perjantai 29. toukokuuta 2015

Blonde Ice (Usa-48) - `Kylmä Kaunotar`

Blonde Ice on nimensämukaisesti jäinen noir, jossa jäätävyys tulee esiin jo DVD:n päävalikosta ja elokuvan alkuteksteistä lähtien. Valikossa erikseen ja yhteen räjähtelevät jäälautat räsähtelevät ja risahtelevat ja alkutekstit ovat ympyröity ja silattu jääpuikoin ja jäähilekerroksin. Vahva, vaikuttava alku.

Ja vaikuttava on myös itse elokuvakin. Leslie Brooks esittää ´kylmäävän hurmaavasti` useiden varakkaitten miesten kanssa naimisiin menevää,  koleaa kaunotarta. Ja miehet tietenkin genren `sääntöjen` mukaisesti lakoavat ympäriltä kuolleina, mystisissä olosuhteissa.


Ja kun kerran on noirahtavasta kamasta kyse, niin useinhan niissä ei tapahdu kuin tosielämässä, joskus ei sinne päinkään. Tässäkin on kyseessä jokseenkin hulluhahmoinen ja järjetönjuoninen tapaus. Ei tosin kuitenkaan hulluimmasta päästä, mutta sinne päin.



Sananmukaisesti kylmäävää kamaa ja menoa. Brooks on roolissaan  hyvä, miehet statisteja. Elokuva olisi saanut olla pidempikin.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Evil in the Woods (Usa-86)

Wanhaa kunnon metsäkauhua! Ja varsinkin wanhaa kunnon kasari-käppäkauhua-käppägorea! Aluksi suunnattoman sekavalta ja mitättömän vähägoreiselta vaikuttava metsäkauhistelu muuttuu mielenkiintoiseksi (goreisuudessaan, sekavuudessaan) kun sotku sakenee. Elokuva on vähän kuin John Waters goes kauhu.

Metsä on taas täynnä kaikenlaista populaa: on jopa kauhuelokuvaa tekevää (tyhmä)ryhmää, parit muut retkeilijät siinä sivussa sekä esim. pelastusliiveihin, prinsessamekkoihin sonnustautunut ja mm. vessanpönttöpumpulla aseistautunut kannibaalihaamupoppoo. Yksi tyypeistä vähän Uuno Turhapuro-tyyppinen hemmo henkseleineen ja reikäpaitoineen. (Loppu(gore)karonkassa tällä ryhmällä on päissään lasten värikkäät syntymäpäivähatut.)

Filmausryhmä tekee elokuvaa alienastronauttien (kaksi kääpiötä) ja bigfootin kohtaamisista ja kauhupopula menneisyydestä on tosiaan vähän kuin John Watersin elokuvasta: Siten ja täten pukeutuvaa porukkaa camping-alueilla, parkkipaikoilla ja tietenkin siellä soisella metsäperällä. Sumuisten fiftarityylisten rockkappaleitten pätkien taustoittaessa menoa.

Mukana myös kauhuelokuvan jämäkkää peruskiveä ja kauraa: Kirottua Kirjaa ja Huonoa Lapsinäyttelemistä.

Vähän väliä ilmestyvät välitekstit (jotka vielä hitaasti luetaan etelävaltioenglannilla) ovat rasittavia. Myös jatkuvat "Action!" ja "Cut!"-huudot riipivät.

Rasittavan ja mielenkiintoisen materiaalin lapsellinen ja sotkuisa sekoitus, joka kuitenkin loppua kohden absurdoituu sen verran paljonkin että lopputuloksesta välittää. Soppa sakenee.

"Those movie people. They are stupid."

Räkäistä roskaa.

P.S. Vähän samanlaista suttua, mutta paljon huonompaa on Hard Rock Zombies (Usa-84-85). Riivatun h-vetin huono kauhu"komedia". Pyörätuoli-ihmissusimummoa (kumma ettei puujalkazombia/vampyyria), raivaussahamurhaajaa, typerehdintää ja ajattelemattomuutta. HUONO!


                                              The Creeps (Usa-97)


Tuli katsottua myös tuo ylläoleva. Huikea idea: Kirjastossa jossa on alkuperäiset käsikirjoituskappaleet kauhuklassikoista (mm Dracula, Frankenstein), niin käypi niin että ne varastetaan hullun tiedemiehen toimesta, ja hän aikoo herättää kirjoista hirviöt henkiin laboratoriossaan.
Näin käykin, mutta mokan takia hirviöt syntyvät kääpiökokoisina (mainittujen lisäksi Wolfman ja Mummy.) Olisko leffan clou`na se, että he syntyvät kirjankokoisina? NO TOTTAKAI ON! MINÄPÄ SEN SANOIN, KIRJOITIN!! TIETENKIN KIRJAN HAHMOT OVAT, TULEVAT KIRJANKOKOISINA! SEHÄN ON SELVÄ! ITSESTÄÄNSELVYYS! SE ON ASIAA, SELVÄÄ ASIAA!! AINOA MAHDOLLINEN TOIMINTATAPA! AINOA MAHDOLLISUUS! MOI!

Ihan hyvin etenevää kamaa. Vahvaa, paksua roskaa ja kevytgorea.
Kummakohtana voidaan myös pitää `seksiä kirjan kanssa`-kohtausta.

Umpiroskaa

lauantai 23. toukokuuta 2015

Taas tyttö kadoksissa! (Suomi-57)

Kyllikki Saaren tapauksesta (häneen viitataan elokuvan avauskeskustelussa) "ideansa" saanut törvellys on auttamattoman epäonnistunut "draama"-"komedia". Jostain syystä tosiaan "tyyli"lajiksi on valikoitunut tällainen kahtiajako joka tekee elokuvasta täysin turhan, (onneksi) lyhyenlännän ja läpilaskuisen, lässähähtäväloppuisen tekeleen jonka jouduin, lyhyydestään huolimatta, katsomaan ensiksi osissa. Eivätkä osat muodostaneet kokonaisuutta. Vakavat välähdykset jysähtävät seinään kökköjen kaksimielisyyksien ("Tulin tarkastamaan auton lommoja." "Vai olisiko lolloja?) ristitulessa..

Pikkukylästä on kadonnut nuori neito ja hänen perässään ovat nimismies (Heikki Savolainen) naisavustajansa kanssa sekä Helsingin lehtivalokuvaaja (Leo Jokela). Mukana pyörii Leni Katajakosken esittämä Marilyn-tyylinen vamppi, autonpesijätär(!) Mary! (Äm-ää-är-yy, leffassa toistuvasti tylsästi toistetaan, huoh..) sekä tämän työnantaja, hämäräperäinen liikemies (Santeri Karilo) vaimoineen.. Elokuvasta löytyykin "amerikkalaistyylinen" laulu ja "tanssi"kohtaus jossa autokorjaamon Mary ja korjaajamiespoppoo intoutuvat kuvioita ja koregrafioita korjaushallissa esittämään. "Huikea" idea on käyttää autonrengasta rumpuna. Jytisee.

Savolaisen ja Jokelan roolisuoritukset ovat sentään jonkinlaiset ja Karilokin on ok välillä. Yleensä oivallisen komediennen Leni Katajakosken suoritus ei tällä kertaa irtoa eikä irrottele, vaan junnaa paikallaan. Eniten elokuvassa kuitenkin harmittaa käsikirjoituksen junnaava sekavuus. Vaikka käsikirjoittajia oli peräti kolme (Ville Salminen, Aarne Tarkas, Kaarlo Nuorvala) ei elokuvaan ole saatu monipuolista juonta ja otetta. Tai saattoi juurikin olla että syy sekavuuteen on juuri tässä kolmen kirjoittajan keitoksessa. Varsinainen soppa.

Typerä. Surkea ja mitätön elokuva.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Mommy (Can-2014)

Nuoren elokuvaneron Xavier Dolanin Mommy-elokuvaa on useissa yhteyksissä/arvosteluissa sanottu henkeäsalpaavaksi kokemukseksi. Ja sitä se nimenomaan on, rintaa puristava katsomiskokemus.

Äiti "joutuu" ottamaan teini-ikäisen ADHD-poikansa takaisin elämäänsä ja tästä alkaa huikea ja henkeäsalpaava vuoristorata pojan tunnevaihteluiden kyydissä. Onhan näitä diagnoosikuvauksia elokuvissa ollut, mutta tämän elokuvan nostaa todella korkealle aivan loistavat näyttelijäsuoritukset sekä erikoinen, mutta onnistunut kuvanrajausratkaisu:
Elokuvan `tähti` on äidin roolissa todella värisyttävän roolin tekevä Anne Dorval ja hänen niskaansa hengittää Antoine-Olivier Pilonin aivan yhtä vereslihainen suoritus poikana. Elokuvan kuvanrajaustyylinä käytetään aluksi ehkä hieman hämmentävää ja harvinaista, mutta jo melkein samantien loistavaksi ratkaisuksi osoittautuvaa keksintöä: Kuva näkyy keskellä kangasta pienenä neliönä. Tunnelma puristaa katsojaa tätäkin kautta tehokkaasti. Television kuvaruudulta tämä elementti toimii oikeastaan jopa vielä paremmin kuin valkokankaalta. Ainoastaan kerran tämä kuvio laajenee vähäksi aikaa koko kankaan mittaan, onnellisella pyöräretkellä. Tämä ei tietenkään tarkoita ettei onnenhetkiä olisi muulloinkin ja muitakin. Elokuva kertookin näiden kahden, äidin ja lapsen ikuisesta liitosta ja rakkaudesta. Kaikissa tilanteissa ja ratkaisuissa. Oikeissa ja väärissä.

P.S. Myös huumoria käytetään silloin tällöin keventäjänä. Hillitön on kohtaus jossa yhdistyy katuviisas "käytännöllisyys" ja vaikeavääntöinen tämä hetki ja tulevaisuus: Äiti kirjoittaa pojan luovutuspaperit itselleen pienellä kynänpätkällä joka on kiinni valtavassa avainnipussa. Siinä vääntö ja kolina käy.

Erittäin tärkeä elokuva.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Nostakaa Titanic! (Uk/Usa-80)

Aluksi aattelin että tästä voisi saada vähän jonkinlaista hörhöjännitystä, vaikka jopa hörhökauhua alkuviikon apatiaan, mutta jos nyt ei aivan aatokseksi, niin ainakin kovin laihaksi liemeksi tämä jäi. Nostakaa Titanic! on köykäinen katsomiskokemus. Se on harvinaisen jähmeästi ja hitaanpuoleisesti etenevää elokuvaa. Aivan kuin katsoisi voinokareen nököttämistä kylmän puuron pinnalla...

Isoja nimiä on mukana mm Jason Robards ja Alec Guinness, mutta eivät tuo sen kummempaa teokseen/seokseen, vaan jarrutusjoukkoina toimivat hekin. No, itse Titanic on suht jylhän näköinen. Siihen on satsattu.

Puoli pistettä.

P.S. Tuo elokuvan nimen huutomerkki (löytyy myös alkuperäisestä Raise the Titanic!`ista) on muuten kuvioon sopiva. Monta kertaa kävi elokuvan aikana mieli huutaa: Nostakaa se jo! Clive Cusslerin romaania en ole lukenut, aika monien arvostelujen mukaan se on vetävämpi kuin elokuva. Aikamoista.

The Hunchback of Notre Dame (Usa-23) The Phantom of the Opera (Usa-25)

Tässäpä oiva parivaljakko ihastella mykkäelokuvan miimisen mestarinäyttelijän Lon Chaneyn huimaa työskentelyä. Hän onnistuu molemmissa elokuvissa loistavasti tuoden tuskaisten henkilöhahmojen sielullisen ahdistuksen iholle, sanan varsinaisessa merkityksessä. Maskit ovat tietenkin (ainakin senaikaisen mittapuun mukaan) vaikuttavia, mutta varsinaista toimintaa on se maskinalainen liikehdintä. Ja sen Chaney osaa ja hallitsee suvereenisti. Ja kyllä ne maskitkin ovat enimmäkseen aikaa kestäneet.

Näistä kahdesta elokuvasta Chaneyn näytteleminen on ehkä piikkiriikkisen parempaa Notre Damen kellonsoittajassa. Hänen raivokas heilumisensa kellojennaruissa jää pitkäksi aikaa katsojan silmiin pomppimaan. Ja tuska tulee tosiaan muutenkin esille muutamalla taidokkaalla, harkitulla kasvojenliikkeellä. Kyseessä ei tosiaankaan ole naamanvääntely, vaan todellisen mestarin tekemää taidetta. Ja Chaney hallitsee Notre Damessa myös isomman fyysillisen näyttelemisen mielettömän hyvin.


Mutta Oopperan kummituskaan ei jää tällä saralla paljoakaan jälkeen. Nyt mimiikka on, kuten kirjassakin, hienovaraisempaa. Nyt ei kyseessä ole niin ruumillisen kokonaisvaltaisesti rujo ja käyrä ihmisolento kuin Quasimodo, vaan tässä "vain" hänen kasvonsa (ja tietenkin sielunsa) ovat armottomilla arvilla. Joita hän peittää (oikeastaan aikamoisen "hassulla") naamiolla. Itse kasvot ovat sitten rujon "onnistuneet." (Maskeeraus on taidokasta.) Mutta Phantom on minusta monilla muilla mittareilla mitattuna jopa huomattavasti onnistuneempi teos. Kokonaisvaltaisesti sen tarinan filmillesaatto on tunnelmaltaan tiukempaa. Teos pysyy kasassa paremmin kuin Notre Dame. Kauhutunnelma kantaa loistavasti läpi elokuvan. Se johtuu osittain myös kirjan (Gaston Leroux`n Oopperan Kummitus) kompaktisuudesta verrattuna Victor Hugon Notre Damen massiivisuuteen. Mutta mikä minua varsinaisesti haittaa tässä Hugon teoksen filminnoksessa on siihen tehty erikoiset, jopa oudot ratkaisut: joitain tärkeitä henkilöitä ja tapahtumia on jätetty kokonaan pois tai niitä, heitä on sekoitettu keskenään. Olikohan joitakin jopa keksitty lisää? Tämä tylsistyttää (mykkäelokuvaksi) pitkän elokuvan katsomista, sillä se aiheuttaa sekavuutta. Tietenkin varsinkin jos lukenut myös kirjan. Mutta voisin sanoa että muutenkin. Elokuva on juoneltaan aika hyppelehtivä. Itse pituudella ei sinänsä ole haittaa, sillä en usko että niin massiivista romaania kuin Notre Damen kellonsoittaja voi kovin lyhyenä elokuvana onnistuneesti tehdäkään.


Kuten sanottua, Chaneyn näyttelijätyö on molemmissa elokuvissa (ja kuten hänellä yleensäkin) erinomaista. Jopa niin erinomaista, että ero muihin näyttelijöihin on aika suuri. Tämä ei oikeastaan haittaa, sillä Chaneyn showtahan nämä ovat. Muiden tuleekin peesailla häntä. No, Patsy Ruth Miller on Notre Damessa Esmeraldana aika hyvä.


Molempien elokuvien rakennelmat ovat upeita, varsinkin Notre Damen. Viimeksimainitun sekä ulkoa että sisältä, todella massiiviset. Tuovat hyvin tilan tuntua.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Discopath (Can-2013)

Discopath on teos jossa idea, elokuvan nimi, leffan/DVD:n kansikuva sekä suurimmaksi osaksi toteutuskin kantavat komeasti. Elokuva kertoo tyypistä joka muuttuu murhaajaksi aina discomusaa kuullessaan, eli diskopaatti on siis kyseessä. DVD:n kannessa discopallo räjähtää pois tyyppimme kasvoilta.

Discopaatti sijoittuu vuosille 1976-80. Aluksi ollaan "New Yorkissa", oikeasti kuitenkin ollaan kuvattu ilmeisesti Montrealissa, jonne itse leffassakin kohta siirrytään. New York-toteutus sekä seitkytluvunlopun vuosien kautta kaheksankytluvun alun kuvallinen esitystapa ei ole läheskään parasta mahdollista, mutta voimakkailla kuvallisilla rajauksilla päästään jokseenkin tyydyttävään lopputulokseen. Ikävä vika on myös englantitekstityksen pienuus. Sillä varsinaisesti Montrealiin siirryttäessä puhekieli muuttuu pääosin ranskaksi. Näistä vioista huolimatta filmille on jäänyt kuitenkin hyvin seitkytlukulainen tunnelma, jonka onnistumiseen ei läheskään vähiten ole vaikuttanut erittäin tanakasti ja lähes jatkuvasti mukana tykittävä rockpohjainen disconakutus. Komean kuuloista. Myös näyttelijätyö on kautta linjan onnistunutta, näyttelijöiltä luonnistuu sekä roskan että että tuskan esiintuominen luontevasti.

Ensimmäinen discomurha tapahtuu New Yorkin discossa, jonka jälkeen tyyppimme pakenee `Montrealin olympialaisiin` ja sitten siirrytäänkin vuoteen -80, jolloin hän on muuntautunut sisäoppilaitoksen kuuroksi (eipä kuulu disco, kun on korvat tukossa) yleismieheksi.
Jo ennen katsomista mieltäni kaiversi juuri tuo asia. Eihän hemmon sitten tarvitse kuin välttää discoja, niin homma on klaari. Ei tarvitse raivostua. Mutta discohan kuuluu joka paikassa: takseissa, ghettoblastereissa, kaupoissa ja kahviloissa.. (Tosin hemmo kyllä myös useaan kertaan sanoo vihaavansa kaikkea musiikkia. Flashbäkissä viitataan hänen isänsä `ammattiin`, hulluun kotimuusikkoon, joka säntäilee soittimelta toiselle kuin sekopäinen tiedemies konsanaan. Tässä musalaboratoriossa päällepäsmäävänä rytminä hakkaa jatkuvana biittinä paukuttava jalkarumpu.)

Elokuva ei ole mikään jatkuva goreralli, mutta sitäkin on kerran pari, ja aikamoista, kökköä, roskaista gorea onkin . Aiheeseen kuuluvaa. Singlet, levylautaset ja päät pyörivät.

Onnistuneinta, tärkeintä elokuvassa on kuitenkin tunnelma. Pienistä, vähän kököistä rajauksista huolimatta elokuva tuo esiin seitkytlukulaien atmosfäärin. Discopoljento vetää leffan tarkkaan rytmiin.