perjantai 22. kesäkuuta 2018

House of The Dead aka Alien Zone (Usa-78)

Ja onhan tällä Suomi-vhs-nimikin. `Kuoleman Talo`, tietenkin.

Tällä elokuvalla on jotain kulttia ja mainetta, tämä täällä ihmettelee, miksi.

Tällä episodielokuvalla on hyvä lähtöidea; Mies eksyy ruumishuoneelle, ja sitten hän ja katsojat saavat kuulla neljä eri kuolemaa, neljä eri tarinaa. (Viides tarina on tää eksyminen.)
Ensinnäkin elokuva on tylsä, tylppä, typerä ja tyrivä (nää adjektiivit voi kuvata episodeja järjestyksessä kautta kokonaan), sen vuoksi että pahin juttu tässä jutussa on se että elokuva on usein, liian usein, erittäin usein pirun pimeä, ei tahdo saada selvää. Tekijät ja katsojat voivat ehkä ajatella että tämä kuvaa `hyvin` tätä `Alien Zone`a, pimeää puolta, mutta ei loputtomiin. Ei ainakaan tämä katsoja. Liikaa selväksisaamatonta pimeyttä on liikaa selväksisaamatonta pimeyttä.

Mutta entä itse tarinat sitten? Ensimmäinen, `Lapsivihamielinen opettajatar kotonaan` omaa tavallaan tavallisen, mutta tavallaan oivan kummallisen lopetuksen.
Toinen on täydellisen typerien ihmisten typeröinti. Amatööri-kotikuvaajalla on jokaisella ensitrefillään elokuvakamera esillä surisemassa. Lyhyeen aikaan sullottua pahinta paskaa. Paskalla idealla. Paskalla toteutuksella. Paskalla näyttelemisellä. Varsinkin pääosapökkelömies.
Kolmannessa kaksi etsivää ottaa tylsästi "yhteen"; brittiläinen teeviiksijäykkyysnarina kohtaa keskuteluissa jenkkiläisen krapulapartaörinän, kun nämä kahden maan etsivät yrittävät keskusteluissaan selvittää erään tapauksen, ja ehkä enemmänkin. Ei niin karmea kuin edellinen, lopussa kuitenkin kaivattua kyynisyyttä, mutta kuitenkin tarina siitä mitä tällainen tylsistely on. Tylsimmillään. Pahimmillaan. Ehkä ennustettavimmillaankin. (Itse en ihan tällaista odottanut. Eli jotain kuitenkin on tässä episodissa.) Mutta miten tään rumasti sanois, ruosteinen tarina tylsällä lopetuksella.
Viimeisessä vittumainen mies joutuu piikikkääseen hissikuiluhelvettiin, ja on ensimmäisen tarinan ohella (nyt jopa koko ajan) onnistunut episodi, hyvä kierteisä (näin jalkapallokisoja kerratenj) lopetus, mutta silti: Puhun nyt kuin Politiikko Kansan Asialla: Puhun nyt kuin ajansäästäjä, kansanvalistaja ja kunnon kulttuurivaikuttaja: Jättäkää väliin! Siis koko p*ska!


P.S. Ai niin, entä se mainittu Viides Episodi? No, sehän se vasta onkin sitä pirun pimeää "katsottavaa!"









sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Verboten! (Usa-59)

(Sota on keskittämistä, elokuva on keskittämistä; "What is cinema?" Film is like a battleground." Näin vastaa Samuel Fuller kysymykseen Godardin Hullussa Pierrot`issa.) Samuel Fullerin parhaita ei ole myöskään Verboten! - Forbidden! - Kiellettyä!, itäeurooppalais- teatraalisesti kuvattu sotaelokuva, ja varsinkin sen jälkeinen sotaelokuva (sekin Itä-Eurooppa perintöä), ihmismielien koventumisista/murentumisista. (Itäblokkiohjaajat osasivat nämä kuviot, mukana erittäin voimakkaita Natsi-Saksa antipatioita, mutta koska tämä genre jatkui niin kauan, niin mukana myös tähän peitettyä Neuvostoliitto-antipatiaa.) Sodan kohdistaminen sen viimeisiin aikoihin ja varsinkin vain muutamaan sotilaaseen on tehokasta, mutta mielestäni tässä Fuller vie asian, sodan liiankin lähelle, liiankin teatteriin. (Alkuzoomaus kypärään, sen jälkeen muutaman miehen taisteluun aidoilla[!] pölyraunioilla = Tekee tästä teatteria, liiaksikin. - Sota on varmaankin myös opettelua, opeteltua, harjoittelua, harjoiteltua, mutta tässä liiankin lyhyttä, liian teatraalista, ilman ahdistusta. Tämä on halpissotaa, halpissotakuvausta, ilman tunnetta, tunteita. Vaikkakin sotilaita "parhaimmillaan" kutsutaan robottimaisiksi etenijöiksi [tai ainakin kulkijoiksi], niin tässä tuntuu, että sota nopeasti pois alta, että päästään niihin tunteisiin. Eikä sekään puoli ole kovin kummoisesti kuvattu.)

Sota on massiivinen, `maallinen`, mutta samalla myös suvullinen, perheellinen, yksityinen. Luulisi että parhaimmillaan kiteytyksen mestari (esim "mielisairauden", piilottamisen, vainoharhan klassikko Shock Corridor, ja tekihän hän uransa loppuunkin vielä kaksi tanakkaa tarinaa, toisen sodasta [The Big Red One], toisen `eläin`rasismista [White Dog] ja sen konkreettisen `kypäräkohdistuksen` [alkaa myös kypäräzoomilla] hän oli jo tehnyt halpisonnistuneesti Steel Helmet`issä [SIC]-51, Korean sota, sota taas tuoreeltaan) olisi osannut kiteyttää tässäkin, mutta ei. Sekä sota, että sen jälkeinen sota (ihmismielissä) on koottu ja kerrottu kuin juurikin näytelmässä, näytellen; Ja, mutta mikä näyttelemisessä vikana, ei mikään, sitähän se on enimmäkseen elokuvissakin, mutta tässä kaikki tapahtuu liiankin helposti, nopeasti. Ei elämässä, eikä sodassa varsinkaan, ne tietyt (ja `tietämättömät`/sietämättömät)  hahmot vain ilmesty kukin tarkasti vuorollaan, tai sopivassa kasassa, sopivasti sekaisin (sen verran, että katsoja käsittää, omaksuu, ei hämäänny) `areenalle`. Sodassa ei ole onnellista, pitkää, selittävää dialogia. Sota on.
Sota `selitetään` Verboten`issa rauniopölytyksellä (noin puoli tuntia), sodan jälkeen jälkeen keskitytään jo sodan aika alkaneeseen saksalaisen naisen ja amerikkalaisen miehen (`Verboten!`) rakkaustarinaan. Siinäkin keskittyminen heiluu ja huojuu, fokus on jotenkin kummasti sivussa, sivuhenkilöissä (tuo tietenkin `laajempaa` `lähestymistä`), mutta vieläkin sekavampaa (no, sota on sekavaa) on luvassa: Elokuvan sodanjälkeinen maailma on toista kuin sen nimi, juliste ja slogan ("A mad generation pawned in lust...consumed by hate where everything decent is verboten...forbidden!") huutavat: Nyt ei keskitytäkään rakkaustarinaan, vaan salaliittoiseen, natsinostalgiseen viharyhmään Werwolf ("Everything is hate!") kokouksiin, toimintaan ja tuhoon. Ja elokuva saa vähän uutta pahaa virtaa ja voimaa. Tosin rakkausteema on ujutettu tähän myöskin vähän väkisin. Elokuvan loppu palavine "Hitler verboten!"-teksteineen on tehokas.
Nää on vähän vaikeita asioita, toteuttaa; Sodan ja Rakkauden yhteensulautuminen. Tässä elokuvassa on hyvä tarkoitus, epäinhimillisen, epäkäytännöllisen ja epäonnistuneen natsimaailman "perusteellinen" perkaus ja purkaus. Sota on tunkemista ja tunkeutumista, ja sota on aina sodassa valitettavasti päähenkilö, sota ei ole sivuhenkilö, mutta tässä on tungettu liikaa puoleentoistatuntiin, oikeastaan koko kolmannen valtakunnan historia. Tähän on kökösti (mutta tunnepuolella selkeästi ja selvästi) lisätty Nürnbergin oikeudenkäynti, ja jotenkin tämän kautta rakkaustarina saa uutta `tulta`.

Fullerilla on muutamia mietityttävän mielenkiintoisia heittoja: Elokuvan SS-`sotilaat` (muita sotilaita ei juurikaan näytetä kuin rakeisissa uutisfilmeissä) ovat erittäin Wermacht-vastaisia (heidän helppo sanoa, sotilaat vielä sodassa tai palaamassa sieltä, kadoksissa tai kuolleet), kuten monissa muissakin kolmas valtakunta-teoksissa. ("Thank God!" "Thank SS, god has nothing to do with this.") Toiseksi, vaikka kyseessä on sodanjälkeinen, ihan selvästi anti-natsi-`talous`, niin Hitlerin kuvat ynnä muut sellaiset ovat pysyneet seinillä. Lisäksi amerikkalaisen sotilaan ja saksalaisen naisen suhdetta kutsutaan Saksassa aluksi "Candy bar-romance"ksi ja amerikkalaista sotilasta "Candy bar-Romeo"ksi. Hurjimmassa heitossaan Fuller vertaa keskenään Hitler Jugendia ja minkä maan ja ajan tahansa "juvenile delinquent"sia!

Ei tosiaan Fullerin parhaita, mutta ihan mielenkiintoinen teos loppujen lopuksi kuitenkin.

P.S. Amerikkalaisten komentopaikan seinällä tahaton tai tarkoituksellinen `viittaus` Fullerin tulevaan elokuvahistoriaan; Seinällä lukee Big Red One.




torstai 14. kesäkuuta 2018

Killing American Style (Usa-88)

"I can`t talk now! Listen to me! We have to get the money and move fast. I`m gonna send some money..." Ja puhe jatkuu ja jatkuu... (Kummasti puhetta riittää, vaikka `ei pysty puhumaan`)


Näin ihanan huonoa elokuvaa en ole nähnyt aikoihin, ehkä koskaan! Killing American Style on something else, jotakin muuta! Muualta.


Alussa JÄYKÄN länkisäärisen ""baletti""liikkeiset rosvot ja poliisit kyykkäävät ja jälkeäjättämättömästi ammuskelevat kunnes roistot jäävät kiinni. Mutta sitten seuraavaksi erittäin selvästi havaittava drag queen-"mama" ja hänen "auton alle jäänyt" miehensä vapauttavat bussilastillisen rikollisia ("Me emme voi mennä motelliin, meidän on mentävä taloon!"), mukaan lukien alku"taistelussa" mukana ollut "huipputiimi" pumpattuja pömppömahaisiakin lihaskimppuja-ja varsinkin ""huipputiimi"" ""huippunäyttelemiseen""  jo lapsena syntyneitä mestareita; Eli luvassa mm JÄYKÄN robottimaista päänkääntelyä ja ripaskakyykkäämistä, TÖNKKÖÄ toimintaa. Tästä alkaa seikkailu...: kampaamattomia kökkökiharaisia, pökköpörröpermanentoituja etu ja takatukkia, viiksiä, viskiöveriörinää, äijäisää paidattomuutta (tai tiukkaa t-paitaa revittynä), farkun vyötäröt vedettyinä kainaloihin, huonointa näyttelemistä ("huumorissakin") ikinä, JÄYKKÄÄ juoksua, TÖNKKÖÄ toimintaa... Näistä on seikkailu, toiminta tehty! Eli etu ja takatukka tärisemään ja baanalle!


Sitten roiston ryökäleet kaappaavat talon täydeltä bikinisiä scream queeneja, mutta myös perheen, jossa martial arts-isä, nokkela poika ja älykäs äiti. Koko klisee koossa. Näyttelijöistä löytyy Jim Brown (hän on ok), Robert Z`Dar (hän on JÄYKKÄ ÄIJÄ!). Lisäksi näyttelijäluettelosta löytyy seuraavanlaisia nimiä: J.R., Lorraine, Jessus Quebas ja Jessus Jr Quebas.


Tämä. On. TÖNKKÖÄ. Jälki. On. JÄYKKÄÄ. Kaikki. On. KÖKKÖÄ.


Samurai Cop`in ohjaaja Amir Shervan, Iranin Ihme on loitsinut loistoleffan, manannut mestariteoksen, noitunut neronleimauksen! Nyt ollaan älyttömän äärellä! Tästä ei tokene! Roskaa Tikunnokassa hiljenee, vaikenee! Ainakin vähäksi aikaa..

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Die Austernprinzessin (Saksa-19)

Ernst Lubitschin kolme kovaa mykkäkomediaa ovat: Die Puppe, Die Bergkatze ja Die Austerprinzessin.
Viimeksimainitussa Ossi Oswalda esittää Ossia, osterimiljonäärin ("En ole kiinnostunut." Victor Janson) mihinkään tyytymätöntä tytärtä. Hän rikkoo tavaroita jatkuvissa raivotiloissaan. ("Miksi heittelet täällä sanomalehtiä?!" "Koska kaikki maljakot on rikottu!") Mutta raivo jatkuu sekä epäonnessa, myös onnessa; Kun isänsä sanoo, että hän "ostaa prinssin" tyttärelleen, niin tytär huudahtaa: "Olen niin onnellinen, että voisin rikkoa koko talon!" Kuten kuuluu, tytärtä riesoo eniten aatelismiehen puute...

`Prinsessa` aloittaa `mieskoulun`, jossa hän oppii esim sen, että vauvalle ei laiteta talkkia ruoka-aukolle, suun seudulle, vaan `sille toiselle suulle`, siihen päähän mistä ruoka poistuu. Mutta kaikki prinssit eivät olekaan linnanherroja, vaan esim kerrostalomurjussa sukkapyykkiä vääntäviä ja kaljaa ja säilykesillejä juomaksi ja ruuaksi siemailevia ja syöviä miehiä. Ja häntä sitten ensiksi haetaan, ja hän tekeekin palvelijansa kanssa nopeasti valtaistuinkorokkeen parista pahvilaatikosta, verhoista ja romutuolista. Mutta häätaloon lähteekin palvelija, valeprinssi...

Osteriperheen talo on pröystäilyn parodia ja groteskikomediallinen nostatus: Sikarit ovat halkoja (ja niin halkoja, että palvelijoiden pitää pitää niitä mijonäärin suussa), aulan suihkulähteessä uiskentelevat linnut (joita paikalle kutsuttu `valeprinssi` yrittää kastuen kaapata), valtavat vaihtuvat palvelijalaumat  riisuvat, kylvettävät,  kuivaavat, kantavat, hierovat ja lopulta pukevat `prinsessan`. Talon sisätiloista on olemassa oikein karttakin! Avioliittointituutiollekin vinoillaan; Häävaunujen vetäjinä on valtava määrä hevosia, mutta itse seremonia Ossin ja valeprinssin välillä heitetään nopeasti pois papinhuoneen ikkunasta. Ja lopuksi raha raamatun väliin. Ja jos vielä takaisin taloon mennäksemme, palvelijoita on tosiaan pöyristyttävän paljon; `Pienillä` (oikeasti suurilla) hääillallisilla jokaisella vieraalla, ja jokaisella ruoka ja juomalajilla on oma, toistensa takana seisova tarjoilijansa. Kymmeniä ja taas kymmeniä. (Hienossa kohtauksessa `(hää)foxtrot epidemia` tarttuu heihinkin.)

Mutta ehtiikö vuokramurjun aito, oikea prinssi pelastaa tilanteen?  Ainakin hän lainaa rahaa frakki ja silinterihattu-ystäviltään. Tosin he seisovat jonossa, ja jonon viimeinen laittaa setelitukon liikkeelle prinsille, mutta jonon muut seisojat ottavat jokainen vähän päältä pois. Ja linnalle saavuttaessa känniset ystävät sammuvat vuoronperään puistokäytävän penkeille. Tällaisia kivoja koregrafioita on elokuvassa paljon. Mutta entä känninen prinssi, miten hänen käy kun hän tolvaa paikalle taloon kun paikallisia juoppoja autetaan kollektiivisesti, ettei känni katkeaisi... Ratkaisu on useiden naisten nyrkkeilyottelu, yhtäaikainen, jonka läpi mieskin törmäilee! ("Now is your turn!" "No!")

Oswalda ja Janson ovat osissaan loistavia, samoin (v)aleprinssiä esittävä Julius Falkenstein. Samoin olisi prinssiä esittävä Harry Liedtke, jos hänellä olisi enemmän elokuva-aikaa. Vinoilu on valloittavaa ja joukkokohtaukset  massiivisia, järjestelmällisiä ja innovatiivisia. Todella taidokasta tavaraa.















Die Bergkatze - Wildcat- Vuorikissa (Saksa-21)

Die Bergkatze tapahtuu vuorilinnakkeessa-sotilaslinnakkeessa ja sen ympäristössä. Siellä ympäristössä (ja kohta myös linnakkeessa) majaansa pitää vuoribandiittijoukkio jota johtaa villikkonainen Rischka (Pola Negri). Hänen villikkoutensa on vedetty tappiin ja lipputangon nuppiin, ylikin, mutta sotilaat maanrajaan, allekin; Sotilaat, johtajia myöten (varsinkin hän, he) ovat löysiä nössöjä ja bandiititkin vähintään kummallisia. Bandiittien hyökkäys linnaan päättyy sotilaiden ja bandiittien yhteisryyppäjäisiin, näytteleminen on molemmilla puolilla ihanan, ihastuttavan, tahallisen ratkiriemukkaan irvistelevää ja tärisevää, rakkauskohtaukset (Rischka ja Luutnantti), häitä myöten vedetään samalla absurdilla otteella.

Tämä Ernst Lubitschin loistava mykkäkomedia vetää melkein vertoja hänen Die Puppe-elokuvalleen (Saksa-19). Minkä Bergkatze juonen absurdisuudessa Pupelle häviää, niin hulluissa hahmoissaan se pääsee melkein tasoihin, mutta eri suuntiin kurottava komediallinen kritiikki, i(r)vailu vie Vuorikissassa voiton: Pilkan kohteeksi joutuvat mm pömpöösit pökkelösotilaat, rakkauselokuvat, vuorielokuvat, unikohtaukset.. Viimeksimainitussa rakastettu kysyy Vuorivillikkonaiselta "Kuuletko sydämeni pompotuksen?" ja ottaa takkinsa sisältä piparkakku kautta keksisydämen jota nainen alkaa syömään.. Sitten he lähtevät valkoiseen pehmeä ja kaarevamuotoiseen `lumitaivaaseen` `tanssimaan` lumiukko-orkesterin tahdissa.Ja koko unen ajan uneksija (eli tietty tämä Vuorinainen) pyörii ja pomppii kuin väkkärä nopeutetussa horkassa.

Vauhdikas on koko Bergkatzekin. Aivan kuten Pupessa vauhti ei juurikaan pääse laskemaan.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Dead Pigeon on Beethoven Street (Saksa-Usa-73)

Samuel Fullerin(!) ohjaama ja käsikirjoittama (usein[?] yksittäisenä elokuvanakin esitetty) tekele on hänen luomansa osa saksalaiseen Tatort-poliisisarjaan. Tämä oli ehkä eräänlainen Eurooppa-tunnustus, `mitali` hänelle, mutta hyvin himmeäksi se jää. Ja hämäräksi. Kyseessä on übersekava, sönkköinen ja sössöinen teos, jonka sekavuutta lisää vahvasti vielä se, että elokuvan englanninkieliselläkin ääniraidalla puhutaan paljon saksaa. Jopa siihen malliin ja määrään, että kun jenkkietsivä tulee Saksaan kuolemansyytä tutkimaan, niin hän puhuu kyllä välillä `jenkkiä`, mutta myös erittäin paljon saksaa. (Saksaetsivä puhuu aina saksaa. Vaikka jenkkipoika kysyy häneltä jotain `jenkiksi`, hän vastaa saksaksi. Niinpä he usein puhuvatkin sitten sitä saksaa. Aivan kuin ääniraidalta  kuuluisi humahdus kun jenkin puheen päälle pamahtaa saksaääniraita.) No, jo on asiakaspalvelua! Näin tapahtuu ainakin Espanja-dvd:n kohdalla, vaikka valitseekin enkkuääniraidan. Kuulemma löytyy myös julkaisua, jossa enkkutekstit löytyvät, mutta kun saksaa puhutaan, niin käännöstä ei ole tehty. Tai lukee vain `puhutaan saksaksi`...... Ja tässä `elokuvassa` kaikkien muidenkin kaikki dialogit on toteutettu tällä `80 % saksaa, mutta heitetään sinne sekaan randomisti muutama enkkulause väliin`-periaatteella. Kamalan kuuloista. Kamalaa. Kertakaikkiaan, kamalaa.


Ohjaukseltaan ja käsikirjoitukseltaan (vaikkakin Fullerin) tönkköinen teos. Samoin näytteleminen (Glenn Corbett, Christa Lang, Stephanie Audran, Anton Diffring, Alex D`Arcy). Elokuvan alun suht toimiva alkutekstijakso kestää muutaman sekunnin, samoin elokuvan lopun taistelukohtaus. Itse (tv-)teos on kyllä enemmän elokuvan mitoissa kuin sarjan osan, tunti neljäviis.
Ainoa hyvä puoli elokuvassa on Can(!)-yhtyeen musiikki. Se sykkii ja säväyttää.


Pitää katsoa uudestaan. Jos jaksaa. Löytää uusia juttuja teoksesta. Jos löytää.
(Sillä kyllä tämän puolimasokistisesti ehkä voi käsittämättömänä kuriositeettina, sivusilmäisenä sotkuna tai tyhmänä roskana katsoa.)


Kamala tekele. Kamalaa sotkua. Kamalaa jälkeä.


P.S. Tässä `elokuvassa` käydään myös elokuvissa; Elokuvateatterin aulassa mainostetaan Frank Zappan 200 Motelsia ja jotain Aku Ankka-leffaa, mutta katsomassa käydään Rio Bravo`a. Saksaksi dubattuna tietenkin...

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Savage Sisters (Filippiinit-74)

Kummallinen kombinaatio, guerillagenreily, naisvankilointi huumorilla! No, huumorointi ei onneksi osu naisvankilaan, se pidetään paskana paikkana. Mutta muutenkaan se ei oikein osu eikä uppoa.
No, uppoaa kylläkin. Kyllä se muissakin puolissa pykii. Toiminta on kyllä tämäkkää. Silloin kun sitä on.

Kaksi naista (Gloria Hendry, Cheri Caffaro) tulevat taistelemaan nimeämätöntäå valtiota vastaan. No, vankilaanhan siitä joutuu. Mutta ei pitkään, koska (toisiaankin vastaan taistelevat) vallankumoukselliset vapauttavat heidät. Ja taistelu voi alkaa uudelleen.

Perusporukkaista ja perusmättöistä toimintaa. Ohjaajana Filippo-Legenda Eddie Romero, näyttelijänä ja tuottajana (Romeron ohella) `paikallinen` suuruus John Ashley. Mukana myös paikallinen suuruus Vic Diaz. Sid Haig`kin heilahtaa.

Ei mikään mestarimättö, mutta katsottava. Bad Ass-dialogia viljellään vähän: "You are like piss in the wind, little man." "There are more than one way to skin a pussy."

Ashley sliizinä sovinistisikana ja muka vallankumouksellisena aikamoisen avuton, mutta sliiziviiksisenä selittäjänä lyömätön. (`Akteja` ei näytetä, mutta Ashyleyn niitä "ennustavia" pörröpulisonkisia, vistoviiksisisiä, pikkuboxerisia ja buutsijalkaisia punnerruksia ja niiden  jälkeisiä [samoilla iho ja  vaatekappaleilla tapahtuvia]) vatsalihaspumppauksia kylläkin. On se kova!

Peruskamaa, perustavaraa tämäkin elokuva.