lauantai 31. maaliskuuta 2018

Les Parents Terribles (Ranska-48)

Muistin pikkuisen väärin. Tämän elokuvan clou, ilo ja tuska, on se kun perheen poika (Jean Marais) on rakastunut naiseen. Naiseen, joka on vielä isän rakastajatar. Kaikkein kovimmalle kuitenkin ottaa perheen äidillä, poikaa ei saa rakastaa kukaan muu kuin hän. Hänen ratkaisunsa onkin julma, aikamoinen.
Kaikki kuitenkin pyörii kököntaidokkaan, pönttö sekaisin olevan teatraalisen pensasfarssin pillin ja muiden soittimien mukaan.

Marais`n esittämä hahmo on 22-vuotias, Marais itse reilusti kymmenen vuotta vanhempi. Tämä tuo tahallista ristiriitaa teokseen, eihän hän tietenkään täysin ole tuon ikäisen näköinen, mutta kuitenkin oloinen. Joku tuo häntä lähemmäksi reilua parikymppistä, ehkä energisyys. Äiti vetää täysillä. (Turmioon.)

Tanakkaa pusikkofarssiaanista meininkiä, mutta visuaalisuutta olisin kaivannut enemmän, kun kyseessä on kuitenkin Cocteau. Absurdin hyvää, kovaa tekstiä, hyviä, kovia näyttelijäsuorituksia, hyvää, kovaa kohdistamista, mutta elokuva vähän liian teatterimaisen hidastempoinen. Mutta hyvää, kovaa Cocteauta kumminkin.

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Les Enfants Terribles (Ranska-50)

Jean-Pierre Melvillen ohjauksista on mielestäni Les Enfants Terriblesìssa aina velloneet vähän alku ja välityön mainingit. Ja Jean Cocteaun (elokuvan teksti) loppu-uran merkit. Sillä kyllä tämä Cocteauta on. Ja hyvää sellaista.

"Imagine great temple of destruction." "Desert island in Forbidden City."
Nuoret aikuiset, sisko ja veli, (joista veli heikkosydäminen) asuvat yhdessä vihassa (ja `rakkaudessa`) vanhassa keskiluokkaisenperheen boheemihuoneessa. Ja heidän `vetovoimansa` vetää pari `sivullista`, nuoren miehen ja naisen mukaan`leikkiin`. Ja leikki jatkuu valtavassa kroisoslinnassa, jonka sisko perii kun hänen yht`äkkinen aviomiehensä kuolee heti auto-onnettomuudessa. Veljen ja ulkopuolisen naisen välille syntyy rakkaus, mutta veli kirjoittaa hurmiossaan rakkauskirjeen kuoreen oman nimensä...

Absurdin haamuinen, eli cocteauiaaninen elokuva mm unissakävelemisineen, jopa unissasyömisineen, taaksepäin kävelemisineen.parantaa pahentaa "juoksuaan" askel askeleelta. Kohti loppuaan.

P.S. Cocteauhan ohjasi vuonna-48 Les Parents Terribles`in, jossa vanhemmat eivät muistaakseni tahdo luopua aikuisesta lapsestaan kun hän on muuttamassa kotoaan.

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Soultangler (Usa-87) `Uni. Näky. Houre.`

Unikauhun Aapisesta on ohjaaja Pat Bishowin hullu tiedemiesmäily, hurmeilu-huumeilu-lääkkeily ja (`uni`)zombailu, jossa kökön kekseliäästi kerrostuvat uniefektit antavat tarinalle pontta. Soultangler on näkykauhun (paksua) kermaa, (hurmeisen) hourekauhun valioita.


Toimittajatar on hullun tiedemiehen perässä tässä kasarigoren ja vanhan kauhun silmäniskujen (paikkojen, tyyppien nimissä) salaattisekoittimessa, unipsykedelian, zombipsykedelian ja junttarockin boolimaljassa, koeputkessa, tehosekoittimessa.
Elokuva paranee koko ajan;

Unia, näkyjä, uninäkyjä, totista huumorigorea, totista huumorigorevääntöä; Dreyerin Häxania [1]katsotaan videolta tutkimusmielessä, hämähäkki kallon päällä, silmät pullahtavat kallosta, silmillä varustetut aivot matelevat pöydällä, suolikuristusta, naulalautaa otsaan-zombinotsaan, kadulla makaavan, puhuvan ja sisäelimillä varustetun nuken tuhoaminen tuo pelloilta kaduille lehmälauman ääntelyllä ääntelevän zombilauman kaduille... (Ehkä sen laahustuksen päälle, siihen onkin nauhoitettu lehmien mölinää.)

[1] "What? Oh, okay. I can rent a videotape. Let me write it down.. Since when you went into..oh.. devil worship? Oh yeah, I pick it up for you later. Oh, By the way, there`s some chicken in the fridge if you get hungry later, okay? Allright!"

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Machine Gun Kelly (Usa-58)

"George isn`t running. George isn`t afraid of no man living..." Charles Bronson loistaa ensimmäisessä pääroolisssaan George `Machine Gun` Kellynä, kuolemaa pelkäävänä kuumakallena. Hän on kova kolkytluvun gangsteri, mutta puolittain päälleliinatusti, kuitenkin kekseliäästi esim hautaustoimiston ikkunat, ruumisarkut, pääkallotatuoinnit `give him the creeps`.

Roger Cormanin ohjaama ja tuottama teos on oikein näppärä kamarigangsterointi, eikä siinä ole Cormanin senaikaisten kauhukuvaelmien kökkökahuisuuksia tai suttukuvaisuuksia. Tosin se tuuttaa taustamusiikkina aikakausijazzia lähes koko elokuvan ajan. Aluksi, aika pitkällekin, se taustoittaa tarinaa hyvin, mutta ajan mittaa tainnuttaa katsojan. Mutta itse tarina vie ja vetää katsojan kuitenkin pois unen laaksosta. Tarina ja Charles Bronson.


perjantai 23. maaliskuuta 2018

L`Assassino (Ita-61)

Italialaisen poliittisen rikoselokuvan mestari Elio Petri on kieron jämäkässä iskussa heti avauselokuvassaan. Marcello Mastroianni näyttelee intensiteetillä hämärää antiikkikauppiasta ja naistenmiestä (`Ladykiller of Rome`), jota syytetään erään naisystävänsä murhasta. Tästä seuraa kafkamaisia kuulusteluja ja vankityrmäväittelyitä. Koko hänen elämänsä on ollut ainakin miedosti kafkamaista, kevyt-kafkaa, ja näihin ko kirjailijan `luomiin maailmoihin` ja Mastroinnain hahmon historiaan siirrytään usein jopa kesken kohtauksen, jopa kohtauksen sisällä; Eräät henkilöt jäävät kohtauksien reunoille `toimijoiksi`, ainakin kuuntelijoiksi. Tällainen puolielokuvallisuuden, puolinäytelmällisyyden yhdistäminen tekee kokoelokuvallisuutta, ylikin. (En ole `näytelmädiggaustyyppejä`, niissä kiinnostavat lähinnä lavastusratkaisut.)


Absurdin taidokasta tutkintaa, sutkintaa ja syyllisyyskaivantaa kaikin puolin.

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Story of a prostitute (Jap-65)

Seijun Suzukin elokuva sijoittuu Toisen maailmansodan aikaiseen Mantsuriaan. Kaksi kauheutta, sota ja prostituutio yhdistyvät. Suzuki tuo kummankin puolen erittäin julmasti esiin.

Pääosanainen, Harumi, roikkuu julmien tapahtumaketjujen mukana; Hän rakastuu sotilaaseen, mutta julmat ajat ja miehet vääntävät ruuvia kireämmälle, mutta samalla ihmiset loitontuvat toisistaan. ("I want to be exhausted. If I tired out, I won`t have to think.")

LOPPUSPOILAUSTA; Suzuki lataa loppuun paukut ja haukut romuttaen taidokkailla, nopeilla lauseilla armeijan kunniakoodistot; Upseeri haukkuu kuolleen miehen, sotilaat kunnioittavat mielessään miestä (mutta ei kuollutta naista). Lopussa yksi nainen paaluttaa asiat erään suunnan mittasuhteisiin: "To live is the difficult task. It`s dying that`s cowardly." Muutenkin Suzuki laittaa jo teoksen nimessä naisen julman tarinan esiin, keskiöön, muistutukseksi, ei `uljaita sotilasjoukkoja`.


Nyt Pop Groupin uljas, raivoisa `We are all prostitutes` soimaan...

perjantai 16. maaliskuuta 2018

La Prisonniere (Ranska-67)

Henri-Georges Clouzotin loppu-uran lässähdyksiä on La Prisonnaire.
Nainen (Elisabeth Wiener) joutuu salaperäisen, (`s/m`)-perverssin taidegalleristin (Laurent Terzieff) pauloihin. Tämä kotinsa vaikka minkälaisella taiteella somistanut ja sanoista ja vilahtavista s/m-hetkistä kuvia ottava, ja niistä harvoille diakuvia esittelevä kroisos on yksinäinen susi (Wiener kertoo haastattelussa että Terzieff oli siviilissäkin melkoisesti itsestään kiinnostunut), mutta he saavat kuitenkin ihan hyvän ja oikean suhteen aikaan. Ainakin vähäksi aikaa.


Pääosannäyttelijät vetävät roolinsa hyvin, mutta tarina on köykäinen. Nainenkin joutuu salamannnopeasti vilahtaviin, vaatepäällisiin s/m-kuviin.
Elokuvan parasta antia on värikkyys; Alussa näkyvä taidenäyttelyn avajaiset, jossa erilaiset manuaalisesti, mutta etenkin sähköisesti särisevät taulut, taideteokset muodostavat välillä selkeän, välillä lasi-peilimaisesti pirstaloituvan labyrintin. (Gallerian kellarissa onkin Labyrintiksi kutsuttu [taide]tila.) Elokuvan lopun nopea kuvakollaasitykitys tyypillisine pirstoutuvine peileineen, paukkuvine ovineen sekä kubistisine kuvahyökkäyksineen, kulmahiomakoneen kipinöineen, kärpäsensilmäefektineen silmineen, päineen päivineen on komean näköistä jälkeä. Mutta ei muuta. Koko elokuva on kuin laiska, verkkainen taidenäyttely joka välillä herää eloon. Mutta nämä eloonheräämiset eivät todellakaan ole nämä ns s/m-vilahdukset, "shokeeraavat" s/m-sellaiset.. Niitä ei kyllä voi kutsua shokeeraviksi, vaikka tuntuu että sellainen on kai ollut Clouzotin tarkoitus. Niiden päällä makaa vanhan miehen yhtä lailla laiska, mieto ja mitätön, lähes olematon shokeeraavuus. Tai kuva, kuvitelma, kuvallinen kuvitelma siitä, sellaisesta.


Ei tällaista kyllä useasti jaksa katsoa. Ei lähellekään Clouzotin mestariteoksia. Ei ole kyllä kummoinen kuva tämä. Tai kuva, kuvat kyllä joo, mutta tarina ei.

P.S. Elokuvassa on pari tanakan, jämäkän kiteyttävää lausetta:
"You are a voyeur, but a blind one."
Ja:
"Is she in pain?" "No, she`s dreaming."
P.S. Katsoin kuitenkin muutamaan kertaan. Bloginhan yksi tarkoitus on tuoda jotain henkilökohtaista esiin. Ja mulle tämä elokuva alkoi muutaman katselukerran jälkeen iskemään melkein täysin ulkoelokuvallisista, ulkonäöksellisistä, ulko-olemuksillisista syistä (=Elisabeth Wiener muistuttaa elävästi, erehdyttävästi erästä henkilöä...En aluksi tätä huomannut.) Elokuva muuttuikin hyvin henkilökohtaiseksi. Ja löysin lopulta elokuvan pääpari(e)n kauneuden, pääpar(e)ista kauneutta, mutta kumpi se pääpari kulloinkin on, se vaihtelee...

Adua e le compagne (Ita-60)

Kenji Mizoguchin loistava Street of Shame (Akasen Chitai-56) elokuva kuvaa ymmärtävän karusti prostituoitujen työtä ja arkea, ei juhlaa, sillä sitä ei juurikaan ole, siihen ei ole aihetta. Elokuvassa poliitikot vaativat prostitution kieltämistä. (Prostituutio kiellettiinkin kohta elokuvan ensi-illan jälkeen Japanissa.)
Nykyään vähän suotta unohdetun italialaisen ohjaajan ja kriitikon, monipuolisesti eri genrejä käyttäneen, liian aikaisin tapaturmaisesti kuolleen  taiturin Antonio Pietrangelin Adua e le compagne (Ilotytöt) lähtee tilanteesta, että prostituutio on juuri julistettu laittomaksi Italiassa. Adua ja hänen kanssaan muutama muu nainen perustavat pitkään unelmoimansa maalaisravintolan parhaat päivänsä nähneeseen, entisten aikojen loistolukaaliin. Sähköt on unohdettu tilata, siivoukset ja korjaukset ovat mittavat ja pikku hiljaa he huomaavat, että varsinkin viranomaiset ja muutkin yrittävät laittaa kapuloita rattaisiin, koska he ovat laittaneet ikuisen leiman leijumaan naisten päälle. Mutta naiset nousevat ja selviytyvät sinnikkyytensä ja iloisuutensa (elokuva on [sarkastisesti] iloisempi, toiveikkaampi kuin Streets of Shame) ansiosta. Tiettyyn pisteeseen saakka...





Naisnäyttelijistö on huippuluokkaa; Simone Signoret on Adua ja porukasta löytyy Emmaunuelle Riva ja miespääosaa, autohuijaria, lipevän mammanpoikaista naistenmiestä, itselleen ylidramaattisesti surkimusta näyttelevää hahmoa esittää Marcello Mastroianni. Kaikki ovat rooleissaan erinomaisia.


P.S. Ettore Scola on yksi elokuvan käsikirjoittajista.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Horror Island (Usa-41)

Työtön tarinatirehtööri on perinyt  saarilinnan. Sinne sitten kauhumatkoja järjestämään...


Tunnelma komediaksi kivan spooky, mutta huumori liian perushuonoa kummitustalo-linnameininkiä. Ja sinne pääsemiseen menee liian kauan. Tai tässä tuleekin tenkkapoo, sillä huumorihan on huonoa perustavaraa, ehkä sinne meneekin ihan sopiva aika. No, kyllä mä muutaman kerran hörähdin, ja yks-kaks kertaa isostikin. En kyllä enää muista missä kohdassa...


Kuten kaiuttimet elokuvassa huutavat: "Leave the Castle!"

"Can somebody tell me why lobsters don`t like beer?" Nii-in, heh-heh.. Niin, ja onhan elokuvassa konkreettinen puujalkavitsi. (Kuvaavaa, että se on elokuvan paras vitsi. Ei hyvä, mutta sille taisin hörähtää vähän isommin.)

Man-Made Monster (Usa-41)

Lon Chaney Jr on Big Dan McCormick, ja bigimbi hänestä tulee kun hän törmää yhtenä bussimatkustajista sähköhtorniin ja hullu tiedemies ("He`s genius in his line." "Maybe, but I`ll bet he spent his childhood stickin pins to butterflies", Lionel Atwill) ottaa hänet hoiviinsa ja hoitoonsa, sähkösellaiseen tietenkin , tehdäkseen hänestä seurattavan `sähkömiehen` (elokuva kulkee myös nimellä The Electric Man), eräänlaisen robotin. Murhamonsterin.


Alku ja oikeastaan koko elokuvan hullusta ideasta huolimatta tämä on loistavasti tehty ja rullaava elokuva. Atwillin ja varsinkin Chaneyn näyttelijätyöt ja karismat rullaavat `sähköisesti`, heh.. Mutta, sähkövitsit sikseen, loistava elokuva.


Chaneyn ensimmäinen Universal-yhtiön kauhuelokuva, ja kai hänen aika lailla ensimmäisiä kauhuelokuvia muutenkin, vaikka oli ollut elokuvissa jo jonkun tovin. Tämän jälkeen tuntuu, ettei hän juuri muuta tehnytkään kuin kauhua (tunnetuimpina Ihmissuteilut), länkkäreitä (tunnetuimpana Sheriffi), merirosvoiluita ja b-halpisleffoja. Hieno mies.

Night Monster (Usa-42)

Paremmanpuoleinen `kuka sen/ne teki?`-kartanokauhuilu.

Halvaantunut kartanonomistaja kutsuu erinäisen sakin kartanoonsa; kolme tohtoria (yksi doctoreista Lionel Atwill), jotka ovat häntä hoitaneet (eivätkä aivan onnistuneet), intialaisen joogin, paikallisen `kirjailijan`, `horry-gories`in eli `who-done-it`s`ien kirjoittajan ("Sounds like a nice way to earn your living." "Who said I earned a living." Hän on myös elokuvan `etsivä-tyyppi.`) sekä pyörätuolimiehen `hullua` sisarta hoitamaan tulleen psykiatrin ("Aren`t you pretty young to be a famous doctor?" "Who said I was famous?"). Talossa valmiina vieraita vastaanottamaan ovat: Hovimestari (Bela Lugosi), palvelija, sisäkkö,, autokuski ja portinvartija-kyttyräselkä-talkkari.

Ennen tätä iltaa ja varsinkin sen aikana sekä sen jälkeen erinäisiä tohtoreita ja muitakin, mutta varsinkin tohtoreita on tapettu ja tapetaan... Eli hahmokatraaseen liittyy pakostakin vielä poliisi, sheriffi..

Oiva sekoitus okkultismia, kartanokauhua, näpsäkkää näyttelemistä ja dialogia, (ehkä liiankin?) värikästä hahmokatrasta, huumoriakin... Morbidissa loppuratkaisussa `okkultista oivaltavuutta`.
Onnistunut kartanokauhu. Ei enempää, ei vähempää..

"I`m not insane, Miss Judd? Not really insane?" "No more insane than the rest of us." "Rest of us? How many of us are sane?"



sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Daughter of The Dragon (Usa-31)

Parhaaksi väitetty näistä vanhoista Fu Manchu-filmatisoinneista. Ei ole muistikuvaa että olisin muita nähnyt.

Anna May Wong esittää Fu Manchun tytärtä kiintoisasti ja hyytävästi. Itse elokuva ei valitettavasti pääse ihan hänen tasolleen, mutta siinäkin on hyvää hämyä. Elokuva on hidastempoinen, mutta tunnelmallinen. Kelvollinen.

Perustuu Sax Rohmerin kirjaan Daughter of Fu Manchu.

"Father! Father! I will be your son. I will Be your son!"
"The blood is mine! The hate is Mine! The vengeance shall be mine!"
"No love, no jealousy, only merciless vengeance!"

P.S. `Valehtelin` muuten näistä vanhoista Fu Manchuiluista, olenkin joskus katsonut Boris Karloffin pääosittaman Mask of Fu Manchun josta en muista muuta kuin että se oli muikea sekoitus Hullun Tiedemiehen elektroniikka-ekspressionismi-laboratoriota, kaikenlaista camppia ja kidutusta. Pitääpä kaivaa se muistin lokeroista tai jostain taas katsottavaksi.

Billy Liar (Bri-63)

Lapsuuskodissaan asuva, hautaustoimistossa konttoristina työskentelevä, käsikirjoittajan ammatista haaveileva nuori mies, Billy, pakenee tämän tästä heroisiin fantasioihin: Hän kuvittelee itsensä erimaalaisiksi paraatien sotasankariksi, tai niiden vastaanottajaksi, vankilapahikseksi josta tulee bestsellerkirjailija (nimikirjoituksia kirjoihin vaativa lauma odottamassa vapautumista vankilan portilla), kuvitellulla konepistoolilla ampujaksi... Hautaustoimistobisneksestä tehdään terävää pilaa: muoviarkut, ruumisautoilla on poliisimainen radiopuhelinjärjestelmä.. Tähän vielä Billyn monen naisen naisongelma js mahdollinen Lontooseen muutto..

Yllättävän raikas `brittiläisen elokuvan 60-luvun uuden aallon` absurdi komedia ironisella ja iloisella otteella. Näyttelijätyöt nojaa näihin hyveisiin ja "paheisiin" oivaltavasti.
Raikas, iloinen, ironinen. Lämminhenkinen, surullisensuloinen, ehkä sairaskertomuskin. Yhteisön ilot, surut, kirot, karikot. Mutta on myös paikka jonne jäädä.

Java Head (Bri-34)

Uskonnollinen urpo-isä estää miehen saamasta tytärtään. Tämä, merikapteeni, palaa merimatkaltaan mentyään viha ja kostopäissään, kusipäisyyttään naimisiin kiinalaisen prinsessan kanssa. Tämä, elokuvassa kummasti loppuun saakka sankariksi nostettu, suorakulma-pulisonkipuljaaja-mies on oikeasti kuiva ja kuikelo kusipää.
V-mäinen elokuva v-mäisistä ihmisistä, (Paitsi prinsessa ja ehkä isoisä ja lapsi.) Oikein malliesimerkki, klassikkoelokuva tämäntapaisista ihmisistä.

Mykkäelokuva ja äänielokuvaikoni Anna May Wong loistaa prinsessana.

torstai 1. maaliskuuta 2018

Francesca (Ita-2015)

2000-luvun muutamat näkemäni retrogiallot eivät ole ollenkaan iskeneet minuun. Värimaailmat ovat olleet suht kohdallaan, tai oikeastaan liian liioitellut, liian värikkäät, liian tietokonepsykedeeliset, eli liian nykyaikaiset. Ja juonet eivät ole pysyneet tämän vyörytyksen perässä, jääneet sivuseikoiksi. Francesca korjaa tätä kuilua ja kaulaa. Se on aivan selvä giallopastissi alkutekstejään myöten, mutta juoni pysyy nyt rinnalla, menee ohikin ja vaikkakin vanhoja gialloelementtejä (nahkakäsi ja piano, puukko ja kamera, puhelin, kelanauhuri nuket, lastenvaunut, pyörätuoli) on tungettu paljon tähän viisivarttiseen elokuvaan, niin ne on onnistuttu syöttämään sopivassa tahdissa, ei kasassa, läjässä. Varsinkin pidin siitä että giallojen ei-todellinen-todellinen, muovinen maailma tuodaan tarkoituksellisesti heti alusta esiin: Vauvaa esittää nukke jo silloin kun sen pitäisi esittää vauvaa, vauvan itku, lintujen laulu tulevat myöskin heti alusta nauhalta. Tämä ei ole halpis vaan tyyliratkaisu.

Paha pikkutyttö, Francesca kidnapataan ja on nyt ollut kateissa 15 vuotta. Mutta onko hän nyt palannut murhaajana? Sillä murhia tapahtuu, ja uhrien vierestä löytyy lappuja joiden teksti on Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä. (Francescan isä Vittorio Visconti[!] on tunnettu runoilija ja näytelmäkirjailija ja on ollut pyörätuolissa kidnappauksesta lähtien, kidnappaaja puukotti hänet puolihalvaantuneeksi.)

Elokuva on goreinen, muttei mega-ultragoreinen. Loppu/alkuratkaisu on julma. Francesca on hyvällä italaonimellä varustettu harvinaisen onnistunut retrogiallo.