torstai 31. joulukuuta 2015

Les cent et une nuits de Simon Cinéma (Fra-95) - Huikeaa elokuvahistoriaa aidoin esimerkein sekä tekoparrat päristen

Agnes Vardan teos on kuin virkistävä elokuvasuihku kautta kylpy. Michel Piccoli esittää satavuotiasta Herra Elokuvaa, joka on tehnyt kaiken, ollut kaikki, ollut kaikkialla, nähnyt kaikki ja kaiken. Välillä hän kyllä `muuttuu` Piccoliksi, kun hän heittää peruukin pois. Elokuvan pitkänä lankana onkin Piccolin ja Marcello Mastroiannin välinen lempän aito nokittelu, kumpi oli/on kovempi. Huikea jakso on myös Piccolin ja Gerard Depardieun luettelointi siitä millä tavoin he ovat eri elokuvissa kuolleet. Muutenkin elokuvahistoriaan tietenkin viitataan jatkuvana filminauhana aidoin ja uusiksi tehdyin kohtauksin: `reunoiltaan`, `ääriviivoiltaan` pikkulampuilla valaistut `Lumieren veljekset` ilmestyvät, Andalusialaisen koiran silmäkohtauksen jälkeen näytetään punaista purskahtavaa tomaatin leikkaamista, Polkupyörävarkaaseen viitataan, viittaapa Varda omaankin elokuvaansa Cléo de 5 à 7 eräässä dialogissa. Jne, jne...


Mutta se varsinainen, elokuvan mittainen lanka on nuoren naisen, elokuvaentusiastin palkkaaminen höpöttämään elokuvista Mr Cineman kanssa. Katkonaisempi lanka on nuorten aikuisten (johon höpöttäjänainenkin kuuluu) tekemän lyhytelokuvan teko. Se onkin varsinainen tekele, useasti väännetty, mutta auttamattoman latteilla (elokuva)lausahduksilla jumitettu. Se ei onnistu, eikä sovi kokonaisuuteen. Voi jopa sanoa, että se sotii kokonaisuutta vastaan.
Mutta Vielä Huikeita ideoita - Huikeita kohtauksia: kuten muka littanalla pahvikameralla kuvattu kohtaus elokuva`tollojen` juhlista Bunuelin Kulta-Ajan tyyliin. Tekoparrat tärisevät kun ylinäyttely jyllää... Elokuva on leikkiä, sitähän se on.


Tähän on hyvä tämä Elokuvavuosi lopettaa..


"Whats`s going on? Is the Party over or just starting?.."

tiistai 29. joulukuuta 2015

The Man from Beyond (Usa-22)

Ja jälleen Jäämies! Arktisilta lumilakeuksilta löytyy jäätynyt laiva, jonka sisältä jäätynyt mies (Harry Houdini). Vähän kirveellä jäätä päältä pois, niin kohta hemmon henki pihisee, suorastaan puhisee: Sillä taas näitä `tapahtuu heti-tarinoita`: Heebo heilahtaa lähes heti häihin, jossa rakastuu morsiameen ja morsian häneen, avioituva mies raivoissaan.
Vaimolla on sama nimi kuin Jäämiehen sadan vuoden takaisella vastaavalla ja muutenkin mystis-historiallinen, mystis-romanttinen meininki natsaa heillä.

Ihan kivaa varhaisweirdoilua, jota pippuroivat esim huijaushäät, huijausmurha sekä tietenkin Houdinin katoamistemput. Tällä kertaa mielisairaalan pakkopaidasta, jonka liepeistä on Houdinin helppo solmia pakoköysi..
 Tylsää ei tule, leffa kestää vain tunnin.

Ghost Warrior (Usa-84)

Tylsä toimintatölväisy. Japanista löydetään 400 vuotta vanha Samurai muovisten jäälohkareiden syvyyksistä. Melkein heti hemmo päätetään kirurgisoida eläväksi Los Angelesissa. Herää, Hurmehemmo! Sula suosioomme! Ja taas melkein heti heebo lähtee kaduille jengiläisiä jahtaamaan. Mitä nyt Yks Nätti Täti häntä ensin vähän opettaa, ja hemmo häntä. Kovin on platonista `meno`.

Ei mikään veripalttuilu, täyttä tylsänpuoleista töppö-törttötoimintaa, mutta kyllä tämän Samurai Coppien sun muiden vastaavien valjuna jatkumona vaivoin katselee..

Jonkinlaista tunnelmallisuutta haetaan päälleliimatuilla `Historian toisto`-kohtauksilla. Odotin että tää olis ollu tanakkaa tyrimistä, täyttä törinää, tulikin tasapaksua (tyrimistä) ja vaisua, vaisua..

lauantai 26. joulukuuta 2015

Laitakaupungin Laulu (Suomi-48)

Jo mykkäelokuvista lähtien köyhälistökuvauksissa on ollut tietty ja vissi sadunomaisuus mukana; Tätä tukee paljolti mustavalkokuvaus (valoa ja varjoja, paljon jää piiloon (kuten saduissakin), värifilmi tuo lian ja roskan `kirjon` kaikessa `kirkkaudessaan`), huoneistojen huonekaluasetelmat ovat tarkkaan harkittuja, teatterimaisen karuja, elokuvallisia, jopa geometrisiä. Ja näihin päälle vielä teatterinäytteleminen. Laitakaupungin laulu tuo tähän vielä yhden, paljon käytetyn elementin: `Kirjallista tekstiä suoltavan selostajan.`

`Laitakaupunki` on juuri tällainen paikka: Talojen kerrokset, joskus jopa talotkin, ihmisen kokoisia, draama jyrkkää, näytteleminen kökköteatraalista   (esim sokea räpyttää silmiään koko ajan katsoen taivaisiin)... Ja Tauno Palo esittää Karskityyppiä, romukauppiasta joka on "Temooni, Synninkujan, Synnin Kuningas!" Eli liioittelu on laveaa, ja lopussa sataa sovitusta..

Kun katsojan olo kaipaa teatraalisen (rikos)draaman ja campin sadunomaista sekoitusta, niin tämä kiinnostaa ja innostaa. Mua innosti eilen, tänään ei välttämättä. Mutta mistäpä sitä elokuvista etukäteen tietää, vaikka sais saman tunteen ja tunnelman tänäänkin.. Joko saman tai samantapaisen elokuvan parissa.. Tai sitten ihan jonkun muunlaisen leffan seurassa.. Tai jopa ei minkään elokuvan parissa.. Tauko on välillä hyvä, lyhytkin.. :-)

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Earthquake (Usa-74) Pätevähköä pienoismalliryminää, sekä The Revenge of The Earthquake (Suomi-2012)

Tänään tärisee! Joulujäristys! Tällä vanhalla toimintatärinällä pitäisi tämä joulu korkata. Raporttia sitten järistyksen ja jälkijäristysten jälkeen.. Leffa on muistaakseni (edellisestä katsomiskerrasta kauan) suht kelvollinen tähtikaartin ja pienoismallipaukkeen yhdistelmä.

Ja kyllä muistelot taas(?) kerran pitivät paikkansa. Earthquake on tätä, ihan perustoimivaa perustoimintaa hyvällä budjetilla ja porukalla. Itse tuhosta ei tehdä mitään tuhosteorgiaa ja keskitytään paljon selviytymiseen. Mutta kyllä rytinääkin riittää.

Mutta maailman paras maanjäristyselokuva (maailmanjäristys?) on Trash Videon Revenge of the Earthquake. Taitaa olla ainoa elokuva jossa maanjäristys kirjoittaa tulostaan ja tekemisistään facebookiin!

maanantai 21. joulukuuta 2015

Street Angel (Usa-28)

Ei niin kovaa tunteiden tärinää kuin 7th Heaven, on siitä seuraava Street Angel. Ja Borzagen ohjaus jälleen, tietenkin. Mutta minkä se tunnetasossa häviää, niin tässä on mukana enemmän mielenkiintoista juonikiemurointia ja kuvaus ja lavastus ovat tanakampaa tavaraa. Muutamat juoksutakaa-ajot `Napolin` kapeilla kaduilla ja portaikoissa ovat (jopa kokeellisen) hienoja. Kamera syöksyy..

Olllaan siis Napolissa. Janet Gaynor (jälleen, ilman muuta)  on köyhä nainen joka lääkettä kuolemansairaalle äidilleen hakiessaan sortuu varkauteen, ja pidätetään. Mutta hän pakenee poliiseilta ja hänestä tulee `etsitty karkuri.`

Nainen liittyy sirkusporukkaan jonka liepeillä hän tutustuu kulkuritaiteilijaan (Charles Farrel, jälleen, ilman muuta), ja rakkaus syttyy, sammuu ja syttyy juonen noustessa ja laskiessa tapahtumaketjun sopivassa runsaudessa.

Musiikki on hillitympää (viulut) (kuten on juonikin), mitä 7th Heavenissa, mutta kyllä tämänkin tarinan päätöstä odottaa sydän pamppaillen. Elokuvaan liitetty uskonnollisuus (jälleen vähäisempää kuin 7th Heavenissa) sopii ja toimii tässä paremmin. Tähän liittyvä lopetus on jopa näppärähkö.
Jotain pieniä kummallisuuksia elokuvassa on, esim se että miksi poliisi tutkii näin pitkään suht pientä rikosta (tosin karkaamisella lisättynä) ja käyttää siihen paljon aikaa ja miestyövoimaa, mutta vahvoin pääosin kyseessä on taas mitä katsottavin, nautittavin ja suositeltavin mykkäklassikko.

Janet Gaynor on jälleen lumoava (se hersyvä nauru) ja taitava roolissaan. Charles Farrel vaikuttaa filmin alussa olevan vähän vaisulla (näyttelemis)päällä, mutta hän parantaa presenssiään koko ajan, tuoden loppupuolella synkempiä ja surullisempia säväyksiä. Ja tekeekin sen hyvin. Yleensähän Farrelin hahmot ovat lähes koko elokuvan mitan `sellainen myhäilevä veikko' (ja sellainen häneltä vasta sujuukin), mutta sitten tulee esim sota ja tilanne muuttuu..




lauantai 19. joulukuuta 2015

7th Heaven (Usa-27)

"For those who will climb it , there is a ladder leading from the dephts to the heights - from the sewer to the stars, the ladder of courage." Näillä sanoilla avautuu mykkärakkausdraamamestarin Frank Borzagen elokuva 7th Heaven. Sanoilla, jotka ovat myös kylläkin "Kaikki(!) pärjäävät, kunhan yrittävät"-Amerikka- bullshittiä/hevonpaskaa. Mutta tässä sillä ei ole vielä kaikkea viimeisten vuosikymmenten aikana päälle kertynyttä painolastia, ja tarina on kääritty niin ihastuttavaan/dramaattiseen pakettiin ettei mitään väliä eikä laitaa. Ei mitään määrää.

`Ylöspäin elävän mieli.` olisi varmaan Suomi-versio tästä alun lauseesta, ja tästä tarinasta: Mies (Charles Farrel) on viemärinpuhdistaja Reikä sukassa(!)-nimisellä köyhälistöalueella Pariisissa, mutta kadunpesijäksi tekisi mieli. Ei haittaa vaikka kadunpesijän vedet suihkuaisivat viemäriin hänen päälleen, sillä kadunpesijä, Hän on Herra! Ja tämähän toive toteutuu! ("I'm a remarkable fellow!")
Sitten kadunpesijä törmää pienen huijauksen kautta ja ansiosta ihastuttavaan, kovia kärsineeseen nuoreen naiseen (Janet Gaynor) ja vuosisadan rakkaustarina on pikkuhiljaa pedattu.

Eli ohjaajana alan mestari ja pääosassa yksi alan ihastuttavimmista pareista, homma on täysin hoidossa. Mutta sitten (eli melkein heti) tulee sota väliin, ja parin tulevaisuus on hämärän peitossa pitkään. Janet Gaynor on jälleen aivan pakahduttavan ihana, mutta itse tarina myös niin pakahduttava, että elokuvaa ei melkein pysty katsomaan loppuun. Musiikki paaluttaa tarinaa tanakasti, viulut vinkuvat ja patarummut paukkuvat juuri sopivasti ja sopivissa paikoissa. `Suurin ja tärkein kaikista on Rakkaus...`

Aivan ihastuttava elokuva. "From sewer to the stars", tosiaankin. Sillä Farrelin hahmo asuu kattohuoneistossa. Eiffel-tornikin näkyy sieltä teatraalisen fantastisissa, taiteellisen julistemaisissa kulisseissa. Pittoreskia parhaimmillaan. Ja kohta siellä asuu kaksi. Mutta kuinka kauan, se sota... Ja juoppo sisko..

7th Heaven on `perus`mykkäelokuvaa pitempi, lähes kaksi tuntia. "Lisäaikaa" tulee massiivisesta ja julmastakin sotajaksosta, joka vie elokuvaa kohti loppuaan. Ja loppu on henkeäsalpaava. Se on sitä ilman, oikeastaan turhaakin `jumalallista johdatusta`-vierrettä. Loppukohtaus on sellaista tavaraa jossa sydän pakahtuu, kuten on lähes koko elokuvakin.



"This looks like a wedding dress!" "I fill my eyes with you!"

perjantai 18. joulukuuta 2015

Wild Eye (Ita-67)

Paolo Cavaran ohjaama Wild Eye (Pirun silmä) on fiktiomondo (kuten monet mondot muutenkin, "aidotkin"). Lainausmerkit ovat vahvat, mutta vahva on teemakin, `objektina olo`. Vaikka toteutus on enimmäkseen eksploitaatiota, on mukana asiaakin.

Philippe Leroy esittää kyynistä kusipäätä (tai sellaisen taakse piiloutuvaa henkistä ruipeloa), `totuuselokuvan`tekijää. "You are just an instrument." sanookin häneen on-off-pakkomielteisesti rakastuvaa naista esittävä Delia Boccardo. Leroyn vastaus on se tyypillisin pakokeino: "Are you finished? You think you are telling something new?" Ja varsinkin vielä kun tämäntyylinen latteus ja ikiselitys pääsee hemmon huulilta: "Stop pretending! Normal life, eating and sleeping, is boring." Molemmat ovat rooleissaan loistavia. Samoin kuin Gabriel Tinti kuvaajana. (Eli tulevia italo-euroeksploitaation tulevia `kuninkaita`ja `kuningattaria.`) Elokuvan alussa Leroyn hahmo huijaa osan porukastaan pitkälle janoisalle aavikkomarssille kun jeepistä loppuu tarkoituksellisesti bensa. Ja Leroy tietenkin ohjaa, kuvaakin marssin. "Would you be unfaithful to your husband for a glass of water?"

Elokuva seuraa Leroyn esittämän paska-roska-aivon matkaa yhä syvemmälle hänen mielensä tunkioon. Tätä matkaa siivittää ja jämäköittää ("totuudellistaa") se että elokuvaa on lopussa kuvattu Vietnamin sodan tapahtumapaikoilla.

Se, että elokuvaa ylistettiin aikoinaan Moskovan elokuvajuhlilla saaden 35(!) minuutin aplodit, on ylireaktio ja kertoo tässä tapauksessa (Wild Eye'n arviot siellä silloin ja muutamat myöhemminkin) kahden aatesuunnan ylilyönneistä, liioittelun kulttuureista.

torstai 17. joulukuuta 2015

Leprechaun 4 In Space (1997)

Paksua Paskaa Avaruudessa! Stiff Shit in Space! Ei helvatta, tästä ei enää paska pahene, eikä sonta sakene! Kökköä planeettaa, avaruusalusta sekä penishirviötä! No, se on nyt Leprechauni ´ihan speississä`, samoin kuin katsojakin.. Se on nyt kuulkaa sillä lailla, että tää on pakko (pakolta tää tosiaan tuntuu) katsoa uudestaan ennenkuin tästä pystyy mitään järkevää/typerää sanomaan kautta kirjoittamaan. Vaikka mä oon tään joskus ennenkin (ainakin) kerran katsonut.. Tästä ei saasta sakene! "Yritetään" "illalla" "uudestaan"... "Nukutaan" painajaisten yön yli, voi mennä aamuun... Kaikkiin loppuelämäni aamuihin...

Nonni, nyt sitten ollaan tosiaan `tuonnempana`!

Kalkkunakuraa. Kalkkunan kakkaa: Puolipeili-peltipallopäisen pomosoltun johtama kovasakki saapuu planeetalle tuhotakseen Lepren. Taistelu on lyhyt ja tylsä, mutta hirviömme saadaan palasiksi. Pahaksi onneksi yksi heeboista pissaa palakasaan, ja Lepre siirtyy tyypin pippeliin.. ..Tullakseen lähes heti esiin hemmon sepaluksen alta avaruusaluksessa. Leffaa on kulunut tasan vartti.

Sitten seuraa tahmaista käytävä"juoksentelua", jota joskus katkaistaan kökkökohtiin: esim aluksen Pää(nimenomaan)pomoon ("I´m brilliant!"), joka on puoliksi pöytä ja puoliksi `mies`.
Tällaiset voivat vaikuttaa roskahauskalta, mutta eivät ne ole. In Space on aikamoinen aliveto elokuvaksi, roskaelokuvaksikin, ja nämä kohdat vain tylsiä askelmerkkejä laahustuksessa; Planeetta on heikkoja muovi ja pahvikasoja neonvalovälkkeessä, avaruusalus sekä näytteleminen perusroskatasoa, mutta juoni tylsähköä suttuhuttua. No, tunnin kohdalla seuraa vartin mittainen, aika jysäyttävä järjettömyysjakso, joka tylsääntyy ja hitaantuukin viimeisen vartin loppukahinoissa, mutta jättää kuitenkin jonkinlaisen roskailon pintaan. Mutta se ei korjaa eikä korvaa alun menetyksiä. "Who`s driving? Ray Charles?" Ja oletteko nähneet avaruusalusta jonka komentosillan oven pielessä on perinteinen ovikello? ("Kävisitkö katsomassa kuka siellä on?") Ja jonka baarissa esitetään maailmankaikkeuden karmeinta discotanssia? Entä kovaa solttupomoa dragissa? Ette./Olette Tässä niitä olis.

Joskus ehkä käsittelyssä muitakin Lepreleffoja, päätin aloittaa tällä paskamaineisimmalla...

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Blackout aka Contraband (Bri-40)

Ohoi, spoilausta näkyvissä! Michael Powellin ekspressionistiseksi ja noiriksi väitetty Blackout tapahtuu pääosin sodanajan pimennetyssä Lontoossa, eli siitä tämä erittäinkin kuvaava elokuvan nimi. Käytin tuossa tuota väitetty-sanaa, koska ei tämä ekspressionismin ja noirin "määritelmiä" mielestäni kovinkaan täydellisesti kanna (lupaa) ja lunasta kuin oikeastaan tuon pimeyden takia ja ansiosta. Lupaa kylläkin, sillä onhan noir `pimeää ja tummaa elokuvaa`, mutta juonikuvioiltaan Blackout ei aivan noiria ole, tai sen eräänlainen huumoripitoinen serkku ehkä voisi ollakin aika lähellä totuutta. Ekspressionismista siitä taas puuttuvat erilaiset vääränvänkyrät rakennelmat yms. Elokuvan lopun hissirakennelma useine kellarikerroksineen taas kyllä vähän sivuaa tätä genreä, ollen jonkinlaista design-ekspressionismia. Mutta vielä enemmän elokuvaa on sanottu huumori-Hitchcockiksi, ja tämä määritelmä kyllä naulautuu paikoilleen lähes täydellisesti.

Tanskalaisen laivan kapteeni (Conrad Veidt) joutuu Englannin kanaalissa erilaisten tutkimusten kohteeksi, mutta laivasta ei löydy muuta mystistä kuin Salaperäinen Nainen (Valerie Hobson), jota seuraamaan jäykkä Kapteeni lähtee Lontooseen. Jännitysjuoneltaan Lontoo ei tarjoa mitään mullistavaa (lukuunottamatta tätä jatkuvaa pimeyttä), mutta koko ajan jäykästä jäästään sulavan Kapteenin seuranta antaa katsojalle riemukkaan myhäileviä hetkiä. Wanha Kunnon Rakkaushan se siellä pikkuhiljaa molempia osapuolia potkii. Toinen huomionarvoisa asia (jollei jopa ihan se elokuvan suola) on tosiaan tuo mainittu `Hitchcockia huumorilla`-osasto. Huumoriruuvia kiristetään koko ajan, eikä ruuvi katkea, vaan koko ajan löytyy uutta (myhäillen) naureskeltavaa, ja uusia, mukavan humoristisia tyyppejä. Veidtkin löytää itsestään `hiljaisen koomikon`, sopivasti jäykän, sopivasti rennon. Aidon. Tai `aidon`, sellaisen kun elokuvan lumo ja varsinkin lumemaailmassa on mahdollista. Ja Valerie Hobson on kertakaikkisen lumoava. Kun pari vangitaan, niin heidät on sidottu tolppaan pienenpienen, häivähtävän S/M-kuvaston mukaisesti. Myös pelatusliiveillä on merkittävä osa elokuvassa. Elokuvan alussa Hobsonin Mystisnainen ei laivassa tätä kökön näköistä kapistusta suostu panemaan päälleen, ja elokuvan lopussa se on Veidtin ja Hobsonin välissä puristuksessa, mutta putoaa... Smack!

Huumori-noir, Huumori-Hitchcock, sulavaa seikkailua, kasvavaa rakkautta. Ihan veikeää kamaa.

tiistai 15. joulukuuta 2015

The Edge of The World (Bri-37)

Michael Powellin upea, eristyksessä olevan saaren kuvaus. Jylhää kalliomaisemaa, rakkautta, myös kotiseutusellaista (joka voi johtaa myös kovakalloiseen kusipäisyyteen, ja sitä kautta (turhaan) kuolemaan); Kylän `pomomies` (tai eräs heistä) ei haluaisi, että hänen poikansa muuttaisi mantereelle. Näin ei myöskään halua miehen paras ystävä, eikä muuttohaluisen miehen sisko, jonka kanssa ystävä seurustelee. Skisma "ratkaistaan" traditionaalisella ja typerällä rantakallio-kiipeilykisalla, jolla on tuhoisat seuraukset; Yksi ihmishenki, ja se toimii myös saarelaisten muutenkin tulossa olevan poismuuton nopeuttajana.


Rakkaus säilyy, mutta muuttuneena. Siihenkin tulee vesi väliin. Lapsi syntyy saarella, mies on mantereella. Saaren välillä lempeän, välillä suruisan sumuinen ilmasto ja tunnelma vie tarinaa eteenpäin kuin sitkeä kalastaja-alus aallokossa. Kuoro ja kansanmusiikki hellivät kohtauksia hyvin.


Jännitystuubia ei puristeta liian pitkään, nämä kohtaukset (kiipeily, sairaan lapsen vienti mantereelle myrskyisässä laivassa) ovat jopa liian lyhyitä, mutta niistä ei toisaalta tule liian pitkiä ja piinaavia. Näinä lyhyinä väläyksinä ne rytmittävät hyvin tarinaa.


Edellisen jatkoksi tuli Powellilta katsottua traumatisoituneesta takahuonetutkijasta kertova The small back room. Sotasalaisuuksia, mustasukkaisuutta, avantgardistista(kin) alkoholismikuvausta (tikittävät kellot ja pullot kasvavat ja käyvät päälle). Tästä elokuvasta joskus myöhemmin enemmän.

lauantai 12. joulukuuta 2015

A Dangerous Method (2011)

Voiko mielen sairauksia ylinäytellä? (Tai yleensäkään näytellä?) Tämä tuli mieleen kun katsoin Keira Knightleyn suoritusta tässä David Cronenbergin ohjauksessa. Knightley näyttelee hammasirvistelevä leuka edellä epävakaata nuorta naista joka tulee (tai tuodaan) Carl Gustav Jungin (Michael Fassbender) hoitoon. Hoidosta muodostuu menestyksekäs, ja siitä seuraa myös suhde. Toisaalta seurataan Jungin ja Sigmund Freudin (Viggo Mortensen) keskusteluja, ystävyyttä ja riitautumista.

Näyttelijäsuoritukset ovat hyviä, Knightleyn ehkä vähän liiallista ja Fassbender ja pikkuisen tuntemattomaksi tuunattu (parta) Mortensen vetävät hyvät, sävykkäät roolit, mutta heidän ja Knightleyn näyttelijätyöt ovat ehkä vähän liikaa toisilta planeetoilta. Vaikkakin Knightleyn rooli on (liiankin) räväkkää, niin toisaalta vastapuolen esiintyminen vastaavasti taas liian varovaista. Yleinen varovaisuus leimaa elokuvaa muutenkin liikaa. No, jopa tuli käytettyä tuota liikaa-sanaa, mutta tällainen toistoisa sanasekamelska kuvaa ehkä parhaiten tuntojani tästä tuotoksesta. Liiallista - Varovaista. Ei oikein mitään aidosti.
(Yli)varovaista menoa.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Risti ja Liekki (Suomi-57)

Sisältää spoilausta. (Spoilaussploitaatiota, heh!) Armand Lohikosken ohjaama, 1500-luvun Suomeen sijoittuva Risti ja Liekki on Suomi-elokuvassa harvinaisempaa historiasploitaatiota, sekä pikkuisen yleisempää uskontosploitaatiota. Sekä ihan vain messevää roskaa. Tarina kertoo Pyhän Isän ja seksploitaatioelokuvien perustyypin, himokkaan munkin rakkaudesta samaan maalaistyttöön. Ja harvassa ovat myöskin suomalaiset noitavainoelokuvat. Siihenkin lopulta päästään..


Näytteleminen on, kaikken näyttelijöiden kohdalla, kollektiivisesti, kollegiaalisesti kieli poskessa. Isä Olavi (Tauno Palo), Munkki (Tarmo Manni) sekä Maalaistyttö (Anneli Sauli) etunenässä.
"Olenko minä joku Armonnapa, jonka ympärillä kaikki kieppuvat? Ei! Tuska polttaa sydäntäni kuin Kadotuksen Lieska!" messuaa Isä Olavi isälleen tämän kuolinvuoteella.


"Nouse ylös, Noitanarttu!" Noitaoikeudenkäyntikohtaus on jonkinlaisen historiallisen paikkansapitävyyden sekä sakean soopan ja saastan sekasotku (Mutta mehevä sellainen):  Siellä käydään `mielenkiintoinen` keskustelu Pääinkvisiittorin ja Päätuomarin (Edvin Laine!) välillä: "Pyrkiessämme vilpittömään totuuteen suoritimme vielä kolmannenkin kokeen, tulisella raudalla koskettamisen." "Panemme ilolla merkille tunnollisuutenne." Melkoisen järjettömille linjoille mennään kun Tuomari lausahtaa: "Kutsuttakoon koira (siis oikea koira lat huom) sisään! Jos sinä vainuat tässä huoneessa Noidan, osoita hänet meille.." Mainittakoon, että noidan tuhoamiskeino on pikkuisen poikkeava yleisestä noitaelokuvakaavasta.


Mukana myös kirkon ulkokultaisuutta, pyhäinjäännösbisnestä ja kaivomaisessa kellarityrmässä ("Minä tarjoan sinulle tyrmää!") viruva `Hurskas Mies`. ("Täällä ei voi laskea päiviä, ainoastaan rottia!")


Huonoa näyttelemistä, mehevää roskaa.







tiistai 8. joulukuuta 2015

Operation Amsterdam (Eng-59)

Operaatio Amsterdam sijoittuu ajallisesti Toisen maailmansodan alkupuolelle, paikallisesti Hollantiin (on kuvattu paikan päälläkin), ja juonellisesti (´perustuu tositapahtumiin`)  se kertoo muutamien brittimiesten yrityksestä viedä timanttivarantoja Britteihin ennen kuin saksalaiset tulevat paikalle täydellä voimallaan.

Elokuvassa kuvataan kylmäävän konkreettisesti ja aidostikin teiden ja ja katujen kaaosta ihmismassoineen, pommituksineen. Myös vielä suht paikalliset katutaistelut ovat tehty aidon oloisesti. Britit joutuvat niihin, niiden välikappaleeksi, myöskin. Tahtoen ja tahtomattaan. Lähes tyhjät Amsterdamin kadut (vain hollantilaiset sotilaat, ja sen viides kolonnalaiset partioivat siellä) näyttävät absurdinkin uhkaavilta. Sotilasbyrokratiasta tai siitä millä mielellä sotilaat ovat johtuva katujen vainoharha `jonain hetkenä kaduilla voi kulkea, jonain toisena ei´-meininkineen on kuvattu ahdistavan hyvin. Tärkeänä elementtinä elokuvassa on massiivinen posetiivi. Sen soitto lähes tyhjillä kaduilla antaa elokuvalle (absurdia, julmaa) leikkisyyttä. Posetiivi toimii erittäin toiminnallisena elementtinä timantti`ryöstö`kohtauksessa. Miinuksena kapistuksesta voisi mainita sen että sitä näytetään vähän liian usein, liian monissa paikassa elokuvan aikana. Yllätyksellisyys kärsii.

Operation Amsterdam ei ole mikään mieletön jännitysruuvin kiristäjä (sellaiseen näytetään vähän pyrkivän), mutta muutoin melkoisen onnistunut sota/vakoilu/seikkailukintuotos. Pientä, varovaista rakkauttakin häivähtää.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

The Boogey Man (Usa-80) - Peilikauhun perimmäisyydet

Ulli lommel teki aikoinaan ihan onnistuneita, toimivia kauhuelokuvia, jotka ovat ihan toista tavaraa, laatua ja luokkaa kuin hänen nykyruipelluksensa.

Boogey Man on video nasty-klassikko, ei läheskään mikään kauhun mestariteos, mutta tosiaan ihan toimiva tekele, jossa kökkökohtaukset ja kekseliäähköt ideat lyövät kämmeniä yhteen.

Slashereissa tapahtuu joko niin, että nuoria rankaistaan seksistä tai lapsi (yleensä elokuvan alussa) rankaisee seksiä harrastavia/ harrastavaa välinpitämättömiä vanhempia/välinpitämätöntä vanhempaa ja/tai hänen rakastajaansa. Tässä tapahtuu tuo jälkimmäinen. Ja sitten on kulunut se tyypillinen 20 vuotta..
Äidin rakastajan haamu palaa siskon ja veljen elämään lähinnä peilien kautta. Tätä peiliteemaa käytetään elokuvassa hyvin paljon, mutta monipuolisesti. Lukuisat peilikohtaukset eivät ole idealuetteloita, vaan niissä on jopa variaatioita ja syvyyttäkin. Niinkuin peileissäkin. Monitahoisuutta.

Näyttelijätyö vaihtelee paljonkin, kauhu/gorekohtaukset myös: kököistä tönäyksistä ja tuuppauksista ihan toimivaan psykologiseen kauhuun. Molemmat puolet ajavat asiansa. Käsikirjoitus suht laihahko, mutta kuitenkin sopivan tiivis tarinaan. Ja John Carradine piipahtaa taas. Tällä kertaa psykiatrina. Ihan perusteltu piipahdus.

Ihan ok, hyvä tarina, peilejä, liekehtiviä lavuaareja ja kököhkö  lopetus (kuuluu kaanoniin). Kauhuräipellys ihan ideoilla. Toimiva tasapaino.

torstai 3. joulukuuta 2015

We are still here (Usa-2015)

Lucio Fulcin goreisissa jalanjäljissä kulkeva WASH on kuitenkin vahvastikin omilla jaloillaan pysyvä kauhu`nykyistys`. Elokuva perustuu pikkuisen useaankin 70-80-luvun vaihteen ja alun Fulci-klassikkoon, mutta eniten vuoden-81 House by the cemetaryyn. Eli gorekummitukset jylläävät, ja jylläävät tälläkin kertaa tehokkaasti.

Eli taas muutetaan vanhaan taloon ja kierrokset kovenevat. Lopussa mennään melkein ihan sinne `Beyondiin` asti.

Hyvä nimi, tarina, toteutus ja casting. Fulcin goreinen ja käsikirjoituksellinen kädenjälki on mukana, mutta ohjaaja Ted Geogheganin debyytti(!)ohjaus on riemukas, synkkä yllätys. Näyttelijöistä löytyy gorekasvoja, etummaisena Barbara Crampton. Myös esim Lisa Marie on mukana.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Meren kasvojen edessä (Suomi-26) Saaristolaiskauhua

Komedia(!)-Filmin (teki kaksi elokuvaa) tuottama  Teuvo Puron ohjaama Meren kasvojen edessä mykkäelokuva ei kyllä ole komediaa nähnytkään, vaan kyllä siinä ihan kauhun aallot vellovat. Elokuvaa kuitenkin hyvin harvoin mainitaan suomalaisen kauhuelokuvan kaanonista puhuttaessa. Outoa, sillä kuten sanottua, kyllä tämä täyttä tarinaa ja tärinää on. Karua ja ankaraa saaristolaiskauhua:


Kolme nuorta miestä (mm Ilmari Unho) kuljeskelee purjeveneellään saaristossa. He näkevät vanhan vihaisenoloisen ukon soutavan ruumisarkkuvenettä kuin jo muilla vesillä.. johonkin.. Selviää että `kaiken kauhun`tyyssija on karu Hylkysaari, jossa asustaa/käy vierailuilla vain muutama henki. On isää (nuorehkomman näköinen mies liimaparrassa) ja tytärtä, ruohoa syövää hullua renkiä, mainittu ukko ja joskus vierailevaa juoppojengiä.. Ja tietenkin... Kummitus! Nuori nainen joka ilmestyy vähän väliä. Välillä saarelaiset sen näkevät, välillä ei. Mutta tuntevat tunnun..


Tällaiseen tilanteeseen ja paikkaan yksi miehistä päättää jäädä kesäksi selvittääkseen Hylkysaaren Salaisuuden.


Tästä seuraa tanakkatarinainen teos, jossa rakkaus, viha ja välinpitämättömyys vuorottelevat ja sulautuvat toisiinsa. Kompakti kuvauspaikka ja muutaman hengen ydinjoukko puhaltavat elokuvan jännittävään poljentoon. Kuvaus on komeaa ja yksityiskohdat, esim kauhujen kummituskammari oivallisesti keksitty ja toteutettu, pienillä jutuilla. Myös restaurointijälki on yllättävän kirkas ja puhdas.


Toimivaa suljetun (ulkoilma)tilan kauhua. Täyttä tärinää!



keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Whisper in the Dark (Ita-76)

Upean usvainen perhe kautta lapsi-kummitus(kartano)kauhistelu, mielikuvitusmenoa (lapsella mielikuvitusystävä, ruokapöydässäkin oma paikka), joka poseeraa lasten ja aikuisten maailman välillä, enemmän sinne lapseen, lapsiin, lapsuuteen kumartaen. Käyttövälineinä toimii erilaiset lasten leikit ja leikkivälineet, erityisesti lapsikauhuelokuvien peruskapine, keinu (heiluu kahden maailman välillä). Myös piilosilla olot, naru ja ruutuhyppelyt, ja mitä niitä onkaan, saavat sijaa elokuvassa. Yhtenä isona 'juttuna`ovat myös taikatemput, elokuvahan on myös taikatemppuilua, mitä suurimmassa määrin.

"Kaiken" yläpuolella tarinaa seuraa, tarinaa kertoo näkymättömän käden kuljettama ilmapallo.

Toimiva tarina, hiljaista sellaista.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Black Rose Mansion (Jap-69)

Kinji Fukasakun ohjaama elokuva edustaa itämaista teatteriperinnettä. Se on outo (ainakin länsimaalaisen katsojan silmissä) tummaääninen, transvestiittinen teatteridraama 'nais'laulajasta joka viettelee `Mansionin`miehiä (eräänlainen herraklubi), jotka hurmaantuvat höyryisesti häneen. Sumuinen sekä muistelukohtauksissa puna tai sinisävyinen kuvaus tukee tätä meininkiä.

Sumuisen soljuva kuvaus onkin elokuvan parasta tavaraa, yhtä aikaa seesteisen ja joutuisan juonen kanssa. Kun tämäntapainen teatteri sekä elokuvatyyli (mies esittää teatraalisesti naista) on itselle vieras, niin pääosa`naisen`esiintyminen jäi itselleni mysteeriksi sekä outoiluksi. Mysteeriksi siksi että miksi tällaiseen ratkaisuun ryhdyttiin, ihan vain perinteitä kunnioittaen, vai outoilun vuoksi. Vai jotain siltä väliltä. Tämä viimeisin tuntuu kaikkein häiritsevimmältä, vieraannuttavimmalta vaihtoehdolta. Itselleni tämän elokuvan katselussa liikaa aikaa ja ajatuksia menee näiden ulkoisten asioiden turhaankin tarkasteluun, enkä pääse niiden taakse. Miksi miehet huumaantuvat hänestä niin paljon?-kysymys jumittuu mielessäni kysymykseksi siitä, että kuinka keinotekoinen (ehkä tarkoituksellisestikin) tämä asetelma on. Tätä tukee mielessäni myös se, että uusia vanhoja miehiä laulajattaren elämästä ilmestyy vähän väliä `kuin teatterilavalle`. Kuin ennalta määrätyssä jonossa. Ja outoa on tietenkin sekin että suljetun, kaukaisen klubin tapaiseen tilaan yleensä lappaa hemmoa kuin hollitupaan.

Elokuvassa on askelmerkkeinä tunnelmaan sopivia yleislausahduksia (tyyliin, `tyynen jälkeen myrskyää`) sekä oudompia, mutta yhtä lailla toimivia heittoja ("Your love is like a futon in the closet.") Viimeksimainitun sanoo laulajan entinen mies kartanoklubin (sumean) kiiluvasilmäisille pomomiehille. Myös se että naisella on koko ajan kädessään musta ruusu (jonka pitäisi muuttua punaiseksi rakkauden saapuessa) ja hän saapuu esiintymään Mustan Ruusun Kartanoon on yhtä aikaa sekä helponoloinen että nerohko ratkaisu.

Mutta loppujen lopuksi mielenkiintoinen, monenlaisia ajatuksia herättävä, transteemaa käsittelevä teos,  teatraalista tavaraa-outoilua (=lukuisten mieshahmojen massiivinen ylinäyttely, toivottavasti ei kuitenkaan outoilua outoilun vuoksi, toisaalta elokuvaa vaivaa myös naishahmojen ja naisnäkökulman vähyys verrattuna miesvastaaviin), artsailua ja perinteistäkin juonittelua sisältävä elokuva. Eli: Yliteatraalista, ylidramaattista tavaraa, muitakin heikkouksia tosiaan löytyy, mutta myös mielenkiintoista. Toimiva ja hämmentävä paketti.  Lopussa mukaan lyhyesti tuleva toiminta autoineen, ammuskeluineen murtaa elokuvan pintaa liiaksi `tavanomaisempaan` suuntaan, tai sitten toisaalta antaa tarinalle lisäbuustia.




keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Slightly Pregnant Man (Fra-73)

Melko tylsästä, tyhmästä aiheesta on saatu aikaan erittäin tylsä ja tyhmä komediaelokuva. Jacques Demyn ohjaamassa teoksessa Marcello Mastroianni esittää raskaaksi tulevaa miestä kuin unessa, eikä vaimoketta esittävä Catherine Deneuvekaan kovin virkeää roolia vedä. Värikkäämmän kuin Mastroianni kuitenkin.

Muutamia raskauteen liittyviä asioita tulee esiin laiskassa, harvassa ketjussa, nyt miehiseen maailmaan sijoitettuna (tästä ei saada irti juuri mitään), Mastroiannin hahmosta (autokoulun pomo) tulee julkkis, vaimokkeen (kampaamon pomo) mustasukkaisuus käväisee vilahtamassa, tarina, elokuva raahautuu hitaasti "kliimaksiinsa", loppu"twistiin".
Jonkinmoisesta alkuideasta laahaudutaan jonkinlaiseen loppuideaan. `Muotinäytös raskaana oleville miehille'-kohtaus erottuu yksittäisenä nostona yleisestä valjuudesta, mutta ei naurata, edes hymyilytä. Ehkä hymähdyttää.

Miehisen, miehisten (tapauksia ilmenee ympäri maapallon) raskauden, raskauksien ratkaisu sisältää jonkinlaista melankoliaa.

Valju.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Aniki-Bobo (Por-42)

Yksi maailman pisimpään eläneitä, työskennelleitä elokuvaohjaajia, portugalilainen Manoel de Oliveira kuoli tänä vuonna. Aniki-Bobo on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa, ja (ajatuksellisesti, psykologisesti) pitkää ja monisyistä oli heti tämä debyytti.

Elokuvassa ei juurikaan ole aikuishahmoja. Yksi äiti käy statistina vilahtamassa, ja ainoastaan opettaja ja lelukaupan omistaja saavat aikuisista merkityksellistä valkokangasaikaa. Tämän elokuvan voimahahmot ovat lapset, tämä on lasten elokuva, elokuva lapsista. Mutta ei kuitenkaan pelkkä lastenelokuva, tarina leikkaa kaikkia ikäryhmiä ja on universaali.

Aniki-Bobo kertoo kaupungin kujilla ja koulussa viilettävästä lapsilaumasta. Mukana on leikin riemuja, koulun järjestystä, riitoja, rakkautta, yksinäisyyttä sekä varkaus että onnettomuus; Tämä "pienempi" tarina kertoo pojasta joka varastaa lelukaupasta nuken antaakseen sen rakastamalleen tytölle. Elokuvan alussa ja lopussa viitataan eräälle lapselle tapahtuvaan junaonnettomuuteen.

Elokuva on upeasti kuvattu ja rytmitetty. Varkauden tehneen ja onnettomuudesta syytetyn pojan painajaisuni alkaa `psykologisen elokuvan` perusjutulla, vesipyörteellä, jonka imussa nukke pyörii, helvetin lieskat loimuavat ja jonka keskiöstä juna syöksyy päälle.

Aniki-Bobo on lasten, ainakin aikoinaan, täälläkin omanlaisinaan, esim rosvo ja poliisi yms piiloleikeissä käytetty lorulallatus joka kaikui pitkin pihoja, puistoja ja katuja. Piilotteluleikkejä käytetään tässä sekä konkreettisena (nuken, sekä myöhemmin lapsen itsensä) että psykologisena piilotteluna (asia yritetään haudata mielen kerrostumien alimmaiseksi.) Täysin aikuismaailmaankin sujahtavaa kamaa.

tiistai 27. lokakuuta 2015

The Trial of Joan of Arc (Fra-62)

Minulle Se Jeanne D'Arc-versio on Carl Th. Dreyerin mykkäelokuvaohjaus, mutta kyllä tämä Robert Bressoninkin luomus on mestariteos.
Samankaltaisuuksia näiden kahden filmin kohdalta löytyy: Molemmat elokuvat perustuvat paljolti oikeudenkäyntipöytäkirjoihin (varsinkin Bressonin versio, todella tiukasti ja tarkasti), molemmat ohjaajat käyttivät amatöörinäyttelijöitä ja visuaaliselta puoleltakin löytyy yhtenevyyksiä: kummassakin elokuvassa kuvataan paljon (varsinkin Dreyer) Jeanne D'Arcin kasvoja ja Bressonin versiossa ketjuilla lukittu Raamattu on korvattu Raamatulla jonka päälle D'Arc kahlitut kätensä moneen kertaan laskee..

`Äänet visuaalisuuden yli.`Bressonin elokuvassa keskitytään, kuten sanottua, ankarammalla pieteetillä itse pöytäkirjaan, ja siinä monasti kohtiin joissa D'arc kertoo kuulemistaan äänistä. Dreyerin elokuvan jylhät kamerakulmat loistavat poissaolollaan ja tilalla on tiukka fokusointi itse asiaan. Jopa niin tiukka että sitä voisi kutsua eräänlaiseksi `teatterimaiseksi dokumentiksi'. Molempi parempi. Tämä Bressonin kylmän karu toteutus tulee varsinkin esiin loppukohtauksessa joka on paljon paljaampi kuin Dreyerin, melkein toteava, tehokkaan toteava. Ja jälleen voi sanoa: Molempi parempi..

Bressonin versiosta voi sanoa että se on pituudeltaan myös kylmän tehokas, karun kompakti, noin tunnin. Mielestäni pieni pidennys ei olisi tehnyt haittaa, mutta mestariteos tämäkin yhtä kaikki.

maanantai 26. lokakuuta 2015

The River (Fra-Intia-51) - Luonnon, elämän ja kuoleman (kierto)kulku

Jean Renoirin vuonna-51 ohjaama The River on yksi kauneimmista värielokuvista. Brittien siirtomaavallan aikaiseen Intiaan sijoittuva, ja kokonaan Intiassa kuvattu elokuva pakostakin sisältää vähän länsimaista ylenkatsetta ja koristeellista kuvausta (jota täyteläinen värimaailma korostaa), mutta elokuvassa on kuitenkin kosolti ikuisen Intian ja ikuisen maailman ymmärrystä.

Elokuva keskittyy pariin Brittiperheeseen ja paikalle saapuvaan amerikkalaiseen, osin invalidisoituneeseen sotasankariin. `Pienistä` elementeistä suurissa puitteissa nostetaan onnistuneesti esille lapsuuden riemua ja tragediaa, nuoruuden rakastumisia, sotasankarin sodanjälkeistä `maailmanvierautta` ja brittiläisen miehen ja intialaisen naisen tyttären `kotimaa`vierautta. Eli omanlaistansa tyhjyyttä kumpaisellakin. Lisäksi kuvataan värikkäästi tavallista kansaa: Kovaa työntekoa, mutta vastaavasti myös meditatiivisia hetkiä (yleensä joen rannalla), rauhallisia, jopa unisiakin päivälepoja, sekä illan hämäränrauhallisia keskusteluhetkiä. (Jälleen joen partaalla.) Eli elokuvan pääsana on  Elämä(t) itse.

Elokuva kuvaa onnistuneesti ikuisuusaihetta; luonnon, elämän ja kuoleman vääjäämätöntä, mutta loppujen lopuksi, rauhallista kulkua. Ja joki tietenkin on tässä se vertaus ja keskus, keskus ja vertaus.

Muhevanvärinen maailmanselitys ja lopulta ymmärrys. Eräänlainen.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Mosquito (Usa-95)

Kyllähän tämä puree suoraan Pohojosen pojan verisuoneen ja elokuvamakuun! SÄÄSKET JA VIELÄ JÄTTIKOKOISET RADIOAKTIIVISET SÄÄSKET!

Suoseudulle pamahtaa avaruusmoskaa , ja siitäpä sääsket saavat virtaa, voimaa ja kokoa lähteä massiivisille verisuonijahdeille. Ja tietenkin roska-toiminta-kauhukaanonin mukaisesti seudulla pyörii myös, kuinka ollakaan, nuori nainen, joka on sattumoisin nerokas eläinekspertti, pari Vietnamveteraania, pari poliisia, rosvoa ja naisen poikaystävä joka ei ole oikeastaan mitään erikoista, paitsi tietenkin hurjanrohkea perusmies. Hommat hoidossa ja kunnossa.

Oivallista `mit vit`-kauhua infernaalisen ininän säestämänä. Sääsket juuri tarpeeksi typerän-pelottavan näköisiä, klaustrofobisissa kauhukohtauksissa niiden kanssa esim autossa ihan oikeaa pienen tilan ja kauhun tuntua. Sääskitappotyökalupakki myös vaihtelevaa: perinteiset pyssyt, kirveet ja tietenkin se moottorisaha! Vain jättiläismäinen kärpäslätkä (eiku siis sääskilätkä) puuttuu. (Se muuten löytyy  ( ja myös jättiläismäinen paskaläjä, hyvä houkutin), Takeshi Kitano-böllöilystä Getting`any?, Kärpäs-kauhuelokuvien komediaversiosta. On siinä kyllä paljon muutakin..)

Mosquitossa aluksi ehkä vähän liikaa tyhjäkäyntiä, mutta pitäähän sen kauhun ja kärpäsen (siis sääsken) kasvaa... Ja kun sääsket sitten hyökkäävät, niin se on ihan mässäävää mäiskintää, mässäävää menoa ja meininkiä. Elokuvassa myös joitain ihan kökön ok:oita one linereitä asiasta ja asian vierestä.

Eli ei niin kuin Markku Aro vanhassa Doors(! jälkeen Jim Morrisonin)-coverissa laulaa `Oi pikku, pikku mosquito!`, vaan paremminkin ´Satatuhatta sääskeä ei voi olla väärässä!` Ja vielä Megasääskeä!




P.S. Kun viime vuosina näitä Megakalaelokuvia on tullut pilvin pimein, niin olisko nyt sellainen aika että Megahyönteiset pääsisivät framille? Megamäkäräisten, mehiläisten ja tietenkin ampiaisten parvet mustaisivat taivaat, maat ja tv-ruudut? Niin, ja Megapaarma olis aika otus, sehän puree paloja irti ihosta! It bugs! It sucks! Elokuva on melkoisen järjetön!..



sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Walk cheerfully (Jap-30) That night`s wife (Jap-30)

Yasujiro Ozun kaksi, vuoden kolmekymmentä mykkäelokuvaa ovat kiinnostavia kuriositeetteja (elokuvat nähtyäänkin), mutteivät paljon muuta. No, That night's wife on kyllä aika hyvin tehty tarina ja toteutus, johtuen paljon aiheen rajaamisesta, "pienuudesta". Siinä tapahtumien rajaaminen pitkäksi aikaa yhteen tilaan (yksi asunto (eli yksi huone) jossa vakavasti sairas lapsi vanhempineen, ja myöhemmin viranomaistunkeutujineen) tekee elokuvasta melko tarkan projisoinnin aiheeseensa, syihin ja seurauksiin. Walk cheerfully taas on, vaikka aihe on laajempi (tai tietenkin juuri siksi), paljon ulkokohtaisempi ja laahavampi venytys, koska sen, loppujen lopuksi aika epädramaattiset (tai ainakin jo jopa silloin monesti käsitellyt) ja vähäiset tapahtumat ja aiheetkin tuodaan filmille raskassoutuisen hitaana ja tapahtumaköyhänä, laiskana liruna.

Walk cheerfully on satamagangsterointi jossa pikkurikollispomo Kenji The Knife rimpuilee hyvinpukeutuneen kovisimagonsa ja tavallisen duunarin elämän ristipaineissa. Johdatuksen 'tavalliseen, parempaan elämään`tuo rakkaus tavalliseen, köyhähköön naiseen. Kulku tähän on kuten sanottua, hidas ja tylsä matka. Outona piristyspilkkuna voidaan pitää tapaa jolla gangsterit tervehtivät aina toisiaan: tärähtäneillä tanssikuvioilla ja kummallisilla käsiliikekoreografioilla. Tunnussana tanssien!

That night`s wife kertoo köyhästä miehestä joka joutuu rikoksen teille saadakseen vakavasti sairaalle lapselleen lääkettä. Dramatiikka on aiheestaankin johtuen verevämpää kuin Walk cheerfullyssä ja näyttelijätyökin on on tässä sairauskertomuksessa aidompaa kuin tuossa jälkimmäisessä. Ja, kuten sanottua, kuvauspaikkojen rajaaminen muutamaan ja suurimmaksi osaksi keskittyminen yhteen tekee elokuvasta paljon keskittyneemmästi seurattavan.

Elokuvista löytyy myös paljon (ja varsinkin Ozun elokuvasta Dragnet girl (myös vuodelta -30) mykkäelokuvamaisia, jopa avantgardistisia asetelmia. Ne jäsentävät näitä elokuvia, parhaansa mukaan.

Molemmat elokuvat sijoittuvat kyllä tietenkin Japaniin, joka näkyy ihmisistä ja rakennuksista, mutta mentaalisella tasolla tapahtuvat jonkinlaisessa puolifantastisessa americana-maailmassa. Ensinnäkin Ozun tämän ajan elokuvat ovat kyllä melkoisesti velkaa amerikkalaisille mykkäelokuville, niistä lainataan todella paljon. (Ozun japanilaista elämää ja luonteenlaatua kuvaavat hiljaiset mestariteokset olivat tulossa vasta parin vuosikymmenen päästä.) Vinkit amerikkalaiseen elokuvakuvastoon ovat ihan näkyvänkin konkreettisia: Molemmissa elokuvissa törmätään asuntoihin, rosvojen pesäpaikkoihin jne joissa on paljon amerikkalaisia elokuvajulisteita. Jopa köyhän perheen kodin seinillä This night`s wife`ssa on niitä lähes vieri vieressä.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Night and the City (Bri-50) - Ahneuden alkemia

"Night and the city. The night is tonight, tomorrow night or any night. The city is London."

Jules Dassinin ohjaus on sellainen ahneuden avaus ja sellaista ahneuden arkeologiaa ettei paremmasta, pahemmasta väliä. Kaikki ottavat kaikilta. Paitsi epäuskottavan uskollinen tyttöystävä.
Richard Widmark esittää vimmaisesta vauhdista sekä vimmaisista ajatuksista/suunnitelmista suolansa saavaa jokapaikanhöylää Harry Fabiania, joka saa jälleen Kuningasidean, hän haluaa päästä mukaan Lontoon painibisnekseen, ja hän haluaa sinne nopeasti, ja hän haluaa sen huipulle! King of wrestling business. Ja kuten arvata saattaa, kuten genreen kuuluu, hän pääsee sinne! Melkein...

Widmark on jatkuvasti hikihoureisena innostujana tai pakoonjuoksijana aivan järjettömän hyvä, mestariluokkaa. Widmarkin kasvojen muuntautumiskyky ylimmästä innostuksesta paniikkiin ja pakokauhuun sekä alistuneen-levolliseen väsymykseen on huikeaa. Hyvää taustatukea antavat, mutta hyvin kauaksi Widmarkin suorituksesta jäävät Gene Tierney tyttöystävänä ja Herbert Lom ei hänkään niin puhdaspaperisena bisnesvastustajana.

Dassinin ohjaus on taidokasta syöksyntää Lontoon kaduilla, kapakoissa ja satamakujilla ja jämäkästi rönsyilevän käsikirjoituksen `luenta`mestarillista.

Parhaita noireja. Kuumeista menoa.


Muuttolinnun aika (Suomi-91)

Muuttolinnun aikaa on melko useastikin pidetty parhaana Anssi Mänttärin elokuvista. Itse on ole aivan samaa mieltä, mutta kärkikolmikkoon varmaan menee, sillä sen verran aidon vahvarakenteinen tarina ja `näyttelijyys` filmissä hiljaisesti jyllää.

Antti Litja esittää loistavasti isää jonka luokse hänen tyttärensä (lähes yhtä hyvä Hanna Manu) muuttaa. He eivät ole nähneet toisiaan yli kymmeneen vuoteen. (Äitiä ei näy koko elokuvassa, mutta hänestä puhutaan paljon.) Isän ja Tyttären välillä on ihan aidonoloista vierautta sekä myös hyvää yritystä parempaan. Mutta elokuvan varsinaiset loistoroolit heittävät lyhyissä kohtauksissa Liisa Halonen ja Kari Heiskanen, aviopari jolla on traaginen `salaisuus`. Heidän ilmeistään näkee peitellysti, pienistä värinöistä, ja välillä pikkuisen isommistakin, että kaikki ei ole kunnossa, mutta elämän on jatkuttava.. Tarkkaa, upeaa näyttelijätyötä.

Hyvää, aitoa tarinaa ihmisistä jotka ovat toisilleen tuttuja sekä vieraita. Pehmeitä törmäyskursseja, kovia kalloja. Tai toisinpäin. Ja kovia aikoja, sillä edellisenä  lama-aikanahan tämä on kuvattu ja siitä ajasta kertookin. Ja on tietenkin myös ajaton tarina (avioero - lasten asema sinä. Ja tietty myös aikuistenkin.)



sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Rakas... (Suomi-61)

Maunu Kurkvaaran elokuva Rakas... on suht aito elokuva ihmisistä, elämästä. Mukana on nuoren rakkauden ja raskauden raskautta ja iloa, kosteaa opiskelijabiletystä, huonoa ja hyvää näyttelemistä, hidastelua (jopa jankkausta) ja joutuisuutta, jänniä anekdootteja (mm kuulostaisi siltä, että flamenco lausuttaisiin flamingo), pientä epäuskottavuutta ja aitoutta. Varsinkin viimeistä, sillä, kuten sanottua kyseessä on elokuva ihmiselämästä.

Jaakko Pakkasvirta ja ohjaajan vaimo Sinikka Hannula esittävät elokuvan pääparia, "kirjailijaa" ja konttoristia. Heidän tarinansa kulkee varsinkin monien mainittujen kosteiden kotibileiden ja ihmissuhdesotkujen (etenkin  Pakkasvirran hahmo "kunnostautuu" viimemainitussa) kautta omaan kotiin, toisten koteihin, kaduille ja taas kotiin..
Varsinkin Hannula on osassaan todella aito, hyvä ja hurmaava, Pakkasvirta on roolissaan enemmän heilahteleva, vaappuva. Menee välillä ulkoluennan ja teatraalisemman tärinän puolelle, mutta kyllä hänestäkin aitouden pirskahteluja löytyy useastikin. Aidon oloinen pari loppujen lopuksi kuitenkin.

Aikalaisia elokuvankatsojia on luultavasti kohahduttanut alastoman, raskaana olevan Hannulan kohtaukset, mutta niitä ei ole tehty hätkähdyttämistarkoituksessa, ne ovat lämpimiä, luonnollisia kohtauksia. Kurkvaaran kuva"kaappaukset" (eli pitkät samaa kohdetta kameroivat kohtaukset) ovat yleensäkin jälleen hienoja, mm alkutekstikohtaus jossa kukallisesta ikkunasta näkyy (vähän särkyvän ja särähtelevän musiikin kera)  talojen kattojen lisäksi mm meri ja Agrigolan kirkko. Tästä ikkunasta tiiraillaan elokuvan aikana useasti.

Elokuva tunteesta, tunteista, tunneista ja tunnekylmyydestä, mutta tuntuu että elokuvasta löytyy lämminhenkisyyttä kuitenkin jokseenkin hyvässä mitassa. Eli loppujen lopuksi lämminhenkinen elokuva.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Horror Hospital (Bri-73)

"Then the war came, and Aunt Harris met up with this strange Finnish(!) doctor. The brothel was bombed and she moved to Helsinki(!) with him.."

Pitkätukkajannu, jonka biisi on varastettu bändin toimesta lähtee Briteissä viikon mielenrauhoituslomalle yllä mainitun tohtorin maalaisklinikalle ja tapaa junassa matkalla nuoren naisen, yllä mainitun tädin sukulaisen, joka on menossa samaan paikkaan..

Ja tästä tapaamisesta, ja varsinkin tuosta paikasta (`Jolly little place`) kuoriutuu esiin harkitun absurdi, tiukasti toimiva, mukavamättöinen (varsinkin päät putoilevat) matka hullun tohtorin mielen ja massiivisen linnarakennelman syvyyksiin..

Linnalaitoksen potilaat ovat zombeja, vartijat nahka-asusteisia, kypäräpäisiä, suojalasisia moottoripyörätyyppejä ja talon talkkari kääpiö. Eli genremittari raksuttaa täysillä. Mutta ei piiputtaen, sillä meno pysyy koko ajan (nahka)hanskassa ja tunnelmasta toiseen siirtyminen on oivaa ja kekseliästä. Kieli poskessa ja genretietämys kympissä, älykkään kreisiä.

Michael Gough Dr Stormina ("You`re sick! You`re ill! You`re insane!") on ammattimaisen hyvä ja yleensä ärsyttävä Robin Askwith popparina (jälleen) on yllättävän hyvä myöskin.

"Something ain`t right. Something ain`t right ... Something is wrong!" laulaa Mystic-bändi harkitun kökön kappaleen kera (se varastettu biisi) ja summaa elokuvan jo alussa raiteilleen..

Villi, vänkä ja vauhdikas. Mielipuolista menoa. Parhaita Brittikauhisteluja.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Rain (Usa-32)

W. Somerset Maughamin kertomukseen perustuva, Lewis Milestonen ohjaama ja Joan Crawfordin sekä Walter Hustonin pääosittama elokuva on vahvaa ja vankkaa draamaa, jossa Prostituoitu ja Pappi ottavat pienellä(?) Etelämeren saarella toisistaan moraalista mittaa ja vääntöä lähes koko elokuvan ajan.
Mutta se joka jatkuu koko elokuvan mitan on tuo elokuvan nimessä mainittu Sade, joka alkutekstien ajan kerää pilviä, ja niiden jälkeen alkaa avantgardisesti pieninä pisaroina hiekkaan, ruohoon, kasvien lehdille, täysinäisen vesitynnyrin pintaan.. Muutamassa hetkessä sade kasvaa maan vaikeakulkuiseksi, vetiseksi velliksi tekeväksi ja talojen kattorakenteita sekä ihmisten kallovärkkejä rummuttavaksi, jatkuvaksi matoksi.
Vetelää velliä ei sitten tosiaan ole  Draama. Crawford varsinkin on roolissaan huikea, eikä Hustonkaan kauaksi jää, ankarana, mutta monotonisena (syystäkin, saarnamies kun on) moraalinvartijana.

Elokuvan loppu ei ole aivan niitä tavallisimpia, siinä yhdistyy surullinen synkkyys sekä melankolisen itkevän huumorijazzin taustoittama tulevaisuus.. Joku selviää, joku ei.. Kuinka pitään Sade jatkuu? Onko se ikuinen?

Väkevää draamaa äänielokuvan varhaisvuosilta, jossa sumuinen sadeteema on saatu luonnollisena (luonto jyrää) ja voimallisena osana taustoittamaan ihmisen itsekkyyttä ja moraaliajatelmia/asetelmia. Sumuinen sadematto painaa ihmisiä alas, mutta painaa kuitenkin vähemmän kuin se sumuinen matto joka ihmismielissä kelluu ja velloo..

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Kello (Suomi-83)

Anssi Mänttärin Kello on 36(!) tunnissa ohjattu elokuva, joka kertoo naimisissa olevan miehen yöllisestä via dolorosasta vieraan naisen luona. Samoin se kertoo tämän vieraan naisen via dolorosasta yhtä lailla.

Hahmot, (Paavo Piskonen ja Riitta Havukainen) on tehty liiankin yksiulotteisen ärsyttäviksi; Mies on rasittava, kyyninen sitaatti-besserwisseri ja Nainen rikkinäinen, kaikille piruileva muka-maanläheinen roisi-nainen. Muut hahmot ovat pelkkiä vilahtavia vastaantulijoita tässä tarinassa. Mikä ei ole heikkous, heidän tarkoituksenaan ilmeisestikin on fokusoida elokuva päähenkilöihin. Harmi vain että nämä hahmot ovat näin ohuesti maalatut. Lisäämällä edes hiukan lämpöä näihin hahmoihin (sekä myös näihin vastaantulijoihin) keitoksesta olisi tullu paljon paremmin nieltävä.

Tämä 36 tunnin `maailmanennätys-nopeudella valmistuminen`ei näy elokuvassa. Kuvaus, tarinan eteneminen (ja/tai junnaaminen) on  liikkuvaa  (junnatessaankin) ja jämäkkää. Ei vaikuta hätäisesti tehdyltä, vaan kompaktilta yön kuvaukselta. Lievästi vain sitä lämpöä lisää, niin kyseessä olisi melkoisen mainio "pikku" filmi.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Night to dismember (Usa-83)

Sekosisko Vicky palaa kotiin, ja oikein kukaan ei halua häntä takaisin, koska hän on hengenvaarallinen. ("They have to get Vicky back to the hospital. But how? Maybe he get some answers from the newspaper.") (???...) Näin puhuu kertojanääni kohtauksessa jossa tyyppi istuu puistonpenkillä perunaa(?) purren ja sanomalehteä kynän kanssa tutkien.

Tässä sekavuudessa kertojanääni "johdattelee" tarinaa, puheosuuksia myöten, paria piipahdusta lukuunottamatta. Tämä unenomainen kertojanääni lisättynä  viihdeorkesterimaisen musiikin käyttöön undergroundiaanisen kuvaustyylin päälle tekee elokuvasta melkoisen kokemuksen.

Välillä vesizombi käy käppäilemässä metsässä matkatakseen taas takaisin veteen. Etsiväkin kuljeskelee kulmilla. Hän on ilmeisestikin tämä kertoja, mutta mikään ei ole varmaa tässä sekavuudessa.

Gore on kovahkoa tässä (s)eksploitaatiomamma Doris Wishmanin ohjaamassa erikoisuudessa, mutta parasta elokuvassa on leijuvan paranoidinen tunnelma.

Lopussa Kertoja paljastaa miksi hän tietää niin paljon. No kun lähes kaikki filmin hahmot pitivät päiväkirjaa..

Rupista roskaa.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Regina ja miehet (Suomi-83)

Anssi Mänttäri teki Suvi-Marja Korvenheimo-nimellä trilogian 80-luvun alussa. Keskimmäinen, Regina ja miehet on niistä paras. Se on näyttelijöiden juhlaa, mutta ei käsikirjoituskaan kalpene.

Rea Mauranen esittää eronnutta kovakuorista, teinityttärensä kanssa äitinsä luona asuvaa tv-toimittajaa hyvällä lämmöllä. Hänen uusin projektinsa, Kirjailijan haastattelu, saa elokuvassa ylikorostetun aseman, mutta tarkoituksella, toimivasti. Se on elokuvan ja toimittajan senhetkinen vahva johtolanka, joka pyörittää tarinaa eri suuntiin: Mukana `sopassa`ovat ex-mies (jota Paavo Piskonen esittää hyvällä värinällä), uusi suhde (Heikki Kinnunen; yllättävänkin hyvin, vaikka huumoriminä purskahtelee ehkä vähän liikaa esiin), Äiti (Aino Lehtimäki, ehkä elokuvan onnistunein hahmo) sekä teinityttö, jota Kaisa Piskonen esittää teinikliseisesti, mutta siksi juuri hyvin. Ja tietenkin Tunnettu Kirjailija, jossa Jörn Donner esittää ja ehkä tekee pilaakin itsensä oloisesta hahmosta tietenkin rutiinilla. Sekä vielä Liisa Halosen hahmo, joka rakastuu Kirjailijaan mystisen osuvasti.

Pidin paljon elokuvan keskusteluista, joiden annettiin jatkua. Pitkinä, tavallisina, mutta aina välillä myös asiaa sisältävinä. Esim kohtaus jossa ex-mies tuo jälleen jouluksi piparkakkutalon piirustukset vanhalle perheelleen on yhtäaikaa hellyttävä, typerä ja nerokas. Pientä timanttia. Tai kapakkakeskustelut ovat juuri sellaisia kuin ne ovat: Joko yksi tai kaikki mölyävät omiaan, ja toiset "kuuntelevat", tässä yksi paasaa ja toinen kännisen kyynisesti puhetulvan laiskan tehokkaasti silloin tällöin lyhyesti katkaisee. Itse Kirjailijan haastattelukin päättyy aikamoisella tavalla, joka muuttaa yllättävän monienkin henkilöiden elämää ja suunnitelmia. Mutta muuttuuko mikään sittenkään... Elämää.

Tavallista tarinaa muutamilla onnistuneilla erikoisuuksilla ryyditettynä. Juuri sen verran että siitä ei tule tylsä eikä liian outo. Nerokasta.

Dvd:llä mukana ollut lyhyt haastattelupotpurri on myös mainio pläjäys, sisältäen auton rassausta ja asiaa. Lopussa rätti lentää kohti kameraa..

torstai 3. syyskuuta 2015

The return of Doctor X (Usa-39)

Tämä ei ole Doctor X:n varsinainen jatko-osa, eikä tämä ole kovinkaan hyvä elokuva.
Kyseessä on vähän puisevan oloinen ja vähäverinen (myös konkreettisesti, juonellisesti) kestoltaan (ja toteutukseltaankin) lyhyenläntä teos.

Vähäverisiä ruumiita löytyy pitkin kaupunkia ja jälleen taitaa tohtorismiehet olla asialla, eräs jopa haudan takaa.. Juttuna on `synteettinen veri.`

Mutta toteutus on tosiaan, huolimatta elokuvan lyhyestä kestosta, melkoisen jahkaavaa. Ainoana valopilkkuna voidaan pitää Humphrey Bogartin(!) kauhuelokuvaroolia haudantakaisena tohtorina. Hän vetää roolinsa puitteisiin nähden oikein hyvin. Mutta muu elokuva junnaa. Nyt huumoriosastokin on tätä samaa  tylsää linjaa. Elokuvan lehtimieshahmo on auttamattoman tylsä, hatun etulieve pystyssä laahustava seinäpaperihahmo.

Vaisu.

P.S. Nää huumorihemmotapaukset ovat hankalia. Ainakin vaihtelevia, heittävät häränpyllyä. Nyt tää `Returnin` huumorityyppi tuntuukin tietyssä pidättäytymisessään paremmalta kuin `ekan osan` rasittavampi showaaja. Mutta, onneksi, tää huumoriosasto ei ole kummankaan elokuvan pääteema. Doctor X.ssä parasta on absurdin-nerokas juoni ja komeat laitteistot ja Returnissa olen alkanut huomaamaan ihan jonkinlaista jännitysteemaa joka kantaa koko (lyhyen) elokuvan läpi.

Doctor X (Usa-32)

Raakoja kirurginveitsimäisiä murhia tapahtuu kaupungissa, ensimmäinen, ainoa ja suurin epäilyksen kohde on Tohtori X:n eli Tri Xavierin kartano-laboratorio, jossa ryhmä eri syistä ja eri tavalla sekavia, jopa hulluja tohtoreita ja professoreita suorittaa kokeitaan, kukin omassa kammiossaan.. On mm käsipuoli mies joka seilasi merellä pitkään haaksirikkoisena..

Kartano ja varsinkin sen laboratorio on tässä väri(!)elokuvassa komean näköisiä, laboratorio varsinkin, tyylikkään goottilaisuuden ja futuristisen laboratoriodesignin yhdistelmä.
Tarina on tiukasti etenevä mysteeri, jossa murhat, jopa kannibalismiepäilyt, kuuhulluus, synteettinen iho sekä huumori sopivat yllättävän hyvin yhteen. Lee Tracyn esittämä, "sähköisellä" kämmenpohjasuristimella ihmisiä jekuttava ja jatkuvasti "Bad Luck`ia" toitottavana sähläritoimittajana on yllättävän hauska roolissaan. Hän sattuu olemaan aina paikalla piilossa (tarkoituksella tai vahingossa) kuuntelemassa kun poliisit tai professorit punovat juoniaan; Hän on lakanan alla jököttävänä huijausruumiina ruumishuoneella tai luurankojen kanssa leikkimässä laboratorion kaapissa. Ja kertoilee tietenkin tietojaan eteenpäin toimitukseen jatkuvalla syötöllä.. Lionell Atwill esittää X:ää ja Fay Wray hänen tytärtään. Osaavaa kauhuelokuvien perusporukkaa. Ja ohjaaja on muuten Michael Curtiz.

Sledgehammer (Usa-83)

Jos olet TODELLA KÖKÖN JA KARUN ja sumuisen suttukauhun  ystävä, niin Sledgehammer saattaa olla sinun elokuvasi. Ja ystävyytesi vain vahvistuu, jos pidät kauhuelokuvista joissa matalan murisevan sekä kitisevän korkean syntetisaattorisurinan säestämänä tyypit liikkuvat hidastetusti talon sumuisilla, savuisilla käytävillä. Ja ystävyytesi tähän leffaan, ja moniin muihinkiin vastaaviin saa verivalaisia, ikuisia mittoja jos vielä varsinkin olet kasari-kökkökauhuhalpisten ystävä.

Sledgehammer on straight to video-slashereiden buumin ensimmäisen aallon ensimmäisiä tuotoksia. Siinä ilkeän äidin kaappiin sulkema poika kasvaa ja pienenee siellä tilanteen mukaan läpi vuosien ja tulee sieltä ulos lekalahtaajana kierrellen haamumaisesti ympäri "kartanoa" juurikin mainittu työväline käsissään..
Ottaen huomioon työvälineen koon, gore ei ole yltiömäisen suurta, sekin enemmän leffan luonteen mukaisesti hidastetun sumuista, mutta kuitenkin goreen päättyvää..

Taloon tulee tietenkin taas "teini"lauma ja käytäväkarkelot voivat alkaa.. Elokuvan yhtenä "huippu"kohtana voidaan pitää "nuorten" lapsellisen riemuraivokasta ryyppäyskohtausta, joka on nähtävä, nähtävyys..

perjantai 21. elokuuta 2015

Neues vom Hexer (Länsi-Saksa-65)

Elokuvan alussa, ennen alkutekstejä, Klaus Kinskin esittämä kartanon parrakas palvelija nousee ruumisarkusta ja sanoo "Tämä sopii hyvin." Alkutekstien jälkeen sama hahmo soittaa yllättävän aidon oloisesti ja näköisesti harppua, kauniit sävelet täyttävät kartanon salin, vieraat viihtyvät.. Mutta palvelija onkin pahan palvelija..

Der Hexer on paras viiskytluku-kuuskytluku Edgar Wallace dekkarifilatisoinneista, tyylikäs, villi ja linjakas. Mutta tämä nyt käsiteltävä sen jatko-osa on kaaossotku, kasvonaamioiden ja salahissien suma jossa kuka tahansa murhataan ja kuka tahansa osoittautuu murhaajaksi..

Välillä elokuvan interiöörit vaikuttavat olevan kuin Jess Francon elokuvista. Esim naistaiteilijan katto(tietenkin)ateljee, joka on täynnä Picassopastisseja ja ovisuusta löytyy vaatenaulakkona kokonainen täytetty peura sarvineen.

Muusta älyttömyydestä voisi mainita esim Kinskin esittämän palvelijan koko ajan hänen korvassaan kököttävän korvanapin ja langan, jolla hän ottaa käskyjä vastaan salaperäiseltä taustahenkilöltään, pääjehulta. Kukaan ei muka huomaa (tai kuule) tätä laitetta. Kuulovammainen ei Kinskin hahmo ole. Yhdistelmää, jossa palvelija ensin kysyy "Jotakin muuta, Mylady?" ja Mylady lähes joka kerta säikähtää tätä huutaen, toistetaan toivottoman monta kertaa. Avangardistista asetelmallisuutta löytyy kohtauksessa jossa auringonpaisteisen baarin jokainen asiakas röhnöttää tuolillaan sanomalehti naamallaan. Yksi älyttömyyksistä on myös kohtaus jossa katsotaan kirjasta (kannessa lukee Neues von Hexer), että mitä seuraavaksi tapahtuu.. Niin sekava vyyhti on juoni, että tekijöidenkin täytyy tarkistaa..

Kun elokuvan lopussa etsivä iskee silmää, niin näyttää vähän siltä että hän ei tee sitä siksi että `eikö ollutkin ehkä vähän sotkuinen, mutta makaaberin, absurdin hauska kokemus`, vaan kun ei muutakaan keksitty. `Ei tästä tämmöinen pitänyt tulla, mutta tällä mennään.` Iskenpä silmää..

Kyllä tämän vauhdikkuutensa takia katsoo.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Signaali 2020 (Puola-70)

Kuten joskus ennenkin on tullut todettua, niin hitaus ja toisto, visuaalisuuden ja kerronnallisuuden natsatessa, voi onnistuessaan toimia hyvin. Tällainen onnistuminen on Signal 2020. Lähtökohdiltaan ja lopputulemaltaan se on tyypillinen `avaruusalus lähtee etsimään kadonnutta avaruusalusta`-tarina, mutta avaruusmatka on varsin taiten tehty, tyylikäs ja näyttävä, kerronnallisetikin komeahko: useat, avaruusalusten ja kosmonauttien, sisällä ja ulkona tapahtuvat avaruudelliset `kuviokellunnat` ovat kuin eräänlaista avaruusbalettia ja avaruusjoogaa, hyvää leijuntaa.. Eivätkä keskustelutkaan ole täysin täytettä, vaan tukevat visuaalisuutta. Ja toisin päin.

Lisäksi avaruusalukset eivät ole liian leluisia, vaan niissä on `fantastista aitoutta.` Liioittelua tämä 'aitous`, ja ehkä muutama muukin tekstissäni mainittu kehuva adjektiivi, myönnän, sillä eihän tämä ole lähimainkaan mikään 2001 : Avaruusseikkailu, mutta tässä meikäläistä viehättääkin paremmanpuoleinen kotikutoisuus yhdistettynä ihan rahakkaisiinkin ratkaisuihin. Ja ne kevytjazztaustaiset kelluntakohtaukset ovat oikeasti hienon näköisiä, rauhoittavaa, meditatiivista menoa.

P.S. Tuli katsottua kolmaskin Puola-pläjäys (tai Puolalais-Neuvostoliittolainen, Tallinfilm mukana), ironisesti Suomi-nimetty Supermies Pirx (Test Pilota Pirxa, vuodelta-79). Oivallisesti kasassa pysyvä kertomus, vaikka alkuperäisnimen sisältämään avaruustestiajoon (testataan (lähinnä) sitä, että kuka aluksen miehistä on humanoidi kuka ihminen, Pirx on porukan pomo) ei kovin heti päästäkään. Mutta reitti testiin on ihan mielenkiintoinen: ihmis/humanoidi- pohdintoja, toimintaelokuvankin maailmoja, ja käydäänpä jopa discossa josta löytyy tissitanssija! Ja sitten seuraakin tietenkin lisää pohdintaa, psykedeelisiä meteoriparvia, oikeudenkäynti sekä vuorikiipeilyä! Ja musiikin elokuvaan teki itse Arvo Pärt!
Tanakka paketti.

Venus on vaiti (Itä-Saksa/Puola-1960)

Joo, Venus on vaiti, mutta Maapallon porukat ei.. Gobin autiomaasta löytyy ihmekivi, joka on jonkinlainen viesti Venus-planeetalta. Sitten alkaa elokuvan kertojan, pää - ja sivuosaesittäjien sekä radio -ja tv-juontajien maaninen puhetulva, jossa ruoditaan Venukselle lähetettävän kansainvälisen avaruusprofessionaalien työtä ja elämää intensiivisellä pikkutarkkuudella. (Sekä kommunismin ylivertaisuutta kapitalismiin nähden.) Avaruuskapu (neuvostoliittolainen, tietenkin) kylläkin lausahtaa: "Words... Words... There`s no sense in them.", mutta puheenpapatus jatkuu tästäkin eteenpäin, jos mahdollista, vieläkin kovemmalla hyökyllä.

No, tämän jälkeen meininki rauhoittuu hieman, mutta melkoisen maanisena kuitenkin. Avaruusmatkan aikana puhe vähän laantuu, mutta kyllä sitä vielä riittää.. Lisäksi pari Professoria kulkee niin asia edellä, etteivät he ehdi Pitkän Matkan aikana oikeastaan syödä ollenkaan.. Koska pitää koko ajan ja koko keho täristen painella nappeja.. Ja sitten selviää se, että venuslaisten viesti on hyökkäysuhkaus!

Nyt elokuva muuttuu kylmän komeaksi: Avaruusalus ja avaruus näyttäytyvät hienoina (niinkuin itäscifeissä yllättävän usein), mutta Venukselle päästäessä kylmänkalsea "design" vasta pääseekin upeanlaiseen muottiin:
Venuksen (ydintuhon aiheuttaman) karmeat maisemat ovat jäätävän onnistuneita: Pölysumussa kohoavat reikäiset rautatornit ja jääpuut "hallitsevat" maisemaa, jonka ainoat "elävät" olennot ovat robottisääsket ja sumussa huojuvat solmuketjut..

Jos elokuvan ensimmäisestä puolesta tunnista olisi näitä puherypäksiä lyhennetty/poistettu, olisi kyseessä oiva scifailu. Tässäkin muodossa melkoisen onnistunut.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Innocent Sorcerers (Puola-60)

Andrzej Wajdan ohjaus alkaa tyrmäävästi ja tymäkästi; ollaan nyrkkeilysalilla/otteluissa sekä jazzklubeilla. Pääosaesittäjämies (Tadeusz Lomnicki) nähdään nyrkkeilyotteluissa lääkärinä(!) sekä myöhemmin illalla myös jazzbändin rumpalina. (Nyrkkeily on jazzia.) Bändissä soittaa pystybassoa itse Roman Polanski! Myös säveltäjä (tehnyt musiikin tähänkin elokuvaan) Krysztof Komeda pyörii mukana porukassa omana itsenään. Aivan kuin olisin kuullut, nähnyt kun katsoin tätä että Polanskin hahmoa olisi kutsuttu nimellä Polo, mutta Imdb antaa hänelle nimeksi Dudzio. Myös Zbigniew Cybulski on mukana kaverisakissa.
Tämä elokuvan alkupuoli on jazztahtista raikasta menoa ja myös kamera kulkee jazzin tahtiin lähi-ja kaukokuvakulmien vaihtelussa. Mustavalkoisena tietenkin.  

Tämän jälkeen elokuvan käsikirjoitus ja kuvakulma siirtyy enimmäkseen pienempään tilaan, mutta isoon aiheeseen, nimittäin lääkäri-rumpali-naistenmiehen ja naisen (Krystyna Stypulkowska) `sanalliseen nyrkkeilyotteluun´ edellämainitun asunnolla. Moodi muuttuu, vaihtuu, mutta tämäkin puolisko rullaa rasvattuna eteenpäin. Ja taaksepäin. Kyseessä on "rakkauden" ensi-vaihe onneineen ja offeineen. Käsikirjoittajina ovat toimineet Jerzy Andrzejewski ja Jerzy Skolimowski, viimeksi mainittu vilahtaa myös kreditoimattomana nyrkkelijänä.
Elokuvan alkutekstien aikana eräs päähenkilöistä kävelee tämän elokuvan julisteiden ohi. Radion kuuluttaja kertoo että kohta kuulemme teemakappaleen elokuvasta Innocent Sorcerers. Toistoa, monikerroksisuutta... Elokuva, teatteri, musiikki kulminoituvat: (Elokuva)näyttelijä huutaa ikkunasta `esityksen` jälkeen "Näyttelijät tarvitsevat nyt lepoa!", yksi muusikko/kaverisakista sanoo: "Life is like a tape recording..."

Ihan toimiva kokonaisuus. Elokuvan Suomi-nimi Yön leikit on kai ihan kuvaava, mutta enemmänkin kyllä kuitenkin kökkö, jopa kammottava.

Elokuvaan kohdistuneet sensuurisuunnitelmat ja toteutukset ovat sitten kappale sinänsä: Elokuvan alussa on kohtaus jossa tämä lääkärihemmo painelee kelanauhurin nappeja varpaillaan. Tämän sensuuri halusi pois, koska tässä kohdellaan kaltoin kallista laitetta, eikä tällainen varvaspainelu oikeasti edes onnistuisi, sensuuriviranomaiset sanoivat. Realismi kunniaan! Kohtaus jäi kuitenkin filmille. Toinen kohtaus on aivan lopussa, eikä se ole leikkaus vaan lisäys. Kun nainen lopussa lähtee miehen asunnolta, ei hän alkuperäissuunnitelman mukaan tule takaisin yhdessä vietetyn, tosin kovin säädyllisen, yön jälkeen, mutta sensuuri piti tätä moraalittomana, ja nainen palaa asuntoon. Tämä jäi filmille. En pidä tätä `sensurointia` nyt niin pahana, sehän antaa elokuvalle jopa vähän ihastuttavan lopun. Ja mitä tulee moraalittomuteen, niin miksi hän palaa takaisin asuntoon, vaikka yö oli lähes platoninen.. Mitä hänellä on mielessään? Ei kai mikään moraalitonta? Mitä huoneessa tulee tapahtumaan? Ei kai vain yhden aamun, päivän suhde? Sillä eihän tämäkään kuitenkaan välttämättä viittaa mihinkään pitempään suhteeseen. Hui kauhea..

Satans Cheerleaders (Usa-77)

Greydon Clarkin ohjaama kauhu-draama-hassuttelu on Pirun(!) kaksijakoinen: Alkupuoli elokuvasta on tarkoituksellisen viattoman/laimealitkuisen nuorisotoiminnan sekä yhtä lailla tarkoituksellisen typerien vitsien "tykitystä." Loppupuoli taas on huomattavasti onnistuneempi. Siinä karu tunnelma ja toiminta, roskahuumori sekä osaavat ja osaamattomat (jälleen tarkoituksellista) näyttelijäsuoritukset tekevät teoksesta reilusti paremman puolelle asettuvan kauhuelokuvan:

Alun jaanauksen jälkeen cheerleaderryhmä lähtee pakettiautolla naapurikaupunkiin peliä seuraamaan, mutta joutuvat jumitukseen välimaastossa sijaitsevaan satanistikylään, jossa kaikki asukkaat ovat satanisteja. Tai ainakin kaikilla killuu koru kaulassa.. Elokuva saa tästä paljon tunnelmallista kierrettä ja ruuvautuvaa jännitystä. Tätä vääntöä lisäävät muutamat onnistuneet näytteljäsuoritukset: John Ireland pökkelönä satanistisherriffinä, Yvonne de Carlo hänen puolipelottavana vaimonaan ja varsinkin John Carradine kylän satanistispurguna. Aikamoinen hahmo on myös paikan satanistipappi joka ei `vanhasta tottumuksesta´ voi olla tekemättä jatkuvalla syötöllä ristinmerkkejä..
Komediaa kehiin tuo  Vaimon ja Sheriffin `koirakinastelu`, ensiksi mainittu usuttaa perheen koiria (Lucifer ja Diablo) jatkuvasti nuorten kimppuun ja jälkimmäinen taas kutsuu ne aina heti takaisin. Vaimon metallissähköisesti metsien päällä kaikuva ääni on yllättävänkin toimiva efektielementti.

Karupuitteinen onnistuminen.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

The Todd Killings (Usa-71)

Tositapahtumiin perustuva The Todd Killings on kylmä keitos jossa yhdistyvät pienyhteisön paineet, nuorisoliikehdinnän näköalattomuus ja hyvä/huono näytteleminen (sekä elokuvassa että elämässä) julmuuden hitaassa karusellissa.


Robert F Lyons näyttelee hypnoottisen hurmaavaa ja hirviömäistä nuorta miestä Skipper Toddia joka `johtaa` pikkukaupungin apaattista nuorisoa. Hän hurmaa, mutta myös murhaa ja mellastaa, ja pikkukaupungin popula pitää häntä suojassaan. Kunnes rivi repeää.. Vai repeääkö, sillä elokuvan viimeinen lause on nuorisojoukon (kökön) voimaton toteamus "Oh Christ! What are we going to do without Skipper?", ja valuvat laiskana norona paikalta.. Elokuvassa esiintyvät myös Dallasmamma Barbara Bel Geddes Skipperin äitinä sekä myös mm Edward Asner ja Waltonin perheen John-boy, Richard Thomas.


Todd Killings on onnistunut ja epäonnistunut elokuva (kuten elämäkin), `vakavaa sleazea`, joka tekee tarinasta eksploitaatiota, mutta se on myös kylmää tarinaa ja aikalaiskuvausta siitä mitä tapahtui, mitä olisi voinut tapahtua, mitä voi tapahtua.. Varoittava aikamerkki. ("Hän ei ole mitään, hän ei ole mistään, hänen on tulevaisuus.." Virtanen-yhtye: Kulkuri.Tämä lause näyttää sopivan myös pahantekijän pirtaan, Virtanenhan lauloi Kaikkeuden Kulkurista, elämän ymmärtäjästä. )
Skipper on kuin liikkuva vahakuori, joka ei ole myöskään missään. Keskustelu `ystävän`  kanssa on kyynisen kuvaava: Skipper: "You are born loser." Ystävä: "What you are?... A winner?"


Kylmä sekoitus. Kylmä cocktail.


P.S. Roskaa, mutta myös potkuja ja pitkiä sylkiä kohti tylsistyneen yhteisön naamoja, sydämiä ja sukuelimiä. Harvinaisesti tässä elokuvassa ei ruodita, eikä tuoda esiinkään "Hurskaat putoo ylöspäin" (Hurskas-yhtye)-tyylistä pikkukaupungin uskonnollisuutta tms, vaan yhteisö on kuin `ilman mitään.`











tiistai 21. heinäkuuta 2015

The Big Circus (Usa-59) - Tylsän/laiskanpulskea elokuva

Joseph M Newmanin ohjaama sirkusmaailmaan sijoittuva tuotos on jokseenkin laiskanpulskea ja läpilaskuinen elokuva. Huolimatta (alun ja lopun) värikkäistä paraateista, hienohkoista sirkustempuista sekä sirkussabotöörin etsimisestä on päällimäisenä tunteena pitkästyminen. Kaikki nämä kohtaukset tulevat ja menevät liian vauhdikkaana helminauhana, jotta niitä ehtisi makustella. Varsinkin sirkukseen kohdistuvat sabotöroinnit, luonnonmullistukset sekä muut vastoinkäymiset tulevat ja menevät samantien pois yyberkekseliään vauhtiveikon, sirkuksen pääjehun (loistava Victor Mature) sormia napsauttamalla ja homman nopeasti pois alta toteuttamalla. Ensinnäkin näitä vastuksia ja vastoinkäymisiä on aivan liikaa, tulipaloista ja tulvista metrolakkoon jne jne, jotta niitä voisi enää pitää elokuvassakaan mahdollisina ja että niitä edes jaksaisi enää katsoa ja odottaa uutta joka taas lymyää nurkan takana. Kyseessä on luettelo, ei oikein tarina. Joitain hyviä ideoita, esim Niagaran ylitys köyttä pitkin löytyy, mutta sen toteutus on arvatenkin, aikakaudelleen aika kökkö. Mutta kohtaus on elokuvassa kuitenkin tärkeä vedenjakaja, hyvin ja hyvään kohtaan käsikirjoitettu. Myös elokuvan loppu on suht tehokas (pakostakin, koska mysteerin pitää selvitä), siinä solmut aukeavat jonkinmoisella intensiteetillä. Mikään kovin nerokas se ei tosin ole, mutta ihan nokkelasti keksitty ja toteutettu. Mutta sekin hoidetaan elokuvan tyyliin liian hätäisesti ohi. Elokuvan alkuidea (jotta sirkus saisi rahaa pankilta, Pankin Miehen on tultava mukaan kiertueelle seuraamaan sirkusta) onkin ainoita asioita joku pysyy koko leffan ajan, siitä pienet pisteet. Elokuvan alkukohtaus jossa Mature saapuu hevosvetoisilla sirkusvaunuilla sirkusmusiikin soidessa pankkiin asioitaan hoitamaan on mainio.

Elokuvan pelastavat jollakin lailla muutamat näyttelijäsuoritukset: Victor Mature on roolissaan melkein loistava ja Peter Lorre laahustaa hyvin perässä alkoholisoituneena klovnihahmollaan. Sirkustirehtööriä (ehkä vähän yllättäen) esittävä Vincent Price vetää roolinsa lunkilla puolivaihteella, ihan leppoisalla puolikarismalla, mutta vähän värittömästi. Väritön sirkustirehtööri on kyllä aikamoinen understatement, inhimillinen kyllä, mutta ei sellainen kuin Tirehtööriltä odottaisi. Suuruus, suoruus, bling-bling puuttuu.

Tylsänpulskeaa tavaraa. Aikamoisen tahmeasti liikahteleva ja pysähtelevä oli tämä sirkusvaunu. Itsekin piti aina välillä pysäyttää katselu hetkeksi. Mutta kyllä tämän yhden illan aikana katsoi, ja senkin lähinnä Maturen lähes loistavan suorituksen takia. Hänestä löytyi sitä kaivattua karismaa ja häneltä sujui varsinkin puheosuudet varmalla jämäkkyydellä.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Too much Johnson (Usa-38)

Orson Wellesin ensimmäinen pitkä elokuva ei ole Citizen Kane, se on mykkäelokuvapastissi Too much Johnson.
Johnson on lajissaan ihan onnistunut, tosin toisteisuudessaan (tarkoituksellisen?) tylsistyttävä.

Juoni on (tarkoituksellisesti?) perinteisistä perinteisin mykkäelokuvakaava: kaksi samaan naiseen rakastunutta miestä ajaa toisiaan takaa lähes koko elokuvan ajan. Toinen miehistä on Joseph Cotten, Wellesin alkuaikojen vakionäyttelijä. Cotten on yllättävän kelvollinen myös koko ajan juoksevana, vääntelehtivänä ja kääntelehtivänä viivasuorasuu-komeljanttarina.

Elokuva on kuitenkin tosiaan toisteisuudessaan, lyhyestä kestostaan (65 min) huolimatta välillä rasittava seurata: esim tikapuutemppuja käytetään ja näytetään loputtomiin. Tosin vastaavasti näemme hienoja (suur)kaupungin kattomaisemia - Lähes koko takaa-ajo tapahtuu katoilla. Tai siltä ainakin tuntuu. Pitkään kyllä paetaan myös tyhjien tynnyri ja laatikkokasojen sekamelskassa. Ja elokuvan loppupuolella sekoillaan katkonaisesti (filmistä puuttunee palasia, elokuvan luultiin tuhoutuneen) satamassa, laivalla ja `Kuubassa`, jossa palmupuut kaatuvat kun niihin nojaa ja muutenkin ne heiluvat kuin horkassa.. Joiltain näyttelijöiltä näyttää myös pokka tässä myllytyksessä pettävän, esim. käsillään huitova ja valtavat, roikkuvat (teko)pulisongit `omaava` laivan kapteeni on tällainen tapaus.

Johnson on kuitenkin mukavan vauhdikas ja siitä muodostuu ihan katsottava esitys, riemastuttavakin välillä. Filmin alussa näkyy muutamia nopeita avantgardistisia väläyksiä, välähdyksiä: Sivuttaiskuvia, ylösalaisinkuvia ja rakkaus kautta pelkokohtauksissa pitkät kukkien lehdet värisevät villisti näyttelijöiden kasvoilla. (Welles oli muutamaa vuotta aiemmin ohjannut (ja pääosittanut) William Vancen kanssa muutaman minuutin avantgardistisen komediakokeilun The Hearts of Age).
Welles käyttikin lähes jokaisessa elokuvassaan avantgardististyylisiä kuvaus kautta kamerakohtauksia. Oikeastaan ainoa näkemistäni Welles-elokuvista, jossa näitä ei käytetty on The Immortal Story (-68), sen kuvausta ja lavastusta voisi verrata Jess Francon asketismiin.



keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Cleo viidestä seitsemään (Ranska-62)

Agnes Vardan ohjaus Cleo viidestä seitsemään on melankolinen, kurkusta kuristava, iloitteleva, vakava, vauhdikas, värikäskin tulkinta kahdesta tunnista lääkärin diagnoosia (syöpäepäily) odottavasta nuoresta naisesta Pariisin kuhisevilla kaduilla, kuhisevissa kahviloissa ja asunnoissa. Ja elokuva on kaikkea tätä, ei suinkaan sekavasti (katsomiskokemuksena), vaan päähenkilön epäselvää tilannetta kuvaavana jatkumona, suruine ja iloineen, nousuine ja laskuineen. Näin ihmiset tällaisissa tilanteissa toimivat, välillä kaoottisesti, välillä johdonmukaisesti, välillä apaattisena, iloitenkin. Kaikista tunteista on pidettävä kiinni, tällaisessakin tilanteessa, varsinkin tällaisessa. Tällaisen tilanteen, tapahtumasarjan esiintuomisessa Varda ja pääosaa esittävä Corinne Marchand ovat onnistuneet erinomaisesti. Niinkuin elokuvissa usein, mutta elämässä ei, niin kaikkea sitä mitä Cleo`ssa kahdessa tunnissa tapahtuu, ei oikeasti mahtuisi kahteen tuntiin, mutta se ei ole tärkeää eikä olennaista, tärkeää ja olennaista on kuinka monilta kanteilta katsoen ja monien ihmisten kautta tarinaa, tilannetta viedään eteenpäin. Kaduilla, kahviloissa harhailut sekä Cleon esittämät haikeat chansonit (hän on juuri läpilyönyt laulaja) tuovat hämärtyvää tulevaisuutta, mutta vastaavasti nykivän riemukas autoajelu juuri ajokortin saaneen ystävättären kanssa ympäri Kaupunkia tai elokuvateatterissa esitettävä uus-mykkäelokuva-rakkaus/kaahauskomedia (rakkausparina Jean-Luc Godard ja Anna Karina!) tuo ilon pisaroita odotuksen keskelle. Ja Cleonkin polulla tulee vastaan mukava mies.. Mustaa, valkeaa, värejä... Itse elokuva on mustavalkoinen, lukuunottamatta alun kohtausta jossa Cleo käy ennustajalla. Mutta värit, kaikki värit (ja kaupungin värinä, kaupungin tarina(t), muhivat tosiaan kyllä siellä koko elokuvan ajan. Pirskahtaakseen aina välillä; yksistään, kaksistaan, ryöppynä. Nokkelahuumorinen elokuvaheitto on tuon mainitun mykkälyhärin kohtaus jossa Godardin hahmo sinkoaa ikoniset aurinkolasinsa jorpakkoon, koska niiden läpi kaikki näkyy niin tummana..

Jälleen ranskalainen uuden aallon ohjaaja on vienyt kameransa iänikuisille ja ikiaikaisille Pariisin kaduille ja kahviloiden hulinaan, ja jälleen elokuvan Tarina ja Kaupunki tukevat toisiaan ja tuuppivat toisiaan eteenpäin, milloin hitaammin, milloin nopeammin, mutta liikkeessä ollaan... Pysähtyessäkin.


sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Käännöskukkasia ja kakkasia (sekä pari kauhuiskelmää -ja rokkia)

Joskus musiikkiakin. Ja, jos ei nyt kuitenkaan kakkasia, sillä jo blogini alusta alkaen (ja paljon sitä ennenkin) olen halunnut kirjoittaa esille ainakin pienen jutun huikeista suomalaisista käännöskappaleista (eräs rakkaimmista keräilykohteistani) joita varsinkin seitkytluvulla suorastaan tehtailtiin. Lähes kaikista hiteistä ja hitinpoikasista piti silloin saada suomalaiseen levymuotoon oma härmänkielinen tulkinta. Ja näin tehtiin, ja onneksi näin tehtiin, sillä usein nämä versiot onnistuivat yllättävän hyvin, sanoitukset olivat parhaimmillaan nokkelia, päättömiä, vauhdikkaita. Ja yllättävän vauhdikkaita ja jämäköitä olivat myös taustabändien musisoinnit näissä klassikoissa.
Tässä vähän osviittaa itselleni rakkaimmista kappaleista jonkinlaisen `historiallisen aikajanan`siivittämänä:

Viiskytluku/kuuskytluvun alku oli näissä merkeissä vielä hyvin pientä harjoittelua, mutta joitain hienoja vetoja sieltäkin jo löytyi: Aikakauden ykköspläjäyksenä pidän Johnnyn versiota Jailhouse Rockista saaden hurjaksi Suomi-nimekseen Kotihipat. Ja `kovamenoisista` kotihipoista se tosiaan kertoo, sillä siinä lauletaan mm "Sisältö on poissa kinkkupaketin. Penako sen söi, no niinpä tietenkin!" Nuo heittomerkit tuosta kovamenon ympäriltä voi kyllä ottaa poiskin, sillä biisin lopussa Johnny sanoo "Kuka vei telkkarin parvekkeelle? Hei kaverit! Pannaan jääkaapin ovi paikoilleen! Oho! Millä mä liimaan tuon tapetin?" Valloittavan viatonta menoa. Samaa mukavaa viattomuutta löytyy Eeron ja Jussin versiossa Rollareiden Satisfactionista, se on saanut nimekseen Tyytymätön. Ihanan laahaava on myös Anneli Sarin versio Saman Bändin/ Marianne Faithfullin As tears go by`stä, Osanani ovat kyyneleet. Jukka Kuoppamäen versio Screamin` Jay Hawkinsin I put a spell on you`sta (Sun tahdon tietävän) on samantapainen, hieno klassikko. Ja vielä sieltä kuuskytluvun loppupuolelta voisi mainita Ernos-yhtyeen version Beach Boysin Good Vibrationsista, kappaleen nimeksi tuli Kaikki hyvin! "Good, good, good, good vibrations." - "Kaa-kaa-kaa Kaikki hyvin!" Näin on!

Mutta sitten ammutaankin kiireen vilkkaa seitkytluvulle, käännösbiisien kulta-ajalle, jolloin väännettiin käännöshanat kaakkoon! Mutta otetaanpa kuuskytluvulta matkaan eräs upea laulaja, joka tuli esittämään tällä vuosikymmenellä useita hienoja käännöshittejä, nimittäin Danny. Ja kun tässä on nyt paljon puhetta nimenomaan niistä teksteistä, niin on vähintäänkin kohtuullista sanoa että ketkä niitä käännöstekstejä sitten enimmäkseen tekivät, käännöskuninkaat esiin!: Ihan selvä johtokaksikko on Vexi Salmi ja Juha Vainio, mutta esim Pertsa Reponenkin teki paljon loistokamaa. Ja moni, moni muu. Ja heillä kyllä riitti tänä aikana tälläkin saralla hommia, tuntuu että varsinkin tällä saralla, sillä silloin saattoi hyvinkin olla että artistin koko levy sisälsi pelkkiä käännöskappaleita. Tosin suomalaistenkin tekijöiden sävellyksiin tehtyjä tekstejä heiltä syntyi jo silloin myös paljon.
Danny levytti mm seuraavia kappaleita: kovamenoisen Vaaroista voimani saan (Born to be wild), Itsesi näät vain, et enempää (Look at yourself) ja Tukholma (Detroit City), joka sisältää todella pudottavan alkuspiikin. Muita seitkytluvun hienouksia on Lasse Mårtensonin versio Lou Reedin Take a walk on the wild side`stä, saaden nimekseen Miltä meno maistuu. Alkuperäissanoitus on käännetty melko `hyvin`senaikaiseen Suomi-meininkiin, Hei, Yrtsi! Miltä meno maistuu? Muita ovat mm Kosmos-yhtyeen Viisi varmaa (Easy livin`), olen usein miettinyt että kertooko tää lottoarvonnasta, silloinhan päävoitto oli kuusi oikein. Kari Tapion Viisitoista kesää, eli Smokien Livin' next door to alice ei ole kokonaisuudessaan aivan käännösbiisien ykkössarjaa, mutta sanoituspätkät "Viisitoista kesää mä häntä himosin, mutta sitten nähtiin kääntymässä musta limousine" tai "Viisitoista kesää mä häntä rakastin, mutta tunteitani käsitteli hän kuin pakastin." ovat aikamoisia. Myös Tries-yhtyeen versio Who`n Kids are allright`ista, Muksut on ok, on melkoinen.

Onhan näitä vielä vaikka mitä, mitä muita (niitä voin joskus lisäillä jos haluttaa), mutta esim lukemattomat Beatles-käännökset jätin pois (ovatkin aika tylsiä) ja samoin erilaisten seiskari-kasari-disco-biisien käännökset, niistä voisi tehdä joskus oman juttunsa.

Mutta punkin tulo ja nousu näytti (ainakin minusta tuntuu siltä) sulkevan käännöshanat Suomessa melkoisen kiinni, mutta sieltäkin löytyy yhdeltä bändiltä pari mielenkiintoista palaa, nimittäin Dead End Five levytti pari Ramonesta: James Dean Pop (Blitzkrieg Bop) ja bändi levytti myös Ramojen Judy is a Punk`in, joka sai oudosti ranskankielisen biisinnimen Judy et Jackie Punk. Mutta menneisyyteenkin katsottiin: Punk-miehistä voisi mainita esim Veltto Virtasen, joka versioi Surfin`Birdin oivallisesti nimellä Lainelautaileva kana. Ja jos dead End Fivea ei välttämättä voi luokitella punk-bändiksi, niin ei kai sitten myöskään Pepe Willbergia diinariksi, kun hän levytti Greasen nimellä Rasvis mä oon. ("Rasvis ei koskaan jää selustaan eikä varjoon, rasvaa sun lettiisi tarjoon!" Niin kai se sitten on.) Tapani Kansa levytti Kalajoen hiekat (California Dreaming), mutta hän meni myös ihan sinne viiskutluvulle, kuuskytluvun alkuun, käännösbiisien alkuvaiheisiin, kun hän seitkytluvun lopulla levytti Da doo run run`in nimihirviöllä (mutta kovalla menolla) Kunto-Ihme-Gimma-Kaveri. ("Jee! Mä mopon myin. Lenkillä juoksin, ryin!") Ympyrä oli sulkeutunut.

P.S. Yksi keräilykohde on myös suomalaiset kauhuiskelmät kautta rokit. Tämä keräyskohde on jo pitkään ollut jumissa, ei oikein löydy tavaraa. Iskelmäpuolelta voisi mainita esim. Kalevi Falkin 70-luvun alussa tekemä Vampyyrit (ihan tunnelmallista tavaraa) ja kaheksankytluvulta vaikka Tuula-Helenan esittämä Dracula-Tango (ihan kivaa `humppaa`, lauletaan mm Draculan nastahampaista) ja onhan Rölli-Peikon Kummitusten Linna myös kovaa kamaa. "Linnasta sieltä palannut ole kukaan, no, eipä sinne kukaan koskaan ole mennytkään" Tuppuraisella on selvästi kauhun lainalaisuudet hallussaan.. :-) Markku Suomisen Mabuse-kappaleessa vuodelta-70 on superroistomaista, maailmallista kauhutunnelmaa. Rokkipuolelta voisi mainita kaksi bändiä, jotka jo nimillään ovat sukeltaneet kauhun/kauhuelokuvan maailmaan: Kummitus ja Belaboris. Kummitus teki seitkytluvun puolivälissä yhden singlen ja yhden LP:n (Kahdet Kasvot), Miettisen levylafkalleen löytämä Belaboris teki kaheksankytluvulla muutaman singlen ja yhden mini-lp:n, ja heidän musikkiaan (ainakin joitain kappaleita, mm Monsteribaari, Kuolleet peilit, Yö vanhassa talossa) voisi kutsua kauhu-popiksi. Saman puljun Geisha-bändi levytti kappaleen nimeltä Aavelaiva. Ja jonkinlaisena `kauhucoverina` kai voidaan pitää Maaritin Synnyin saatanan merkit käsissäin-biisiä, elikkä kyseessä on Rollareiden Jumpin` Jack Flash. Lisäksi Tommi Läntinen on levyttänyt kappaleen nimeltä Bela Lugosi (en ole kuullut) ja kappale on ilmeisesti englanninkielinen (en ole varma), sillä se löytyy Aqua Blue nimiseltä albumilta ja ainakin monet sen kappaleiden nimet ovat englanninkielisiä, löytyy mm Psycho-niminen biisi. Levyn kappaleet ovat Ralf Örnin ja Jaana Rinteen sekä myös Läntisen tekemiä. Toinenkin kauhuelokuvaikonista tehty biisi löytyy: Two Witchesin Like Christopher Lee, singlen b-puolella Vampire girl. Tähän samaan kategoriaan kuuluu myös ennestään minulle kuulumaton biisi, Jouni Perkeleen ja Viimeisen savotan Boris Karloff. Niin, ja miten unohtuikin Frederikin verevä Olen Dracula!

Muiden goottikauhistelubändien sekä hevibändien kauhubiisejä en tässä listaa, niitähän riittää..

lauantai 4. heinäkuuta 2015

The Unknown (Swe-2007)

Ruotsalainen kauhupätkä, mutta jenkkilää puhutaan.

Kaksi nuorta miestä ja yksi nuori nainen tulevat yhden auton kolaripaikalle, mutta ketään ei löydy autosta. Aikansa kiisteltyään he päättävät lähteä etsimään uhria metsästä. Ja lähtevät etsimään oikein Kuningasidean kanssa: He sitovat köyden toisen pään auton puskuriin ja ottavat kaikki kolme kiinni köydestä ja lähtevät öiseen metsään.. Taitaa olla autossa mukana aika pitkä köysi (juuri tällaisia tilanteita varten?).. No, sitä katsoja ei saa tietää koska köysi kohta katkeaa/katkaistaan.. Mutta ei hätää vaikka tietä eikä autoa ei enää löydykään (vaikka on kuljettu ihan pikku matka), sillä kohta näkyy talo (talo, jonne ei mene minkäänsorttista tietä??). Ja ei muutako poppoo sinne moneksi päiväksi olemaan ja joku, jotkut heistä hulluksi tulemaan.. Talo on hyvin kalustettu ja ruokaakin on, mutta koko ajan tyhjä muista ihmisistä. Eikun käyhän siellä yksi verinaama vastaamassa kysymyksiin siinä samalla kirjoittamillaan lapuilla..

Aikamoinen pläjäys sekaisin ihan vakaviakin kauhuteemoja ja joltisemmoista goreilua, roskailua, camppailua sekä silkkaa kieliposkisuutta. Tämä jälkimmäisenä mainittu kolmikko kyllä voittaa selvästi. Voisi mainita kohtauksen jossa toinen hemmoista tapaa polttopuunhakureissullaan pelottavan pyörätuolimiehen ja kaatuu kieliposkisella ylidramatisoinnilla (tältä se ainakin vahvasti näytti) selälleen tähän tyyliin: Ensin hän heittää puut hitaan teatraalisesti ylitseen taakse ja sitten kaatuu itse taaksepäin (myös hitaasti) ja kun jo makaa maassa vielä ponnistaa jalat päänsä yli eräänlaiseen puolikuperkeikkaan ja jää siihen asentoon vähäksi aikaa keikkumaan. Ja kun hän nousee takaisin istumaan näyttää kuin hän alkaisi nauramaan, mutta nostaakin kätensä kasvoilleen ja päästää kauhuhuudon.. Taitavaa tilanteen luentaa. Toisena voisi mainita "kikan" kauhuelokuvantekijöille: Kun nuoret nostavat erästä `talon tappamaa` uhria kohta hänen kuoltuaan, niin näemme että hänen allaan sekä seinällä on sattumalta osaksi vielä rullalla oleva iso pahvi/kartonkikäärö. Eipä sotkeennu seinät kauhukohtausta kuvattaessa!

Tulee mieleen että on lähdetty tekemään vakavaa kauhua, mutta myös samalla, tai on ainakin elokuvan aikana huomattu että tehdäänkin sittenkin (ainakin jotkut näyttelijätyöt viittaavat tähän, tuo mainittu kaatumiskohtaus) 'vakavaa roskaa`ja toisaalta sitten on myös vielä vahvempana linjana campmäisyys, jota tukee paljon vallalla oleva aidon tahdoton tönkkönäyttely.

Vakavateemainen trash/camp-kauhistelu, jossa synkähkö lopetus. Pidin.


(Without) Warning (Usa-80) - Pizzas From Space

Martin Landau veti 80-luvun alussa huikeaa, mahtavaa roskaputkea. Tuli mm tuo yllä mainittu järjettömyys, sekä saman ohjaajan Greydon Clarkin, ei ihan yhtä hullu The Return (myös-80) sekä Jack Sholderin ohjaama vankilapakohulluus Alone in the Dark (-82). Ja vielä vois mainita Jackie Kongin Being-elokuvan vuodelta-83, joka sai hienon Suominimen Iljetys. Landau veti perässään mukaan (tai toisinpäin) myös muita suuruuksia: Jack Palance näyttelee sekä Warningissa (silläkin nimellä tää leffa kulkee) että Alone in the Darkissa. Lisäksi Warningissa pääsemme nauttimaan myös Cameron Mitchellin karismasta.

Tästä kolmikosta hulluin, tunnetuin tuotos on siis juurikin tuo Warninki. Ja se muistetaan siitä että sen pääpahiksina liitelevät hampaistetut, kynsistetyt, piikikkäät pikkupizzat!! Ja ehkä myös siitä että yksi plättyjen uhreista on nuori David Caruso! Ajalta ennen aurinkolaseja. (Ne varmasti olisivatkin pelastaneet hänet.)
 
Perämetsään pukkaa ja paukkaa kaikenlaista ryhmää. On teinipoppoo, jossa tuo Carusokin on mukana ja saapuupa mestoille oikein pieni partiolaisporukkakin. Ja sitten on Landaun esittämä seonnut ex-solttu, ja Palancen esittämä huoltoaseman kautta kaupan pitäjä, joka on myös metsästäjä. Huoltsikkka-kaupan seinät ovatkin täynnä metsästettyjen eläinten päitä. "Metsästän vain sitä mitä syön." Aivan kuin olisin nähnyt siellä myös jonkin sudensukuisenkin mukana. Syökö Jack suttakin? No, aivan varmasti oli se vaan sen verran raaka jätkä.. Mutta vaikka Palancen valkokangasaika on pitempi kuin Landaulla (ja alkuteksteissäkin mainittu ekana, ennen Martinia), niin viimeksi mainitun suoritus menee hulluudessaan ohi ja ykköseksi. Siis ihmishahmoista meinaan, varsinaista paalupaikkaa pitävät suvereenisti hallussaan nämä pikkupizzaperkeleet. Ne lätsähtelevät limaisesti naamoihin, puihin, tolppiin ja tuulilaseihin. Ja lopussa paikalle valuu myös varsinainen pääpahis (ainakin kooltaan), Pitkä Peruspallonaama Avaruudesta, se on juuri tää limafrsibiin, limapizzan heittelijä, "EILIEEEN!!!..." Aikaisemmin on selvinnyt semmoinenkin asia että sheriffi stetsoneineen muuten näyttää pimeässä juuri vastaavalta hahmolta. Ja leffasta löytyy tällainenkin opetus: Kahta kiveä toisiinsa hakkaamalla ei saa tulta tupakkaan. Kivet vain liiskaavat sätkän. Ja kohtahan taas tietenkin lentävä lätty liiskaa kivienhakkaajan. Ainakin tässä elokuvassa.

Tyhjäkäyntinsäkin aikana aivan kiva, odottava tunnelma ja aina kun lätyt lähtevät lentoon lähtee lentoon myös elokuvakin.

Messevää mäiskintää. Tässä elokuvassa lätyt konkreettisesti lätisevät!






lauantai 27. kesäkuuta 2015

Strange Invaders (Usa-83) - Perimmäiseltä tunnelmaltaan onnistunut elokuva

Stange Invaders on päällisin puolin onnistunut elokuva. Tässä scifielokuvaparodiassa avaruushirviöineen viiskytlukulainen `mysteeri julkisivun takana` lyö hyvin kättä kaheksankytlukulaisen toteutustavan kanssa. Harmi vain että tämä hiipivätunnelmainen meininki ei ole oikein meininkiä, vaan vähän liiankin hiipivää, melkein pysähtynyttä. Siitä ei olisi pitänyt tehdä koko elokuvan läpäisevää linjaa, nyt se makaa liian paksuna ja painavana koko elokuvan päällä melkein tukahduttaen sen. Parodiaan yleensä kuuluva huumorikin jokseenkin puuttuu.
Nyt tunnelmointi tosiaan onnistunutta ja komeaa, mutta liiallista. Välillä sen katkaisee pari limaista kuminaamagore-kohtausta.

Mies lähtee etsimään ex-vaimoaan amerikkalaisesta pikkukaupungista joka on vielä kaheksankytluvullakin kuin suoraan viiskytluvulta, vaatetusta, aatoksia myöten. Ja niin nämä fiftari-vaate-aate-tyypit murtautuvat läpi ajan ja aatteiden. Ihan onnistunutta. Mutta elokuvaan muu hiippailu ei.

Puolittain onnistunut parodia.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Psycho Lover (Usa-70)

Psykorakastaja kertoo murhista epäillyn miehen, hänen psykiatrinsa, psykiatrin vaimon ja psykiatrin tyttöystävän neliödraamasta.


Outo, värikäs kombinaatio psykedeelistä teatteria (murhakohtaukset), pröystäilevää elämäntapaa, kuumaa rakkautta ja älyttömyyksiä. Psykiatri on sikarikas ja näyttää sen: pikaveneellä kruisaillaan, auto on kuin retrofanin märästä unesta, mutta toisaalta hän myös laskee pellinpalalla(!) tyttöystävänsä kanssa ruohomäkeä(!) alas järjettömän-upean lapsenmielisessä kohtauksessa.


Värikkään kreisi elokuva, jossa yhtä pääosaa melkein näyttelee psykiatrin "noiduttu" c-kasetti. Hullua kamaa, jota katsoo suu auki.


P.S. Elokuvassa silloin tällöin soiva pop-balladi toisaalta seesteyttää, mutta toisaalta hämäröittää tarinaa entisestään.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Separation (Bri-68)

Jack Bondin ohjaama avioeroelokuva ottaa tehokeinokseen erilaiset avantgarde-elokuvan keinot ja ratkaisut. Ja avantgarden `sekavuus ja mystisyys` sopii erittäin hyvin käsittelemäänsä aiheeseen, kun avioeroiset ihmiset itsekin ovat aikamoisen epäselvässä elämäntilanteessa. Aihetta ja tarinaa terävöittää vielä harmaankalsea mustavalkokuvaus sekä Procol Harumin Salad Days-kappale, joka kuullaan lähes kokonaisena, mutta myös osissa. Urkumelodiat lähes tyhjien, alakuloisten suurkaupunkimaisemien (Lontoo) päällä luovat yhtäaikaa pysähtynyttä sekä harmaan sävyissä väreilevää tunnelmaa. Myös silloin tällöin pilkahteleva psykedeelinen värimaailma ja tehokkaan kuiva huumori antavat elokuvalle polveilevuutta.


Tämän pysähtyneiden ihmisten ja maisemien elokuvan näyttelijäkaarti on myös erittäin osaavaa, aiheeseen sukeltavaa.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Alien Beasts (Usa-91)

Carl J Sukenickin elokuvan kutsuminen surkeaksi, ehkä elokuvaksikin, olisi sille kehu. Minuuttikaupalla kuvattujen mustien kuvaruutujen, minuuttikaupalla kuvattujen äärimmäisen hitaiden käppäkungfu-kohtausten sekä minuuttikaupalla kuvatun avaruudellisen rumanaaman kuvan on kai tarkoitus kuvata Alienin hyökkäystä `Maahamme.` No, on niissä kohtauksissa "onneksi" usein päällä äärimmäisen hidas ja maanisesti samoja asioita toistava, "selventävä" selostus. Keskustelut käydään pysäytyskuvan päälle. Lopun muutaman minuutin animaatio ja savianimaatio on jonkinlainen yllätys ja piristys. Outo, mutta silti tylsä toimintatumpelointi.

Tätä voi käyttää meditatiivisena unilääkkeenä, kuten minä. Joku voi pitää tätä `käsittämättömänä taideteoksena`, minä en siihen pystynyt. Välillä se tuntui vilahduksenomaisesti siltä, mutta sitten taas pudottiin... Raivoisasti on yritetty roskaa tehdä...

"I REPEAT...I REPEAT...I REPEAT..."

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Uzumaki (Jap-2000) Vortex/Spiral

"Kaikki on Pyörrettä." Uzumakin (suom. pyörre, kierre, spiraali) voi erittäin hyvin kiteyttää tuohon lauseeseen.
Japanilainen pikkukaupunki joutuu Pyörteen (tai, ainakin aluksi useampien pyörteiden) valtaan. Joka puolella, koko elokuvan mitan näkyy (ehkä joillekin katsojille kyllästymiseenkin saakka) erilaisia asioita, joilla on pyörteen/kierteen, spiraalin muoto. Tämä pyörrejatkumo pitää hyvin yllä elokuvan painostavan unimaista tunnelmaa. Jota lähes jatkuva sade ja yleinen harmaus taidokkaasti tukee.

Pääosissa ovat teinityttö ja hänen lapsuudesta asti tuntemansa ystävä ("I can be your mother."), sekä heidän vanhempansa. Tytön äiti on kuollut.
Mukana on siis myös japanilaista kouluteinimaailmaa, mutta ei liiaksi. Näkyvin ja vahvin asia elokuvassa on tietenkin tuo painajaismainen pyörremaailma jonka pyöritykseen ja puristukseen kaupunki yhä enemmän ja enemmän joutuu.

Välillä ehkä vähän liian hidastempoinen elokuva, mutta se on sitä tarkoituksella. Tällä viitataan etanan hitaaseen etenemiseen. Ja etanastahan löytyy tuo spiraalimuoto. Ja kaiken lisäksi etanathan viihtyvät sateessa. Vain sateella liikkuu (etanamaisen hitaasti) myös outo limaa valuva teinipoika.
Elokuvasta ei muodostu lopussakaan mitään gorepyörrettä, vaan enemmänkin kiero ja varsinkin kierteinen synkkäsatu jonka tapahtumat ja ihmiset vääntyvät monelle mutkalle.

Vaikka tarina pyörii (heh, nimenomaan pyörii) aika lailla yhden ja saman asian ympärillä, niin `se yksi ja sama asia`tekee niin paljon vääntöä ja kiertoa elokuvan aikana, että katsojan mielenkiinto säilyy.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Linnunrata (Fra-69)

Luis Bunuelin parhaimmistoon kuuluu myös Linnunrata. Julmaa, mutta varsinkin hullua pilaa uskonno(i)sta (,no kristinuskosta lähes pelkästään,) laskeva elokuvateos.

Pikkuisen laskevaa on kyllä pitemmän päälle myös itse elokuva tasoltaan . Loppua kohden jankkauskerroin (pakostakin?) kasvaa ja katsojan katse alkaa herpaantua. Mutta lopussa noustaan taas ylöspäin. Elokuva on kuitenkin sen verran oudon vetävää kamaa, että jankkausjaksonkin kestää. Ei kuitenkaan mene Bunuelin mitalikolmikkoon (Kulta-Aika, Viridiana, Tuhon Enkeli), mutta heti pistesijoille kylläkin.

Linnunradassa kaksi kulkuria suorittaa pyhiinvaellusmatkaa Pariisista Santiago de Compostellaan, Espanjaan. Matkasta sukeutuu varsinainen erilaisten uskonlahkojen vyöry. Ollaan jonkun asian puolesta tai täysin sitä vastaan. Tai jotain siltä väliltä. Kaksikko törmää näihin lahkoihin `nykyajassa`, mutta vastaan tulevat ryhmittymät voivat olla hyvinkin kaukaa historiasta. Välillä mennään suoraan historiaankin ilman päähenkilöiden johdatusta ja/tai osallistumista. Tai sitten sitten vastaavasti elokuvassa esiin tulleista tyypeistä tulee vähän aikaa, sen hetken, päähenkilöitä. Nämä erilaiset törmäämiset ovat elokuvan ehdoton suola. Ne rytmittävät hommaa hyvin. Mutta loppua kohden tosiaan tuntuu törmäysten terä vähän tylsyvän, mutta eivät liikaa.

`Leivän kärsimys.` Kummallisista kohtaamisista voisi mainita muinaiskaavussa kulkevan ja latinaa puhuvan lammaspaimenen tai oudon, vihakasvoisen pukumiehen joka sanoo: "Jos kerjäläisellä ei ole yhtään rahaa, niin sitä ei pidä hänelle antaa. Mutta jos hänellä on sitä vähän, niin hänelle pitää antaa paljon." Ajatuskummastusta herättää myös kohtaus jossa pappi jakaa leivän osiin ja ilmoittaa ettei hän ole syyllinen sen kärsimyksiin viljankylvöstä uuniin laittoon. (Elokuvan alussa on tullut kohtaus jossa taikinaa vaivataan ruumisarkun oloisessa esineessä.)

Aivojahierovan outoa elokuvaa, jossa esillenostettavaa on myös se (ja varsinkin se) että Bunuel ei säästä myöskään ateisteja. Tai sanotaanko, että hän käsittelee samanlaisella, välillä mikroskooppisella, joskus jopa laajakuvaisella lämmöllä sekä uskonnollisuutta että uskonnottomuutta.

"My hatred of science and my horror of technology will lead me one day to an absurd belief in god..."




torstai 4. kesäkuuta 2015

Tuhon Enkeli (Mex-62)

Yksi parhaita Luis Bunuelin ohjauksia on vuoden -62 Tuhon Enkeli, jossa lähes koko elokuvan ajan elitistinen eliittiporukka yrittää päästä pois linnamaisen kartanotalon illalliskutsuilta , mutta `mystinen muuri` estää sen. Vierailuväki vain yksinkertaisesti alkaa käymään oudon tylsistyneenä yöpuulle ympäri sohvia ja lattoita. Alun tyhjänpäiväisen korrekti keskustelu muuttuu suht nopeasti, vankipäivien jatkuessa ilkeilyksi kaikille ja joka suuntaan. Jokainen ihminen on ylimielisyydessään ja ylpeydessään yksin, ja näissä piireissä varsinkin. Ihmisen animaalisuus alkaa myös hiljalleen kuoriutua esiin. (Eläimellisyyteen viitataan suoraankin: Kartanon huoneissa ja portaikossa mellastaa myös yksi karhunpentu sekä lammaslauma.) Elokuvan `toisella`puoliskolla selviää että kukaan ei myöskään pääse `linnoitukseen` sisään. Yksi omanlaisensa  viittaus ylä -ja alaluokan eroihin (ja samanlaisuuksiinkin) on elokuvan alun palvelijoiden joukko`pako` kartanolta ennen vieraiden tuloa. He eivät näy olevan yhtään vihaisia tms vaan kaikki kertovat toisilleen ihan järkeviäkin, luonnollisia syitä (tai ovat kertomatta) poistumiseensa ja sanovat palaavansa takaisin. Osa palaakin. Yksi outo episodi on myös erään palvelijan kaatuminen illallispöydän liepeillä. Näyttää kuin hän kaatuisi tahallaan, niin kömpelöltä sen `esittäminen`näyttää.  Onko kyseessä tosiaan (tilattu?) esitys vai vittuilu?


Oivan mieltä kutkuttava, oudon ja small talk`isen keskustelun sekoituksella avautuva elokuva muuttuu melkoisen nopeasti omituseksi selviytymistaisteluksi jotain näkymätöntä (ja tyhjää?)  vastaan. Sanansäilän, sekoilun ja surrealismin sekoitus, joka antaa ajattelemisen ja ihmettelyn aiheita eteenkinpäin. Uskontoa tietenkin myös silpaistaan. Lopun kirkkoepisodi taitaa olla tästä selvin esimerkki, mutta myös lampaat taitavat olla tämänsuuntaista osoittelua . Lopussa
 `Linnoituksen vangit` alkavat epäilemään jopa apokalyptistä maailmanloppua ja he ovat viimeiset eloonjääneet. ("Tyypillinen" vallasväen ajatuskulku; tämän vuoksi heidät `säästetään`, maailma ei selviä ilman rikkaita ja voimakkaita?)


Outo elokuva, joka kuitenkin pohjalta yksinkertaisen juonensa ja puitteittensa ympärillä ja ihan keskiössäkin monipuolistuu moniin suuntiin vetäväksi tarinaksi. Ollaan `jonkin` alaisuudessa. Bunuelin oudoimpia, mutta samalla selvimpiä elokuvia.

P.S. Bunuelilla on ollut  tämä saapumisen-poistumisen problematiikka (sekä myös tämä illallisteema) esillä muulloinkin. Oivallisesti se onnistui Porvariston hillityssä charmissa (-72) jossa yhtenä päälinjana on teema toisinpäin: siinä taas illallispöytään pääseminen tuottaa suuria esteitä ja hankaluuksia.  Illallisteemaa taas sivutaan tyhmine vessanpönttövitseineen Vapauden aavessa(-74), joka on kokonaisuutenakin harmittavan hajanainen, löysä ja laimea Bunuel-sketsien kokoelma ilman sitovaa lankaa tai teemaa.