lauantai 28. lokakuuta 2017

No, jos yks kauhu vielä: Suffer, little children (Bri-83)

Mykkä tyttö saapuu lappu kädessään Lasten Orpotaloon ja hänet otetaan sisään. Selviää (varsinkin lapsille) että tämä kummasilmäinen tyttö on Pahaa ja Paholaista ja mykkyydestään huolimatta hän saa lapset palvomaan `Vinttipaholaista`. Seuraa (erittäin) huonoa näyttelemistä, lapsista tulee Murhajoukko. toisilleen ja muillekin.. Suht oivallinen idea (mutta surkea toteutus) on orpotalon entisen asukkaan, nykyisen suositun pop-tähden hyväntekeväisyysvierailu talossa. (Oisko mukana myös jonkinlaista pop-palvonnan kritiikkiä.) Kohtaukset joissa disco-punk-hiuksiset ja vaatteiset "menijät" discoavat ja löhöävät "discossa" (näyttää kaakelipesuhuoneelta, jopa vessalta) on karmea ja pimeä. Niin pimeä, ettei paikasta ja ihmisistä tahdo saada kunnolla selvää. Mikä voi olla siunaus ja helpotuskin, sekä katsojille että tekijöille. Koko karmeus ei tosiaan hillittömän hämäryyden takia onneksi näy eikä aukene. Tiheää tuhnua. Tiheää tuhrua. "Rockit" jäävät kesken. Paitsi elokuvanniminen tunnari, jota kyllä toistetaan. (Yhteensattuma, että The Smiths-yhtyeellä on samanniminen kappale (tosin ilman pilkkua) vuodelta-84, ja on myös murhakappale. Itse asiassa elokuvankin nimi on alkuteksteissä ilman pilkkua, mutta dvd:n ja vanhassa vhs:n kannessa pilkun kanssa.)


Video Nasty-listaa ja kai pahuudenpalvontaakin vastaan "taisteleva" opiskelijatyö-elokuva sekä loppugoreilu on kahta laitaa: Näyttelemisen lisäksi myös kuva ja äänimaailma on nykivästi suhisevasti pielessä, mutta on tässä jotain ideanripettä. Ensimmäistä ehdottomasti kuitenkin enemmän. On kai tällä jotain gorehistoriallista arvoa tekotapansa vuoksi, mutta kyllä tää on sittenkin, siitä huolimatta vähän näitä pannun, pahnan -ja pannanpohjimmaisia joita nyt kaivetaan esiin gorehistorian hämärästä..

P.S. Muutaman kerran tämän katsottuani hyviä, onnistuneitakin asioita on noussut esiin: Dialogi on hyvää, samoin aikuisnäytteleminen. Lapset ovat vähän no joo - soo-soo. Pääosatytöllä on tiukka tehokas tuijotus ja yleensä tyhjä, aneeminen olemus, mutta en tiedä vaatiiko se kovin kummoisia näyttelijänlahjoja. Hänen preesensinsä paranee lopuksi. Mutta kukaan lapsista ei ole täysin toivoton tapaus. Hyvää remellystä.

-Dialogi toimii ja se osoittelee hyvin juoneen. Loppuratkaisu on älytön, huonosssa (liian lopullinen, kollektiivinen gore) ja hyvässä(?) (Jeesus?). Tämän orjantappurapäisen, sormella osoittelevan vilkkuvälkkyvalo/valaistun(!)Jeesuksen(!) tarkoitus ei aivan auennut. Haluaako hän(kin) täyden tuhon?

-Dialogin ja juonen sujuvuudelle puolivälin discokohtaus on turha, karmea katkaisu.



Hitch-Hiker (Usa-53)

Tämä on näyttelijä Ida Lupinon ohjauksista ehkä paras. Jämäkkä, jäntevä, julma. Koko elokuva perustuu tositapahtumiin jossa `Liftarimurhaaja` kulkee pitkin öistä länttä autolta autolle. Muutama minuutti elokuvan alusta käytetään  murhaajan yöllisen laiskanvarman kävelyn kuvaamiseen (vain jalat näkyvät) kun hän tosiaan kulkee pisteeltä pisteelle. Loppuelokuva keskittyy siihen kun tämä julmanlaiska, laiskanjulma `laahustaja`, tuskin koskaan täysin nukkuva "laiskasilmä" murhamies keskittyy kahden sota -ja kalakaverin piinaamiseen autossa, aavikolla, kaupassa. Aavikon yössä ja auringonpaisteessa..


Piinaaminen näkyy ja tuntuu miehissä yllätyksenä, raivona, alistumisena, pakoonpyrkimyksinä. Koko ajan tilannetta taustoittaa ja vakavoittaa, vaarallistuttaa radiosta tulevat poliisitiedotukset murhaajasta ja myöhemmin myös kaapatuista miehistä. Vähän kököstikin välillä, sillä radio menee yhtäkkiä itsestäänkin päälle. Mutta se antaa tarinalle kyllä yhtäkkistä buustia, shokkia ja säikytystä.


William Talman on hyytävä liftarina ja Edmund O`Brien ja Frank Lovejoy hyviä tunteissaan ja teoissaan vaihtelevina panttivankeina. Elokuvan loppu tulee vähän liian nopeasti ja helposti, löysästi, mutta tämä tietynlainen löysyys ja laiskuus on kuitenkin koko jäntevän elokuvan julma voimavara, mauste ja lisä.


Yötä, aavikkoa, lopussa laineiden liplatusta. Pienen tilan (auto, kauppa) ja avaran aavikon kauhua ja mahdollisuuksia, aseylistysjargonia ja julmaa vaatteiden vaihdattamista..


"You like to shoot? So do I."



perjantai 27. lokakuuta 2017

Kari Uusitalo: Tarkastelua - Aarne Tarkas ja hänen elokuvansa (2006)

Väliin, välillä elokuvakirjallisuuttakin. Armoitettu elokuvatietäjä ja elokuvaneuvos Kari Uusitalo on tehnyt jämäkän, jouhevan ja hauskankin kirjan suomalaisen elokuvan `positiivisesta kummajaisesta`Aarne Tarkaksesta. Tarkaksesta, jonka tasoista elokuvakäsikirjoittajaa, työ -ja elokuvajyrää (yli 30 elokuvaa 50-luvun alusta 60-luvun puoleenväliin, ja tukku tv-töitä vielä päälle), genre(noir, western/northern)elokuvantuntijaa ja tekijää ja boheemia `siitä vaan, tuosta vaan`-tekijää saa Suomesta hakea. Vakava, komedia, parodia ja boheemius yhdistyivät hänessä ainutlaatuisella tavalla Suomessa. Huonoimpiinkin (joita on tukku) hän sai aina mukaan edes jonkin boheemin piikin, elokuva-anekdootin ja/tai suomalaista elokuvaa `uudistavan` ideantyngän. Hän olikin ideoitsija,sen asemoija, mutta ei suurten kokonaisuuksien mies. Hän oli terävä, nokkela, näppärä, ei eeposmies. Hän sai tarinansa elämään, ja parhaimmillaan hän sai ne elämään ja hengittämään. Paras Tarkas-tuotos on ilman muuta Opettajatar seikkailee(-60), yksi parhaita kotimaisia komedioita, muita hyviä komedioita paremmuusjärjestyksessä olivat mm Olin nahjuksen vaimo(-61), Kovanaama(-54) ja Paksunahka(-58). Vakavamman puolen elokuvista voi mainita varsinkin absurdin brutaali Hän varasti elämän(-62).

Uusitalo, isojen ja pienten yksityiskohtien mies, juuttuu kirjoissaan välillä liiaksikin yksityiskohtiin, jopa luetteloihin, mutta tässä kirjassa, parhaiden teostensa tapaan, hän annostelee niitä viisaasti, sopivasti. Mutta kuitenkin värikkäästi. Yhden mokan kirjasta löysin,; Yhdessä Opettajatar Seikkailee-elokuvan kuvatekstissä Tarkas Uusitalon mukaan Ohjaa Leni Katajakoskea ja Pentti Viljasta. Kuva on suoraan elokuvasta, jossa Tarkaksen esittämä taidenäyttelyn taulunkantaja juttelee Opettajan (Katajakoski) ja näyttely`arkkitehdin` (Viljanen) kanssa. (Ja Tarkaksella on muuten kohtauksessa päässään lippis jossa sanat O. Tuomi. Kyseessä ilmeisesti kuvaaja Olavi Tuomen kuvauspaikkalippis.) Tarkas teki näitä Hitchcockmaisia vilahduksia useissa elokuvissaan. Jälleen merkki Tarkaksen elokuvalaajuudesta. Tarkaksen uran viimeisten vuosien (kuoli jo 52-vuotiaana) boheemia pudotusta olisi voinut käsitellä vähän laajemmin ja hänen loppu-uransa pornopuoli (seksilehtien kertomukset) jäävät käsittelemättä. (Sama pornopuolen unohdus vaivaa myös monia Juha Watt Vainiota ja Martti Huu Haa Innasta käsitteleviä juttuja.)

Uusitalo on kirjoittanut pienen suuren kirjan suuresta miehestä.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Deathsport (Usa-78)

Ihan ihastuttavahkon ja vauhkon kökkö jatkile Death Race 2000-elokuvalle. Molemmat Roger Cormanin tallista ja molemmissa pääosassa David Carradine. (Deathsportissa jo aika karskihiuksisena, karskipartaisena, karskin karmea, karmean karski näky.) Sportissa mukana lisäksi mm Claudia Jennings, Richard Lynch..


On tässä visuaalistakin silmää ja massivisrakennuksia ja tietenkin sitä aavikkoa kun apokalyptiset moottoripyöräritarit  pärräävät ja taistelevat pyörin, miekoin ja muskelein. Sekä tietenkin (pienen valonheittimien näköisillä) sädepistooliputkiloilla, jotka suistavat ihmiset, moottoripyörät, hevoset ja rotat punahehkuiseen näkymättömyyteen.


Melkoisen kökköä menoa tosiaan, mutta kyllä katsottavaa. (Ehkä juurikin kökköyden vuoksi, mutta myös vauhdin.) Scifiä, pärräystä, pölyä, areenataistoja. Paljasta pintaa. Lisää pärräystä, pölyä, paljasta pintaa, isoja miekkoja. Mutantteja, foliopatjaisia kidutussänkyjä, värivaloja...


Elokuvan erikoisuutena Jerry Garcian kitarataustaraitaa.



lauantai 21. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Bubbling under; Part 13: Vampir Cuadecuc (Esp-70)

Kerta kauhun päälle!
Pere Portabellan avantgardistinen dokumentti Jess Francon Count Dracula-elokuvasta ja sen kuvauksista vie voiton itse elokuvasta. Hieno, idea, upea toteutus!

Leffa käydään läpi. Näyttelijöiden ääniä ei kuulla kuin joskus pienenä pihinänä, suut kyllä louskuvat. (Ääniraidalla, korvissa kaikuu ja kumisee, humisee ja jumisee kohinaa, koputuksia, kolinaa, kirkonkelloja, pauketta, pianoa, oopperaa, voimakkaasti kovennetun kameran ääni kuulostaa maaporalta tai hieman madalletttu maaporan ääni kuullostaa kameralta. Kamera porautuu.) Usein näytetään mitä tehdään ennen kuvausta; Arkkuihin asettumista, miten saadaan veret, punavärit vaarnaan ja huuliin, hampaisiin, `hämähäkinverkkopuhallin` on kovassa käytössä. Välillä näyttelijät ja kuvausryhmä sulautuvat keskenään samaksi elokuvaksi kumman onnistuneesti. Avantgardistinen mustavalkokuvaus vielä syventää elokuvaa, elokuvia, tuo sen/niiden parhaat puolet esiin. Sekä Francon, että Portabellan.

Kuvaustauko-leikkisyyttäkään ei ole unohdettu; Christopher Lee naureskelemassa ja vilkuttamassa aurinkolasit päässään tai irrottamassa Draculahampaita tai Draculapiilolinssejä. Lopussa Lee lukee Draculaa. Ääneen. Elokuvan ainoa puheosuus.

Monipuolinen silmäys, elokuvaan. Elokuviin.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 12: Witch`s Cradle (Usa-43)

Kauhutusina täynnä! Kai koko kuun kauhukiintiökin?...?

Lyhäri loppuun!? Maya Derenin ja Marcel Duchampin kakstoistaminuuttinen on suht sekava teos erilaisista langoista, nauhoista (kengän?), keinusta, `kehdosta`, korusta, (lanka)rattaasta, (lanka)`portaista`-`portaikosta`, seinistä ja seinämistä, taidepahvilevyistä ja niiden läpi katsomisesta sekä otsapentagrammista jotka lopuksi(?) muodostavat jotain?...?

Ei oikein istunut meikäläiselle. Marcel Duchamp vilahtaa.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 11: Spotligt on a Murderer (Fra-61)

En ole koskaan ollut dekkarien ystävä, en kirjojen, enkä elokuvien. `Kuka sen teki`-tematiikka, ei ole kiinnostanut kuin gialloissa, koska niissä sillä ei ole niin suurta väliä ja merkitystä, mikä on virkistävää. Tekijä on välillä vähän kuka sattuu, hyvinkin vähän nähty tyyppi (tai jopa ei ollenkaan!), joku aivan älytön tai vain joku Random-Reiska. Tällainen on hyvää irrottautumista genrekahleista.
Myöskään huumoridekkarit eivät iske, tai huumorin pitää olla aika absurdia. Tai sitten mukana pitää olla kauhua, kauhudekkaroinnit kyllä iskevät.


Tällainen `vakavan`, huumorin ja kauhun onnistunut `sekamelska` on Georges Franjun (Eyes without a face) Spotlight on a Murderer, dekkarigoottailu, goottidekkarointi, joka pitää absurdia hauskaa ja vakavaa näiden genrejen (jännitys, kauhu) kliseistä. Ihan siitä kliseistä kliseisimmän, perinnönodottamisen kanssa. Lisättynä Franjun elokuvamaailman lisäyksillä, linnuilla. Elävillä, kuolleilla, koristeilla. Myös kauhukliseet peilit, nuket saavat taas Franju-kosketuksen.


Seppele ja Matkalaukku. Matkoja moneen suuntaan. Linnan vanha valtias katoaa, kai kuolee, mutta perintöä pääsee tutkimaan lunastamaan vasta viiden vuoden päästä. Porukat pyörivät. `Seuraa `ruumisnäkökulmaa`, linnan muuttamista rahanteko ja ajankulukoneeksi turistiloukun muodossa ja linnassa liikkuvaa murhaajaa...


Ei upea, mutta oiva teos.

P.S. Toisella katsannolla päähäni pälkähti, että voisko tämä olla luihunlempeä. lempeänluihu huumoriversio syvimmistä syvimmästä taide-elokuvasta Viime vuonna Marienbadissa, aivan mahtavaa!


Pierre Brassieur, Jean-Louis Trintignant, Philippe Leroy.





maanantai 16. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 10: Cyborg 2087 (Usa-66)

Kohta kauhukymppi täynnä! Kohta katsantoon tuo yllämainittu. Onpa sitä näköjään Cyborg-nimi leffassa ollut jo 60-luvulla! Scifiähän tämä lähinnä on, mutta laitetaan taas kuun kunniaksi kauhuun.. Luvassa melko varmasti muovista meininkiä villkuvaloineen, avaruuden  muovipalikkakaupunkeineen, kuuskytluku-värimaailmoineen kun kyborgi lähetetään vuoden 2087 tuhomaailmasta 1960-luvun Jenkkimaailmaan hoitamaan homma parempaan kuosiin.. Halpaa ja värikästä. Onhan kyborgi kuitenkin halvempi erikoisefekti kuin esim koko robotti (no, enpä tiedä. katso vaikka Robot Monster tai joku vastaava 50-60-70-lukujen avaruuden ämpäripääastronauttailu, ämpäripäärobotointi), vai onko tosiaan? Siitä ja tästä elokuvasta myöhemmin lisää...

No, ei ollut ihan tämmöinen, mutta lähellä. Parempi kuin odotin, parempi kökköydessään, parempi vakavuudessaan..

Kyborgi Garth A7 (Michael Rennie, `Klaatu`) ehditään juuri lähettämään maahan ennen kuin pahisplaneetan vasallit pidättävät `avaruuslähettämöstä` eli toimistosta, kassalta (vuosia väännetään manuaalisesti kuin bussirahastajan vanhalla kassa-aparaatilla) hyvyysaistelijat. Planeetta on liikakansoituksen ja puheseurannan "tyyssija". Ja proffan nimi on varsinaista `Sielun Pääomaa`, sillä se on Sigmund Marx!!
Siis vuosia väännetään vuodesta 2087 vuoteen 1966. Hyvin on hyviskyborgille opetettu maan tavat ja teot: Asu on kuin muillakin, tosin hopeasaapikkaat ovat vähän liian uutta muotia ("Weird boots!" "Out of sight!"), jeepillä ajo onnistuu heti ja englannin kieli tietenkin sujuu... Mutta pikkukaupungin poliisien ja paikallislehden toimittajan loputtoman rauhalliset korttiringit räjähtävät rikki kun kaksi pahiskyborgia saapuvat mestoille. Heidät onkin sitten jostain syystä puettu `avaruudellisemmin`: Haalari, muovikypärä ja foliohenkselit! (Luulis että huomaamattomana, tavallisena tallailu olisi ollut tehokkaampaa.) Lisäksi heidän seurantalaitteensa on rannekellon hihna jonka päälle on piipittämään pistetty, liimattu kompassi!
Molempien, hyviksen ja pahisten avaruusalukset ovat myös kökkömannaa: Kuin kaksi kahvitermarin yläosaa olisi liitetty yhteen.

Sitten hyviskyborgi esittelee itsensä maan hyviksille, eli näyttää ihon päälle teipatut pellinpalat ja putket ja yhteisymmärrys syntyy... Sillä, kuinka ollakaan, tällä pikkupaikkakunnalla on sattumoisin (hyvisten pitämä) Future Industries Inc. Aluksi siellä tehdään folio-otsapanta-`tulevaisuuskokeita` hassuttelevan musiikin säestyksellä, mutta kyborgin ilmestyessä juttu vakavoituu...
Ja vakavoituukin sen verran että viimeinen puoli tuntia ei ole enää tällaista roskarytkettä, mutta mainio elokuva yhtä kaikki, roskaisuuksineen ja vakavuuksineen..

P.S. Sanottakoon vielä sen verran että koko(?) maapallolta,  ei pahiksia oikeastaan löydy tässä leffassa, ei ainakaan Jenkeistä,  löytyy vain jämäkkä-äijiä, samantapaisia, samanlaisia naisia, hyväntahtoisia hölmöjä ja neroja. Eikä nerokaan tarvitse kuin pienen puheenparren kautta tapahtuvan tuuppauksen kohti kultaista keskitietä, kohta kaikki kulkevat siellä.. Vai olisiko sotilaspamppujen seassa pahuuteen taipuvaisuutta?... Aikamoista (seka)soppaa ja soosia siis, mutta maukasta, useita mausteita mukana. Ja onneksi mukana on odottamani nuorten idioottitanssi-kohtaus myös...

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 9: The House in Nightmare Park (Bri-73)

En ole oikein kauhukomedioiden ystävä, mutta tämä goottikomedia siitä kun 1900-luvun alussa näyttelijä saapuu syrjäkartanoon esiintymään paikan oudolle joukolle nauratti lyhyesti sunnuntai-iltapäivän sumussa ja sameudessa. Ja oli oikein virkistävää nähdä Ray Milland tällaisessa kieliposkisuuteen suuntaavassa, venyvässä elokuvassa paikan pomona.
Ei siis, kuten nimestä voisi luulla, (kauhu)huvipuistokauhua, mutta oikeastaan sen suuntaista. (Paitsi olishan huvipuiston keskellä jököttävä esim paikan, puiston `talonmiehen` asuttama goottitalo aika mehevä idea.) Elokuva on eräänlainen kauhuajelu. Komediallinen kauhuajelu gotiikalla. Elokuvan vaihtoehtonimetkin hyviä: Crazy House paaluttaa pois sieltä huvipuistosta ja keskittää, keskittyy taloon. Ja kai vähän kulunut nimivaihtoehto Night of The Laughing Dead vähän naurattaa.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 8: Another Son of Sam (Usa-77)

Kirjoittaja-Tuottaja-Ohjaaja Dave A Adams teki elokuvan nimeltä Hostages, mutta muutti elokuvan nimen murhamiehen mukaan. (Alkutekstit ovatkin kovin päälleliimatun, uudelleenliimatun näköiset. Sinnepäin.) Uusi nimi ei elokuvaa pahentanut, parantanut, se oli jo valmiiksi kehno.

Psychotic killer on karulla  karkumatkalla. Killeriä kuvataan usein välähdyksin tuijottavista puolivalaistuista silmistä ja kasvoista ja karkumatkaa kuvataan heiluttelemalla kameraa pitkin puistoteitä ja jalkakaäytäviä. Jos elokuvasta jotain hyvää yrittää kaivaa ja löytää, niin kai se kuvaus on. Pysäytyskuvia tosin taas käytetään niin paljon, että se ei enää ole tehokeino vaan tuhokeino. Mutta seitkytlukulainen oudon elokuvan aura lepää raskaana, märkänä mattona elokuvan päällä, sen ansiosta tään nyt kuitenkin jaksaa katsoa. Mutta huono tämä on. Näyttelijät jopa ihan ok:ita, juoni junnaavaa, jota on yritetty estää ja elävöittää esim avuttomalla koulun kassavarkaus-keissillä. ("This is a small college". Niinpä näkyy olevan, porukkaa vain tusina.) Lopussa vielä paikalle pyrähtää SWAT-team, mutta he ovat avuttomia kuin ameeba aavikolla, plankton pubivisassa. Näitä roskaelokuvien maailmoihin liittyviä yksityiskohtia myös muutamia, mutta kyllä tämä voittopuolisesti (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa häviöpuolisesti) on tylsä ja otsikon lupailemaa kauhua tässä on kai lähinnä siinä että tämä on  kauhean kehno, lukuunottamatta tuota pientä pilkahdusta, oudon elokuvan auraa. Muuten kauheeta kattoo...


lauantai 14. lokakuuta 2017

Private Hell 36 (Usa-54)

Tämän noirin Suomi-nimivaihtoehdoissa otetaan kumpikin osapuoli tasapuoliseen tarkasteluun; Rikollisen tuho tai Poliisin helvetti.

Ida Lupinon pääosittama ja puolikäsikirjoittama Don Siegelin ohjaama noirailu on hyvin näyteltyä, mutta liian hitaasti asiaansa, aiheeseensa (hyvä poliisi - paha poliisi) sukeltava trilleri.
Mainitut, molemmat poliisit joutuvat ankaran ahneuden pauloihin kun takaa-ajetun miehen auto romuttuu, mies kuolee ja  setelit leijailevat pitkin maisemia kuin kevätpörriäiset konsanaan.. Tilaisuus tekee näistä kummastakin poliisista varkaan.. Tämä tarina saa elokuvan viimeisen puolituntisen (ensimmäinen nelkytminuuttinen tylsää johdantoa) vauhtiin ja liekkeihin.

Tunti ja kakskytminuuttiseksi trilleriksi tylsä. Ekat nelkyt minuuttia tosiaan turruttavan tylsää johdantoa aiheeseen, viimeinen puolituntien kuitenkin ihan jämäkkää jatkumoa ja selvittelyä.
Näytteleminen kuitenkin koko ajan hyvää, juoni junnaavaa, loppu lunastavaa; mutta kuitenkin: liikaa päivänvaloa, puolivaloilla pimeässä, eräänlainen puolinoir/puolivalonoir. Mutta loppu on pimeä. Tai oikeastaan päivänselvä.




keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 7: Veerana - Vengeance of The Vampire (Intia-88)

Leffan alussa tutustumme halpakaupan Halloween-horrorhärpäkkäillä (muoviset. pahviset pääkallot roikkuvat naruissa, kamera kuvaa muovisten hämähäkinverkkojen läpi, lajissaan komean näköisiä) sisustettuun kauhuluolaan (tänne palataan elokuvan aikana monesti). jonka keskiössä on valtava, valtaistuimella istuva lieskakämmeninen hirviöpatsas. Luolan toista laitaa `isännöivät` pyöreän tarotmaisen `pelipöydän` (keskellä tietenkin muovinen pääkallo) laidoilla huojuvat ja humisevat lauma kivipaasipääihmisiä. Näillä viimeksimainituilla ei ole elokuvassa nuuta tekemistä kuin räjähtää lopuksi...


Täältä luolastosta käsin sitten paikan pääjehu (siis ihmismäinen pääjehu)  tekee noitavasalleineen hyökkäyksiään lähiseuduille, lähinnä Mustaan Metsään, jossa on Ikuinen Yö. (Tämä on toteutettu, niin että päiväkuvauksissa tuutataan valtavasti savua harvaan metsään, aina vasta kun päästään noidan palatsille, linnalle on oikea pimeä yö. Erikoinen ratkaisu.)


On kaksi veljestä. Kaksi tyttöä. Toinen veljeksistä lähtee viemään toisen kymmenvuotiasta tyttöä kouluun, mutta Mustassa Metsässä tapahtuu hyökkäys ja tyttö viedään Luolaan ja asetetaan makaamaan muinaisen muumoituneen vampyyrin viereen. Ja häneen imeytetään vampyyrin voimat. Myöhemmin hän on tuleva kuolemallaan herättämään Wanhan Wampyyrin, Noitanaisen uudestaan, lopullisesti henkiin..
Luolan pääjehu vie tytön takaisin isälleen ja esiintyy tämän pelastajana. Pahiksesta tulee paikan palvelija...
Aluksi tyttö tekee `pikku taikoja`, hautailee nukkejaan ja räjäyttää katseellaan akvaarion. mutta nuorena naisena hänestä tulee paha viettelijätär, miestennielijä, tappaja. Elokuva ei kovin goreinen, (yksi ´auto ja silmä`-kohtaus löytyy), mutta mukavan sopivasti kauhuinen. Bollywoodin pakollisena funny sidekickinä on nyt `Hitchcockin kaukainen sukulainen`, wanna be-kauhukirjoittaja-ohjaaja ("What a plot!")
Pääosanaisen nimi on krediiteissä Jasmin ja hänen roolihahmonsa nimi on Jasmin. Onpahan, löytyypähän krediiteistä myös Gorila niminen näyttelijä.


Kiva pitkä kauhupätkä Bollywoodtyyliin. Tehdäänpä tähän loppuun Bollywood-kauhuchekkaus, löytyykö, laulujen, leffan pituuden lisäksi tyypilliset (Kauhu-)Bollywoodtraditiot elokuvasta:


-Hyvä ja paha tyttö/nainen sekä sukusalaisuudet (check)


-Vesisateessa, sadettajan sateessa, meressä tapahtuvat, laulujen yhteydessä esitettävät litisevän seksuaaliset vaatepäälliset pyörinnät (puoli-check)

-Talon palvelija onkin pahan palvelija, pahan palveluksessa.. (check)


-Funny sidekick (check)


-Musta Metsä (check)


- Pahuuden Luola (check)




Hail Mahakal!





Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 6: Death Spa (Usa-89)

Kuntosaleilua ja kummittelua, siinäpä, siinähän yhdistelmä. (Elokuvan aka-nimi Witch Bitch viittaa tähän yliluonnollisuuspuoleen.)
Mutta yhdistelmästä tulee sotku, enkä tarkoita nyt splattersotkua, sillä sitä tässä on, välillä aika absurdiakin, vaan teoksesta tulee sotku katsoa.

Eli kuntosalilla kuntoillaan, kummitellaan ja kuollaan. Mutta ehkä jo lähtökohtaisestikin tällainen aihe; huone, huoneisto, talo, täynnä erilaisia laitteita, tekee ainakin meikäläiselle luettelon makua. Joitain muita juonilankoja, juonentynkiä tai jopa jokin iso aiheen ohittava tai siihen limittyvä juonikulku olisi tullut tarpeeseen. Käsittämätöntä kyllä ettei näinkään iso, limittyvä, ohittava ja kekseliäs juoni-idea, yliluonnollisuus-kummittelu ja siihen liittyvät ja liittymättömät absurdoinnit sitä tarvetta täyttänyt. Se paransi kyllä elokuvaa, mutta ei tarpeeksi.

Kokonaisuutena kehnohko katsomiskokemus, luettelomaisuus latistaa, rasittaa, mutta absurdointien aikaan nousee hetkeksi keskiverto kuntosalikauhisteluksi, jopa sen ylikin.



tiistai 10. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 5: Terror on tour (Usa-80)

En tiedä oliko paras idea nimittää kauhurockbändi The Clowns´iksi vuonna-80, mutta onhan siinä nimessä tietty mukana kauhuikonostiikkaa mukana. Mutta oliko sitä tosiaan mukana jo vuonna-80 kun Klovnit esittävät hurjaa kauhurockshowtaan. (Bändin nimi joka oikeasti on tehnyt tähän musiikin, niin sitä se vasta on nimellä [tai nimillä] paiskattu, The Names!) Voi olla että ei ollut paljoakaan mukana, sillä bändin keikoilla riehuu noin kymmenen ihmistä (no, he sitten riehuvatkin sydämen ja muiden sisäelinten kyllyydestä) katsomassa tätä Kiss-Klovni-suupielet-silmäluomet ylöspäin-alaspäin-maskisten hurjien poikien karnevaalia johon kuuluu mallinukkien tuhoamista (käsivarsi katsomoon), muka murhia ja yleisön uhkailua.
Mutta sitten kaduilla, kellareissa alkaa bändin poikien näköinen maskinaama murhahommiin...

Ei kummoinen. Goreton, veretön, rokiton. No, viimeistä on jonkin verran, ja suht suttuisen hyvää, mutta keikkarokkausta olisi saanut olla huomattavasti, huomattavasti enemmän. Elokuva oli rock `n roll-kauhistelujen hidasta, tylsää, kilttiä, kuivaa keskikaistaa.

Tekeleen tirehtöörinä Ilsa-ohjaaja Don Edmonds.


maanantai 9. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 4: The Hidden (Usa-87)

Menköön kuun kunniaksi tämäkin kauhuun, vaikka enimmiltään kunnon kovaa kasaritoimintaa, kasarirokkia ja weirdoscifiä.

"I want answers! I wanna know why does it take fifteen shots to take down some zoned-out stripper? I wanna know why do three law-abining citizens go crazy and start killing people? I want answers and I want them now!"
No, tässä tulee!: Los Angelesia piinaa ryöstöjen ja murhien sarjat. Nämä teot ovat tehneet yllämainitussa enkkutekstissä mainitut tyypit Teot laittaa tekemään etanamainen olio, olento joka hyppii tyypistä toiseen; miehiin (poliisiinkin), naiseen ja erääseen eläimeenkin... (Yhteistä kaikille heille, ehkä eläintä lukuunottamatta, kova kovan kasarirokin kasetilta soittaminen!)

Kyle MacLachlan aloittelee tässä `strange dude`-etsivähahmoansa. Kyle ja liekinheitin!

Pirun kova!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin Part 3: Frozen Dead (Bri-66)

Hullu tiedemies-elokuvat kaivavat hautaa ja ojaa kahdessakin genressä, scifissä ja kauhussa. Laitetaan tämä nyt kuitenkin kauhuun, koska zombit ja natsit.
500 Natsi-Saksan johtajaa on jäädytettyinä luolissa Saksassa; Ranskassa ja jopa Egyptissä. (They Saved Hitlers Brainissa oli vain yksi, yhden pää, mutta se olikin pomon pää. Tässä kokonainen lössi, joukkue. Tosin ilman nimiä.) Tiedemies- kirurgilla (vanha kovanaama Dana Andrews sopivan flegmaattisena) on itselläänkin muutama harjoituskappale. Maailmanvalloitushan se on jälleen se suunnitelma ja suunta. Tosin kovin, kovin hidasta on sen eteneminen. Voisi jopa sanoa, että olematonta. Samaa voi sanoa pääosin elokuvasta. Se on enimmäkseen huone ja keskustelu`kauhua`, mitään kovin massiivisen mullistavaa ei tapahdu. Seinillä roikkuvat löysät käsivarret joita sähköllä vähän liikutellaan on jonkinlainen idea, samoin TSHB-tyylinen irtopäävärkkikauhu. Mutta mitään mainittavan massiivista zombihyökkäystä ei elokuvassa tapahdu, ei oikeastaan yksittäisten zombejenkaan. Näytetään vain esim jatkuvaa kampaus tai lapiointiliikettä tekeviä zombeja.

Pari kylmäävämpää kohtaa. Elokuvan loppu arvattava, mutta ok:hko.

Tylsä elokuva,mutta onhan tämä omituinen. Ja omaa jonkinlaista pientä.  tylsää ja kilttiä esi-eksploitaatioainesta aiheeseen.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 2. Blood of The Virgins (Arg-67)

Tää on `taas` näitä vampirointeja, joissa auringonvalo ei, ainakaan aluksi, näytä tekevän mitään Vampyyrille. Kyseessä on tosin ilta-aurinko ja ollaan metsän suojassa, mutta kuitenkin, auringonvalo siilautuu ja leikittelee Äijän kasvoilla, mutta pigmentti ei pimene, syöpää ei synny. Ehkä on niin korkeat kertoimet aurinkorasvassa, Vampire Edition. (Hulluintahan tämä oli jossain Jess Francoilussa, jossa vampyyrittaret oikein ottivat aurinkoa aurinkolasit päissänsä.) Mutta, enivei, kyseessä on rakastavaisten kohtaaminen; Vamppis ja Tavallinen Nainen. Mutta perhe ei Äijää hyväksy, koska hän ei koskaan näyttäydy. (Ihmettelen kyllä Ukkoa, jos hän muutemkin pihoilla pyörii, eikä hän olisi voimut edes kerran perhettäkin käydä moikkaamassa, mutta ei kun ei...) No, sitten on tätä perinteistä; Perhe (ja kai joskus vähän tyttökin, mutta sitten tuli Vampyyri vastaan `Vampyyri tuli mua vastaan tuolla metsätiellä...`) on katsonut tyttärelleen mieheksi vanhan kamun ja kaverin, nuoren taiteilijanplantun. Jonka kanssa tytär menee sitten naimisiinkin, mutta Vanha Vamppis pistää häät hulinaksi! Mies pois päiviltä ja vaimo vampyyriksi...

Elokuvassa vahvasti mukana myös "nuoriso"porukka, joka joraa ja jytää ja pelleilee sekä pujottelurinteessä että monodiskossa aikana jolloin alushousut olivat isoja ja rinnat paljaita. Samaa viihdejazzrockpätkää jatkuvalla syötöllä toistaen. Se on Groovy! Ja Draculaki heiluu jossain hiton hiihtohirsihuvilassa! No, eihän se aina Linna tarvitse olla... Ja leffassa Draccis esiintyy myös Valelääkärinä; Tietenkin verikoetta heti ottamaan!

Ohjaaja Emilio Vieyeran (hörhöilynä yliarvostettu Curious Dr Humpp ja hörhöilynä aliarvostettu, kitaralla ja uruilla zombauttava The Deadly Organ) vampirointi on kovaa, komeaa ja kunnon coolia groovausta muutamilla raivokkailla, railakkailla roskaelementeillä varustettuna. Tähän liittyen, Vampyyrin siirtymät esitetään (veren)punaisella taivaalla syntsaulvovan ja lentävän lokin `avulla`... Täällä tykättiin.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 1: Bloody Vampire (Mex-62)

Hevoskärrykauhua. Jälleen on porukka pukkaamassa Vampyyrin linnaan. Ja oikein perinteisesti hevoskärryillä. Wanhassa ajassa ollaan. Mutta nyt, tällä kertaa tulija onkin Itse Isäntä, Wanha Wampyyri. On kuulemma tulossa `haunted haciendalta`, jonkinlainen kesämökki kai. Tämä alun kohtaus jossa hevoset ja kärryt liukuvat hidastetusti sumuisessa, jopa savuisessa yömaisemassa on kliseinen mutta komea; Sudet ulvovat, kulkevat vaunujen vierelläkin ja kai siellä jokin graundkiipperikin metsästä kuikuilee. Mutta tämäpä ei olekaan tässä, kliseisyyteen tulee klommo, koska kärrykuski onkin nainen ja vielä luuranko!
Itse linnassa selviää sitten Hemmon nimi, hirviökuperkeikkaisesti nimeltään Frankenhausen. Lisää klommoja kliseisiin. Vähemmän kliseisesti ja klommoiseti hänellä on kyliltä aikojen saatossa kootuttuja ja kerättyjä nuoria palvelijaneitoja vampyyreina kellarissa. Ja oma vaimonsa vankina. Ja oma sisarensa kylmänä apurina.
Vastustajanaan `Countilla on Cagliostro, mies naapurista. (Lisää omituisuuksia, naapurit eivät tiedä toisistaan, siis sitä että ovat naapureita, heh..) Ja armoton Yön Taistelu alkakoon...
P.S. Cagliostrollakin on outous takatakussaan, hän on tutkimuksissaan saanut tietoonsa että vampyyria ei vaarnalla voi tappaa, vaan ainoa tapa on uuttaa happoa mustasta kukasta nimeltään Kuolleen miehen kukka, joka kasvaa vain hirttopaikan läheisyydessä..

Roskaan päin kumarretaan perinteisen pökköilyn, kökkölepakon hahmossa. Se on todella kökkö ja todella iso, kuin kotka konsanaan.. (Rotan naama ja jäniksen korvat!) Oudon jankutuksenkin ystäviä imarrellaan. Frankenhausen pitää pitkät selitykset kahvin voimista ja vaaroista tyypille joka ensi kertaa tätä uutta herkkujuomaa kokeilee. Se on huume, Vampyyrimme valistaa...

Kovaa ja komeaa goottausta, Mexigoottausta sopivalla määrällä outouksia, erikoisuuksia ja keikauksia (niitä klommoja), jotta tarina pysyy verevänä ja virkeänä, mutta kuitenkin muhevan perinteisenä.

Monipuolinen kattaus.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Sodoma ja Gomorra (Ita-Ranska-Usa-62)

Alkuteksteissä the last days of SODOM AND GOMORRAH: En ole mikään raamattutuntija, mutta luulen ettei Robert Aldrichin(!) ohjaama ja Sergio Leonen(!) kakkosohjaama Sodoma ja Gomorra käsittele tarinaa orjallisesti Kirjan mukaan, mutta on jopa oikein onnistunut spektaakkeli-väripläjäys, ainakin paljon parempi kuin odotin.. Tarinan tiedätte useimmat kuitenkin. Eli irstailevan synnin, hedonismin, rikkausahnehtimisen jne palkkana on Jumalan suuttumus.

Tosiaan toimivaa tavaraa, campiakin välillä, mutta näyttelijäjoukko on kovaa (niin kuin näissä spektaakkeleissa yleensäkin) : Stewart Granger, Stanley Baker, Anouk Aimee, Pier Angeli tunnetuimpina, mutta joukossa `piilee` useita tulevia genre-elokuvatähtiä : Enimmäkseen länkkäreissä, mutta myös muissa genreilyissä, roskailuissakin näkynyt Rik Battaglia, länkkäreissä, gialloissa pyörinyt Anthony Steffen eli Antonio De Teffe, samoin paljon myöhemmin esim gialloinut, kauhuillut Giacomo Rossi Stuart ja löytyypä sieltä monissa roskissa sliizzaillut Gabriele Tintikin.
Hyviä ovat: Granger jämäkkänä ja lopussa camppisena, aito/tekoharmaatukkaisena, (hyvä)uskoisena Lootina, Rossi-Stuart uskollisena uskonsoturina, Steffen uskollisena sotilaana, Baker parturista palanneena partapahiksena, ilkeän smoothsanaisena sellaisena sekä Aimee kylmänä kuningattarena.

Itse irstailut rajoittuvat `ajanmukaisesti` sammuneeseen, vaatetettuun yhteismakaamiseen, jalokivikylpyyn, suht siivoihin tansseihin, ja pantterin haukotteluun. Kidutuskohtauksissa on ilkeää tunnelmaa (mm sokean syleily piikkien kera), pitkissä taistelukohtauksissa massiivista, jylhää jämäkkyyttä ja lopun tuhossa aidon, uskottavan oloista kivimursketta.

Ylipitkä, mutta Asia tulee selväksi.