Whisper in the Dark (Ita-76)

Upean usvainen perhe kautta lapsi-kummitus(kartano)kauhistelu, mielikuvitusmenoa (lapsella mielikuvitusystävä, ruokapöydässäkin oma paikka), joka poseeraa lasten ja aikuisten maailman välillä, enemmän sinne lapseen, lapsiin, lapsuuteen kumartaen. Käyttövälineinä toimii erilaiset lasten leikit ja leikkivälineet, erityisesti lapsikauhuelokuvien peruskapine, keinu (heiluu kahden maailman välillä). Myös piilosilla olot, naru ja ruutuhyppelyt, ja mitä niitä onkaan, saavat sijaa elokuvassa. Yhtenä isona 'juttuna`ovat myös taikatemput, elokuvahan on myös taikatemppuilua, mitä suurimmassa määrin.

"Kaiken" yläpuolella tarinaa seuraa, tarinaa kertoo näkymättömän käden kuljettama ilmapallo.

Toimiva tarina, hiljaista sellaista.

Black Rose Mansion (Jap-69)

Kinji Fukasakun ohjaama elokuva edustaa itämaista teatteriperinnettä. Se on outo (ainakin länsimaalaisen katsojan silmissä) tummaääninen, transvestiittinen teatteridraama 'nais'laulajasta joka viettelee `Mansionin`miehiä (eräänlainen herraklubi), jotka hurmaantuvat höyryisesti häneen. Sumuinen sekä muistelukohtauksissa puna tai sinisävyinen kuvaus tukee tätä meininkiä.

Sumuisen soljuva kuvaus onkin elokuvan parasta tavaraa, yhtä aikaa seesteisen ja joutuisan juonen kanssa. Kun tämäntapainen teatteri sekä elokuvatyyli (mies esittää teatraalisesti naista) on itselle vieras, niin pääosa`naisen`esiintyminen jäi itselleni mysteeriksi sekä outoiluksi. Mysteeriksi siksi että miksi tällaiseen ratkaisuun ryhdyttiin, ihan vain perinteitä kunnioittaen, vai outoilun vuoksi. Vai jotain siltä väliltä. Tämä viimeisin tuntuu kaikkein häiritsevimmältä, vieraannuttavimmalta vaihtoehdolta. Itselleni tämän elokuvan katselussa liikaa aikaa ja ajatuksia menee näiden ulkoisten asioiden turhaankin tarkasteluun, enkä pääse niiden taakse. Miksi miehet huumaantuvat hänestä niin paljon?-kysymys jumittuu mielessäni kysymykseksi siitä, että kuinka keinotekoinen (ehkä tarkoituksellisestikin) tämä asetelma on. Tätä tukee mielessäni myös se, että uusia vanhoja miehiä laulajattaren elämästä ilmestyy vähän väliä `kuin teatterilavalle`. Kuin ennalta määrätyssä jonossa. Ja outoa on tietenkin sekin että suljetun, kaukaisen klubin tapaiseen tilaan yleensä lappaa hemmoa kuin hollitupaan.

Elokuvassa on askelmerkkeinä tunnelmaan sopivia yleislausahduksia (tyyliin, `tyynen jälkeen myrskyää`) sekä oudompia, mutta yhtä lailla toimivia heittoja ("Your love is like a futon in the closet.") Viimeksimainitun sanoo laulajan entinen mies kartanoklubin (sumean) kiiluvasilmäisille pomomiehille. Myös se että naisella on koko ajan kädessään musta ruusu (jonka pitäisi muuttua punaiseksi rakkauden saapuessa) ja hän saapuu esiintymään Mustan Ruusun Kartanoon on yhtä aikaa sekä helponoloinen että nerohko ratkaisu.

Mutta loppujen lopuksi mielenkiintoinen, monenlaisia ajatuksia herättävä, transteemaa käsittelevä teos,  teatraalista tavaraa-outoilua (=lukuisten mieshahmojen massiivinen ylinäyttely, toivottavasti ei kuitenkaan outoilua outoilun vuoksi, toisaalta elokuvaa vaivaa myös naishahmojen ja naisnäkökulman vähyys verrattuna miesvastaaviin), artsailua ja perinteistäkin juonittelua sisältävä elokuva. Eli: Yliteatraalista, ylidramaattista tavaraa, muitakin heikkouksia tosiaan löytyy, mutta myös mielenkiintoista. Toimiva ja hämmentävä paketti.  Lopussa mukaan lyhyesti tuleva toiminta autoineen, ammuskeluineen murtaa elokuvan pintaa liiaksi `tavanomaisempaan` suuntaan, tai sitten toisaalta antaa tarinalle lisäbuustia.

Slightly Pregnant Man (Fra-73)

Melko tylsästä, tyhmästä aiheesta on saatu aikaan erittäin tylsä ja tyhmä komediaelokuva. Jacques Demyn ohjaamassa teoksessa Marcello Mastroianni esittää raskaaksi tulevaa miestä kuin unessa, eikä vaimoketta esittävä Catherine Deneuvekaan kovin virkeää roolia vedä. Värikkäämmän kuin Mastroianni kuitenkin.

Muutamia raskauteen liittyviä asioita tulee esiin laiskassa, harvassa ketjussa, nyt miehiseen maailmaan sijoitettuna (tästä ei saada irti juuri mitään), Mastroiannin hahmosta (autokoulun pomo) tulee julkkis, vaimokkeen (kampaamon pomo) mustasukkaisuus käväisee vilahtamassa, tarina, elokuva raahautuu hitaasti "kliimaksiinsa", loppu"twistiin".
Jonkinmoisesta alkuideasta laahaudutaan jonkinlaiseen loppuideaan. `Muotinäytös raskaana oleville miehille'-kohtaus erottuu yksittäisenä nostona yleisestä valjuudesta, mutta ei naurata, edes hymyilytä. Ehkä hymähdyttää.

Miehisen, miehisten (tapauksia ilmenee ympäri maapallon) raskauden, raskauksien ratkaisu sisältää jonkinlaista melankoliaa.

Valju.

Aniki-Bobo (Por-42)

Yksi maailman pisimpään eläneitä, työskennelleitä elokuvaohjaajia, portugalilainen Manoel de Oliveira kuoli tänä vuonna. Aniki-Bobo on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa, ja (ajatuksellisesti, psykologisesti) pitkää ja monisyistä oli heti tämä debyytti.

Elokuvassa ei juurikaan ole aikuishahmoja. Yksi äiti käy statistina vilahtamassa, ja ainoastaan opettaja ja lelukaupan omistaja saavat aikuisista merkityksellistä valkokangasaikaa. Tämän elokuvan voimahahmot ovat lapset, tämä on lasten elokuva, elokuva lapsista. Mutta ei kuitenkaan pelkkä lastenelokuva, tarina leikkaa kaikkia ikäryhmiä ja on universaali.

Aniki-Bobo kertoo kaupungin kujilla ja koulussa viilettävästä lapsilaumasta. Mukana on leikin riemuja, koulun järjestystä, riitoja, rakkautta, yksinäisyyttä sekä varkaus että onnettomuus; Tämä "pienempi" tarina kertoo pojasta joka varastaa lelukaupasta nuken antaakseen sen rakastamalleen tytölle. Elokuvan alussa ja lopussa viitataan eräälle lapselle tapahtuvaan junaonnettomuuteen.

Elokuva on upeasti kuvattu ja rytmitetty. Varkauden tehneen ja onnettomuudesta syytetyn pojan painajaisuni alkaa `psykologisen elokuvan` perusjutulla, vesipyörteellä, jonka imussa nukke pyörii, helvetin lieskat loimuavat ja jonka keskiöstä juna syöksyy päälle.

Aniki-Bobo on lasten, ainakin aikoinaan, täälläkin omanlaisinaan, esim rosvo ja poliisi yms piiloleikeissä käytetty lorulallatus joka kaikui pitkin pihoja, puistoja ja katuja. Piilotteluleikkejä käytetään tässä sekä konkreettisena (nuken, sekä myöhemmin lapsen itsensä) että psykologisena piilotteluna (asia yritetään haudata mielen kerrostumien alimmaiseksi.) Täysin aikuismaailmaankin sujahtavaa kamaa.