tiistai 25. maaliskuuta 2014

Ninja Boy - Poika ja Kirves/ Red Ninja, eiku Red Shadow...


Siis ei Karate Kid, vaan Ninja Boy!

Tänään tuli löydettyä kolmen leffan "boxi" kuuskytluvun Ninja Boy-sarjaa. Poika kantaa lähes itsensäkokoista kirvestä lähes joka paikkaan, eli heiluu ja huitoo sen kanssa ja heittää sitä niin maassa kuin puussa sysien vihulaisia loitommalle. Varsinkin kirveen terä on lähes pojan pään kokoinen Ja lieskojen suusta puhaltelukin näyttää onnistuvan. Eli varsin verettömällä pahvikirvesfantasiamenolla ja meiningillä taas "edetään." Mutta värikkäällä semmoisella. Vara ja wannabe-Godzillatyppiset, isot lieska ja sädemonsterit näkyvät myös taikamaita tallovan...

Tämmöiset terveiset tänään, eli katselin ensin leffoja vähän sieltä sun täältä, illalla pitäisi katsoa jos ei koko kolmikko, niin ainakin kaksikko. No, ainakin yksikkö! :D

Tästä/Näistä on varmasti tulossa jatkotekstiä..

Jep, tuleepa hyvinkin. Ja tulipa, olipa sakea sotku.   Oikea tilpehööritunkio. Tämä kirvespoika-leffa (ilmeisesti nimeltään Watari Ninja Boy, näin trailerin) ei sisällykään tähän kokoelmaan (nimeltään Red Ninja), kuten käsitin joistain nettijutuista, vaan tästä löytyy kolme leffaa Ninjascope, Watari The Conquerer ja Watari and The Fantastiks. Ja näissä leffoissa NB ei olekaan pääosassa (varsin vahvasti kumminkin), vaan pääosassa on tuo nimessä mainittu Punaninja. Ja jotta menisi tarpeeksi vaikeaksi niin hänen nimensä ei näissä leffoissa roskasääntöjen mukaan ole tietenkään tuo mainittu, vaan Red Shadow. Itse Ninja Boy on porukan täysivaltainen jäsen, kaikki he osaavat mm näkymättömyyden ja lentämisen tyyppiset taidot, mutta pääosassa on juurikin tuo Punavarjo.

Ninjascope on vielä vähän laahaavaa kehittelyä, tosin hassuhirviöitä, varsinkin jättisammakko (loikkiva mies sisällä) alkaa jo tipahdella maisemiin. Myös naamanvaihtamisen jalon taidon omaava, sukkahousupäinen pahisvelho käy nauramassa ja epäonnistuttuaan uhkauksia ja kirouksia hyvisten päälle syytämässä tasaisin väliajoin. Törmäämme myös leijaan itsensä sitoneen ja sen avulla ilmoissa pyörivään pahikseen.
Tässä tuleekin taas oiva opetus roskaelokuvien tekijöille. Kun tilanne hyvisten puolella on tarpeeksi uhkaava, niin ota mukaan täysin out of the blue-hahmo, jota ei ole aikaisemmin näkynyt, tyyppi josta ei ole aiemmin puhuttukaan. Kun pahis-leijamies on kohta hyvisten kraivelissa kiinni niin taivaalta tipahtaa myös leijaan sidottu mies, White Shadow. Ja alkaa leijojen ilmataistelu jonka Valkovarjo tietenkin nopeasti voittaa. Tai sitten kun valtava ilmassa pyörivä pora lähestyy hyvislaumaa, eikä pelastajaa näy eikä kuullu, niin porasta tietenkin loppuu viime hetkellä virta. On ne kekseliäitä!
Myös sateenvarjolla leijaileva pahis vilahtaa.

Watari-leffoissa niin hassuhirviöiden kuin muidenkin älyttömyyksien määrää on sitten lisätty melko paljon, aina avaruusalukseen asti.

Muita `hirviöitä`ovat mm pienistä puupalikoista noidutut ja isonnetut,pahvilaatikkopäiset, kokonaan mustaan kankaaseen vartalonmyötäisesti puetut jäykästi marssivat ja matsaavat ninjat ja avaruusaluksen isoilla silmänrei`illä varustettujen valkopussipäiden avaruusninjat.

Itse Godzilla-tyylisten hirviöiden (mm selvillä ihmisjaloilla toikkaroiva Haukkahirviö) raivostumisen tietää siitä että niiden silmät muuttuvat munakkaiksi, keltuainen keskellä ja hyvisten taistelun tietää ensi sekunneista (eivät aina kestäkään kuin muutamia sekunteja) lähtien loppuvan hyvisten voittoon, sillä joka taistelun alussa (joskus ennenkin) alkaa kuulumaan lapsi/nuorisokuoron esittämät, pääosanesittäjiä ylistävät iskelmähymnit. Myös velhon suustansa suihkuttamat, koko kuvaruudun kokoisilla pahvihampailla purevat, mutta myös "kätösistään" pommeja(!) pudottelevat lepakot(!) ovat aikamoista WTF-herkkua.

Kaikki kolme leffaa kerralla vähän liian sakea soppa nieltäväksi, mutta yksittäisinä annoksina ne lusikoi ja haarukoi hyvin kitusiin.





torstai 20. maaliskuuta 2014

Miracle Fighters (-82)


Honkkari-taikasekoilussa Miracle Fighters aluksi klaanin supertaistelija on mennyt naimisiin väärän suvun/klaanin naisen kanssa.
Nainen tapetaan, mies pakenee raivoissaan ja kidnappaa pienen prinssin keinusta. Prinssi kuolee pakomatkalla.

Vuosia myöhemmin ex-supertaistelija on nykyinen juoppo, ja hänellä on oppipoikanaan eräs orpopoika, jolle hän on antanut Prinssin kaulasssa roikkuneen killuttimen. On ex-taistelijalla kuitenkin vielä jotain voimia jäljellä, joten hän on tietenkin perinteisesti opettanut orpopojalle muutamat taikatekniikat.

Taioista puheenollen, sitten framille ja estradille astuvat kaksi perinteistä velhoa, mies ja nainen(?!) ja taikashow voi alkaa! (Tyypit asuvat samassa pihapiirissä, mutta keskellä pihaa oleva kivirivi erottaa heidät toisistaan. Riviä ei saa ylittää. Eli vihamiehiä ollaan, mutta lähinnä honkkarimaisen komediallisesti, irvistelevästi tietenkin.)

Kun leffan nimikin on Ihmetaistelijat, niin ihmeelliset ovat vastustajatkin. Vai mitä sanotte näistä: Pääsiäismunasta päälle pissaava ja sen sisältä taisteleva valkaistuihoinen klovnityyppi, liekehtivä ja lentävä kanapaisti, tikku-ukko ja varsinainen pääpahisvelho, lepakkomies. Hänellä on lepakonsiivet, joten hän lentää (aika kökösti) ja käyttää tietenkin lepakko-kung fua.

Myös muut taikakonstit ovat varsin maukkaita/kökkökomediallisia. Leffassa yritetään tappaa kaikennäköisillä litkuilla ja pulvereilla, mutta hyvikset tietenkin tahtoen tai tahtomattaan aivastavat pulverit pahiksen naamaan tai kuorsaavat liemen vastaavalla tavalla takaisin.

Sitten on taistelupuolella näitä eilaisia perinteisiä: kippo-kuppi-lautanen-muu astia-tuoli-pöytä-muu huonekalu-puujalka kungfua jne.

Muikean näköisiä ovat myös erilaiset `kaksi ihmistä/ihminen ja nukke saman vaatteen sisällä`. Huikein veto tästä on tyhjästä kaavun suuaukosta ilmestyvä käsivarsi. Kämmenestä löytyy kulmakarvat ja silmä. Siinä vähän kääntyillään ja katsotaan, ja sitten kämmen puristuu tehokkaaksi lyöntinyrkiksi! Jymäkkää!


Elokuvassa myös juotetaan tauluun piirretylle hemmolle viiniä, toinen taulu valuu (vesiputouksen) vettä, kusilammikkoa käytetään peilinä ja tehdään kämmensyrjällä viillellen paperille piirretystä kukosta kananuudeleita! Magic Chef!



Oikein värikästä sekomenoa ja meininkiä. Ainakin ensimmäisellä katselukerralla, toinen kerta tapahtui liian nopeasti, sillä ajattelin että tää oli niin sakea ja tanakka tykitys, että on pakko katsoa pian toiseen kertaan. Mutta olinkin rekisteröinyt kuitenkin lähes kaiken sakean sekoilun, ja toinen kerta meni pakkopullana.
Taukoa on nyt tästä leffasta pidettävä, uskon että sitten taas jytisee, sillä kyllä tää kuitenkin niin menoa on.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Terrornauts (Bri-67)

Sisältää spoilausta(?)

Haperoa jännitystä. Höperöä toimintaa. Avaruustutkimuskeskuksella on projektinaan "Spacetalk`in" esiin saaminen eetteristä, tärkeimpänä työkaluna ovat kelanauhurit.

Kolmeen kuukauteen ei ole kuulunut avaruuspuheen pihaustakaan ja projektin rahoitus uhataan lopettaa ja jopa potkuistakin puhutaan.. (Eikä asiaa varmastikaan tietenkään auta yksi tutkijoista, joka lähinnä syö omenoita ja banaania ja makoileekin.)

Mutta sitten juuri tietenkin vähän näiden puheiden jälkeen alkaa kelanauhureilta kuulua kohinaa ja surinaa. Ja eipä aikaakaan kun ainakin ulkopuolelta pieneltä lautamökiltä näyttävä (sisällä tosin jos minkälaista huonetta ja hallia) näyttävä keskus temmataan avaruuteen avaruusaluksen toimesta.

Sitten alkaa camp ja trash. Erilaisilla antenneilla suuntaa näyttävä, teippipäällysteinen robotti alkaa kierrättämään tutkimuskeskuksen väkeä (mukana myös teekärryä työntävä mummo ja tilintarkastaja!) pitkin tuntemattomien galaksien tyhjiä muovidesignoituja avaruushalleja.

Tai ei aivan tyhjiä, sillä erään muovitolppaviidakon takaa tulee esiin surkein ja huikein avaruushirviö universumissa: silmä kainalossa, kolme karvaista huulta sentään suurinpiirtein suuvärkin kohdalla, otsassa kokoelma peltitorvia ja toisessa kädessä kämmenenä jonkinlaiset ravun sakset.
Naiset kirkuvat.

"Onneksi" paikasta löytyy kaivonkansi jonka päälle hyppäämällä pääsee maailmaan jonka taivaalle on piirretty kaksi kuuta (Päätutkija on nähnyt tämän paikan pienenä poikana unissaan) ja jota asuttavat ei pienet, vaan korstot vihreät miehet joilla on järjettömän huono tarkkuus keihäänheittokäsissään. Tosin keihäätkin ovat aikamoisen kolhon kokoisia ja näköisiä lentääkseen kovin pitkälle ja tarkasti. Yhdellä vihreällä hemmolla on oikein kolovartinen rituaalisurmaveitsikin, mutta sekin tilanne menee melkein heti ketuille.

Sitten tulee vielä taistelukohtaus, jossa tutkijahemmot laittavat EEG-tyyppiset myssyt päihinsä ja johdot monitoreihin ja alkavat tulittaamaan scifipelimäisissä muodostelmissa tulevia vihollisen sota-aluksia menestyksekkäästi.

Ja mikä paikka tää kaksi kuuta-maisema oikein loppujen lopuksi on? Ainakin siellä on aidat ympärillä, aukioloajat, vartija ja siellä puhutaan ranskaa. Sanotaan nyt, että sairaala se ei ole. Vai onko? Sillä niin eriskummallinen tää elokuva on. Välillä (aluksi) mielettömän tylsä, lopussa absurdin roskainen, joskus molempia samaan aikaan. Kun roskahana/suihku oikein kohisee, niin ainakin meikäläinen, askeettisen, absurdin kökköyden,  ystävä hyrisi tyytyväisenä.

Eriskummallinen pala brittiscifin kökömpää laitaa. Ja vaikka siinä(kin) maassa riittää kökköscifiä, niin on tämä melkein omaa luokkaansa.

Jää hyllyyn, mutta ei uskalla katsoa usein.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Die Puppe (1919)


Ernst Lubitschin mykkäoutoilu on  toteutukseltaan ja juoneltaan varsinkin aikamoinen tapaus, no silloin kylläkin elettiin elokuvateollisuuden ensimmäisiä villejä ja vauhdikkaita aikoja. Aika kovalla ja weirdolla, mutta mielenkiintoisella menolla päästeltiin.

Vanhan paronin veljen/mammanpoikaa yritetään alkaa naittamaan oikein perinteisesti torilla julistettavalla paperikäädyllä. Tämähän tietenkin aiheuttaa kaupungin naisissa liikekannallepanon ja seuraa, ehkä liiankin pitkään, Benny Hill-mäistä nopeutettua `naislauma miehen perässä`-juoksentelua. Poikamme ei ole meiningistä oikein mielissään, ei ainakaan kun valittavia naisia on niin paljon, ja pakenee luostariin.

Luostari osoittautuu mässääjien paratiisiksi. Turpeat Munkit valittavat heikkoa rahatilannettaan, mutta mässäävät kuitenkin samalla valtavia määriä lihaa.
Poika ja munkit päättävät ryhtyä kompukseen lehdessä luvatun ison rahasumman takia, jos poika menee naimisiin. Rahat poika lupaa munkeille.
Nyt elokuva lähtee todella weirdoille kierroksille, sillä keksitään että poika ostaa tunnetulta nukentekijältä naisen näköisen ja kokoisen nuken. Ja kuinka ollakaan, nukentekijä on juuri tekemässä nukkea tyttärensä mallinaan.. Nukkemiehen tuotoksia mainostetaan sopivan mm misogyyneille! Aikamoista meininkiä..

Pienen hankauksen jälkeen kauppa syntyy, mutta nukentekijän apupoika rikkoo nuken ja tyttö päättää alkaa esittämään nukkea. (Selityksenä, nuken selässä on veivi ja napisto, josta voi valita mitä nukke milloinkin tekee, esim tanssii. Nämä vinstaakelit sijoitetaan sitten tytönkin selkään. Tätä tanssitoimintoa elokuvassa lähinnä käytetään.)

Ja sitten alkaa tietenkin kommellusten sarja. Mies ihmettelee mihin ruuat ja ja juomat katoavat ja ihmettelee tietenkin muutenkin "nuken" outoja ilmeitä ja eleitä. Ja häät ja häävalssit ovat tietenkin kuitenkin luvassa.. (Siis, mies aikoo alunperin nuken kanssa naimisiin jne, siinä on kyllä todellinen `nukkeavioliitto`, mutta mehän tiedämme mitä mies ei.. Mutta silti, miksi? Miten hemmo olisi aikonut selvitä tästä tilanteesta, selvittää tämän tilanteen?.. "Otatko sinä.... Tämän...... Nuken... aviopuolisoksesi...")

Elokuvan ulkoinen toteutus miellyttää ainakin minun silmää. Elokuvan aluksi Lubitsch kasaa nukkekodin pahvipihoineen ja asettaa kaksi nukkea taloon. Seuraavaksi oikea mies ja nainen astuvat talosta pahvipolkua kävelemään. Tämä sama kivannäköinen `pahvifantasia`tyyli jatkuu läpi elokuvan: keittön kaapit ja tarvekalustot on piirretty `seiniin` ja yleensäkin eri huoneiden ovet ja ikkunat. Komein fantasiaelementti on nukentekijän unissakävely pahvitaivaan alla pahvitalon päällä. Älyttömin juttu on ihmisiä sisällä olevan hevoskärryn (oikesti) vetäminen kahdella hevoseksi pukeutuneella ihmisellä. Toisella kerralla `hevoset` tosin jo sanovat saksaksi etteivät jaksa enää..
Mukavaa absurdiutta. Melko mainio elementti on myös nukkemiehen jokerimaisesti sojottavan hiuksiston värin vaihto valkoiseen kun menee huonosti ja takaisin tummaan lopun onnellisuudessa.

Elokuva etenee välillä vähän toistaen, mutta on kuitenkin villi ja vauhdikas, oikein oudon mielenkiintoinen absurdi fantasia ja ihmissuhdekomediapala. Aikamoinen absurditeetti tosiaan, elokuvan varhaisvuosilta, jota loppua kohden perinteisemmäksi käyvä rakkaustarina hilaa kohti yleisempää elokuvakerrontaa.

Se mikä näissä joskus ärsyttää on silloin joskus tai uudempaan versioon tehty musiikki. Miksi aina pitää toistaa ei pelkästään yhtä sävelmää, vaan yhtä sävelmän osaa loputtomiin. Hermot repeää.. Ei kuitenkaan nytkään repeä niin paljon/usein ettei filmin söpön ja nätin hullusta maailmasta pystyisi nauttimaan.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Menettäminen


Samasta aiheesta, menettämisestä ja (melkein) samana vuonna tehtiin kaksi merkittävää elokuvaa.
1974.

Jesus Francon Virgin among the living dead on loistoesimerkki siitä kuinka menettäminen vaikuttaa ihmismieleen. Varsinkin sellaiseen (erittäin) läheiseen ihmiseen, sukulaiseen, jota ei ole koskaan varsinaisesti nähnyt. Tai nähnyt ehkä kyllä, mutta ei muista.
Yksi ylivoimaisesti Francon parhaita filmejä.
Loistavasti sommiteltu kokonaisuus, jossa tavallisen näköiset, mutta kummallisen kuuloiset sukulaiset, eli elävät kuolleet pitävät hautajaisia ja testamentin lukua. Johon elokuvan pääosanainenkin on kutsuttu.. Nainen on tulossa isänsä perinnönlukuun, ja hirttoköysikaulainen isä ilmestyykin hänelle hämärän hyytävästi useita kertoja hienon utuisissa, syksyisen leijuvissa kohtauksissa. Mutta talossa on tapahtunut toinenkin kuolemantapaus, tai tapahtuu juuri kun nainen saapuu paikalle. Hän ehtii nähdä ja kuulla sängyssä viimeisillään voihkivan ja kuiskivan sukulaisen, joka kuoleekin samantien. Absurdin oudot ruumiinvaljojaiset seuraavat: Nainen on nostettu tuolille istumaan, silmät kohti taivasta, tai jotain.. Ja Howard Vernon (tai joku muu, dubaten) soittaa pianolla ja "laulaa" (ja muutkin hautajaisvieraat) päälle jotain häröversiota jostain munkkikuorovirrestä. Erilaisia ikitunnettuja latina-sananparsia luetellaan laulussa.. Mukavan outoa hyminää. Jess Franco itsekin on näyttelijäkaartissa melko näkyvästi, mutta ei kuuluvasti, mukana. Sillä hän esittää jälleen kerran tavaramerkkihahmoaan, mykkää yleismiestä.

Upeasti kudottu kauhukudelma, jossa kaikki on oikeastaan niinkuin pitääkin..

Bruno Nicolain musiikki.

Down in the Valley...






Alain Robbe-Grilletin Successive slidings of pleasure on elokuva läheisyydestä ja murhatutkimuksesta. SM-välähdyksin.

Esim kengät, konekiväärit ja kananmunat "viitoittavat" tietä kohti loppuratkaisua.

Kuka oikeastaan on murhattu?

Elokuva romuttaa murhatutkimuksen lainalaisuudet.

Strukturalistinen ja elliptinen elokuva, kaikki on samaa "ympyrää." Pidän yleensä asetelmallisista elokuvista, niissä on monasti jotain mieltä kutkuttavan, häiritsevän pysäyttävää (heh). Pidän vaikka, ja tuntuu että varsinkin silloin, kun niitä ei aina osaa/pysty yhdistää/yhdistämään elokuvan "juoneen". Ja Robbe-Grillet on tässä suvereeni mestari.

"Huulillasi on verta." "Suoritin tekohengitystä."

"Milloin se alkaa?" "Teoriassa nyt, mutta aina pitää odottaa jotakuta, jotakin."

"Really. Then we have to start all over again."


Elokuvan muoto-kuva ja "sanakielestä" tulee jossain määrin mieleen Radley Metzgerin Lickerish Quartet, jossa mm kysytään, ja kysytään uudestaan:

"What is a freak of nature?" "What isn`t ?"

"Are you people in the movies?" "Isn`t everyone?"

P.S. "Samanlaista" SM-"ketjutusta" (sic, kumpikin ohjaaja teki paljon sadomasokista kuvastoa) löytyy Robbe-Grilletin Trans-Europ Expressissä ja Francon Eugenie De Sadessa (Francon paras De Sade-vaikutteinen filmi), joissa ohjaaja on mukana `ylimmäisenä` neuvonantajana. Expressissä Robbe-Grillet, vaimonsa käsikirjoituksen kirjaajana ja neuvonantajana ja elokuvan tuottaja ovat `näkymättöminä` mukana junassa mm valitakseen Jean-Louis Trintignantin elokuvan pääosaan kun hän käy `muuten vaan' vaunussa vilahtamassa, kolmikkoa tietenkään näkemättä.. De Sadessa Franco taas esittää kirjailijaa joka sairaalan kuolinvuoteella haastattelee naista joka on isäpuolensa kanssa tehnyt rikoksia, murhia.. Francon esittämä kirjalija kuitenkin näkyy usein sivussa seuraamassa (auton ikkunasta, kadulta, katsomosta) paria kun he naisen muistelukertomuksessa kulkevat pitkin kaupunkeja ja maaseutua, ravintoloita ja kotioloja. Monikerroksista sijoittelua. Expressissä on mukana myös pulp-humoristinen laita joka on kunnianosoitus sekä komeljanttailu pulp-rikoselokuvien maailmalle; Erittäin tekopartaiset ja viiksiset poliisit ja rosvot, salakuljettajat juoksevat karvat tuulesta ja jopa puheesta heiluen slapstickkomedioiden humorististisen nopeutettuun tyyliin. Ja jos mennään vielä kauemmaksi, niin vielä mykkäelokuvien tyyliin. (Kun hiukset ja viikset väpättävät puhuessa kuin tuulessa, niin puhetta ei aina kuulu.) Kohtaukset ovat kuin irtonaisia, väliin heitettyjä paloja. Vai ovatko? Mukana heiluu `salakuljettajien`tyhjä matkalaukku, välillä siihen ostetaan torimyyjältä sokeripaketteja.. Matkalaukkumyyjältäkin kysytään että onko laukussa valepohjaa huumeille, ja sitten että "Vitsi, vitsi.." Roiskintaa vähän sinne ja tänne, mutta mielenkiintoisesti..


"Anyway, a film is out of the question. True stories are always problemtic." (Trans-Europ-Express)


"Why anyone want to remember?" (Eugenie de Sade)