sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Railroaded (Usa-47)

"Don`t give me that lovestuff." ""Who is that Mr Martin?" "He`s the guy they build jails for." John Ireland paistattelee elokuvan krediiteissä ykkösnäyttelijänä. Ja sitä hän onkin, loistavan lakoninen liero ja paskiainen. Ja se syyllinen. Itse elokuva on taas näitä `syytön mies syyllisenä`-saagoja, mutta poliisin kunnia, rakkaus ja ystävyys tulevat ensin, ja hommat etenevät tyypillisesti, mutta jämäkästi.

Oivaa rutiinia. Vähä-älyisempi, tukeva, raffimpi poliisi perinteisesti ( tällaisia miehiä on näissä aina, kummallakin puolella, poliisien ja pahiksien, pääpomoilla on sitten sitä massaa, kummallakin puolella) kuurmottaa syytöntä miestä sanallisesti ja fyysisestikin aina kun ehtii ja tajuaa, mutta se älykkäämpi alkaa epäilemään..

Oivaa, lujaa ja jämäkkää rutiinia jälleen Anthony Mannilta.

"Missä rahat ovat?" "Ekan tonnin käytin kaljaan, lopuilla ostin purukumia."



perjantai 14. heinäkuuta 2017

T-Men (Usa-47)

Anthony Mannin hyvällä rutiinilla ohjaama T-Men (Usa:n Treasury Agents) elikkä T-Miehet (elokuvan Suomi-nimi) eivät ole mitään tee-miehiä (jos eivät sitten `kova-tee-miehiä), vaan karujen ja karskien kapakoiden, kahviloiden, katujen (sekä ylempienkin tahojen) tuntijoita gangstereiden perässä.


Puoliväli-poliisisointi-gangsterointi-noir, soluttautumissaaga, jopa tanakampikin. Dennis O` Keeffe toisena `Ministeriön` agenteista. Aluksi jankuttava kertojanääni ja nopeasti vilahtavat kohtaukset veetuttavat valtavasti, mutta sitten jämäkkä juoni jytää onneksi nämä ongelmat kumoon. (Kertojan puheet antavat välillä tärkeitäkin tietoja, mutta enimmäkseen ne ovat täysin turhia itsestäänselvyyksiä ja/tai tilanteita jotka olisi voinut hoitaa lyhyemmin parilla dialoginpätkällä pois päiväjärjestyksestä. Tai yön. Mutta yhtäkaikki paremmin. Mutta mitä pidemmälle elokuva ehtii kertojanääni vähenee ja juoni jytää koko ajan kokonaisvaltaisemmin ja paremmin.) Alkujankutuksesta huolimatta elokuva kasvaa koviin mittoihin, se toimii tanakasti. Ihan elokuvan alun `luento`Treasury agentsien jaosta kuuteen osaan (elikkä sormeen) ja sitä kautta muodostuvaan oikeudenmukaiseen, mutta lujaan kuusisormiseen nyrkkiin väläyttää vahvasti tätä teemaa.


"Did you ever spend ten nights in a Turkish bath looking for a man?  Don`t". (Kohtauksesta jossa rikollista etsitään Los Angelesin Turkkilaisista saunoista. Ja kohtaus saa Suomisaunalisän, sillä yksi tutkimuskohteista on nimeltään `Finnish rocksteam baths.`

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Full Alert (-97)

90-luvulla puhuttin paljon John Woo`sta ja jonkin verran esim Ringo Lam`ista. Nykyisin ei puhuta paljoakaan edes koko Honkkaritoimintagenrestä, mikä on sääli ja surku.
Lam syöksyi ja sukelsi kaksikosta enemmän karuun katu ja vesi(!)tasoon. Realistisempaan tavaraan, mutta kyllä häneltäkin epärealistisempaa (varsinkin honkkarimaisesti ruumismäärissä), mutta mätössään vauhdikasta elokuvaa löytyi.
Full Contact (-92) on Honkkaritoiminnan perustoiminnan kulmakiviä, Chow Yun-Fatin näyttelijäjuhlaa ja loistava idearikas paukutteluälyttömyys/ja realistinenkin. Ruumiita kyllä tulee, paljon.


Lamin ohjauksista pidän kuitenkin eniten Full Alertista (-97). Se on loistava Melvillemäinen rikos ja -ihmistutkielma, ja ruumismäärä esim Full Contactiin verrattuna on lähes olematon. Mutta kun mätetään, silloin mätetään. Mutta realismi pysyy koko ajan tähtäimessä. Sekä kameroiden, että aseiden.
Juoni on perinteinen (niin pitääkin tällaisissa), väsynyt, mutta virastaan huolehtiva hermokimppupoliisi epävakaata, mutta jokseenkin kunniallista ("Anteeksi, että uhkasin perhettäsi.") `superrikollista` ja jengiään vastaan.

Elokuvan avainidea on kohtaus jossa pääpoliisin perhe on iltapimeässä leikkipuistossa. Isä ja äiti istuvat keinussa ja poika ajaa ympyrää kolmipyöräisellään. Poliisi-isä kertoo vaimolleen kuinka väsynyt hän on, kuinka ase painaa koko ajan enemmän, ja ennen kaikkea, kuinka väsynyt hän on olemaan poliisi. Me toimintaelokuvien kuvioiden syövyttämät, marinoimat, uuttamat, kiehuttamat katsojat odotamme kohtauksessa koko ajan jotain pahaa tapahtuvaksi, onhan puisto pieni valaistu läikkä keskellä pimeää valtamerta. Yhtä aikaa laaja ja pieni alue. Ei muita ihmisiä. Mutta Lam malttaa tehdä toiminnasta todellista, tavallista, arkista, seesteistä. Se on uskottavaa, näin oikestikin tapahtuisi; Perheen yhteinen hetki, ilman pyssynpaukuttelua. Kohtaus elämästä, tavallisesta elämästä.
Epätyypillisempiä kohtauksiakaan ei vedetä överiksi; Tämän rikos-ryöstöelokuvan päärikosidea on sukellus(!)ryöstö, sukeltamalla suoritettu raviradan(!) kassaholvin putsaus. Mutta kohtaus ei sisällä huutomerkkimäistä erikoisuuden tavoittelua, vaan on erittäin onnistunut ja nimenomaan kuitenkin uskottava kohtaus. Loppujen lopuksi kuitenkin `arkinen` ryöstösuunnitelma ja toteutus, arkisella lopputuloksella.

Kamera kiilaa tarkasti annosteltuna, mutta tarpeeksi pitkään, sekä rikollisten että poliisien pariin. Molempien puolella ollaan. Rikollisjengin tulitaistelu-uhrin metsähautajaiset ovat karuudessaan silmiä kostuttava näky (myös jengiläisten silmien), mutta heti perään he tappavat toisiaankin, vaikkakin se vain huomattavasti  hankaloittaa tilannetta ja yleensäkin selviytymistä ; pelkuruus-petturuus tuo kunniakoodiston mukaisen karun kuoleman.

Honkkaritoiminnan aatelia sieltä uskottavammasta päästä. Täydellinen rikoselokuva.







keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Z.P.G. (Usa-72)

Eli Zero Population Growth.
Vähän tuntemattomampi seitkytluvun saaste-ruokapula-ylikansoitus-dystopointi/mysterointi/scifailu, mutta suht toimiva terävätekstinen, terävätarinainen sellainen. Ja melkoisen minimalistinen sellainen. Minimalismi näkyy varsinkin `designissa` ja "muodissa" (mm tätä tyypillistä poolopaita ja kulttikoru- yhdistelmämeininkiä). Julmaa "designia" on robottimaisten nukkien käyttö "lapsina". Tämä (minimalismi) on (julman) toimivaa, mutta ei kestä ihan elokuvan mittaa. Juonikin on kyllä aika aukkoinen (välillä rasittavuuksiinkin asti), mutta kyllä tämä suht sujuvaa, sujuvasti seurattavaa scifiä silti on. Vaikka välillä kahlataankin campissa ja epäuskottavuuksissa. Mutta näinhän on ja käy usein scifailuissa. Näyttelemisessäkin on parantamisen varaa.


`Maailman` hallitukset-`Maailmanhallitus` kieltävät lasten synnyttämisen vuosikymmeniksi, jotta maapallon meininki tasaantuisi. (Ja/tai sorto saisi jatkua..) Mutta, elokuvan mukaan yksi pariskunta (Geraldine Chaplin ja Oliver Reed 1) saa, synnyttää lapsen. Yksikö vain, koko maailmassa?? No, tää on taas tätä elokuvaa, kohdistusta.. Sitten saa varoa, entisten, saasteiden, sun sen muine lieveilmiöiden, lisäksi lapsennappaajia jne.
Elokuvan lopussa taitavahkosti toivoa ja tietämättömyyttä. Tulevaisuudesta, ja menneisyydestäkin.


-Suht onnistunut seitkytlukuscifailu,  josta kuitenkin puuttuu se kaikkein pistävin, terävin kulma.

-Pienimuotoisuus on elokuvan piriste ja rasite, voima ja taakka, mutta jää kuitenkin onneksi enemmän piristyksen puolelle.

P.S. Kaupungin jatkuva, lähes läpinäkymätön savusumu on melkoisen tehokas, taloudellinen, mutta samalla myös teatterilavamainen ratkaisu.

1) Chaplinin ja Reedin hahmojen ammatti on oivallisesti keksitty, he kuuluvat  museon näyttelijäporukkaan, jotka mm esittävät vanhan ajan arkea auton tankkaamisineen, tietyömaineen (lapioilla kaivetaan kuoppaa), hammaslääkärissä käynteineen, ruokailuhetkineen, pettämisineen...

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kirjava Satama (Usa-44)

Howard Hawksin ohjaama natsinarrausleffa ei ole (merkitys)tasoltaan Casablancan luokkaa, eikä yllä myöskään Casablancan loistavaan lokaatio ja näyttelijätöiden monipuolisuustasoon, onpahan vain pirun hyvä ja onnistunut seikkailu.


Humphrey Bogart on nyt kyyninen kapteeni joka pienellä laivallaan tekee mm maksullisia kalastusreissuja turisteille sun muille Martiniquen saarella toisessa maailmansodassa, Vichyn hallituksen aikaan ja "komennossa", ja Lauren Bacall esittää paikalle saapuvaa taskuvaraskaunotarta. Kapua pyydetään salakuljettamaan muutamia ihmisiä pois saarelta, mutta hän kieltäytyy toistuvasti. Mutta raha, nainen ja kunniakoodisto lopulta vie voiton ja hankkeeseen ryhdytään..


Erittäin toimiva salakuljetusseikkailu, josta kuitenkin se ihan korkein `klassikkous` puuttuu. Hawks halusikin tehdä elokuvan Hawksin mukaan (myös monien muiden) ystävänsä Ernest Hemingwayn huonoimmasta romaanista To have and have not. (Myös elokuvan aluperäinen nimi.) Lisäksi elokuvaa on käsikirjoittanut William Faulkner. Hawks, Hemingway ja Faulkner saman elokuvan kimpussa! (Faulknerhan käsikirjoitti myös Hawksin Syvää Unta..)
Bogie jättää jälleen natsit nuolemaan näppejään ja elokuva sisältää monia legendaarisiksi muodostuneita lausahduksia, mm viheltämiseen liittyen. Tämä dialogipuolikin jää tietenkin ja tottakai jälkeen Casablancan vastaavasta.
Klassikkokamaa elokuvassa vastaavasti ja ehdottomasti on se että parikymppinen Bacall ja reilusti nelikymppinen Bogart rakastuivat tulisesti kuvausten aikana ja siitä suhde alkoi. Ja tämä rakkauden rähinä, kähinä ja sähinä totisesti kuohuu ja kiehuu kankaalla. Kiuas kihisee, valkokangas höyryää, savuaa, palaa ja sulaa. Burnin` hot couple!

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Drunken Tai Chi (1984)

Perhe polttomurhataan, melkein kokonaan tapetaan. ("Your father cremated himself to save the cost of a coffin." Sanotaan julmasti kitsasisästä.) Yksi kostajapoika perinteisesti kuitenkin jää jäljelle.. Häntä esittää Donnie Yen ekassa roolissaan, roolinimenäkin on Donnie. Elokuvan eka varttitunti ensin kuitenkin pelleillään polkupyöräpöljäilyn (luulin että tulee polkupyörä kung fua [tai tai chi`tä], mutta tuleekin parin sekunnin polkupyörä- keppi-"turnajaiset") ja suolasäkkisekoilun sumassa. Sekä läski-kung fu`n.
Kung fu-komedia(!) jatkuu tästäkin kuitenkin komediana, pöljänä, pösilönä, vaikka itse aihe onkin julma. Vähän vähentyen kuitenkin. Pojasta tulee talttahampaisen nukketeatterimiehen `avustaja`. Nämä nuket ovatkin aikamoisia: Ne matsaavat ihmisetkin kumoon nyrkeillään, tulillaan ja tappuroillaan. Tupakoivatkin. Mustettakin ne ruiskuttavat. Ja `striptease`-nukkekin löytyy.. Eli, mitä mä pöljäilen, pelleilyhän vain pahenee, kun uusavuton matsaaja mm yrittää siivota jne uuden isäntänsä talossa..
Mutta matsaajahan on aina matsaaja, ja huumorikin joutaa nyt hyllylle, jos ei kokonaan kaappiin ja alkaa `armoton` Tai Chi harjoitusjakso. Sillä nukketeatterimies on myös Tai Chin taitaja..
Taidokkaan ihmisnukke-kung fu-tai chi-discotanssiesityksen (myös Yen) jälkeen onkin aika lopputaistoon...

Vähän erilainen pöljäilymatsailuelokuva, mutta samalla kuitenkin aika perinteistä pelleilyä. Tämä jako tekee leffan yllättävänkin katsottavaksi. Matsauskohtia aika vähän, mutta lopputaistot ovat tymäköitä. Mitään `juopunutta tai chi`tä` ei elokuvassa ole mikäli sellaiseksi lasketa nukketeatteriäijän lukuisia juopottelusessioita, sillä hän on jo enemmän juoppo kuin Tai Chi- matsausmestari.


torstai 29. kesäkuuta 2017

So evil, my sister aka Psycho sisters aka The Sibling (Usa-74)

Siskokset sodassa keskenään. Tai pikemminkin, paremminkin pahuus puhuu ja hulluus huojahtelee, kun toinen sisko alkaa huolehtimaan hulluuteen asti (mielisairaalassakin on oltu, kuten näissä kuvissa kuviona usein on) hermoromahtaneesta siskostaan, jonka mies on kuollut auto-onnettomuudessa..

Hyvää näyttelemistä (Susan Strasberg, Faith Domergue) tylsässä, tasapaksussa trilleritaaperruksessa. Muutama säväyttävämpi kohta.

Älä sekoita vuoden-98 Psycho Sistersiin. Se on `sitä kauhua.`

tiistai 27. kesäkuuta 2017

His kind of woman! (Usa-51)

"I think you are in trouble." "Everybody`s in trouble."

Kaksi kovaa kaappia, ladonovilla varustettua kaappia ja kovaa näyttelijää Robert Mitchum ja Raymond Burr ottavat mittaa toisistaan tässä `Howard Hughes presents` ja John Farrowin  (Richard Fleischer viimeisteli) ohjaamassa elokuvassa. Mitchum on kovan onnen peluri ("I`m international player" "Who isn`t?") ja Burr kovan luokan ja onnen gangsteri ("Where do old gangsters go to die?"). Mutta kaikkein kovin on Vincent Pricen esittämä Hollywood-tähti, joka on myös eksentrinen metsästäjä, huipputaitava sellainen.. Ja josta kuoriutuu myös oikean elämän taisteleva sankari ja seikkailija joka valloittaa maat ja meret. Price on hillittömässä osassaan absoluuttisen upea.

Itse alkujuoni on kovinkin tuttua huttua: Peluri lähetetään Meksikoon rahakuorien kanssa pikkuhiljaa tietoja tiputtelevaan tehtävään, Ja tuttua puuroa on myös se, että hänestä halutaan eroon. Tämä on se pääpointti, pääruoka, pääpuuro. Mutta tämä pääjuttu ei tietenkään niin vain onnistukaan, sillä mukaan mahtuu naista (Jane Russel), ja eniten kapuloita gangsterien rattaisiin laittaa juurikin tuo mainittu Hollywood-stara. Pakko vielä mainita, että Price on aivan valloittava, huikea `suu hymyssä, viitta hartioilla, aseet tanassa`-tehopakkaus-sankarina. Ja kyllähän Mitchum itsekin on kova vastus.

Elokuvassa on pieni notkahdus puolenvälin jälkeen, mutta sitten alkaa tuo Pricen bravuuri joka nostaa elokuvan vallattomaan vauhtiin, Mutta kyllä tämä absolutisti (! tästä väännetään dialogia "Champagne only for big occasion"-tyyliin) ja seteleitä silittävä(!) Peluri ja Nainen toisensa saavat. (Housuja silitetään sitten kun ei ole rahaa.)

Mukaan on näppärästi saatu muistinmenetysmyrkkyä, plastiikkakirurgiaa ja piruilua elokuvan pituudesta. Price kysyy oman seikkailumiekkailuelokuvan esityksen jälkeen: "Well, what you think about the picture?" "It was fine. It was just a little long. About an hour and a half." His kind of woman kestää kaksi tuntia. Itse pelitapahtumissakin tapahtuu: Kun pelin pääjehu laittaa satasen sisältävän `leatherin` (lompakon) pöydälle, niin Mitchum laittaa saman summan sisältävän `leatherin` eli kengän pöydälle.

"They tell me you killed Ferraro. How did it feel?" "He didn`t say"

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Päätöspeli - End Play/ Endplay (Australia-76)

Laahaava, jaaritteleva ja umpipitkä (melkein kaks tuntia) autralialaisjännäri. Paikkakunnalla on tapahtunut murhia jo pitemmän aikaa, mutta selvyyttä ei ole saatu. Elokuvan "huikea oivallus" ja poliisien päänsekoittaja (ja katsojalle kahden tunnin torkut) on se että kahta veljestä aletaan epäilemään näistä teoista. Mutta voi kehvatsu, minkä mysteerin tekijät tosiaan ovat kehittäneet: toinen veljeksistä ei ole kotona kovinkaan usein, on merimies, ja toinen on siellä, mestoilla koko ajan, hän on pyörätuolipotilas. Mutta hän harrastaa jousiammuntaa. Siinäpä poliiseille pähkinää ja probleemaa purtavaksi!

Veljesvittuilua, veljesvihaa, pyörätuolia, jousiammuntaa, keskusteluja, keskusteluja...  Ainekset trilleriin, tuli lättänä kakku, laiha liemi.. Pitkä liru...

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Run, stranger, run (Usa-73)

No, näköjään Stranger-teema jatkuu..
Olen `aina` pitänyt seitkytluvun alun Usa:laisista `drifter`-kulkija-elokuvista, jotka alkavat ja päättyvät ´driftaajasta`, kulkijasta kertovaan melankoliseen kantribiisiin. Tässä tapauksessa elokuva nousee vielä pari pykälää paremmaksi, kun elokuvan loppupuolella mukaan tulee kunnon kauhua. Se saa elokuvan palikat paikalleen lopullisesti. Ja se ei ole päälleliimattu teho ja loppukeino, vaan kuuluu sen synkkään ja sumuiseen (meri)maisemaan. Koko kaupunki, koko elokuvan alkupuoli viittaa tähän. Epäuskottavaa kyllä, mutta tehokasta.

Ron Howard(!) esittää mustatukkaista(!) ja mustatakkista, aikoinaan adoptoitua (tai pikemminkin siirrettyä) nuorta miestä joka tulee selvittämään merenrantakaupunkiin mystistä menneisyyttään; täältä pitäisi löytyä äiti ja isä. Tai ainakin tietoa heistä. Howard esittääkin tätä surusilmäistä pitkäpoplarista (asukokonaisuus adoptioisän, matkasaarnaajan perua) yllättävän hyvin.
Äiti löytyy yllättävänkin nopeasti, mutta isämysteerin selviäminen menee ihan elokuvan loppupuolelle. Sillä paikkakunnalla on ollut, on paraikaa ja tulevaisuudessa useita mystisiä murhia ja katoamisia. Tämän sumuisen kierteen mutkallemeno ja aukeaminen on toteutettu maltilla ja loppupuolen purkauksilla ja shokeerauksilla.

Elokuvan on ohjannut ainoana pitkänä fiktionaan teatteri-tv ja elokuvanäyttelijä Darren McGavin, kirjoittanut mm Enter The Dragonin ohjaaja Robert Clouse. Heidän yhteistyönsä, yhteensovittamisensa Run, stranger, run`issa on toimivaa. Elokuvassa on oudon onnistuneita heittoja: Oscar-voittaja (Hud - Lännen kapinallinen)  Patricia Neil esittää äitiä ja Tessa Dahl hänen tytärtään. (Oikeastikin äiti jä tytär, isä Roald Dahl.) Laulaja-näyttelijä Bobby Darinin rooli elokuvassa on jollain lailla sekä turha, ja jos ei nyt aivan täysi, niin kuitenkin täydentävä. Darin kuoli muutama kuukausi elokuvan valmistumisen jälkeen.

Run, stranger, run on outo, onnistunut merenrantakauhuilu, ei aivan niin outo ja onnistunut kuin esim Messiah of Evil (myös-73) tai Dead and Buried (-81), mutta uiskentelee perässä..

P.S. Elokuva tunnetaan myös nimellä Happy Mother`s Day, Love George.


lauantai 24. kesäkuuta 2017

Honeymoon with a stranger (Usa-69)

Vaimo saapuu Italiaan uuden (tunteneet kolme viikkoa) rikkaan (vaimon sanoja vääntäen `ei varakas, vaan rikas-rikas,  rich-rich`) miehensä kanssa vanhaan, miehen omistamaan linnaan. Miehellä on kuulemma plantaaseja (joissa ei ole käynyt) ympäri maailman, ja ei hän ole koskaan käynyt tässäkään linnassa!!?? No, eka yö on kiva, mutta aamulla nainen huomaa että mies on häipynyt. Ja häipyykin pariksi päiväksi. (Ekana yönä elokuvassa suukotellaan ja lähistölllä olevan tietyömään räjäytykset täristävät taloa ja paria [`What a kiss!`],[ tämä räjäytysteema muutenkin jaottaa elokuvaa hyvässä ja pahassa, hyvässä draamassa ja huonossa huumorissa], sitten tämä häipyminen ja poliisit paikalle..) Ja kun poliisipäällikkö on talossa paikalla, niin mies palaa paikalle, mutta on eri mies... `He´s mad, man is absolutely mad!...Or you think I am?"- "Inspector, this woman is mad, very mad.." Tässäpä on Inspectorilla täräyttävä probleema, kun vaimo (I`m not a woman, I am a wife!) vielä pyytää Inspektooria heti illalliselle, ja äijä suostuu..

Mutta puolivälistä lähtien vähän kaikki iskevät huijaus ja totuuskortit pöytään. Tämä tv(!)-tuotamto on kovaa kamaa ja kaartia: kuuskytluvun loppu, seitkutluvun alku oli amerikkalisen tv-trillerin, välillä kauhun, kulta-aikaa. ja tämä tuotos sujahtaa siihen ajanjaksoon ja genreen loistavasti: Meininki on mystistä ja Vaimoa esitää Janet Leigh, Inspektooria Rosanno Brazzi ja miehen sisarta Barbara Steele! Leigh loistaa.. Ja Brazzi yllättävän hyvä Poliisipäällikkönä. Häntä olisi voinut, pitänyt käyttää gialloissa, italocrimeissä.. Ja perinteisen hyvä on myös Steele sekosiskona. Ja hulluuksia ja huijauksia heitellään puolelta toiselle! Pari totuuttakin. Hyvää lankakerää kehitellään.. Käännöksiä riittää, mutta ei liikaa, juuri sopivasti. Loppu "yksinkertaisessa" ratkaisussaan nerokas. En mä tätä tosiaan kauhuksi kutsuisi, mutta tanakaksi trilleriksi.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Suviyön Salaisuus (Suomi-45)

Luulin tämän olevan leppeä, lempeä ja leppoisa Suviyöelokuva, kun nyt  Juhannuksena vielä tv.ssä esitettiin. Ajattelin että Suviyön Salaisuus on joku kesän luontomystiikkaan liityvä juttu. Mutta tämähän olikin melkoisen Synkkä Salaisuus, ja koko elokuvakin suht synkkää tavaraa: on Helsingin huithapeli-jokakesäuusityttö-naistenmies-ylioppilasta, joka palaa kesäksi kotikonnuilleen ja juuri hänen aiheuttamaansa synkkää salaisuutta (naisen syksyhylkäys, joka on johtanut itsemurhaan), papin salasuhdetta, kaikenlaisia rahaongelmia. Muutenkin pikku kylä ja kirkko on epäuskottavasti esitettynä muka kaikenlaista peittelyä ja salaisuuksia täynnä. Mutta kyllä sitä leppoisuutta ja lempeäkin on lopussa luvassa. Hieman huteran epäuskottavasti esitettyä sekin. Tätä huteruutta aiheuttavat hutera käsikirjoitus, hutera toteutus, hutera ohjaus (Eino Karin ensi ja ainoa ohjaustyö), huterat näyttelijäsuoritukset. Huteruutta horjuttavat änkyrävaaria, mutta oikeudenmukaista sellaista esittävä Topo Leistelä ja pääosanaista, taloon tulevaa piikanaista, orponaista, esittävä Aija Vilanto on ihan ok hurmaavana, kesän kukkeana, hauraana, mutta hyvänä ihmisenä. Vilanto ei tehnyt kuin kaksi elokuvaa. Ihan ok:oita ovat myös Erkki Uotila jäykkäpappina, mutta tietenkin hyvänä sellaisena, sydän sykkii ja löytyy, ja kyllä hulivilipoikaa esittävä Eero Esko (myöhemmin Esko Saha) on roolissaan jonkinlainen. Suomielokuvan peruskaura, rehdit ja rehevät renkiroolit tekevät elokuvasta edes vähän sympaattisen, Vilannon hurmaavan/hauraan roolin lisäksi. Mutta yleensä näyttelijätyöt ovat ulkoaopetellun kankeita. Näin on kysymys näillä edellä luetelluillakin, mutta heillä hieman vähemmän jäykkiä. Huumorin, huumorihahmojen lisääminen olisi tehnyt elokuvalle hyvää ja terää. Nyt on kuin raskas matto lepäisi lähes koko elokuvan, tarinan päällä.

Elokuvan juoniläjä, juonikasa on nimenomaan epäonnistunut, epäuskottava mössö, massa; Kanttorin orpotytär, nuori nainen tulee taloon piiaksi ja törmää heti, jo matkallaan taloon, tähän hyvään, mutta jäykkään pastoriin. Talo on täynnä pahuutta, peittelyä, salaisuuksia, vähän hyvyyttäkin, kuten koko kyläkin. Kuten on jo tullut mainittuakin. Mutta  elokuva itse on se varsinainen toistaja, tukkija ja täyteenahtaja; pieni kylä, vähän ihmisiä, paljon pahuutta. Tämä olisi voitu toteuttaa paremminkin (esim edes pienen pienellä kieliposkisuudella, satiirilla, mutta eihän sellaiset oikein olleet senaikaisen Suomielokuvan `valtteja`), mutta nyt se jää tosiaan tukkoon. Jonkinlaista camppia elokuvasta ehkä löytyy, mutta sekin kovin kuivaa. Sitten seuraa kodinperustamisrahojen ihmettelyä, orpokodin perustamissuunnitelmaa, ristiinrakastumisia...

Mutta kyllä tämän ajan ja surkean sääntappajana kertaalleen katsoo. Pieniä ilon pilkahduksia silloin tällöin, lopussa lempeä.

P.S. Elokuvassa on Masa Niemen (tässä krediiteissä aidolla nimellään Martti Niemi) sekä Ritva Arvelon debyyttiroolit. Niemi vilahtaa nopeasti pari lausetta pamauttavana kauppiaana ja (kreditoimaton) Arvelo näkyy  pari kertaa ilmestyvänä uniaaveena!!

torstai 22. kesäkuuta 2017

Blood Feast (Usa-63) Blood Diner (Usa-87)

Vuosi 1963 oli hyvä, historiallinen vuosi. Silloin ilmestyi ensimmäinen varsinainen, `virallinen` splatter-elokuva, legendaarisen Herschell Gordon Lewis`in (RIP) legendaarinen Blood Feast. Se oli ja on ihan mukavan suttuinen (liikaakin) ja ihan mukavan huonosti näytelty (liikaakin) muinaisen Egyptikauhun tuonti viiskytluku-kuuskytluku Amerikkaan. Hyvää elokuvassa on pää"egyptologin"/ ruokaloitsijan Fuad Ramsesin (Mal Arnold) raivoisa isosilmä-kulmakarva"näytteleminen", kökkö dialogi eikä elokuvan historiallista arvoa ja merkitystä tietenkään käy kiistäminen.

Onkin hienoa huomata kuinka hyvin Jackie Kongin ohjaama komediaversio on jäänyt mieleeni. Ja huomata (jälleen), kuinka hyvä se useilta osiltaan on. Vaikka edellisestä katsannosta on vissiin parikymmentä(!?) vuotta, niin monet pienetkin yksityiskohdat, ihan joitain ilmeitä myöten, olivat jääneet mieleeni.
Blood Diner on siis Blood Feastin jälkeläinen parissakin mielessä: Alkukertomus tapahtuu vuonna-63; Murhaaja ("armed with meatcleaver in one hand and his genitals in the other.", radion uutisselostaja selostaa) mellastaa lähiössä. Ja kertoo `muinaiskauhupalvonnan` pikakurssin erilaisine esineineen kahdelle sukulaispojilleen. Ja kuolee... Kuten `Feastissakin  ("Egyptian feast!"), tässäkin on kyseessä ruokatoiminta ja muinaisjumalattaren palvonta ja nostatus.
20 vuotta myöhemmin pojat nostavat enon haudasta (luurangon aivot ampaisevat, lentävät kallosta heti esiin,ovat siis säilyneet!!) ja pojat perustavat pikaruokalan uudella otteella. Tästä muodostuu "maittava" kauhukomedia `Mitä ne oikein syöttävät siellä (vege!!!)ravintolassaan` - `Purkissa olevat aivot (vahvistettuina silmillä ja puheäänellä!!) antavat käskyjä (jopa puhelimitse!!)`-"genreillä" sekoitettuna. Lisättynä Frankenstein-hirviöttärellä-Jumalattarella.

Nyt näytteleminen on kautta linjan taidokkaan kieliposkista, Jenkki-ruokakulttuurista väännetään raivoisaa, splättäistä vitsiä (vegetaristit syövät innoissaan tietämättään [ihmis]lihaa) ja elokuva  yhdistää kumman onnistuneesti viiskytluku ja kasariestetiikan 80-luvulle. Varsinainen splatter tyhmää, typerää, toisteista erästä kädetöntä (kaikin, kaksin puolin) autokuskikohtausta ja loppua lukuunottamatta. Mutta satiiririsplatterina, splattersatiirina elokuva toimii.

Mukana myös topless-aerobic-cheerleader-massacrea (massacre-miehellä Reagan-naamari) ja wrestlingiä Little(?) Jimmy Hitleriä(!) vastaan. Ja Dino Lee `King of white trash` rokkaa keikalla. Bändissä kaksi natsikitaristia ja kaksi natsisaksofonistia(!) tekevät heiluntakoreografiaa!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Le Pont du Nord (Ranska-81)

Ohjaus: Jacques Rivette

Uni ja peli, uni ja aarre...

`Toisilleen tuntemattomat`, kaksi eri-ikäistä naista (oikeasti elokuvamaailman `ulkopuolella` äiti ja tytär, Bulle ja Pascale Ogier), salkut, lehtileikkeet ja - konkreettiset - kompassit ja kartat kulkevat pitkin poikin Pariisia miehen (Pierre Clementi), miesten perässä. Naiset ovat välillä miesnimisiä, välillä naisnimisiä ja useiden miesten nimi on Max. Maximum Security.
Elokuva on uniikki fantasian, sadun ja salaliittojen sekoitus. Ja jonkinlaisen gangsteroinnin. Pelin, terrorismin ("Real life is reign of terror.") ja vankilan muistelus ja selvitys. Avainsana on Peli.
Le Pont du Nord on pelimäinen, rivettemäinen elokuva joka saattaa yhteen nämä naiset ja soppa syntyy. Hiljaisella tulella, hyvä tulee.. Elokuva perustuukin erääseen vanhaan lastenpeliin ja tämä yhdistelmä peli, kompassi, kartat, siitä muodostuu muheva mielen, miehen, naisen, kompassin, kartan kartoitus. Mielen peli.
Vanhempi naisista on ollut vankilassa, juuri aamulla vapautunut, ja joutuu nyt (ja aina?) elämään kaduilla, kodittomana, vailla minkäänlaista asuntoa, paitsi ulkotilat, ulkoilma, koska hän ei pysty hengittämään sisätiloissa.

Elokuva tapahtuu lähinnä Pariisin rakennustyömailla ("He ovat purkaneet sen." "Jos he rakentavat sitä uudelleen.") ja joutomailla. Eräälläkin sellaisella on hylätty kirkko majakkana maisemassa, pelin osana. Muutenkin elokuva `elää` jonkinlaista joutoaikaa, ennen jotain. ("Luonto on menneisyydessä." ja saasteista sanotaan: "Savua ilman tulta.") Pariisin patsaat ovat paksussa roolissa elokuvassa, tarinassa.

Le Pont du Nord on kuitenkin aarteenetsijöiden elokuvaa, pelimaailmaa jossa `suoritetaan tehtäviä.` Vastaan tulee esim kipsikätistä veitsenheittäjää ja tultasyöksevää liukumäkilohikäärmettä.

`Unen, aarteen, pelin loppu?`

torstai 15. kesäkuuta 2017

Slaughterhouse Rock (Usa-87)

Pahuuden pilvet tuovat yhä pahempia painajaisia nuoren miehen mieleen ja `arkeen`, pian muutkin niitä näkevät: Hirviön hiippailuja, palavaa sänkyä, goren kouraisuja: kiduttajakenraalia, rottia, rocklaulajaa...
Nämä pilvet tulevat `lakkautetulta, lopetetulta` vankilasaarelta, oikein Alcatrazilta, ja nuori mies näkee unia, tosia kaikista(!?) siellä kuolleista henkilöistä! Joten alkujunnauksen jälkeen lähdetään porukalla selvittämään saarta ja sen mysteereitä...
Siellä sitten hidastetutusti törmätään siellä kuolleen rock-laulajattaren (Toni Basil) auttavaiseen haamuun ja miehen veli muuttuu kannibaalimonsteriksi..


Tämä Teurastamo-Rock, Vankila-Rock on kovin kuivakkaa menoa. Odotin edes `ei kai vain`- tyylistä , kauhujatkoa lupaavaa latteaa lopetusta, mutta loppu oli sitäkin surkeampi, latteaakin latteampi. Litistynyt, latistunut, lössähtänyt, lässähtänyt pannukakku.


P.S. Devo-yhtyeen musiikki piristi pikkuisen.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

When the cat comes... (Tsekkoslovakia-63)

Kaupungin jokapaikanhöylä-vanhus kertoo koululaisille tarinaa siitä kun hän oli haaksirikkoutunut kummaan kaupunkiin. Siellä hän törmäsi Dianaan, maailman kauneimpaan naiseen ja aurinkolasipäiseen kissaan.. Kissan`silmiä` ei saa ottaa pois, mutta ukkopa otti. Ja kadotti, menetti Dianan...

Mutta kohtapa kaupunkiin tulee sirkus jonka mukana ovat `Diana` ja aurinkolasikissa. Sirkuksen johtaja on ihan ukon näköinen.
Sirkusesitys on pitkä,  valtava visuaalinen ilotulitus: Kengät, housut, takit, hatut lentävät, liikkuvat yhdessä ja erikseen, maassa ja ilmassa, ilman kehoja. Taikuri leipoo kakun päässään savuavassa silinterissä, kengät hyppäävät narua, potkivat palloa, tirehtööri-kapellimestari johtaa ilmassa leijailevaa gramofonia.. Jotkut hahmoista edustavat kaupunkilaisia: Yhdellä on päänään elokuvakamera, toisella kiikarit. Ruumiiton vaatemies ampuu kiväärillä, jousipyssyllä `linnun.` Esityksen lopussa trapetsilla istuva Diana ja kissa muuttavat kaupunkilaiset eri värisiksi; Uskottomat keltaisiksi, valehtelijat violeteiksi, rakastuneet punaisiksi... ("Wow, and how?!")

Loppu tähän visuaalisuuteen verrattuna vähän laskusuunnassa, mutta korottaa yhteisöllisyyttä. Enemmän ehkä aikuisten elokuvaa, aikuisten fantasiaa pettämisteemoineen sun muineen, mutta lapset lähes kollektiivisesti tässäkin, tämäntapaisessa tarinassa taas toimijoita, pyhiä, puhtaita, viattomia.. Mutta onhan siinä mukana totuuden tilkka.

torstai 8. kesäkuuta 2017

The Witch`s Mirror (Mexico-60)

Tää on näitä `hullu tohtori yrittää luoda onnettomuudessa ruhjoutuneelle vaimolleen uudet kasvot, uuden ihon.`Mutta miehen surmaama ex-vaimo kummittelee, tämä vie elokuvaa pikkuisen pois tavanomaisuuden suosta. Kummitustalokikkoja riittää, mutta ne puolustavat kyllä paikkojansa. Harvinaisempi idea on savuavat kukat.

Lopun "yllätys"käännesuma vähän haukotuttaa. Yhtä käännettä jäin kuitenkin kaipailemaan.

Kauhun ja sadun ei ihan onnistunut yhtälö. Lopussa paljon pikkukivoja, kökön kekseliäitä pikku-goregageja.


P.S. Vielä tulossa joskus arvio erittäin hyvästä Mexi-kauhuelokuvasta, `Ihmissusi pianistina`-saagasta Man and The Monster (-59). Tanakka, tunnelmallinen.

Brainiac (Mexico-61)

Jälleen erilainen ja harvinainen, poikkeuksellinen kauhuelokuvan aloitus. Kyseessä on kauhuelouvan eräs perusaloituksista, Noita Roviolla. Mutta nyt samaan aikaan taivaalla lentää meteori. Ja Noitahemmo (tämäkin poikkeuksellista) uhoaa ja uhkaa tulla takaisin kun meteori seuraavan kerran jysähtää maahan..

Ja näin käykin. Taivaasta tipahtaa metrin mittainen pahvikivi. Ja siitä syntyy!: Pukupäällinen, monimetrikielinen, letkukätinen ja vuohennammainen hirvitys. "Normaalisti" hän on paroni joka lusikoi linnassaan aivoilla täytettyä, jalokivin koristeltua uhrimaljaa.. Tämä tosin tapahtuu elokuvan lopussa.

Eli: Tuo ensimmäinen kappale tapahtuu suht nopeasti elokuvan alussa ja tuo toinen kappale lopussa, välissä pitkä, tylsä, löysä haahuilu.

The Curse of The Crying Woman (Mexico-60)

Kerrankin kauhuelokuva jossa vieraille sanotaan heti että "kartanon täti" on noita ja(!) vampyyri, ja he uskovat sen! Ja pakkohan se on kun faktat lyödään heti pöytään. Ja selviää jopa sekin että kartanoon saapuva nainen on itsekin noitavampyyri! (Tätä ei hän ennestään tiennyt, luulisi JOTAIN merkkejä olleen ilmassa). Ja hänet on kutsuttu koska "nyt on määrätty, erikoinen yö ja sähköä ilmassa" ja että he keskiyöllä yhdessä laittavat maailman sekaisin.. Vaimon miehen vois heittää vaikka Hornan Tuuttiin (olis hyvä nimi esim chilijäätelölle). Mutta suostuuko hän, vai panee voimille vastaan?...


Vaikka 80-minuuttiseen kauhisteluun on runnottu Noidat, Vampyyrit, Voodoo ja Ihmissusikin ja kaikki kauhukrääsä mitä kuvitella saattaa: Huonokuntoinen kartano, Rujonaama-Köyryselkä- Jalkapuoliapuri, Vinttihirviö, Kidutuskellari, Hurjat Hurtat, Kynttilä Pääkallossa, Soihdut, Kellotornit ja Lepakot, Kellot, Peilit, Taulut, Sortuvat Kulissit, Ukkoset jne jne!! niin elokuva ei muodostu roskaiseksi sekamelskaksi ja sotkuksi vaan kaikissa näissä on eräänlainen kansatieteellinen pohjavire.


Öinen taivas täynnä silmiä ja Itkevän Noidan mustat silmämunat ovat näkemisen(!!) arvoisia ilmestyksiä.


Melkein pirun hyvä, mutta valitettavasti väärällä tavalla pitkä ja kliseinen linnanhajoitus- loppukohtaus romutti "ansiokkaasti" elokuvan tehoja.

Bandh Darwaza (Intia-90) Purana Mandir (Intia-84)

Bandh Darwaza: Perheen äiti on vähän vehdannut Noidan kanssa. Vehtaus tässä tarkoittaa sitä, että Noita taikavoimillaan, saattaa naisen raskaaksi. Saattaa siinä naisen miehelläkin olla "sormensa" pelissä. Mutta parikymppisenä tyttö on luovutettava Noidan pomolle, Mahtivampyyrille.
No, näinhän tietenkin käy ja ei käy, koska tyttöä noidutaan ja riepotellaan pitkin poikin. molemmille puolille. Edes sun takas. Tytön isä pistää raivoisasti vastaan, äiti on jo kuollut noitumisten ja taisteluiden tuoksinassa..


Tykkäsin yllättävän paljon. Vampyyri on mukavan mahtavan massiivinen, oiva otus; karjunta kovaa, kädet vispaa. Askeleet ovat pelottavan pitkiä. Hänessä on muutenkin ihan pelottavaa presenssiä. Lisäksi tämän pystykaulus-viittavampyyrin luola on mainitsemisen arvoinen; Tätä antiikki- keskiaikadesignluolaa hallitsee valtava lepakkopatsas. Dracula myös tuhotaan uniikisti itse Äijjään koskematta, tuhoamalla juuri tuo edellämainittu patsas. Mukavasti campin puolelle menee taas Vampyyriäijjän hevosvaunut(!) joita taas hallitsee pahvinen pääkallo ja ristikkäisluut. Äijjän merkki, logo.
Pelottavaa presenssiä on myös Michael Jackson-"lookalikessä" "voicelikessä", pienessä pipopäämiehessä, palvelijassa, "funny" sidekickissä, joka pitkin poikin elokuvaa nykii, vitsailee, "laulaa" ja "tanssii." Tämä välivitsailija on ihanan rasittava seurattava, ihanasti hermoja repivä ja riipivä hahmo.


Kyllähän tässä Bollywood-elokuvana on tietysti niitä lauluja ja tansseja. Liittyvät lähinnä kaipauksiin, rakkauksiin tai eroihin. Jopa kilttiin seksuaalisuuteen, lauletaan mm että "jokainen sadepisara hyväilee kehoa." Mutta eivät kauhuun. Mutta itse kauhua elokuvassa on jopa yllättävän paljon. (Ja tietenkin sitä pituutta, Bollywoodissa kun ollaan.)


Purana Mandir: Tämäkin on Perhekauhua, Kirous on perheen päällä. Ja perheen tyttö, nuori nainen lähtee ottamaan asioista, kirouksesta selvää (ja varsinkin tekemään selvää) Kirouksen alkulähteelle, Kartanoon..


Tämä on huomattavsti verisempi ja jopa "seksikkäämpi" kuin Bandh Darwaza, ja vaikkakin on myöskin täysin toimivaa kauhua, pidän Darwazasta enemmän. Sen tunnelma on tiukempi mutta myöskin suvantoisempi, leppoisampi aina välillä. Pidin tästä jaosta.
Mutta Hirviötoiminta on tässäkin todella tanakkaa; Aikoja sitten Hirviön pää ja muu keho haudattiin eri paikkoihin, mutta kyllähän ne nyt tietenkin yhdistyvät. Ja yhdisyvät voimalla! Kartanokauhun ikonit ukkoset, vertavuotavat taulut ja suihkut, noidutut pyörätuolit ja käytäväörinät on tässä tehty ja tuotu hyvin intialaiseen kauhumaailmaan. Komeaa fantasiakauhuilua löytyy tauluntakaisesta, palatsinsisäisestä metsästä ja kiltistä camppailusta voisi mainita sen, että suihkussa käydään vaattet päällä. Muita "outouksia" ovat esim konkreettisesti kädetön kyläpomo ja "intiaaniheimoa" johtava huonohampainen bandiittipomo.


Tätä pidetään `yleisesti` parhaana Bollywood-kauhuna, mutta mulle ei aivan sitä, mutta onpahan pirun hyvä.


P.S. Tämä patsasteema (vrt Bandh Darwazan pahapatsas) on muuten Bollywood-kauhuiluissa (ja Bollywoinneissa muutenkin) yleinen. Paha(npalvonta)puolelta löytyy lisäksi mm patsasta palvovaa sahalaitasapeleilla varustettua mustakaapusakkia jne jne mutta vieläkin yleisempää on lopun voitto Jumalallisen patsaan voimalla.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Levoton Veri (Suomi-46)


Kova vuosi Tuliolla tämä-46. Teuvo Tulion elokuvien yksi toistuva, onnistunut mauste on samojen aiheitten kierrätys. Toinen on sokeus, sokeutuminen. Nämä yhdistyvät elokuvassa Mustasukkaisuus, joka on on suht onnistunut kierrätys Levoton Veri-elokuvasta, sokeutumisteemalla, sokeutumistwistillä. Mutta Se Sokeutumiselokuva on juurikin tuo mainittu Levoton Veri.


Tulion viimeisenä varsinaisena onnistumisena pidän juuri Levoton Veri-elokuvaa. Siinäkin on heikkoutensa, mutta tulevien elokuvien isokin repaleisuus rasittaa;  esim toisaalta onnistunet älyttömyyspiikit mm hautausmaakauhukuvastojen (Intohimon vallassa) ja saunatappeluiden(!) sumana ( myös Mustasukkaisuus-elokuva), mutta toisaalta liiankin kovana jankkauksena tekevät niistä tosiaan todella repaleisia kokonaisuuksia. Viimeiseksi varsinaiseksi elokuvaksikin joskus jossain kutsuttu alkoholistikuvaus (nimi on kyllä hyvä, toimiva ja onnistunut) Olet mennyt minun vereeni ei ole koskaan oikein puhutellut minua.


Tässä Tuliomaisesti, siis Levottomassa Veressä, kaksi naista, siskokset, kisaavat samasta miehestä. Nuoremman, nuorempana raajarikko, rakkaus on, väitetään olevan, nuoren naisen haihattelua, mutta vanhempi sisar, myöhemmin sokeutuva, on miehen varsinainen nainen, vaimo. Sokeutuminenkaan ei siis vie miehen rakkautta, tai ainakaan sääliä. Molempia. Ja lopussa, jo ennenkin, kuviot, siis suhteet, tietenkin, vaihtuvat.. Yksittäisenä komeana kohtana voi mainita kohtauksen jossa umpikänninen mies iskee `ilolintusen`, baarinaisen kanssaan keskustelemaan laboratorioonsa. Voimakasta ekspressionistista, noirnmaista tilaa ja valoa löytyy huoneesta jossa `ilolintunen` istuu laboratorion `vintillä` naureskelemassa ja mies kännää `maassa`. Naisen nauru peittyy tupakansavupilven ja kattolautojen välistä viiltävien valoviivojen taakse, ja mies peittää päänsä polviinsa. Kaksi yksinäistä. Ihmisten keskellä. Tässä on kierosti vähän sukupuolet kääntävää Jekylliä ja Hydeä; Laboratorio, juoma, nauru, tuska...

Vanhemman sisaren (tietenkin Regina Linnanheimo) Regina Linneanheimomainen suurisilmäinen sokeutuminen tuodaan esiin pyöreiden, lähes hitsauslasimaisten lasien läpi, ja näin varsinkin tapahtuu kun tuodaan esiin hänen suurisilmäinen sekoamisensa, yhä pahempaan hulluuteen vajoamisensa. Varsinkin sen jälkeen kun hän valehtelee miehelleen ja sisarelleen silmäleikkaukseen epäonnistuneen. Ja hän näkee koko heidän vehtauksensa, valehtelunsa laajuuden.. (Tiukkaa, tanakkaa kerrontaa muuten jo alkuteksteissä lähtien: Siinä on kuvattuna nämä mainitut sokeanlasit ja kaksi kihlasormusta pöydällä ja itse alkutekstit tulevat otsikon Osallistujat alle, paperilapulle. Ketään ei kummemmin yksilöidä, vaan kaikki  näyttelijöiden, musiikkiesitysten jne nimet niputetaan tosiaan vaihtelevana luettelona, mahdollisimman lyhyesti ja yksinkertaisesti. Tehokasta.)
Tämä ei nouse, tai paremmin sanottuna, vajoa Tulion myöhempien elokuvien sekamelskoihin, vaan juonen vahva melodramaattisuus pysyy päällä koko elokuvan ajan. Lopussa liikaakin. Linnanheimon sekopäiset naurut ovat tietenkin täysin yli, samoin kuin nuorempaa sisarta esittävän Toini Vartiaisen nuoren naisen yli-iloiset suppusuunaurut.

Mutta, Levoton Veri on tosiaan Tulion viimeinen `täydellinen` onnistuminen.

"Silmissä sun tuli on, filmissä Teuvo Tulion." "Sulla tuli on silmissä, Teuvo Tulion filmissä"  "en saa silmiä irti susta, kun sussa palaa synti musta.."  (Otteita Organ-yhtyeen kappaleesta Regina Linnanheimon silmät)

Rakkauden Risti (Suomi-46)

Villin, vapaan, värikkään, käsittämättömän, järjettömän, hullun, mielettömän, mielipuolisen Sensuelan esiaste Rakkauden Risti on Teuvo Tulion paras elokuva. Sensuela on rikkasti ja raivoisasti rönsyilevä,  mutta `roskan tavoittelussaan`, värisevässä hullussa heilunnassaan (vaikkakin pysyy joltisenmoisestikin juonessaan) liiaksi leviävä. Rakkauden Risti sen sijaan on tanakan tiukasti kirjoitettu, ohjattu, näytelty, kuvattu elokuva mielettömyydestä, mielipuolisuudesta, hulluksi tulemisesta - sairaalloisesta omistushalusta, mustasukkaisuudesta, raivoisasta rakkaudesta ja petoksista. Yksinäisyyksistä.


Majakanvartija Majakka-Kalle (Oscar Tengström) tavataan elokuvan alussa majakkasaarellaan tyttärensä, nuoren naisen (Regina Linnanheimo) kanssa. Molemmat rooleissaan huikeita. Meno näyttää auvoisalta, aurinko paistaa, pyykkejä ripustellaan, koiran kanssa telmitään.. Mutta jotain on taustalla. Jotain myrskyistä. Sillä myrskyillä Kalle aina sekoaa, kun alkaa muistelemaan mitä yhdellä myrskyllä tapahtui..: Myrsky toi majakalle miehen, joka vei vaimon.. Ja Kalle pelkää että tyttärellekin käy samoin, ja suojelee sairaalloisesti tätä.. Ja eiköhän yhtenä myrsky-yönä käy juuri samoin...


Kirjoitettuna ehkä vähän monestinähtyä, kuivaa (jos näin voi sanoa mm merimyrskystä, ihmismyrskyistä) ja mitätöntä, toisteista tarinaa, mutta elokuva on tosiaan todella tiukasti toteutettu. Tuliomainen ihmissuhdepyöritys jatkuu kaupungissa. Nainen joutuu jätettynä monta kertaa aina uuden miehen syliin, huonojen ja hyvien, ja lopussa tietysti käy huonosti. Kaupunki on paha paikka. Niin maaseutukin, mutta siellä on sentään vielä jotain hyvää jäljellä, mutta vähän, eikä kauaa.. Näissä aina lähdetään maaseudun ahdasmielisyyttä (usein raskaana tai lapsen kanssa, tai vain pois) kaupungin laajoihin iloihin ja valoihin, mutta kaupungissa se ahtaus aina loppujen lopuksi puristaakin.. Missään ei ole hyvä.

Taivaan valosta helvetin pimeyteen. - Kirkollisen alttaritauluestetiikan kritiikki. Pyhä ja Paha, revittynä, riekaleina. Elokuvassa on useita loisteliaita kohtauksia, jotka muodostavat tiiviin ketjun: Kallen sekoaminen myrskyn,  majakan mikrokosmoksessa, jota  mustavalkovärittävät noirmaiset valoviivat huikeasti kahlitsevat. Hulluus suppuuntuu. Nuori nainen kohtaa matkallaan monenlaisia miehiä, mm vanhan suomielokuvan peruspohatan, konsulin, pahan konsulin, sekä hyvän taiteilijan, juoppoja.. Mutta hyvä taiteilijakaan ei ole niin hyvä (kukaan ei ole hyvä), että hyväksyisi naisen entisen elämän. Tai tulevan. Taitelijan (Rauli Tuomi loistoroolissa) Linnanheimosta maalaama taulu Rakkauden Risti on nähtävyys. Yhtä aikaa jumalallinen, taivaallinen, rietas ja rienaava. (Jotain outoa hyvänkin taiteilijan päässä liikkuu.) Taulussa nainen on riekalevaatteissa ristillä ja yläpuolelta tulee valosuihku, mutta enimmäkseen taulussa on pimeää, hämärää..


P.S. Myös ikoninen kuva jossa Linnaheimo makaa sängyllä vihainen ilme kasvoillaan tupakka rennon tiukasti suupielessä on tästä elokuvasta.


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Ultimate Weapon (1998)

Kylmän kesän kylmä avaus: Hulk Hoganin Ultimate Weapon. Pikkuisen poikkeuksellisesti ollaan IRA:n tyyppejä vastaan, mutta vähemmän poikkeuksellisesti tämä on melkoisen huonoa roskaa. Mutta kuitenkin Hulkin parhaimmistofilmejä, on tässä toimintaa. Eikä läheskään yhtä huono kuin Äijän pahimmat camppailut, huumoroinnit.  Mutta jätti kuitenkin kylmäksi.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Gator Bait 2 - Cajun Justice (Usa-88)

Alkuperäisessä Gator Baitissa (-74, suo(!)meksi soinnukkaasti Alligaattoriansa) Claudia Jennings oili muistettavasti suon kostajatar.Gator Bait kakkonen alkaa söpön (ainakin muihin `näyttelijöihin` verrattuna) parin suoseutu-häistä. Honeymoonille lähdetään tietenkin moottoriveneellä yhä syvemmälle suolle, harvalle lautamökille. Mutta he onnistuvat loihtimaan muutaman päivän kisailuista ihan suloisen sekstailun, naureskelun ja leikkimisen rakkaudentäyteisen matkan. (Tosin harvalla honeymoonilla opetellaan ampumista, metsästämistä ja moottorivenehurjastelua.) Mutta sitten saapuvat pahikset paikalle ja tekevät pahaa miehelle ja varsinkin naiselle niljakkaissa kohtauksissa. Ja sitten tietenkin alkaa kosto.

Huonon näyttelemisen (varsinkin häävieraat ovat huonointa ikinä), niljakkuuden ja onnistumistenkin (pääpari kasvaa genressään ihan hyviin suo(!)rituksiin) swampsploitaatio, suosploitaatio yllättävällä suopuun takaa tulevalla onnellisella lopulla. Dvd:n mukana tulleilla extroilla kirjoittaja-tuottaja- ohjaajapari Ferd ja Beverly Sebastian (haastatellaan erikseen) eivät puhu ko elokuvasta mitään (muutenkaan eivät paljon elokuvistaan), vaan julistavat suo(!)raan rakkauttaan Jumalaan ja Jeesukseen, mikä hämmentää tätä väkivaltaista ja seksploitatiivista suosoppaa entisestään. Beverly Sebastian näyttää, puhuu paljon missiostaan, lukuisten Grayhound-koirien pelastamisista sekä heidän jalostamista esim vankien ainoiksi ystäviksi. Todella pyyteetöntä ja jopa pyhää toimintaa, vaikka en itse kovin pyhä ja uskovainen olekaan..

torstai 1. kesäkuuta 2017

Salt for Svanetia (Neuvostoliitto-30)

"The Soviet Union is a country so big and diverse that every kind of social and economic way of life is to be found within it". Näillä Leninin sanoilla alkaa Mikhail Kalatozovin (Kurjet lentävät) dokumentti-propaganda- filmi Salt for Svanetia.


Kaukainen vuoristokylä on kaukana kaikesta. Mm teistä, ruuasta, suolasta. Lunta riittää. Hankoja, haravia kantava ihmisjono lumen keskellä on absurdin julma näky. Sillä elokuvan mukaan lunta sataa Heinäkuussakin. Viljalyhteitä kasataan lumen alta. Epätoivoista absurdismia. Elokuvan voimana on erittäin taidokkaat, nopeat surrealistiset leikkaukset, siirtymät ja kasautumat. Ne tuovat esiin onnettomuuksien ja vastoinkäymisten valtavan vauhdikasta ja massiivista sumaa vastustamattomalla vyöryllä. Ihmisten yhteistyö ja voima tuodaan esiin vasta elokuvan loppupuolella.


Suola on tunnetusti se tuote jota ei tosiaan läheskään joka paikassa `kasva`´, mm merelle on matkaa. Täältä varsinkin. Vaikka kuinka omavaraisia ollaan, esim vaatteiden osalta, kuten tässäkin kylässä (elokuvassa näytetään esim vaatteiden valmistusta, ensimmäisiä etnografisia elokuvia), niin tärkeä mauste ja säilytysaine suola loistaa poissaolollaan. Eläimet joutuvat elokuvan mukaan brutaaleihin toimenpiteisiin `suolaa nuoleskellessaan`, sitä löytyy ihmisten hiestä, virtsasta, verestä.. (Kaikki kohtaukset eivät onneksi aitoja, varsinaisesti vain hiennuolenta näytetään.)
Lopuksi tosiaan saapuu taas työn ja voiman raivoisa kuvaus ja asioiden eteneminen. Näin ainakin viitataan. Uskontovastaisuus, uskontovastustus saa aivan övereitä, liioittelevia, valehtelevia mittasuhteita. Se menee täysin överiksi.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Turksib (Neuvostoliitto-29)

Viktor Turinin ohjaama Turksib on neuvostoliittolaisen avantgardistisen mykän dokumenttielokuvan klassikko. Kuten teoksen nimi antaa ilmi, elokuva kertoo junaradan rakentamisesta Turkestanista Siperiaan. Aluksi esitetään (noin 20 min, elokuva ei itsessäänkään kuin noin tunnin) Turkestanin ylpeydet, valtavat puuvillapellot. Mutta kuivuus vaivaa, useinakin vuosina. Vettä ei näy, vesi ei kulje. Samoin vaivaa kunnollisten kulkuyhteyksien puute. Valtavat aavikotkin ovat tukkona välissä.
Junaradan rakentaminen esitetään toimeliaan kronologisesti. Ensin puheita, sitten sopimuksia, sitten työhön. Avantgardistista otetta on kohtauksessa jossa kartat, sopimukset, muut paperit, paperirullat muodostavat villin järjestelmällisesti pyörivän pyörteen ja kasautuman/laajalle leviävän verkoston. Komea kohtaus. Itse rakennustyö on ihmisen yhteisvoiman ja yhteistyön (kuka heistä vapaaehtoisena, pakotettuna, tietämättömänä ei käy ilmi, ei kerrota) voimallinen kuvaus.
Luontoa (lähinnä aavikkoa) ei paljoakaan suojella, kunnioiteta. Valkokankaan kissan kokoisin kirjaimin korostetaan IHMISEN voittoa luonnosta. Koulutus ja Edistys edellä mennään, välitekstien ja filmipätkien mukaan. Mutta tietenkin ja ilman muuta rata oli välttämättömyys. Ja ovathan valkokankaan kokoiset, ylikin, panoroinnit valtavista kisko, puupino ja junanvaunu, veturiarmadoista huikeita, järjestelmällisiä näkyjä. Puhumattakaan valmiin radan aavikon loppumattomuuksiin jatkuvana ihmisten elämän lankana ja veturin ja vaunujen yllättävän vauhdikkaana ja voimakkaana jyrääjänä sen päällä.


P.S. Elokuva ei kerro kuinka paljon rata sitten loppujen lopuksi esim puuvillapeltojen peruskansaa, kuivuuksien, köyhyyden ja nälän vaivaamia ihmisiä auttoi, mutta eihän se, kuten sanottua, tietenkään täysin turhake ollut kenellekään.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Maisema taistelun jälkeen (Puola-70)

Aikansa auteur`eita kriitikoiden puolella, vimmainen elokuvissakävijä ja monipuolinen arvostelija Markku Tuuli nimesi puolalaista elokuvaa käsittelevän kirjansa (vuodelta-80) tämän Andrzej Wajdan mestariteoksen mukaan. (Tosin erään kerran, ko elokuvaa käsitellessään, nimi onkin toisinpäin, Taistelu maiseman jälkeen. Virhe tai ei, mutta sekin nimi kuvastaa käsiteltävää elokuvaa hyvin.)


Maisema taistelun jälkeen kertoo ihmisistä joiden keskitysleirituomio ei päättynyt vapautumiseen. Vaan odottamiseen. Ja minkä odottamiseen? Se kertoo ihmisistä jotka ovat `lisäleireillä`. lähinnä amerikkalaisten johtamilla leireillä, joista pääsee pois vasta kun `vankien` (täysi vartiointi ei päällä) henkilöllisyydet, asuinpaikat, sukulaiset on selvitetty. Byrokraattileiri. Keskitysleireillä odotettiin kuolemaa, täällä tosiaan jotain muuta, mutta mitä? Mutta kuolema ei ole valitettavasti pois täältäkään, eivätkä kaikki vapauttajat ole välttämättä vapauttajia, auttajia, pyyteettömiä. Nykyinen leiri on väliasema kuoleman ja sumuisen tulevaisuuden välillä. Rakkauttakin vilahtaa, ja eräänlaista poispääsyä. Ja vaikkakin rujot ympäristöt, maisemat ovat koko ajan silmissä, niin myös mielessä (koko elämän), sillä se kuvaa tietenkin myös mielenmaisemaa taistelun jälkeen.


Vavahduttava, mutta ei välttämättä elokuvan ihmisiä vapauttava teos. Leiri jatkuu pitkään, koko elämän.

torstai 11. toukokuuta 2017

West 11 (Bri-63)

Nuori mies (Alfred Lynch) elää pubien, peliahallien, kahviloiden ja jazzklubien `tyhjää elämää`. Miesten vaatehtimosta tulee potkut ("Show me flamin`48 raincoat!") ja lopulta yhden huoneen ("Furnished? I suppose you can call it furnished.") asunnosta. Pikkuhiljaa, heti elokuvan alusta, hämärä vanha pukumies alkaa yrittämään saada miehestä murhaajaa, `täydellistä rikosta..`Mies itsekin ajattelee, että hän tarvitsee väkivaltaisen shokin päästäkseen takaisin elämään..


Mm varsinkin vigilante-elokuvista tutun ja tunnetun ohjaajan Michael Winnerin varhaisohjaus ei ole parhaimmillaan rikoselokuvana (elokuvan loppupuoli), vaan jazzin, jazzklubien, jazzjulisteiden reunustaman vauhdikkaan tyhjyyden kuvaajana. Lynch on roolissaan hyvä, samoin huikentelevaista `tyttöystävää` esittävä Kathleen Breck. Diana Dors tekee tyypillisen roolinsa klubiruusuna ja nuori David Hemmings vilahtaa (mutta ei vilahdakaan krediiteissä.) Musiikkia on tehnyt mm Acker Bilk, tunnusmelodian. Seksploitaatiofaneille; puoli pyllyä vilahtaa..


Onnistunut, surumielisen vauhdikas elokuva. Loppuratkaisussa samaa surumielisyyttä, mutta se saapuu liian helposti, nopeasti, epäuskottavasti.


"Same cafes, same parties, we share same bottles. And same beds. Cheers! Here`s the new face." "But we are sharing the same bottle.."

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Korva - Ucho - The Ear (Tsekkoslovakia-70)

Elo ja kuva.
Elokuvan alussa kasvava korva lähestyy katsojaa, kuulijaa... 60-luvun Tsekeissä Korva kuuntelee...

Karel Kachynan Korva on `todellisen`, totaalisen, kollektiivisen totalitarismin ja sen synnyttämän vainoharhan tarkimpia, tiukimpia tulkkeja. Elokuva siitä kuinka vainoharha onkin lähes pelkästään vainoa. Varsinaista vainoharhaa, oikeammin varsinaista harhaa on elokuvassa varsin vähän. Jos ollenkaan. Jos nimeksikään.

Puoluemies saapuu vaimonsa kanssa puolueen juhlista, juhlien tarjoilijat ovat olleet "kaikkea muuta kuin tarjoilijoita", kotikuski täysin tuntematon, ajelee pitkin poikin Prahaa, kotona avaimet ovat kadonneet, ne ovet joiden pitäisi olla kiinni ovat auki, sähköt ja puhelin ovat pois päältä... naapurissa valot palavat, siellä juhlitaan?..
Vai juhlitaanko? Ketä siellä oikein on?.. Sitten sähköt, valot pamahtavat päälle. Pihalla pyörii miehiä sekä pimennyksen että `valaistumisen` aikana.. Sitten ovikello soi..
Mies ottaa mukaan yöpuvut ja hammasharjat, mutta puoluerevohka tuleekin vain ryyppäämään, `hauskaa` pitämään.. He häipyvät, mutta mikrofoneja alkaa löytymään vessoja myöten.. Ovatko olleet kauan vai vain vähän aikaa?...

Elokuva siitä mitä jatkuva vaino tekee ihmisille. No, ei hyvää. Ei todellakaan. Pääosaparistakin paljastuu musertavaa kusipäisyyttä, välinpitämättömyyttä, oman edun tavoittelemista...
Mutta kenen on syy? Valtava vyyhti. Millaista on elämä sinänsä seisovan veden, mutta valtavan vainon ja kummallisten muutosten ristitulessa? (Prahan Kevään kaikuja..)

Avioliitto sinnittelee tässä absurdissa muuntautumisvyöryssä. He ovat hyviä ihmisiä, sekaisin. Kuten ympäristökin. Mutta he tarttuvat vielä toisiinsa, rakkauteensa, ja onnistuvat jotenkin selviämään..
Ja heidät `kokeen`jälkeen nostetaan korkeammalle politiikan portailla kuin ennen. Ja sehän vasta pelottaakin... Konec.

Karmean oivallinen ajankuva. Kaikkien aikojen kuva, jos vastaavaa tapahtuu...

"Korva, mitä sinä haluat?!"

lauantai 6. toukokuuta 2017

Karvat (Suomi-74)

"Sitä naidaankin nykyään vain rahakasassa." 
Seppo Huunosen vuonna-74 ohjaama Karvat on varsinainen kotimainen elokuvakummajainen. Ja kummajainen nimenomaan positiivisessa, monipuolisessa mielessä: Se on varsinainen genrehybridi: Päällimmäisenä on absurdin roska/toimintaelokuvan maailma, johon kerrostuu ja limittyy miehen mielen eksistentiaalista etsintää, sekä taide-elokuvan, jopa avantgarden tasoja. (Viimeisestä määreestä voisi mainita rakastelukohtauksen joka on toteutettu kahden, toisiinsa kietoutuvan huivin `avulla`.) Paljaspintafanien ei kuitenkaan tarvitse pettyä, sillä alastomuutta on melkoisen paljon. Samoin väkivaltaa.

Huunonen osoittaa myös monenlaista rohkeutta: Ensinnäkin elokuva perustuu Lionel Whiten romaaniin Obsession (suom Kohti Perikatoa) jonka pohjalta Godard teki Hullun Pierrot`in. Toiseksi tällaista elokuvaa ei Suomessa oltu tehty aikaisemmin. Ei sinnepäinkään. Eikä ole juuri tehty myöhemminkään. Ja kolmanneksi hän teki sen vielä kotimaisen elokuvan aallonpohja-aikana. Eli jos olisi halunnut menestyä, hänen olisi pitänyt tehdä kansankomediaa ja jatkaa debyytti-yleisömenestyksensä Lampaansyöjien linjaa. Vuoden toinen ensi-ilta vuonna-74 oli Speden Viu-Hah-Hah-Taja. Ja siinä ne sitten olivatkin.

Ajattelevan ihmisen roskaelokuva

Filmi kertoo työttömästä, kirjailijaksi halajavan miehen absurdista, surrealistisesta kiirastulesta 70-luvun "suuren" työttömyyden aikana. (Kirjailijuus, kirjailijaksi pyrkiminen tuodaan esiin taustamusiikkiin ujutetulla kirjoituskoneen naputuksella.) Mies `eksyy` perheestään primos motorina toimivan lapsenvahtineidon ohjauksella petosten, seksin ja murhien oravanpyörään ja hullunmyllyyn, joka vie aina Espanjaan asti. (Ja takaisin Suomeen..) Näistä seikkailuista ei absurdeja, surrealistisisia juonenkäänteitä eikä hämärää huumoria puutu. Ja loppu meneekin ihan surrealistiseksi slapstickiksi. Huumonen kutsuukin Karvoja "selviytymistarinaksi" ja " narrin peiliksi". Tämä peilaus näyttääkin suomalaisen kaljuuntuvan, lyhyenlännän, pyylevähkön miehen muuntautumista supersankariksi. Erästä (ensimmäistä) ruumista, esittää itseironisesti itse ohjaaja Huunonen.

Karvojen jälkeen Huunonen teki vielä yhden elokuvan, Piilopirtin, joka on sitten taas sitä kansankomediaa.

Karvoista on ilmestynyt DVD, jota Huunonen on leikannut "yleisöystävällisempään muotoon". Tätä ei pidä säikähtää. Villi meininki ei ole kadonnut mihinkään.

torstai 4. toukokuuta 2017

Invisible Menace (Usa-38)

Sotilas salakuljettaa säkissä naisensa sotilassaarelle. Varastossa pussaillessaan ja piileskellessään he törmäävät ruumiiseen. Joku nähdään juoksevankin.. Parivaljakkoa tietenkin epäillään ja paria muutakin, varsinkin Boris Karloffin esittämää varatohtoria, vai mikä liene laukunkantaja hän oikein onkaan.. Mutta hänellä on hämärä menneisyys.. Suoraan jostain juhlista kutsutaan paikalle pukupäällinen tynnyrivatsainen `etsivä`, vai mikä lie, mutta harvinaisen tyhmä ja vittumainen tapaus..

Harvinaisen lyhyt (onneksi, 55 min) lyhyt minielokuva ja harvinaisen tyhmä ja mitätönjuoninen, löysä loppuratkaisu. Eikä näyttelijätkään taidoillaan paljon juhli, aikamoista jankkaamista ja tankkaamista. Ainoastaan Karloff on tietenkin tunnetusti hyvä, mutta se on vain pikkupiristettä elokuvan yleiseen ankeuteen.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Phantom Lady (Usa-44)

Kuinkahan monessa film noirissa tai yleensä jännärissä, jännityselokuvassa syytöntä epäillään rikoksesta, yleensä murhasta. Lukemattomissa. Ja sitten alkaa ruodinta ja maineenpuhdistus..

Aavenaisessa mies  törmää juurikin tähän `Aavenaiseen`, viettelee iltaa hänen kanssaan kaupungilla (New York, tottakai ja tietenkin) ja kun saapuu kotiin on vaimo hengiltä.. Ja syytteet ja selvittelyt niskassa.. Ja `Aavenainen` on tietenkin hävinnyt kuin haamu aavikolle.. Siinäpä se. Jotkut pitävät tätä oikein esimerkkinoirina, mutta itse en oikein lämmennyt. Komeita noir-kuvakulmia, joo mutta ei mitenkään mestarillisia. Ja tarina nyt ei tosiaan ole kovin uusi ja uniikki, ja tässä vielä epäuskottava, väärällä tavalla. Onhan monissa loistavissa noireissa älyttömiä juonenkäänteitä (ei kuitenkaan mitään giallokamaa sentään), mutta tämä jää jotenkin laahaamaan..

Robert Siodmakin ensimmäinen noir. New York sykkii hyvin. Elokuva on tunnettu Elisha Cook Jr:n orgastisen raivokkaasta rumpusoolosta ja  Aurora Mirandan lavaesiintymisestä.


maanantai 24. huhtikuuta 2017

Loser Takes All - Loma Monte Carlossa (-56)

Rossano Brazzi oli nelkytluvun, varsinkin viiskytluvun yksi romanttisten komedioiden miestähdistä. Seitkytluvulla hän vieraili, yleensä jonain Tohtorihahmona, muutamissa sleazisissa halpahörhökauhisteluissa. Näistä Tohtoroinneista tunnetuin on Frankenstein Castle of Freaks (vanhoista viiskytluvun tähdistä tässä mukana myös Edmund Purdom[The Egyptian], toinen vastaavan ura-kauhugenrekeikauksen tehnyt näyttelijä *), jossa hän tässä `vanhuuden vahanaamaroolissa` esittää, ei enempää eikä vähempää kuin itse Tohtori Frankensteinia. Muita Tohtorointeja ovat Lucio Fulcin Young Dracula ja Alberto De Martinon Formula For Murder. Isoin kauhuosa löytyy Omen Kolmosesta. Loser Takes All`issa hän esittää vaisua kohkaajaa, vaisua romanttista kohkaajaa.
Eikä naispääosassa esiintyvä Glynis Johns ole paljon sen kummempi. Perustuu muuten Graham Greenen tekstiin, eikä sekään ainakaan tämän elokuvan perusteella ole kovin kummoista. Vaisua slapstickia.

Maitoa ja Sikareita. Brazzi ja Johns esittävät `nuorta` paria (Brazzi syntynyt 1916, Johns -23) jotka lähtevät hää kautta pelimatkalle Monte Carloon. Brazzi on numeromies, firman tärkeä tekijä, joka Robert Morleyn esittämän, maitoa ja sikareita siemailevan Isopomon `käskystä` lähtee tähän pelipaikkaan nuorikkonsa kanssa.
Seuraa värikkään väritöntä, värittömän värikästä seikkailua pelipaikoilla. Värikkyys tulee siitä että elokuva on kuvattu Monte Carlossa. Värittömyys, no värittömyydestä. Juonessa ei kovinkaan paljon erikoista, mainittavaa: Välttelyä, vaisua seksiviittausta, punastelua, poukkoilemista, pelaamista.. Tuo maito ja sikari-miksaus kuvaa hyvin elokuvan palikoiden (varsinkin pääpari) yhteensopimattomuutta.

P.S. Kyllä mä mieluummin tuon `vanhuuden vahanaamailun`, Frankensteinin Hirviöt katson kuin tämän. Vaikka Hirviöintikään ei ole genressään kovin kummoinen, palikkamainen sleaze-sotku.
Mutta kuitenkin möyrinnässään, möyhinnässään muistettava. `Kaikki` Hirviöt mukana!


P.S.2. Rahan väsytysvoitto. `Hävettäen` on myönnettävä että tämä rahanylistyselokuva (sitähän tämä on, sitähän nämä ovat) on muutaman katsannon jälkeen parantunut. Nämä ovat sumutuselokuvia (ihanaa sumutusta, argh!), jossa rahan arvo muka nostetaan pilviin ja/tai lasketaan maahan. Mutta kaikille käy kuitenkin tietenkin hyvin. Sekä rahallisesti, että rakkaudellisesti. Ja varsinkin rakkaudellisesti. Ja varsinkin niille hyville tyypeille. (Eipä tässä `pahoja` olekaan, `rahalle heikkoja` vain)  Eivätkä hekään mitään kurjuutta tule kärsimään. Päinvastoin.
Rahanylistyselokuva, vaikka kiertoteitse.Ja "me" tykkäämme. Sellaisia `me ihmiset` olemme. Mutta ei se vie pääpointtia, pääparin yhteensopimattomuutta pois. Päinvastoin. Raha puhuu. Kaikille. Heille kaikille. Meille kaikille.

* kolmantena viiskytlukutähtenä (mm parit Hitchcockit)  joka näytteli seitkytluvulla paljon kauhu ja eksploitaatioelokuvissa voisi mainita Farley Grangerin.

Kansas City Confidental - Neljän naamion salaisuus (Usa-52)

Ex-poliisi ja ex-vanki mittelössä. Ex-poliisimiehestä, vanhasta herrasta on tullut rikollinen. Elokuvan alussa hän kellottaa kadun vilinää useana päivänä, jotta hän tietää  milloin mikin jakeluauto ja poliisiauto saapuu sekunnilleen joka aamu. Kukkakuski, ex-vanki (John Payne) tulee joka aamu lähes samaan aikaan, mutta täysin samaan aikaan saapuu tietenkin rahankuljetusauto poliiseineen. Tekeillä on tietenkin pankkiryöstön suunnittelu vastapäiseen pankkiin.
Tämä Ex-poliisi, nyk-rikollispomo haalii kolme miestä ryöstöhommiin. Keskustellessaan yksitellen heidän kanssaan hänellä on hassuhkon-pelottavankin näköinen naamio kasvoillaan, jotta häntä ei tunnistettaisi. Hän vaatii myös että roistokolmikko pitää ryöstössä samanlaisia maskeja, hän itseasiassa vaatii että roistot näkevät toisensa maskit päällä, eivätkä riisuisi niitä kuin vasta ryöstön jälkeen. Kukaan kolmikosta ei saa nähdä koko keikan aikana toisiaan. Maskit pois vasta yksinäisyydessä. Näin käykin.

Pakoautoksi valitaan samanlainen kukka-auto kuin Paynen ja hän tietenkin joutuu kiinni. Häntä kovistellaan kovasti, yllättävänkin brutaalisti vankilassa, mutta päästetään pois kun huijausauto löytyy erään rekan sisältä. ("Thanks for nothin!`") Mutta kukkakuskin maine on mennyttä, lehdet lööppäävät kuvaa ja sanaa miehen menneisyydestä ja mahdollisesta nykypäivästä ja tulevaisuudesta, negatiivisesti tietenkin. Mutta kukkakuski ei tällaista niele eikä sulata, vaan lähtee kostohommiin..
..Meksikoon. Sillä eräältä lomanviettopaikalta löytyy liian nopeasti ja epäuskottavasti pari kolme hämärää tyyppiä; ex-poliisina esiintyvä pomo (kukaan ei tollosti tajua häntä rosvopomoksi, yleensäkään roistoksi) sekä kaksi roistoista (loistavasti näyttelevät Lee van Cleef ja Neville Brand). Pomo on heidät sinne kirjeillä kutsunut. Kukkakuski on ottanut kuolleen, kolmannen tyypin kolmikosta (myös loistavahkosti näyttelevä Jack Elam) persoonallisuuden...

Vauhdikkaasti etenevä, mutta myös vähän liian helposti etenevä elokuva. Juonessa on kuitenkin välillä, useinkin, ihan hyviä koukkuja (naamioteema, ex-vanki kukkakuskina)  Mutta se on myös vähän `liian valoisa` noiriin auringonpaisteineen, mutta jännityksen korkkiruuvimainen kiertyminen vähentää tätä puutetta. Tämä on toteutettu pikkuhiljaa mutta tanakasti. Lisäksi loppu on ei-noirmaisen imelä ja valoisa.

Mutta John Payne on kova.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Trapped (Usa-49)

`Vanha` väärentäjä vankilassa (Lloyd Bridges) suostuu juttuun, jotta `uudet` väärentäjät saadaan kiinni. Mutta hän karkaa. Vai karkaako?

Vauhdikkaan toimiva `kuka on kuka ja mistä`-mysteerin ja toiminnan sekä `poliisitoimintaesittelyfilmin` sekoitus. Bridges roolissaan oikein hyvä. Kylmäkasvo, kylmäsilmä John Hoyt esitti Big Combossa hämärää antiikkikauppiasta Dreyeriä(!) , joka toivoi kuolevansa Tukholmassa 93- vuotiaana, kuten isoisäkin. Tässä hän ei toivo juuri mitään(?), hän tappelee, `tappaa` ja taaplaa pariin pussiin. Oiva näyttelijä.

"I`m doin`alright." "Yeah, but you can do better."

perjantai 21. huhtikuuta 2017

The Big Combo - Häikäilemättömät (Usa-55)

En ole mafia-noirien ylin ystävä, pienempi skaalaus, jopa mikroskooppinen, menee meikäläiselle paremmin; Joku luuppaus johonkin yksinäiseen, yksittäiseen mieheen, naiseen, pakoon...

Mutta Joseph H Lewisin The Big Combo juhlii hyvillä, julmilla näyttelijäsuorituksilla ja hienoilla kuvauskohteilla. Cornell Wilden esittämä poliisi etsii julman brutaalia rikollispomo Mr Brownia ("He`s not a man, he`s an organization." Richard Conte) ja hänen naistaan (Jean Wallace). Lisäksi näyttelijöistä löytyy Brian Donleavyä ja Lee van Cleefiä. Varsinkin parivaljakko Wilde-Conte iskee loistavan lujaa yhteen ja sivulle.

Myöhäisnoirin mestariteos.

"Hate is the word!"

Beat The Devil - Afrikan aarre (-53)

Tässäpä hämmentävän hörhöinen, hörhöisen hämmentävä elokuva, ensimmäiseksi camp-elokuvaksikin kutsuttu.


Sekasotkuporukan seikkailuelokuva. Italiassa odotellaan (liiankin pitkään) lähtöä Afrikkaan, uraani(!)esiintymille. Katsojan olotilan mukaan tämä tuntuu joko älyttömän toimivalta hörhö-noirilta, kieliposki-noirilta (lukemattomia muitakin genrejä heitetty sekaan) tai valtaisan dialogipapatuksen raskauttamalta muserrukselta. Tällä kertaa meikäläiselle toimi. Mm Ajasta heitetään kiva läppää; mm sitä ei ole, se on rahaa, se on roisto. Ja: "Hyvä nauru tekee enemmän jäykille jäsenille, lihaksille kuin viiden minuutin voimailut!" Ja varsinkin Ja!: Bogartin hahmolta kysytään: Tell me more about Rita Hayworth. "You really know her very well?" "Do I know Rita?... Oh! Do I know her..."


Sekoiluporukkaa esittää todella kova kaarti (ja kuten [tähän elo])kuvaan kuuluu, joko ali tai ylivaihteella, mutta ainakin kieli poskessa. Tai sitten sillit suolassa-tylsistyneenä: Humphrey Bogart, Gina Lollobrigida, Peter Lorre, Robert Morley, Jennifer Jones. Ohjaaja: John Huston, joka teki tässä jonkinlaista (nimenomaan!) seko-noirversiota Maltan haukasta. Tai ainakin näin väitetään. Ja siltä, sellaiselta se vähän näyttääkin. Erilaiset väitteet ovatkin tämän leffan suola. Käsikirjoitusta (Huston ja Truman Capote) tehtiin (tarkoituksellisesti?) repaleisissa osissa, kävipä kuulemma Capote välillä sairaalassakin (viisaudenhammashommia), mutta kirjoitti sielläkin.. (Olikohan alkoholillakin jotain asiaa asiaan?..)


Joskus toimii, joskus ei...


"I put them down as thoroughly bad characters."
"But then there are so many bad characters nowadays. Take mine, for instance."
"Harry, we must beware of these men. They are desperate characters."

"Ha! Ha! Ha! The End!... the end..."







keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Double Exposure (Usa-83)

Tää on näitä  elokuvia jossa toimittaja, valokuvaaja sekaantuu sotkuun. Ja nyt se sotku on nimeltään Double Exposure. Tai mitä mä tässä jauhan ja liioittelen, tämä mikään sotku ole, vaan tv-siisti tylsistely jossa ei juurikaan jännitystä eikä toimintaa. Pientä pyristelyä. Pari kohtaa pomppaa. Yksi etenkin. Lopussa läträäntyy ja hulluuntuu kyllä. Vähän.

Valokuvaajamies kuvailee kaikenlaista (ei oikein selviä mihin hän kuvia käyttää), mutta alusvaate-uima-asuglamournaiset yms tulevat hänen uniinsa murhaavassa muodossa. Unta vai toisintoa todellisuudesta?

Mukana murhia, mutapainia, kainalosauvaista, yksijalkaista, yksikätistä rallikuskia(!), pitkää pohdintaa, peili/ psykiatrikeskustelua, tv-sarjamaista tylsistelyä..

Pösilö pätkä.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Who are you, Polly Maggoo (Usa-Fra-66)

Taas elokuva jossa alan, asian ylistys ja satiiri sulautuvat ja ja vuorottelevat upeasti.


Amerikan Voguen anarkistinen kuvaaja William Klein teki myös muutaman elokuvan. Kaikissa näkyy hämmentäjän kädenjälki nerokkaalla, muistettavalla tavalla.


Polly Maggoo on debyytti. Se kertoo amerikkalaisesta huippumallista (Maggoo, Dorothy McGowan) Pariisissa. Klein tarttui tähän uuteen ilmiöön heti. Ja tarttuikin kaikin käsin ja kameroin. Tuloksena villi, absurdi, mutta myös meininkiä ymmärtävä, jopa fanittava, vastustus. Mutta myös  hommaa rakastava rytinä ja romutus.


Usein sanotaan (=tiedetään, ja tiedetään yleensä oikein) että joskus muotinäytökset ovat lähes pelkkää absudia dadaa. (Tämä meininki on nykyisin vähentynyt.) Mutta heti elokuvan alussa Klein laittaa dada-muodin huikeaan korkeuteen ja kontrastiin: Kivisen, muovisen ja pahvisen näköisessä kivilinnan - kasan ja luolan sekoituksessa hienostohaahkavieraat istuvat kapeilla laudoilla Ja! Mallit on puettu peltisiin avaruusaika - avantgardeasuihin, jotka näyttävät absurdin upeilta, mutta tietenkin myös epäkäytännöllisiltä tuhanteen potenssiin. Pelti paukkuu, huojuu, haavoja syntyy.. Mutta menestys on taattu. Mustavalkoisuus korostaa harmaata peltiä upeasti. Tämä teema antaa virtaa ja voimaa, komeaa kuvastoa koko elokuvalle.


Ja Maggoon menestys on myöskin taattu. Sitä seurataan pitkään näytöksin, harjoituksin, haastatteluin, animaatioilla, erään prinssin satumaisella saapumisella ja Maggoon metsästämisellä, nuorisofanituksella (Maggoo vuoroin molemmilla puolilla), `väärä nainen oikeassa paikasssa`- meiningillä. Upeaa! Huikeaa!

torstai 30. maaliskuuta 2017

Vampiresas 1930 (Esp-62)

Jess Francon eka elokuva! Siis varhaisimmin tehty katsomani sellainen. Ihan toimiva, sujuvasti seurattava ja etenevä elokuva jossa vaikutteita mykkäelokuvasta sekä Hollywoodin kolkytluvun musikaaleista. Elokuva sijoittuukin, kuten nimi kertoo, tähän mykkä ja äänielokuvan rajapintaan. Jonkin verran jankkausta (musikaalien `kirous`) juonessa ja johtuen myös siitä että katsoin elokuvasta umpispanskiversion.

Näyttelijä ja musisointiseurue ja seurueet rymyävät pitkin poikin harjoituksia, kuvaussessioita ja konsertteja. Musiikkia kuulemme todella paljon, useita kappaleita kokonaan. No, Francohan on myös musiikkimiehiä, ja on ollut sitä elokuvauransa alusta asti. Oikeastaan varsinkin silloin. Kuuskytluku ja seitkytluvun alku olivat tätä `musiikkiaikaa` huipentuakseen huikeisiin Venus in Furs´iin (-69) ja Vampyros Lesbosiin (-71). Myös She killed in ecstasyssä (-71), on huikeahko musiikki, mutta siihen ei Franco ole sitä ollenkaan tehnyt.

Elokuva ei ole vampyyrielokuva. Alussa filmataan lyhyesti Les Vampires-tyylistä elokuvaa kautta sarjaa ja kerran hassutellaan vampyyrileluhampailla. Jonkinlainen jännärijuoni on mukana, sekä myöskin (`kolkytlukulainen`) komediaosasto. Onkin aika iso osasto, otaksuisin. Siltä näytti ja vaikutti, vaikka kieli onkin lähes tyystin vieras.

Tosiaan, ihan sujuvaa kamaa. Elokuva jo `mukavan` suttuvärinen, haaleavärinen. Antaa ainakin meikäläiselle kivaa nostalgia ja kolkytluvun tunnelmaa.

My 20th Century - Az én XX. századom (Unkari-88)

Ildikó Enyedin ohjaaman elokuvan alussa limittäydytään 1900-luvun alussa Edisonin lamppukarnevaaleihin New Yorkilaisessa puistossa (puut ja pensaat lamputettu, sotilassoittokunnallakin lamput kypärissään) sekä samaan aikaan tapahtuvaan tyttökaksosten syntymään Budapestissä. Näillä kahdella tapahtumalla ei toistensa kanssa tekemistä, mutta tämä ko kaksosten lapsuus -ja aikuisuus (noin kaksikymppisestä kolmikymppiseen?) on elokuvan päälinja, johon keskitytään, mutta olisi voinut keskittyä enemmänkin. He ovat paljon esillä, mutta kuitenkin jotenkin vaisusti, päällepäsmäröivästi, läheltä, mutta kuitenkin kaukaisesti, ovat vähän liikaa kuoria (ilmeisen tarkoituksellisesti) minun makuuni; toisesta tulee hienostohaahka ja toisesta attentaatisti. Lapsuudessa he ovat yhtäkkiä kahdestaan orpoja tulitikkutyttöjä Andersenin sadun tyyliin, mutta kohta uskonnollistyylinen aasi vie heidät äidin luo. Mutta kaikkein eniten elokuvaa rikkoo eilaisten juoniaihelmien suuri määrä ja varsinkin se, että ne jäävät lähes poikkeuksetta ilmaan roikkumaan. Tällainen on esim koe-eläinkoiran pakeneminen laitoksesta johdot vielä päässään. Kun tämä upea eläin vapaudenvimmassaan juoksee viljapellon läpi kuin nuori varsa ollaan elokuvanteon ja sen sanomallisuuden ytimessä. Samaa aihetta lähestytään kohtauksessa jossa vangittu simpanssi kaltereiden takaa kertoo kohtalonsa, historiansa. Mutta valitettavasti tämä teema, kuten moni muu heitto, pisto, on vain lyhyt lisäripaus elokuvassa. Ja jäävät sellaisiksi. Niihin ei enää palata. Myös nopeat (todella nopeat) siirrot esim Burmasta Berliiniin ja Siperiaan jäävät vaille vastausta. Tämä mainittu aasi-teema on vastaavasti yksi onnistuneita asioita joihin myös harvinaisesti palataan. Naisten, miehen ja aasin kulkeminen peilihuoneiston läpi elokuvan loppupuolella on hienon näköinen ja onnistuneen kuvaava idea.
Aluksi luulin, että elokuva on enemmän `sähkön tarina`, mutta se onkin `vain` tarinan aloitusponnin. Välkehtivä alku mm lamputettuine balettitanssijoineen siirtyy lähes koko elokuvan ajaksi hämärämmin valaistun Itä-Euroopan pölyisiin, mutta persoonallisiin huoneisiin ja kivimurskakaduille. Pienet valopisteet, kynttilät valaisevat. Tällainen kuvaustyyli, pölyä ja hämärää valoa,  on tuttua monistakin Itäblokissa, ja muuallakin tehdyistä Itä-Eurooppakuvauksista, ja on tuttua tänä päivänäkin.

Elokuvan kertojina toimivat taivaan tähdet, jotka puhuvat, musisoivat, tanssivat, kertovat katsojille ja muutamille elokuvan henkilöille missä ollaan ja minne mennään, tai ainakin mine pitäisi mennä. Tämä on ihan toimivaa toistoa, vaikkakin melko tuttua satumeininkiä. Lisäksi elokuvassa risteilee feminismi ja sen kritiikki sekä melko muheva seksuaalisuus.


Elokuvan mustavalkokuvauksesta tulee mieleen Qayn veljesten vastaava (ilman nukkeja) ja silloin tällöin ruutuun pyrähtävästä mykkäelokuvatyylistä Guy Maddinin elokuvat (ilman hänen post-perversio, pulp-perversio-maailmaansa).  Mutta `Centurystä puuttuu näiden nainittujen herrojen elokuvien asioiden yhteenneulonta, vaikka näitä `asioita` onkin paljon. Enyedin elokuvassa osiot jäävät paljolti ilman yhteyttä. Eivät kuitenkaan kaikki.

Mielenkiintoinen, mutta sekava seurattava.


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Killers from Space (Usa-54)

Tämä on taas näitä `atomipommikokeen jälkeen`-elokuvia. Puoleenväliin asti se on kuivaa kuraa, mutta elokuvan toinen puolisko on ihan muhevaa, mehevää kuraa, ihan katsottavaa perseilyä ja pelleilyä.

Atomipommikoe siis tehdään taas autiomaassa. Lentäjä (Mission Impossiblen Peter Graves) syöksyy kuoloonsa kun laskeutuu tutkimaan vilkkuvaa vihreää objektia. Sitten ollaankin maan alla luolastossa, jossa pyörivät Mustanaamioasuiset, Brezhnew-kulmakarvaiset ja pingispallosilmäiset oliot Kaukaiselta Planeetalta. Ja he herättävät lentäjän henkiin hitsipillileikkauksella; Hitsauspillejä liikutetaan ruumiin yläpuolella ja kohta sydänleikkaus on tehty.
 Aina kun ollaan tekemisissä olioiden kanssa filmi (tai leijuvat silmät) ovat vihreitä. (Elokuva on muuten mustavalkoinen.) Ja pallosilmät johtuvat kuulemma siitä että Kaukaisen Planeetan Aurinko heikkeni ja heidän piti totutella pimeyteen.. No, nyt he ovat täällä..
Ja luolasto on myöskin jättikokoisten liskojen sun hämähäkkien asuttama ja kun seuraava atomitesti taas tehdään, niin ne kasvavat entisestään ja ulkoavaruuden tyypit päästävät ne vapauteen tuhoamaan maailman. Hyvä scifi-idea, mutta luulis että tällaiset suurpedot olisivat jo ihan itsekin rynnineet luolaston läpi. Lentäjänkään poispääsy ei ole ihan luolastossa kuulutettu, mutta se menee vielä `järkeen`, mutta miten on mahdollista, kun hän pääsee pois, hän muistaa kaiken vaikka avaruusukot pyyhkivät lähes kokonaan hänen muistinsa. Sitä ei kerrota. Eikä kerrota myöskään sitäkään että miten ikkunasta nähty atomipommi (tuli ja savu aivan ikkunan edessä) vain pikkuisen heiluttaa säleverhoja. Pieni mittavirhe varmaan, tai eihän se vähän kauempana tapahtunut pommi näytä miltään, lähellä se pitää näkyä, vaikka `oikeasti` tapahtuikin siellä vähän kauempana.. Vaikka atomipommi olikin...

P.S. Puoleenväliin asti tosiaan tylsää kuraa, mutta sitten hulluus, `nerous`, kädettömyys, kyvyttömyys ja avuttomuus lyövät raajojaan tai torsojaan yhteen hyvällä tahdilla.




lauantai 25. maaliskuuta 2017

Fighting Elegy (Jap-66)

Mestarisekoittaja Seijun Suzukin Fighting Elegy on sähäkkä satiiri, mutta hämmentävä elokuva nuorten miesten koulumaailman, heidän muodostamien puolisotilaallisten joukkojen, tukahdutetun seksuaalisuuden, katolisen uskon sekä sen `kansallisen` vastustamisen muodostamasta tanakasta keitoksesta.


Tässä vuoteen 1933 sijoittuvassa elokuvassa koulut tosiaan muodostavat omia puolisotilaallisia joukkojaan (jotkut kai useitakin) joita johdetaan ankaran kurin ja lapsellisen mölyämisen tuplasekoituksella, mutta seksuaalinen pidättäytyminen (jopa seksuaalisuuden hylkääminen) on asia jota kaikki nämä joukot toitottavat, ovat tästä yhtä mieltä. Yksittäiset miehet eivät tätä mieltä ole. Elokuvassa keskitytään yhden katolisen nuoren miehen ja naisen seksikärvistelyihin ja seksisuhteen ja yleensäkin suhteen mahdottomuuteen. Tuntuu että kaikki vain kapinoivat.


Mukana myös oikean sotilasmahdin ja poliisin ilmassaoloa, valepoliisikin löytyy. Itsestäni näyttäisi että välillä kapinointi esitetään seksuaalisuuden korvikkeena, tosin hämmentävästi välillä myös näyttää siltä että elokuva on tällaisen puolisotilaallisen kapinoinnin ketakaikkinen ylistys. Satiirin ja ylistyksen raja ylitetään ajoittain.


Monilla japanilaisilla ohjaajilla, Suzukin lisäksi varsinkin Nagisa Oshimalla, ja monilla muilla, on lähes julistuksenomainen vietti ja viehtymys nuoruuden ihannointiin. Ja tästä on syntynytkin monta upeaa elokuvaa. Lisäksi täytyy mainita että ne ovat myös kuvauksellisesti mietityn hienoja. Fighting Elegy`nkin kuvaus on jopa liiankin upeaa aiheeseensa, mutta yhtäkaikki pysäyttävää. Vuonna 1967 hän sitten lähes pysäytti uransa (ulkopuolisten toimesta) tehdessään kertakaikkisen villin vision, Branded to Kill`in. Siihen verrattuna Elegyn kuvaus on varovaista, maltillista, mutta kuitenkin juuri sopivan visuaalista.

Blackbelt (Usa-92)

Roger Cormanin tuottama ja Don "The Dragon" Wilsonin pääosittama Blackbelt on kuin Bodyguard mättöversiona. Ja voi mato, mitä mättöä tämä onkin! Aikamoista pauketta ja jytinää.

Wilsonista tulee `rock`laulajattaren henkivartija ja poppisstaran perässä onkin managerigangsteria (tai taitaa olla toisinpäin, gangsterimanageria) ja hänen laaja laumansa erilaisten mättötekniikoiden `taitajia`. Käytin taas tuota lainausmerkkiä, sillä Wilsonhan mättää heidät maahan aina heti ja useaan kertaan. Mutta varsinaisesti naista ja henkivartijaa on vastassa ladonovibodattu, kauhutukkainen ja lapsuustraumainen jätti John Sweet(!) (Matthias Hues), sarjatappaja (ja kyllä hän tappaakin, esim alussa huoneellisen miehiä hetkessä) jonka kanssa Wilsonillakin tekee tiukkaa. Ainakin jonkin aikaa..

Karmeaa näyttelemistä (Wilson on aika hyvä), laihaa, mutta mättömausteista juonta, lihaisaa toimintaa sekä tyhmää dialogia= Taidetta.

P.S. Alkuteksteissä mukana iso kasa kickboxaajia ja kaksi karatekaa ja heidän meriittejään. Ovat arvatenkin näitä vastaantulijoita Dragonin mättömatkalla.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Witchtrap (Usa-89)

Mies menee taloon. Ainakin kameramies. Tämä on taas näitä (kauhu)elokuvia, niiden alkuja jossa kamera seuraa tyhjää taloa. Taloa jossa on joskus sattunut jotain.. Mutta onko se tyhjä?..
No, eipä tietenkään. Sillä talossa on `elävä taulu`, johon on kuvattu Jumalan ja Karl Marxin lookalikesekoituksen kasvot. Eiku, hei! On siellä joku toinenkin mies! Tätä miestä alkaa kamera, taulu, patsaat villisti ajamaan takaa. Tai ainakin kamera tekee villejä syöksytyksiä näitä päin. Lopulta mies syöksyy ikkunasta ulos kuoloonsa. Veri valuu, pulppuaa aivan eri suunnasta missä mies makaa..

Sitten `itse elokuvaan`: Taloa yritetään saada myydyksi, tehdä siitä bed and breakfast-paikka, mutta ensin pitää yrittää saada talon aave, se on juuri tuo taulun ja elokuvannimen wanha witch, pois paikalta. Mukaan talolle lähtee parapsykologiaryhmä kuvaajineen sekiä pari etsivää heidän turvakseen. Paikalla on jo valmiina likainen ja pelottava `groundkiipperi` sekä tietenkin se aave.. Tässä tohinassa loppuleffa meneekin.

Ja meneekin yllättävän toimivasti. Noita-ansa on heikon näyttelemisen, näppäröiden goreideoiden (luotilaatikosta itsestään leijuva ja lentävä luoti, vähän harvinaisempi suihkuletkun suorittama suihkutappo) ja näppärän efekti-idean (ilmassa aavemaisesti leijuvista isoista silmämunista kurottavat kädet) muodostama kauhu-gorekehrä, roska-gore ja kauhusyöveri.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Reckless Moment (Usa-49)

Perheen nuori nainen tekee `puolitapon` kopauttaessaan kengällään miesystäväänsä, naisen -ja rahanhimoista vanhempaa pukumiestä, joka puolipökerryksissä syöksyy kuolemaansa. Perheen äiti pimittää tapon ja ruumiin, jotta `mätäperheen` (itkuiset selittelyt, teennäinen sukurakkaus, perheen isä aina [ainakin koko elokuvan ajan] ulkomailla, teennäiset puhelut, vanha isä rasittava kyselijä = teennäisyys) asiat enää lisää mädättäisi maaperää, tulisi tietoon..


Tämä Max Ophulsin ohjaus (viimeinen Usa:ssa) ei ole miehen parhaita, mutta on suht toimiva perheruodinta. Itse juoni kokonaisuudessaan ei ole kovin kantava (alkuteksteissä hämmentävästi `Based upon Ladies Home Journal story "Blank Wall" by Elisabeth Sanxay Holding). Lähes heti ilmestyy epäuskottava ja epäuskottavasti James Masonin esittämä kiristäjähahmo. Mutta Mason näyttelee tätä kova-haurashahmoa yllättävän hyvin, uskottavuusrajotteistaan huolimatta. Samoin Joan Bennett perheäitinä on hyvä.


Eräänlainen soft-noir (myös kuvaus enimmäkseen) johon sekoittuu vahvasti pikku-outoperhettä, toteutumattomia kautta kaukaisia rakkauksia ja/tai rutiineja ja onnellinen Hollywood-loppu josta katsoja miettii onko tämä `onnellisuus` oikein.


P.S. ..ja Caught (Usa-49) Reckless Moment on parempi kuin toinen Ophuls-Mason-yhteistyötuotos Caught, jossa tavaratalomalli (Barbara Bel Geddes) `rakastuu` rikkaaseen, (elämän)tarinaltaan    trumpmaiseen tyyppiin (Robert Ryan rutiini-puolivilla-puolivalo-puolivaihde-puolitehopahiksena) ja rakastuu Masonin esittämään synkkäkulmaiseen, mutta ihanteelliseen lääkäriin. Elokuvan loppu laimeilua. (Recklessin` loppu paljon kyynisempi).  Caughtissa Bel Geddes voimallisena, mutta muuten puolipahis-puolitunnetoimintaa.

torstai 16. maaliskuuta 2017

L´Invenzione di Morel (Ita-74)

Art deco-Robinsonadi, art deco-autiosaareilu, art deco-kuvajainen-painajainen.
Pako - piiloutumismatkallaan oleva mies haaksirikkoutuu soutuveneellään nääntyneenä aution aavikkosaaren rantaan. Pian(?) selviää että saari ei ole autio, hän ei ole siellä yksin..
Keskeltä(?) saarta löytyy art-deco-linnoitus halleineen, saleineen, toimistoineen, uima-altaineen, mutta linnoitus on yhtä autio kuin saarikin. Ketään ei miehen lisäksi linnan käytäviä astele, eikä pölyjä pyyhiskele. On kuin `talossa` ei olisi asuttu vuosiin, mutta tyylikkäät, taiteelliset huonekalut ovat yhä tarkan järjestelmällisesti paikoillaan. Talossa ei ole täyttä, kaikkea on sopivasti, paitsi ihmisiä, heitä ei tosiaan näy..

Pikkuhiljaa(?) mies `törmää` heihinkin, mutta kovin pehmeästi ja utuisesti, sillä nämä jatkuvasti tanssivat ja kallioilla kävelevät ihmisparit ja yksinäiset ihmiset ovat kuin ilmaa, he eivät huomaa häntä. Jos he ovatkin ilmaa, kuvaa?.. Ei eräs erityinenkään nainen (Anna Karina) noteeraa häntä, aivan kuin häntä ei olisi olemassa. He/Nainen eivät/ei vaikuta töykeiltä, vaan aivan kuin he eivät tosiaan näkisi häntä. Onko miehen mielikin jo niin autio, tai vastaavasti niin täynnä että matkalla haaksirikkoutunut mieli tuottaa tämän paikan ja näitä näkyjä?

Ei, tämän paikan ja nämä näyt on tuottanut Tohtori Morell (vanha genrekaitakasvo John Steiner), ja näin nykyisin 3d-mallinnuksen, tulostuksen alkuaikoina on mielenkiintoista seurata eräänlaista ihmismallinnuksen, tulostuksen aikaansaannoksia ja tuloksia. Tosin tosi hämärän ja hämyisän saaren, tarinan ja aikakauden utuisesti läpitunkemana. Aikakautena on ehkä (ainakin saarella ja ehkä varmaankin muuallakin) 20-luku. Tähän viittaa tuo mainittu art deco sekä myöskin aikakauden musiikit, tanssit ja vaatteet.

Eli vanha Tohtori Moreaun saari-tyylinen meininkihän siellä saarella jyllää. Tämä tosin perustuu Adolfo Bioy Casaresin romaaniin Morelin keksintö (1940, suomennos 2002, en ole lukenut, vain pari arvostelua), mutta H.G. Wellsin romaanin (ja elokuvaversioiden) Moreaun verevät, lihalliset visiot on nyt korvattu tässä elokuvassa onnistuneesti kuvallisilla, kliinisillä `heijastuksilla`.
Kukka-asetelmia aavikolla, autiomaassa: Morel ruokailee, juomailee, keskustelee, luennoitsee porukoidensa kanssa, kaikki ovat nuoria ja nättejä. Saaren uusi tulokas seurailee sivusta, mm asettelee kuivahkoja, pölyisiä kukka-asetelmia kuiville kallioille `väriläiskiksi`, mutta alkaa itse pikkuhiljaa(?) rapistumaan.. Kovin kulunutta kehää kierretään, mies kiertää.. Päiviä, kuukausia, vuosia? Mutta elokuva kiertää nämä kuluneet karikot, se tekee tästä mystisestä tarinasta ja ajankulusta tai kulumattomuudesta taidetta: Aika kulkee kulkuaan, tai sitten ei kulje. Kulkee nopeasti, hitaasti,ei ole varmaa.. Mutta varmaa on, että kyseessä on todella mielenkiintoinen elokuvatuotos, jossa ei välttämättä tapahdu paljon, mutta taitaa sittenkin tapahtua..





maanantai 6. maaliskuuta 2017

Astro Zombies (Usa-68)

No, nyt on wanha kunnon Ted V Mikelsin Astro Zombies! (Elokuvan alussa Astro-Zombies, Suomikassu vähättelee Astro Zombie. Vielä vähättelevämpiä, tai tietenkin harhaanjohtavampia ovat aka-nimet Astro Vampires, Space Vampires, sillä elokuva on vampyyrivapaa. Mutta jonkinlaisissa astro-space-avaruussuunnitelmissa elokuvassa edetään. Itse leffassa puhutaan Astro Man`eista.)

John Carradine esittää hullua/"neroa" kellaritiedemiestä, joka tekee kuolleista näitä Astro Man`eja, tulevaisuuden miehiä.. Mutta tappajiahan niistä tietenkin tulee.. Tätä sitten selvittää (ja varsinkin selittää) hyvislauma ja pahislauma. Jälkimmäisellä johtajanaan Tura Satana.

Joo,.. Muistoja.. Tämä kassu oli `roskaurani` aloittajia, ensimmäisiä, ja pidin siitä silloin melkoisen paljon. Mutta nyt täytyy myöntää, että melkoisen paskahan tämä on.. On tässä jonkinlaista värikkyyttä kököllä kuuskytluku agentti ja hullun tohtorin labbis-meiningeillä. Mutta toteutus on laahaavan hidas, hyvisporukan pitkät keskustelut ovat sitä paskinta, paksuinta puuroa, mutta myös labbistouhut alkavat kyllästyttämään melkoisen nopeasti samasta syystä, pitkistä, laahaavista puhepapatuksista, "tiedemies"-"lääketiede"-jargonista. Pahisten papatukset ovat tehokkaampia, ja toimintansa yleensäkin. Mutta ei sekään mitään huikeuksia tuota. Itse labbiksessa on pari kivan kökköä kapinetta: Kun sukkajalkaisia(!) zombeja aletaan valmistamaan, niin ensiksi uhrin päähän asetetaan pöytä kautta kattolampun kupu ja vierelle pari muovista juoma-automaattipönttöä muka verivarastoksi. Ainoa oikea ja uniikki roskaidea jota makustelin muinoin ja muistin vielä tänäänkin on tämä: Zombeilla on päässään `solar battery` jonka latausvoimana on `sunlight and even man made light`. Mitäs zombi tekee yökierroksellaan kun lataus heikkenee? No, varastaa tietenkin taskulampun, ja naps,  valoa kennoon! (Järki leikkaa (kiinni) zombillakin! Taskulamppu päässään kaupungin yössä suunnistava zombi! - Siinä on otsalamppu oikeaan(?) suuntaan - Kohti pimeyttä.)

Mutta tosiaan, tylsyydessä vaelletaan..

P.S. Lopussa pari pienen pientä gorevilausta.
Kelanauhoja kelataan ja kuunnellaan lähes koko ajan, hippiväri-ihomaalistrippari, pääkallo-paini(?) naamariset, mokkatakkiset zombit, Tura Satana. Näistä myös pienen pieniä roskaviboja.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Alien Species (Usa-96)

Nyt ollaan huonon, tylsän roskan ytimessä.

Ufoavaruusarmadat lähestyvät taas maatamme. Ja nyt saadaan sellaista ufoa että harvoin (onneksi) näkee: Elokuvan äärimmäiseen kökköyteen verrattuna uhvot (vaikka ovatkin leijuvia, vilkkuvia, muovisia, pyöreitä pizzalaatikoita) ovat "vaikuttavia" ja niiden asukit (vaikka ovatkin öriseviä tyyppejä harjaselkä/niska-pitkäkynsi-peto,susinaamakumipuvuissaan) " pelottavia".

Jonkun kerrostalon yksiössä "isossa" kaupungissa mies ja nainen pitävät jotain avaruustutkimuslaitosta. Ovat ammattilaisia, on oikein monta tietokonettakin.. Yhden sellaisen ruudulta tuijotetaan näytönsäästäjäkuvaa (sotkuisia, värikkäitä(?) mutkaviivoja läjässä, kaikkitenkin avaruus) jossa pikkuhiljaa (todella pikkuhiljaa) musta värisevä palkki (kaikkitenkin tuo avaruusarmada) värisevän suttuisasti kulkee ylhäältä alas...

Tää on taas näitä avaruushyökkäyshalpiksia, jossa budjetin pienuuden takia ei näytetä valtavaa, massiivista hyökkäystä, vaan keskitytään "yksityiskohtiin", eli mitättömyyksiin: vaikka aluksia on "taivaan" täydeltä, tekevät he yksin ja yhdessä pieniä (todella pieniä) hyökkäyksiä: ampuvat pari autoa ja he sädettävät sisäänsä mm lehmän, pussailevan teiniparin ja hevostilallisen. Olisivat nyt sädettäneet sen hevosenkin, olis ollut lehmällä `kaveri`. Muutoinkin mietin että olisivat nyt näyttäneet niitä alusten sisätiloja, olishan se ollut päheetä nähdä lehmä, teinit, hevostilallinen siellä aluksen sisällä, vaikka kapinaa hautomassa ja toteuttamassa. Näihin sädetyksiin viitataan vain kerran, jossa miettijät miettivät käytetäänkö nää sädetetyt orjiksi, ruuaksi, polttoaineeksi, vai mitä näitä nyt oli..Oi ei, Ai hei, mä "valehtelin", näytetäänhän tässä sitä "massiivista" hyökkäystäkin. Tutkijaparin yksiön ikkunasta "avautuu" "laaja" otos, jossa valaistujen tikkareiden, cocktailtikkujen, rumpukapuloiden näköiset tuhovanat tuhoavat "kaupunkia".

Nämä mainitut miettijät ovat muuten tietenkin niitä ufoasiantuntijoita ja heihin törmätään täysin `one of a million`-periaatteella: Elokuvassa näytetään pitkään erästä vankikuljetusta (ja varsinkin heidän selviytymistään) tämän ufoaallon aikana. Mutta lähes heti he lähes törmäävät autoon jonka sisällä on nuorta ja vanhaa naista, mutta varsinkin siellä on loukkaantuneena tuon tutkijakaksikonkin ylistämä `ekstraterrestriaaliprofessori`. Muita autoja ei tiellä tietenkään näy. Ja muita autoja ei tietenkään tiellä näy (kuin kenen, arvatkaapa) kun tämä vanki (toinen tietenkin pahis ja toinen tietenkin hyvis) ja siviiliporukka uhrien ja uhrausten jälkeen selviää pitkän (taas todella pitkän) kökkörakenteisen, alieneita täynnä olevan limaluolaston läpi ulkoilmaan. No, he törmäävät tietenkin tähän alun yksiössä esiteltyyn tutkijamieheen. Hän sattui ajelemaan juuri näillä ufoseuduilla... Ja miksikähän hyvisroistomme huomaa vasta elokuvan loppupuolella kysyä "Miksihän minusta tuntuu että olen kuin huonossa Salaisten kansioiden jaksossa?" Niin miksihän? Sillä siellä, siinä juuri olet, olette, olemme... Alusta alkaen.

On tää vaan...

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

The strange vice of Mrs Wardh (Ita-71)

Kerta giallon päälle! :-) Upean giallokuningattaren Edwige Fenechin hahmoilla on kyllä aina cool miesmaku. Tässäkin giallokatsojille tuttu cool giallokuningas George Hilton esittää miesystäväehdokasta ja cooleista coolein rujonkaunis Ivan Rassimov ekstaattista eksää. Hänen kauhun ja kiiman sekoittavista kouristaan ei mrs Wardh ole vieläkään päässyt kokonaan eroon. Vaara ja nautinto kiinnostavat vielä vähän. Elokuva muistetaan Fenechin ja Rassimovin hidastetun höyryisästä lemmenleikistä lasinsiruilla.

No, nyt on käsillä ehkä se kärkigiallo. Sergio Martinon ohjauksessa on kaikki kohdallaan, näyttelijät, höyryisän gialloinen juoni, musiikki.

Hiippailua (kuka Wardhia vaanii?), höyryisyyttä, murhaajaa, ihmisen heijastusta aurinkolaseista.

Cool.

Death walks on high heels (Ita-71)

Vähän harvinaisempi giallo. Luciano Ercolin ohjauksessa on taas samaa kovaa kaartia: Susan Scott, Simon Andreu, Luciano Rossi sekä harvemmin gialloinut Frank Wolf.

Scott esittää `huippumallia`, jonka kautta pääsemme tämän mallimaailman (no, kaupungin) puolistrippaavaan touhuun ja prostituutiobisnekseen. Sekä myös timantti`touhuiluihin`, sillä murhaaja, murhaajat(?) ovat Scottin perässä isänsä timantti`bisneksien` takia.

Elokuvan murhaaja on hylännyt mustan lierihatun ja on vetänyt päähänsä gialloissa harvinaisen kommandopipon. Tätä harvinaistaa vielä hahmon kurkkumikrofoni ja teko(?)silmätuijotus. Silmät ovat muutenkin tämän giallon suola. On sokeaa, silmälääkäriä kautta kirurgia ja tietenkin kaiken yllä lepää murhjaajan, poliisien silmien seuranta.

Hyvää, toimivaa monimutkaisuusgialloa. Musiikki vaihtelee `vallattomasti`(värikkäästi, ehkä kuitenkin joskus pikkuisen liiaksi junnaten) poppipimputuksesta kuoro-urku-ulinaan, pianopimputuksesta urkuisaan, viuluisaan naiskuorolauluun. Ei synkkiä sävyjä siinä.

P.S. Ercoli ohjasi `kuolema kävelee, kuolema kulkee`-kaksikon, sillä seuraavana vuonna hän teki huumehöyryisen Death walks at midnight`in. Mukana jälleen Susan Scott, Simon Andreu, Luciano Rossi.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Death carries a cane - Murhaaja pukeutuu mustaan (Ita-73)

Hieno `kakkossarjan` giallo. Ei aivan kärkikymppiä, mutta toisella kymmeniköllä jo suattaapi olla.


Joku kävelykeppikaveri suorittaa tappoja. Elokuvan älyttömyyksiä/innovatiivisuuksia edustaa Robert Hoffmanin esittämä taiteilija joka puukottelee taideteostorsojaan. Epäilyt tietenkin sinne suuntaan.. Elokuvassa lokaationa mukana yllättävän useasti gialloissa esiintyvä kasvihuone. Sehän sopii sinne kuin musta hanska käteen: höyryisyyttä, puolinäkyvyyttä, alastomuutta, kuumuutta, värikkyyttä, taas alastomuutta murhaa..


Upea kaarti: Hoffman, Nieves Navarro aka Susan Scott, Simon Andreu, Luciano Rossi.. Myös musiikki on upeaa. Eniten kuitenkin kaivaisin esiin ohjaaja Maurizio Pradeaux`in. Hän ei tehnyt kuin kaksi gialloa (eikä muutenkaan ohjauksia kuin alle kymmenen), tämän lisäksi huumori(!)-giallon Death steps in the dark`in, jonka katsomisesta mulla sekä on että ei ole muistikuvia, ehkä armollisestikin. Tuo yhdistelmä vaikuttaa aika `haasteelliselta`. Mutta ainakin tämän kävelykeppeilyn perusteella olisin voinut toivottaa hyvääkin jatkoa giallojen parissa. Hyvä alku.


P.S. Ja onpa tuo Suominimi niin gialloinen kuin voi olla!

lauantai 18. helmikuuta 2017

Juokse kuin varas (Fin-Usa-64)

Ensimmäinen suomalais-amerikkalainen elokuvayhteistyö, Palmer Thompsonin käsikirjoittama ja ohjaama (tukiohjaajana Åke Lindman) sekä Veikko Laihasen tuottama Juokse kuin varas on enemmän europulppailua kuin jenkkitouhua.

Kesäiseen Suomeen sijoittuva värielokuva alkaa tehokkaan, jopa julman jännärimäisesti: Jenkkiroistoa (Richard Long) karkoitetaan Suomesta kytkettynä käsiraudoilla kiinni poliisiin. Satamassa sala-ampuja yrittää ampua roiston, mutta hän kyyristyy juuri tuulisuoja-sytyttämään tupakkaa ja poliisi kuolee. Sitten seuraa näiden kahden toisiinsa kytkeytyneiden Suomisisukas uintiretki ja "vapautuminen" kahleista. Lainausmerkit tietenkin siksi, että heti perään seuraa päälleajoyritystä ja tornitalotiputtamista.

Sitten tunnelma vaihtuu, laantuu lähes loppuelokuvan ajaksi. No, takaa-ajo jatkuu läpi leffan. Seuraa sanailua Suomiroiston (Åke Lindman) kanssa, `rakastumista` (Pirkko Mannola) ja Etelä-Suomen mainoselokuvaa. Homma löystyy, mutta (pulp)värikkyys säilyy. Lyhyt noir-pulpmainen takaa-ajo Helsingin kaduilla, katoilla ja kujilla on aika hienon näköistä elokuvaa. Harvinaista.

Kuitenkin enemmän kuin kuriositeetti, noir(?)erikoisuus, pulperikoisuus. Juhani Kumpulainen englanniksi päälledubattuna, saunassa röhnöttävänä roistopomona on kökkö erikoisuus. Lindmanin ja Mannolan englanti on kökön sujuvaa, paljon parempaa kuin rallienglanti.
Seutulan (rattijuoppo)rakennustyömaalla vieraillaan.
Kalle Peronkosken värikuvaus kuulasta kamaa.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Pot o`gold (Usa-41)

James Stewart esittää pienen kaupungin musiikkikaupan pitäjää ja huuliharpistia(!) ja Charles Willinger Big Cityn terveysruokatehtaan(!) pomomogulia. Viimeksi mainittu on musiikinvihaaja.


Musakauppa menee konkkaan ja musamiehemme tallustelee Isoon Kaupunkiin. Koko kaupunki näyttää olevan soittajia ja laulajia täynnä. Joka talo ja joka kadunkulma syttyy musiikkiin aina kameran kohdatessa. Meno on jäykkää ja vaivautunutta. Varsinainen musapiste on täysihoitola jonka kaikki asukit ovat muusikoita jotka harjoittelevat yötä päivää. (Mistä nämä kaikki karaktäärit saavat rahaa?) Mutta onpa siellä sentään muutakin, täysihoitolan vieressä on sedän tehdas! Ja setä havittelee täysihoitolan tonttia tehtaansa jatkoksi..


Huuliharpistimme joutuu mukaan selkkauksiin kun heittää setäänsä tomaatilla. (Voi hurja, ja tätä vielä oikein oikeudessa käsitellään.) Hänestä tulee kaupungin sankari. Tästä `seuraa` lähinnä sukupeittelyä, muutamia hauskahkoja dialogilaineja ja väkisinväännettyjä ja pitkiä musiikkinumeroita, mm ennen syöntiä lauletaan monta laulua lautasia, lusikoita,  veitsiä ja haarukoita paukuttaen. Voi kuinka hauskaa.. Vankilassakin vain kaikki (ja kaikki ovat samassa sellissä) laulavat, isolla lössillä. Oikeussali on onneksi ulkoistettu "ulvonnalta", sentään yksi musiikilta rauhoitettu paikka.


Stewartin hahmon lysy jäykkyys vie elokuvaa `eteenpäin.`


Kova kaarti (Stewartin lisäksi Paulette Godard täysihoitolatädin tyttärenä), kaikki laulavat soittavat joko itse tai dubaten, mutta ei kummoinen, jopa kökkö, komedia ja puolimusikaali.
Amerikkalaista kaikki (kaupungissa) mukaan-fuulaa kököimmillään. Ja tässä elokuvassa sedän musiikkivihaa ymmärtää oikein hyvin.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Ghosts before breakfast (Saksa-28)

Hans Richterin ohjaus on ensimmäisiä, tunnetuimpia `ympyräavantgarden` edustajia, filmissä pyörivät kellotaulut, ampumataulut, naamataulut, lautaset, äänilevyt, eteen ja taaksepäin rullaavat paloletkut (kuin filmirulla konsanaan..)..
Tämä eteen - taaksepäin tapahtuvat tapahtumat ovat tietenkin kyllä muutenkin avant-garde-elokuvien perusheinää. Tässä esim kellonviisarit pyörivät molempiin suuntiin, aamiaistarjottimen kupit ja lautaset lentävät maahan rikkoutuen palasiksi, mutta myös palaavat lopuksi takaisin tarjottimelle ja edelleen pöytään ehjinä.


Kuten elokuvan nimikin sanoo, niin tämä aamiaisteema. aamiainen ja varsinkin sinne pääseminen (surrealistisen elokuvan tavaraa, Bunuel varsinkin) on elokuvan päälanka;
Lauma miehiä metsästää pitkään ilmassa lentäviä hattujaan. Lopuksi hatut lentävät aamiaispöytään ja äijät perässä. Sitten kahvikupit alkavat liikkumaan itsestään pyörien kohti kahvipannua ja kun ne koskevat siihen, kahvi ilmestyy kuppeihin kaatamatta. Lisäksi elokuvassa pistoolit pyörivät leijuvat ympyrää, parrat ilmestyvät ja katoavat, vyöt, kravaatit ja rusetit menevät pois ja päälle itsestään, tavalliset ja negatiivifilmit vaihtelevat..


Ei juurikaan järkeä (paitsi jos yleisen pyörimisliikkeen kuvaamista pitää sellaisena), mutta ihan kivaa  kaaosta katsella. Kymmenen minuutin kaaos. Kaaos ja samalla yhteneväinen, ympyrä sulkeutuu aamuateriontiin. Päivä on vasta alkamassa. Päivä, jonka kaaoksista, ympyröistä ei tiedä vielä mitään, ei ainakaan kaikkea.







tiistai 31. tammikuuta 2017

Wet Asphalt (1958)

Sodanjälkeisessä Berliinissä toimittaja (Horst Buchholz) pääsee vankilasta ja pääsee myös heti tyhjää pitkää katua kävellessään (taas, aina näissä nää kadut on tyhjiä!) auton kyytiin. Hänet nappaa iloisuuden ja viiksiensä taakse lïpevän huijausmeininginsä kätkevän lehtimogulin autonkuljettaja.
Moguli ottaa hänet heti töihin ja töitähän riittää, raportoitavaa riittää.. Kyseessähän on kuhisevat ajat. Tämmöisessähän ajassa on vääntöä moneen suuntaan, jopa joka suuntaan, jopa suuntiin joista ei ei ole vielä mitään tietoa, ehkä vähän tuntumaa, aina ei sitäkään...
Toimittaja on säntillinen, tehokas, määrätietoinen ja haluaakin jo saada omia juttujaan, omalla nimellä enemmän esiin.. Lehtimogulin toimistossa onkin viikottainen työtapa lähettää ennen viikonloppua erääseen pariisilaiseen lehteen joku sopivan jännittävä, ja yleisöä kiinnostava uutinen, tai  edes uutisen ensimmäinen osa. Nyt ei oikein sellaista löydy ja moguli alkaa ihan selvästi omasta päästään, miettien, katkoen ja kakisten kertoa "vanhaa" tarinaa natsisotilaista jotka ovat jääneet vuosia sitten ruokatavaroita täynnä olevan bunkkerin vangeiksi. Nyt moguli jatkaa tarinaa, `legendaa` sillä että nämä sotilaat ovat nyt päässeet pakoon sieltä. Kaikista kakisteluista huolimatta toimittaja`poika` ottaa heti jutun todesta ja alkaa töihin.. Ja alkaa tämän tiimoilta useaan kertaan töihin, sillä pomo kertoo tarinaa aina pikkuisen eteenpäin per perjantai, jatkokertomustyyliin. Näin saadaan juttuideaan (ja rahantuloon) jatkuvuutta. Erityisesti nostetaan esiin eräs sokea sotilas. Tämä oli elokuvan ensimmäinen epäuskottavuus, sillä niin sävellettyä ja epävarmaakin esiintymistä pomon tarinakengertelu on. Sokea alkulimakin sen kyllä huomaisi..


Tämän jälkeen elokuvaan tulee enemmän voimaa ja ideoita: Mielenosoituksia syntyy (kylmäävää kamaa, varsinkin kun isoihin väkijoukkoihin käytetään vesitykkejä keskellä talven pakkasia ja lumimassoja) ja kansainvälinenkin konflikti koputtelee (Neuvostoliitto, Puola, Saksa) pikkuisen ovella.

Tämän jälkeen elokuva alkaa taas tökkimään. Se ei osaa oikein päättää ollako kompakti konfliktinen kansainvälisyyskuvaus vai korruption kuvaus, eikä myöskään osaa tehdä näistä sopivan `jaoksellista` teosta. Näyttelijätyökin tökkii. Se on välillä vähän liian laiskanpuoleista tällaisiin kuvioihin.

Nousuja ja laskuja, mutta kuin hitaassa, jarruttelevassa vuoritoradassa. Ja suurin osa ajasta körötellään kuin sirkus/tivolijunan kyydissä. Vakavat aiheet (koputtelevat konfliktit, lehdistön suhmuroinnit-valeuutiset/vastuu) vesitetään laiskalla kerronnalla, laiskalla näyttelemisellä. Varsinkin tää uutishuijauspuoli etenee kuin vesi Saharassa. Sen seurauksia näytetään vilauksittain vauhdikkaammin.

P.S. Tätä tituleerataan myös `lost noìriksi`, mutta ei tää kyllä  noiriakaan sitäkään ole, jonkinlainen sotanoir (tai tietenkin enemmän sodanjälkeisyysnoir, sotaan kyllä paljon viitataan) ja raunionoir ehkä. Dvd:n kannen James Dean-mäinen `tupakoiva pitkätakkimies kävelee kadulla`-kuva ei oikein natsaa itse elokuvaan. Jos se `lost noir` tarkoittaakin sitä, että tästä on noir kateissa, heh...