keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Turksib (Neuvostoliitto-29)

Viktor Turinin ohjaama Turksib on neuvostoliittolaisen avantgardistisen mykän dokumenttielokuvan klassikko. Kuten teoksen nimi antaa ilmi, elokuva kertoo junaradan rakentamisesta Turkestanista Siperiaan. Aluksi esitetään (noin 20 min, elokuva ei itsessäänkään kuin noin tunnin) Turkestanin ylpeydet, valtavat puuvillapellot. Mutta kuivuus vaivaa, useinakin vuosina. Vettä ei näy, vesi ei kulje. Samoin vaivaa kunnollisten kulkuyhteyksien puute. Valtavat aavikotkin ovat tukkona välissä.
Junaradan rakentaminen esitetään toimeliaan kronologisesti. Ensin puheita, sitten sopimuksia, sitten työhön. Avantgardistista otetta on kohtauksessa jossa kartat, sopimukset, muut paperit, paperirullat muodostavat villin järjestelmällisesti pyörivän pyörteen ja kasautuman/laajalle leviävän verkoston. Komea kohtaus. Itse rakennustyö on ihmisen yhteisvoiman ja yhteistyön (kuka heistä vapaaehtoisena, pakotettuna, tietämättömänä ei käy ilmi, ei kerrota) voimallinen kuvaus.
Luontoa (lähinnä aavikkoa) ei paljoakaan suojella, kunnioiteta. Valkokankaan kissan kokoisin kirjaimin korostetaan IHMISEN voittoa luonnosta. Koulutus ja Edistys edellä mennään, välitekstien ja filmipätkien mukaan. Mutta tietenkin ja ilman muuta rata oli välttämättömyys. Ja ovathan valkokankaan kokoiset, ylikin, panoroinnit valtavista kisko, puupino ja junanvaunu, veturiarmadoista huikeita, järjestelmällisiä näkyjä. Puhumattakaan valmiin radan aavikon loppumattomuuksiin jatkuvana ihmisten elämän lankana ja veturin ja vaunujen yllättävän vauhdikkaana ja voimakkaana jyrääjänä sen päällä.


P.S. Elokuva ei kerro kuinka paljon rata sitten loppujen lopuksi esim puuvillapeltojen peruskansaa, kuivuuksien, köyhyyden ja nälän vaivaamia ihmisiä auttoi, mutta eihän se, kuten sanottua, tietenkään täysin turhake ollut kenellekään.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Maisema taistelun jälkeen (Puola-70)

Aikansa auteur`eita kriitikoiden puolella, vimmainen elokuvissakävijä ja monipuolinen arvostelija Markku Tuuli nimesi puolalaista elokuvaa käsittelevän kirjansa (vuodelta-80) tämän Andrzej Wajdan mestariteoksen mukaan. (Tosin erään kerran, ko elokuvaa käsitellessään, nimi onkin toisinpäin, Taistelu maiseman jälkeen. Virhe tai ei, mutta sekin nimi kuvastaa käsiteltävää elokuvaa hyvin.)


Maisema taistelun jälkeen kertoo ihmisistä joiden keskitysleirituomio ei päättynyt vapautumiseen. Vaan odottamiseen. Ja minkä odottamiseen? Se kertoo ihmisistä jotka ovat `lisäleireillä`. lähinnä amerikkalaisten johtamilla leireillä, joista pääsee pois vasta kun `vankien` (täysi vartiointi ei päällä) henkilöllisyydet, asuinpaikat, sukulaiset on selvitetty. Byrokraattileiri. Keskitysleireillä odotettiin kuolemaa, täällä tosiaan jotain muuta, mutta mitä? Mutta kuolema ei ole valitettavasti pois täältäkään, eivätkä kaikki vapauttajat ole välttämättä vapauttajia, auttajia, pyyteettömiä. Nykyinen leiri on väliasema kuoleman ja sumuisen tulevaisuuden välillä. Rakkauttakin vilahtaa, ja eräänlaista poispääsyä. Ja vaikkakin rujot ympäristöt, maisemat ovat koko ajan silmissä, niin myös mielessä (koko elämän), sillä se kuvaa tietenkin myös mielenmaisemaa taistelun jälkeen.


Vavahduttava, mutta ei välttämättä elokuvan ihmisiä vapauttava teos. Leiri jatkuu pitkään, koko elämän.

torstai 11. toukokuuta 2017

West 11 (Bri-63)

Nuori mies (Alfred Lynch) elää pubien, peliahallien, kahviloiden ja jazzklubien `tyhjää elämää`. Miesten vaatehtimosta tulee potkut ("Show me flamin`48 raincoat!") ja lopulta yhden huoneen ("Furnished? I suppose you can call it furnished.") asunnosta. Pikkuhiljaa, heti elokuvan alusta, hämärä vanha pukumies alkaa yrittämään saada miehestä murhaajaa, `täydellistä rikosta..`Mies itsekin ajattelee, että hän tarvitsee väkivaltaisen shokin päästäkseen takaisin elämään..


Mm varsinkin vigilante-elokuvista tutun ja tunnetun ohjaajan Michael Winnerin varhaisohjaus ei ole parhaimmillaan rikoselokuvana (elokuvan loppupuoli), vaan jazzin, jazzklubien, jazzjulisteiden reunustaman vauhdikkaan tyhjyyden kuvaajana. Lynch on roolissaan hyvä, samoin huikentelevaista `tyttöystävää` esittävä Kathleen Breck. Diana Dors tekee tyypillisen roolinsa klubiruusuna ja nuori David Hemmings vilahtaa (mutta ei vilahdakaan krediiteissä.) Musiikkia on tehnyt mm Acker Bilk, tunnusmelodian. Seksploitaatiofaneille; puoli pyllyä vilahtaa..


Onnistunut, surumielisen vauhdikas elokuva. Loppuratkaisussa samaa surumielisyyttä, mutta se saapuu liian helposti, nopeasti, epäuskottavasti.


"Same cafes, same parties, we share same bottles. And same beds. Cheers! Here`s the new face." "But we are sharing the same bottle.."

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Korva - Ucho - The Ear (Tsekkoslovakia-70)

Elo ja kuva.
Elokuvan alussa kasvava korva lähestyy katsojaa, kuulijaa... 60-luvun Tsekeissä Korva kuuntelee...

Karel Kachynan Korva on `todellisen`, totaalisen, kollektiivisen totalitarismin ja sen synnyttämän vainoharhan tarkimpia, tiukimpia tulkkeja. Elokuva siitä kuinka vainoharha onkin lähes pelkästään vainoa. Varsinaista vainoharhaa, oikeammin varsinaista harhaa on elokuvassa varsin vähän. Jos ollenkaan. Jos nimeksikään.

Puoluemies saapuu vaimonsa kanssa puolueen juhlista, juhlien tarjoilijat ovat olleet "kaikkea muuta kuin tarjoilijoita", kotikuski täysin tuntematon, ajelee pitkin poikin Prahaa, kotona avaimet ovat kadonneet, ne ovet joiden pitäisi olla kiinni ovat auki, sähköt ja puhelin ovat pois päältä... naapurissa valot palavat, siellä juhlitaan?..
Vai juhlitaanko? Ketä siellä oikein on?.. Sitten sähköt, valot pamahtavat päälle. Pihalla pyörii miehiä sekä pimennyksen että `valaistumisen` aikana.. Sitten ovikello soi..
Mies ottaa mukaan yöpuvut ja hammasharjat, mutta puoluerevohka tuleekin vain ryyppäämään, `hauskaa` pitämään.. He häipyvät, mutta mikrofoneja alkaa löytymään vessoja myöten.. Ovatko olleet kauan vai vain vähän aikaa?...

Elokuva siitä mitä jatkuva vaino tekee ihmisille. No, ei hyvää. Ei todellakaan. Pääosaparistakin paljastuu musertavaa kusipäisyyttä, välinpitämättömyyttä, oman edun tavoittelemista...
Mutta kenen on syy? Valtava vyyhti. Millaista on elämä sinänsä seisovan veden, mutta valtavan vainon ja kummallisten muutosten ristitulessa? (Prahan Kevään kaikuja..)

Avioliitto sinnittelee tässä absurdissa muuntautumisvyöryssä. He ovat hyviä ihmisiä, sekaisin. Kuten ympäristökin. Mutta he tarttuvat vielä toisiinsa, rakkauteensa, ja onnistuvat jotenkin selviämään..
Ja heidät `kokeen`jälkeen nostetaan korkeammalle politiikan portailla kuin ennen. Ja sehän vasta pelottaakin... Konec.

Karmean oivallinen ajankuva. Kaikkien aikojen kuva, jos vastaavaa tapahtuu...

"Korva, mitä sinä haluat?!"

lauantai 6. toukokuuta 2017

Karvat (Suomi-74)

"Sitä naidaankin nykyään vain rahakasassa." 
Seppo Huunosen vuonna-74 ohjaama Karvat on varsinainen kotimainen elokuvakummajainen. Ja kummajainen nimenomaan positiivisessa, monipuolisessa mielessä: Se on varsinainen genrehybridi: Päällimmäisenä on absurdin roska/toimintaelokuvan maailma, johon kerrostuu ja limittyy miehen mielen eksistentiaalista etsintää, sekä taide-elokuvan, jopa avantgarden tasoja. (Viimeisestä määreestä voisi mainita rakastelukohtauksen joka on toteutettu kahden, toisiinsa kietoutuvan huivin `avulla`.) Paljaspintafanien ei kuitenkaan tarvitse pettyä, sillä alastomuutta on melkoisen paljon. Samoin väkivaltaa.

Huunonen osoittaa myös monenlaista rohkeutta: Ensinnäkin elokuva perustuu Lionel Whiten romaaniin Obsession (suom Kohti Perikatoa) jonka pohjalta Godard teki Hullun Pierrot`in. Toiseksi tällaista elokuvaa ei Suomessa oltu tehty aikaisemmin. Ei sinnepäinkään. Eikä ole juuri tehty myöhemminkään. Ja kolmanneksi hän teki sen vielä kotimaisen elokuvan aallonpohja-aikana. Eli jos olisi halunnut menestyä, hänen olisi pitänyt tehdä kansankomediaa ja jatkaa debyytti-yleisömenestyksensä Lampaansyöjien linjaa. Vuoden toinen ensi-ilta vuonna-74 oli Speden Viu-Hah-Hah-Taja. Ja siinä ne sitten olivatkin.

Ajattelevan ihmisen roskaelokuva

Filmi kertoo työttömästä, kirjailijaksi halajavan miehen absurdista, surrealistisesta kiirastulesta 70-luvun "suuren" työttömyyden aikana. (Kirjailijuus, kirjailijaksi pyrkiminen tuodaan esiin taustamusiikkiin ujutetulla kirjoituskoneen naputuksella.) Mies `eksyy` perheestään primos motorina toimivan lapsenvahtineidon ohjauksella petosten, seksin ja murhien oravanpyörään ja hullunmyllyyn, joka vie aina Espanjaan asti. (Ja takaisin Suomeen..) Näistä seikkailuista ei absurdeja, surrealistisisia juonenkäänteitä eikä hämärää huumoria puutu. Ja loppu meneekin ihan surrealistiseksi slapstickiksi. Huumonen kutsuukin Karvoja "selviytymistarinaksi" ja " narrin peiliksi". Tämä peilaus näyttääkin suomalaisen kaljuuntuvan, lyhyenlännän, pyylevähkön miehen muuntautumista supersankariksi. Erästä (ensimmäistä) ruumista, esittää itseironisesti itse ohjaaja Huunonen.

Karvojen jälkeen Huunonen teki vielä yhden elokuvan, Piilopirtin, joka on sitten taas sitä kansankomediaa.

Karvoista on ilmestynyt DVD, jota Huunonen on leikannut "yleisöystävällisempään muotoon". Tätä ei pidä säikähtää. Villi meininki ei ole kadonnut mihinkään.

torstai 4. toukokuuta 2017

Invisible Menace (Usa-38)

Sotilas salakuljettaa säkissä naisensa sotilassaarelle. Varastossa pussaillessaan ja piileskellessään he törmäävät ruumiiseen. Joku nähdään juoksevankin.. Parivaljakkoa tietenkin epäillään ja paria muutakin, varsinkin Boris Karloffin esittämää varatohtoria, vai mikä liene laukunkantaja hän oikein onkaan.. Mutta hänellä on hämärä menneisyys.. Suoraan jostain juhlista kutsutaan paikalle pukupäällinen tynnyrivatsainen `etsivä`, vai mikä lie, mutta harvinaisen tyhmä ja vittumainen tapaus..

Harvinaisen lyhyt (onneksi, 55 min) lyhyt minielokuva ja harvinaisen tyhmä ja mitätönjuoninen, löysä loppuratkaisu. Eikä näyttelijätkään taidoillaan paljon juhli, aikamoista jankkaamista ja tankkaamista. Ainoastaan Karloff on tietenkin tunnetusti hyvä, mutta se on vain pikkupiristettä elokuvan yleiseen ankeuteen.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Phantom Lady (Usa-44)

Kuinkahan monessa film noirissa tai yleensä jännärissä, jännityselokuvassa syytöntä epäillään rikoksesta, yleensä murhasta. Lukemattomissa. Ja sitten alkaa ruodinta ja maineenpuhdistus..

Aavenaisessa mies  törmää juurikin tähän `Aavenaiseen`, viettelee iltaa hänen kanssaan kaupungilla (New York, tottakai ja tietenkin) ja kun saapuu kotiin on vaimo hengiltä.. Ja syytteet ja selvittelyt niskassa.. Ja `Aavenainen` on tietenkin hävinnyt kuin haamu aavikolle.. Siinäpä se. Jotkut pitävät tätä oikein esimerkkinoirina, mutta itse en oikein lämmennyt. Komeita noir-kuvakulmia, joo mutta ei mitenkään mestarillisia. Ja tarina nyt ei tosiaan ole kovin uusi ja uniikki, ja tässä vielä epäuskottava, väärällä tavalla. Onhan monissa loistavissa noireissa älyttömiä juonenkäänteitä (ei kuitenkaan mitään giallokamaa sentään), mutta tämä jää jotenkin laahaamaan..

Robert Siodmakin ensimmäinen noir. New York sykkii hyvin. Elokuva on tunnettu Elisha Cook Jr:n orgastisen raivokkaasta rumpusoolosta ja  Aurora Mirandan lavaesiintymisestä.