maanantai 24. huhtikuuta 2017

Loser Takes All - Loma Monte Carlossa (-56)

Rossano Brazzi oli nelkytluvun, varsinkin viiskytluvun yksi romanttisten komedioiden miestähdistä. Seitkytluvulla hän vieraili, yleensä jonain Tohtorihahmona, muutamissa sleazisissa halpahörhökauhisteluissa. Näistä Tohtoroinneista tunnetuin on Frankenstein Castle of Freaks (vanhoista viiskytluvun tähdistä tässä mukana myös Edmund Purdom[The Egyptian], toinen vastaavan ura-kauhugenrekeikauksen tehnyt näyttelijä *), jossa hän tässä `vanhuuden vahanaamaroolissa` esittää, ei enempää eikä vähempää kuin itse Tohtori Frankensteinia. Muita Tohtorointeja ovat Lucio Fulcin Young Dracula ja Alberto De Martinon Formula For Murder. Isoin kauhuosa löytyy Omen Kolmosesta. Loser Takes All`issa hän esittää vaisua kohkaajaa, vaisua romanttista kohkaajaa.
Eikä naispääosassa esiintyvä Glynis Johns ole paljon sen kummempi. Perustuu muuten Graham Greenen tekstiin, eikä sekään ainakaan tämän elokuvan perusteella ole kovin kummoista. Vaisua slapstickia.

Maitoa ja Sikareita. Brazzi ja Johns esittävät `nuorta` paria (Brazzi syntynyt 1916, Johns -23) jotka lähtevät hää kautta pelimatkalle Monte Carloon. Brazzi on numeromies, firman tärkeä tekijä, joka Robert Morleyn esittämän, maitoa ja sikareita siemailevan Isopomon `käskystä` lähtee tähän pelipaikkaan nuorikkonsa kanssa.
Seuraa värikkään väritöntä, värittömän värikästä seikkailua pelipaikoilla. Värikkyys tulee siitä että elokuva on kuvattu Monte Carlossa. Värittömyys, no värittömyydestä. Juonessa ei kovinkaan paljon erikoista, mainittavaa: Välttelyä, vaisua seksiviittausta, punastelua, poukkoilemista, pelaamista.. Tuo maito ja sikari-miksaus kuvaa hyvin elokuvan palikoiden (varsinkin pääpari) yhteensopimattomuutta.

P.S. Kyllä mä mieluummin tuon `vanhuuden vahanaamailun`, Frankensteinin Hirviöt katson kuin tämän. Vaikka Hirviöintikään ei ole genressään kovin kummoinen, palikkamainen sleaze-sotku.
Mutta kuitenkin möyrinnässään, möyhinnässään muistettava. `Kaikki` Hirviöt mukana!


P.S.2. Rahan väsytysvoitto. `Hävettäen` on myönnettävä että tämä rahanylistyselokuva (sitähän tämä on, sitähän nämä ovat) on muutaman katsannon jälkeen parantunut. Nämä ovat sumutuselokuvia (ihanaa sumutusta, argh!), jossa rahan arvo muka nostetaan pilviin ja/tai lasketaan maahan. Mutta kaikille käy kuitenkin tietenkin hyvin. Sekä rahallisesti, että rakkaudellisesti. Ja varsinkin rakkaudellisesti. Ja varsinkin niille hyville tyypeille. (Eipä tässä `pahoja` olekaan, `rahalle heikkoja` vain)  Eivätkä hekään mitään kurjuutta tule kärsimään. Päinvastoin.
Rahanylistyselokuva, vaikka kiertoteitse.Ja "me" tykkäämme. Sellaisia `me ihmiset` olemme. Mutta ei se vie pääpointtia, pääparin yhteensopimattomuutta pois. Päinvastoin. Raha puhuu. Kaikille. Heille kaikille. Meille kaikille.

* kolmantena viiskytlukutähtenä (mm parit Hitchcockit)  joka näytteli seitkytluvulla paljon kauhu ja eksploitaatioelokuvissa voisi mainita Farley Grangerin.

Kansas City Confidental - Neljän naamion salaisuus (Usa-52)

Ex-poliisi ja ex-vanki mittelössä. Ex-poliisimiehestä, vanhasta herrasta on tullut rikollinen. Elokuvan alussa hän kellottaa kadun vilinää useana päivänä, jotta hän tietää  milloin mikin jakeluauto ja poliisiauto saapuu sekunnilleen joka aamu. Kukkakuski, ex-vanki (John Payne) tulee joka aamu lähes samaan aikaan, mutta täysin samaan aikaan saapuu tietenkin rahankuljetusauto poliiseineen. Tekeillä on tietenkin pankkiryöstön suunnittelu vastapäiseen pankkiin.
Tämä Ex-poliisi, nyk-rikollispomo haalii kolme miestä ryöstöhommiin. Keskustellessaan yksitellen heidän kanssaan hänellä on hassuhkon-pelottavankin näköinen naamio kasvoillaan, jotta häntä ei tunnistettaisi. Hän vaatii myös että roistokolmikko pitää ryöstössä samanlaisia maskeja, hän itseasiassa vaatii että roistot näkevät toisensa maskit päällä, eivätkä riisuisi niitä kuin vasta ryöstön jälkeen. Kukaan kolmikosta ei saa nähdä koko keikan aikana toisiaan. Maskit pois vasta yksinäisyydessä. Näin käykin.

Pakoautoksi valitaan samanlainen kukka-auto kuin Paynen ja hän tietenkin joutuu kiinni. Häntä kovistellaan kovasti, yllättävänkin brutaalisti vankilassa, mutta päästetään pois kun huijausauto löytyy erään rekan sisältä. ("Thanks for nothin!`") Mutta kukkakuskin maine on mennyttä, lehdet lööppäävät kuvaa ja sanaa miehen menneisyydestä ja mahdollisesta nykypäivästä ja tulevaisuudesta, negatiivisesti tietenkin. Mutta kukkakuski ei tällaista niele eikä sulata, vaan lähtee kostohommiin..
..Meksikoon. Sillä eräältä lomanviettopaikalta löytyy liian nopeasti ja epäuskottavasti pari kolme hämärää tyyppiä; ex-poliisina esiintyvä pomo (kukaan ei tollosti tajua häntä rosvopomoksi, yleensäkään roistoksi) sekä kaksi roistoista (loistavasti näyttelevät Lee van Cleef ja Neville Brand). Pomo on heidät sinne kirjeillä kutsunut. Kukkakuski on ottanut kuolleen, kolmannen tyypin kolmikosta (myös loistavahkosti näyttelevä Jack Elam) persoonallisuuden...

Vauhdikkaasti etenevä, mutta myös vähän liian helposti etenevä elokuva. Juonessa on kuitenkin välillä, useinkin, ihan hyviä koukkuja (naamioteema, ex-vanki kukkakuskina)  Mutta se on myös vähän `liian valoisa` noiriin auringonpaisteineen, mutta jännityksen korkkiruuvimainen kiertyminen vähentää tätä puutetta. Tämä on toteutettu pikkuhiljaa mutta tanakasti. Lisäksi loppu on ei-noirmaisen imelä ja valoisa.

Mutta John Payne on kova.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Trapped (Usa-49)

`Vanha` väärentäjä vankilassa (Lloyd Bridges) suostuu juttuun, jotta `uudet` väärentäjät saadaan kiinni. Mutta hän karkaa. Vai karkaako?

Vauhdikkaan toimiva `kuka on kuka ja mistä`-mysteerin ja toiminnan sekä `poliisitoimintaesittelyfilmin` sekoitus. Bridges roolissaan oikein hyvä. Kylmäkasvo, kylmäsilmä John Hoyt esitti Big Combossa hämärää antiikkikauppiasta Dreyeriä(!) , joka toivoi kuolevansa Tukholmassa 93- vuotiaana, kuten isoisäkin. Tässä hän ei toivo juuri mitään(?), hän tappelee, `tappaa` ja taaplaa pariin pussiin. Oiva näyttelijä.

"I`m doin`alright." "Yeah, but you can do better."

perjantai 21. huhtikuuta 2017

The Big Combo - Häikäilemättömät (Usa-55)

En ole mafia-noirien ylin ystävä, pienempi skaalaus, jopa mikroskooppinen, menee meikäläiselle paremmin; Joku luuppaus johonkin yksinäiseen, yksittäiseen mieheen, naiseen, pakoon...

Mutta Joseph H Lewisin The Big Combo juhlii hyvillä, julmilla näyttelijäsuorituksilla ja hienoilla kuvauskohteilla. Cornell Wilden esittämä poliisi etsii julman brutaalia rikollispomo Mr Brownia ("He`s not a man, he`s an organization." Richard Conte) ja hänen naistaan (Jean Wallace). Lisäksi näyttelijöistä löytyy Brian Donleavyä ja Lee van Cleefiä. Varsinkin parivaljakko Wilde-Conte iskee loistavan lujaa yhteen ja sivulle.

Myöhäisnoirin mestariteos.

"Hate is the word!"

Beat The Devil - Afrikan aarre (-53)

Tässäpä hämmentävän hörhöinen, hörhöisen hämmentävä elokuva, ensimmäiseksi camp-elokuvaksikin kutsuttu.


Sekasotkuporukan seikkailuelokuva. Italiassa odotellaan (liiankin pitkään) lähtöä Afrikkaan, uraani(!)esiintymille. Katsojan olotilan mukaan tämä tuntuu joko älyttömän toimivalta hörhö-noirilta, kieliposki-noirilta (lukemattomia muitakin genrejä heitetty sekaan) tai valtaisan dialogipapatuksen raskauttamalta muserrukselta. Tällä kertaa meikäläiselle toimi. Mm Ajasta heitetään kiva läppää; mm sitä ei ole, se on rahaa, se on roisto. Ja: "Hyvä nauru tekee enemmän jäykille jäsenille, lihaksille kuin viiden minuutin voimailut!" Ja varsinkin Ja!: Bogartin hahmolta kysytään: Tell me more about Rita Hayworth. "You really know her very well?" "Do I know Rita?... Oh! Do I know her..."


Sekoiluporukkaa esittää todella kova kaarti (ja kuten [tähän elo])kuvaan kuuluu, joko ali tai ylivaihteella, mutta ainakin kieli poskessa. Tai sitten sillit suolassa-tylsistyneenä: Humphrey Bogart, Gina Lollobrigida, Peter Lorre, Robert Morley, Jennifer Jones. Ohjaaja: John Huston, joka teki tässä jonkinlaista (nimenomaan!) seko-noirversiota Maltan haukasta. Tai ainakin näin väitetään. Ja siltä, sellaiselta se vähän näyttääkin. Erilaiset väitteet ovatkin tämän leffan suola. Käsikirjoitusta (Huston ja Truman Capote) tehtiin (tarkoituksellisesti?) repaleisissa osissa, kävipä kuulemma Capote välillä sairaalassakin (viisaudenhammashommia), mutta kirjoitti sielläkin.. (Olikohan alkoholillakin jotain asiaa asiaan?..)


Joskus toimii, joskus ei...


"I put them down as thoroughly bad characters."
"But then there are so many bad characters nowadays. Take mine, for instance."
"Harry, we must beware of these men. They are desperate characters."

"Ha! Ha! Ha! The End!... the end..."







keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Double Exposure (Usa-83)

Tää on näitä  elokuvia jossa toimittaja, valokuvaaja sekaantuu sotkuun. Ja nyt se sotku on nimeltään Double Exposure. Tai mitä mä tässä jauhan ja liioittelen, tämä mikään sotku ole, vaan tv-siisti tylsistely jossa ei juurikaan jännitystä eikä toimintaa. Pientä pyristelyä. Pari kohtaa pomppaa. Yksi etenkin. Lopussa läträäntyy ja hulluuntuu kyllä. Vähän.

Valokuvaajamies kuvailee kaikenlaista (ei oikein selviä mihin hän kuvia käyttää), mutta alusvaate-uima-asuglamournaiset yms tulevat hänen uniinsa murhaavassa muodossa. Unta vai toisintoa todellisuudesta?

Mukana murhia, mutapainia, kainalosauvaista, yksijalkaista, yksikätistä rallikuskia(!), pitkää pohdintaa, peili/ psykiatrikeskustelua, tv-sarjamaista tylsistelyä..

Pösilö pätkä.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Who are you, Polly Maggoo (Usa-Fra-66)

Taas elokuva jossa alan, asian ylistys ja satiiri sulautuvat ja ja vuorottelevat upeasti.


Amerikan Voguen anarkistinen kuvaaja William Klein teki myös muutaman elokuvan. Kaikissa näkyy hämmentäjän kädenjälki nerokkaalla, muistettavalla tavalla.


Polly Maggoo on debyytti. Se kertoo amerikkalaisesta huippumallista (Maggoo, Dorothy McGowan) Pariisissa. Klein tarttui tähän uuteen ilmiöön heti. Ja tarttuikin kaikin käsin ja kameroin. Tuloksena villi, absurdi, mutta myös meininkiä ymmärtävä, jopa fanittava, vastustus. Mutta myös  hommaa rakastava rytinä ja romutus.


Usein sanotaan (=tiedetään, ja tiedetään yleensä oikein) että joskus muotinäytökset ovat lähes pelkkää absudia dadaa. (Tämä meininki on nykyisin vähentynyt.) Mutta heti elokuvan alussa Klein laittaa dada-muodin huikeaan korkeuteen ja kontrastiin: Kivisen, muovisen ja pahvisen näköisessä kivilinnan - kasan ja luolan sekoituksessa hienostohaahkavieraat istuvat kapeilla laudoilla Ja! Mallit on puettu peltisiin avaruusaika - avantgardeasuihin, jotka näyttävät absurdin upeilta, mutta tietenkin myös epäkäytännöllisiltä tuhanteen potenssiin. Pelti paukkuu, huojuu, haavoja syntyy.. Mutta menestys on taattu. Mustavalkoisuus korostaa harmaata peltiä upeasti. Tämä teema antaa virtaa ja voimaa, komeaa kuvastoa koko elokuvalle.


Ja Maggoon menestys on myöskin taattu. Sitä seurataan pitkään näytöksin, harjoituksin, haastatteluin, animaatioilla, erään prinssin satumaisella saapumisella ja Maggoon metsästämisellä, nuorisofanituksella (Maggoo vuoroin molemmilla puolilla), `väärä nainen oikeassa paikasssa`- meiningillä. Upeaa! Huikeaa!