torstai 28. maaliskuuta 2013

Mitä ehtii tunnissa?

Vaikka Mitä! Ennen sitä osattiin! Tunkemisen taito, meinaan.. Vuoden-38 (näyttää ja kuulostaa (kunnon kuiva ja kolho kaappiäänitys) vielä vanhemmalta) Wolves of the Sea tunkee tuntiin aluksi lehtileikkeitä eläintarhalaivan ja erään naisen katoamisesta merellä, myrskyssä tietenkin. Ja sittenhän nainen onkin saarella valtavan villieläinpopulaation kanssa. Ja sitten tarinaan mahdutetaan vielä parit laivakapinat, kapakkatappelut, ja tietenkin uusikin laivan uppoaminen, funny sidekick, vanha laivaleffaklisee seonnut kapteeni, laulamista ja tietenkin romantiikkaa.
Leffan juttu on kuitenkin lukuisat sukelluskohtaukset, joiden (trikki)toteutus on jostain syystä jopa parempaa kuin maanpäälliset trikkailut. Tosin DVD:n kannen esittämää puukolla varustettujen sukeltajien taistelua tursasta vastaan ei leffasta löydy. Lapinlisämäinen liioitteluhan on ollut leffamaailmassa mukana aivan alusta lähtien, ennen etenkin.

Tästä tykitystunkemisesta huolimatta leffa etenee mukavan leppoisan jouhevasti, alkamatta kyllästyttää. No, tähän vaikuttaa tietenkin melko lyhyt pituus. mutta oikein mainio pläjäys kuitenkin. Leffathan olivat silloin yleisesti lyhyempiä kuin nykyisin. Tämä tunti oli monesti varsinkin b-leffoissa yleinen pituus.

Kun vähän "haukuin" tuota äänitystä, niin "kaappiäänitys" yhdistettynä kulisseihin ja tässä enemmän käytettyyn näyttelemiseen haaleahkon heijastetun filmin edessä tekee siitä kyllä aika uniikkia meininkiä. Ainakin nykyisin. Noihin aikoihinhan tuollainen äänitys oli yleistä isoissakin elokuvissa. Yhdistettynä vielä miesten nenä-ääniin ja naisten kimitykseen. Opetettiinkohan silloin puhumaan leffoissa noin? Kaikki nämä yhdessä tuovat tähän ja näihin leffoihin tietenkin teatraalista otetta, mutta tähän elokuvaan myös jonkinlaista tahattoman konkreettista "elokuva elokuvassa"-otetta (siis tämä: elokuvassa näytellään toisen filminpätkän edessä). Lisäksi ainakin minulle "kaappiäänitys" tuo näyttelijät lähemmäksi, kuin olisi itsekin siellä "kaapissa."

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Equinox!

Oli pakko laittaa huutomerkki, sillä sitä tää elokuva vaatii(!), sen arvoinen tää on!
Ja AAARRRGGGHHH!!!... TAAS LUETTELO, mutta ei tätä muuten voi(?) "arvostella":

Ensiksi: Auto ilman kuljettajaa ajaa miehen päälle - sitten kaksi opiskelijapoikaa (oikeasti perinteisesti keski-ikäistä miestä) saa hätäpuhelun professoriltaan hänen mökiltään - ei muuta ku sinne - mutta lonkerohirviö tuhoaakin mökin - pojat saavat Kirjan käkättävältä äijjältä luolasta - professoriinkiin törmätään - ja törmätään niin että proffa muistaakseni kuolee - törmätään ratsupoliisiin (ohjaaja Jack Woods) joka onkin oikeasti (vai kumpi on virallinen status?) itse Piru ja myöskin petolintu! Lisäksi "nähdään" näkymätön ovi, josta pääsee (oliko se nyt) vihreään maahan? - Ja jyhkeä linna siintää ja kummittelee usein (lähes koko ajan) taustalla...

AAARRRGGGHHH!!!... EN JAKSA, VOI, PYSTY, KYKENE ENÄÄ ENEMPÄÄN! KATSOKAA ITSE TÄÄ! TÄÄ ON HYVÄ!

Ja "Tää" on tosiaan Jack Woodsin ohjaama Hämärä Hörhöily Equinox vuodelta-70. Ja siitä on olemassa niinkin vastapariset ja "taidekentän" äärilaidoilla olevat julkaisut kuin vanha (ja jo silloin harvinainen) Suomi-vhs ja Criterionin DVD-spesiaaliboxi, harvinainen sekin.

En tiedä oliko elokuvassa käynnissä nimensä mukainen Päiväntasaus, mutta ehkä enemmän (huomattavasti) Pääntasaus, suoranainen Päänmyllerrys.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

We are the (space)robots...


Vuoden -79 versio H. G. Wellsin The shape of things to come`sta on kahtalainen katsomiskokemus: Elokuva kuuluu pahamaineiseen Robottisota Avaruudessa-genreen. Alkupuoli mättää hidastelullaan, mutta ainakin viimeinen puolituntinen mättää silmille jo jopa ihan toimivaakin toimintaa ja roskaa. Kiviä heiluttelevat robotit rokkaa!

Elokuvan varsinainen clou ja pelastus on leppoisanlunkilla pahiskarismalla flirttaileva Jack Palance. Karsimaa koristaa ja korottaa(?) hänen todella rouhea asunsa: Näissä avaruuselokuvissa ja sarjoissahan lähes ainoa "hyväksytty" asu molemmilla sukupuolilla vyöllä varustettu unisex-haalari.
Mutta Jackin asua on onneksi tuunattu roimalla kädellä. Se on eräänlainen verkkareiden ja enstexhaalareiden ristisiitos, jota on piristetty tiukalla vyöllä, muhkealla vyönsoljella ja silauksella hopeaa. Pisteenä äijjän päälle on nostettu vielä reteällä soljella sidottu siniviitta. Ja Jack myös liikkuu ja keinahtelee asun mukaisella meiningillä.
"Hienoin" kohtaus taitaa olla upeankökkö kitukasvuisen metsän päällä hologrammina pyörivä Palancen pää uhkauksia uhkuen.

Palance tosiaan pelastaa paljon, eniten. Häntä saisi olla mukana enemmän, mutta onneksi hän on mukana heti alussa, joten hänen esiintulojaan odottaa. Hänen odottamisensa jaksaa viedä yli elokuvan erämaavaelluksen.

Groovaavasti pyörivä ja puhuva Palance ei ole ainoa b-tähti joka filmistä löytyy, sillä mukana on myös John Irelandin vankkaa ja pitkäaikaista b-karismaa. Ei yhtä tanakkaa kuin Palancen, mutta hänenkin työskentelyään olisi katsonut enemmän.

Roska-ammattilaisten sujuvaa työskentelyä leluisen psykedelian puitteissa (avaruuslelut pyörivät holtittomasti psykedeelisten räjähdysten edessä.) Tätäkin osastoa olisi saanut olla enemmän.