sunnuntai 13. tammikuuta 2019

TerrorVision (USA-86)

`Do it yourself`-lautasantennin asennus, korjaus ja salamanisku siihen aiheuttavat muovijäykän, kökkökäärmeisen `Medusa(hius)naisen painajaismaisen kauhuelokuvashown` katsojakunnassa (eräs erittäin eksentrinen perhe, suku) kauhua kun hirviö hyökkää tv-ruudusta talon asujaimiston kimppuun.

Band-dynastian (Albert ja Charles Band) loistavasti läträävä kökkökauhistelu, jonka parasta antia ovat värivaloiset limamössöefektit, talon art deco-kinky-sm-old roman-trashsisustus ja sen asukkien kökkö-överiset asu"kokonaisuudet"; `Punkkarittarella` on korkeankökkö, kökönkorkea sieltä täältä värjätty mehiläispesä`kampaus` ja komedia`ikonin`, sotahullu-survivalisti isoisän muovisten lelulentokoneiden upseerinlakkiin ja takkiin liimalla kiinnitys on halpaa ja hyvää höperyyttä, jämäkkyyttä, typeryyttä.

Perheen isä ja äiti (Gerrit Graham ja itse Mary Woronov), parinvaihto`pervertikot` 1)  palaavat bileillan jälkeen toisen pariskunnan kanssa bileyötä viettämään, ja limamössökauhuilu saa lisää limaa ja uusia uhreja.

Hirviö on höpö, söpö. Meininki myös niljaa, paksua, höpöä ja söpöä mössäystä. Bandien parhaimpia, jopa paras. Pidin paksusti. Tv-kauhun limaisempaa laitaa. Pösilöä parhautta.

"People of Earth! Destroy your satellite receivers!"

1) Puhutaan myös elokuva-aiheesta `Intergalactic swingers`.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Romanssi (Suomi-2014)

"Unohda koko juttu." "No, niinhän mä olen kyllä tehnytkin."

Mies tapaa Naisen (Elina Reinikka) kymmenen vuoden jälkeen, mutta nainen ei miestä muista. Tästä alkaa mielenkiintoinen matka muistoihin, arveluihin, mietelmiin; Olitko sinä se Mies? Vai se Mies? Vai se? (Miehiä elokuvassa esittää sama mies [Juha Lagstöm]). Anssi Mänttäri tekee taas (ja varsinkin näyttelijät) aitoa, uskottavaa elokuvaa, draamaa, elämää. Tällä kertaa vielä vähän ei-arkimaisella twistillä (ja kuitenkin niin tavallisella), ja porukka selviää `haasteesta` mainiosti. Totuuden tuntua. Outojen voimien vientiä. "Paluu" arkeen. (Lainausmerkit siksi, koska siellähän, arjessa tässä ollaan koko ajan oltu. [Arki voi olla kodin ja työn lisäksi kapakkaa, kuljeskelua, ystäviä. Rakkautta.] Muu on pintaa, välillä johdatusta, harhaakin.)

Mänttärimäisesti ollaan taas paljon baarissa (nyt erikoisen aidon tuntuisesti) ja se on paikkana keskeinen ja tärkeä, mutta tarinan, tarinoiden tärkein `paikka` ovat muistot. Tätä tämä kuvaa.

Sattumalta. Tai tarkoituksella. Näin tässä elokuvassa sanotaan. Ja toimitaan. Näistä kahdestahan se elämäkin, elämätkin muodostuvat.

"Mitä sä etsit? Tai mitä sä piilotat?"

Outi Heiskanen mainiossa äiti-roolissa. (Mies asuu äitinsä kanssa, kun äiti yhyttää poikansa aamulla istumassa kalsarillisillaan kahvilla keittiössä uuden naisen kanssa: "Laittaisit nyt edes housut jalkaan kun on vieraita. Vaihdatko sä edes alushousuja joka päivä?")


Vampires Anonymous (USA-2003)

Onpa mehukas, verevä aihe ja idea! Mutta kuivakka toteutus. Vampyyrien AA-ryhmä, tästä olisi voinut kehittää vaikka mitä, mutta sitä itse ideaa ei käytetä paljoakaan, vaan mukaan on tungettu mm pikkupaikkakunnan pahisjengiä, orastavaa rakkautta ja lampaita...

Tyttöystävänsä `tuhonnut` (tässä eivät muuten purtut nouse juurikaan vampiroimaan) nuori mies soittaa Vampires Anonymous`in palvelevaan numeroon ja kohta firman (tässä se esitetään voittoa hamuavana, ja kai  tuottavana yrityksenäkin) auto kaahaa paikalle, vaikka mies ei puhelimessa edes kerro mistä soittaa. (Vampyyrien vaisto kai? Tai piruilu? Unohdus?) Ja kohta ollaankin kokouksessa, ja kohta mies onkin vampirisminvieroituskurssilla (vai päinvastoin?) Amerikan lammasseudulla. Lammasveri on tunkkaista ja hampaat kaipaavat kohta muutakin. Mutta esiin nousee tappelu mainittujen paikallispahisten kanssa, ja heidän tappamisensa. (Tämä siis leffan aika alussa, eikä näitä tapettuja tyyppejä kaivata paikkakunnalla kukaan ja ollenkaan, sitten heidät vain leffan loppupuolella löydetään.) Elokuvassa on monia tällaisia `unohduksia` (esim vampyyri voi ajaa päivänvalossa pitkiä matkoja skootterilla, mutta kun hän nousee pyörän kyydistä kävelemään, tarvitsee hän sateen, tai tässä tapauksessa siis aurinkovarjon). Nämä ovat tahallisia silmäniskuja (en oikein tiedä kenelle ja miksi), mutta todella tylsiä, huumorittomia, laahaavia sellaisia, mutta kaikkein tylsintä tosiaan on itse vampyyrihuumoritoiminnan vähäisyys. Vaikka en ole mikään kauhukomedioiden ystävä, niin tässä tapauksessa tämä alkuidea oli niin herkullinen, niin olisin paljon mieluummin katsonut aiheeseen liittyvän vampyyrivitsiluettelon  kuin tämmöisen joka suuntaan karkaavan minkä lie.
No, Michael Madsen parrakkaana mafia ("Don`t say the M-word!") ja vampyyripomona on aika hauska, mutta Michelle Stafford vampyyrintappajattarena hukassa.

"We`ve got a bloody drinking problem!" on upea slogan, mutta antaa väärää osvittaa, sillä elokuva vie liiaksi sivuun sen sanomasta.

P.S. Outo, mutta ei onnistunut veto elokuvassa on `mod`isimin tuominen esiin.Ysäri-  Kakstuhattalukulainen pääjehu ajan hiusmallilla  ei näytä eikä vaikuta yhtään modilta (aurinkolasit eivät oikein riitä), vaikka hän ajaakin överipeilimääräisellä skootterilla ja vaikka hänen kaapistaan löytyy Who`n RAF-logoympyrä. Eikä elokuvassa usein soinut löysä-ska oikein toiminut.


perjantai 11. tammikuuta 2019

The Saga of Anatahan (Japani-53)

Jos oli edellisessä elokuvassa kevytoutoilua, niin tässä seuraavassa ei ole kyllä kevyttä, keveyttä, kepeyttä ensinkään ja sitä outoa, outouttakin vain siinä mielessä että tämä mestariohjaaja Josef von Sternbergin paras elokuva on oudosti jäänyt mestariohjaajan tuntemattomimmaksi.

Monista teoksista sanotaan, usein kliseisestikin, että `Tässä ihmisyys riisutaan.` `Ei tarvitse kuin vähän pintaa raaputtaa, niin ihmisen eläimellisyys tulee esiin`.

Tästä von Sternbergin elokuvasta ovat kliseet kaukana;
Tositapahtumiin perustuvassa tarinassa japanilaisen laivan miehistöä haaksirikkoutuu sodan aikana kaukaiselle saarelle, jolla on jo ennestään kaksi asujaa, mies ja nuori nainen. Tämä aiheuttaa heti ja vuosien aikana (viimeiset saarelta selvinneet palaavat mantereelle seitsemän vuoden kuluttua) mainittua, mutta nyt todelta näyttävää muuttumista; "Ihmismäisyys voi kadota sekunneissa", "Sotilaan arvovalta voi kadota, samoin sekunneissa." (Viimeksimainittu voi myös palata hetkiseksi kummallisten käänteiden takia. Sillä miehet eivät usko radiosta kuuluvaan rauhanjulistukseen, pitävät sitä vihollisen puheena ja propagandana, ja ovat vielä sodassa ja sotilainakin vielä monta vuotta sodan loppumisen jälkeen.) Kaikki tämä vaikuttaa kaikkiin saarella olijoihin. Vihollisia, eikä muitakaan saarella käy eikä näy, ajantaju kaikkoaa, tai oikeastaan ajasta välittäminen, ja Keiko, nainen pyörittää miesten mielet murhiin asti. Lähes puolet eivät selviydy saarelta.

Kaikkien elokuvaamatööri(mutta ei teatteri)näytteleminen loistavaa, koko elokuvan kestävä von Sternbergin kertojaääni (hän päällepuhuu myös muutamat valikoidut dialogit, muuten japaninkieltä ei ole käännetty) aluksi rasittaa, mutta kohta siihen suhtautuu kuin yhtenä päähenkilöistä. Kuten hän onkin, mutta kuka, se ei selviä. Vai onko hän kukaan heistä? Jos mahdollista, tämä probleema vielä parantaa elokuvaa piirun paremmaksi; Oikeastaan kaikki henkilöt ovat kahden puolen ihmisiä heti saarelle saavuttuaan; Sodan ja `sodattoman` saaren, puoliksi elämän ja puoliksi kuoleman merkitsemiä. Keikokin, hän varsinkin, on verevä, tässä ja nyt, mutta myös mystinen, myyttinenkin? Myyttisyyttä ja mystisyyttä koko elokuvaan tuo upealla tavalla Stenbergin rakennuttamat aidon puristavat viidakkometsät ja maisemat.

Mestarin mestariteos.

Mister Lonely (2007)


Michael Jackson-lookalike-esiintyjä (Diego Luna) törmää ja tutustuu Marilyn Monroe-vastaavaan (Samantha Morton) ja kohta he veneilevätkin lookalike-esiintyjien paikkaan; Löytyy `Marilynin` mies(!), Charlie Chaplin (Denis Lavant), Paavi(! James Fox), Abraham Lincoln (! Richard Strange), Kuningatar (Anita Pallenberg!), James Dean (Joseph Morgan), Sammy Davis Jr (Jason Pennycooke), Madonna (Melita Morgan), Punahilkka (Rachel Korine)...

Elokuva on mielenkiintoista haahuilua mainitussa paikassa. Mutta sen mielenkiintoisen tässä tekee lähinnä tuo leffan idea, he vain haahuilevat. Pitemmällekin ideaa olisi voinut kehittää, mutta tykkäsin yllättävän paljon näinkin.
Toisella tavalla outoon suuntaan elokuvaa vie Werner Herzogin johtamat nunnat, jotka hyppäävät lentokoneesta ilman laskuvarjoa leijumaan.

Ohjaaja Harmony Korinen tuotannossa kevyttä keskiverto-outoilua, mutta sopi hyvin katsottavaksi tilanteeseen jolloin mitään todella outoa ei olisikaan halunnut, jaksanut katsoa. Mukava puolioutoilu viikonlopun alkuun.

Mutta kuka onkaan se Mister Lonely? Katsoja? Bobby Vintonin kappale Mr Lonely alkuelokuvan päällä vie katsojan hyvin tähän `maailmaan`.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Besökarna - Visitors (Ruotsi-88)


Ruotsalaisen dvd:n takakansi on vuorattu erilaisilla kehuvilla lehtileikkeillä tästä kauhutrilleristä (ei laahaavuudessaan, tylsyydessään kumpaakaan), jossa perhe perinteisesti muuttaa taloon, joka osoittautuu kauhutaloksi.
Tai siis osoittautuu tosiaan sellaiseksi pitkän jaarittelun, laahaamisen ja (näiden) toistamisen  kautta. Minusta kauhua, ei edes kauhun kehittelyä ole erittäin perusteellisesti esitetty ja erittäin, erittäin perinteinen putkien paukuttelu-lattian narina, eikä moneen, moneen kertaan käytetty ja näytetty tärinäkameran zoomailu lukossa olevaan ja kiinni pysyvään vintinoveen.

                 Tapahtumaton alku, tapahtumaköyhä loppu


Sanotaan, että  `Kovinta kauhua on se mitä me emme näe`. Totta, mutta jos tällainen `painajaiskauhu` yhdistetään (eiku se betonoidaan sillä, niinkuin tässä tehdään), laahaavuuteen ja tylsyyteen, niin se ei kyllä oikein skulaa. Tylsä ja laahaava painajainen, ei se, sellainen ainakaan kauhua ole. Jos ei sitten kauhuksi lasketa tylsistymistä. Lopussa on yksi kekseliäs ja toimiva kauhukohtaus, muuten elokuva ei johda mihinkään  Minusta kiltti ja kliseisimmistä kliseisin lopetus ilman minkäänsuuntaista käännettä, yllätystä = `ei johda mihinkään`. Latistava lopetus. Masentava elokuva.


-Kliseisyydessään arvattava ja rasittava, mutta en arvannut että loppu on noin lattea. No, siinä mielessä, negatiivisessa, yllättävä lopetus. Pääsi yllättämään vanhan kauhu -ja roskajäärän.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Fall Guy (USA-47)

Vaikka tämä noirailu perustuu Cornell Woolrichin (mm Takaikkuna) teokseen ja vaikka elokuvassa vilahteleekin pari kertaa noirien takakujien taavia loistavasti esittävä Elisha Cook Jr, on tämä teos `genressään`(`Minä en ole murhaaja`-noirailu) laahaavaa ja tavanomaista tavaraa; Oikean murhaajan arvaa heti, mihinkään asiaan ei keskitytä juurikaan, vaan `paahdetaan` eteenpäin, silti juonenkulku on tylsää.

Huumeisiinkin sekaantunut mies (Leo Penn, Sean ja Chris Pennin isä) ei muista poliisien vartioimassa sairaalasängyssä edellisestä illasta kuin jonkun baarin, jonkun miehen, jotkut bileet, jonkun huoneen, jonka komerossa joku murhattu nainen. Ja mies yksin huoneessa...
Hänet pidätetään huumepäissään (Woolrichin teoksen nimi "Cocaine") ja muutenkin yön tapahtumista sekaisin, viedään sairaalaan, josta hän tietenkin karkaa vain kävelemällä huoneen takaovesta ulos?!... Tästä seuraa lyhyitä, tylsiä vilahduksia erinäisissä paikoissa ja "mysteerin" selviäminen.

Dvd.n takakannessa kuva jostain wrestler-matsista tai vastaavasta painitouhusta, mutta en löytänyt tällaista kohtaa elokuvasta. Harmi, sillä se oli yksityiskohta joka kiinnitti huomioni ja sai minut hankkimaan tämän, vaikkakin skenaario vaikutti jo ennen ostamista ja katsomista kuluneelle. Ja sitähän se olikin. Enemmän kuin aavistin.