sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Partition


Tikun varteen mahtuu monenmoista, nyt tikkuun tarttui taas taidetta.

Ken McMullenin elokuvassa Partition tartutaan Intian ja Pakistanin itsenäistymiseeen vuonna 1947 mielisairaalan potilaiden ja vallanpitäjien (entisten, nykyisten ja heidän yhteenliittymien) kautta. (Molempia näyttelevät vuoronperään samat näyttelijät, aikamoinen idea! Välillä toisiinsa sulautuenkin, huikeaa.)

Elokuvassa keskitytään seuraavaan dilemmaan: Kun monesti eri valtioita eri uskontokuntia edustavia vankeja vaihdellaan valtioiden kesken, voisiko samalla tavalla toimia mielisairaalan potilaiden kanssa. Haastava elokuva.

Kuten elokuvan nimikin ("Jakaminen", "Ositus") viittaa kahtalaisuuteen, moninaisuuteenkin, niin elokuvan visuaalinenkin puoli toistaa ja toteuttaa samaa teemaa: Näemme useat kohtaukset kuvattuna peilin/peilien kautta.
Vahvasti teemaan liittyvä on useaan kertaan toistuva kohtaus jossa palvelija/siivooja puhdistaa peiliä.

Visuaalispuolella yksinkertainen, mutta karun tehokas kohtaus on myös kun kamera lähestyy mielisairaalan`pihahuoneessa` (avara, huonekaluton, muutamia kiviä ja kivikasoja sisältävä hiekkainen huone) käveleviä, seisovia, kivillä istuvia potilaita, varjoihmisiä, on se kuvattu ison vähäisesti läpikuultavan lakanakankaan läpi. (Kaikki mielisairaalaan liittyvät kohtaukset on kuvattu tässä tilassa, ja mustavalkoisina.)

perjantai 20. syyskuuta 2013

The Manster (-60)


Japanilaisen genre-elokuvan (m)itä-kumma-osasto ei rajoitu pelkästään viime vuosien/vuosikymmenen wtf-goreiluihin. Jo 60-luvulla Japseissa tehtiin esim sieni-psykedeelinen tuotos nimeltä Attack of the Mushroom People. (Siitä ideasta on tehty myös muutamat versiot/jatkot.)

Melkoisesti miedompaa ja maltillisempaa menoa ja meininkiä edustaa vuoden-60 The Manster. Mutta kyllä siinäkin weirdoiluja vilahtaa ja seassa on sakeampaakin strangeilua. (Sakeasta tuli mieleen että kun Japaninmaalla ollaan, niin Sakea tietenkin tarjoillaan ja juodaan tässä pätkässä (ja pätkässä ollaankin) aika usein ja tymäkästi. Mutta pitäisihän se tietää ettei Viina ja Hirviölääkkeet sovi keskenään, niistä tulee Hirviömäinen Känni ja Krapula.) Tämä itse varsinaisen leffalitkun laimentuminen, laihentuminen (tarina välillä vähän tarpoo ja sievisteleekin) varmaankin johtuu enimmäkseen Jenkkituottajista, sillä leffa on japanilais-amerikkalainen yhteistuotanto.

Elokuvan aluksi esitellään tulivuorivyöhykkeellä kököttävä lautamökki ja sen kaksi "asujaa", Ilkeä Professori/Tohtori ja hänen naisapulaisensa. Sekä Ilkimyksen tuotokset, kellarissa häkissä oleva Hirviönainen (Proffan "ex"(?)-vaimo, sekä juuri murhaavalta riehuretkiltään palaava Karvahirviö (miehen veli). Proffa päättääkin että nyt hirviöstä/veljestä on päästävä eroon ja avaakin kellarilabrassaan pahviluukun joka johtaa suoraan tulivuoren ytimeen. Ja heittää poloisen liekkeihin. Onpa muuten talossa kunnon keskuslämmitys, ei tartte lämmityksestä huolehtia. Puu/pahvipytingin palovaara taas vastaavasti on aika olennainen asia, ei tainnut tällainen asia tulla talon suunnitelleelle arkkitehdille mieleen..

Mutta eipä hätää, Proffaa on tulossa haastattelemaan eräs Jenkkitoimittaja, ja hänestähän hän saa uuden uhrin.. Ei muutako hirviöseerumia tyypin olkapäähän ja menoksi! Tai, no meno materialisoituu pikkuhiljaa kun kundin olkapäästä  alkaa pukata, kehosta kohota jotain..
Mutta kyllä sitä tämän uudenkin hirviön murhaavaa mellastusta elokuvaan riittää.

Tämä juttu mikä sieltä kehosta kohoaa, siitä on tehty myöhemmin maailmalla paritkin elokuvaversiot, mutta se miten se tässä on toteutettu, on vieläkin melko uniikki idea.

Passelin pituinen, tunnin ja vartin (wanha) weirdoilu.

P.S. Tuosta leffan nimestä, sehän muodostuu sanoista Man ja Monster, niin olisiko Suomi-nimi vaikka Miehiö tai Ihmiö?

tiistai 17. syyskuuta 2013

NINJOJA!

Jo kuuskytluvun alun peplumien "stara" Richard Harrison sai uralleen uuden nousun kaheksankytluvun Ninja-buumin harmaahiuksisena ja viiksisenä herrana. Näitä Ninjailuja tehtiinkin aika liuta.. Oli Ninjan Kostoa sun muita.

Ninja Terminatorin pääjuttuna on kolmesta osasta koostuva Miekkaninjapatsas jota kumarrellaan (paljon ja usein!),  varastellaan ja löydetään.
Harrison esittää Maastopukuninjaa joka samalla värikuosilla varustetulla hupulla varustettuna mm seisoo käsillään tuolilla, heittää rapua Ninjatähdellä, viipaloi katanalla vesimelonia pariinkin otteeseen ja istuu tietenkin perinteisesti kynttilämeren keskellä miekan kanssa meditoimassa, nappaa kynttilän miekan terällekin taitavasti tärisemään. Ja tietenkin myöskin perinteisesti potku-nyrkki ja miekkamatsaa mm Punapukuninjoja vastaan monet kerrat. Mutta se mistä tämä elokuva muistetaan on tietenkin KARVINEN-PUHELIN! Sillä Richard vastaa vähän väliä puhelimeen, joka on juuri tuota Keltakissamallia. (Luuria nostaessa Karvisen silmät avautuvat ja laskiessa lurpahtavat kiinni.)  Elokuvassa onkin tahatonta komiikkaa kautta camppia rutosti, mutta tuo Kissapuhelin on ainoita juttuja jotka voi melko varmasti laittaa sinne tahallisen komiikan puolelle. No, uhkausvhs:ssiä Ninjoille eri puolille kaupunkia kiikuttavista leluminiroboteista voi olla kahtakin mieltä, mutta niitä on voitu elokuvaryhmässä pitää näppäränäkin ideana. Ai niin, puhelimista vielä: Harrisonin Ninjakaverin (vai mikä lie) puhelimessa on korvaan tulevassa luuriosassa joka kerta sidottuna jokin kangasrätti. Onko hänen tarkoituksensa se, että hän ei tunnista puhekaverinsa ääntä? Yleensä se tehdään vähän niinkuin toisinpäin, mutta Ninjamaailmassa monet asiat voivat olla ja ovatkin toisinpäin, jopa moninpäin, kuin pallomme Perustallaajan.

Ihan kivasti camppia ja kamppailuja yhdistävä Ninjailu. Mukana tietenkin myös Pahisninjan kovaa ja kähisevää naurua ja löytyypä "tietenkin"(?) elokuvasta Peruukkininjakin, vai mikä lie...

Mutta nyt mä lähden Kellariin.. Pitäis seuraavaksi katsoa Lost and Found kasari super kasi-kauhuilu Basement. Näyttää upean usvaiselta..




maanantai 2. syyskuuta 2013

Hohtavaa Roskaa

Jos edellisessä hohti vaatteet, niin nyt hohtaa koko nainen!

Devil Girl from Marsissa kaipasin ja aprikoin minkähänlainen olisi siitä Jenkkiroskaversio. No, se on vuoden -57 Astounding She-Monster. Ja mitenkäs se liittyy ja eroaa edelliseen/edellisestä?
Siinä on jokseenkin samanlainen juoni, pieni porukka mökissä Paholaispimua vastaan. Siinä ne yhtäläisyydet, eroavaisuuksia ovat kamalankökkö näyttelijäntyö, surkea kuvanlaatu ja vielä älyttömämpi juoni, eli DGFM:ssä kaipaamani roskatekijät ovat tässä kyllä kohdallaan:

Kaksi tyyppiä ja juoppo nainen kidnappaavat raharikkaan rouvan, tai neiti tämä taitaa olla, ja vievät hänet auton särkyessä erään geologin mökkiin. Siellä sitten aseilla uhataan, vastaillaan jatkuvasti puhelimeen ja sitten Hohtava Nainen saapuu mökkimestoille!
Mökkiporukoille selviää että nainen on radioaktiivisuutta uhkuva ja hohtava Avaruuspimu (päällä muodokkaan vartalon ihonmötäinen "haalari"). Katsojat ja geologi ovat tienneet ja/tai päätelleet tämän aiemmin, koska he olivat nähneet kökön tulipallon pamahtavan metsänreunaan. Katsojia tosin autetaan heti enemmän, koska heille näytetään myös Avaruusleidin kohoaminen savuraunioista.

Avaruusbeibe on kuumottava ilmestys (bimatsu ei muuten ala availemaan ovia eikä ikkunoita (kuten Devil Girlissä), hän hyppää sisään karmit kaulassa ja sirpaleet vaatteissa..) , geologilla näkyy olevan myös Hullun Kemistin vikaa, sillä hän ei näytä touhuavan kivien kanssa juuri ollenkaan, vaan hän puleeraa lähes pelkästään erilaisten liemien ja koeputkien kanssa. Hänellä onkin pieni koeputkikokoelma ja litkupurkisto mökin nurkan "laboratoriossa"(yksi pöytä.) Dialogi on aikamoista ,toinen roistoista alkaa yhtäkkiä puhumaan siitä että rikollisia vainotaan vain siksi koska he ovat marginaalinen vähemmistö, jos heitä olisi enemmän, asiat olisivat toisin. Ja ottaa esimerkiki Natsi-Saksan. "Sehän oli roistovaltio." Äijä itse ei sano suoraan, oliko edellinen väittämänsä tällaisen valtion puolustus vai kritiikki.

Mutta mökissä on onneksi maanläheinen (nimenomaan USA:n maan) geologi, mutta onko Avaruusbeibi Hyvän vai Pahan Lähettiläs? Entä hänen jälkeensä tulevat? Asian selvitessä selityksessä on kyllä melkein mammutin mentävä aukko, mutta se on sitä roskaelokuvaa...

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Gonks Go Beat (Bri-65) - Rock vastaan Pop

Tai oikeastaan Rock/Pop vastaan Balladit.

Ja tätä ei tajua. Mutta tään tajuttomuutta ihastelee. Sillä kyseessä on kuuskytluvun brittipopomituisuus Gonks Go Beat. Avaruudesta, eräältä planeetalta lähetetään eräs tollo maapallollemme selvittämään kahden maan, rockareiden Beatlandin ja popballadistien Balladislen tulehtuneita välejä. Tollo ei meinaa ensin lähteä, mutta kun hänelle kerrotaan että toinen vaihtoehto on lähettää hänet Planeeta Gonk`ille, jota kuvataan paikaksi, jossa palleropeikkopehmolelut hyppivät holtittomasti free jazzin "tahdissa", hän lähtee viivana..

Hän tupsahtaakin savupilvestä jollekin studiohiekkarannalle josta kohta alkaa kantautumaan kahden samassa keinussa keinuvan nuoren, pojan ja tytön, yhteisballadia äijän suu heilahtaa hymyyn.. (Eli Balladislessä ollaan)
Mutta kohta suu vääntyy mutruun kun Graham Bondin bluesrokki alkaa soimaan, rummuissa muuten Ginger Baker. Eli Beatlandissakin käydään tupsahtamassa.

Mutta mikä neuvoksi.. Sitten hän sivukorvalla kuulee että jossain Kaikukammiossa "asustaa" jokin Musiikkimasteri. Ei muutako sinne, ja sieltä löytyy kiiltonahkapukuun sonnustautunut hemmo, jonka kanssa luodaan vanha shakespeaarinen Romeo ja Julia-juoni, eli vanha kunnon poika tapaa tytön.

Mutta tätä ennen ja sen jälkeen kerkeämme todistaa mm valtioiden välistä sotaa, joissa pyssyinä ovat kitarat, dynamiitteina rumpukapulat ja käsikranaatteina maracassit. Ja sotiminen käy näin: vastustajan edessä keinutetaan lanteita ja kitaroita, töräytetään torviin ja heilutellaan naaman edessä rumpukapuloita ja maracasseja. So-so! Lisäksi tutustutaan tuttuihin (mainittujen Bondin ja Bakerin lisäksi mm Lulu), puolituttuihin bändeihin (Nashville Teens) ja täysiin tuntemattomuuksiin (ainakin minulle). Eräskin puolipolkkatukkablondi-laulajan voisi sanoa olevan kuin Marc Almodin helvetistä. Varsinkin nämä balladit ovat perversissä pliisuudessaan yllättävänkin viihdyttäviä. Eikä rockpuolen biisitkään kelvottomia ole, aika peruslinjaston tavaraa kylläkin.
Yksi käsittämättömimmistä musiikkiesityksistä on vankila jossa puolikaaressa soittavat rumpalit on "rangaistuksena" pantu näyttämään mitä kuvioita he yhdessä pystyvät loihtimaan. Tosin heidät kylläkin laitetaan soittamaan väsähtämiseen asti. Kivan, taidokkaan jytisevää menoa. Yhtenä rumpaleista jälleen Baker.

Lisäksi pääsemme toisenkin kerran näkemään Planeetta Gonkin, tollon unessa. Nyt peikkopalleroiden lisäksi siellä näkyy olevan myös savun keskellä Peikkopaitoihin sonnistautuneita jazztanssityttöjä jotka jytäävät kuin jatsarit pellolla. Ja peikot pomppivat ja kurkkivat..

Täyttä roskarytinää jota jälkipuoliskon rakkausteema vähän jarruttaa, mutta silti päätöntä.. päätöntä.. sekoa.. sekoa.. Ei tätä tajua..

Hullua roskailua.

Elokuva. On. Järjetön.