tiistai 30. joulukuuta 2014

Jupiter`s Darling (Usa-55)

Elokuvan alussa tekstataan tähän tapaan että Hannibalin seikkailuista norsuineen kaikkineen on liikkeellä monenlaista tarinaa, eikä tämä elokuva siivoa tätä "sotkua."

Ja aikamoinen sotku onkin kyseessä, mutta varsin mielenkiintoinen ja makoisa sotku. Tämä George Sidneyn ohjaustyössä vuodelta-55 on `kaikenlaista`: `Päällisin puolin` se on kivasti etenevää historiaviihdettä jota on maustettu kieli poskella-musikaaliesityksillä ja näyttelemisellä. (Esther Williamsin pitkä musikaalimumero I have a dream on oikeasti upean näköinen vedenalaisine sukeltelukohtauksineen ja patsaiden henkiinherämisineen. Williams onkin elokuvassa yllättävän hyvä, ihan suht normaalia näyttelemistä, mutta vanha Dallas-naama Howard Keel Hannibalina ja George Sanders Rooman valtiaana vetävät aika överiksi, Keel varsinkin, mutta viihdyttävällä tavalla.)

Sirkuselefantit näyttävät taitojaan, laulut liian pitkiä, mutta oikein rattoisasti aika tämän parissa meni.

Taisi olla MGM:lle floppi, meikäläiselle ei.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Spione/Spies (Saksa-28)

Fritz Langin varhainen vakoojakuvaus on komeakuvainen ja melkoisen sujuvasti etenevä, mutta auttamattomasti liian pitkä, joka aiheuttaa sekavuutta ja ainakin mulla eilen, väsymistä.

Pankkiiri (I'm richer than Ford) ja kylmäntunteeton valtavan vakoojakärjestön valtias, Haghi aiheuttaa paniikkia yhteiskunnassa esim kidnappauksin.

Vakoojakeskus on esitetty upeasti valtavaksi kompleksiksi, jonka portaita pitkin valtavat massat liikkuvat ylös ja alas. Tietenkin se seikka, että pankkiiri voi toimia pahiksena keskellä valtavaa pankkipalatsia eikä kukaan huomaa valtavaa vakoojakeskusta ja valtavia vakoojamassoja, on järjetöntä, mutta tällaisen pohtiminen on tämmöisten elokuvien kohdalla turhaa, tärkeintä on fantastinen rikosmaailma.

Elokuvassa mukana myös romantiikkaa ja surrealismiakin (esim kohtaus jossa nyrkkeilykehän ottelu muuttuu ympäristöltään tanssisaliksi.)

Elokuva esittää komeita asetelmia melkoisen tasaisella, sopivalla syötöllä, mutta pituus piinaa.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Le Regine/Queens of Evil (Ita/Fra-70)

Mua usein hämää ja häiritsee, yleensä mysteerigenreen kuuluvat, kauhuelokuvat joiden kaava menee näin: Lähes filmin loppuun asti kehitellään oivallista mysteerijuonta kekseliäillä jipoilla ryyditettynä ja aivan elokuvan viime metreillä vedetään gorehanat kaakkoon. Tällainen tuntuu siltä kuin olisi katsonut kahta eri elokuvaa. Oikein tylsää elokuvaa tällainen varmastikin verestää(!), mutta siinäkin tapauksessa olisi kuitenkin kuin kyseessä olisi kaksi eri elokuvaa.

Mutta kun koko elokuva tosiaan (ihan sitä loppua lukuunottamatta) on oivallisen/kekseliään rauhallista mysteerikerrontaa, niin tällainen lopetus tuntuu halvalta ja helpolta ratkaisulta. Välillä jopa tuntuu että goret goreina ja mysteerit mysteereinä, eikä niitä pidä sekoittaman. Mutta tämä on liioittelua, parhaimmillaan tämä yhdistelmä onnistuu.

 Tonino Cervin vuonna-70 ohjaamassa Queens of Evil`issä tämä yhdistelmä ei onnistu, mutta on melkein tällainen tapaus: Vaikka mihin mielenkiintoisiin suuntiin leviävä elokuva summataan vähän ennen finaalia koukkukäsigoreiseen, lässähtävään lopetukseen. Gorejankkausta.

Raymond Lovelockin esittämä moottoripyörämies saapuu keskellä metsää kököttävälle (noitien) mökille.

Elokuvan hienoin idea on esittää tämä kolmen kaunottaren asuttama talo sisältä kuin huikeaksi designnäyttelytilaksi: lattialla on taiteellisen järjestelmällisen sekaisin värikkäitä tyynyjä ja patjoja, huoneessa on koristeina puunrunkoja ja varsinaisena hallitsevana elementtinä on valtavat kasvovalokuvat jokaisesta leidistä. Kuvat on sijoitettu kunkin naisen "sängyn" päälle. Designkeittiö (välillä katoavine) ruokailuvälineineenkin löytyy.

Lovelockin tyyppi joutuu näiden naikkosten lumouksen valtaan: Seuraa pitkään voimakkaan auringonvaloista ja värikkään liplattavan rauhallista (uintiretkillä käydään, naintiretkilläkin) meininkiä, mutta tarinaa on maustettu mielenkiintoisilla elementeillä: Motskarimiehelle syötetään valtavia kakkuja ja kaloja, naisilla on erikoisia tatuointeja (varsinkin kaulaan maalattu irvistävän hymyilevä suu säväyttää), yksi naisista on taitava eläintentäyttäjä ja näytetäänpä vastapuolisesti kolmikon pitävän öisessä metsässä jotain nuotioriittipiiriä.

Entiseenkin aikaan viitataan (mennään?) kun karautetaan hevoskärryillä läheiseen(?) linnaan bailaamaan.

Lähes huikea kokonaisuus. Alku ja loppubiisinä Lovelockin itse laulama ja kitaroima kappale lisää hienosti elokuvan eteeristä tunnelmaa.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Lokis - Karhukauhua

Puolalainen mysteeri/kansantarukauhu Lokis (Karhu) vuodelta-70 on yhtäaikaa tiukan tiivis ja (levottoman) seesteinen. (Levoton taustavärinä koko ajan ympärillä.) Tämä yhdistelmä onnistuu siitä syystä että että elokuva on vedetty läpi tiukan ja tarkan seulan läpi; Itäeurooppalaisella kiteytystaidokkuudella.

                                         Kylmää ja Kaoottista

Pappi saapuu linnaan jota hallinnoivat hulluksi tullut kreivitär ja mm migreenistä kärsivä kreivi.
Kreivitär on ollut mieleltään sekava kymmeniä vuosia, aina siitä asti kun hänet häittensä jälkeen löydettiin metsästä omituisesta suhteessa karhun kanssa ja pappi huomaa kreivin pyydystävän paljain käsin(!) villieläimiä kokoelmiinsa. Ja kun kreivi päättää mennä naimisiin nuoren aatelisnaisen kanssa, niin hääpäivänä kreivitär huutaa kreiville tornista "Peto!", morsianta läpsäistään hansikkaalla poskelle ja ja erittäin lyhyissä häissä kreivittären lääkäri vyöryttää kirkkouruilla "soittaen" parit lyhyenlännät kaoottiset "sävel"tapailut ilmoille.

Melkoisen kaoottisena (juostaan katoille ja alas sekä möyritään heinäkasoissa, lopussa pyörtyen/kuollen?) esitetään myös paikallinen kansantanssi ja kaikki on muutenkin kaoottisuuden partaalla.
Häiden loppuhuipentuma kreivi päästää villieläimensä luontoon häkeistään.

Elokuvassa mukana perinteinen itäeurooppalaisten fantasiaelokuvien perustapaus ja vakionaama, harvahampainen ja reikävaatteinen noita, mielisairaan hoitoa jääkylmin jokikylvyin ja muutenkin ihmisten kylmyys leijailee usvana ympärillä. Ainoastaan eläimillä veri kulkee ja kuohuu.

Tämäntapaisissa elokuvissa on usein aivan kuin jonkinlainen apokalyptinen paino ja paine ihmisten ja maailman päällä. Niin tässäkin. Lokis on huikea kokoelma kauhua, kansantaruja, kylmyyttä ja tyhjyyttä. Horteista kauhua, horteista jännitystä, horteista toimintaa.

torstai 18. joulukuuta 2014

Onko se lintu...?

OUTO LINTU. Kovastikin kiinnostaa meillä ensi vuoden puolella (taisi olla tammikuussa) ensi-iltansa saava, Alejandro Gonzales Inarritun ohjaama "supersankarielokuva" Birdman. Ja kovasti kiinnostaa myös nähdä pitkästä aikaa Michael Keaton isomman elokuvan pääjehuna, ja yleensäkin.


            SUPERSANKARIN SULKASATO - KESTÄÄKÖ SIIVET?



Näitä `vaihtoehtoisia` supermieselokuvia` on viime aikoina tullut jokunen, mutta ne ovat yleensä kertoneet tavishemmosta joka on, josta tulee supersankari. Nyt onkin mielenkiintoista nähdä elokuva joka kertoo jo supersankariuransa lopettaneen näyttelijän elämästä suosion jälkeen. Jopa pikkuisen uniikki idea.

Siipirikko Supermies vai Jalat maassa-"joka"mies?
                                                         
                                                   Lintu vai Kala?


tiistai 16. joulukuuta 2014

Dark Mirror/ Pimeä Peili (Usa-46)

KUMPI SEN TEKI? Olivia de Havilland esittää hienosti kahta (tietty hyvää ja pahaa) siskosta tässä Robert Siodmakin ohjaamassa, varhaisessa kaksoskauhistelussa.

Tohtori on murhattu, ja jompikumpi siskoksista on murhaaja. Tämä tiedetään. Poliisipäällikkö ja psykiatri alkavat yhdessä ja tahoillaan sevittämään (välillä hyvinkin epäuskottavasti, varsinkin psykiatri) tapausta.

Epäuskottavaa on siskon/siskosten luotto siihen että psykiatri ei yritä selvittää rikosta, vaan on mukana pyyteettömästi vain siskosten asialla. Tähän riittää vain yksi kysymys ja vastaus: "Ethän ole poliisin asialla?" "En." Myös pahan siskon manipulointi hyvää siskoa kohtaan on myös usein liian kökköä ja köykäistä, läpipaistavaa, mutta de Havillandin hienon kahtalainen(!) näyttelijätyö sekä uskottava kuvaustyö pelastavat paljon. Suht innovatiivista on erilaisten vaihtuvien musteläiskätestikuvioiden käyttö alkutekstien taustana.

Oudon onnistuneesti mukana on myös huumoria ja kaksosteemaa kuvitetaan melkoisen hyvin. Tosin loppuratkaisu ei nykykatsojan silmissä ei ole kovinkaan kummoinen twisti. Mutta varhaisena esimerkkinä genressään elokuva puolustaa kuitenkin hyvin paikkaansa.





The Big Clock/Kohtalon Kello (Usa-48)

Ray Milland loistaa tässä välillä humoristisiakin sävyjä ja säväyksiä tarjoavassa noirtyylisessä elokuvassa, joka suurimmaksi osaksi sijoittuu ja keskittyy samaan rakennukseen.

Tämä rakennus on massiivinen kustannustalo, jonka keskeltä (aulasta alkaen korkeuksiin) löytyy lähes yhtä massiivinen kellokoneisto, joka näyttää joka puolelle ja jokaiselle työntekijälle kautta asiakkaalle kellonajat ympäri maailman. Taloa ja kelloa isännöi ilkeästi ja voimallisesti Charles Laughtonin esittämä kustannusmoguli.
Milland on Crimeways-rikoslehden ilmiömäinen ykköstoimittaja George Stroud, joka joutuu taas kerran peruuttamaan häämatkansa ja palaamaan toimitukseen, kun hän huomaa sotkeutuneensa murhavyyhteen (tapaili murhattua naista murhailtana), jonka päätutkijaksi Laughtonin hahmo vielä  tietenkin Millandin määrää.

Elokuva etenee todella jouheasti, Stroudin kujanjuoksu kustannustalon kerroksissa ja käytävillä ja jopa kellorakennelman sisällä saa aikaan hyvää ja uskottavaa kiristyvää klaustrofobista tunnelmaa ja Laughtonin vaimon Elsa Lanchesterin esittämä hulluna kikattava taiteilija tuo noirsopan mausteeksi kivaa ja onnistunutta huumoria. Huumoriväläyksiä tuo esiin myös Milland (esim tylsistynyt vitsailu baaritiskillä juomien väristä) sekä välillä hupaisasti luritteleva, pulppuava musiikki. Mutta kuka onkaan murhaaja?

Milland tosiaan on todella hyvä, Laughtonista ei oikein tiedä esittääkö hän lähes koko ajan alas valahtavia viiksiään kynsivää tyyppiä kieli keskellä suuta vai poskessa. Luultavasti molemmat. Ei ihan uskottava roolissaan. Stroudin vaimoa esittävä Maureen O` Sullivan on tässä statisti. Elokuvassa on jonkin verran epäloogisuuksiakin, esim vaikka Stroud on lähes koko alkuelokuvan puhunut tulevasta häämatkasta, niin pari drinkkiä lähtöiltana (no on siellä kyllä nainenkin) vie ajantajun.
Mutta oikein vauhdikas noirailu yhtäkaikki.





perjantai 12. joulukuuta 2014

Prudence and the Pill (Bri-68)

Monet brittiläiset "seksi"komediat ovat kuin katsoisi sille sijoilleen kuivuvaa laimeitten latteuksien Tonavaa. Prudence and the Pill on hiekkapuhallettu erämaa, jota on yritetty kostuttaa seksikomedioiden kirouksella/peruskauralla, ehe-ehe-huumorilla.

Tässä tarinassa e-pilleri tekee tuloaan ja tuhoaan niin ylhäisöön kuin alhaisoonkin. David Nivenin ja Deborah Kerrin esittämä ylhäisöpariskunta ("They have separated business during the day and separated bedrooms during the night") ja heidän palvelijapariskuntansa sotkeentuvat tahoillaan tähän pilleribisnekseen. E-pillerit vaihdetaan salaa (joko tahallaan tai tollouttaan) aspiriineihin tai tyttöystävä huijataan ottamaan e-pillereitä väittämällä niitä vitamiineiksi. Mutta kun ne on jo vaihdettu aspiriineiksi..

Voi, voi.. No, olishan tällaisesta kai voinut saada aikaiseksi ihan hauskan ja sujuvankin komedian, mutta nyt junnataan tylsästi tylsyyksissä ja tavanomaisuuksissa: on pääosaparin sivusuhteita ja avioerouhkaa (dvd:n kannen Nivenin ja Kerrin kaksintaisteluasento kohotettuine pistooleineen on symbolista "laatua") sekä vitsaillaan vaisusti:
Tässä yksi esimerkki: Päälleliimatussa vilauksessa hienostotäti vierailee kilpa-autoradan `Pitillä`seuraamassa autojen renkaanvaihtoa ja kyselee: "Eikö olisi kannattanut jo alussa laittaa hyvät renkaat alle?" Tämä kysymys olisi kannattanut esittää aikoinaan myös ko elokuvan tekijöille.

Nahkeaa paskaa. Eipä tästä tämän enempää.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Dark and Stormy Night (Usa-09) - Sanan ja seikkailun mäiskettä

Halpisgenreilyiden mestaris/maakarismies Larry Blamiren paras tuotos on pieteetillä tehty kolkytluvun "Old Dark House"-komediakauhisteluiden pastissi. Samaan pyöritykseen on kummallisen onnistuneesti saatu ängettyä kauhukartanon perinnönluenta, sekalainen sakki, murhat, toimittajat, etsivät, meediot, haamut, hullu kokki, 300 vuotta sitten kartanon paikalla poltetun noidan kirous, viidakkotouhuja, gorilla, yläkerran lukittu huone, jossa syöttöaukko (ei hullun kokin eikä gorillan), alakerran hullun tiedehenkilön labbis, kolkytluvun "gangsteripuhe", mielisairaalasta karannut `joku` sekä niin monta kertaa toistetut kökkövitsit ("35 cents", "My car broke down", "Lights went out", "You will be next", "Let the puppy go!"-"Come to nana!"-"You are killing me!) että ne voittavat sinut puolelleen. Aikamoista sanan mäiskettä.

Elokuvan henkilöiden nimet on kuin vuosisadan alun nimistöä olisi vedetty hulluksi tulleen nimi/kielikoneen läpi. Mainiota jälkeä. Elokuvasta löytyy sekä mustavalkoinen että väriversio.

Oikein onnistunut siirtymä kolkytluvun elokuvamaailmaan. Muhevaa komediaa. Sanan ja seikkailun/ sanan ja sekoilun juhlaa ja mätkettä.

"This is definitely the one you are looking for. So you can stop searching. You have definitely find it. Really. Seriously. Okay."

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Telling Tales (Eng-78) Illusive Crime (Eng-76)

Brittiläisen Richard Woolleyn elokuvissa henkilöt eivät (ainakaan aluksi) yleensä näy, kuuluu vain puhetta. Tätä saattaa seurata pitkäänkin. Myöhemmin/lopussa he ilmestyvät esiin, ainakin osittain. Joskus eivät lainkaan. Myös sisä/ulkoäänet ovat voimakkaan äänekkäitä, mutta `melun` aiheuttajaa ei juuri koskaan näytetä.

Näin on myös (osittain) elokuvassa Telling Tales. Tässäkin aivan alussa päähahmoja ei näy, mutta kuuluu. Vastapainoksi tuleekin kookkaita lähikuvia (ryhmässä) yksinpuhelijoiden kasvoista.
Koiran haukunta talossa, lasten kysymykset reunustavat (nimenomaan reunustavat, jääden kuvan ulkopuolelle) rikkaan maaseutupariskunnan ja palvelija-avioparin kiistoja, joihin sisältyy vuosia jatkunutta avioerouhkausjäkätystä, ammattiyhdistystoimintaa lakkouhkineen sekä yksinäisyyden, eristyneisyyden kuvausta.

Mielenkiintoiseksi Tarinan tekee toteutustapa; Elokuvan nimen mukaisesti lähes kaikki kertovat tarinoita, joko suoraan toisilleen, tai kuin puhetta pitäen, katsojalle. Tarinoissa muistellaan. Muistelmat menevät jopa niin pitkälle/lähelle, että sama näyttelijä näyttelee sekä muistelijaa että muistettavaa. Yhtäaikaa pirun toimiva ja hämmentävä, mutta yhtäkaikki, mielenkiintoinen mikstuura. Ensimmäisellä katselukerralla tosiaan innostunut hämmentyneisyys vielä valtasi alaa, ainakin tässä katsojassa, mutta toisella kerralla innostuneisuus vei voiton. Tosin hämmennys siitä, että näinkin oudot osaset ja ratkaisut onnistuvat olemaan näin loistavasti keskenään soveliaita, ei (onneksi) häivy varmastikaan myöhemmiltä katselukerroiltakaan. -----------------------------------------------------------------------------------Illusive Crime`ssä talossa tapahtuu raiskaus. Teosta ei kuulu kuin "vain" ääni. Ihmisiä ei taaskaan juurikaan näy, tässä vielä vähemmän. Raju, shokeeraava (karmeat,kauheat tuskanäänet jäävät kalloon kehää kiertämään), `feministinen`, mutta myös rajusti ristiriitaisen (s)eksploitatiivinen, `sovinistinen` teos.