keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Innocent Sorcerers (Puola-60)

Andrzej Wajdan ohjaus alkaa tyrmäävästi ja tymäkästi; ollaan nyrkkeilysalilla/otteluissa sekä jazzklubeilla. Pääosaesittäjämies (Tadeusz Lomnicki) nähdään nyrkkeilyotteluissa lääkärinä(!) sekä myöhemmin illalla myös jazzbändin rumpalina. (Nyrkkeily on jazzia.) Bändissä soittaa pystybassoa itse Roman Polanski! Myös säveltäjä (tehnyt musiikin tähänkin elokuvaan) Krysztof Komeda pyörii mukana porukassa omana itsenään. Aivan kuin olisin kuullut, nähnyt kun katsoin tätä että Polanskin hahmoa olisi kutsuttu nimellä Polo, mutta Imdb antaa hänelle nimeksi Dudzio. Myös Zbigniew Cybulski on mukana kaverisakissa.
Tämä elokuvan alkupuoli on jazztahtista raikasta menoa ja myös kamera kulkee jazzin tahtiin lähi-ja kaukokuvakulmien vaihtelussa. Mustavalkoisena tietenkin.  

Tämän jälkeen elokuvan käsikirjoitus ja kuvakulma siirtyy enimmäkseen pienempään tilaan, mutta isoon aiheeseen, nimittäin lääkäri-rumpali-naistenmiehen ja naisen (Krystyna Stypulkowska) `sanalliseen nyrkkeilyotteluun´ edellämainitun asunnolla. Moodi muuttuu, vaihtuu, mutta tämäkin puolisko rullaa rasvattuna eteenpäin. Ja taaksepäin. Kyseessä on "rakkauden" ensi-vaihe onneineen ja offeineen. Käsikirjoittajina ovat toimineet Jerzy Andrzejewski ja Jerzy Skolimowski, viimeksi mainittu vilahtaa myös kreditoimattomana nyrkkeilijänä.
Elokuvassa aikamoista `sama elokuva samassa elokuvassa-tämä elokuva tässä elokuvassa`-klangia; Elokuvan alkutekstien aikana eräs päähenkilöistä kävelee tämän elokuvan julisteiden ohi. Radion kuuluttaja kertoo että kohta kuulemme teemakappaleen elokuvasta Innocent Sorcerers. Toistoa, monikerroksisuutta... Elokuva, teatteri, musiikki kulminoituvat: (Elokuva)näyttelijä huutaa ikkunasta `esityksen` jälkeen "Näyttelijät tarvitsevat nyt lepoa!", yksi muusikko/kaverisakista sanoo: "Life is like a tape recording..."

Ihan toimiva kokonaisuus. Elokuvan Suomi-nimi Yön leikit on kai ihan kuvaava, mutta enemmänkin kyllä kuitenkin kökkö, jopa kammottava.

Elokuvaan kohdistuneet sensuurisuunnitelmat ja toteutukset ovat sitten kappale sinänsä: Elokuvan alussa on kohtaus jossa tämä lääkärihemmo painelee kelanauhurin nappeja varpaillaan. Tämän sensuuri halusi pois, koska tässä kohdellaan kaltoin kallista laitetta, eikä tällainen varvaspainelu oikeasti edes onnistuisi, sensuuriviranomaiset sanoivat. (Voi Taivas mitä Jengiä!) Realismi kunniaan! Kohtaus jäi kuitenkin filmille. Toinen kohtaus on aivan lopussa, eikä se ole leikkaus vaan lisäys. Kun nainen lopussa lähtee miehen asunnolta, ei hän alkuperäissuunnitelman mukaan tule takaisin yhdessä vietetyn, tosin kovin säädyllisen (huoneen ilmassa kuitenkin kilttiä, kevyen, ohuen höyryistä seksuaalista sanailua), yön jälkeen, mutta sensuuri piti tätä moraalittomana, ja nainen palaa asuntoon. Tämä jäi filmille. En pidä tätä `sensurointia` nyt niin pahana, sehän antaa elokuvalle jopa vähän ihastuttavan lopun. Ja mitä tulee moraalittomuteen, niin miksi hän palaa takaisin asuntoon, vaikka yö oli lähes platoninen.. Mitä hänellä on mielessään? Ei kai mikään moraalitonta? Mitä huoneessa tulee tapahtumaan? Ei kai vain yhden aamun, päivän suhde? Hän haluaa platonisuuden pois päiväjärjestyksestä, haluaa tehdä niinsanotusti `homman loppuun`?  Sillä eihän tämäkään kuitenkaan välttämättä viittaa mihinkään pitempään suhteeseen. Hui kauhea..

Satans Cheerleaders (Usa-77)

Greydon Clarkin ohjaama kauhu-draama-hassuttelu on Pirun(!) kaksijakoinen: Alkupuoli elokuvasta on tarkoituksellisen viattoman/laimealitkuisen nuorisotoiminnan sekä yhtä lailla tarkoituksellisen typerien vitsien "tykitystä." Loppupuoli taas on huomattavasti onnistuneempi. Siinä karu tunnelma ja toiminta, roskahuumori sekä osaavat ja osaamattomat (jälleen tarkoituksellista) näyttelijäsuoritukset tekevät teoksesta reilusti paremman puolelle asettuvan kauhuelokuvan:

Alun jaanauksen jälkeen cheerleaderryhmä lähtee pakettiautolla naapurikaupunkiin peliä seuraamaan, mutta joutuvat jumitukseen välimaastossa sijaitsevaan satanistikylään, jossa kaikki asukkaat ovat satanisteja. Tai ainakin kaikilla killuu koru kaulassa.. Elokuva saa tästä paljon tunnelmallista kierrettä ja ruuvautuvaa jännitystä. Tätä vääntöä lisäävät muutamat onnistuneet näytteljäsuoritukset: John Ireland pökkelönä satanistisherriffinä, Yvonne de Carlo hänen puolipelottavana vaimonaan ja varsinkin John Carradine kylän satanistispurguna. Aikamoinen hahmo on myös paikan satanistipappi joka ei `vanhasta tottumuksesta´ voi olla tekemättä jatkuvalla syötöllä ristinmerkkejä..
Komediaa kehiin tuo  Vaimon ja Sheriffin `koirakinastelu`, ensiksi mainittu usuttaa perheen koiria (Lucifer ja Diablo) jatkuvasti nuorten kimppuun ja jälkimmäinen taas kutsuu ne aina heti takaisin. Vaimon metallissähköisesti metsien päällä kaikuva ääni on yllättävänkin toimiva efektielementti.

Karupuitteinen onnistuminen.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

The Todd Killings (Usa-71)

Tositapahtumiin perustuva The Todd Killings on kylmä keitos jossa yhdistyvät pienyhteisön paineet, nuorisoliikehdinnän näköalattomuus ja hyvä/huono näytteleminen (sekä elokuvassa että elämässä) julmuuden hitaassa karusellissa.


Robert F Lyons näyttelee hypnoottisen hurmaavaa ja hirviömäistä nuorta miestä Skipper Toddia joka `johtaa` pikkukaupungin apaattista nuorisoa. Hän hurmaa, mutta myös murhaa ja mellastaa, ja pikkukaupungin popula pitää häntä suojassaan. Kunnes rivi repeää.. Vai repeääkö, sillä elokuvan viimeinen lause on nuorisojoukon (kökön) voimaton toteamus "Oh Christ! What are we going to do without Skipper?", ja valuvat laiskana norona paikalta.. Elokuvassa esiintyvät myös Dallasmamma Barbara Bel Geddes Skipperin äitinä sekä myös mm Edward Asner ja Waltonin perheen John-boy, Richard Thomas.


Todd Killings on onnistunut ja epäonnistunut elokuva (kuten elämäkin), `vakavaa sleazea`, joka tekee tarinasta eksploitaatiota, mutta se on myös kylmää tarinaa ja aikalaiskuvausta siitä mitä tapahtui, mitä olisi voinut tapahtua, mitä voi tapahtua.. Varoittava aikamerkki. ("Hän ei ole mitään, hän ei ole mistään, hänen on tulevaisuus.." Virtanen-yhtye: Kulkuri.Tämä lause näyttää sopivan myös pahantekijän pirtaan, Virtanenhan lauloi Kaikkeuden Kulkurista, elämän ymmärtäjästä. )
Skipper on kuin liikkuva vahakuori, joka ei ole myöskään missään. Keskustelu `ystävän`  kanssa on kyynisen kuvaava: Skipper: "You are born loser." Ystävä: "What you are?... A winner?"


Kylmä sekoitus. Kylmä cocktail.


P.S. Roskaa, mutta myös potkuja ja pitkiä sylkiä kohti tylsistyneen yhteisön naamoja, sydämiä ja sukuelimiä. Harvinaisesti tässä elokuvassa ei ruodita, eikä tuoda esiinkään "Hurskaat putoo ylöspäin" (Hurskas-yhtye)-tyylistä pikkukaupungin uskonnollisuutta tms, vaan yhteisö on kuin `ilman mitään.`











tiistai 21. heinäkuuta 2015

The Big Circus (Usa-59) - Tylsän/laiskanpulskea elokuva

Joseph M Newmanin ohjaama sirkusmaailmaan sijoittuva tuotos on jokseenkin laiskanpulskea ja läpilaskuinen elokuva. Huolimatta (alun ja lopun) värikkäistä paraateista, hienohkoista sirkustempuista sekä sirkussabotöörin etsimisestä on päällimäisenä tunteena pitkästyminen. Kaikki nämä kohtaukset tulevat ja menevät liian vauhdikkaana helminauhana, jotta niitä ehtisi makustella. Varsinkin sirkukseen kohdistuvat sabotöroinnit, luonnonmullistukset sekä muut vastoinkäymiset tulevat ja menevät samantien pois yyberkekseliään vauhtiveikon, sirkuksen pääjehun (loistava Victor Mature) sormia napsauttamalla ja homman nopeasti pois alta toteuttamalla. Ensinnäkin näitä vastuksia ja vastoinkäymisiä on aivan liikaa, tulipaloista ja tulvista metrolakkoon jne jne, jotta niitä voisi enää pitää elokuvassakaan mahdollisina ja että niitä edes jaksaisi enää katsoa ja odottaa uutta joka taas lymyää nurkan takana. Kyseessä on luettelo, ei oikein tarina. Joitain hyviä ideoita, esim Niagaran ylitys köyttä pitkin löytyy, mutta sen toteutus on arvatenkin, aikakaudelleen aika kökkö. Mutta kohtaus on elokuvassa kuitenkin tärkeä vedenjakaja, hyvin ja hyvään kohtaan käsikirjoitettu. Myös elokuvan loppu on suht tehokas (pakostakin, koska mysteerin pitää selvitä), siinä solmut aukeavat jonkinmoisella intensiteetillä. Mikään kovin nerokas se ei tosin ole, mutta ihan nokkelasti keksitty ja toteutettu. Mutta sekin hoidetaan elokuvan tyyliin liian hätäisesti ohi. Elokuvan alkuidea (jotta sirkus saisi rahaa pankilta, Pankin Miehen on tultava mukaan kiertueelle seuraamaan sirkusta) onkin ainoita asioita joku pysyy koko leffan ajan, siitä pienet pisteet. Elokuvan alkukohtaus jossa Mature saapuu hevosvetoisilla sirkusvaunuilla sirkusmusiikin soidessa pankkiin asioitaan hoitamaan on mainio.

Elokuvan pelastavat jollakin lailla muutamat näyttelijäsuoritukset: Victor Mature on roolissaan melkein loistava ja Peter Lorre laahustaa hyvin perässä alkoholisoituneena klovnihahmollaan. Sirkustirehtööriä (ehkä vähän yllättäen) esittävä Vincent Price vetää roolinsa lunkilla puolivaihteella, ihan leppoisalla puolikarismalla, mutta vähän värittömästi. Väritön sirkustirehtööri on kyllä aikamoinen understatement, inhimillinen kyllä, mutta ei sellainen kuin Tirehtööriltä odottaisi. Suuruus, suoruus, bling-bling puuttuu.

Tylsänpulskeaa tavaraa. Aikamoisen tahmeasti liikahteleva ja pysähtelevä oli tämä sirkusvaunu. Itsekin piti aina välillä pysäyttää katselu hetkeksi. Mutta kyllä tämän yhden illan aikana katsoi, ja senkin lähinnä Maturen lähes loistavan suorituksen takia. Hänestä löytyi sitä kaivattua karismaa ja häneltä sujui varsinkin puheosuudet varmalla jämäkkyydellä.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Too much Johnson (Usa-38)

Orson Wellesin ensimmäinen pitkä elokuva ei ole Citizen Kane, se on mykkäelokuvapastissi Too much Johnson.
Johnson on lajissaan ihan onnistunut, tosin toisteisuudessaan (tarkoituksellisen?) tylsistyttävä.

Juoni on (tarkoituksellisesti?) perinteisistä perinteisin mykkäelokuvakaava: kaksi samaan naiseen rakastunutta miestä ajaa toisiaan takaa lähes koko elokuvan ajan. Toinen miehistä on Joseph Cotten, Wellesin alkuaikojen vakionäyttelijä. Cotten on yllättävän kelvollinen myös koko ajan juoksevana, vääntelehtivänä ja kääntelehtivänä viivasuorasuu-komeljanttarina.

Elokuva on kuitenkin tosiaan toisteisuudessaan, lyhyestä kestostaan (65 min) huolimatta välillä rasittava seurata: esim tikapuutemppuja käytetään ja näytetään loputtomiin. Tosin vastaavasti näemme hienoja (suur)kaupungin kattomaisemia - Lähes koko takaa-ajo tapahtuu katoilla. Tai siltä ainakin tuntuu. Pitkään kyllä paetaan myös tyhjien tynnyri ja laatikkokasojen sekamelskassa. Ja elokuvan loppupuolella sekoillaan katkonaisesti (filmistä puuttunee palasia, elokuvan luultiin tuhoutuneen) satamassa, laivalla ja `Kuubassa`, jossa palmupuut kaatuvat kun niihin nojaa ja muutenkin ne heiluvat kuin horkassa.. Joiltain näyttelijöiltä näyttää myös pokka tässä myllytyksessä pettävän, esim. käsillään huitova ja valtavat, roikkuvat (teko)pulisongit `omaava` laivan kapteeni on tällainen tapaus.

Johnson on kuitenkin mukavan vauhdikas ja siitä muodostuu ihan katsottava esitys, riemastuttavakin välillä. Filmin alussa näkyy muutamia nopeita avantgardistisia väläyksiä, välähdyksiä: Sivuttaiskuvia, ylösalaisinkuvia ja rakkaus kautta pelkokohtauksissa pitkät kukkien lehdet värisevät villisti näyttelijöiden kasvoilla. (Welles oli muutamaa vuotta aiemmin ohjannut (ja pääosittanut) William Vancen kanssa muutaman minuutin avantgardistisen komediakokeilun The Hearts of Age).
Welles käyttikin lähes jokaisessa elokuvassaan avantgardististyylisiä kuvaus kautta kamerakohtauksia. Oikeastaan ainoa näkemistäni Welles-elokuvista, jossa näitä ei käytetty on The Immortal Story (-68), sen kuvausta ja lavastusta voisi verrata Jess Francon asketismiin.



keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Cleo viidestä seitsemään (Ranska-62)

Agnes Vardan ohjaus Cleo viidestä seitsemään on melankolinen, kurkusta kuristava, iloitteleva, vakava, vauhdikas, värikäskin tulkinta kahdesta tunnista lääkärin diagnoosia (syöpäepäily) odottavasta nuoresta naisesta Pariisin kuhisevilla kaduilla, kuhisevissa kahviloissa ja asunnoissa. Ja elokuva on kaikkea tätä, ei suinkaan sekavasti (katsomiskokemuksena), vaan päähenkilön epäselvää tilannetta kuvaavana jatkumona, suruine ja iloineen, nousuine ja laskuineen. Näin ihmiset tällaisissa tilanteissa toimivat, välillä kaoottisesti, välillä johdonmukaisesti, välillä apaattisena, iloitenkin. Kaikista tunteista on pidettävä kiinni, tällaisessakin tilanteessa, varsinkin tällaisessa. Tällaisen tilanteen, tapahtumasarjan esiintuomisessa Varda ja pääosaa esittävä Corinne Marchand ovat onnistuneet erinomaisesti. Niinkuin elokuvissa usein, mutta elämässä ei, niin kaikkea sitä mitä Cleo`ssa kahdessa tunnissa tapahtuu, ei oikeasti mahtuisi kahteen tuntiin, mutta se ei ole tärkeää eikä olennaista, tärkeää ja olennaista on kuinka monilta kanteilta katsoen ja monien ihmisten kautta tarinaa, tilannetta viedään eteenpäin. Kaduilla, kahviloissa harhailut sekä Cleon esittämät haikeat chansonit (hän on juuri läpilyönyt laulaja) tuovat hämärtyvää tulevaisuutta, mutta vastaavasti nykivän riemukas autoajelu juuri ajokortin saaneen ystävättären kanssa ympäri Kaupunkia tai elokuvateatterissa esitettävä uus-mykkäelokuva-rakkaus/kaahauskomedia (rakkausparina Jean-Luc Godard ja Anna Karina!) tuo ilon pisaroita odotuksen keskelle. Ja Cleonkin polulla tulee vastaan mukava mies.. Mustaa, valkeaa, värejä... Itse elokuva on mustavalkoinen, lukuunottamatta alun kohtausta jossa Cleo käy ennustajalla. Mutta värit, kaikki värit (ja kaupungin värinä, kaupungin tarina(t), muhivat tosiaan kyllä siellä koko elokuvan ajan. Pirskahtaakseen aina välillä; yksistään, kaksistaan, ryöppynä. Nokkelahuumorinen elokuvaheitto on tuon mainitun mykkälyhärin kohtaus jossa Godardin hahmo sinkoaa ikoniset aurinkolasinsa jorpakkoon, koska niiden läpi kaikki näkyy niin tummana..

Jälleen ranskalainen uuden aallon ohjaaja on vienyt kameransa iänikuisille ja ikiaikaisille Pariisin kaduille ja kahviloiden hulinaan, ja jälleen elokuvan Tarina ja Kaupunki tukevat toisiaan ja tuuppivat toisiaan eteenpäin, milloin hitaammin, milloin nopeammin, mutta liikkeessä ollaan... Pysähtyessäkin.


sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Käännöskukkasia ja kakkasia (sekä pari kauhuiskelmää -ja rokkia)

Joskus musiikkiakin. Ja, jos ei nyt kuitenkaan kakkasia, sillä jo blogini alusta alkaen (ja paljon sitä ennenkin) olen halunnut kirjoittaa esille ainakin pienen jutun huikeista suomalaisista käännöskappaleista (eräs rakkaimmista keräilykohteistani) joita varsinkin seitkytluvulla suorastaan tehtailtiin. Lähes kaikista hiteistä ja hitinpoikasista piti silloin saada suomalaiseen levymuotoon oma härmänkielinen tulkinta. Ja näin tehtiin, ja onneksi näin tehtiin, sillä usein nämä versiot onnistuivat yllättävän hyvin, sanoitukset olivat parhaimmillaan nokkelia, päättömiä, vauhdikkaita. Ja yllättävän vauhdikkaita ja jämäköitä olivat myös taustabändien musisoinnit näissä klassikoissa.
Tässä vähän osviittaa itselleni rakkaimmista kappaleista jonkinlaisen `historiallisen aikajanan`siivittämänä:

Viiskytluku/kuuskytluvun alku oli näissä merkeissä vielä hyvin pientä harjoittelua, mutta joitain hienoja vetoja sieltäkin jo löytyi: Aikakauden ykköspläjäyksenä pidän Johnnyn versiota Jailhouse Rockista saaden hurjaksi Suomi-nimekseen Kotihipat. Ja `kovamenoisista` kotihipoista se tosiaan kertoo, sillä siinä lauletaan mm "Sisältö on poissa kinkkupaketin. Penako sen söi, no niinpä tietenkin!" Nuo heittomerkit tuosta kovamenon ympäriltä voi kyllä ottaa poiskin, sillä biisin lopussa Johnny sanoo "Kuka vei telkkarin parvekkeelle? Hei kaverit! Pannaan jääkaapin ovi paikoilleen! Oho! Millä mä liimaan tuon tapetin?" Valloittavan viatonta menoa. Samaa mukavaa viattomuutta löytyy Eeron ja Jussin versiossa Rollareiden Satisfactionista, se on saanut nimekseen Tyytymätön. Ihanan laahaava on myös Anneli Sarin versio Saman Bändin/ Marianne Faithfullin As tears go by`stä, Osanani ovat kyyneleet. Jukka Kuoppamäen versio Screamin` Jay Hawkinsin I put a spell on you`sta (Sun tahdon tietävän) on samantapainen, hieno klassikko. Ja vielä sieltä kuuskytluvun loppupuolelta voisi mainita Ernos-yhtyeen version Beach Boysin Good Vibrationsista, kappaleen nimeksi tuli Kaikki hyvin! "Good, good, good, good vibrations." - "Kaa-kaa-kaa Kaikki hyvin!" Näin on!

Mutta sitten ammutaankin kiireen vilkkaa seitkytluvulle, käännösbiisien kulta-ajalle, jolloin väännettiin käännöshanat kaakkoon! Mutta otetaanpa kuuskytluvulta matkaan eräs upea laulaja, joka tuli esittämään tällä vuosikymmenellä useita hienoja käännöshittejä, nimittäin Danny. Ja kun tässä on nyt paljon puhetta nimenomaan niistä teksteistä, niin on vähintäänkin kohtuullista sanoa että ketkä niitä käännöstekstejä sitten enimmäkseen tekivät, käännöskuninkaat esiin!: Ihan selvä johtokaksikko on Vexi Salmi ja Juha Vainio, mutta esim Pertsa Reponenkin teki paljon loistokamaa. Ja moni, moni muu. Ja heillä kyllä riitti tänä aikana tälläkin saralla hommia, tuntuu että varsinkin tällä saralla, sillä silloin saattoi hyvinkin olla että artistin koko levy sisälsi pelkkiä käännöskappaleita. Tosin suomalaistenkin tekijöiden sävellyksiin tehtyjä tekstejä heiltä syntyi jo silloin myös paljon.
Danny levytti mm seuraavia kappaleita: kovamenoisen Vaaroista voimani saan (Born to be wild), Itsesi näät vain, et enempää (Look at yourself) ja Tukholma (Detroit City), joka sisältää todella pudottavan alkuspiikin. Muita seitkytluvun hienouksia on Lasse Mårtensonin versio Lou Reedin Take a walk on the wild side`stä, saaden nimekseen Miltä meno maistuu. Alkuperäissanoitus on käännetty melko `hyvin`senaikaiseen Suomi-meininkiin, Hei, Yrtsi! Miltä meno maistuu? Muita ovat mm Kosmos-yhtyeen Viisi varmaa (Easy livin`), olen usein miettinyt että kertooko tää lottoarvonnasta, silloinhan päävoitto oli kuusi oikein. Kari Tapion Viisitoista kesää, eli Smokien Livin' next door to alice ei ole kokonaisuudessaan aivan käännösbiisien ykkössarjaa, mutta sanoituspätkät "Viisitoista kesää mä häntä himosin, mutta sitten nähtiin kääntymässä musta limousine" tai "Viisitoista kesää mä häntä rakastin, mutta tunteitani käsitteli hän kuin pakastin." ovat aikamoisia. Myös Tries-yhtyeen versio Who`n Kids are allright`ista, Muksut on ok, on melkoinen.

Onhan näitä vielä vaikka mitä, mitä muita (niitä voin joskus lisäillä jos haluttaa), mutta esim lukemattomat Beatles-käännökset jätin pois (ovatkin aika tylsiä) ja samoin erilaisten seiskari-kasari-disco-biisien käännökset, niistä voisi tehdä joskus oman juttunsa.

Mutta punkin tulo ja nousu näytti (ainakin minusta tuntuu siltä) sulkevan käännöshanat Suomessa melkoisen kiinni, mutta sieltäkin löytyy yhdeltä bändiltä pari mielenkiintoista palaa, nimittäin Dead End Five levytti pari Ramonesta: James Dean Pop (Blitzkrieg Bop) ja bändi levytti myös Ramojen Judy is a Punk`in, joka sai oudosti ranskankielisen biisinnimen Judy et Jackie Punk. Mutta menneisyyteenkin katsottiin: Punk-miehistä voisi mainita esim Veltto Virtasen, joka versioi Surfin`Birdin oivallisesti nimellä Lainelautaileva kana. Ja jos dead End Fivea ei välttämättä voi luokitella punk-bändiksi, niin ei kai sitten myöskään Pepe Willbergia diinariksi, kun hän levytti Greasen nimellä Rasvis mä oon. ("Rasvis ei koskaan jää selustaan eikä varjoon, rasvaa sun lettiisi tarjoon!" Niin kai se sitten on.) Tapani Kansa levytti Kalajoen hiekat (California Dreaming), mutta hän meni myös ihan sinne viiskutluvulle, kuuskytluvun alkuun, käännösbiisien alkuvaiheisiin, kun hän seitkytluvun lopulla levytti Da doo run run`in nimihirviöllä (mutta kovalla menolla) Kunto-Ihme-Gimma-Kaveri. ("Jee! Mä mopon myin. Lenkillä juoksin, ryin!") Ympyrä oli sulkeutunut.

P.S. Yksi keräilykohde on myös suomalaiset kauhuiskelmät kautta rokit. Tämä keräyskohde on jo pitkään ollut jumissa, ei oikein löydy tavaraa. Iskelmäpuolelta voisi mainita esim. Kalevi Falkin 70-luvun alussa tekemä Vampyyrit (ihan tunnelmallista tavaraa) ja kaheksankytluvulta vaikka Tuula-Helenan esittämä Dracula-Tango (ihan kivaa `humppaa`, lauletaan mm Draculan nastahampaista) ja onhan Rölli-Peikon Kummitusten Linna myös kovaa kamaa. "Linnasta sieltä palannut ole kukaan, no, eipä sinne kukaan koskaan ole mennytkään" Tuppuraisella on selvästi kauhun lainalaisuudet hallussaan.. :-) Markku Suomisen Mabuse-kappaleessa vuodelta-70 on superroistomaista, maailmallista kauhutunnelmaa. Rokkipuolelta voisi mainita kaksi bändiä, jotka jo nimillään ovat sukeltaneet kauhun/kauhuelokuvan maailmaan: Kummitus ja Belaboris. Kummitus teki seitkytluvun puolivälissä yhden singlen ja yhden LP:n (Kahdet Kasvot), Miettisen levylafkalleen löytämä Belaboris teki kaheksankytluvulla muutaman singlen ja yhden mini-lp:n, ja heidän musikkiaan (ainakin joitain kappaleita, mm Monsteribaari, Kuolleet peilit, Yö vanhassa talossa) voisi kutsua kauhu-popiksi. Saman puljun Geisha-bändi levytti kappaleen nimeltä Aavelaiva. Ja jonkinlaisena `kauhucoverina` kai voidaan pitää Maaritin Synnyin saatanan merkit käsissäin-biisiä, elikkä kyseessä on Rollareiden Jumpin` Jack Flash. Lisäksi Tommi Läntinen on levyttänyt kappaleen nimeltä Bela Lugosi (en ole kuullut) ja kappale on ilmeisesti englanninkielinen (en ole varma), sillä se löytyy Aqua Blue nimiseltä albumilta ja ainakin monet sen kappaleiden nimet ovat englanninkielisiä, löytyy mm Psycho-niminen biisi. Levyn kappaleet ovat Ralf Örnin ja Jaana Rinteen sekä myös Läntisen tekemiä. Toinenkin kauhuelokuvaikonista tehty biisi löytyy: Two Witchesin Like Christopher Lee, singlen b-puolella Vampire girl. Tähän samaan kategoriaan kuuluu myös ennestään minulle kuulumaton biisi, Jouni Perkeleen ja Viimeisen savotan Boris Karloff. Niin, ja miten unohtuikin Frederikin verevä Olen Dracula!

Muiden goottikauhistelubändien sekä hevibändien kauhubiisejä en tässä listaa, niitähän riittää..

lauantai 4. heinäkuuta 2015

The Unknown (Swe-2007)

Ruotsalainen kauhupätkä, mutta jenkkilää puhutaan.

Kaksi nuorta miestä ja yksi nuori nainen tulevat yhden auton kolaripaikalle, mutta ketään ei löydy autosta. Aikansa kiisteltyään he päättävät lähteä etsimään uhria metsästä. Ja lähtevät etsimään oikein Kuningasidean kanssa: He sitovat köyden toisen pään auton puskuriin ja ottavat kaikki kolme kiinni köydestä ja lähtevät öiseen metsään.. Taitaa olla autossa mukana aika pitkä köysi (juuri tällaisia tilanteita varten?).. No, sitä katsoja ei saa tietää koska köysi kohta katkeaa/katkaistaan.. Mutta ei hätää vaikka tietä eikä autoa ei enää löydykään (vaikka on kuljettu ihan pikku matka), sillä kohta näkyy talo (talo, jonne ei mene minkäänsorttista tietä??). Ja ei muutako poppoo sinne moneksi päiväksi olemaan ja joku, jotkut heistä hulluksi tulemaan.. Talo on hyvin kalustettu ja ruokaakin on, mutta koko ajan tyhjä muista ihmisistä. Eikun käyhän siellä yksi verinaama vastaamassa kysymyksiin siinä samalla kirjoittamillaan lapuilla..

Aikamoinen pläjäys sekaisin ihan vakaviakin kauhuteemoja ja joltisemmoista goreilua, roskailua, camppailua sekä silkkaa kieliposkisuutta. Tämä jälkimmäisenä mainittu kolmikko kyllä voittaa selvästi. Voisi mainita kohtauksen jossa toinen hemmoista tapaa polttopuunhakureissullaan pelottavan pyörätuolimiehen ja kaatuu kieliposkisella ylidramatisoinnilla (tältä se ainakin vahvasti näytti) selälleen tähän tyyliin: Ensin hän heittää puut hitaan teatraalisesti ylitseen taakse ja sitten kaatuu itse taaksepäin (myös hitaasti) ja kun jo makaa maassa vielä ponnistaa jalat päänsä yli eräänlaiseen puolikuperkeikkaan ja jää siihen asentoon vähäksi aikaa keikkumaan. Ja kun hän nousee takaisin istumaan näyttää kuin hän alkaisi nauramaan, mutta nostaakin kätensä kasvoilleen ja päästää kauhuhuudon.. Taitavaa tilanteen luentaa. Toisena voisi mainita "kikan" kauhuelokuvantekijöille: Kun nuoret nostavat erästä `talon tappamaa` uhria kohta hänen kuoltuaan, niin näemme että hänen allaan sekä seinällä on sattumalta osaksi vielä rullalla oleva iso pahvi/kartonkikäärö. Eipä sotkeennu seinät kauhukohtausta kuvattaessa!

Tulee mieleen että on lähdetty tekemään vakavaa kauhua, mutta myös samalla, tai on ainakin elokuvan aikana huomattu että tehdäänkin sittenkin (ainakin jotkut näyttelijätyöt viittaavat tähän, tuo mainittu kaatumiskohtaus) 'vakavaa roskaa`ja toisaalta sitten on myös vielä vahvempana linjana campmäisyys, jota tukee paljon vallalla oleva aidon tahdoton tönkkönäyttely.

Vakavateemainen trash/camp-kauhistelu, jossa synkähkö lopetus. Pidin.


(Without) Warning (Usa-80) - Pizzas From Space

Martin Landau veti 80-luvun alussa huikeaa, mahtavaa roskaputkea. Tuli mm tuo yllä mainittu järjettömyys, sekä saman ohjaajan Greydon Clarkin, ei ihan yhtä hullu The Return (myös-80) sekä Jack Sholderin ohjaama vankilapakohulluus Alone in the Dark (-82). Ja vielä vois mainita Jackie Kongin Being-elokuvan vuodelta-83, joka sai hienon Suominimen Iljetys. Landau veti perässään mukaan (tai toisinpäin) myös muita suuruuksia: Jack Palance näyttelee sekä Warningissa (silläkin nimellä tää leffa kulkee) että Alone in the Darkissa. Lisäksi Warningissa pääsemme nauttimaan myös Cameron Mitchellin karismasta.

Tästä kolmikosta hulluin, tunnetuin tuotos on siis juurikin tuo Warninki. Ja se muistetaan siitä että sen pääpahiksina liitelevät hampaistetut, kynsistetyt, piikikkäät pikkupizzat!! Ja ehkä myös siitä että yksi plättyjen uhreista on nuori David Caruso! Ajalta ennen aurinkolaseja. (Ne varmasti olisivatkin pelastaneet hänet.)
 
Perämetsään pukkaa ja paukkaa kaikenlaista ryhmää. On teinipoppoo, jossa tuo Carusokin on mukana ja saapuupa mestoille oikein pieni partiolaisporukkakin. Ja sitten on Landaun esittämä seonnut ex-solttu, ja Palancen esittämä huoltoaseman kautta kaupan pitäjä, joka on myös metsästäjä. Huoltsikkka-kaupan seinät ovatkin täynnä metsästettyjen eläinten päitä. "Metsästän vain sitä mitä syön." Aivan kuin olisin nähnyt siellä myös jonkin sudensukuisenkin mukana. Syökö Jack suttakin? No, aivan varmasti oli se vaan sen verran raaka jätkä.. Mutta vaikka Palancen valkokangasaika on pitempi kuin Landaulla (ja alkuteksteissäkin mainittu ekana, ennen Martinia), niin viimeksi mainitun suoritus menee hulluudessaan ohi ja ykköseksi. Siis ihmishahmoista meinaan, varsinaista paalupaikkaa pitävät suvereenisti hallussaan nämä pikkupizzaperkeleet. Ne lätsähtelevät limaisesti naamoihin, puihin, tolppiin ja tuulilaseihin. Ja lopussa paikalle valuu myös varsinainen pääpahis (ainakin kooltaan), Pitkä Peruspallonaama Avaruudesta, se on juuri tää limafrsibiin, limapizzan heittelijä, "EILIEEEN!!!..." Aikaisemmin on selvinnyt semmoinenkin asia että sheriffi stetsoneineen muuten näyttää pimeässä juuri vastaavalta hahmolta. Ja leffasta löytyy tällainenkin opetus: Kahta kiveä toisiinsa hakkaamalla ei saa tulta tupakkaan. Kivet vain liiskaavat sätkän. Ja kohtahan taas tietenkin lentävä lätty liiskaa kivienhakkaajan. Ainakin tässä elokuvassa.

Tyhjäkäyntinsäkin aikana aivan kiva, odottava tunnelma ja aina kun lätyt lähtevät lentoon lähtee lentoon myös elokuvakin.

Messevää mäiskintää. Tässä elokuvassa lätyt konkreettisesti lätisevät!