sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Piilopirtti (Suomi-78)

 Ensin vähän `järkytyin` kun Erkki Liikanen ja Leo Lastumäki lauloivat (Lastumäkikin lauloi hyvin) `ihan naamoillaan` elokuvan tunnaribiisin, mutta biisihän oli hyvä! Kuten oli myös myöhemmin elokuvassa tuleva Lastumäen laulama `luonnonylistyskappale.` Kumpikin tulevat hyviin paikkoihin. Seppo Huunosen viimeisin ohjaustyö Piilopirtti on näppärä, jopa loistava komedia, useita näppäryyksiä sisältävä elokuva, joka on ihan kiva kesäinen välipala, kiva kesäkomedia (argh! melkein yhtä paha kuin `kiva kesäkaupunki`, mutta ei läheskään yhtä paha) jonka kyllä katselee tällaisen uneliaan turruttavan kesäsunnuntain helteessä ja rauhassa. Ja muulloinkin. Testattu on. Monesti. Juoni: Kaksi miestä lyö kolmannen kanssa (Kauko Helovirran esittämä pujopartapahis) vetoa että pystyvät viettämään `paheettoman kuukauden` maalaismökillä. Tulos: Yllättävästi ei vaivaannuttavaa menoa, maalaismaiseman, maalaisidyllin (lähinnä lauluin plus niine maisemineen plus niiden paheiden) ylistäminen meni minuun ainakin nyt. Ja vahvasti. Miesparivaljakkoa näyttelee Leo Lastumäki ja Erkki Liikanen. Lastumäki on oma vahva itsensä eikä Liikanen ollut niin huono kun muistin. Oikeastaan hän oli yllättävän hyvä. Myös elokuvan naiskolmikko (Ritva Valkama, Petra Frey ja Anu Panula) vahvoja. Elokuva sisältää melkoisesti oivaltavia dialoginpätkiä, esim typerähkön ja näppärän (/näpäytyksen) sekoituksen (avioliittoinstituution arviointia: "Eipä ole minulla ollut ennen treffejä kirkossa." "Minulla oli kerran. Viisi vuotta siinä meni." ja: "Minä luulen että siihen riittää pelkkä tahdonvoima." "Minä luulen että siihen riittää pelkkä `tahdon`.") tai silkkoja typeryyksiä- outuksia: "Olikohan Huckleberry Finnillä koskaan krapulaa?" Mukana myös oivalluksia tyyliin "Kiroilu on henkinen kaasupurkaus, henkinen pieru." Lisäksi käytetään mm elokuvakameraa vasarana. Elokuvan ihan ensimmäinen kohtaus on nerokkaanraadollinen, raadollisennerokas kuvaus kalsarikännäämisen kauhuista: Sammunut käsi ja keho kaataa kaljatölkkiä pulputtaen lattialle nojatuolista. Ja kohta myös voileipä lätsähtää lätäkköön. Hyvä aloitus. `Vihonviimeisessä` kohtauksessa pikku punamökki heiluu aavalla, harmaalla merellä; Irtiottofantasiaa sekä pieni punainen mökki maailman merien myrskyissä- konkretiaa. Pieni on kaunista, värikästä, periksiantamatontakin, mutta ympärillä on tosiaan rannaton harmaus ja mökki heiluu holtittomastikin. Mutta ehkä he pääsevät `perille`... Hyvä lopetus.
Ja näiden välikin skulaa hyvin. Oikein hyvin. Ja sen päivän politiikka-liike-elämäkorruptiokiemuroita tuo esiin lause: "En ehtinyt edes Saloraa saamaan.."


Elokuvahistoriahan on täynnä 'maalaisliioittelua` (varsinkin komediat), mutta aina näihin päiviin asti tv-sarjat ovat jatkaneet tätä tonttia: Pikkupaikkakunnalla on  nuorta ja vanhaa populaa, ja juonittelua kuin pipoa (Emmerdale), pikkupaikkakunnalla, ja vähän suuremmallakin on omasyntyistä ja muualta tullutta rikollisuutta yli äyräiden (Sydämen asialla,Yön kuumuudessa). Tai sitten vastaava paikkakunta on puolisurrealistinen (Rooman sheriffi) tai täyssurrealistinen (Twin Peaks).
Piilopirtissäkin tätä liioittelua on. Väkeä on aivan liikaa tuonkokoiselle paikkakunnalle, vaikkakin on kesä kesävieraineen. (Sillä kesällähän nämä yleensä tapahtuvat, niinkuin nytkin. Hilman päivät taitaa olla ainakin Suomessa poikkeus.) No, tuovathan ne lisää väkeä, ja varsinkin lisää eksentrikkoja näyttelijäkaartiin ja sitä kautta värikkyyttä. Piilopirtissä tämä varsinainen väen lisäys tapahtuu kuitenkin matkailun kautta: Paikkakunnalle saapuu bussilasti erimaalaisia vieraita, joille rakennetaan aikamoisen nopea, mutta värikäs potpurri kaikenlaisista suomalaisista tavoista (joka pikku juttukin erikseen hinnoiteltu) yhden illan aikana. Tässä on mukana jonkinlaista Spedemäistä karnevaalisuutta ihan hyvällä, tosin pöhkön nopealla tykityksellä. (Koko matkailukohtaus kuitenkin liian pitkä ja siinä on pitkittämisen ja päälleliimauksen vahvaa hajua ja makua. Se katkaisee elokuvan lennon pitkähköksi aikaa, mutta sen jälkeen tuleva loppunousu on taas vahva ja teos pelastutuu `kuiville`.) Jossa mukana, myöskin Spedemäisesti piikittelyä tällaisen matkailuorganisaation suuntaan.

Kliseinen, kömpelökin, mutta (tänään) tähän tilaan, tähän jätkään mätkähti. En ole koskaan oikein pitänyt Huunosen elokuvaversiosta Veikko Huovisen Lampaansyöjistä (vähän sellainen ylös-ulosluenta romaanista, vaikkakin Lastumäki ja Heikki Kinnunen rooleissaan hyviä), pidän tästä Piilopirtistä huomattavasti enemmän. (Itse asiassa Piilopirtin huumoriosasto (paitsi matkailuosuus) paranee kerta kerralta. Ainakin vielä. Varsinkin huumoripuoli iskee nyt paremmin, terävämmin kuin silloin joskus, vuosien takaisella, edellisellä katselukerralla. Olen katsonut tämän viime aikoina yllättävän monta kertaa. Itse asiassa koko elokuva paranee kerta kerralta. Alan pitämään tätä unohdettuna ja varsinkin väheksyttynä, aliarvostettuna komediaklassikkona.) No, nyt alkaa jo pikkuisen soppa tökkimään, mutta onpa tätä katsottukin! Ei tietenkään yllä Huunosen edelliselle, loistavalle Karvat-elokuvalle. Ei läheskään. No, mikä nyt yltäisi, mutta miesteema eri muodoissaan on Huunosella  mukana kaikissa kolmessa elokuvassaan. No, Lampaansyöjissä ja Piilopirtissä lampsitaan aika samoissa jalanjäljissä, mutta eri suunnilta lähestyen.

 P.S. Terävää ja pehmeää nostalgiaa. Piilopirtti on unohdettu komediahelmi, pehmeää ja terävää nostalgiaa joka yhdistää nykyään unohdetun, ei-todellisen (koskaan) ja typeränkin maaseutuihannoinnin nykykatsojan sumuiseen nostalgisointiin. Mutta kyllä silloin oli oikesti paremmin, punk-jyrähdyskin juuri tulossa, vähän jo pirtin puolellakin...

P.S 2. Seppo Huunonen on mm kuin Spedekansan (Spede-elokuvista pitävät, kuulun joukkoon) Anssi Mänttäri, ja tämä on kehu. Kaikille osapuolille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti