lauantai 24. kesäkuuta 2017

Honeymoon with a stranger (Usa-69)

Vaimo saapuu Italiaan uuden (tunteneet kolme viikkoa) rikkaan (vaimon sanoja vääntäen `ei varakas, vaan rich-rich`) miehensä kanssa vanhaan, miehen omistamaan linnaan. Miehellä on kuulemma plantaaseja (joissa ei ole käynyt) ympäri maailman, ja ei hän ole koskaan käynyt tässäkään linnassa!!?? No, eka yö on kiva, mutta aamulla nainen huomaa että mies on häipynyt. Ja häipyykin pariksi päiväksi. (Ekana yönä elokuvassa suukotellaan ja lähistölllä olevan tietyömään räjäytykset täristävät taloa ja paria [`What a kiss!`],[ tämä räjäytysteema muutenkin jaottaa elokuvaa hyvässä ja pahassa, hyvässä draamassa ja huonossa huumorissa], sitten tämä häipyminen ja poliisit paikalle..) Ja kun poliisipäällikkö on talossa paikalla, niin mies palaa paikalle, mutta on eri mies... `He´s mad, man is absolutely mad!...Or you think I am?"- "Inspector, this woman is mad, very mad.." Tässäpä on Inspectorilla täräyttävä probleema, kun vaimo (I`m not a woman, I am a wife!) vielä pyytää Inspektooria heti illalliselle, ja äijä suostuu..

Mutta puolivälissä isketään huijauskortit pöytään. Tämä tv(!)-tuotamto on kovaa kamaa ja kaartia: kuuskytluvun loppu, seitkutluvun alku oli amerikkalisen tv-trillerin, välillä kauhun, kulta-aikaa. ja tämä tuotos sujahtaa siihen ajanjaksoon ja genreen loistavasti: Meininki on mystistä ja Vaimoa esitää Janet Leigh, Inspektooria Rosanno Brazzi ja miehen sisarta Barbara Steele! Leigh loistaa.. Ja Brazzi yllättävän hyvä Poliisipäällikkönä. Häntä olisi voinut, pitänyt käyttää gialloissa, italocrimeissä.. Ja perinteisen hyvä on myös Steele sekosiskona. Ja hulluuksia ja huijauksia heitellään puolelta toiselle! Hyvää lankakerää kehitellään.. Käännöksiä riittää, mutta ei liikaa, juuri sopivasti. Loppu "yksinkertaisessa" ratkaisussaan nerokas. En mä tätä tosiaan kauhuksi kutsuisi, mutta tanakaksi trilleriksi.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Suviyön Salaisuus (Suomi-45)

Luulin tämän olevan leppeä, lempeä ja leppoisa Suviyöelokuva, kun nyt  Juhannuksena vielä tv.ssä esitettiin. Ajattelin että Suviyön Salaisuus on joku kesän luontomystiikkaan liityvä juttu. Mutta tämähän olikin melkoisen Synkkä Salaisuus, ja koko elokuvakin suht synkkää tavaraa: on Helsingin huithapeli-jokakesäuusityttö-naistenmies-ylioppilasta, joka palaa kesäksi kotikonnuilleen ja juuri hänen aiheuttamaansa synkkää salaisuutta (naisen syksyhylkäys, joka on johtanut itsemurhaan), papin salasuhdetta, kaikenlaisia rahaongelmia. Muutenkin pikku kylä ja kirkko on epäuskottavasti esitettynä muka kaikenlaista peittelyä ja salaisuuksia täynnä. Mutta kyllä sitä leppoisuutta ja lempeäkin on lopussa luvassa. Hieman huteran epäuskottavasti esitettyä sekin. Tätä huteruutta aiheuttavat hutera käsikirjoitus, hutera toteutus, hutera ohjaus (Eino Karin ensi ja ainoa ohjaustyö), huterat näyttelijäsuoritukset. Huteruutta horjuttavat änkyrävaaria, mutta oikeudenmukaista sellaista esittävä Topo Leistelä ja pääosanaista, taloon tulevaa piikanaista, orponaista, esittävä Aija Vilanto on ihan ok hurmaavana, kesän kukkeana, hauraana, mutta hyvänä ihmisenä. Vilanto ei tehnyt kuin kaksi elokuvaa. Ihan ok:oita ovat myös Erkki Uotila jäykkäpappina, mutta tietenkin hyvänä sellaisena, sydän sykkii ja löytyy, ja kyllä hulivilipoikaa esittävä Eero Esko (myöhemmin Esko Saha) on roolissaan jonkinlainen. Suomielokuvan peruskaura, rehdit ja rehevät renkiroolit tekevät elokuvasta edes vähän sympaattisen, Vilannon hurmaavan/hauraan roolin lisäksi. Mutta yleensä näyttelijätyöt ovat ulkoaopetellun kankeita. Näin on kysymys näillä edellä luetelluillakin, mutta heillä hieman vähemmän jäykkiä. Huumorin, huumorihahmojen lisääminen olisi tehnyt elokuvalle hyvää ja terää. Nyt on kuin raskas matto lepäisi lähes koko elokuvan, tarinan päällä.

Elokuvan juoniläjä, juonikasa on nimenomaan epäonnistunut, epäuskottava mössö, massa; Kanttorin orpotytär, nuori nainen tulee taloon piiaksi ja törmää heti, jo matkallaan taloon, tähän hyvään, mutta jäykkään pastoriin. Talo on täynnä pahuutta, peittelyä, salaisuuksia, vähän hyvyyttäkin, kuten koko kyläkin. Kuten on jo tullut mainittuakin. Mutta  elokuva itse on se varsinainen toistaja, tukkija ja täyteenahtaja; pieni kylä, vähän ihmisiä, paljon pahuutta. Tämä olisi voitu toteuttaa paremminkin (esim edes pienen pienellä kieliposkisuudella, satiirilla, mutta eihän sellaiset oikein olleet senaikaisen Suomielokuvan `valtteja`), mutta nyt se jää tosiaan tukkoon. Jonkinlaista camppia elokuvasta ehkä löytyy, mutta sekin kovin kuivaa. Sitten seuraa kodinperustamisrahojen ihmettelyä, orpokodin perustamissuunnitelmaa, ristiinrakastumisia...

Mutta kyllä tämän ajan ja surkean sääntappajana kertaalleen katsoo. Pieniä ilon pilkahduksia silloin tällöin, lopussa lempeä.

P.S. Elokuvassa on Masa Niemen (tässä krediiteissä aidolla nimellään Martti Niemi) sekä Ritva Arvelon debyyttiroolit. Niemi vilahtaa nopeasti pari lausetta pamauttavana kauppiaana ja (kreditoimaton) Arvelo näkyy  pari kertaa ilmestyvänä uniaaveena!!

torstai 22. kesäkuuta 2017

Blood Feast (Usa-63) Blood Diner (Usa-87)

Vuosi 1963 oli hyvä, historiallinen vuosi. Silloin ilmestyi ensimmäinen varsinainen, `virallinen` splatter-elokuva, legendaarisen Herschell Gordon Lewis`in (RIP) legendaarinen Blood Feast. Se oli ja on ihan mukavan suttuinen (liikaakin) ja ihan mukavan huonosti näytelty (liikaakin) muinaisen Egyptikauhun tuonti viiskytluku-kuuskytluku Amerikkaan. Hyvää elokuvassa on pää"egyptologin"/ ruokaloitsijan Fuad Ramsesin (Mal Arnold) raivoisa isosilmä-kulmakarva"näytteleminen", kökkö dialogi eikä elokuvan historiallista arvoa ja merkitystä tietenkään käy kiistäminen.

Onkin hienoa huomata kuinka hyvin Jackie Kongin ohjaama komediaversio on jäänyt mieleeni. Ja huomata (jälleen), kuinka hyvä se useilta osiltaan on. Vaikka edellisestä katsannosta on vissiin parikymmentä(!?) vuotta, niin monet pienetkin yksityiskohdat, ihan joitain ilmeitä myöten, olivat jääneet mieleeni.
Blood Diner on siis Blood Feastin jälkeläinen parissakin mielessä: Alkukertomus tapahtuu vuonna-63; Murhaaja ("armed with meatcleaver in one hand and his genitals in the other.", radion uutisselostaja selostaa) mellastaa lähiössä. Ja kertoo `muinaiskauhupalvonnan` pikakurssin erilaisine esineineen kahdelle sukulaispojilleen. Ja kuolee... Kuten `Feastissakin  ("Egyptian feast!"), tässäkin on kyseessä ruokatoiminta ja muinaisjumalattaren palvonta ja nostatus.
20 vuotta myöhemmin pojat nostavat enon haudasta (luurangon aivot ampaisevat, lentävät kallosta heti esiin,ovat siis säilyneet!!) ja pojat perustavat pikaruokalan uudella otteella. Tästä muodostuu "maittava" kauhukomedia `Mitä ne oikein syöttävät siellä (vege!!!)ravintolassaan` - `Purkissa olevat aivot (vahvistettuina silmillä ja puheäänellä!!) antavat käskyjä (jopa puhelimitse!!)`-"genreillä" sekoitettuna. Lisättynä Frankenstein-hirviöttärellä-Jumalattarella.

Nyt näytteleminen on kautta linjan taidokkaan kieliposkista, Jenkki-ruokakulttuurista väännetään raivoisaa, splättäistä vitsiä (vegetaristit syövät innoissaan tietämättään [ihmis]lihaa) ja elokuva  yhdistää kumman onnistuneesti viiskytluku ja kasariestetiikan 80-luvulle. Varsinainen splatter tyhmää, typerää, toisteista erästä kädetöntä (kaikin, kaksin puolin) autokuskikohtausta ja loppua lukuunottamatta. Mutta satiiririsplatterina, splattersatiirina elokuva toimii.

Mukana myös topless-aerobic-cheerleader-massacrea (massacre-miehellä Reagan-naamari) ja wrestlingiä Little(?) Jimmy Hitleriä(!) vastaan. Ja Dino Lee `King of white trash` rokkaa keikalla. Bändissä kaksi natsikitaristia ja kaksi natsisaksofonistia(!) tekevät heiluntakoreografiaa!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Le Pont du Nord (Ranska-81)

Ohjaus: Jacques Rivette

Uni ja peli, uni ja aarre...

`Toisilleen tuntemattomat`, kaksi eri-ikäistä naista (oikeasti elokuvamaailman `ulkopuolella` äiti ja tytär, Bulle ja Pascale Ogier), salkut, lehtileikkeet ja - konkreettiset - kompassit ja kartat kulkevat pitkin poikin Pariisia miehen (Pierre Clementi), miesten perässä. Naiset ovat välillä miesnimisiä, välillä naisnimisiä ja useiden miesten nimi on Max. Maximum Security.
Elokuva on uniikki fantasian, sadun ja salaliittojen sekoitus. Ja jonkinlaisen gangsteroinnin. Pelin, terrorismin ("Real life is reign of terror.") ja vankilan muistelus ja selvitys. Avainsana on Peli.
Le Pont du Nord on pelimäinen, rivettemäinen elokuva joka saattaa yhteen nämä naiset ja soppa syntyy. Hiljaisella tulella, hyvä tulee.. Elokuva perustuukin erääseen vanhaan lastenpeliin ja tämä yhdistelmä peli, kompassi, kartat, siitä muodostuu muheva mielen, miehen, naisen, kompassin, kartan kartoitus. Mielen peli.
Vanhempi naisista on ollut vankilassa, juuri aamulla vapautunut, ja joutuu nyt (ja aina?) elämään kaduilla, kodittomana, vailla minkäänlaista asuntoa, paitsi ulkotilat, ulkoilma, koska hän ei pysty hengittämään sisätiloissa.

Elokuva tapahtuu lähinnä Pariisin rakennustyömailla ("He ovat purkaneet sen." "Jos he rakentavat sitä uudelleen.") ja joutomailla. Eräälläkin sellaisella on hylätty kirkko majakkana maisemassa, pelin osana. Muutenkin elokuva `elää` jonkinlaista joutoaikaa, ennen jotain. ("Luonto on menneisyydessä." ja saasteista sanotaan: "Savua ilman tulta.") Pariisin patsaat ovat paksussa roolissa elokuvassa, tarinassa.

Le Pont du Nord on kuitenkin aarteenetsijöiden elokuvaa, pelimaailmaa jossa `suoritetaan tehtäviä.` Vastaan tulee esim kipsikätistä veitsenheittäjää ja tultasyöksevää liukumäkilohikäärmettä.

`Unen, aarteen, pelin loppu?`

torstai 15. kesäkuuta 2017

Slaughterhouse Rock (Usa-87)

Pahuuden pilvet tuovat yhä pahempia painajaisia nuoren miehen mieleen ja `arkeen`, pian muutkin niitä näkevät: Hirviön hiippailuja, palavaa sänkyä, goren kouraisuja: kiduttajakenraalia, rottia, rocklaulajaa...
Nämä pilvet tulevat `lakkautetulta, lopetetulta` vankilasaarelta, oikein Alcatrazilta, ja nuori mies näkee unia, tosia kaikista(!?) siellä kuolleista henkilöistä! Joten alkujunnauksen jälkeen lähdetään porukalla selvittämään saarta ja sen mysteereitä...
Siellä sitten hidastetutusti törmätään siellä kuolleen rock-laulajattaren (Toni Basil) auttavaiseen haamuun ja miehen veli muuttuu kannibaalimonsteriksi..


Tämä Teurastamo-Rock, Vankila-Rock on kovin kuivakkaa menoa. Odotin edes `ei kai vain`- tyylistä , kauhujatkoa lupaavaa latteaa lopetusta, mutta loppu oli sitäkin surkeampi, latteaakin latteampi. Litistynyt, latistunut, lössähtänyt, lässähtänyt pannukakku.


P.S. Devo-yhtyeen musiikki piristi pikkuisen.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

When the cat comes... (Tsekkoslovakia-63)

Kaupungin jokapaikanhöylä-vanhus kertoo koululaisille tarinaa siitä kun hän oli haaksirikkoutunut kummaan kaupunkiin. Siellä hän törmäsi Dianaan, maailman kauneimpaan naiseen ja aurinkolasipäiseen kissaan.. Kissan`silmiä` ei saa ottaa pois, mutta ukkopa otti. Ja kadotti, menetti Dianan...

Mutta kohtapa kaupunkiin tulee sirkus jonka mukana ovat `Diana` ja aurinkolasikissa. Sirkuksen johtaja on ihan ukon näköinen.
Sirkusesitys on pitkä,  valtava visuaalinen ilotulitus: Kengät, housut, takit, hatut lentävät, liikkuvat yhdessä ja erikseen, maassa ja ilmassa, ilman kehoja. Taikuri leipoo kakun päässään savuavassa silinterissä, kengät hyppäävät narua, potkivat palloa, tirehtööri-kapellimestari johtaa ilmassa leijailevaa gramofonia.. Jotkut hahmoista edustavat kaupunkilaisia: Yhdellä on päänään elokuvakamera, toisella kiikarit. Ruumiiton vaatemies ampuu kiväärillä, jousipyssyllä `linnun.` Esityksen lopussa trapetsilla istuva Diana ja kissa muuttavat kaupunkilaiset eri värisiksi; Uskottomat keltaisiksi, valehtelijat violeteiksi, rakastuneet punaisiksi... ("Wow, and how?!")

Loppu tähän visuaalisuuteen verrattuna vähän laskusuunnassa, mutta korottaa yhteisöllisyyttä. Enemmän ehkä aikuisten elokuvaa, aikuisten fantasiaa pettämisteemoineen sun muineen, mutta lapset lähes kollektiivisesti tässäkin, tämäntapaisessa tarinassa taas toimijoita, pyhiä, puhtaita, viattomia.. Mutta onhan siinä mukana totuuden tilkka.

torstai 8. kesäkuuta 2017

The Witch`s Mirror (Mexico-60)

Tää on näitä `hullu tohtori yrittää luoda onnettomuudessa ruhjoutuneelle vaimolleen uudet kasvot, uuden ihon.`Mutta miehen surmaama ex-vaimo kummittelee, tämä vie elokuvaa pikkuisen pois tavanomaisuuden suosta. Kummitustalokikkoja riittää, mutta ne puolustavat kyllä paikkojansa. Harvinaisempi idea on savuavat kukat.

Lopun "yllätys"käännesuma vähän haukotuttaa. Yhtä käännettä jäin kuitenkin kaipailemaan.

Kauhun ja sadun ei ihan onnistunut yhtälö. Lopussa paljon pikkukivoja, kökön kekseliäitä pikku-goregageja.


P.S. Vielä tulossa joskus arvio erittäin hyvästä Mexi-kauhuelokuvasta, `Ihmissusi pianistina`-saagasta Man and The Monster (-59). Tanakka, tunnelmallinen.