotonta kehänkiertämistä päivästä toiseen. Tätäkö, tällaistako tämä elämä, tämä maailma nyt tulee olemaan? Ennen kuin loppuu? Vai ikuisesti? Kumpikin vaihtoehto kauhistuttaa. Ei elokuva täyteen katastrofiin lopu, mutta ei myöskään mihinkään sinitaivastuijotukseen. Vaan jotain näiden väliltä. `Realismiin`. Kyllä vielä jotain on jäljellä..
Lähes autiot rauniokadut ovat (tarkoituksellisen) tehokkaan, julman näköisiä, mutta todellisuudessa niillä varmaankin kulkisivat varmaan paljon suuremmat ihmismassat. Mutta tässä on luultavasti lähdetty elokuvallisin keinoin kuvaamaan sodanjälkeistä, lohduttoman kapeaa maailmaa: Minä olen yksin, me olemme kaksin näissä maailmanlopun tai täysin tuntemattoman maailmanalun puitteissa.

Jämäkästi (reilu 80 minuuttia, monet sotaeppoksethan ovat tunnetusti todella pitkiä, no aihekin on tietenkin `pitkä`) mieleenpainuvasti kerrottu tarina jossa rauniotalon parivaljakko ja  muu mikrokosmos (pienempää vilahtelua, mutta sinnekin suunnataan välillä tarkemmin) muodostavat taidokkaasti kuvatun, kudotun kokonaisuuden. Pääosamiehen suorittama, pienelle tytölle tehtävä onnistunut kirurginen toimenpide, rauniobaarin kabaree ja lumisateisessa kirkossa (seiniä vain jäljellä) pidetty, laulettu jouluhartaus luovat, tuovat suuria pieniä toivon, ilon ja rauhan pisaroita pimeyteen.


lauantai 13. elokuuta 2016

Count Yorga, Vampire (Usa-70)

Count Yorga, Vampire on tylsän tunnelmallista ja laahaavaa kamaa, jossa huumoripippuroinnit ovat kuitenkin oikeanlaisia ja oikeissa paikoissa, joten nautin tästä yllättävän paljon. Liikaa. (1)

Count Yorga on tietenkin tää vampyyrisetä (ja kotoisin Bulgariasta, ei aina sieltä iänikuisesta Romaniasta, onpahan se edes pienenpieni erikoisjuttu), mutta hän on myös seancen pyörittäjä. (Porukka ei tietenkään tätä vampyyrihommaa vielä tiedä.) Dr Phibes rises again`in oiva "pikku"pahis Robert Quarry on nyt vahanaamavampyyrina täysin kuutamolla; Hänet esitetään heti elokuvan alussa tänä seance`mestarina` ja hänet esitellään (tahattomasti) elokuvan alusta loppuun todella hitaasti laahustavana vahanaamana. Jonkinlaista pientä tunnelmallisuutta voi hänen preesenssistään löytää. Ja vaikka elokuva on vakavahenkinen, niin (tahaton?) huumori jostain syystä pirskahtelee aika ajoin; Eka Seance menee mytinäksi, kun yksi kutsutuista kopeloi, yksi tekokuorsaa ja yksi aivastelee.

Tämä mytinäksimeneminen onkin elokuvan suola: Itse elokuva on hidasliikkeisempi kuin heinäpoutainen ajatus, Quarryn aneeminen ("meriitti" Draculoinneissa) näytteleminen ja kaiken kruunaa paras vampyyrintappoidea ikinä!: `Mennään äijän linnaan kylään yöllä ja puhutaan ja ryypätään sen kanssa auringonnousuun asti...` Mutta se lähtikin nukkumaan... Tällaisessa hipihiljaisesti etenevässä elokuvassa tämä kohtaus lipsahtaa kuin vaarna viereen, vinoon, sivuun..eli todella trashisen kovaa! Mukana myös löysää satanismia, löysää okkultismia. Kädenlämpöistä. Tämän tapaista.

Tosiaan tylsän tunnelmallista tavaraa (1), jota kuitenkin katsoin kummalla mielenkiinnolla. Ja aatelkaapa, jos se vampyyrintappoidea olis onnistunut. Kaatokänninen kautta krapulainen vampyyri könyäisi aamuiseen auringonpaisteeseen. Se olisi sellainen kaatokänni, gigakrapula ja megamorkkis jonka ikuisesti elävä Kreivi muistaisi ainiaan.. "Ei koskaan enää. Tää saa luvan olla viimeinen kerta.." :-)

P.S. Tai sitten Kreivi herää kännäyksen ja kuoleman jälkimainingeissa vampyyritaivaassa tai helvetissä.. Jonkinmoinen vampyyritaivas on muuten muistaakseni esitelty seitkytluvun Spanski-Draculoinnissa The Dracula Saga.


(1) Lisäkatsannot ovat antaneet elokuvalle oikeutta. Tunnelmallisuus on noussut enemmän pintaan ja Quarryssa ja koko tarinassa on mukana oikeanlaista jäykkyyttä mitä vampyroinneissa tarvitaan. Tosin huumoroinnit naarmuttavat tätä pintaa vieläkin liiaksi. Joten tää ei solahda oikein kauhuksi eikä huumoriksi. Solahtaa ohi. Mutta oikeampaan suuntaan kuitenkin. Muutama katsanto lisää, niin tämä muodostuu kauhuelokuvaksi. Merkit ovat jo filmissä. Oikeanlainen tunnelmallisuus on tosiaan noussut enemmän esiin katselukerojen mukaan ja onhan tässä jonkinlaisia veripärskähdyksiäkin maltillisille gorehoundeille.


P.S. Yorgasta ajateltiin kuulemma tehdä ensin seksiversio. Tästä aatoksesta on elokuvassa mukana pienenpienet rippeet: Alkuteksteissä elokuvan nimenä on Loves of Count Iorga ... VAMPIRE ja itse elokuvassa tätä lajia "edustaa"/elokuvasta löytyy puolipukeista, puolipaljasta, puolipeittävää rintojenpuristelua, `läpinäkyviä` yöpukuja ja seksikohtauksessa näkyy päällekkäin olevat kasvot.


Eli, kuitenkin, kaikesta huolimatta, loppujen lopuksi: Puutteistaan huolimatta ihan katsottava kauhistelu.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Puristus

"Ihmiselämän suurin tragedia on vanhemman ja lapsen välinen side:" Yasujiro Ozun ensimmäinen äänielokuva The Only Son (Jap-37) on todella taidokas teos.


Äiti uhraa elämänsä, unohtaa elää, jotta hänen pojastaan, ainoasta lapsestaan tulisi jotain haaveiden arvoista. Tämä tapahtuu ja tämä tapahtuma`vyöry` saa alkunsa jo pojan ollessa pieni ja pyrkiessä `keskikouluun`. Äiti rahoittaa koulunkäynnin.. Poika oli sanonut äidilleen ettei halua jatkokouluun, mutta opettajalleen hän oli sanonut haluavansa. Opettaja oli keskikoulua itse ensin pojalle ehdottanut. Äiti jäi siis eräänlaiseen välikäteen ja kunniakoodiston vangiksi, ei voi astua opettajan yli. Mutta toisaalta näin pientä lasta ei pitäisi missään yhteiskunnassa laittaa periaatteessa yksinään ratkaisijan paikalle näin isoissa asioissa kahden voimakkaan vallan, vanhemman ja `viranomaisen` väliin ja tehdä lapsesta se syypää/innokas jatkokouluun janoava-positiivinen tulevaisuuden toimija jonka takia ratkaisuihin päädytään. Lapsi laitetaan aivan liian paljon vartijaksi, hänelle vielä liian monimutkaisten syy ja seuraussuhteiden pyöritykseen. (`Sinun takiasi minä uhrauduin.`)


Vuosien päästä äiti lähtee Tokioon aikuista poikaansa tapaamaan. Selviää että hän asuu keskiluokka- köyhälistön alueella ja on `vain` iltakoulun opettaja. Kuvaavaa on, ettei poika ole ilmoittanut äidilleen myöskään naimisiinmenostaan eikä lapsen syntymästä. Uhrauksien puristus jatkuu sukupolvesta toiseen.. Vierailu on kuitenkin päällisin puolin onnistunut ja onnellinen, pojan ja perheen pyyteetön ihmisten auttaminen köyhyydessäkin selviää ja lämmittää sydämiä. Mutta haaveiden puristus on koko ajan siellä, jopa tiellä. (Tokio, Yhteiskuntakin jyllää koko ajan taustalla. Saksakin vilahtaa: Kodin seinällä on Saksa-juliste ja elokuvissa käydään katsomassa saksalaista elokuvaa. "They are called talkies.")
Unelmien puristus jatkuu tietenkin taas: Pojan perheen lapsellekin (vielä vauva) puhutaan hänen tulevasta menestyksestään, halutaan ainakin menestyneempiä kuin vanhemmista, `kunhan vain jaksaa yrittää..` Puristuksessa on mukana  kovuutta, lempeyttäkin, mutta se on aina siellä...

Äidin itku...Ainoa poika...


Mestariteos.

P.S. Hymyjen takana on kyyneleitä, kerran edessäkin. Kyyneleet kohdistuvat toiseen, toisiin, itseenkin.

P.S.2  Tekstiä lisätty 14.08. 2016

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Milanon Ihme (Ita-51)

Otetaanpas väliin oikein Iso Klassikko!


Vittorio de Sica oli monipuolinen ohjaaja. Polkupyörävaras on ja pysyy neorealismin alussa ja ytimessä, Milanon Ihme on taas toista maata ja planeettaa, fantastinen matka neorelismin perusaiheen ja kysymyksen, köyhyyden keskellä ja yläilmoissa. Molemmat mainitut elokuvat ovat ehdottomasti mestariteoksia, ehkä enemmänkin.


Milanon Ihme alkaa vauvan itkulla kaalimaassa, vanha nainen vie kaalien keskellä kasvavan ihmistaimen kotiinsa ja alkaa hänen äidikseen. Leikki ja tosimielinen kasvatus alkaa, varsinkin kertotaulun kertaus on kovassa kurssissa.
Sitten äiti kuolee, mutta poika ei pääse edes ruumisvaunujen kyytiin, kuskin rinnalle, vaan kävelee perässä sateessa.
Poika kävelee kirkkoon(?), taloon, ja palaa sieltä takasiin pienenä miehenä..


Hän törmää rautatien laidalla olevaan köyhien hökkelikylään. (Asuntoina pieniä lautalaatikoita, tynnyreitä, lautakasoja, jotka kylmät talvituulet vähän väliä kaatvat kumoon.. Asukasmassat juoksevat pienten aurinkovalosuihkujen perässä massana lämmittelemään. Julmaa fantasiaa.) Pieni (mutta suurisydäminen) Mies alkaa laittamaan alueen asioita kuntoon. Aluksi "pelkän" suuren sydämensä ja hyvän tahtonsa turvin. Ja porukka lähtee mukaan. Ja sitten kohtapuoliin täyden fantasian turvin:


Äitinsä ilmestyy enkelinä, ja antaa pojalleen taikakyyhkysen jonka avulla toiveet toteutuvat ja asiat lähtevät rullaamaan. Ja tietenkin rullaus alkaa myös junnaamaan, kun mukaan tulee, ehkä nykypäivänä jo liian monta kertaa kirjallisuudessa, näytelmissä, elokuvissa näytetty ja käytetty `ahneus tarttuu kaikkiin`-osasto. Mutta tämän jälkeen fantasiaruuvia väännetään vielä tiukemmalle useita kertoja, ja ehdoton klassikko on `valmis`.


Alueelta löytyy öljyä, kiinteistö ja maapalamoguli hyökkää poliisivoimineen saadakseen paikan itselleen. Alueen asukkaat ottavat oivalliset fantasiakeinot käyttöönsä: Vanhaa satujen ja satuelokuvien (varsinkin venäläisten lastenelokuvien) keinoa, puhaltamista käytetään; joukkopuhaltamisella saa savun pois paikalta, vesitykkejä voi vastustaa sateenvarjoilla, maan voi jäädyttää jotta poliisit pääsevät kaatuilemaan.. Myös laulun voima jyllää, useaankin kertaan. Vanha kokeellisten elokuvien kikka, silinterihatut, niiden ilmestymiset ("Meillä on kaikilla hatut!") ja jopa hattujen hyökkäykset ovat repertuaarissa käytössä.


Elokuvahistorian suurimpia ihmeitä ja ilmestyksiä. Sillä Ihme ja Ilmestys tämä on.











Manuela aka Stowaway Girl (Bri-57)

No, nyt on juonessa julmuutta ja tunteissa tärinää!


Etelän meriltä Englantiin seilaava laiva saa salamatkustajan nuoresta naisesta (Elsa Martinelli.) Tästä ei seuraa mitään `nainen miesten vaatteissa`-hassuttelua, vaan kuumaa, tiukkaa ja julmaa draamaa. Naisen naiseus huomataan melkein heti, ja se aiheuttaa kuhinaa laivassa, mutta vanha, jäykkä, jäinen, äreä, ihmisvihainenkin Kapteeni (Trevor Howard) sulaa suhteeseen.
Kuumaa draamaa julmissa olosuhteissa - Itse asiassa kuumeneminen on niin kokonaisvaltaista, että se "tarttuu" laivaankin. Ensin konehuone kuumenee, sitten koko alus, lopulta räjähtäen. Laivan tuho ja siltä pelastautuminen näyttävää toimintaa.


Martinelli ja Howard osissaan suvereeneja ja muu kaarti (=laivan miehistö) loistoluokkaa: mm Donald Pleasence, Pedro Armendariz, Jack MacGowran. Ohjaajan puikoissa tiukasti tuleva Bond-ohjaaja Guy Hamilton.


Elokuva on tiukkaa, toimivaa, pienen tilan "pienimuotoista" draamaa joka vetää hyvin alusta loppuun.

tiistai 2. elokuuta 2016

Run for the sun (Usa-56)

Tää on niin tylsä filmi. että ei pitäisi kirjoittaa lausettakaan, sanaakaan. Mutta käyköön varoituksesta:


Ja miten on voitu saada aikaan näin tylsä `versio` Most dangerous game`sta?! Ja sekin vain elokuvan viimeiset puoli tuntia. Ja se puoli tuntia tuntui nälkävuodelta! Ja koko elokuva nälkävuosisadalta..


Toimittajanainen saapuu lehtensä (ja itsensäkin) toimeksiannosta selvittämään miten, miksi ja mihin viidakkoon ja viinaan vetäytynyt kirjailija/`suuri seikkailija` on päätynyt tällaiseen ratkaisuun.
Viidakkokylässä ja vesistöissä jahkaillaan hillittömän pitkään, sitten kirjailija lähtee viemään naista lentokonella (onhan suuri seikkailija pakostakin myös taitava lentäjä) paikasta pois. Mutta sumussa eksytään ja löpö loppuu, ja mitä näitä nyt on, ja hätälaskeudutaan jollekin pellolle. Mutta pelto ja rauniokylä onkin natsiplantaasi, jota johtaa ex(?)-brittinatsi! Tämän huomioimiseen menee aikaa..


Sitten aloitetaankin se `puolen tunnin pako` `takaa-ajo`, eli laiskaa taapertamista, pusikoissa piiloittelua, makaamista ja nukkumista. Ei oikein synny tuota takaa-ajon tunnelmaa. Syntyy tahmeaa toimintaa ja rakkaustarinaa.  joka etenee lailla etanan. Kaikki "väkivallanteot" off-screeninä..


Richard Widmark ja Jane Green rakkaus/pakoparina ja Trevor Howard päänatsina tekevät mitä pystyvät, ovat olosuhteisiin nähden jopa hyviä, mutta eivät voi mitään raahustavalle, laahaavalle juonelle joka on kuin sulaneessa juustossa tarpomista. Kuin yksi pitkä haukotus..


P.S. Vai että Run for the sun, kyllä tää on Crawl for the sun...

lauantai 30. heinäkuuta 2016

The Phantom of Moulin Rouge (Ranska-26)

Tämä elokuva alkaa kuin `mikä tahansa` mykkädraama: Itsekin vähän pahistaustainen mies saa pahismogulilta ukaasin: Hänellä on arkaluonteisia papereita miehestä, mutta jos hän lupaa tyttärensä hänelle vaimoksi, hän tuhoaa paperit. Mies suostuu kallella kypärin ehdotukseen, vaikka tyttärellä on jo sulhanen katsottuna.
Kakkossulhanen lähtee kaupungille "huvittelemaan", eli murheitansa hukuttamaan. Mutta ei mene kauankaan kun hän tapaa siellä tohtori Renaultin, aivospesialistin ja mykkädraama saa voimakkaan Rene Clair-kierteen-vierteen:
Kohta kaupungille alkaa ilmestymään tyhjästä silinteririvejä, sanomalehdet syttyvät palamaan, vaatteet katoavat narikoista, tai siis lähtevät kävelemään, ravintolan tarjoilijoilla juoksijoiden kilpailuasut, patsaat polttavat tupakkaa..
Nyrkkeilymatsi astraaliaaveen ja ihmisen välillä..Mutta nainen ja astraalihahmo rakastavat yhä toisiaan. tietenkin..

Mainio, maukas kauhu/rakkausfantasia.

La Tour (Ranska-28)

Ei dokumentin tarvitse välttämättä olla nälkävuoden mittainen ja täynnä puhuvia päitä ja yksityiskohtaista kerrontaa. Se ei välttämättä tarvitse puhetta ollenkaan eikä tekstiäkään juurikaan.

Rene Clairin avantgardistisessa, modernistisessa lyhytdokumenttissa (alle 15 minuuttia) Eiffel-tornista ei puhetta, ääntäkään (lisättyä musiikkia lukuunottamatta) tietenkään olekaan, mykkäelokuvakautta kun vielä eletään. Eikä tarvitsekaan.
Itse torni (Tour muuten tarkoittaa tornia ja kierrosta) on jo itsessään yksi maailman avantgardistisimmista rakennelmista, joten sen kuvaaminen tähän tyyliin on `helppoa`, kuvataan vain säännöllisiä rautapalkki -rautaristikkoristeymiä, väkipyöriä ja hissejä ja heidän sulautumiaan (ja kun torni on kyseessä, sammakko ja lintuperspektiivin kuvausta) ja elokuva on siinä. Nämä ovat hienoja oivalluksia ja toteutuksia tässäkin elokuvassa, mutta elokuva ei koostu yksinomaan niistä. Tätä avantgarde-elokuvan perustavaraa, erilaisten asioiden leikkauspöydällä toteutettavien yhteensulautumisia on yllättävän vähän. Sellaisenaankin elokuva olisi varmastikin hieno, mutta siihen on lyhyestä kestostaan huolimatta saatu mukaan muutakin: Paikallisten ja turistien massat, maailman modernistuminen ja tietenkin, kun dokumentti on kyseessä, tornin rakentaminen ja nouseminen. Tämä viimeksi mainittu esitetään upeasti valokuvien kera reilussa minuutissa! Siitä ei kuitenkaan onneksi tullut mitään silmäkipuista vilinää, vaan ihan rauhallinen ja ymmärrettävä episodi.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Houseboat horror (Aus-89)

Tää on `taas` tämmöinen `rokkibändi` saapuu (kauhu)kartanoon (nyt tosin kartanomaisiin (kauhu)laivoihin) videota vääntämään`-slasheri. (Paikallinen puukonhieroja kutsuu sekä musiikki että elokuvaväkeä arseholeiksi.) Laivoille tosin päästään vasta kahdenkymmenen minuutin päästä. Siellä seutuvilla ollaan sitten tunti. Yksi släsheröinti tosin tapahtuu jo ennen laivalle pääsyä.


Tämä australialainen straight on video-tv(?)-slasheri on jonkinmoinen katsottava, mutta ei ylly koviin kummoisuuksiin. Tosin viimeinen puoli tuntia on vauhdikasta menoa ja släshäykset näyttäviä. Harvinaisena aseena hevosenkenkä. Laiva(t) on komeahko(ja), släshäröintejä tapahtuu, huonoa näyttelemistä pyritään peittämään tahattomalla (kikattavalla) kieliposkisuudella / pökkelöllä, tosin kovin laimealla ja varovaisella hassutuksella. (mm kaljatölkki plektrana, kitara airona, pukumies vesihiihtää, bikiniuimahousut miehen housujen päällä, bändin vaatepolitiikka valittu teatterin vaatevarastosta: kauluspaidasta kaftaaniin - slipoverista sali ja silkkipussihousujen kautta paitoihin.. Oho, täähän olikin aika träshiä!)


Elokuvan idea aikamoisen hyvä, sen nimi oivahko ja osuvahko, mutta pitkät ja paksut puherallatukset raskauttavat katsomiskokemusta raskailla ja monilla käsillä. Puhetta tosin pirstotaan pienesti aika ajoin niin huono että se on hyvä-pärskähdyksillä.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Lain mukaan (Suomi-56)

Lain mukaan elokuvassa keskitytään köyhään nuoreen perheeseen jonka äiti Maria on (sekä elokuvan pohjana olevissa Minna Canthin novelleissa että tässä elokuvaversiossa) vähän liiankin korostetusti korujen, hienojen vaatteiden ja yleensä `rikkauksien` perään ja mies Ville vastaavasti liian korostetusti juro, yksioikoinen `hyvä` perusmies. Ankarat ajat (1800-luvun loppupuoli) tekevät "varkaan".
Maria hakeutuu, joutuu kaupungin patruunin vaikutusvallan alle ja suhteeseen saakka kun Ville on pitkällä (patruunin järjestämällä) työmatkalla Kainuussa.
Mies palaa matkalta ja huomaa tapahtuneen ja hyökkää patruunin kimppuun.
Patruuni selviää hengissä, mutta oikeudenkäynti seuraa.
Oikeudenkäynti viekin elokuvasta leijonanosan, ja se on sekä perusteltua että ei. Istunto on toteutettu hyvin ja sen kulku katkaistaan monesti itse tapahtumien näyttämiseen. Miten ne oikeasti tapahtuivat. Tämä jako onkin elokuvan parasta antia: Ensin niljakas patruunin puolustusasioitsija (jota Leo Riuttu esittää inhan loistavasti) kertoo miten asiat muka menivät, sitten seuraa `filminnös` jossa elokuvakatsojille kerrotaan miten asiat oikeasti menivät. Mutta 'kaupunki` (eli sen ylimystö) tietenkin uskoo, pelkääkin patruunia. Ja tuomio tulee. Ville joutuu vankilaan. Ja elokuva päättyy tähän. Tai oikeastaan se päättyy Marian yhtä aikaa pienesti iloiseen, mutta suuresti sekoavaan, pelkääväänkin nauruun. Hullun nauruun.
Oikeudenkäyntikohtaus on tosiaan toimiva, vaihteleva ja paikallaan, mutta matkaa siihen olisi voinut näyttää enemmän.

Näyttelijätyöt lähes kautta linjan hyviä. Eila Peitsalo varsinkin Mariana, mutta Matti Oravisto tekee myös vankkaa perustyötä Villenä. Fritz-Hugo Backman Tauno Palo-tyylisenä, äänisenä, oloisena pahishahmona myös hyvä.

Kahteen Minna Canthin novelliin (Lain mukaan (varsinkin tähän, ei mielestäni aivan Canthin parhaita, mutta hyvä) ja Kauppa-Lopo) perustuva elokuva jäi ohjaaja Roland af Hällströmin viimeiseksi elokuvaksi. Siitä syntyi melkoisen onnistunut, kompakti "pikku" teos. Tarina, sanoma ei ole `pientä`, mutta toteutus olisi tarvinnut laajennusta. Pikkukaupungin puristavuus ja oikeudenkäynnin yksisilmäisyys tulevat hyvin esiin, niihin keskitytään, niihin pureudutaan. Kamera, silmät suunnataan suoraan tapahtumien keskiöön, mikä on toimivaa, perusteltuakin, mutta `laitaääniä' olisi voinut olla mukana. Se olisi antanut elokuvalle vielä enemmän syvyyttä. Mutta Canthin novelli ja tämä elokuvaversio keskittyykin ahneuden, valheiden, pahuuden erivahvuisiin kerrostumiin eri yhteiskuntaluokissa ja niiden välillä.
Silti ehdottomasti paremmanpuoleisia suomalaisia klassikkofilmatisointeja.Varta vasten elokuvaa varten rakennettu pikkukaupunki-lavaste lisää tarinan puristavuutta ja syksyn mutaiset, talven lumiset lautakadut tuovat pienten ympyröiden, pienten kuvioiden ympäri käydään, yhteen tullaan-tarvontaa. Ilman sanonnan iloluonteista merkitystä.




Monster that challenged the world - Hirviö uhkaa maailmaa (Usa-57)

Tässä on hyvä hirviöelokuva. Hirviö on hassun pelottava (jonkinlainen merellinen rapuetana, etanarapu tms) ja on kookas, rymyävä peto, näyttelijätyö kelvollista, edelliseen elokuvaan verrattuna loistavaa ja liioittelu (monsteri ei uhkaa maailmaa, vaan kaupunkia, elokuvan trailerissa liioittelugimmickkinä kuva, kohtaus jossa monsterimme kohoaa kaupungin ylle, en löytänyt tätä elokuvasta) osuvaa, toimivaa. Ja onhan jo idea `limaisen hidas etana hirviönä`  jo itsessään, jo ennen katsomista muutaman pisteen arvoinen.. Pisteitä jo idealle.


Elokuvassa ei oikeastaan ole tylsiä hetkiä, vaikkakin sisältää parikin pitkähköä tutkijanluentoa aiheesta. Nyt ne on saatu nivottua hyvin ja mielenkiintoisesti tarinaan, ei mene itsetarkoituksellisen tylsäksi jargoniksi.


Monsteri nousee jälleen merestä, ja onkin aika rouskuttava sellainen, uhrit roikkuvat suustansa. Kaupungillakin käydään, talossakin. Saksilla sisään! Merietana mö(r)ssää ja mässää!


Kuvaus komeahkoa, hahmokaarti sopivan kokoinen, sopivasti värikäs.


P.S. Ei pidä sekoittaman Roger Cormanin Maailma-elokuvaan It conquered the world. Loistava leffa sekin ja siinäkin on loistava hirviö; pannumyssypää (tai se on tätä päätä koko otus) joka louskuttaa leukojaan. Tässä elokuvassa on kaaos kaduillakin.

The Phantom from 10 000 leagues (Usa-55) - Tylsyysmaratooni, jota jäiset, puiset näyttelijäsuoritukset "rytmittävät". Kelohonkaista menoa ja meininkiä.

Huonoimpia (jollei huonoin) näkemistäni 50-luvun jenkkihirviöelokuvista. Parasta (huonoudessaan) on kuitenkin tuo hirviö, kuin studion nyrkkipajalla tehty tiskirättiversio Mustan laguunin hirviöstä. Mutta vaikka monsteria ei useinkaan, eikä silloinkaan paljon näytetä niin siihenkin ehtii kyllästyä.
Mutta se mihin varmasti ehtii kyllästyä on kaikki muu, ja voi luoja sitä kaikkea muuta riittää, pitkään...: Loputtoman pitkiä ja useita rantahiippailuita kautta kävelyitä (joissa ei tapahdu mitään), loputtoman pitkiä ja useita toimisto - olohuonekeskusteluita (joissa ei tapahdu mitään), loputtoman.. no, you got the point.

Bo-bo boring...Näyttelijä`työ` kuin jäätynyttä kelohonkaa. Meren pohjaa valaisee radioaktiivinen kivi ja sen ympäristössä häärii tämä hirviö, hulluhko tiedemies häärii laboratoriossaan, hänen sihteerinsä tekee `tutkimuksiaan`, "murhaava" harppuunapyssymies piileskelee rantametsikössä (niin että kaikki näkevät hänet), kelohonkaista näyttelemistä kaikilla. Kaikki tämä olisi voinut muodostua roskaksi, mutta siitä tulikin puhdasta tylsyyttä. Varsinkin poliisien, heidän tutkijoidensa samat jaarittelut eri lokaatioissa (no, onhan se vaihtelua sekin, kun oikein hiuksia halotaan) saavuttavat tylsyyskynnyksen katsojassa jo varsin aikaisessa vaiheessa.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Back from hell (Usa-93)

Entiset(?) kaverukset kohtaavat `Hollywoodissa`. Toisesta on tullut pappi ja toisesta `filmitähti`. Tosin `tähti` asuu vinttimurjussa ja on unissa ja todellisuudessa murhaava, sotkuvaatteissa kulkeva raunio. Hän on tehnyt diilin vanhan vihtahousun (kai jossain päin Suomea vastahousu) ja tässä on tulos. Ja nyt pappikin sotkeutuu `bisnekseen`.. Pöljää satanismia, pöljää okkultismia.

Tunkkaisen huono ja tylsä teelmä, jota kohtaus jossa Holy Biblestä kohoava mustakynsilakkainen pitkäkynsikäsi kuristaa (ja alempaakin puristaa) pappia (ja jälkeenpäin musteista verta(?) sivuiltaan ilmassa pläräillen kuivattelee) nostaa elokuvaa muutaman millin. Eli ei silmillä havaittavan verran.

Demonisoituneen poliisin monologi (nauruineenkin) tylsä ja pitkä. Lopussa moottorisahapapin ilmestyminen jonkinlainen ideavilahdus, mutta ei pelasta paljoakaan. Elokuvassa parasta lähes koko ajan `meininkiä` `ohjaileva` syntetisaattoriurkuilun ja `(pata)rumpukoneen` `teema`..


sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Piilopirtti (Suomi-78)

 Ensin vähän `järkytyin` kun Erkki Liikanen ja Leo Lastumäki lauloivat (Lastumäkikin lauloi hyvin) `ihan naamoillaan` elokuvan tunnaribiisin, mutta biisihän oli hyvä! Kuten oli myös myöhemmin elokuvassa tuleva Lastumäen laulama `luonnonylistyskappale.` Kumpikin tulevat hyviin paikkoihin. Seppo Huunosen viimeisin ohjaustyö Piilopirtti on näppärä, jopa loistava komedia, useita näppäryyksiä sisältävä elokuva, joka on ihan kiva kesäinen välipala, kiva kesäkomedia (argh! melkein yhtä paha kuin `kiva kesäkaupunki`, mutta ei läheskään yhtä paha) jonka kyllä katselee tällaisen uneliaan turruttavan kesäsunnuntain helteessä ja rauhassa. Ja muulloinkin. Testattu on. Monesti. Juoni: Kaksi miestä lyö kolmannen kanssa (Kauko Helovirran esittämä pujopartapahis) vetoa että pystyvät viettämään `paheettoman kuukauden` maalaismökillä. Tulos: Yllättävästi ei vaivaannuttavaa menoa, maalaismaiseman, maalaisidyllin (lähinnä lauluin plus niine maisemineen plus niiden paheiden) ylistäminen meni minuun ainakin nyt. Ja vahvasti. Miesparivaljakkoa näyttelee Leo Lastumäki ja Erkki Liikanen. Lastumäki on oma vahva itsensä eikä Liikanen ollut niin huono kun muistin. Oikeastaan hän oli yllättävän hyvä. Myös elokuvan naiskolmikko (Ritva Valkama, Petra Frey ja Anu Panula) vahvoja. Elokuva sisältää melkoisesti oivaltavia dialoginpätkiä, esim typerähkön ja näppärän (/näpäytyksen) sekoituksen (avioliittoinstituution arviointia: "Eipä ole minulla ollut ennen treffejä kirkossa." "Minulla oli kerran. Viisi vuotta siinä meni." ja: "Minä luulen että siihen riittää pelkkä tahdonvoima." "Minä luulen että siihen riittää pelkkä `tahdon`.") tai silkkoja typeryyksiä- outuksia: "Olikohan Huckleberry Finnillä koskaan krapulaa?" Mukana myös oivalluksia tyyliin "Kiroilu on henkinen kaasupurkaus, henkinen pieru." Lisäksi käytetään mm elokuvakameraa vasarana. Elokuvan ihan ensimmäinen kohtaus on nerokkaanraadollinen, raadollisennerokas kuvaus kalsarikännäämisen kauhuista: Sammunut käsi ja keho kaataa kaljatölkkiä pulputtaen lattialle nojatuolista. Ja kohta myös voileipä lätsähtää lätäkköön. Hyvä aloitus. `Vihonviimeisessä` kohtauksessa pikku punamökki heiluu aavalla, harmaalla merellä; Irtiottofantasiaa sekä pieni punainen mökki maailman merien myrskyissä- konkretiaa. Pieni on kaunista, värikästä, periksiantamatontakin, mutta ympärillä on tosiaan rannaton harmaus ja mökki heiluu holtittomastikin. Mutta ehkä he pääsevät `perille`... Hyvä lopetus.
Ja näiden välikin skulaa hyvin. Oikein hyvin. Ja sen päivän politiikka-liike-elämäkorruptiokiemuroita tuo esiin lause: "En ehtinyt edes Saloraa saamaan.."


Elokuvahistoriahan on täynnä 'maalaisliioittelua` (varsinkin komediat), mutta aina näihin päiviin asti tv-sarjat ovat jatkaneet tätä tonttia: Pikkupaikkakunnalla on  nuorta ja vanhaa populaa, ja juonittelua kuin pipoa (Emmerdale), pikkupaikkakunnalla, ja vähän suuremmallakin on omasyntyistä ja muualta tullutta rikollisuutta yli äyräiden (Sydämen asialla,Yön kuumuudessa). Tai sitten vastaava paikkakunta on puolisurrealistinen (Rooman sheriffi) tai täyssurrealistinen (Twin Peaks).
Piilopirtissäkin tätä liioittelua on. Väkeä on aivan liikaa tuonkokoiselle paikkakunnalle, vaikkakin on kesä kesävieraineen. (Sillä kesällähän nämä yleensä tapahtuvat, niinkuin nytkin. Hilman päivät taitaa olla ainakin Suomessa poikkeus.) No, tuovathan ne lisää väkeä, ja varsinkin lisää eksentrikkoja näyttelijäkaartiin ja sitä kautta värikkyyttä. Piilopirtissä tämä varsinainen väen lisäys tapahtuu kuitenkin matkailun kautta: Paikkakunnalle saapuu bussilasti erimaalaisia vieraita, joille rakennetaan aikamoisen nopea, mutta värikäs potpurri kaikenlaisista suomalaisista tavoista (joka pikku juttukin erikseen hinnoiteltu) yhden illan aikana. Tässä on mukana jonkinlaista Spedemäistä karnevaalisuutta ihan hyvällä, tosin pöhkön nopealla tykityksellä. (Koko matkailukohtaus kuitenkin liian pitkä ja siinä on pitkittämisen ja päälleliimauksen vahvaa hajua ja makua. Se katkaisee elokuvan lennon pitkähköksi aikaa, mutta sen jälkeen tuleva loppunousu on taas vahva ja teos pelastutuu `kuiville`.) Jossa mukana, myöskin Spedemäisesti piikittelyä tällaisen matkailuorganisaation suuntaan.

Kliseinen, kömpelökin, mutta (tänään) tähän tilaan, tähän jätkään mätkähti. En ole koskaan oikein pitänyt Huunosen elokuvaversiosta Veikko Huovisen Lampaansyöjistä (vähän sellainen ylös-ulosluenta romaanista, vaikkakin Lastumäki ja Heikki Kinnunen rooleissaan hyviä), pidän tästä Piilopirtistä huomattavasti enemmän. (Itse asiassa Piilopirtin huumoriosasto (paitsi matkailuosuus) paranee kerta kerralta. Ainakin vielä. Varsinkin huumoripuoli iskee nyt paremmin, terävämmin kuin silloin joskus, vuosien takaisella, edellisellä katselukerralla. Olen katsonut tämän viime aikoina yllättävän monta kertaa. Itse asiassa koko elokuva paranee kerta kerralta. Alan pitämään tätä unohdettuna ja varsinkin väheksyttynä, aliarvostettuna komediaklassikkona.) No, nyt alkaa jo pikkuisen soppa tökkimään, mutta onpa tätä katsottukin! Ei tietenkään yllä Huunosen edelliselle, loistavalle Karvat-elokuvalle. Ei läheskään. No, mikä nyt yltäisi, mutta miesteema eri muodoissaan on Huunosella  mukana kaikissa kolmessa elokuvassaan. No, Lampaansyöjissä ja Piilopirtissä lampsitaan aika samoissa jalanjäljissä, mutta eri suunnilta lähestyen.

 P.S. Terävää ja pehmeää nostalgiaa. Piilopirtti on unohdettu komediahelmi, pehmeää ja terävää nostalgiaa joka yhdistää nykyään unohdetun, ei-todellisen (koskaan) ja typeränkin maaseutuihannoinnin nykykatsojan sumuiseen nostalgisointiin. Mutta kyllä silloin oli oikesti paremmin, punk-jyrähdyskin juuri tulossa, vähän jo pirtin puolellakin...

P.S 2. Seppo Huunonen on mm kuin Spedekansan (Spede-elokuvista pitävät, kuulun joukkoon) Anssi Mänttäri, ja tämä on kehu. Kaikille osapuolille.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Goodbye, see you tomorrow (Puola-60)

Janusz Morgensternin hyvällä visuaalisuudella visioima ja Zbigniev Cybulskin päänäyttelöimä osa-käsikirjoittama Goodbye, see you tomorrow on vilkas ja raikas rakkaustarina ja nuorten aikuisten kuvaus. ("Kuka olet?" "Prinsessa Soraya." "Ja minä olen Persian Shaahi." "Se on mahdotonta." "Kuinka niin?" "Koska silloin minun pitäisi tuntea sinut..")

Virkistävästi varsinkin Gdanskissa, sekä myöskin Sopotissa kuvattu elokuva tuo vähemmän elokuvissa nähtyä kaupunkikuvaa esiin. Vahva syy miksi Gdanskissa ollaan on varmaankin teatterimaailma. Nuori Cybulski johti siellä Bim Bom- teatteria. Elokuvassa nähdään pariin otteeseen `käsiteatteria`; mustaa taustaa vasten kuvatut, valaistut kädet koittavat esim ottaa perhosta kiinni tai kallistavat viinilasia mustaan, pimeään suuhun. Komeannäköistä. Teatterimaailmaa sivutaan myös silloin tällöin ilmestyvän nukke`hahmon` kautta. ("Sinä olet aina yksin huoneessa. Kukaan ei huomaa sinua." "Sinun ei tarvitse hävetä uniasi.") Taidepuolta lisää: Suljetun Kellari-jazzravintolan pöydille nostetut tuolit ovat kuin taidenäyttelystä. Hienoa (tarkoituksellista?) asetelmallisuutta. Mustavalkokuvaus vain korostaa tätä (taide)elementtiä.

Cybulskin ja nuoren naisen, diplomaatintyttären rakkaustarina vie filmiä. ("Romeo ja Julia, heitä ei ole todellisessa elämässä."  "He ovat olemassa, mutta heillä on toiset nimet.")

torstai 21. heinäkuuta 2016

Dream Stalker (Usa-91)

Speedway-motocrossmestarismies (jompi kumpi, lajitietämys tänään täällä `nollassa`) kuolee ja tyttöystävä alkaa näkemään hemmosta häiritseviä unia. Tai, tosin, on nähnyt niitä ennenkin, ja aina liittyvät kuolemaan. Tyttöystävän kuolemaan. Mutta nyt, kuolemansa jälkeen, motoristi alkaa ilmestymään urheilusotisovassaan yhä useammin ja yhä sumuisemmissa merkeissä. Mutta hän ei ole vastuuton kalmonakaan. Sillä hän käyttää kondomia kalmonakin ("Just in Case.") Ilmeisesti, ettei syntyis zombeja, tai edes puolizombeja. Tosin - "Shit, it broke!...oh, well..."
Ja tyttö alkaa käymään (saksalaisaksenttisella) psykiatrilla, ja/mutta unet jatkuvat...

Ihan onnistunut kauhuisan, kauhuhkon, varsinkin gorehkon (no, ysäriset sinisumuvisiot aika vaikuttavia),  straight to videoilun ja tv-draaman sekoitus. Mainitsemisen arvoinen on myös motskarimiehen tytölleen ennen kuolemaansa antama 'ihastuttava` soittorasia, jossa nuken, klovni-ilveilijän ja vuohisarvien yhdistelmä huojuu ja musisoi softisesti kun vääntimestä vääntää... Ja kai tässä jonkinlaista latteaa satanismia, okkultismia on.

P.S. En tiedä onko tää vanha vitsi, varmasti on, mutta tuosta Just in case- lausahduksesta saisi `mainion` Huumorietsivähahmon nimeltään Justin Case. Tarkistelisi leffassa Columbomaisesti johtolankoja yhä uudestaan ja uudestaan...