sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Villin Pohjolan salattu laakso (Suomi-63)

Lapin laki. `Salattu maa ja sen salattu kansa`-tarinat, kirjat, elokuvat ovat jo pikkupojasta asti kiinnostaneet `allekirjoittanutta` ja kivaa joskin jopa outoa ja harvinaista että Suomessakin on sellainen elokuva tehty. Vanhoissa poikakirjoissa tällaiseen aiheeseen, tällaisiin maihin on kylläkin sukellettu Suomessakin, lähinnä Lappiin. (esim Matti Okan kirjoittama Satta-heimo ja Lapin kulta, vuodelta -52).

Ja`Lapissa` ollaan tässäkin Aarne Tarkaksen Villi Pohjola-trilogian päätös ja parhaassa jaksossa. Lappi on lainausmerkeissä siksi että Salatun maan väestö on lähinnä intiaanityylistä vaatteidensa ja puheidensakin perusteella. Jonkinmoinen rasismin silauksen voi ehkä etsiessään tässä löytää, mutta se on kuitenkin  melkoisen hento silaus. Tässä on melkoisen onnistuneesti saatu noiden mainittujen vanhojen poikien seikkailukirjojen maailma tallennetuksi filmille.

Vornan veljekset (tuttuja edellisistä osista, jos trilogia tuttu) ovat taas `Lapissa` liikkeellä (kuvattiin Kuusamossa), nämä rehdit miehet. Porukan näyttelijästö on vähän vaihtunut. Tai oikeastaan aika paljonkin. Tämän kolmikon esittäjistä ei ole enää mukana kuin pääveljestä esittämä Åke Lindman, Vili Auvisen ja Helge Heralan hahmoja tässä elokuvassa esittävät oikea veljespari Tommi ja Taneli Rinne. Sama meininki pysyy.
He löytävät reitin salaiseen laaksoon ja löytävät sieltä jämäkän camppistä näyttelemistä, seikkailuja, rakkautta ja vaaroja. Sillä tietenkin myös rosvolauma on heidän perässään..  siellä sitten Lappilainen seitapalvonta'meininki` ja intiaanien toteemipaalu'touhuilu` sekoitetaan `suloisesti`..

Tapio Rautavaara on jylhän jämäkkä `intiaani`päällikkö (häntä olisi saanut olla enemmänkin, Villissä Pohjolassahan hän esitti Tundra-Taunoa, turkismetsästäjätyyppiä), Pirkko Mannola ja Elina Salo hänen nätit `intiaani`tyttärensä. Tytärten ja ja Vornan veljesten tapaamisessa on mukana viehkeää metsäerotiikkaa, myöhemmin metsäromantiikkaa. Metsäseksiä jopa. No jonkunlaista. Viitteellistä.,

Kuten edellisetkin osat, tämäkään ei sijoitu mihinkään eksaktiin aikaan, vaan on sekoitus menneisyydestä (sitä enemmän) ja nykyajasta (konepistoolit), ja kyllähän autoillakin (jeepeillä tietenkin etenkin) hurjasteltiin, tätä lähinnä edellisessä osassa Villin Pohjolan kulta. Tarkas itsehän kirjoitti trilogian tapahtuvan mielikuvituksessa.

Villin Pohjolan salatusta laaksosta ei ole olemassa Dvd-julkaisua, eikä tainnut olla Vhs:sääkään, ja edellinen tv-esitys on vuodelta -81 (enkä ole nähnyt tätä Turun Suomalaisen elokuvan festivaaleillakaan) ja silti muistin tämän juonen aika hyvin sitä tänään tv:stä katsoessani, niin ilmeisesti juuri tämä aikaisempi tv-esitys on jäänyt mieleeni muhimaan.

Ehkä liian paljon huumorielementtejä, ja jos olisi lisätty enemmän vanhojen seikkailuelokuvien maailmaa, olisi ollut parempi. Mutta toimi oikein hyvin näinkin.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Sole Survivor (Usa-70) - Menneisyyden haamuja, tekoja sekä baseballia aavikolla

Tv-elokuva joka tapahtuu koko kestonsa ajan aavikolla, ulkotilassa! (Mitä nyt välillä piipahdetaan teltassa.) No, onhan näitä ulkotila-tv-elokuvia varmaan muitakin, mutta kyllä tämä on silti `something else..`


Kamaridraamaa aavikolla. Viittasin tuossa edellä että aika monestihan nämä tv-elokuvat tapahtuvat kulissimaisissa nurkissa, korkeintaan yhdessä asunnossa, joskus jopa yhdessä talossa ja parhaimmillaan vieraillaan talon vieressä kulkevalla kadulla. Tai jos ollaan maalla, metsässä (`kamaridraamaa metsässä`), niin silloinkin lähinnä luovitaan maalaistalossa, metsämajassa ja aivan lähiympäristössä. Ja tämä ei missään nimessä ole haukku, tällainen rajaaminenhan keskittää monesti, yllättävänkin useasti, tekstin terävästi itse tarinaan, tarinan itse tekstiin.. Olettaen tietenkin että teksti, tarina on hyvällä tolalla. Kuten, voi jopa toistaen mainita, yllättävän useasti, tv-tuotannoissa on. Onhan niissäkin paljon halpaa (nimenomaan tätä) roskaa, mutta kun ajatellaan tv-elokuvien yleistä visuaalista maailmaa, niin sehän on pienempien tuotantokulujen, rajoittuneempien kuvauskalustojen ja askeettisempien kuvauspaikkojen takia pakostakin myöskin kapea-alaisempaa. Ja tällöin tosiaan ei vähäisempää käsikirjoitusta voi värittää tai jopa peittää visuaalisella värinällä ja kumulla, vaan on keskityttävä nimenomaan siihen. Käsikirjoitus on kaiken pohja.
Aavikko on tässä katsannossa aika `jännä` tapahtumapaikka, yhtä aikaa suuri ja pieni. Metsässä on jotain tätä samaa, mutta se on liikkuma-alueena kuitenkin paljon vaihtelevampi. Aavikko on silmänkantamattomiin samaa, horisontti hämärtyy, tehden näkemisen, olemisen, liikkumisen siellä pieneksi. Kuin kamaridraamassa. Niin on myös tässä elokuvassa:


Elokuva alkaa siitä kun Toisen maailmansodan aikainen, kadonnut lentokone löytyy aavikolta 17 vuotta katoamisen jälkeen. Katsojille selviää, että lentokoneen ympärillä pyörivät, keskustelevat ja ajankulukseen baseballia pelaavat sotilaat ovat aaveita, jotka ovat jääneet tuskaiseen limboon selvittämättömien tapausten takia. Sillä selviää (katsojille) että `koneen komentaja, kenraali` hyppää koneesta jättäen lopun miehistön selviytymään yksin..
Paikalle saapuu tutkijalautakunta (mukana tämä mainittu kenraali!) tarkastelemaan konetta. Ja ihmettelemään sitä, missä kaikki ruumiit ovat.. Loppuelokuvasta (suurin osa siitä) muodostuu`erittäin tiukasti fokuksessa pysyvä, tiukasti kerrottu tarina, jossa nämä näkymättömät `valamiehet` seuraavat tutkinnan edistymistä ja varsinkin silmukan kiertymistä pikkuhiljaa kenraalin ympärille.


Myös näyttelijätyö on erittäin ekonomisen onnistunutta: Richard Baseheart lopussa repeävänä kenraalina ja onhan sotilastutkijaporukassa mukana tietenkin kyynisempi hemmo (William Shatner!) ja `by the book`-sotilas (Vince Edwards) joka haluaa tutkia jutun ja kääntää aavikon perinpohjin. Näyttelijätyö on kauttaaltaan nautittavaa, erikseen on mainittava Edwardsin rooli, tähän hänen kuivakas esiintymisensä sopii loistavasti. Hänhän esitti aikoinaan Tohtori Kildarea, jossa hän teki mielestäni tämän tyylisestä näyttelemisestä melkein tylsän tavaramerkin.


Todella toimiva elokuva.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Autumn Almanac (Unkari-84)

"olen uneksinut, niin monta kertaa" Bela Tarr väri -ja puhetulvassa! Eikä puhe ole nopean, vaikeaselkoisen, taide-elokuvamaisen tykittävää tylsyyttä ja tyhjyyttä, vaan luonnollista toimivaa, omaksuttavaa, vaikka se suht kovalla intensiteetillä tuleekin.

Äiti, poika, palvelijatar-rakastajatar, mies ja työtön opettaja `jakavat` saman asunnon. Ja `jakavat` 'samat` tuskat, ongelmat, ilonaiheetkin. Asunnossa pysytään.
Ja pysytään muutenkin fokuksessa. Tämä viisikko sotkeutuu ja limittyy toisiinsa sekä eroaa toisistaan julman luonnollisesti, tosin tetraalisesti ( asunto on kuin erillisiä teatterilavastuksia, toimii timanttisesti), mutta yhtä kaikki, erittäin uskottavasti. Lyhyt tappelukohtaus joka on kuvattu alhaaltapäin lasin läpi tuo elokuvaan likistävää voimaa.

Näyttelijätyö huikeaa, dialogi timanttia. Esim nämä sopivat siihen aikaan, tähän aikaan, kaikkiin aikoihin: "There`s one kind of peace,If there are two kinds, then one of them isn`t peace." ja "How you survive is a private affair."

Elokuva loppuu kryptisesti, usvaisesti ja oivaltavasti Que sera, que sera- kappaleeseen. Kukapa sen huomisen tietäisi...

lauantai 12. maaliskuuta 2016

I wake up screaming (Usa-41)

Kyseessä ei ole kauhuelokuva, ei psykologinenkaan. Mutta kauhuisaan päin niiaavaa tai kumartavaa `psykologista noiria`(no, toisaalta eivätkö kaikki noirit ole tätä) se hyvinkin vahvasti on.

Vahvaa ja loistavaa on taas myös Victor Maturen näyttelijätyö syyttömänä murhakarkurina ja naispääosan esittäjä Betty Grabble peesaa oikein hyvin häntä. Hiihtää välillä ohikin. Outo, mutta hyvä on lihaisessa, vihaisessa roolissaan Maturen hahmon perässä raivoisasti runnova, puolikuollut poliisi (hän tietää että hän on syytön, mutta haluaa hänet telkien taakse) jota esittää Laird Cregar. Mainittava on myös  Elisha Cook Jr (mm Rosemaryn Painajainen).
Elokuvassa on pari erikoisempaa piipahdusta. Uimahallissa käydään iltayöuinnilla. ("Jos perisin kultakaivoksen, rakennuttaisin uima-altaan talomme joka huoneeseen") Pakoreissulla käydään hämärähkössä elokuvateatterissa katsomassa samaa elokuvaa kerta toisensa perään. (Muut katsojat nukkuvat.) Ja kun samalla reissulla parin pitää vähäksi aikaa erota, niin toinen menee kirjastoon, koska "Kukaan täysijärkinen ei mene kirjastoon yhdeksältä aamulla."

Elokuvan loppu ei ole niitä aivan tavallisimpia.

P.S. Elokuvan nimi on loistava (vaikkakaan ei aivan selvä) mitä ei voi sanoa geneerisestä, mutta kylläkin kuvaavasta Suomi-nimestä Silmukka kiristyy. No, eipä alkuperäinen Amerikka-nimikään ole kummoinen, Hot Spot.


P.S. Elokuvasta tehtiin eräänlainen versio, Vicki, vuonna-53. Ei läheskään alkuperäisen veroinen, mutta mutkitta pystyy katsomaan. Näyttelijätyö varsinkin heikompaa Vickissä. Esim Cook juniorin roolissa Aaron Spelling (siis Se Aaron Spelling!) ensimmäisessä elokuvaroolissaan, mutta eihän hän loistavan-sleazea Cookia millään pysty voittamaan, sehän on selvä. Vaikka onkin roolissaan yllättävänkin hyvä.
Suomessa Vicki katsottiin suoremmin versioelokuvaksi, sillä molempien mainuttujen elokuvien nimeksi tuli täällä Silmukka kiristyy!

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Pickup on South Street (Usa-53)

Samuel Fullerin tiukanlöysästi (tämä on kehu) ohjaama Pickup on South Street (eli suomeksi lyhyesti ja ytimekkäästi Taskuvaras) alkaa upealla, tiukan tärisevällä kohtauksella New Yorkin maanalaisessa; Taitava Taskuvaras Skip McCoy (Richard Widmark) on ihmispaljoudessa työssään ja varastaa erään naisen käsilaukusta lompakon. Ja varastaa vahingossa, tietämättään kommunistien salakuljettaman mikrofilmin ja tämä `Eräs Nainen` on kommunistiklubin kuriiri, myöskin tietämättään.. Hän on erään klubin jäsenen ilotyttö/ystävä.


Tästä alkaa tietenkin tiukat takaa-ajot pitkin suurkaupungin katuja. Mukana ovat `commies`, poliisit, katuväki, `gangsterit`.. Nämä säntäilyt on toteutettu terävästi ja tiukasti, mutta kuten sanottua, löysäntiukasti. Tämä antaa tilaa kyyniselle, mutta myöskin katuhumoristiselle dialogitykitykselle, värikkäälle hahmokatraalle ja jopa jonkinlaiselle rakkaudelle. Sähäkän näppärä on kohtaus jossa kiinalaisessa ravintolassa syömätikuilla nuudeleita naamaansa lapioiva `informer` aina välissä nappaa tikuilla pöydälle rypistettyinä heitettyjä seteleitä kainaloonsa.


Widmarkin `asunto` on luku sinänsä. Meren rannalla jököttävä lautamörskä, jossa äijä chillailee vedellen jatkuvalla syötöllä narun nokassa killuvaa, kaljapulloja täynnä olevaa puulootaa meren kylmästä syleilystä. Niitä hän sitten murjuun viritetyssä riippumatossa siemailee..


Eläväistä tarinaa kyttien ja `gangstereiden` katusinkoiluista, kommunistipeloista ja yleensäkin suurkaupungin sykkeestä. Monesti kynnenpäitään ja kulmakarvojaan myöten hullunraivokasta (sekonaurulla säestettynä) nousukasrikollista esittävä Widmark on erittäin omiaan näyttelemään myös tällaista lunkimpaa liipparia.


Vetreä filmi.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Something Different (Tse-63)

-Lähes uniikki yhdistäminen. `Jotakin erilaista`, totta tosiaan. Something Different on Vera Chytilovan pitkä elokuva-debyytti ja se yhdistää dokumentin voimistelija Eva Bosakovan treenaamisesta suurkisoihin sekä fiktion erään kotiäidin, perheen elämästä, iloineen ja suruineen. Lähes uniikki idea ja yhdistäminen ja se toimii lähes saumattomalla tavalla, tai toista näkokulmaa käyttäen, se toimii `saumallisella` tavalla myös loistavasti. Sillä niin erilaisia heidän elämänsä ovat. Mutta leikkauspisteitäkin löytyy.
Näytti kuin välillä lähes balettimaisia otteita ottavat voimisteluliikkeet yhdistyvät kotiäidin perheen kuvioihin; kuin perheenjäsenet olisivat jääneet samanlaisiin asentoihin.

Ei (vielä) kokeellista elokuvaa, kuten Chytilovalla myöhemmin, mutta musiikki ja asetelmat, kuvaus jo vähän sinnepäin viittaavat. Ja ehkä aihevalintakin.
Kaksipuolisuudestaan huolimatta, ajatuksiltaan, ideoiltaan, asetelmiltaan, kuvaukseltaan hyvin jäsenneltyä elokuvaa.

Portrait of Hell (Jap-69) - `Fulciaaninen`, `Beyondiaaninen` elokuva kymmenen vuotta aikaisemmin

Onkohan Lucio Fulci nähnyt Shiro Toyodan ohjaaman Portrait of Hellin eli Jigokuhen`in ennen mestariteoksensa Beyondin (-81) (ja miksei myös Gates of Hellin) suunnittelemista ja tekemistä. Sillä niin samantyylisissä helvettivisioissa näissä kaikissa vellotaan.

Muinais-Japanissa Korealainen taiteilija menettää tyttärensä japanilais-lordille ja saapuu hakemaan tyttöään takaisin, mutta epäonnistuu siinä hankkeessa. Mutta lordi tarjoaa hänelle toista hanketta, tekemään hänelle valtavan ylistysfreskon. Mutta taiteilija alkaakin maalaamaan ('fulciaanista`) freskoa Helvetistä...

Tästä työstä tuleekin elokuvan kantava voima ja päälinja. Efektit eivät ole kovinkaan huikeita (eivät täysin helvetin portit avaudu), mutta sopivan kompakteja esittämään helvetin puristavuutta. Tässä ei ole onnistuttu aivan Beyondin malliin (varsinkin Beyondin loppu hakee vertaistaan), mutta erittäin hyvin kuitenkin. Mestariteos tämäkin, jota erittäin onnistunut dialogi ja yhtä aikaa junnaava ja `eteenpäin` vievä (`tie helvettiin`) juonenkulku loistavasti tukevat.

"This is Hell! You are Hell!"

P.S. Dvd:n  takakannessa lukee isoin kirjaimin: WARNING! CONTAINS: VIOLENCE, PHILOSOPHY




lauantai 5. maaliskuuta 2016

The Atomic submarine (Usa-59)

Kylläpä on toispuolinen elokuva! Ja se hyvä-osasto valuu vahvasti sinne filmin loppuun. Tätä ennen `saamme` seurata loputonta komentosiltajargonia ja lapsellisen, vinosuisen kusipääkomentajan kiukutteluja. Mutta se itse juonen pääasia, lentävä lautanen veden alla (lopussa kyllä myös päälläkin), on sen verran `ei ihan tavallinen, jokapäiväinen`-idea, että nämä alun jargonit jotenkuten jaksaa. (`Hänkään` ei tosin tule esiin kuin noin puolen tunnin kohdalla.) Hyvä-puolta edustaa myös Alexander Laszlon `elektro-sooninen` musiikki.

Itse juoni on tosiaan simppeli ja suoraviivainen, lyhyesti kiteytettävä: `Joku aiheuttaa tuhoa `american militarylle` pohjoisella napapiirillä/pohjoisnavalla. Ja sotilaat, tutkijat lähetetään perään. Ja tämä tutkinta tosiaan takkuaa.` Mutta elokuvan viimeiset parikymmentä minuuttia laittaa leffaan semmoista upeutta elektronisine ihonsulattajasäteineen sekä vedenalais/avaruusaluksen kylmän, kalsean, kompaktin arkkitehtuurin muodossa että ei melkein mitään rajaa. Kokonaisuuden vie voittoon ja kruunaa lonkerokasvia muistuttava ((puhuvana!)kukkana valtava silmä!) olio/eliö. ("At last we meet face to face!")