torstai 29. tammikuuta 2015

Free Radicals: A History of Experimental Film (Fra-2012)

Filminraaputtajia, filmin päälle maalaajia, jopa filminpurijoita ja polttajia sekä kavereita jotka ripustavat filminauhoja tuuleen tai taidegalleriaan roikkumaan (josta joku voi käydä pätkän pihistämässä). Tai yleensä vauhdikasta kuvavilinää. Tällaisia (elo)kuvia saattaa tulla mieleen kokeellisesta elokuvasta puhuttaessa. Selviääpä otsikossa mainitussa dokumentissa sekin, että jos koira pissaa filmikelan päälle ko elokuvasta saattaa tulla avantgardistinen.

"60-luku - hipit, rauha, rakkaus ja kokeelliset kotielokuvat." - Dokumentissa selviää myös että kokeellinen elokuva voi olla myös esim lentäviä hattuja tai tenniksenpeluuta autiomaassa, ilmaan maalaamista tai joka puolella pyörivää silmää, mutta on se sitten ulkoisesti itse filmiin vaikuttavaa (esim filmin raaputus) tai sisäistä laatua olevaa, itse kuvattavaan materiaaliin vaikuttavaa, niin usein se on `yhteiskunnallista elokuvaa`. Sekä pinnan alta ja/tai päältä. Erittäin voimakkaalla visuaalisella kerronnalla tehtyä.

Pip Chodorovin ohjaama, koostama elokuva on maaginen matka ja katsaus avantgarde-elokuvaan ja lyhyydestään huolimatta (82 min) se on kattava ja kiireetön tuotos kohteestaan. Jopa niin kiireetön että siihen mahtuu muutama kokonainenkin lyhytelokuva. Harvinaisen osaavaa ja ihailtavaa toimintaa.
Free radicals on elokuva jota seuraa kiinnostuneena koko kestonsa ajan, ei yhtään tylsää hetkeä.

Mukana mm Hans Richter, Jonas Mekas, Stan Brakhage, Ken Jacobs, Michael Snow, Peter Kubelka.

perjantai 23. tammikuuta 2015

The Candle and The Moth (Tanska-1915)

Jykevintä draamaa näkemistäni Valdemar Psilander-elokuvista edustaa The Candle and The Moth. Elokuva saarnasmiehestä (Psilander) ja epäilijästä. Psilanderin hahmosta on tullut saarnasmies ankaran tien kautta: Entinen elostelija ja baarituhlari joutuu syyttömänä vankilaan (hänet hyljänneet vanhemmatkin kuolevat sinä aikana) ja sieltä päästyään hän alkaa saarnaamaan.. Epäilijänkin hän saa entiseksi epäilijäksi kun on kertonut karun tarinansa.

Elokuvan alussa on erikoinen väläys, jossa näytetään kun Pilander valmistautuu rooliinsa.

Vankilan käytävillä vangit kulkevat naamiot kasvoillaan...(?)

Sujuvan synkän dramaattista Pohjoismaista uskontodraamaa josta on olemassa synkkyysasteiltaan vaihtelevat elokuvan lopetusversiot.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Temptations of a Great City (Tanska-1911)

Vuotta varhaisempi kuin edellisen arvostelun takainen Valdemar Psilander- pääositus on taas, samalla tavalla kuin se sirkuselokuvakin, mykkäelokuvaa hyvässä ja huonossa: Näyttelijätyöt ovat jälleen toimivia, jopa parempia. Nyt tunnemyrskyrekisteri saavuttaa uskottavasti sekä pohjaa että korkeaa. Eli tuskan ja hurmion hissivaunu jyskää jälleen ylös ja alas.

Tälläkin kertaa pääjuttuna on lankeavien velkojen vyyhti, eli jonkinlaista teeman tynkää on havaittavissa ja mikä jottei jatkuvampaakin asian käsittelyä, pitäisi nähdä miehen muitakin elokuvia..

Jälleen nuori mies on velkakurimuksessa. Tällä kertaa rikkaan perheen poika, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi rikkaan, koska poika joutuu vähän väliä turvautumaan `lainahain` apuun. Tässä tämä verenimijä omaa erikoisen `ammatti`yhdistelmän: Hän on miehen suosikkikapakan Tarjoilija(!)/-Koronkiskuri(!)
Ja viulut maksaa äiti, kunnes pukkaa pojan pellolle..

Ja sitten ahdinko tietenkin syvenee, rahat totta kai vähenevät, ja ne mitä saadaan lainaksi, juhlitaan heti pois.. Asunnot pienenevät, viinaa kuluu ja lopulta tietenkin mennään rikoksen tielle: ensin väärennetään äidin nimi, sitten jo käydään ryöstöretkellä äidin kaapeilla ja piirongeilla..

Juoni ja toteutus on jälleen äärimmäisen karua ja riisuttua (välitekstitkin melkein minimissä), mutta nyt tosiaan itse perusjuoni jyllää ihan hyvin omalla voimallaan melkein koko matkan. Jotain juonipoikkeamaa olisi tarina kuitenkin kaivannut. Ja vaikka juoni on niin simppeli, että katsoja pysyy koko ajan kärryillä, niin olisi ollut kiva että edes jotain, välillä aika pitkistäkin dialogirupeamista olisi tekstitetty.
Ja leffan loppu tulee taas nopeasti kuin saksilla leikaten.

Onneli ja Anneli (Elokuva)

Marjatta Kurenniemen kuuskytluvun puolivälissä ilmestynyt kirja Onnelin ja Annelin talo on saanut ihan raikkaan ja railakkaan elokuvasovituksen.

Kaksi pikkutyttöä, Onneli ja Anneli löytävät kirjekuoren, jossa lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää." Omaa rehellisyyttään pohtien tytöt vievät avaamattoman kirjekuoren poliisiasemalle, jossa selviää että kirjekuori sisältää rahaa, paljon rahaa. "Olis nyt ollut jotain muuta!" tytöt pohtivat ja saavat kuoren ja rahat mukaansa. No, saa siitä kuoren silkkisestä sidosnauhasta sentään kivan hiusnauhan..
Kun tytöt lähtevät jo palauttamaan rahoja löytöpaikkaan, niin kuin taikaiskusta (kuten moni muukin asia tästä lähtien) on juuri sillä paikalla myytävänä vanhan rouvan talo, joka onkin rakennettu kahdelle pikkutytölle.. (By the way, rouvan seuraava talo onkin sitten tarkoitettu kymmenen hengen suurperheelle..)

Ja kauppa tehdään. Tästä lähtien seurataankin Onnelin ja Annelin ihastuttavia seikkailuja omassa talossaan sekä erilaisten erikoisten naapurien pihoilla ja puutarhoissa.

Elokuvassa nähdään samantapaista kesäistä karkkiväritystä kuin oli Heinähattu ja Vilttitossu elokuvassa, nyt tosin Kurenniemeläisellä fantasiakierteellä, sillä esim naapurin tätien puutarha on oikea taikamaa, hyöty/taikapuutarha ("Ai, vihanneksia ja sen semmosia? "Enemmänkin sen semmosia.") joka kasvaa mm joulukuusenkoristeita, ilotulitusraketteja, ilmapalloja, hyrriä ja vappuviuhkoja, herneenpalon sisällä kasvaa helmiä, löytyy kissankelloja joiden sisällä kilkattaa oikea kello, toisissa kukissa kasvaa pikkulintuja sekä löytyy myös taikakananmunia joita voi käyttää esim auton polttoaineena (käynnistysäänenä tietenkin kanan kaakatus) ja vähän kaikkialla pyörii koiran äänellä haukkuva taikapuuhka, joka hoitaa siivoushommat kuin tyhjää vaan. Surrealistista lastenfantasiaa.

Aluksi vähän nieleskelin että kuinka jaksan niellä tämän karkkivyöryn, mutta se sopi elokuvan tyyliin ja maisemaan oikein hyvin ja sitä oli rikottu onnistuneesti esim  poliisin ja naapurin naisen rakkaustarinalla sekä lyhyellä rosvojahdilla. Tätä rosvojahtia on joissain arvioissa moitittu päälle liimatuksi, mutta minusta se sujahti tarinaan ihan hyvin. Samoin kuin Loviisalaisen puutaloalueen muuttumattomuus (kuuskytlukulaisuus) ja nykytekniikan (kännykkäkamerat) vilahduksenomaiset yhdistämiset.

Mukana nyky-lastenelokuvien perustavara `aikuiset ovat liian kiireisiä huomaamaan lapsiaan`; Toisen tytön perhe on suurperhe, jossa vanhemmilla ei ole aikaa yksittäisille lapsille, vaan lapsilaumalle ja toisen tytön perhe on eroperhe, jossa ei ole aikaa sille yhdellekään lapselle. Tästä `kiireiset aikuiset`teemasta on välillä tehty niin falskia kamaa, että pelkäsin miten nyt käy, mutta lopputulos on tältäkin osa-alueelta hyvin hoidettu. Mukava esim nähdä Janne Hyytiäinen pehmeämmässä roolissa suurperheen isänä.

"Miten jokainen suupala voi maistua erilaiselta, mutta silti herkulliselta?" ihmettelevät tytöt taikatätien kakkua maistellessaan. Siltä itsestäkin välillä tuntui elokuvan taikamaailmaa ihastellessani. Kiva että tällainen osataan Suomessakin.


The Great Circus Catastrophe (Tanska-1912)

Vain 32-vuotiaana kuolleen tanskalaisen mykkäelokuvatähden Valdemar Psilanderin pääosittama The Great Circus Catastrophe on pääjuoneltaan kovinkin köykäinen, mutta erikoiset sivuhaarat tekevät siitä kuitenkin onnistuneen ja sujuvasti katsottavan (no mittaakaan ei ole kuin 43 minuuttia, tällaiset selvästi alle tunnin elokuvat olivat tuon ajan peruskauraa.) Myös elokuvan välitekstit ovat sellaisia että ne kertovat kuivan lyhyesti asioita, jotka ovat jo elokuvassa selvinneet, tai selviävät heti seuraavassa kuvassa. Kaiken lisäksi tekstit pysyvät välillä ruudulla häiritsevän pitkään. Itse tykkään enemmän tyylistä jossa väliteksteinä käytetään dialogia. Ulkokuvauksista näkee ettei uusintaottoja tehty; Katukuvauksissa varsinkin lapset hyökkäilevät useastikin kameran eteen naamaansa näyttämään, tietenkin irvistyksillä kuorruttaen.

Nuori Kreivi joutuu velkojen vuoksi panttaamaan talonsa ja omaisuutensa ja järjettömän nopeasti liittymään sirkusporukkaan huiman hevostempun tekijäksi. (Hänet ja hevonen nostetaan lavalla sirkusteltan kattoon jonka jälkeen tapahtuu hyppy.) Mukana tietenkin rakkautta, juonittelua, mustasukkaisuutta ja alamaissa oloa baarin pöydässä.
Nämä alussa mainitsemani sivuhaarat tuovat mukanaan aidon näköisen ja oloisen hotellipalon, jota näytetäänkin aika pitkään. Näissä kohtauksissa ihmiset päähenkilöitä myöten sulloutuvat "järkevästi" hisseihin ja lähtevät niillä sitten joko ylös tai alaspäin. Tästä seuraa myös aika ainutlaatuinen kohtaus jossa pääosapari yrittää paeta palavasta talosta puhelinlankoja pitkin. Saamme nähdä myös sen aikaisia palomies sekä pelastusvarusteita kangas(?)pelastusputkista savusukelluslaitteisiin. Viimeksi mainitut näyttävät melko lailla aikansa sukellusvarusteilta.

Lyhyydestään ,onnistuneista sivuhaarautumista sekä myöskin hyvistä näyttelijäsuorituksistaan johtuen ihan katsottavaa kamaa, itse perusjuoni tyypillisistä tyypillisintä mykkäelokuvatavaraa jonka (kuitenkin onnellinen) loppu jysähtää kuin seinään.

lauantai 17. tammikuuta 2015

(Jää)kylmät alkupalat (Ranska-79)

Bertrand Blierin ohjaama Kylmät Alkupalat (Buffet Froid) on jääkylmää komediaa. Lähes tyhjissä Pariisilais betonidesignlähiössä, tornitalossa ja metroasemalla liikkuu/asuu vain pelkästään murhaaja/murhattava. Tältä ainakin näyttää ja tuntuu. Arkinen apatia leijuu henkilöiden ja maiseman päällä. Dialogi on Kaurismäkeläistä, tosin julmempaa. Koniikka on kuivaa, absurdin lyhyttä. Mitään ei selitetä.

                                            Palttoo ja Puukko

Gerard Depardieu esittää tyyppiä joka ei koskaan riisu palttootaan eikä puukkoaan. Tällä teräaseella tehdään murha metrosaemalla, mutta onko murhaaja hän vai joku muu. Ankean tornitalon ankeissa asunnoissa ei asu kuin muutama yksinäinen henkilö (Depardieun tyypin vaimo on juuri murhattu). Yläkerrasta löytyy poliisipäällikkö, joka on aikamoinen murhamies hänkin. Lisäksi Depardieu ottaa asuntoonsa vieraakseen vaimonsa murhaajan! (Näin hän esittäytyy ovella.) Kolmen kaverin murhaseurue on valmis!

Todella erikoislaatuinen elokuva jonka tyhjyyden ja hiljaisuuden rikkoo kaksi kohtausta: Ensimmäisessä valtava määrä poliiseja juoksee koomisesti törmäillen etsimässä murhaajaa lähes autiossa tornitalossa ja toisessa paetaan kaupungin "vilinää" eli hiljaisuutta(!) ja tyhjyyttä(!) maaseudun "rauhaan", mutta lintujen laulu saa miehet sekopäisiksi. Korvat meinaavat haljeta! Päästäänkö takaisin tutun turvalliseen, kaupungin "meso"pesään?..

Hämmentävä katselukokemus, mutta taiten käsikirjoitettu ja ohjattu julman absurdi komedia josta kaikki teokseen ylimääräinen(?) (Ihmiset?) on jätetty (murhattu?) pois. Mitä on tapahtunut? Vai onko mitään?

maanantai 12. tammikuuta 2015

Goodbye to Film?

Tuli katsottua toistamiseen Jean-Luc Godardin uusin (viimeinen? Goodbye to Film?) elokuva Goodbye to Language ja koko ajan avautuu enemmän. (Tosin jotain myös sulkeutuu.) Ja tuli katsottua nimenomaan 2D-versio. (3D-version katsomiseen ei ole ollut vielä mahdollisuutta, mutta toivottavasti tulee, ainakin mielenkiinnosta.) Tuo `ainakin mielenkiinnosta` viittaa siihen että en ole juuri minkäänlainen 3D-"fani". En saa kolmiulotteisuudesta juurikaan päänsärkyä, mitä nyt silmät vähän väsyvät, mutta minulla nämä eivät ole ne pointit 3D-"vihaani", vaan en keksi syytä miksi minun pitäisi innostua siitä että esim  kukat, kaislat, kaislikkoa halkova veneen keula,puut, perhoset, linnut, sade jne jne asiat ovat etualalla. Kyllähän kolmiulotteisuus tietenkin tuo syvyysvaikutelmaa, esim kohtauksissa joissa tapahtuu useissa paikoissa, mutta silti en ole vielä (enkä tiedä että koskaan olenkaan) kolmiulotteisen elokuvan `lumomaailmasta` kovinkaan innostunut.


Olen kuullut kehuja siitä että vielä vanhanakin miehenä Godard, elokuvan uudistaja, jaksaa muuttua ja on tuonut kolmiulotteisuuden onnistuneesti taide-elokuvaan. En tiedä onko 3D-versiossa joitain kohtauksia joita ei 2D-elokuvasta ollenkaan löydy, sillä se varmaankin saattaisi muuttaa mielipidettäni tästä elokuvasta jonkin verran, mutta kyllä minulla Godardin elokuvissa on aina kuitenkin ollut tärkeintä mitä, mistä ja miten puhutaan. Niin hyvässä kuin pahassa.


Ja tällä kertaa hyvässä. Godard on tehnyt pitkästä aikaa tässä suhteessa mielenkiintoisen elokuvan. Tosin tylsää pöpinääkin löytyy (tai toisella katsomisella jokin asia, idea ei enää tuntunutkaan tuoreelta, tuntuivat jopa tyhjiltä) mutta esimerkiksi pohdinta siitä miksei maalaustaiteesta tai musiikista jaeta Nobel-palkintoja on suorastaan nerokas. Varsinkin kun Godard jättää tästä elokuvan pois (Goodbye to Film?), vai onko kyseessä vanhan miehen piruilua elokuvataiteen nuoruudesta näihin toisiin taidejääriin verratuna?  Ja kun elokuvassa pohditaan sanoja left-right-top-bottom, niin mielessä pyörii ajatelmat niiden poliittisista merkityksistä Godard-universumissa.


Yhtenä elokuvan päähenkilöistä, jos ei ole itse päähenkilö, on ihastuttava koira joka tuodaan elokuvaan  luonnon ja ihmismaailman välisenä kulkijana, olijana ja tarkkailijana. Ja tuodaan esiin myös ihmisten välinpitämättömyyttä; omistajansa eivät huomaa tätä talon asukasta ollenkaan, häntä ei ole heille. (Goodbye to People?)


Jos vielä tuosta `Uudistaja-Godardin`kehumisesta/ kehujista` tämän elokuvan osalta: Olen kuullut jopa kehuja jotka keskittyvät melkein pelkästään tuon kolmiulotteisuuden ylistämiseen, ja se on kyllä Godardin kohdalla aikamoista typistämistä. Kolmiulotteisia toimintaspektaakkeleja haukutaan siitä että ne keskittyvät vain siihen ja sitten Goodbye to Languagessa se onkin hyve.


Tämä on elokuva jonka tulen varmasti katsomaan vielä monesti ja myöskin varmasti kirjoittamaan siitä. Sitä mukaa kun katselu/miettimiskerrat kasvavat. Tästä en ole viimeistä sanaa* sanonut. Eli ei ole vielä Jäähyväiset Sanoille. (Eikä Elokuville...)


* Oliskohan Godard sanonut Hyvästit Kirjoittamiselle, Kirjallisuudelle, Lukemiselle (milloinkahan häneltä tulee elokuva joka sanoo Hyvästit Puhumiselle? "Silence the silence" todetaan useaan otteeseen seuraavaksi mainitussa elokuvassa) jo vuoden-87 King Lear`issa? Siinä pääosahemmo kuljeskelee siellä sun täällä ja kirjoittaa jatkuvalla syötöllä `asioita` vihkoon. Kun hän törmää sähköjohtoja päässään roikottavaan(!) ja kenkiä kiillottavaan(!) Godardiin, niin viimeksimainittu lausahtaa "Oh! Writing still exist." Lisäksi pääosaheebo istuu kirjoittamassa rantatyrskyjen alla (vrt lehden lukeminen tuulessa).. Hemmon perässä hiipii aina silloin tällöin `haamukirjoittajia` jotka kirjoittavat ilmaan...


P.S. Voisi luonnehtia että Godard on taide-elokuvan Jesus Franco ja Franco oli eksploitaatioelokuvan Godard.




lauantai 10. tammikuuta 2015

Invisible Strangler (Usa-78)

"Julkkiskuristajana" tunnetuksi tullut mies karkaa näkymättömänä ESP-voimien avulla vankilasta.
Hän omaa myös tähtisädesilmät joilla voi mm täyttää haudan, pudotella patsaita tai pelästyttää vierusvankityrmän tyypin seuraavalla tavalla: Ensin säde laittaa silmälasit säröille, sitten pudottaa yhden kirjahyllyllisen kirjoja päälle, laittaa patjan kevyesti heilumaan hemmon päällä ja lopuksi kopauttaa kaveria kummankin jalan kengillä otsaan. Onpa kekseliästä, monipuolista touhua!

Leffassa on aikamoinen tähtikööri: Stefanie Powers kokkaa kännissä, Elke Sommer mm laulaa ja soittaa kitaraa ja lisäksi seurataan kökönlaisen sleazebaletin harjoituksia.

Jonkinlainen trash-tunnelma koko ajan päällä, olisi kyllä voinut olla tiheämpikin. Ehkä vähän kökköä satanismia, okkultismia. Toimintakohtauksia vähän, enimmäkseen seurataan tylsää poliisitutkintaa, huonoa näyttelemistä.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Fear Chamber (Mex-68)

Jack Hill ohjasi Boris Karloffin kanssa neljä Meksiko-horroria (tosin vanhan ja sairaan Boriksen osuudet tehtiin Los Angelesissa) ja tää on näkemistäni paras. Sekava kylläkin. Mutta sen takia myös mainio.

Boris on proffa jonka johdolla tutkimusporukka (mukana pyörii myös mm kääpiö) löytää ja roudaa luolasta tutkimusmestoille `hengittävän` kiven. Selviää että kivi tarvitsee nuoria naisia (tässä tarkoittaa lähinnä strippareita),  heidän pelkoansa/ varsinkin vertansa elääkseen. (Strippausta kivelle!) Tätä touhua hoidetaan kuntoon yhdistetyllä kääntyvän huoneen/sängyn, kidutuskammion ja leikkaussalin (välissä vain verho/ovi) kokonaisuudella. Pahaa aavistamaton nainen menee nukkumaan ja yöllä, kuten todettua, sänky, tai koko huone kääntyy kellariin ja sitä kautta kidutuskammioon. Kidutuskammiossa tyypeillä on pyövelivarustus huppuineen ja saliin astuttaessa heitetään vain valkoiset tohtorirytkyt päälle, tai ne löytyvät pyövelinvaatetuksen alta ja jatketaan sairaalahommilla. Pelkokokemuksia haetaan. Verta valutetaan. Sillai kiltin kuuskytlukulaisesti. Ovat vähän kuin värikkäitä, goreisia postikortteja, ei kuitenkaan laimeimmasta päästä ko vuosikymmenen kauhuelokuvista. Esim kidutuskammiossa näytetään ihan ilkeitäkin visioita.

Outo mikstuura psykedeliaa, muutenkin voimakasta värimaailmaa, woodoota ja kauhukokemuksia tutkimuslaitoksessa. Tutkimuslaitos on samalla myös sihteeriopistoksi (mm tällä verukkeella saadaan ne naiset taloon) naamioitu `koulu`/asuintalo jonka kellaritilat jatkuvat loputtomiin ja kaikenlaista `talon väkeä` pyörii käytävillä, osa porukasta kuuluu hyviksiin, osa pahiksiin, osa toimii ja touhuaa niitten välillä. Mutta kaikki talon vieraat eivät ole näitä "opiskelijoita", esim eräskin nainen kutsutaan taloon ihan yksinkertaisesti strippauskeikalle. Ja kivi höyryää ja huokailee..

Meille outoilun ystäville.

Tulipa aikamoista sekoilua, mutta sekoilua on leffakin. :-) Ja melkoisen hyvää ja onnistunutta sellaista..





Isän Vanha ja Uusi (Suomi-55)

Ihan kivan railakas, hyvän tuulen "vanha suola janottaa"-komedia on tämä Matti Kassilan viiskytluku-filmatisointi.

Tauno Palo esittää jähmeän alun jälkeen koko ajan hersyvämmin muutamaa vuotta aikaisemmin vaimostaan (Ansa Ikonen) eronnutta vanhemmanpuoleista miestä, joka on nykyisin naimisissa nuoren vauhdikkaan hepsankeikan `Babsin` (Hillevi Lagerstam) kanssa. Mutta kuten sanottua, vanha suola on alkanut janottamaan, joten Palo alkaa vierailemaan vanhassa kodissaan vähän väliä, välillä syystä, useimmiten ei. Ja tästä tulee tietenkin lisää kierroksia ja komiikkaa tarinaan.
Varsinkin kun Palon vanha ystävä `Juhanssonni` asuu Palon entisessä asunnossa, ja vieläpä tämän entisessä huoneessa (siihen aikaan herroilla näkyy olleen oikein omat huoneet) alivuokralaisena. Ja tämä laittaa tietenkin mustasukkaisuutta pyttyyn, eikä nyt ihan syyttäkään.

Palo on tosiaan komediaroolissaan mainio, koko ajan menoaan parantava ja lähes samalle tasolle yltää yleensä jäärärooleja esiittämän Eino Kaipaisen Juhanssonni. Varsinkin hänen railakas humalarokkaus/naiseniskentä ("Pekan ja Babsin pamaus! Ja sen vaikutus on hirvittävä!") on riemastuttavaa katsottavaa. Ansa Ikonen ex-vaimona ei yllä ihan näihin sfääreihin, mutta on mainio myhäilevänä kotihengettärenä. Vain muutaman elokuvaroolin 50-luvulla tehnyt Veli Palonen on oikeinkin ok isäänsä torjuvasti suhtautuvana ylioppilaana, mutta `isän silmäterää`esittävä Elina Pohjanpää on roolissaan suorastaan hurmaava. Lagerstam on myös melkoinen tapaus Babsina, kansainvälisenä naisena, englantikin sujuu häneltä jokseenkin mutkattomasti lyhyessä kohtauksessa, tosin melkoisesti ylilausuen. Mutta se on sitä komiikkaa.. Ihan mukavan kuuloista.

Mukava pläjäys, vähän Hollywood-mainen ero/naimisiinmenokomedia, loppukaan ei ole avian viimeisen päälle arvattava, jättää vähän tulkinnanvaraa, mutta hyvin vähän..

Riemastuttavaa menoa.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Guy with secret kung fu (Hong Kong-80)

Vähän vauhdikkaampi ja kung fu-koreografialtaan taidokkaampi on tuo otsakkeessa mainittu honkkarointi.


Kaksi veljestä seikkailee ja matsailee Hong Kong-elokuvatyylisesti, välillä selkeäjuonisesti, välillä hullun sekavasti (kohtauksien välit vaihtuvat kuin kaksi seinää olisi törmännyt yhteen, kuin edellisen kohtauksen lopusta jäisi jotain puuttumaan, samoin seuraavan alusta. Leikkauksen juhlaa, mutta sehän on näiden leffojen "suolaa.")

Naista/naisia pelastellaan, vastassa on perinteisnimisen Dragon Gangin pahisjohtajanainen, kung fu-noitamies sekä `giant zombieksi` väitetty tyyppi. Tyyppi on hieno, mutta ei hän mikään mielettömänkokoinen `giantti` ole, onpahan vain melkomoisen lihava kaveri. Ei esimerkiksi ole muita pidempi. Ja zombieksi hänet `tunnistaa` valkoisesta naamasta sekä tietenkin hitaasta liikahtelusta; taisteleminen on sitä että hän pitää käsiään vaakasuorassa ja pyörii hitaasti. Ehdottomasti leffan kovin karju ja karpaasi.

Elokuvassa mukana myös kohtaus jossa kaksi jokilaivaa (kummatkin täynnä eri gangien taistelijatyyppejä) kohtaavat joella. Aattelin että onpa mainio idea, nyt tulee vähän erilaista matsausnannaa, mutta taistelu on melkoisen köyhä ja karu, tästä vähän erikoisemmasta ideasta olisi saatu huomattavasti parempi  matsauskohtaus pikkuisen pidemmällä ja paremmalla koreografialla. 

Yksi kung fu-honkkareiden tavaramerkkejä ovat erilaiset ääniefektit. Esim. jos tyyppi esittää jotain `eläinliikesarjaa` niin joko hän itse tai ääniraidan ääniefektit päästävät ko eläimen ääniä. Niin nytkin, tässä ne kuuluvat ääniraidalta. Kummallisin ratkaisu tästä on esittää erilaiset loikat ja putoamiset lentokoneiden alassyöksyääniä hyväkseen käyttäen. Aivan kuin ne olisivat jonkinlaisia hälytysääniä.

Ihan kiva honkkarointi, aika kuluu hyvin sujuvaa matsausta seuraten ja toisaalta myös juoniloikkia pohtien.




perjantai 2. tammikuuta 2015

Tiger Love (Hong Kong-77)

Leffan alku on tyrmäävää kamaa: Raskaana oleva nainen hyppää epätoivoissaan ( naisen mies on tapettu naisen isän toimesta, taas näitä "nainen valitsi perheen, suvun mielestä väärän miehen"-tapauksia) kalliolta alas jääden puunoksaan roikkumaan. Kun nainen virkoaa, hän huomaa että puun alla raivoaa tiikeri. Nainen kusee kauhuissaan tiikerin päälle! Ja tiikeri lauhtuu.. Nainen toteaa samantien: "It is said: If woman pisses on tiger, tiger will be her slave." Sitten lapsi syntyy, leikkii ja matsaa aikamoisen ainutlaatuisissa kuvissa tiikerin kanssa. Hullua ja söpöä.. : -D :-)

Sitten seuraa kökköä kung fu`a, tyypillistä kahden klaanin/suvun/perheen vihanpitoa ja (noita)tiikerin ilkeän näköisiä hyökkäyksiä. Mutta eipä juuri muuta, siinäpä se.

Vähän häiritsevänkin (tiikerin hyökkäykset/leikit,matsailut lapsen kanssa), tyrmäävän ja tylsän kuvaston sillisalaatti. Pääosin sitä tylsää. Alku aikamoinen, mutta sen jälkeen ei niinkään. Kyllä tämän kerran katsoi.


Lyhyt: Kuriositeetiarvot (toivottavasti ei kusiositeetti) `pakottavat` jättämään leffan hyllyyn, toivottavasti ei kuitenkaan pölyttymään..