torstai 9. marraskuuta 2017

Detective Story (Usa-51)

Jos edellisessä elokuvassa pahuus esitettiin välillä vähän pakotetunkin puoleisesti, niin Detective Story`ssa Kirk Douglas tekee yhden väkevimmistä rooleistaan umpimaanisena poliisina.


Elokuvan alussa törmäämme häneen vielä nauravaisena vaimonsa kanssa kun vaimo puolivitsaillen sanoo hänelle tulleensa tekemään miehestään katoamisilmoitusta.
Mutta kun poliisi nousee laitoksen portaat ylös hänen hymynsä hyytyy, eikä enää juuri nouse noille kasvoille muuta kuin kyynisinä hymähdyksinä. Sitten kyynisyyskin katoaa ja lapsuudesta asti kytenyt kauna, viha ja hulluus saavat vallan. ("Isäni nauraa sisälläni. Vai itkeekö hän?")


Tiheä ja tiivistetty yhden päivän kuvaus poliisiasemalta. Tapahtumien määrä pidätyksineen, aviokriiseineen, poliisiasemamurhineen ja niiden vaikutukset tietenkin täysin liiallisia näin lyhyeen aikaan, mutta tämä mestari William Wylerin ohjaama elokuva saumaa sen loisteliaasti yhteen. Saumat pitävätkin, mutta varsinkin vuotavat. Eritoten Douglasin loistavassa roolityössä. William Bendix peesaa hyvin paremman poliisin roolissaan.
"Jim,don`t be such a monument".

Born To Kill (Usa-47)

Juuri eropaperit  käteensä saanut nainen (Claire Trevor) sotkeentuu tuplamurhaan ja ihastuu pakonomaisesti tekojen suorittaneeseen murhamieheen, sekopäiseen kyynikkoon (LawrenceTierney), tietämättä tämän murhaajuutta. Eikä nainenkaan niitä tasapainoisimpia ole, ei läheskään. Olisko yhtenä syynä se, että hän elää perhekartanossa siskonsa rahoilla ja miehensä kanssa? Kaiken lisäksi murhamies-kyynikko ilmaantuu kartanoon ja hurmaa myös siskon. Ja hurmaakin niin hurjasti, että he menevät naimisiin. Ja soppa on " valmis". No, lainausmerkeistä huomaa että ei ole valmis, soppa vain syvenee ja sekoontuu. Yhtenä sopansekoittajana murhamiehen perässä oleva etsivä (Walter Slezak) ja toisena murhamiehen uskollinen ystävä ja raiteillaanpitäjä (Elisha Cook Jr), jonka Trevorin esittämä sisko kutsuu kartanoon asumaan jne.. Soppa sekoontuu..


Aikamoista sekoilua, hyvässä ja pahassa, omituinen ja omalaatuinen sekoitus jämäkkää julmuutta ja tanakkaa kyynisyyttä ja epätoivoista rakkautta, hulluutta ja tolloutta. Ja tätä kaikkea älyttömässä juonessa (täysin järjettömiä ratkaisuja, mutta `toimivia`), hyvissä ja huonoissa ja hyvän huonoissa näyttelyissä (Tierneyn viivasuorasuukyynisyys ja varsinkin raivotilat näyttävät usein pinnistelyltä, joskus jopa julman surkuhupaisilta.. mutta myös tehokkailta), toimivissa kuvauspaikoissa (Reno, San Francisco, kartano). Trevor, Slezak ja aina hyvä Cook Jr lunastavat hyvin paikkansa.


Tämä Robert Wisen(!) ohjaama noir-kummajainen on tekovuodeltaan ja kuvastoltaan täyttä noiria, mutta melodramattisen, jopa melopsykoottisen, psykodramaattisen rakkausteemansa takia juurikin melodraamaa ja sekopäisen juonensa takia jopa eräänlainen esi-giallo. Gialloista poiketen tosin murhaaja selvä ja selvillä (eikä ole joku mikä tahansa tyyppi, kuten gialloissa pahimmillaan, eikun parhaimmillaan) jo elokuvan alussa.






"And, Sam, in the mean time, no dames. Understand?"  "I`ve got a dame in my mind. and she's dead. And that`s plenty for me".

tiistai 7. marraskuuta 2017

Street of Shame (Jap-56)

Vanhat japanilaiset klassikkoelokuvaohjaajat toivat yhteiskunnallista eriarvoisuutta esiin usein prostituutio-geisha-kuvausten kautta. Ja yleensäkin naisalennustilan kuvausten kautta. Ja perhealennustilan.


Mestariohjaaja Kenji Mizoguchin uralla tämäntyylisiä elokuvia on enemmänkin eikä tämä hänen viimeinen ohjaustyönsä tee tästä linjasta poikkeusta. Se ei yllä ihan mestariteosten (esim Ugetsu monogatari, O `haru), mutta koputtaa kyllä kannoille vahvasti.


Elokuvassa seurataan muutaman prostituoidun työtä ja arkea. Työ on pakkoa köyhyyden, sairastapausten, lasten ja aviomiesten elättämisen takia. Työ ja arkikin ovat kauheaa ja kuristavaa.


Vahva ja vaikuttava uranlopetuselokuva.



The Blue Lamp (Bri-50)

Brittiläinen poliisi - ja etsivätyöhön sukeltava elokuva polkee sodanjälkeisessä suossa, mutta kansan yhtenäisyys on vielä jäljellä älyttömyyksiinkin asti; Sodanjälkeisessä sekamelskassa kadut ovat öisin muka tyhjät ja kiltit, kaduilla kulkee vain toisiaan tervehtiviä poliiseja ja jos joku muu tulee vastaan, niin hän on kopissa nukkuva koditon, jonka kohdalla kiltti poliisisetä hiippailee, ettei herätä häntä ja perinteisessä juoppohälytyksessä ymmärtäväisiä ja naureskelevia poliiseja pyörii talon täydeltä.
Mutta sitten tulee muutos kun eräs kolmikko (!!! Kaupungin ainoat rikolliset, siltä näyttää), kaksi nuorta miestä ja nuori nainen, syöksyy rikollisuuteen. Ja se johtaa poliisisurmaan, vanhan `Bobbyn`surmaan.
Elokuva onkin tärkeä rikoselokuva kuvatessaan tätä muutosta `kilteistä kaduista` nuorisorikollisuuden maailmaan, vaikkakin tekee sen aika osoittelevasti, köykäisesti ja yksinkertaistaen.

Näyttelijätyö on hyvää; Dirk Bogarde kuohuvana koviksena ja Patrick Dooman perinteisempänä koviksena, Jack Warner surmattavana perinteisenä vanhana `Bobbyna`, kaikkien pitämänä (näinhän nämä hahmot silloin siellä enimmäkseen esitettiin) ja Robert Flemyng etsivänä. Jimmy Hanleyn nuori perinteinen `Bobby` on vähän liiankin hyvä (mutta näinhän nämä hahmot silloin siellä enimmäkseen esitettiin), mutta ihan hyvin hänkin kuitenkin vetää.

P.S. Elokuvan lopun toimivassa takaa-ajossa vinttikoirakilpailun katsomossa tutustutaan vähän muihinkin rikollisiin, vähän hevoshuijausmaisiin vilunkivilleihin, jotka kuitenkin (kököstikin) kääntyvät kaikki heti poliisin puolelle pikkuisen M-elokuvan tyyliin.

Blue Lamp ei ole ihan onnistunut, uskottava yhtälö, mutta toimii kuitenkin kuvauksena `wanhan ajan` eräänlaisena päätöksenä. Ajan, jota ei ehkä koskaan ollutkaan...

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Kauhukuukausi. Katsaus. Kooste.

Kauhukuukausi takana. Kiva oli kauhua kaivaa, katsoa ja kirjoittaa. Jotkut tosin vain vähän liippasivat kauhua, mutta sinne päin kuitenkin.. Mutta, kuten sanottua, kivaa oli. Kivaa oli myös muiden kauhujuttuja lukea. Ja vielä kerran kivaa; kiva että niin moni lähti mukaan..

Tämmöiset teemakuukaudet olisivat muutenkin kivoja (argh! taas!). Siis muitakin kuin lokakuussa kauhua ja joulukuussa joululeffoja. Mitähän näitä nyt olis, mitähän genrekuukausia niitä olisi, mikä sopisi?..

lauantai 28. lokakuuta 2017

No, jos yks kauhu vielä: Suffer, little children (Bri-83)

Mykkä tyttö saapuu lappu kädessään Lasten Orpotaloon ja hänet otetaan sisään. Selviää (varsinkin lapsille) että tämä kummasilmäinen tyttö on Pahaa ja Paholaista ja mykkyydestään huolimatta hän saa lapset palvomaan `Vinttipaholaista`. Seuraa (erittäin) huonoa näyttelemistä, lapsista tulee Murhajoukko. toisilleen ja muillekin.. Suht oivallinen idea (mutta surkea toteutus) on orpotalon entisen asukkaan, nykyisen suositun pop-tähden hyväntekeväisyysvierailu talossa. (Oisko mukana myös jonkinlaista pop-palvonnan kritiikkiä.) Kohtaukset joissa disco-punk-hiuksiset ja vaatteiset "menijät" discoavat ja löhöävät "discossa" (näyttää kaakelipesuhuoneelta, jopa vessalta) on karmea ja pimeä. Niin pimeä, ettei paikasta ja ihmisistä tahdo saada kunnolla selvää. Mikä voi olla siunaus ja helpotuskin, sekä katsojille että tekijöille. Koko karmeus ei tosiaan hillittömän hämäryyden takia onneksi näy eikä aukene. Tiheää tuhnua. Tiheää tuhrua. "Rockit" jäävät kesken. Paitsi elokuvanniminen tunnari, jota kyllä toistetaan. (Yhteensattuma, että The Smiths-yhtyeellä on samanniminen kappale (tosin ilman pilkkua) vuodelta-84, ja on myös murhakappale.)


Video Nasty-listaa ja kai pahuudenpalvontaakin vastaan "taisteleva" opiskelijatyö-elokuva sekä loppugoreilu on kahta laitaa: Näyttelemisen lisäksi myös kuva ja äänimaailma on nykivästi suhisevasti pielessä, mutta on tässä jotain ideanripettä. Ensimmäistä ehdottomasti kuitenkin enemmän. On kai tällä jotain gorehistoriallista arvoa tekotapansa vuoksi, mutta kyllä tää on sittenkin, siitä huolimatta vähän näitä pannun, pahnan -ja pannanpohjimmaisia joita nyt kaivetaan esiin gorehistorian hämärästä..



Hitch-Hiker (Usa-53)

Tämä on näyttelijä Ida Lupinon ohjauksista ehkä paras. Jämäkkä, jäntevä, julma. Koko elokuva perustuu tositapahtumiin jossa `Liftarimurhaaja` kulkee pitkin öistä länttä autolta autolle. Muutama minuutti elokuvan alusta käytetään  murhaajan yöllisen laiskanvarman kävelyn kuvaamiseen (vain jalat näkyvät) kun hän tosiaan kulkee pisteeltä pisteelle. Loppuelokuva keskittyy siihen kun tämä julmanlaiska, laiskanjulma `laahustaja`, tuskin koskaan täysin nukkuva "laiskasilmä" murhamies keskittyy kahden sota -ja kalakaverin piinaamiseen autossa, aavikolla, kaupassa. Aavikon yössä ja auringonpaisteessa..


Piinaaminen näkyy ja tuntuu miehissä yllätyksenä, raivona, alistumisena, pakoonpyrkimyksinä. Koko ajan tilannetta taustoittaa ja vakavoittaa, vaarallistuttaa radiosta tulevat poliisitiedotukset murhaajasta ja myöhemmin myös kaapatuista miehistä. Vähän kököstikin välillä, sillä radio menee yhtäkkiä itsestäänkin päälle. Mutta se antaa tarinalle kyllä yhtäkkistä buustia, shokkia ja säikytystä.


William Talman on hyytävä liftarina ja Edmund O`Brien ja Frank Lovejoy hyviä tunteissaan ja teoissaan vaihtelevina panttivankeina. Elokuvan loppu tulee vähän liian nopeasti ja helposti, löysästi, mutta tämä tietynlainen löysyys ja laiskuus on kuitenkin koko jäntevän elokuvan julma voimavara, mauste ja lisä.


Yötä, aavikkoa, lopussa laineiden liplatusta. Pienen tilan (auto, kauppa) ja avaran aavikon kauhua ja mahdollisuuksia, aseylistysjargonia ja julmaa vaatteiden vaihdattamista..


"You like to shoot? So do I."



perjantai 27. lokakuuta 2017

Kari Uusitalo: Tarkastelua - Aarne Tarkas ja hänen elokuvansa (2006)

Väliin, välillä elokuvakirjallisuuttakin. Armoitettu elokuvatietäjä ja elokuvaneuvos Kari Uusitalo on tehnyt jämäkän, jouhevan ja hauskankin kirjan suomalaisen elokuvan `positiivisesta kummajaisesta`Aarne Tarkaksesta. Tarkaksesta, jonka tasoista elokuvakäsikirjoittajaa, työ -ja elokuvajyrää (yli 30 elokuvaa 50-luvun alusta 60-luvun puoleenväliin, ja tukku tv-töitä vielä päälle), genre(noir, western/northern)elokuvantuntijaa ja tekijää ja boheemia `siitä vaan, tuosta vaan`-tekijää saa Suomesta hakea. Vakava, komedia, parodia ja boheemius yhdistyivät hänessä ainutlaatuisella tavalla Suomessa. Huonoimpiinkin (joita on tukku) hän sai aina mukaan edes jonkin boheemin piikin, elokuva-anekdootin ja/tai suomalaista elokuvaa `uudistavan` ideantyngän. Hän olikin ideoitsija,sen asemoija, mutta ei suurten kokonaisuuksien mies. Hän oli terävä, nokkela, näppärä, ei eeposmies. Hän sai tarinansa elämään, ja parhaimmillaan hän sai ne elämään ja hengittämään. Paras Tarkas-tuotos on ilman muuta Opettajatar seikkailee(-60), yksi parhaita kotimaisia komedioita, muita hyviä komedioita paremmuusjärjestyksessä olivat mm Olin nahjuksen vaimo(-61), Kovanaama(-54) ja Paksunahka(-58). Vakavamman puolen elokuvista voi mainita varsinkin absurdin brutaali Hän varasti elämän(-62).

Uusitalo, isojen ja pienten yksityiskohtien mies, juuttuu kirjoissaan välillä liiaksikin yksityiskohtiin, jopa luetteloihin, mutta tässä kirjassa, parhaiden teostensa tapaan, hän annostelee niitä viisaasti, sopivasti. Mutta kuitenkin värikkäästi. Yhden mokan kirjasta löysin,; Yhdessä Opettajatar Seikkailee-elokuvan kuvatekstissä Tarkas Uusitalon mukaan Ohjaa Leni Katajakoskea ja Pentti Viljasta. Kuva on suoraan elokuvasta, jossa Tarkaksen esittämä taidenäyttelyn taulunkantaja juttelee Opettajan (Katajakoski) ja näyttely`arkkitehdin` (Viljanen) kanssa. (Ja Tarkaksella on muuten kohtauksessa päässään lippis jossa sanat O. Tuomi. Kyseessä ilmeisesti kuvaaja Olavi Tuomen kuvauspaikkalippis.) Tarkas teki näitä Hitchcockmaisia vilahduksia useissa elokuvissaan. Jälleen merkki Tarkaksen elokuvalaajuudesta. Tarkaksen uran viimeisten vuosien (kuoli jo 52-vuotiaana) boheemia pudotusta olisi voinut käsitellä vähän laajemmin ja hänen loppu-uransa pornopuoli (seksilehtien kertomukset) jäävät käsittelemättä. (Sama pornopuolen unohdus vaivaa myös monia Juha Watt Vainiota ja Martti Huu Haa Innasta käsitteleviä juttuja.)

Uusitalo on kirjoittanut pienen suuren kirjan suuresta miehestä.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Deathsport (Usa-78)

Ihan ihastuttavahkon ja vauhkon kökkö jatkile Death Race 2000-elokuvalle. Molemmat Roger Cormanin tallista ja molemmissa pääosassa David Carradine. (Deathsportissa jo aika karskihiuksisena, karskipartaisena, karskin karmea, karmean karski näky.) Sportissa mukana lisäksi mm Claudia Jennings, Richard Lynch..


On tässä visuaalistakin silmää ja massivisrakennuksia ja tietenkin sitä aavikkoa kun apokalyptiset moottoripyöräritarit  pärräävät ja taistelevat pyörin, miekoin ja muskelein. Sekä tietenkin (pienen valonheittimien näköisillä) sädepistooliputkiloilla, jotka suistavat ihmiset, moottoripyörät, hevoset ja rotat punahehkuiseen näkymättömyyteen.


Melkoisen kökköä menoa tosiaan, mutta kyllä katsottavaa. (Ehkä juurikin kökköyden vuoksi, mutta myös vauhdin.) Scifiä, pärräystä, pölyä, areenataistoja. Paljasta pintaa. Lisää pärräystä, pölyä, paljasta pintaa, isoja miekkoja. Mutantteja, foliopatjaisia kidutussänkyjä, värivaloja...


Elokuvan erikoisuutena Jerry Garcian kitarataustaraitaa.



lauantai 21. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Bubbling under; Part 13: Vampir Cuadecuc (Esp-70)

Kerta kauhun päälle!
Pere Portabellan avantgardistinen dokumentti Jess Francon Count Dracula-elokuvasta ja sen kuvauksista vie voiton itse elokuvasta. Hieno, idea, upea toteutus!

Leffa käydään läpi. Näyttelijöiden ääniä ei kuulla kuin joskus pienenä pihinänä, suut kyllä louskuvat. (Ääniraidalla, korvissa kaikuu ja kumisee, humisee ja jumisee kohinaa, koputuksia, kolinaa, kirkonkelloja, pauketta, pianoa, oopperaa, voimakkaasti kovennetun kameran ääni kuulostaa maaporalta tai hieman madalletttu maaporan ääni kuullostaa kameralta. Kamera porautuu.) Usein näytetään mitä tehdään ennen kuvausta; Arkkuihin asettumista, miten saadaan veret, punavärit vaarnaan ja huuliin, hampaisiin, `hämähäkinverkkopuhallin` on kovassa käytössä. Välillä näyttelijät ja kuvausryhmä sulautuvat keskenään samaksi elokuvaksi kumman onnistuneesti. Avantgardistinen mustavalkokuvaus vielä syventää elokuvaa, elokuvia, tuo sen/niiden parhaat puolet esiin. Sekä Francon, että Portabellan.

Kuvaustauko-leikkisyyttäkään ei ole unohdettu; Christopher Lee naureskelemassa ja vilkuttamassa aurinkolasit päässään tai irrottamassa Draculahampaita tai Draculapiilolinssejä. Lopussa Lee lukee Draculaa. Ääneen. Elokuvan ainoa puheosuus.

Monipuolinen silmäys, elokuvaan. Elokuviin.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 12: Witch`s Cradle (Usa-43)

Kauhutusina täynnä! Kai koko kuun kauhukiintiökin?...?

Lyhäri loppuun!? Maya Derenin ja Marcel Duchampin kakstoistaminuuttinen on suht sekava teos erilaisista langoista, nauhoista (kengän?), keinusta, `kehdosta`, korusta, (lanka)rattaasta, (lanka)`portaista`-`portaikosta`, seinistä ja seinämistä, taidepahvilevyistä ja niiden läpi katsomisesta sekä otsapentagrammista jotka lopuksi(?) muodostavat jotain?...?

Ei oikein istunut meikäläiselle. Marcel Duchamp vilahtaa.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 11: Spotligt on a Murderer (Fra-61)

En ole koskaan ollut dekkarien ystävä, en kirjojen, enkä elokuvien. `Kuka sen teki`-tematiikka, ei ole kiinnostanut kuin gialloissa, koska niissä sillä ei ole niin suurta väliä ja merkitystä, mikä on virkistävää. Tekijä on välillä vähän kuka sattuu, hyvinkin vähän nähty tyyppi (tai jopa ei ollenkaan!), joku aivan älytön tai vain joku Random-Reiska. Tällainen on hyvää irrottautumista genrekahleista.
Myöskään huumoridekkarit eivät iske, tai huumorin pitää olla aika absurdia. Tai sitten mukana pitää olla kauhua, kauhudekkaroinnit kyllä iskevät.


Tällainen `vakavan`, huumorin ja kauhun onnistunut `sekamelska` on Georges Franjun (Eyes without a face) Spotlight on a Murderer, dekkarigoottailu, goottidekkarointi, joka pitää absurdia hauskaa ja vakavaa näiden genrejen (jännitys, kauhu) kliseistä. Ihan siitä kliseistä kliseisimmän, perinnönodottamisen kanssa. Lisättynä Franjun elokuvamaailman lisäyksillä, linnuilla. Elävillä, kuolleilla, koristeilla. Myös kauhukliseet peilit, nuket saavat taas Franju-kosketuksen.


Seppele ja Matkalaukku. Matkoja moneen suuntaan. Linnan vanha valtias katoaa, kai kuolee, mutta perintöä pääsee tutkimaan lunastamaan vasta viiden vuoden päästä. Porukat pyörivät. `Seuraa `ruumisnäkökulmaa`, linnan muuttamista rahanteko ja ajankulukoneeksi turistiloukun muodossa ja linnassa liikkuvaa murhaajaa...


Ei upea, mutta oiva teos.

P.S. Toisella katsannolla päähäni pälkähti, että voisko tämä olla luihunlempeä. lempeänluihu huumoriversio syvimmistä syvimmästä taide-elokuvasta Viime vuonna Marienbadissa, aivan mahtavaa!


Pierre Brassieur, Jean-Louis Trintignant, Philippe Leroy.





maanantai 16. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 10: Cyborg 2087 (Usa-66)

Kohta kauhukymppi täynnä! Kohta katsantoon tuo yllämainittu. Onpa sitä näköjään Cyborg-nimi leffassa ollut jo 60-luvulla! Scifiähän tämä lähinnä on, mutta laitetaan taas kuun kunniaksi kauhuun.. Luvassa melko varmasti muovista meininkiä villkuvaloineen, avaruuden  muovipalikkakaupunkeineen, kuuskytluku-värimaailmoineen kun kyborgi lähetetään vuoden 2087 tuhomaailmasta 1960-luvun Jenkkimaailmaan hoitamaan homma parempaan kuosiin.. Halpaa ja värikästä. Onhan kyborgi kuitenkin halvempi erikoisefekti kuin esim koko robotti (no, enpä tiedä. katso vaikka Robot Monster tai joku vastaava 50-60-70-lukujen avaruuden ämpäripääastronauttailu, ämpäripäärobotointi), vai onko tosiaan? Siitä ja tästä elokuvasta myöhemmin lisää...

No, ei ollut ihan tämmöinen, mutta lähellä. Parempi kuin odotin, parempi kökköydessään, parempi vakavuudessaan..

Kyborgi Garth A7 (Michael Rennie, `Klaatu`) ehditään juuri lähettämään maahan ennen kuin pahisplaneetan vasallit pidättävät `avaruuslähettämöstä` eli toimistosta, kassalta (vuosia väännetään manuaalisesti kuin bussirahastajan vanhalla kassa-aparaatilla) hyvyysaistelijat. Planeetta on liikakansoituksen ja puheseurannan "tyyssija". Ja proffan nimi on varsinaista `Sielun Pääomaa`, sillä se on Sigmund Marx!!
Siis vuosia väännetään vuodesta 2087 vuoteen 1966. Hyvin on hyviskyborgille opetettu maan tavat ja teot: Asu on kuin muillakin, tosin hopeasaapikkaat ovat vähän liian uutta muotia ("Weird boots!" "Out of sight!"), jeepillä ajo onnistuu heti ja englannin kieli tietenkin sujuu... Mutta pikkukaupungin poliisien ja paikallislehden toimittajan loputtoman rauhalliset korttiringit räjähtävät rikki kun kaksi pahiskyborgia saapuvat mestoille. Heidät onkin sitten jostain syystä puettu `avaruudellisemmin`: Haalari, muovikypärä ja foliohenkselit! (Luulis että huomaamattomana, tavallisena tallailu olisi ollut tehokkaampaa.) Lisäksi heidän seurantalaitteensa on rannekellon hihna jonka päälle on piipittämään pistetty, liimattu kompassi!
Molempien, hyviksen ja pahisten avaruusalukset ovat myös kökkömannaa: Kuin kaksi kahvitermarin yläosaa olisi liitetty yhteen.

Sitten hyviskyborgi esittelee itsensä maan hyviksille, eli näyttää ihon päälle teipatut pellinpalat ja putket ja yhteisymmärrys syntyy... Sillä, kuinka ollakaan, tällä pikkupaikkakunnalla on sattumoisin (hyvisten pitämä) Future Industries Inc. Aluksi siellä tehdään folio-otsapanta-`tulevaisuuskokeita` hassuttelevan musiikin säestyksellä, mutta kyborgin ilmestyessä juttu vakavoituu...
Ja vakavoituukin sen verran että viimeinen puoli tuntia ei ole enää tällaista roskarytkettä, mutta mainio elokuva yhtä kaikki, roskaisuuksineen ja vakavuuksineen..

P.S. Sanottakoon vielä sen verran että koko(?) maapallolta,  ei pahiksia oikeastaan löydy tässä leffassa, ei ainakaan Jenkeistä,  löytyy vain jämäkkä-äijiä, samantapaisia, samanlaisia naisia, hyväntahtoisia hölmöjä ja neroja. Eikä nerokaan tarvitse kuin pienen puheenparren kautta tapahtuvan tuuppauksen kohti kultaista keskitietä, kohta kaikki kulkevat siellä.. Vai olisiko sotilaspamppujen seassa pahuuteen taipuvaisuutta?... Aikamoista (seka)soppaa ja soosia siis, mutta maukasta, useita mausteita mukana. Ja onneksi mukana on odottamani nuorten idioottitanssi-kohtaus myös...

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 9: The House in Nightmare Park (Bri-73)

En ole oikein kauhukomedioiden ystävä, mutta tämä goottikomedia siitä kun 1900-luvun alussa näyttelijä saapuu syrjäkartanoon esiintymään paikan oudolle joukolle nauratti lyhyesti sunnuntai-iltapäivän sumussa ja sameudessa. Ja oli oikein virkistävää nähdä Ray Milland tällaisessa kieliposkisuuteen suuntaavassa, venyvässä elokuvassa paikan pomona.
Ei siis, kuten nimestä voisi luulla, (kauhu)huvipuistokauhua, mutta oikeastaan sen suuntaista. (Paitsi olishan huvipuiston keskellä jököttävä esim paikan, puiston `talonmiehen` asuttama goottitalo aika mehevä idea.) Elokuva on eräänlainen kauhuajelu. Komediallinen kauhuajelu gotiikalla. Elokuvan vaihtoehtonimetkin hyviä: Crazy House paaluttaa pois sieltä huvipuistosta ja keskittää, keskittyy taloon. Ja kai vähän kulunut nimivaihtoehto Night of The Laughing Dead vähän naurattaa.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 8: Another Son of Sam (Usa-77)

Kirjoittaja-Tuottaja-Ohjaaja Dave A Adams teki elokuvan nimeltä Hostages, mutta muutti elokuvan nimen murhamiehen mukaan. (Alkutekstit ovatkin kovin päälleliimatun, uudelleenliimatun näköiset. Sinnepäin.) Uusi nimi ei elokuvaa pahentanut, parantanut, se oli jo valmiiksi kehno.

Psychotic killer on karulla  karkumatkalla. Killeriä kuvataan usein välähdyksin tuijottavista puolivalaistuista silmistä ja kasvoista ja karkumatkaa kuvataan heiluttelemalla kameraa pitkin puistoteitä ja jalkakaäytäviä. Jos elokuvasta jotain hyvää yrittää kaivaa ja löytää, niin kai se kuvaus on. Pysäytyskuvia tosin taas käytetään niin paljon, että se ei enää ole tehokeino vaan tuhokeino. Mutta seitkytlukulainen oudon elokuvan aura lepää raskaana, märkänä mattona elokuvan päällä, sen ansiosta tään nyt kuitenkin jaksaa katsoa. Mutta huono tämä on. Näyttelijät jopa ihan ok:ita, juoni junnaavaa, jota on yritetty estää ja elävöittää esim avuttomalla koulun kassavarkaus-keissillä. ("This is a small college". Niinpä näkyy olevan, porukkaa vain tusina.) Lopussa vielä paikalle pyrähtää SWAT-team, mutta he ovat avuttomia kuin ameeba aavikolla, plankton pubivisassa. Näitä roskaelokuvien maailmoihin liittyviä yksityiskohtia myös muutamia, mutta kyllä tämä voittopuolisesti (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa häviöpuolisesti) on tylsä ja otsikon lupailemaa kauhua tässä on kai lähinnä siinä että tämä on  kauhean kehno, lukuunottamatta tuota pientä pilkahdusta, oudon elokuvan auraa. Muuten kauheeta kattoo...


lauantai 14. lokakuuta 2017

Private Hell 36 (Usa-54)

Tämän noirin Suomi-nimivaihtoehdoissa otetaan kumpikin osapuoli tasapuoliseen tarkasteluun; Rikollisen tuho tai Poliisin helvetti.

Ida Lupinon pääosittama ja puolikäsikirjoittama Don Siegelin ohjaama noirailu on hyvin näyteltyä, mutta liian hitaasti asiaansa, aiheeseensa (hyvä poliisi - paha poliisi) sukeltava trilleri.
Mainitut, molemmat poliisit joutuvat ankaran ahneuden pauloihin kun takaa-ajetun miehen auto romuttuu, mies kuolee ja  setelit leijailevat pitkin maisemia kuin kevätpörriäiset konsanaan.. Tilaisuus tekee näistä kummastakin poliisista varkaan.. Tämä tarina saa elokuvan viimeisen puolituntisen (ensimmäinen nelkytminuuttinen tylsää johdantoa) vauhtiin ja liekkeihin.

Tunti ja kakskytminuuttiseksi trilleriksi tylsä. Ekat nelkyt minuuttia tosiaan turruttavan tylsää johdantoa aiheeseen, viimeinen puolituntien kuitenkin ihan jämäkkää jatkumoa ja selvittelyä.
Näytteleminen kuitenkin koko ajan hyvää, juoni junnaavaa, loppu lunastavaa; mutta kuitenkin: liikaa päivänvaloa, puolivaloilla pimeässä, eräänlainen puolinoir/puolivalonoir. Mutta loppu on pimeä. Tai oikeastaan päivänselvä.




keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 7: Veerana - Vengeance of The Vampire (Intia-88)

Leffan alussa tutustumme halpakaupan Halloween-horrorhärpäkkäillä (muoviset. pahviset pääkallot roikkuvat naruissa, kamera kuvaa muovisten hämähäkinverkkojen läpi, lajissaan komean näköisiä) sisustettuun kauhuluolaan (tänne palataan elokuvan aikana monesti). jonka keskiössä on valtava, valtaistuimella istuva lieskakämmeninen hirviöpatsas. Luolan toista laitaa `isännöivät` pyöreän tarotmaisen `pelipöydän` (keskellä tietenkin muovinen pääkallo) laidoilla huojuvat ja humisevat lauma kivipaasipääihmisiä. Näillä viimeksimainituilla ei ole elokuvassa nuuta tekemistä kuin räjähtää lopuksi...


Täältä luolastosta käsin sitten paikan pääjehu (siis ihmismäinen pääjehu)  tekee noitavasalleineen hyökkäyksiään lähiseuduille, lähinnä Mustaan Metsään, jossa on Ikuinen Yö. (Tämä on toteutettu, niin että päiväkuvauksissa tuutataan valtavasti savua harvaan metsään, aina vasta kun päästään noidan palatsille, linnalle on oikea pimeä yö. Erikoinen ratkaisu.)


On kaksi veljestä. Kaksi tyttöä. Toinen veljeksistä lähtee viemään toisen kymmenvuotiasta tyttöä kouluun, mutta Mustassa Metsässä tapahtuu hyökkäys ja tyttö viedään Luolaan ja asetetaan makaamaan muinaisen muumoituneen vampyyrin viereen. Ja häneen imeytetään vampyyrin voimat. Myöhemmin hän on tuleva kuolemallaan herättämään Wanhan Wampyyrin, Noitanaisen uudestaan, lopullisesti henkiin..
Luolan pääjehu vie tytön takaisin isälleen ja esiintyy tämän pelastajana. Pahiksesta tulee paikan palvelija...
Aluksi tyttö tekee `pikku taikoja`, hautailee nukkejaan ja räjäyttää katseellaan akvaarion. mutta nuorena naisena hänestä tulee paha viettelijätär, miestennielijä, tappaja. Elokuva ei kovin goreinen, (yksi ´auto ja silmä`-kohtaus löytyy), mutta mukavan sopivasti kauhuinen. Bollywoodin pakollisena funny sidekickinä on nyt `Hitchcockin kaukainen sukulainen`, wanna be-kauhukirjoittaja-ohjaaja ("What a plot!")
Pääosanaisen nimi on krediiteissä Jasmin ja hänen roolihahmonsa nimi on Jasmin. Onpahan, löytyypähän krediiteistä myös Gorila niminen näyttelijä.


Kiva pitkä kauhupätkä Bollywoodtyyliin. Tehdäänpä tähän loppuun Bollywood-kauhuchekkaus, löytyykö, laulujen, leffan pituuden lisäksi tyypilliset (Kauhu-)Bollywoodtraditiot elokuvasta:


-Hyvä ja paha tyttö/nainen sekä sukusalaisuudet (check)


-Vesisateessa, sadettajan sateessa, meressä tapahtuvat, laulujen yhteydessä esitettävät litisevän seksuaaliset vaatepäälliset pyörinnät (puoli-check)

-Talon palvelija onkin pahan palvelija, pahan palveluksessa.. (check)


-Funny sidekick (check)


-Musta Metsä (check)


- Pahuuden Luola (check)




Hail Mahakal!





Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 6: Death Spa (Usa-89)

Kuntosaleilua ja kummittelua, siinäpä, siinähän yhdistelmä. (Elokuvan aka-nimi Witch Bitch viittaa tähän yliluonnollisuuspuoleen.)
Mutta yhdistelmästä tulee sotku, enkä tarkoita nyt splattersotkua, sillä sitä tässä on, välillä aika absurdiakin, vaan teoksesta tulee sotku katsoa.

Eli kuntosalilla kuntoillaan, kummitellaan ja kuollaan. Mutta ehkä jo lähtökohtaisestikin tällainen aihe; huone, huoneisto, talo, täynnä erilaisia laitteita, tekee ainakin meikäläiselle luettelon makua. Joitain muita juonilankoja, juonentynkiä tai jopa jokin iso aiheen ohittava tai siihen limittyvä juonikulku olisi tullut tarpeeseen. Käsittämätöntä kyllä ettei näinkään iso, limittyvä, ohittava ja kekseliäs juoni-idea, yliluonnollisuus-kummittelu ja siihen liittyvät ja liittymättömät absurdoinnit sitä tarvetta täyttänyt. Se paransi kyllä elokuvaa, mutta ei tarpeeksi.

Kokonaisuutena kehnohko katsomiskokemus, luettelomaisuus latistaa, rasittaa, mutta absurdointien aikaan nousee hetkeksi keskiverto kuntosalikauhisteluksi, jopa sen ylikin.



tiistai 10. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 5: Terror on tour (Usa-80)

En tiedä oliko paras idea nimittää kauhurockbändi The Clowns´iksi vuonna-80, mutta onhan siinä nimessä tietty mukana kauhuikonostiikkaa mukana. Mutta oliko sitä tosiaan mukana jo vuonna-80 kun Klovnit esittävät hurjaa kauhurockshowtaan. (Bändin nimi joka oikeasti on tehnyt tähän musiikin, niin sitä se vasta on nimellä [tai nimillä] paiskattu, The Names!) Voi olla että ei ollut paljoakaan mukana, sillä bändin keikoilla riehuu noin kymmenen ihmistä (no, he sitten riehuvatkin sydämen ja muiden sisäelinten kyllyydestä) katsomassa tätä Kiss-Klovni-suupielet-silmäluomet ylöspäin-alaspäin-maskisten hurjien poikien karnevaalia johon kuuluu mallinukkien tuhoamista (käsivarsi katsomoon), muka murhia ja yleisön uhkailua.
Mutta sitten kaduilla, kellareissa alkaa bändin poikien näköinen maskinaama murhahommiin...

Ei kummoinen. Goreton, veretön, rokiton. No, viimeistä on jonkin verran, ja suht suttuisen hyvää, mutta keikkarokkausta olisi saanut olla huomattavasti, huomattavasti enemmän. Elokuva oli rock `n roll-kauhistelujen hidasta, tylsää, kilttiä, kuivaa keskikaistaa.

Tekeleen tirehtöörinä Ilsa-ohjaaja Don Edmonds.


maanantai 9. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 4: The Hidden (Usa-87)

Menköön kuun kunniaksi tämäkin kauhuun, vaikka enimmiltään kunnon kovaa kasaritoimintaa, kasarirokkia ja weirdoscifiä.

"I want answers! I wanna know why does it take fifteen shots to take down some zoned-out stripper? I wanna know why do three law-abining citizens go crazy and start killing people? I want answers and I want them now!"
No, tässä tulee!: Los Angelesia piinaa ryöstöjen ja murhien sarjat. Nämä teot ovat tehneet yllämainitussa enkkutekstissä mainitut tyypit Teot laittaa tekemään etanamainen olio, olento joka hyppii tyypistä toiseen; miehiin (poliisiinkin), naiseen ja erääseen eläimeenkin... (Yhteistä kaikille heille, ehkä eläintä lukuunottamatta, kova kovan kasarirokin kasetilta soittaminen!)

Kyle MacLachlan aloittelee tässä `strange dude`-etsivähahmoansa. Kyle ja liekinheitin!

Pirun kova!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin Part 3: Frozen Dead (Bri-66)

Hullu tiedemies-elokuvat kaivavat hautaa ja ojaa kahdessakin genressä, scifissä ja kauhussa. Laitetaan tämä nyt kuitenkin kauhuun, koska zombit ja natsit.
500 Natsi-Saksan johtajaa on jäädytettyinä luolissa Saksassa; Ranskassa ja jopa Egyptissä. (They Saved Hitlers Brainissa oli vain yksi, yhden pää, mutta se olikin pomon pää. Tässä kokonainen lössi, joukkue. Tosin ilman nimiä.) Tiedemies- kirurgilla (vanha kovanaama Dana Andrews sopivan flegmaattisena) on itselläänkin muutama harjoituskappale. Maailmanvalloitushan se on jälleen se suunnitelma ja suunta. Tosin kovin, kovin hidasta on sen eteneminen. Voisi jopa sanoa, että olematonta. Samaa voi sanoa pääosin elokuvasta. Se on enimmäkseen huone ja keskustelu`kauhua`, mitään kovin massiivisen mullistavaa ei tapahdu. Seinillä roikkuvat löysät käsivarret joita sähköllä vähän liikutellaan on jonkinlainen idea, samoin TSHB-tyylinen irtopäävärkkikauhu. Mutta mitään mainittavan massiivista zombihyökkäystä ei elokuvassa tapahdu, ei oikeastaan yksittäisten zombejenkaan. Näytetään vain esim jatkuvaa kampaus tai lapiointiliikettä tekeviä zombeja.

Pari kylmäävämpää kohtaa. Elokuvan loppu arvattava, mutta ok:hko.

Tylsä elokuva,mutta onhan tämä omituinen. Ja omaa jonkinlaista pientä.  tylsää ja kilttiä esi-eksploitaatioainesta aiheeseen.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 2. Blood of The Virgins (Arg-67)

Tää on `taas` näitä vampirointeja, joissa auringonvalo ei, ainakaan aluksi, näytä tekevän mitään Vampyyrille. Kyseessä on tosin ilta-aurinko ja ollaan metsän suojassa, mutta kuitenkin, auringonvalo siilautuu ja leikittelee Äijän kasvoilla, mutta pigmentti ei pimene, syöpää ei synny. Ehkä on niin korkeat kertoimet aurinkorasvassa, Vampire Edition. (Hulluintahan tämä oli jossain Jess Francoilussa, jossa vampyyrittaret oikein ottivat aurinkoa aurinkolasit päissänsä.) Mutta, enivei, kyseessä on rakastavaisten kohtaaminen; Vamppis ja Tavallinen Nainen. Mutta perhe ei Äijää hyväksy, koska hän ei koskaan näyttäydy. (Ihmettelen kyllä Ukkoa, jos hän muutemkin pihoilla pyörii, eikä hän olisi voimut edes kerran perhettäkin käydä moikkaamassa, mutta ei kun ei...) No, sitten on tätä perinteistä; Perhe (ja kai joskus vähän tyttökin, mutta sitten tuli Vampyyri vastaan `Vampyyri tuli mua vastaan tuolla metsätiellä...`) on katsonut tyttärelleen mieheksi vanhan kamun ja kaverin, nuoren taiteilijanplantun. Jonka kanssa tytär menee sitten naimisiinkin, mutta Vanha Vamppis pistää häät hulinaksi! Mies pois päiviltä ja vaimo vampyyriksi...

Elokuvassa vahvasti mukana myös "nuoriso"porukka, joka joraa ja jytää ja pelleilee sekä pujottelurinteessä että monodiskossa aikana jolloin alushousut olivat isoja ja rinnat paljaita. Samaa viihdejazzrockpätkää jatkuvalla syötöllä toistaen. Se on Groovy! Ja Draculaki heiluu jossain hiton hiihtohirsihuvilassa! No, eihän se aina Linna tarvitse olla... Ja leffassa Draccis esiintyy myös Valelääkärinä; Tietenkin verikoetta heti ottamaan!

Ohjaaja Emilio Vieyeran (hörhöilynä yliarvostettu Curious Dr Humpp ja hörhöilynä aliarvostettu, kitaralla ja uruilla zombauttava The Deadly Organ) vampirointi on kovaa, komeaa ja kunnon coolia groovausta muutamilla raivokkailla, railakkailla roskaelementeillä varustettuna. Tähän liittyen, Vampyyrin siirtymät esitetään (veren)punaisella taivaalla syntsaulvovan ja lentävän lokin `avulla`... Täällä tykättiin.

Lokakuu kuuluu kauhullekin, Part 1: Bloody Vampire (Mex-62)

Hevoskärrykauhua. Jälleen on porukka pukkaamassa Vampyyrin linnaan. Ja oikein perinteisesti hevoskärryillä. Wanhassa ajassa ollaan. Mutta nyt, tällä kertaa tulija onkin Itse Isäntä, Wanha Wampyyri. On kuulemma tulossa `haunted haciendalta`, jonkinlainen kesämökki kai. Tämä alun kohtaus jossa hevoset ja kärryt liukuvat hidastetusti sumuisessa, jopa savuisessa yömaisemassa on kliseinen mutta komea; Sudet ulvovat, kulkevat vaunujen vierelläkin ja kai siellä jokin graundkiipperikin metsästä kuikuilee. Mutta tämäpä ei olekaan tässä, kliseisyyteen tulee klommo, koska kärrykuski onkin nainen ja vielä luuranko!
Itse linnassa selviää sitten Hemmon nimi, hirviökuperkeikkaisesti nimeltään Frankenhausen. Lisää klommoja kliseisiin. Vähemmän kliseisesti ja klommoiseti hänellä on kyliltä aikojen saatossa kootuttuja ja kerättyjä nuoria palvelijaneitoja vampyyreina kellarissa. Ja oma vaimonsa vankina. Ja oma sisarensa kylmänä apurina.
Vastustajanaan `Countilla on Cagliostro, mies naapurista. (Lisää omituisuuksia, naapurit eivät tiedä toisistaan, siis sitä että ovat naapureita, heh..) Ja armoton Yön Taistelu alkakoon...
P.S. Cagliostrollakin on outous takatakussaan, hän on tutkimuksissaan saanut tietoonsa että vampyyria ei vaarnalla voi tappaa, vaan ainoa tapa on uuttaa happoa mustasta kukasta nimeltään Kuolleen miehen kukka, joka kasvaa vain hirttopaikan läheisyydessä..

Roskaan päin kumarretaan perinteisen pökköilyn, kökkölepakon hahmossa. Se on todella kökkö ja todella iso, kuin kotka konsanaan.. (Rotan naama ja jäniksen korvat!) Oudon jankutuksenkin ystäviä imarrellaan. Frankenhausen pitää pitkät selitykset kahvin voimista ja vaaroista tyypille joka ensi kertaa tätä uutta herkkujuomaa kokeilee. Se on huume, Vampyyrimme valistaa...

Kovaa ja komeaa goottausta, Mexigoottausta sopivalla määrällä outouksia, erikoisuuksia ja keikauksia (niitä klommoja), jotta tarina pysyy verevänä ja virkeänä, mutta kuitenkin muhevan perinteisenä.

Monipuolinen kattaus.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Sodoma ja Gomorra (Ita-Ranska-Usa-62)

Alkuteksteissä the last days of SODOM AND GOMORRAH: En ole mikään raamattutuntija, mutta luulen ettei Robert Aldrichin(!) ohjaama ja Sergio Leonen(!) kakkosohjaama Sodoma ja Gomorra käsittele tarinaa orjallisesti Kirjan mukaan, mutta on jopa oikein onnistunut spektaakkeli-väripläjäys, ainakin paljon parempi kuin odotin.. Tarinan tiedätte useimmat kuitenkin. Eli irstailevan synnin, hedonismin, rikkausahnehtimisen jne palkkana on Jumalan suuttumus.

Tosiaan toimivaa tavaraa, campiakin välillä, mutta näyttelijäjoukko on kovaa (niin kuin näissä spektaakkeleissa yleensäkin) : Stewart Granger, Stanley Baker, Anouk Aimee, Pier Angeli tunnetuimpina, mutta joukossa `piilee` useita tulevia genre-elokuvatähtiä : Enimmäkseen länkkäreissä, mutta myös muissa genreilyissä, roskailuissakin näkynyt Rik Battaglia, länkkäreissä, gialloissa pyörinyt Anthony Steffen eli Antonio De Teffe, samoin paljon myöhemmin esim gialloinut, kauhuillut Giacomo Rossi Stuart ja löytyypä sieltä monissa roskissa sliizzaillut Gabriele Tintikin.
Hyviä ovat: Granger jämäkkänä ja lopussa camppisena, aito/tekoharmaatukkaisena, (hyvä)uskoisena Lootina, Rossi-Stuart uskollisena uskonsoturina, Steffen uskollisena sotilaana, Baker parturista palanneena partapahiksena, ilkeän smoothsanaisena sellaisena sekä Aimee kylmänä kuningattarena.

Itse irstailut rajoittuvat `ajanmukaisesti` sammuneeseen, vaatetettuun yhteismakaamiseen, jalokivikylpyyn, suht siivoihin tansseihin, ja pantterin haukotteluun. Kidutuskohtauksissa on ilkeää tunnelmaa (mm sokean syleily piikkien kera), pitkissä taistelukohtauksissa massiivista, jylhää jämäkkyyttä ja lopun tuhossa aidon, uskottavan oloista kivimursketta.

Ylipitkä, mutta Asia tulee selväksi.




perjantai 29. syyskuuta 2017

Noah`s Ark (Usa-28)

Nooa ja Nooan Arkki-elokuvat eivät ole niin moninaisia ja tunnettuja kuin Kymmenen Käskyä-filmatisoinnit. Itse olen nähnyt tuon otsikossa mainitun ja Darren Aronofskyn hörhöflopin, häröflopin Noah.

Vuoden -28 `painos` on  Michael Curtizin ja kreditoimattoman Darryl F Zanuckin (1) ohjaama puolimykkä puoliääniversio, melko massiivinen spektaakkeli, elokuvassa on jylhää, kohoavaa korkeutta ja laajaa leveyttä, massiivisesti porukkaa. Mutta DeMillen spektaakkelien, senkäänaikaisten, tasolle elokuva ei yllä. Mutta on kuitenkin yksi senaikaisia suuria spektaakkeleja. Ja yleensäkin niitä.

Yhtenä suurena spektaakkeliesteenä on tuo mainittu ääni, se vaikuttaa olevan vähän väkisinvedetty, päälleliimattu `kokeilu`, joka silloin tällöin tulee dialogina esiin. Toinen asia on se, että Nooaan ja Arkkiin ei keskitytä kokonaan, koko elokuvan ajan. Alussa ollaan Ensimmäisen Maailmansodan aattotunnelmissa, spektaakkeli sekin, ja Arkin aikoihin päästään kun Papillisesti papatetaan että nykyään on ajat ja asiat huonosti, mutta oli huonosti ennenkin.. Mutta pelastustakin löytyi ja löytyy, ennen ja nyt, ja joillekin. Tästä sitten päästään Arkkeilemaan.. Tällainen saarnameininki ja entiseenpaluu oli aika yleistä mykkäelokuvissa, joten en sitä kovin pahana pidä kuitenkaan. Siihen, sellaiseen on tottunut ja antaahan se jonkinlaista, monipuolistakin ehkä, tarttumapintaa asioihin.
Arkki ja Eläimet tulevat vasta leffan lopussa. mutta mikäs sen massiivisempaa...

P.S. Elokuvassa on muuten eräs näyttelijä jonka oikea etunimi on Noah, Noah Beery, Wallace Beeryn veli. Ja John Wayne ja Ward Bond esittävät kreditoimattomia tulvauhreja. Bond vielä ensimmäisessä elokuvaroolissaan..

(1) Käsikirjoittajana hänet on kreditoitu koko nimellään, Darryl Francis Zanuck.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Inn on The River (Ger-Bri-62)

Yksi eurocrimien pikkuidea`genre`ovat sukeltajamurhaajat. Thamesilla tai Amsterdamissa nämä yleensä tapahtuvat. Tässä `Thamesilla`.
Tämä Edgar Wallacen tekstin ja nimibrändin alla oleva elokuva on riimeikki elokuvaata, joka kertoo jo nimeltäänkin paluusta, Return of The Frog´ista.

Klaus Kinski nuhrupukuisena, vähän nauruniljaisena viiksivalluna. Ehkä etelämaalaisena karikatyyrina. Klasu on aina kova. Ravintolakohtauksissa Berliini-Lontoo Bertolt Brechtiaanista tunnelmaa, tosin jiveäkin jorataan pariinkin otteeseen..
Ja onkohan sukeltajia jopa kaksin kappalein? Tappelevatkin veden alla, eikä kumpikaan ole etsivä, poliisi..

"Incurable lunatic with vicious mind."

Toimiva, tanakka, tunnelmallinen teos, mutta ei tuo genreen mitään uutta.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Cannibal Cop (Usa-2017)

Kumma että tämännimistä tekelettä sai odottaa näinkin kauan. Nykykökön vääntäjällä Donald Farmerilla on muitakin hienonnimisiä elokuvia cv:ssään; mm Vampire Cop, Shark Exorcist ja mies joka on tehnyt kolmen(!!!) tunnin videodokumentin itsestä Jess Francosta ei todellakaan ole turha mies! Alansa mestari, alansa tietäjä.


Kannibaalicoppi kertoo kusipääkytästä josta tulee kusikokokehokyttä kun hän kohtaakin voodoovoimat ja hänestä tulee juurikin tuo Kannibaalikonstaapeli.


Farmer pureutuu provosivalla kökköydellä erääseen Nyky-Amerikan kipupisteeseen, videoituun poliisiväkivaltaan ja sen/niiden seurauksiin. Ja/tai siihen ettei mitään seurauksia ole, tule. Lisäksi hän "romuttaa" Amerikkaa ja Kauhuelokuvaa. Tai ainakin tekee tietoisesti siihen/niihin kummallisia käännöksiä; Elokuvan alussa eräs amerikkalaisuuden pikku peruspilareista, kaupungin läpi kulkeva paraati kääntyy käsilaukkuvarkauden kautta `oksettavaksi uhrilöydöksi` ja eräs (amerikkalaisen) kauhuelokuvan finaalivaihtoehdoista, takaa-ajo huvipoistossa, on pitkä, hidas ja rauhallinen, päitä pyörittävä kävely ja laite-esittely, jossa ei tapahdu juurikaan mitään, ja joka ei johda juurikaan mihinkään.




Elokuva ratsastaa ainakin meikäläisellä pitkään jo ihan pelkän nimensäkin voimalla ja ansiolla, mutta ei lunasta (onneksi) nimeään ihan täysillä ja täydellisesti, eli ei ole läheskään mikään Kannibaalikyttäholokausti Kaupungissa, vaan muitakin roskaelementtejä viljellään onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti. Melko hyvää nykyroskaa.

torstai 14. syyskuuta 2017

Daniel Lehmussaari?

Onko kenellekään Daniel Lehmussaari-niminen ruotsalainen, ilmeisen suomensukuinen kauhuelokuvaohjaaja tuttu? Tai lähinnä hänen leffansa, heh..
Löytyi nimittäin Leffakaupasta hänen ohjaamansa Death Academy-dvd:nsä (kannessa kirves  ja karvakaulustakin huppu, jonka sisällä ehkä jonkinlainen lasikupu. Scifislasher?) En ole vielä katsonut. Mies on ohjannut pari-kolme pitkää ja tukun lyhäreitä. Tämäkin dvd kuuluu isompaan kokonaisuuteen nimeltään Daniel Lehmussaari Collection. Tupladevarissa mukana myös Back from the dead niminen lyhis.


Pitää katsoa molemmat(?) tänään ja kirjoittaa niistä sitten. Ja jatkaa tähän kun niitä muitakin joskus ehkä löytyy....

Lehmussaarella näkyy olevan vallalla myös meikämaamme, muunkin maailman indieporukoiden tyyli; Tehdään kauhua ja toimintaa. Dvd:n trailereissa (kaksi) toinen The Grief on kauhua (mediaopiskelijat [muinais]metsässä) ja toinen, mainionniminen, Dragonetti - The ruthless contract killer taas sitä toimintaa.

Mutta nyt niihin katsottuihin goreiluihin:

Death Academy (2005) ei ollutkaan huono niistä syistä mitä "monet" arvostelut tarjosivat; Huono näytteleminen, karmea kuvaus, tyhmä juoni. Minusta nämä toimivat kuitenkin jotenkuten ja nämä elokuvathan kaipaavat, suorastaan vaativat tyhmää juonta! Se mikä mätti oli näiden näiden lueteltujen asioiden väliin, eteen, taakse jätetty tila. Se oli täytetty tylsyydellä (ei tosin sekään mitään uutta näissä leffoissa), mutta jonkinmoinen gore, tyhmädialogi ja absurdit Suomi-viittaukset vetivät elokuvan kuitenkin ylös (pää pinnalle) suonsilmäkkeestä. Kaikkein kovin, oudoin veto oli se, että yhdellä tyypillä oli Vaasan vuoden -98 kuorofestivaalin t-paita päällä. (Klasarigoreilu?)

Koulussa (siis tässä "Akatemiassa", oikeasti pienen paikkakunnan perus-peruskoulun näköinen [kuvattu Ruotsin Lapissa Jällivaarassa]) vähemmän känninen ja känninen koululaisporukka `murtautuu` jonkinlaisen keskeltä kääntyvän ikkunan kautta. Tämä ikkuna on varmaan taikaikkuna, koska tyttöjen takit vaihtavat väriä sisään astuttaessa. Mutta porukka ei siellä kauaa ehdi astella, koska goretappaja iskee!
Kymmenen vuotta myöhemmin uusi nuorisoporukka tiirikoituu kouluun kymmenen vuoden takaista murhenäytelmää selvittämään. Mukana myös entinen epäilty (koulu ja mielisairaala ilmeisesti kuvattu samassa rakennuksessa), tiirikkamies ja raivoisa rehtori, suorastaan murhanhimoinen, sekä tappaja. Mutta kuka se on? Vai peräti ketkä?. Rehtori lukitsee porukat ovien yleissulkimella vangeiksi koulun käytäville ja he jäävät sinne pelokkaina pyörimään ja ovia jatkuvalla syötöllä nykimään (ikkuna rikki, anyone?)

Loppu on tyhmä, tavanomainen kautta typerän "monikerroksinen", mutta jokin tässä viehätti. Suomalaisuus? Sillä Jällivaarahan on keskellä Ruotsin ruotsalais-suomalaisaluetta, melko useilla näyttelijöillä on tässä elokuvassa (ja muissakin Lehmussaaren elokuvissa) täysin suomalaiset nimet. Erityisesti kunnostautuu Pauli Raitaniemi niminen henkilö. Hän on Lehmussaaren lisäksi mukana näyttelijänä, eräänä tuottajana, leikkaajana, äänimiehenä, kuvaajana, apulaisohjaajana, castingissä, musiikeissa, efekteissä! Slashaajan, gialloijan pään päällä oleva lasikupu oikeastaan aika päheän (argh!) näköinen. Uniikki jopa.

"Omöjligt!"

Back from the dead (2005 myös?) Varttituntinen lyhäri. Koulukiusatun kosto haudan takaa-leffa. Hyväideainen, vakava-aiheinen, lyhyt. Toimii konteksissaan. Toimii lyhyydessään. Suomiviittauksena tälla kertaa Finlandia Vodka.



torstai 7. syyskuuta 2017

Perheen musta lammas (suomi-41)

Orponainen lähtee kolmen ilkeän tätinsä hoivista heti täysi-ikäiseksi kasvettuaan. Mutta huoleton elämä tyssää melkein heti tuhlaavaisuuteen, laskumereen sekä potkuihin työpaikasta. Hunsvotti- poikaystäväkin pettää.. Rikoksen poluillakin liiraillaan..
Nainen pitää tyttöystävineen polterabendin (polttareista ei silloin puhuttu) eräälle ystävättärelleen pojiksi pukeutuneina. Rooli jää naisella päälle, ja niinpä hän sitten esittää välillä ompelimon juoksupoikaa, välillä hänen siskoaan, kauneushoitolan työntekijää. Poikana ja naisena törmäillään tyyppeihin, hyviin ja pahoihin..

Sirkka Sipilä naisena/poikana on sangen hyvä (Kasvoiltaan, hiuksiltaan vähän Greta Garboa.) Poikana tietty kovin epäuskottava (mutta ei muille roolihahmoille), mutta naisena sähäkkä, säkenöivä ja sensuelli (full backtal). Joel Rinne yllättää, ällöttää inhan niljakkaana alastonmaalarina ja elokuvan ohjaaja Jorma Nortimo tekee taas hyvin bravuurinsa, huithapeli-puolirosvo-tyyppinsä. Siiri Angerkoski on mainio entisenä operetti`tähtenä ("Kuulitteko millaisessa vireessä yhä olen?" "Kuulimme, millaisessa".). Toppo Elonperä uusii puolimainion vitsinvääntäjä-hahmonsa. (Vuonna 1893 syntynyt Elonperä esitti vuoden -40 elokuvassa `Serenadi sotatorvella` vanhuudenhöperöä sotanostalgikkovaaria. "Se on semmoista reilua!") Mutta kaikkein eniten uusii Eino Kaipainen hyvän miehen roolinsa. Kreditoimaton Elsa Turakainen tekee hyvän komediaroolin yhtenä ilkeistä sisaruksista. Oikeastaan koko sisarussakki on jostain syystä kreditoimatta (esiintyvät useasti), muut tädit ovat Verna Piponius ja Henny Waljus.

Tässäkin elokuvassa onni potkii perinnön muodossa. Angerkosken- Elonperän pariskunta ja Sipilä saa ison rahasumman Amerikan kuolleelta `läskikuninkaalta`.
Elokuva toi sodan keskelle pientä glamouria: Kauneushoitola La Femme Bellessä tarjotaan alppiaurinkoa, bileissä soitetaan `repäiseviä foxeja` ja koko ravintola yhtyy operetin säveliin. Korkeasaaressakin käydään.

Ei yhtä r(a)ikas ilmestys kuin Poikamiespappa, mutta ei kaukanakaan. Mainio juttu tämäkin.

"No voi helvetin kellot, on siinäkin mulla morsian!"

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Poikamiespappa (Suomi-41)

Myös nimellä Poikamies-pappa.
Vanha suomalainen amerikkalaistyylinen crazy-komedia. Tällainen luonnehdinta tuntuu harvinaiselta, jopa mahdottomalta. Mutta on niitä muutamia harvoja onnistumisia tässäkin `genressä`, ainakin sinne päin meneviä. Poikamiespappa on tällainen tapaus; Pääjuoni on suht onnistunut, siinä on mukana muutamia genrelleen ominaisia älyttömyydessään toimivia gageja kautta juoniaihelmia ja jatkumoita (filmitähtien kuvat parhaana esimerkkinä), mutta mukana on myös valitettavasti amerikkalaisserkkuihinsa kuulumattomia junnauksia ja latteuksia. Elokuvan loppu tietenkin on amerikkalais sekä suomalaisserkuissa arvattava, niin tässäkin tapauksessa, mutta se kuuluukin genren kaanoniin.


Samoin genren kaanoniin kuuluu myös melko perinteinen aloitus: Elokuvan alku on tyypillisistä tyypillisin (niinkuin usein näissä); Taiteilija Lasse Kimalainen(!) on  saamassa miljoonaperinnön, mutta ehdot ovat tiukat ja aikaa vähän: Avioliitto, lapsi ja vakituinen työ ja aikaa viikko! Poikkeuksellisesti kyseessä ei nyt olekaan se iänikuinen Amerikan-täti, vaan nyt on kyseessä Australian-tädin perintö.
Ja touhutus tietenkin alkaa heti. Mutta niin kova sellainen että perintöpaperi katoaa tietenkin saman tien. Erittäin oivallinen, villi, raikas ja räväkkä idea on nuo mainitut filmitähtien kuvat. Sillä Taiteilijan (Leo Lähteenmäki) kaveri (Joel Rinne) kehystää "työkseen" filmitähtien kuvia ja perintöpaperi sujahtaa jonkin näistä taakse. Ja etsintä alkaa. Ja samalla alkaa myöskin kuvien rikkominen. Ensimmäisenä rikotaan Se Kaikista Suurimman, Eli Tauno Palon kuva. Sitten seuraa Ansa Ikosta, Aku Korhosta, Unto Salmista... Hieno, upea idea.
Näytteleminen on valitettavan vaihtelevaa, teatterimaisen laahustavasta ihan värikkään toimivaan. Rinne on aika hyvä. Hänellähän on monesti (omaehtoisen valittua, tehtyä) teatraalinäyttelemisen taakkaa, mutta tässä hän on virkeimmillään.


 Paremman puolella oleva kotimainen komedia. Myös elokuvan nimi toimiva.

torstai 31. elokuuta 2017

Dinosaur Island (Usa-94)

Jälleen `haaksirikkois`elokuva, tai jos siitä että lentokone crashääntyy saarelle voi tätä haaksirikkoutuminen-termiä käyttää..
Aluksi vähän " taustaa": Mutta enivei, Dinosaurus ja varsinkin Göggösauruselokuvissa taas tämä Dinosaurus-termi on ollut  kortilla tai piilossa, joskus jopa ihan hukassa. `Teimit Dinosaurialassa`-elokuvassa Adventures in Dinosaur City`ssä kortilla oli vielä ehkä vaan tämä City ([pikku]kaupunki, kauppala, kylä olis ehkä oikeimmin), mutta esim nimenmuutoksesta kärsineessä Tromailussa A Nymphoid Barbarian in Dinosaur Hell`issä nämä muinaismassiivisuudet ovat kovinkin kortilla. (Filmihän oli aluksi Lost Fortress, Lost Dinosaur olisi oikeampi nimi, mutta Troman Pojat väänsivät taas nimen kaakkoon..) Kuten on moni muukin asia siinä. No, Helli`hän (tai taivas) on katsojan silmissä...

Mutta aikamoista `Helliä` on Dinosaurussaarikin. Tässä Herrojen  Fred Olen Rayn ja Jim Wynorskin yhteisohjauksessa on kyllä Saari ja siellä Dinosaurukset, mutta kyllä tää göggösaurusgomedia on tylsää ja tyhmää roskaa. No, täällä Pohjois-Karjala-Projektin maassa lausahdus "Ajattele kolestteroliasi!" valtavasta dinosauruksenmunasta ilahduttaa ajattomasti.

Laiskaa. Ennustettavaa. No, alastomuutta riittää.


tiistai 29. elokuuta 2017

The Outskirts (N-liitto-33), By The Bluest of The Seas (N-liitto-35)

Otsikoidut Boris Barnetin kaksi varhaista neuvostoliittolaista äänielokuvaa sisältävät melkoisen vähän, jopa yllättävän vähän kommunismin ylistyksen ja vallankumouksen vyöryn kuvausta. Sitäkin on, Outskirtsin loppupuolella ja By The Bluest of The Seas`issa se tulee lähinnä esiin tämän Suuren Maan (kolhoosin) eri kansojen yhteistoimintana. Nämä Barnetin elokuvat sisältävät erilaisia ihmiskohtaloita, kansoja, tavallista elämää, arkea, mutta myös tuskaisempiakin tunteita ja tapahtumia (Outskirtsissä sota). Mukana on sotauhoa, mutta sodanvastaisuuttakin löytyy eikä Neuvostoliiton ulkopuolista maailmaa demonisoida täysin. Joka puolella maailmaa on hyviä ja pahoja ihmisiä ja hyviä ja pahoja tekoja. Kommunistit sitten tietenkin ylväämpää väkeä, mutta pahin paatos ja pituus puuttuu onneksi kuitenkin.


Outskirts kuvaa pienen kylän, kaupungin arkea ja sotaa Ensimmäisen Maailmansodan myllerryksissä ja mainingeissa. Näytteleminen ja sanailu on välillä jäykkää, mutta mukaan on onnistuneesti saatu myös rakkautta, leikittelyä, huumoria.


By The Bluest of The Sea on jälleen `haaksirikkoiselokuva`. Merimieskaverukset haaksirikkoutuvat kalastajakolhoosisaarelle ja molemmat rakastuvat samaan naiseen, ihastuttavaan kolhoosin nuoreen johtajattareen. Elokuva on kuin Teuvo Tuliota seesteisin sävelin, lyyrisin kuvin, kuvioin ja painotuksin. Elokuvan loppukin lyyrinen, (meren ja ihmismielen) katkeransuolainen, katkeransuloinen kuvaus. Vaikkakin  tosiaan myrskyää sekä merellä, että sydämissä, niin näistäkin löydetään lyyrisyyttä ja levollisuutta.  Kaikki ovat eri tavalla onnellisia, surullisia, suolan ja sokerin maut suissaan. Mitään (Tuliomaisen) massiivisen musertavaa loppua ei nähdä. Elämä jatkuu kaikilla. Elokuva keskittyy ihmiskohtaloihin, ei juurikaan järjestelmään. Mukana toveruutta, kaukorakkautta, yhteiseloa. Pieni helmi.



Male and Female (Usa-19)

Cecil B DeMille ohjasi elokuvia jo mykkäkaudella (oikeastaan silloin hän niitä vasta ohjasikin) ja vuoden-19, jämäkästi, mielenkiintoisesti ja DeMillemäisesti nimetty ja tehty Male and Female on myös `ihan jämäkästi` katsottava (tosin tästä tehty noin tunnin versio on liiankin jämäkkä, lähes kahden tunnin versio on se definitiivinen) `keikauselokuva`; elokuvan juoni yllättää muutamankin kerran. Tosin mykkäelokuvien perustavara-juonenkäänteitäkin löytyy, mutta fokus on enemmän niissä yllätyksissä.


Legendaarinen Gloria Swanson esittää englantilaisleidiä joka `butlerinsa` kanssa haaksirikkoutuu kaukaiselle saarelle, ja sosiaaliluokat, säätykuviot kumoutuvat (sekä myös eivät kumoudu, kunnes taas kumoutuvat): Hovimestarista tulee paikan kuningas, mutta häitäkin suunnitellaan (tai pidetään jo jopa varmana) Kuninkaan ja Leidin kesken, vaan kuinkas käykään, kävikään?... Mukana myös Usa-intoilua.


Tosiaan jämäkästi, mukavasti katsottava mykkis, joka myös muistetaan Leidin luksuskylvyistä ja lopun Babylonia-fantasiajaksoista, joissa Leidi-Swanson `leikittelee` `fantasialeijonan` kanssa. Kyllä hän siinä ihan oikean leijonan kanssa kiljuu ja kisailee...

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Vampira (Uk-74)

Ei. Tämä ei ole Vampira-dokumentti. Tämä on melkoinen kökköily Wanhasta Wampyyrista (David Niven! Elokuva kulkee myös nimellä Old Dracula), ja nimenomaan vanhasta naistennielijävampyyrista.
Niven on tässä osassaan, Playboyta lukevana, tupla-arkkuunsa (ok keksintö) naisseuraa odottavana `coolina` vanhana harmaancharmikkaana viiksimiehenä, no David Niven. Osassaan juuri sitä mitä varmaankin haettiin, ylpeähkö, itseironinen, kieliposkinen, `vakavahkokin`. Näyttelijätyö yleensä elokuvassa kammottavaa, juonikin, mutta siinä on sentään jotain värikkyyttä ja älyttömyyttä, mutta myös tyhmää typeryyttä.


Eräänlainen näyttelijäporukka nuoria miehiä ja naisia saapuu Draculan Transylvanialinnaan vampyyripäivällistä ja esitystä nauttimaan ja katsomaan. Esityksessä esitellään tekovampyyrihampaita, soitetaan sudenulvontaa ja ukkosääniä uruilla sekä leijatetaan kökkölepakkoa. Myöhemmin naiset nukutetaan ja kun he nukkuvat sängyissään heidät imetään jonkinlaisella veri-imurilla jos nyt ei aivan kuiviin, niin ainakin vähiin. Nämä veret sitten siirretään valkoisessa huoneessa valkoisessa arkussa valkoisissa makaavaan Draculan kuivasuoniseen, vähähenkiseen naiseen, (Siis myös eräänlainen, helvetin huono Dr Phibes-tekele.) JA hän muuttuu tummaihoiseksi naiseksi! Nainen omaksuu, vaikka onkin menneisyyden takaa, heti seitkytluvun blacksploitaatiohengen, ja varsinkin sen releet ja puheet. Draculakin yrittää; Kun pariskunta saapuu Jim Brownin Black Gunn-leffasta, jauhaa Kreivikin jotain jive talkingin tynkää. Sitten loppuelokuva seurataankin pariskunnan sekä näyttelijäporukan värikähköä kohkausta siellä sun täällä, vitsaillen, vampyyrihammastappaen ja siitä vitsaillen; Pilavampyyrihampailla pelleillään lähes koko leffan ajan, värikkäät vaatteet pysyvät päällä yhtä sivutissikohtausta lukuunottamatta ja, niin ne vitsit. Ne ovat tyhmänteräviä, tylsänteräviä: Draculan avustaja, valevampyyri (kai) sanoo Kreiville: "I cross my fingers, sir." Jonka  Draccis tietenkin kohteliaasti kieltää. Myös "Watch your bloodpressure, sir." sisältää tätä samaa, yhtäaikaa tylsää ja laiskaa, sekä vähän terävähköä vampyyrivitsailua. Oivallinen vitsi-idea on matkalaukusta kuoriutuva kankainen camping-arkku.


Tylsää, tyhmää, typerää, laiskaa, mutta tosiaan myös värikästä ja sujuvahkoakin vampyyritemmellystä muutamalla teräväälläkin (vitsi)pistolla. Loppu on typerä. Enimmäkseen huonoa carry on- sarjan tyylistä "kauhu"kohkausta, vampyyrikohkausta, mutta ne muutamat terävät pistot tosiaan pelastavat vähän. Ja `värikäs ajankuva`.

-Kyllä tämän pari kertaa katsoo.

P.S. Ja `Suomi` mainittu! Hammer-tähtösen Veronica Carlsonin roolinimi on Ritva!!



maanantai 21. elokuuta 2017

The Brain from Planet Arous (Usa-57)

Aivo(j)a Avaruudesta! Brains from Space!

Viisktytluku-kuuskytluku `aivoelokuvat`, scifiaivoelokuvat, kauhuaivoelokuvat (vai toisinpäin, aivoscifielokuvat, aivokauhuelokuvat) voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään, on hullu tiedemies-elokuvat (mm The Brain that wouldn`t die, The Atomic Brain), ja sitten on `avaruusaivoelokuvat`, eli mm Brain from Planet Arous, joka on viiskytlukuscifin älyttömimpiä, hassuimpia, sujuvimpia, kököimpiä tuotoksia; `Perinteisesti` autiomaavuoren sisältä löytyy ilmassa pyörivät aivot avaruudesta. Nämä ilma-aivot ovat myös sädeaivot, (vilkku)valoaivot, joiden valo`silmät` lähettävät pahaa signaalia, pahaa sädettä tutkijan tajuntaan. Ja tekee tästä perinteisen käskyläisen, oudon ainakin... Ystävät, kylänmiehet ja vaimoke ihmettelevät... Aivo-olion suunnitelma, päämäärä ja tarkoitus on tietenkin maailmanvalloitus, jopa universuminvalloitus ja sen teollisuuden yksityistäminen itselleen...

Mutta Avaruudessa, Planeetalla ovat Toisetkin Aivot, jotka ovatkin sitten hyväaivot, jotka saapuvat myös paikalle pyörimään! Ja ne sädettyvät sitten tutkijan koiraan (!!!??? voi pyhä vuh-vuh sentään!) ja karmea aivotaistelu alkakoon..

Paha-aivo vs Hyväaivo, tässähän ollaan ihan ihmismielen ytimessä! Lisättynä tuolla avaruusyhteydellä, ydinsäteilyllä sekä silkalla roskalla. Ja näillä Aivoilla on vielä Nimetkin! Paha on Gor ja Hyvä on Vol!! (Hyvä kautta kumma ettei Lol!) Elokuvan yhtenä vahvana juttuna onkin näiden leijuaivojen, läpikuultoaivojen puheet kuulijoilleen. Toisinpäin ei kommunikaatio etene, sillä patsaat, pullot, purkit, purnukat, kirjat, kirveet menevät niistä läpi. Vai miten onkaan lopussa?

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Loreley`s Grasp (Esp-74)

Muistin oikein. Lorelein Puristus on varsin vaikuttava kauhuilu, roskailu, satukauhuilu, satugoreilu.

Reinin rannoilla jyllää, mellastaa ja tappaa Lorelei-liskolegenda, liskohirviötär, joka pystyy muuttumaan myös tavalliseksi naiseksi. Satumaisuutta mukaan tuo perinteinen `metsästäjä ja hirviö-kaksintaistelu`/`metsästäjä ja nainen-kaksinnaistelu`.

Loreley`s Graspissa on lujaa, tiukkaa, puristavaa otetta, mutta antaa myös (sitä ennen) löysiä jotta puristettava antautuu..

Satua, legendaa, roskaa, kauhua, gorea.

Fangs of The Living Dead aka Malenka (Esp-69)

aka Malenka - The Niece of The Vampire aka Malenka The Vampire aka Bloody Girl...
Tällä elokuvalla on monta nimeä ja tästä on monta versiota. Nyt käsittelyssä eräs enkkunimiversio, eli tuo Fangs...
Fangs... on espanjan kauhu"kuninkaan" Amando de Ossorion ensimmäinen kauhuelokuva. Itse en ole oikein pitänyt herran kauhisteluista, ne ovat jääneet minulle puolivillaisiksi kauhuteoksiksi. Niin jää myös Fangs... Hänen tunnetuimmat kauhuelokuvansa ovat Blind Dead-sarjaan löyhästi kuuluvat neljä elokuvaa. Niistä ensimmäisestä, Tombs of The Blind Deadista pidin aikoinaan yllättävänkin paljon, mutta sen (ja koko muunkin sarjan, samoin kuin hänen muidenkin kauhuelokuviensa) into ja voima on vuosi vuodelta laskenut. Yritin katsoa Tombsia joku aika sitten, ja kesken jäi ja samoin meinasi käydä Fangsin... kanssa, mutta taistelin vastaan. Ja voitin. Katsoin loppuun. Vaikka tiukkaa teki. Se pitää kyllä sanoa De Ossorion kauhuelokuvissa on yleensä kuitenkin melkoisen hyvä seitkytluvun kauhutunnelma, niin tässäkin. Ja se auttoi leffan loppuunkatselemisessa. Juoni, verisyys sitten monestikin pykii verrattuna moniin kanssakauhuohjaajiinsa.

Ja niin pykii tässäkin. Tunnelma tosiaan kutakuinkin kohdallaan, mutta kun `tyylilajiksi` on valittu `Onko kyseessä vampirointi vai vampyyrihuijaus`-tyylinen ratkaisu, niin tässä ja tällä kertaa (no, harvemmin tällaiset onnistuu) nämä vastakohdat repivät leffaa liiaksi hajalle: Anita Ekbergin esittämä Sylvia saapuu juuri perimälleen linnalle kuullakseen että se on wanha wampyyrilinna ja että siellä asustelloo vieläkin wanhaa wampyyrisukua. Ja onko Anitakin wanha wampyyri?? Kumma kun ei oo ennen huomannut... Vai mikä tässä oikein `maksaa`? Suomi-vhs:n mukaan elokuva on `tosijännittävä` ja Linnassa asuu Kreivi "Dracula". Enpä itse tätä tositrillerinä enkä liioin tosijännittävänä pitänyt. Laahaukseksi, matelemiseksi meni. Tunnelma kohdallaan.

"This stupid farce has been goin` long enough". "I agree".
Ja: Yksi käsittämätön nosto on genrekasvo Paul Mullerin nimen hilaaminen korkealle krediiteissä. Hän vilahtaa alussa pari sekuntia tupakoivana mikroskooppitutkijana. Tienasi tupakkarahat?

P.S. Ai niin, Muuten semmoinen de Ossorion elokuva kuin Loreley`s Grasp, Saksaan sijoittuva kauhuelokuva, kantaa mielessäni vielä hyvän leimaa. Pitääköhän sekin ottaa uusintakatseluun, en ole hyvään toviin sitä nähnyt, ja tarkistaa romahtaako leimat vai pysyvätkö. Siitä on kyllä aika hyvät muistot..

lauantai 12. elokuuta 2017

Death Curse of Tartu (Usa-66)

Mulla oli muistuma, tuntuma tästä että `Älä tartu tähän, tylsä.` Mutta eihän tää tylsä ollut, vähän hidas vain. Tämähän olikin ihan hyvää, hidasta roskaa 60-luvulta. Se hidas, mutta hyvä toiminta tulee esiin esim vähän väliä vilahtelevassa kohtauksessa jossa Muumio hauta-arkussaan kädet mahallaan kääntelehtii, vääntelehtii vatsavaivoissaan, siltä ainakin vaikuttaa. Mutta tämä vääntely onkin touhua jolla hän pystyy muuttumaan mm haiksi (???!!!), käärmeeksi ja alligaattoriksi Floridan suoseuduilla!!!...

Niin, tosiaan Floridan Evergladesit esittävät nyt itseään, eivät jotain `muuta viidakkoa`, ja yksittäiset tutkijat ja tutkijaporukat joutuvat tämän muumiovoiman hampaisiin. Ja päälle päätteksi porukoita päällepäsmäröivät vielä `suonalaisen heimon (heitä ei näytetä) rummut`.

60-lukulaisuus jyllää: Kun tutkijaporukka löytää symbolikiven, huudahdetaan "This is groovy!" ja "viidakko"reissulla nuoret tutkijaporukat pussaavat ja poppaavat transistoriradion tahdissa..

Elokuvan alkutekstit kääntyilevät oivaltavasti: Tutkija saapuu (muumio)luolaan, muumio tappaa tyypin, tyypiltä tipahtavat paperirullat lattialle, muumio alkaa käymään papruja (alkutekstejä) paperi paperilta läpi, lukien(?) ja sivuun heitellen...

Tartu tähän mikäli 60-luvun värifilmattu hidas roska takoo tahtia päässäsi. Mulla takoo.

Mystinen elokuva.

torstai 10. elokuuta 2017

Fire Maidens of Outer Space (Bri-56)

Ulkoavaruuteen on taas pamahtanut Uusi Planeetta. Sinnehän on  pamautettava myös tutkimusporukka, rakettimiesten valiot. Ja näin myös tehdään ja tapahtuu. Perillä selviää että planeetta on Uusi Atlantis (ulkotilat perinteistä Brittipeltoa ja metsää), asujaimistonaan pieni porukka; Vanha ukko ja parikymmenpäinen porukka hänen tyttäriään, nuoria naisia (kaikki kummallisesti saman ikäisiä, ja missä miehet, pojat?) ja rakettitulokkaat tietenkin halutaan siittämään heitä (tyttäriäkö vain?) lisää...

Hidas, mutta hauska Britti-Jenkki-scifi-pösilöinti. Yksityiskohdat piristävät, pelastavat: Kun kohta saavutaan Planeetalle laittavat pojat paperrossit palamaan saman tien kuin sanomattomasta käskystä, Planeetalla on tietenkin myös Hirviö; Tyyppi,  jolla on päällänsä tanssitrikoo ja päässänsä reikänaamari jonka väleistä partatupsut tursuavat, (kutina varmaan karjututtaa),  eikä häneen pure luodit eikä kaasukranaatit,  Uuden Atlantiksen alttaritauluna jonkunlainen,  ehkä Itämaisversio Sandro Botticellin Venuksen Syntymästä (kuvassa kuulemma Ukon Äidinäiti, missähän Vaimo?), (elokuvannimen tuli tulee muuten Alttaritaulun edessä olevasta tuli-uhrausalttarista, Taulu, Tuli ja Alttari ovat yhdessä vaikuttavan kauhuisa näky),  eikä niiden miesten, poikien puuttumiseen muuten tietenkään palata. Ja lähtiessä raketissa on yksi henkilö enemmän kuin sinne saapuessa...

"When we meet him, I`ll get a picture on a polaroid. If it is a him.." "What is this New Atlantis-business?..."


lauantai 5. elokuuta 2017

Paid to kill (Bri-54)

Saman vuoden (kuin edellinenkin) Hammer-noirailu Paid to Kill (or Five Days) on myöskin Dane Clarkin pääosittama. Nyt kyseessä on tarkemmin, paremmin, intiimimmin (rönsyt pois) aiheeseensa solahtava, porautuva teos kuin tuo mainittu edellinen.

Vähän Aki Kaurismäen I hired a contract killer`in mieleen tuomassa (tosin tappaja on nyt ystävä, tuttu, tosin tietenkin varsin `laiton` tapaus) elokuvassa Clark esittää bisnesmiestä, jonka bisnekset alkavat syöksymään alaspäin.. Ja hän haluaa että ystävänsä tappaisi hänet, jotta vaimonsa saisi vakuutusrahat.. Mutta kuten Kaurismäessäkin, onni kääntyykin ja alkaa `ystävän` epätoivoinen etsintä...

Melkoisen tiukan toimiva `yhden aiheen` elokuva.

Ohjaaja Montgomery Tully ja Hammerin lisäksi mukana on jenkkituottaja Robert Lippert.

Blackout (Bri-54)

Vähärahainen mutta kovakänninen (myös kovaonninen, siitä johtuu tuo mainittu tuplatila) jenkkimies (Dane Clark) notkuu ja maleksii lontoolaisessa baarissa. Mutta onnihan, sehän kääntyy, mutta mihin, kun kaunis vaaleaverikkö yhtäkkiä haluaa mennä naimisiin miehen kanssa! Ja antaa vielä 500 puntaa vaivanpalkaksi!! Sitten olisi lähdettävä `there`, mutta where is there? Aamulla `thereksi` osoittautuu naistaiteilijan studio kautta koti, mutta eilisillan naisesta ei ole jäljellä kuin hänestä tehty taulu..
Ystävällisen, mieheen ihastuneen naistaiteilijan kanssa, mutta enimmäkseen yksin (mm erilaisin valepersoonallisuuksin) mies alkaa selvittämään tapausta, tapauksia, sillä selviää että `eilisillan naisen` isä on tapettu ja jenkkimiehellä verta takissaan!!
Soppaan sisältyy mysteerinaisen äiti ja sulhaskandidaatti ja hänen sihteerikköjään, Lontoon ylä ja alamaailmaa, jenkkimiehen kauan kateissa ollut äiti/äidin kauan kateissa ollut poika, sukuselvitystystä ja ennenkaikkea; Missä on edellisillan nainen??
No, hänkin kyllä löytyy, oikeastaan yllättävänkin nopeasti. Mutta katoaakin elokuvan loppupuolella. Taas löytyääkseen. Rakkaudentunnustukset ja kylmäkiskoisuudet vaihtelevat. Niin, ja tietenkin pitäisi se murhakin ratkaista.. Ja tuleeko niitä lisääkin?..

Aika sakea sotku.Sekavakin sellainen. Elokuvassa on liikaa täysin älyttömiä kohtauksia (etunenässä ja heti alussa[!] tää `kosinta`kohtaus, uskottavamminkin miehen ja naisen kohtaamisen olisi voinut tehdä) ja muutenkin siihen on tungettu liikaa henkilöitä ja tapahtumia. Mutta ne kyllä tuovat piristystä yleiseen (Lontoon) harmauteen. Harmauden ja hillittömyyden, harmauden ja toiminnallisuuden vastaparisuus tekee tästä loppujen lopuksi melkoisen `yhtäparisen` elokuvan, jonka katsoin suht sujuvasti.

Ai niin, elokuva on Hammerin varhaistuotantoa, Hammer-noir. Näitä noirahtavia elokuvia yhtiö silloin jonkunkin verran julkaisi. Ja ohjaajana on itse Terrence Fisher.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Night Visitor (1970)

Laslo Benedek ohjasi, Mel Ferrer tuotti ja Henry Mancini musisoi, eikä kova kaarti jäänyt tässä elokuvassa tähän; Päänäyttelijöistä löytyy Max Von Sydow, Trevor Howard, Liv Ullmann..

Night Visitor on älykäs, nokkela elokuva, kauhistelu hulluudesta ja sen selvittämisestä.

Salem (Max Von Sydow), mies mielisairaalasta, käy öisin murharetkillään läheisillä sukulaisseuduillaan, kostamassa kokemiaan vääryyksiä. Ja laittaa teot toisten tekemiksi jättämällä siihen viittaavia todistekappaleita. Trevor Howard esittää epäilevää etsivää. ("Too obvious.")

Elokuvassa on myös nerokkaita yksityiskohtia: Shakkipeli vankilan syöttöluukun läpi, kellonheilurilla varustettu tiirikka ja laajempana yksityiskohtana ankean karu lumimaisema. (Kuvattu Ruotsissa ja Tanskassa.) Loppuratkaisu myös nokkela.

"But who is the maniac..?"


maanantai 24. heinäkuuta 2017

Big Sleep (1978)

Michael Winnerin ohjaama `syvä Uni`-versio tapahtuu tietenkin `sleepy and sleazy old Englandissa`. Pornobisnes, alastomuus on enemmän esillä. Robert Mitchum Marlowena ja Oliver Reed Eddie Marsina lunastavat paikkansa, mutta ei tää  kaikkinensa kulje. Mutta kyllä tämä kuitenkin sen verran kulkee, että tämän vammoitta katsoo. Menee välillä kökköilyksi. Lokaatiot välillä kivoja.


"I`ve been stuck here for two hours - Drinking beer.. Nature calls.."

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Drainiac (Usa-2000)

`Teini`tyttö lähtee kusipääisänsä kanssa puhdistamaan vanhaa murjutaloa. Isä lähtee heti `asioille` (baariin), tyttö jää paikalle saapuvien ystäviensä kanssa taloon. Talon pahuuden putkisto imee vedet ja veret. Isä palaa baarista, mutta paskavoima tappaa tyypin, paskiaisen autoon. Sitten taloon saapuu Mr Plumber, niin nuoret kuulevat, luulevat, mutta hän onkin Mr Plummer (ei kuitenkaan Christopher), vesivampyyrien (viemärinavauspumpulla `vampyyrin` "sydämeen"?!) yms sellaisten eksorsisti...

Elokuvan limaiset, leijuvat, lonkeroiset lintu(!)kauhuefektit ja helvetti-taivaskinvisiot ovat omiaan tässä yksinhuoltaja, ja varsinkin yksinlapsena-kauhistelussa, mutta muuten kuraa.. (Siis elokuvassa on paljon konkreettista kuraa, mutta leffa on yksi parhaita halpiskauhisteluja. Dialogi on yllättävänkin terävää ja toimivaa, efektit myös sinnepäin ja oiva-huumoriakin löytyy; Mukana `mainiota` manaajahuumoria; Kun asetutaan pentagrammille, niin eräs naisista riisuu kengät `jotta tuntuisi mukavammalta`. `Sukkamehuillako ajattelit (vesi)demonin tyrmätä?` Kaikkein parasta leffassa on kuitenkin pop-folk-garageinen `We are going down, down...`-loppulaulu. Hyvä nimi.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Railroaded (Usa-47)

"Don`t give me that lovestuff." ""Who is that Mr Martin?" "He`s the guy they build jails for." John Ireland paistattelee elokuvan krediiteissä ykkösnäyttelijänä. Ja sitä hän onkin, loistavan lakoninen liero ja paskiainen. Ja se syyllinen. Itse elokuva on taas näitä `syytön mies syyllisenä`-saagoja, mutta poliisin kunnia, rakkaus ja ystävyys tulevat ensin, ja hommat etenevät tyypillisesti, mutta jämäkästi.

Oivaa rutiinia. Vähä-älyisempi, tukeva, raffimpi poliisi perinteisesti ( tällaisia miehiä on näissä aina, kummallakin puolella, poliisien ja pahiksien, pääpomoilla on sitten sitä massaa, kummallakin puolella) kuurmottaa syytöntä miestä sanallisesti ja fyysisestikin aina kun ehtii ja tajuaa, mutta se älykkäämpi alkaa epäilemään..

Oivaa, lujaa ja jämäkkää rutiinia jälleen Anthony Mannilta.

"Missä rahat ovat?" "Ekan tonnin käytin kaljaan, lopuilla ostin purukumia."



perjantai 14. heinäkuuta 2017

T-Men (Usa-47)

Anthony Mannin hyvällä rutiinilla ohjaama T-Men (Usa:n Treasury Agents) elikkä T-Miehet (elokuvan Suomi-nimi) eivät ole mitään tee-miehiä (jos eivät sitten `kova-tee-miehiä), vaan karujen ja karskien kapakoiden, kahviloiden, katujen (sekä ylempienkin tahojen) tuntijoita gangstereiden perässä.


Puoliväli-poliisisointi-gangsterointi-noir, soluttautumissaaga, jopa tanakampikin. Dennis O` Keeffe toisena `Ministeriön` agenteista. Aluksi jankuttava kertojanääni ja nopeasti vilahtavat kohtaukset veetuttavat valtavasti, mutta sitten jämäkkä juoni jytää onneksi nämä ongelmat kumoon. (Kertojan puheet antavat välillä tärkeitäkin tietoja, mutta enimmäkseen ne ovat täysin turhia itsestäänselvyyksiä ja/tai tilanteita jotka olisi voinut hoitaa lyhyemmin parilla dialoginpätkällä pois päiväjärjestyksestä. Tai yön. Mutta yhtäkaikki paremmin. Mutta mitä pidemmälle elokuva ehtii kertojanääni vähenee ja juoni jytää koko ajan kokonaisvaltaisemmin ja paremmin.) Alkujankutuksesta huolimatta elokuva kasvaa koviin mittoihin, se toimii tanakasti. Ihan elokuvan alun `luento`Treasury agentsien jaosta kuuteen osaan (elikkä sormeen) ja sitä kautta muodostuvaan oikeudenmukaiseen, mutta lujaan kuusisormiseen nyrkkiin väläyttää vahvasti tätä teemaa.


"Did you ever spend ten nights in a Turkish bath looking for a man?  Don`t". (Kohtauksesta jossa rikollista etsitään Los Angelesin Turkkilaisista saunoista. Ja kohtaus saa Suomisaunalisän, sillä yksi tutkimuskohteista on nimeltään `Finnish rocksteam baths.`

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Full Alert (-97)

90-luvulla puhuttin paljon John Woo`sta ja jonkin verran esim Ringo Lam`ista. Nykyisin ei puhuta paljoakaan edes koko Honkkaritoimintagenrestä, mikä on sääli ja surku.
Lam syöksyi ja sukelsi kaksikosta enemmän karuun katu ja vesi(!)tasoon. Realistisempaan tavaraan, mutta kyllä häneltäkin epärealistisempaa (varsinkin honkkarimaisesti ruumismäärissä), mutta mätössään vauhdikasta elokuvaa löytyi.
Full Contact (-92) on Honkkaritoiminnan perustoiminnan kulmakiviä, Chow Yun-Fatin näyttelijäjuhlaa ja loistava idearikas paukutteluälyttömyys/ja realistinenkin. Ruumiita kyllä tulee, paljon.


Lamin ohjauksista pidän kuitenkin eniten Full Alertista (-97). Se on loistava Melvillemäinen rikos ja -ihmistutkielma, ja ruumismäärä esim Full Contactiin verrattuna on lähes olematon. Mutta kun mätetään, silloin mätetään. Mutta realismi pysyy koko ajan tähtäimessä. Sekä kameroiden, että aseiden.
Juoni on perinteinen (niin pitääkin tällaisissa), väsynyt, mutta virastaan huolehtiva hermokimppupoliisi epävakaata, mutta jokseenkin kunniallista ("Anteeksi, että uhkasin perhettäsi.") `superrikollista` ja jengiään vastaan.

Elokuvan avainidea on kohtaus jossa pääpoliisin perhe on iltapimeässä leikkipuistossa. Isä ja äiti istuvat keinussa ja poika ajaa ympyrää kolmipyöräisellään. Poliisi-isä kertoo vaimolleen kuinka väsynyt hän on, kuinka ase painaa koko ajan enemmän, ja ennen kaikkea, kuinka väsynyt hän on olemaan poliisi. Me toimintaelokuvien kuvioiden syövyttämät, marinoimat, uuttamat, kiehuttamat katsojat odotamme kohtauksessa koko ajan jotain pahaa tapahtuvaksi, onhan puisto pieni valaistu läikkä keskellä pimeää valtamerta. Yhtä aikaa laaja ja pieni alue. Ei muita ihmisiä. Mutta Lam malttaa tehdä toiminnasta todellista, tavallista, arkista, seesteistä. Se on uskottavaa, näin oikestikin tapahtuisi; Perheen yhteinen hetki, ilman pyssynpaukuttelua. Kohtaus elämästä, tavallisesta elämästä.
Epätyypillisempiä kohtauksiakaan ei vedetä överiksi; Tämän rikos-ryöstöelokuvan päärikosidea on sukellus(!)ryöstö, sukeltamalla suoritettu raviradan(!) kassaholvin putsaus. Mutta kohtaus ei sisällä huutomerkkimäistä erikoisuuden tavoittelua, vaan on erittäin onnistunut ja nimenomaan kuitenkin uskottava kohtaus. Loppujen lopuksi kuitenkin `arkinen` ryöstösuunnitelma ja toteutus, arkisella lopputuloksella.

Kamera kiilaa tarkasti annosteltuna, mutta tarpeeksi pitkään, sekä rikollisten että poliisien pariin. Molempien puolella ollaan. Rikollisjengin tulitaistelu-uhrin metsähautajaiset ovat karuudessaan silmiä kostuttava näky (myös jengiläisten silmien), mutta heti perään he tappavat toisiaankin, vaikkakin se vain huomattavasti  hankaloittaa tilannetta ja yleensäkin selviytymistä ; pelkuruus-petturuus tuo kunniakoodiston mukaisen karun kuoleman.

Honkkaritoiminnan aatelia sieltä uskottavammasta päästä. Täydellinen rikoselokuva.







keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Z.P.G. (Usa-72)

Eli Zero Population Growth.
Vähän tuntemattomampi seitkytluvun saaste-ruokapula-ylikansoitus-dystopointi/mysterointi/scifailu, mutta suht toimiva terävätekstinen, terävätarinainen sellainen. Ja melkoisen minimalistinen sellainen. Minimalismi näkyy varsinkin `designissa` ja "muodissa" (mm tätä tyypillistä poolopaita ja kulttikoru- yhdistelmämeininkiä). Julmaa "designia" on robottimaisten nukkien käyttö "lapsina". Tämä (minimalismi) on (julman) toimivaa, mutta ei kestä ihan elokuvan mittaa. Juonikin on kyllä aika aukkoinen (välillä rasittavuuksiinkin asti), mutta kyllä tämä suht sujuvaa, sujuvasti seurattavaa scifiä silti on. Vaikka välillä kahlataankin campissa ja epäuskottavuuksissa. Mutta näinhän on ja käy usein scifailuissa. Näyttelemisessäkin on parantamisen varaa.


`Maailman` hallitukset-`Maailmanhallitus` kieltävät lasten synnyttämisen vuosikymmeniksi, jotta maapallon meininki tasaantuisi. (Ja/tai sorto saisi jatkua..) Mutta, elokuvan mukaan yksi pariskunta (Geraldine Chaplin ja Oliver Reed 1) saa, synnyttää lapsen. Yksikö vain, koko maailmassa?? No, tää on taas tätä elokuvaa, kohdistusta.. Sitten saa varoa, entisten, saasteiden, sun sen muine lieveilmiöiden, lisäksi lapsennappaajia jne.
Elokuvan lopussa taitavahkosti toivoa ja tietämättömyyttä. Tulevaisuudesta, ja menneisyydestäkin.


-Suht onnistunut seitkytlukuscifailu,  josta kuitenkin puuttuu se kaikkein pistävin, terävin kulma.

-Pienimuotoisuus on elokuvan piriste ja rasite, voima ja taakka, mutta jää kuitenkin onneksi enemmän piristyksen puolelle.

P.S. Kaupungin jatkuva, lähes läpinäkymätön savusumu on melkoisen tehokas, taloudellinen, mutta samalla myös teatterilavamainen ratkaisu.

1) Chaplinin ja Reedin hahmojen ammatti on oivallisesti keksitty, he kuuluvat  museon näyttelijäporukkaan, jotka mm esittävät vanhan ajan arkea auton tankkaamisineen, tietyömaineen (lapioilla kaivetaan kuoppaa), hammaslääkärissä käynteineen, ruokailuhetkineen, pettämisineen...

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kirjava Satama (Usa-44)

Howard Hawksin ohjaama natsinarrausleffa ei ole (merkitys)tasoltaan Casablancan luokkaa, eikä yllä myöskään Casablancan loistavaan lokaatio ja näyttelijätöiden monipuolisuustasoon, onpahan vain pirun hyvä ja onnistunut seikkailu.


Humphrey Bogart on nyt kyyninen kapteeni joka pienellä laivallaan tekee mm maksullisia kalastusreissuja turisteille sun muille Martiniquen saarella toisessa maailmansodassa, Vichyn hallituksen aikaan ja "komennossa", ja Lauren Bacall esittää paikalle saapuvaa taskuvaraskaunotarta. Kapua pyydetään salakuljettamaan muutamia ihmisiä pois saarelta, mutta hän kieltäytyy toistuvasti. Mutta raha, nainen ja kunniakoodisto lopulta vie voiton ja hankkeeseen ryhdytään..


Erittäin toimiva salakuljetusseikkailu, josta kuitenkin se ihan korkein `klassikkous` puuttuu. Hawks halusikin tehdä elokuvan Hawksin mukaan (myös monien muiden) ystävänsä Ernest Hemingwayn huonoimmasta romaanista To have and have not. (Myös elokuvan aluperäinen nimi.) Lisäksi elokuvaa on käsikirjoittanut William Faulkner. Hawks, Hemingway ja Faulkner saman elokuvan kimpussa! (Faulknerhan käsikirjoitti myös Hawksin Syvää Unta..)
Bogie jättää jälleen natsit nuolemaan näppejään ja elokuva sisältää monia legendaarisiksi muodostuneita lausahduksia, mm viheltämiseen liittyen. Tämä dialogipuolikin jää tietenkin ja tottakai jälkeen Casablancan vastaavasta.
Klassikkokamaa elokuvassa vastaavasti ja ehdottomasti on se että parikymppinen Bacall ja reilusti nelikymppinen Bogart rakastuivat tulisesti kuvausten aikana ja siitä suhde alkoi. Ja tämä rakkauden rähinä, kähinä ja sähinä totisesti kuohuu ja kiehuu kankaalla. Kiuas kihisee, valkokangas höyryää, savuaa, palaa ja sulaa. Burnin` hot couple!

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Drunken Tai Chi (1984)

Perhe polttomurhataan, melkein kokonaan tapetaan. ("Your father cremated himself to save the cost of a coffin." Sanotaan julmasti kitsasisästä.) Yksi kostajapoika perinteisesti kuitenkin jää jäljelle.. Häntä esittää Donnie Yen ekassa roolissaan, roolinimenäkin on Donnie. Elokuvan eka varttitunti ensin kuitenkin pelleillään polkupyöräpöljäilyn (luulin että tulee polkupyörä kung fua [tai tai chi`tä], mutta tuleekin parin sekunnin polkupyörä- keppi-"turnajaiset") ja suolasäkkisekoilun sumassa. Sekä läski-kung fu`n.
Kung fu-komedia(!) jatkuu tästäkin kuitenkin komediana, pöljänä, pösilönä, vaikka itse aihe onkin julma. Vähän vähentyen kuitenkin. Pojasta tulee talttahampaisen nukketeatterimiehen `avustaja`. Nämä nuket ovatkin aikamoisia: Ne matsaavat ihmisetkin kumoon nyrkeillään, tulillaan ja tappuroillaan. Tupakoivatkin. Mustettakin ne ruiskuttavat. Ja `striptease`-nukkekin löytyy.. Eli, mitä mä pöljäilen, pelleilyhän vain pahenee, kun uusavuton matsaaja mm yrittää siivota jne uuden isäntänsä talossa..
Mutta matsaajahan on aina matsaaja, ja huumorikin joutaa nyt hyllylle, jos ei kokonaan kaappiin ja alkaa `armoton` Tai Chi harjoitusjakso. Sillä nukketeatterimies on myös Tai Chin taitaja..
Taidokkaan ihmisnukke-kung fu-tai chi-discotanssiesityksen (myös Yen) jälkeen onkin aika lopputaistoon...

Vähän erilainen pöljäilymatsailuelokuva, mutta samalla kuitenkin aika perinteistä pelleilyä. Tämä jako tekee leffan yllättävänkin katsottavaksi. Matsauskohtia aika vähän, mutta lopputaistot ovat tymäköitä. Mitään `juopunutta tai chi`tä` ei elokuvassa ole mikäli sellaiseksi lasketa nukketeatteriäijän lukuisia juopottelusessioita, sillä hän on jo enemmän juoppo kuin Tai Chi- matsausmestari.


torstai 29. kesäkuuta 2017

So evil, my sister aka Psycho sisters aka The Sibling (Usa-74)

Siskokset sodassa keskenään. Tai pikemminkin, paremminkin pahuus puhuu ja hulluus huojahtelee, kun toinen sisko alkaa huolehtimaan hulluuteen asti (mielisairaalassakin on oltu, kuten näissä kuvissa kuviona usein on) hermoromahtaneesta siskostaan, jonka mies on kuollut auto-onnettomuudessa..

Hyvää näyttelemistä (Susan Strasberg, Faith Domergue) tylsässä, tasapaksussa trilleritaaperruksessa. Muutama säväyttävämpi kohta.

Älä sekoita vuoden-98 Psycho Sistersiin. Se on `sitä kauhua.`

tiistai 27. kesäkuuta 2017

His kind of woman! (Usa-51)

"I think you are in trouble." "Everybody`s in trouble."

Kaksi kovaa kaappia, ladonovilla varustettua kaappia ja kovaa näyttelijää Robert Mitchum ja Raymond Burr ottavat mittaa toisistaan tässä `Howard Hughes presents` ja John Farrowin  (Richard Fleischer viimeisteli) ohjaamassa elokuvassa. Mitchum on kovan onnen peluri ("I`m international player" "Who isn`t?") ja Burr kovan luokan ja onnen gangsteri ("Where do old gangsters go to die?"). Mutta kaikkein kovin on Vincent Pricen esittämä Hollywood-tähti, joka on myös eksentrinen metsästäjä, huipputaitava sellainen.. Ja josta kuoriutuu myös oikean elämän taisteleva sankari ja seikkailija joka valloittaa maat ja meret. Price on hillittömässä osassaan absoluuttisen upea.

Itse alkujuoni on kovinkin tuttua huttua: Peluri lähetetään Meksikoon rahakuorien kanssa pikkuhiljaa tietoja tiputtelevaan tehtävään, Ja tuttua puuroa on myös se, että hänestä halutaan eroon. Tämä on se pääpointti, pääruoka, pääpuuro. Mutta tämä pääjuttu ei tietenkään niin vain onnistukaan, sillä mukaan mahtuu naista (Jane Russel), ja eniten kapuloita gangsterien rattaisiin laittaa juurikin tuo mainittu Hollywood-stara. Pakko vielä mainita, että Price on aivan valloittava, huikea `suu hymyssä, viitta hartioilla, aseet tanassa`-tehopakkaus-sankarina. Ja kyllähän Mitchum itsekin on kova vastus.

Elokuvassa on pieni notkahdus puolenvälin jälkeen, mutta sitten alkaa tuo Pricen bravuuri joka nostaa elokuvan vallattomaan vauhtiin, Mutta kyllä tämä absolutisti (! tästä väännetään dialogia "Champagne only for big occasion"-tyyliin) ja seteleitä silittävä(!) Peluri ja Nainen toisensa saavat. (Housuja silitetään sitten kun ei ole rahaa.)

Mukaan on näppärästi saatu muistinmenetysmyrkkyä, plastiikkakirurgiaa ja piruilua elokuvan pituudesta. Price kysyy oman seikkailumiekkailuelokuvan esityksen jälkeen: "Well, what you think about the picture?" "It was fine. It was just a little long. About an hour and a half." His kind of woman kestää kaksi tuntia. Itse pelitapahtumissakin tapahtuu: Kun pelin pääjehu laittaa satasen sisältävän `leatherin` (lompakon) pöydälle, niin Mitchum laittaa saman summan sisältävän `leatherin` eli kengän pöydälle.

"They tell me you killed Ferraro. How did it feel?" "He didn`t say"

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Päätöspeli - End Play/ Endplay (Australia-76)

Laahaava, jaaritteleva ja umpipitkä (melkein kaks tuntia) autralialaisjännäri. Paikkakunnalla on tapahtunut murhia jo pitemmän aikaa, mutta selvyyttä ei ole saatu. Elokuvan "huikea oivallus" ja poliisien päänsekoittaja (ja katsojalle kahden tunnin torkut) on se että kahta veljestä aletaan epäilemään näistä teoista. Mutta voi kehvatsu, minkä mysteerin tekijät tosiaan ovat kehittäneet: toinen veljeksistä ei ole kotona kovinkaan usein, on merimies, ja toinen on siellä, mestoilla koko ajan, hän on pyörätuolipotilas. Mutta hän harrastaa jousiammuntaa. Siinäpä poliiseille pähkinää ja probleemaa purtavaksi!

Veljesvittuilua, veljesvihaa, pyörätuolia, jousiammuntaa, keskusteluja, keskusteluja...  Ainekset trilleriin, tuli lättänä kakku, laiha liemi.. Pitkä liru...

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Run, stranger, run (Usa-73)

No, näköjään Stranger-teema jatkuu..
Olen `aina` pitänyt seitkytluvun alun Usa:laisista `drifter`-kulkija-elokuvista, jotka alkavat ja päättyvät ´driftaajasta`, kulkijasta kertovaan melankoliseen kantribiisiin. Tässä tapauksessa elokuva nousee vielä pari pykälää paremmaksi, kun elokuvan loppupuolella mukaan tulee kunnon kauhua. Se saa elokuvan palikat paikalleen lopullisesti. Ja se ei ole päälleliimattu teho ja loppukeino, vaan kuuluu sen synkkään ja sumuiseen (meri)maisemaan. Koko kaupunki, koko elokuvan alkupuoli viittaa tähän. Epäuskottavaa kyllä, mutta tehokasta.

Ron Howard(!) esittää mustatukkaista(!) ja mustatakkista, aikoinaan adoptoitua (tai pikemminkin siirrettyä) nuorta miestä joka tulee selvittämään merenrantakaupunkiin mystistä menneisyyttään; täältä pitäisi löytyä äiti ja isä. Tai ainakin tietoa heistä. Howard esittääkin tätä surusilmäistä pitkäpoplarista (asukokonaisuus adoptioisän, matkasaarnaajan perua) yllättävän hyvin.
Äiti löytyy yllättävänkin nopeasti, mutta isämysteerin selviäminen menee ihan elokuvan loppupuolelle. Sillä paikkakunnalla on ollut, on paraikaa ja tulevaisuudessa useita mystisiä murhia ja katoamisia. Tämän sumuisen kierteen mutkallemeno ja aukeaminen on toteutettu maltilla ja loppupuolen purkauksilla ja shokeerauksilla.

Elokuvan on ohjannut ainoana pitkänä fiktionaan teatteri-tv ja elokuvanäyttelijä Darren McGavin, kirjoittanut mm Enter The Dragonin ohjaaja Robert Clouse. Heidän yhteistyönsä, yhteensovittamisensa Run, stranger, run`issa on toimivaa. Elokuvassa on oudon onnistuneita heittoja: Oscar-voittaja (Hud - Lännen kapinallinen)  Patricia Neil esittää äitiä ja Tessa Dahl hänen tytärtään. (Oikeastikin äiti jä tytär, isä Roald Dahl.) Laulaja-näyttelijä Bobby Darinin rooli elokuvassa on jollain lailla sekä turha, ja jos ei nyt aivan täysi, niin kuitenkin täydentävä. Darin kuoli muutama kuukausi elokuvan valmistumisen jälkeen.

Run, stranger, run on outo, onnistunut merenrantakauhuilu, ei aivan niin outo ja onnistunut kuin esim Messiah of Evil (myös-73) tai Dead and Buried (-81), mutta uiskentelee perässä..

P.S. Elokuva tunnetaan myös nimellä Happy Mother`s Day, Love George.


lauantai 24. kesäkuuta 2017

Honeymoon with a stranger (Usa-69)

Vaimo saapuu Italiaan uuden (tunteneet kolme viikkoa) rikkaan (vaimon sanoja vääntäen `ei varakas, vaan rikas-rikas,  rich-rich`) miehensä kanssa vanhaan, miehen omistamaan linnaan. Miehellä on kuulemma plantaaseja (joissa ei ole käynyt) ympäri maailman, ja ei hän ole koskaan käynyt tässäkään linnassa!!?? No, eka yö on kiva, mutta aamulla nainen huomaa että mies on häipynyt. Ja häipyykin pariksi päiväksi. (Ekana yönä elokuvassa suukotellaan ja lähistölllä olevan tietyömään räjäytykset täristävät taloa ja paria [`What a kiss!`],[ tämä räjäytysteema muutenkin jaottaa elokuvaa hyvässä ja pahassa, hyvässä draamassa ja huonossa huumorissa], sitten tämä häipyminen ja poliisit paikalle..) Ja kun poliisipäällikkö on talossa paikalla, niin mies palaa paikalle, mutta on eri mies... `He´s mad, man is absolutely mad!...Or you think I am?"- "Inspector, this woman is mad, very mad.." Tässäpä on Inspectorilla täräyttävä probleema, kun vaimo (I`m not a woman, I am a wife!) vielä pyytää Inspektooria heti illalliselle, ja äijä suostuu..

Mutta puolivälistä lähtien vähän kaikki iskevät huijaus ja totuuskortit pöytään. Tämä tv(!)-tuotamto on kovaa kamaa ja kaartia: kuuskytluvun loppu, seitkutluvun alku oli amerikkalisen tv-trillerin, välillä kauhun, kulta-aikaa. ja tämä tuotos sujahtaa siihen ajanjaksoon ja genreen loistavasti: Meininki on mystistä ja Vaimoa esitää Janet Leigh, Inspektooria Rosanno Brazzi ja miehen sisarta Barbara Steele! Leigh loistaa.. Ja Brazzi yllättävän hyvä Poliisipäällikkönä. Häntä olisi voinut, pitänyt käyttää gialloissa, italocrimeissä.. Ja perinteisen hyvä on myös Steele sekosiskona. Ja hulluuksia ja huijauksia heitellään puolelta toiselle! Pari totuuttakin. Hyvää lankakerää kehitellään.. Käännöksiä riittää, mutta ei liikaa, juuri sopivasti. Loppu "yksinkertaisessa" ratkaisussaan nerokas. En mä tätä tosiaan kauhuksi kutsuisi, mutta tanakaksi trilleriksi.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Suviyön Salaisuus (Suomi-45)

Luulin tämän olevan leppeä, lempeä ja leppoisa Suviyöelokuva, kun nyt  Juhannuksena vielä tv.ssä esitettiin. Ajattelin että Suviyön Salaisuus on joku kesän luontomystiikkaan liityvä juttu. Mutta tämähän olikin melkoisen Synkkä Salaisuus, ja koko elokuvakin suht synkkää tavaraa: on Helsingin huithapeli-jokakesäuusityttö-naistenmies-ylioppilasta, joka palaa kesäksi kotikonnuilleen ja juuri hänen aiheuttamaansa synkkää salaisuutta (naisen syksyhylkäys, joka on johtanut itsemurhaan), papin salasuhdetta, kaikenlaisia rahaongelmia. Muutenkin pikku kylä ja kirkko on epäuskottavasti esitettynä muka kaikenlaista peittelyä ja salaisuuksia täynnä. Mutta kyllä sitä leppoisuutta ja lempeäkin on lopussa luvassa. Hieman huteran epäuskottavasti esitettyä sekin. Tätä huteruutta aiheuttavat hutera käsikirjoitus, hutera toteutus, hutera ohjaus (Eino Karin ensi ja ainoa ohjaustyö), huterat näyttelijäsuoritukset. Huteruutta horjuttavat änkyrävaaria, mutta oikeudenmukaista sellaista esittävä Topo Leistelä ja pääosanaista, taloon tulevaa piikanaista, orponaista, esittävä Aija Vilanto on ihan ok hurmaavana, kesän kukkeana, hauraana, mutta hyvänä ihmisenä. Vilanto ei tehnyt kuin kaksi elokuvaa. Ihan ok:oita ovat myös Erkki Uotila jäykkäpappina, mutta tietenkin hyvänä sellaisena, sydän sykkii ja löytyy, ja kyllä hulivilipoikaa esittävä Eero Esko (myöhemmin Esko Saha) on roolissaan jonkinlainen. Suomielokuvan peruskaura, rehdit ja rehevät renkiroolit tekevät elokuvasta edes vähän sympaattisen, Vilannon hurmaavan/hauraan roolin lisäksi. Mutta yleensä näyttelijätyöt ovat ulkoaopetellun kankeita. Näin on kysymys näillä edellä luetelluillakin, mutta heillä hieman vähemmän jäykkiä. Huumorin, huumorihahmojen lisääminen olisi tehnyt elokuvalle hyvää ja terää. Nyt on kuin raskas matto lepäisi lähes koko elokuvan, tarinan päällä.

Elokuvan juoniläjä, juonikasa on nimenomaan epäonnistunut, epäuskottava mössö, massa; Kanttorin orpotytär, nuori nainen tulee taloon piiaksi ja törmää heti, jo matkallaan taloon, tähän hyvään, mutta jäykkään pastoriin. Talo on täynnä pahuutta, peittelyä, salaisuuksia, vähän hyvyyttäkin, kuten koko kyläkin. Kuten on jo tullut mainittuakin. Mutta  elokuva itse on se varsinainen toistaja, tukkija ja täyteenahtaja; pieni kylä, vähän ihmisiä, paljon pahuutta. Tämä olisi voitu toteuttaa paremminkin (esim edes pienen pienellä kieliposkisuudella, satiirilla, mutta eihän sellaiset oikein olleet senaikaisen Suomielokuvan `valtteja`), mutta nyt se jää tosiaan tukkoon. Jonkinlaista camppia elokuvasta ehkä löytyy, mutta sekin kovin kuivaa. Sitten seuraa kodinperustamisrahojen ihmettelyä, orpokodin perustamissuunnitelmaa, ristiinrakastumisia...

Mutta kyllä tämän ajan ja surkean sääntappajana kertaalleen katsoo. Pieniä ilon pilkahduksia silloin tällöin, lopussa lempeä.

P.S. Elokuvassa on Masa Niemen (tässä krediiteissä aidolla nimellään Martti Niemi) sekä Ritva Arvelon debyyttiroolit. Niemi vilahtaa nopeasti pari lausetta pamauttavana kauppiaana ja (kreditoimaton) Arvelo näkyy  pari kertaa ilmestyvänä uniaaveena!!

torstai 22. kesäkuuta 2017

Blood Feast (Usa-63) Blood Diner (Usa-87)

Vuosi 1963 oli hyvä, historiallinen vuosi. Silloin ilmestyi ensimmäinen varsinainen, `virallinen` splatter-elokuva, legendaarisen Herschell Gordon Lewis`in (RIP) legendaarinen Blood Feast. Se oli ja on ihan mukavan suttuinen (liikaakin) ja ihan mukavan huonosti näytelty (liikaakin) muinaisen Egyptikauhun tuonti viiskytluku-kuuskytluku Amerikkaan. Hyvää elokuvassa on pää"egyptologin"/ ruokaloitsijan Fuad Ramsesin (Mal Arnold) raivoisa isosilmä-kulmakarva"näytteleminen", kökkö dialogi eikä elokuvan historiallista arvoa ja merkitystä tietenkään käy kiistäminen.

Onkin hienoa huomata kuinka hyvin Jackie Kongin ohjaama komediaversio on jäänyt mieleeni. Ja huomata (jälleen), kuinka hyvä se useilta osiltaan on. Vaikka edellisestä katsannosta on vissiin parikymmentä(!?) vuotta, niin monet pienetkin yksityiskohdat, ihan joitain ilmeitä myöten, olivat jääneet mieleeni.
Blood Diner on siis Blood Feastin jälkeläinen parissakin mielessä: Alkukertomus tapahtuu vuonna-63; Murhaaja ("armed with meatcleaver in one hand and his genitals in the other.", radion uutisselostaja selostaa) mellastaa lähiössä. Ja kertoo `muinaiskauhupalvonnan` pikakurssin erilaisine esineineen kahdelle sukulaispojilleen. Ja kuolee... Kuten `Feastissakin  ("Egyptian feast!"), tässäkin on kyseessä ruokatoiminta ja muinaisjumalattaren palvonta ja nostatus.
20 vuotta myöhemmin pojat nostavat enon haudasta (luurangon aivot ampaisevat, lentävät kallosta heti esiin,ovat siis säilyneet!!) ja pojat perustavat pikaruokalan uudella otteella. Tästä muodostuu "maittava" kauhukomedia `Mitä ne oikein syöttävät siellä (vege!!!)ravintolassaan` - `Purkissa olevat aivot (vahvistettuina silmillä ja puheäänellä!!) antavat käskyjä (jopa puhelimitse!!)`-"genreillä" sekoitettuna. Lisättynä Frankenstein-hirviöttärellä-Jumalattarella.

Nyt näytteleminen on kautta linjan taidokkaan kieliposkista, Jenkki-ruokakulttuurista väännetään raivoisaa, splättäistä vitsiä (vegetaristit syövät innoissaan tietämättään [ihmis]lihaa) ja elokuva  yhdistää kumman onnistuneesti viiskytluku ja kasariestetiikan 80-luvulle. Varsinainen splatter tyhmää, typerää, toisteista erästä kädetöntä (kaikin, kaksin puolin) autokuskikohtausta ja loppua lukuunottamatta. Mutta satiiririsplatterina, splattersatiirina elokuva toimii.

Mukana myös topless-aerobic-cheerleader-massacrea (massacre-miehellä Reagan-naamari) ja wrestlingiä Little(?) Jimmy Hitleriä(!) vastaan. Ja Dino Lee `King of white trash` rokkaa keikalla. Bändissä kaksi natsikitaristia ja kaksi natsisaksofonistia(!) tekevät heiluntakoreografiaa!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Le Pont du Nord (Ranska-81)

Ohjaus: Jacques Rivette

Uni ja peli, uni ja aarre...

`Toisilleen tuntemattomat`, kaksi eri-ikäistä naista (oikeasti elokuvamaailman `ulkopuolella` äiti ja tytär, Bulle ja Pascale Ogier), salkut, lehtileikkeet ja - konkreettiset - kompassit ja kartat kulkevat pitkin poikin Pariisia miehen (Pierre Clementi), miesten perässä. Naiset ovat välillä miesnimisiä, välillä naisnimisiä ja useiden miesten nimi on Max. Maximum Security.
Elokuva on uniikki fantasian, sadun ja salaliittojen sekoitus. Ja jonkinlaisen gangsteroinnin. Pelin, terrorismin ("Real life is reign of terror.") ja vankilan muistelus ja selvitys. Avainsana on Peli.
Le Pont du Nord on pelimäinen, rivettemäinen elokuva joka saattaa yhteen nämä naiset ja soppa syntyy. Hiljaisella tulella, hyvä tulee.. Elokuva perustuukin erääseen vanhaan lastenpeliin ja tämä yhdistelmä peli, kompassi, kartat, siitä muodostuu muheva mielen, miehen, naisen, kompassin, kartan kartoitus. Mielen peli.
Vanhempi naisista on ollut vankilassa, juuri aamulla vapautunut, ja joutuu nyt (ja aina?) elämään kaduilla, kodittomana, vailla minkäänlaista asuntoa, paitsi ulkotilat, ulkoilma, koska hän ei pysty hengittämään sisätiloissa.

Elokuva tapahtuu lähinnä Pariisin rakennustyömailla ("He ovat purkaneet sen." "Jos he rakentavat sitä uudelleen.") ja joutomailla. Eräälläkin sellaisella on hylätty kirkko majakkana maisemassa, pelin osana. Muutenkin elokuva `elää` jonkinlaista joutoaikaa, ennen jotain. ("Luonto on menneisyydessä." ja saasteista sanotaan: "Savua ilman tulta.") Pariisin patsaat ovat paksussa roolissa elokuvassa, tarinassa.

Le Pont du Nord on kuitenkin aarteenetsijöiden elokuvaa, pelimaailmaa jossa `suoritetaan tehtäviä.` Vastaan tulee esim kipsikätistä veitsenheittäjää ja tultasyöksevää liukumäkilohikäärmettä.

`Unen, aarteen, pelin loppu?`

torstai 15. kesäkuuta 2017

Slaughterhouse Rock (Usa-87)

Pahuuden pilvet tuovat yhä pahempia painajaisia nuoren miehen mieleen ja `arkeen`, pian muutkin niitä näkevät: Hirviön hiippailuja, palavaa sänkyä, goren kouraisuja: kiduttajakenraalia, rottia, rocklaulajaa...
Nämä pilvet tulevat `lakkautetulta, lopetetulta` vankilasaarelta, oikein Alcatrazilta, ja nuori mies näkee unia, tosia kaikista(!?) siellä kuolleista henkilöistä! Joten alkujunnauksen jälkeen lähdetään porukalla selvittämään saarta ja sen mysteereitä...
Siellä sitten hidastetutusti törmätään siellä kuolleen rock-laulajattaren (Toni Basil) auttavaiseen haamuun ja miehen veli muuttuu kannibaalimonsteriksi..


Tämä Teurastamo-Rock, Vankila-Rock on kovin kuivakkaa menoa. Odotin edes `ei kai vain`- tyylistä , kauhujatkoa lupaavaa latteaa lopetusta, mutta loppu oli sitäkin surkeampi, latteaakin latteampi. Litistynyt, latistunut, lössähtänyt, lässähtänyt pannukakku.


P.S. Devo-yhtyeen musiikki piristi pikkuisen.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

When the cat comes... (Tsekkoslovakia-63)

Kaupungin jokapaikanhöylä-vanhus kertoo koululaisille tarinaa siitä kun hän oli haaksirikkoutunut kummaan kaupunkiin. Siellä hän törmäsi Dianaan, maailman kauneimpaan naiseen ja aurinkolasipäiseen kissaan.. Kissan`silmiä` ei saa ottaa pois, mutta ukkopa otti. Ja kadotti, menetti Dianan...

Mutta kohtapa kaupunkiin tulee sirkus jonka mukana ovat `Diana` ja aurinkolasikissa. Sirkuksen johtaja on ihan ukon näköinen.
Sirkusesitys on pitkä,  valtava visuaalinen ilotulitus: Kengät, housut, takit, hatut lentävät, liikkuvat yhdessä ja erikseen, maassa ja ilmassa, ilman kehoja. Taikuri leipoo kakun päässään savuavassa silinterissä, kengät hyppäävät narua, potkivat palloa, tirehtööri-kapellimestari johtaa ilmassa leijailevaa gramofonia.. Jotkut hahmoista edustavat kaupunkilaisia: Yhdellä on päänään elokuvakamera, toisella kiikarit. Ruumiiton vaatemies ampuu kiväärillä, jousipyssyllä `linnun.` Esityksen lopussa trapetsilla istuva Diana ja kissa muuttavat kaupunkilaiset eri värisiksi; Uskottomat keltaisiksi, valehtelijat violeteiksi, rakastuneet punaisiksi... ("Wow, and how?!")

Loppu tähän visuaalisuuteen verrattuna vähän laskusuunnassa, mutta korottaa yhteisöllisyyttä. Enemmän ehkä aikuisten elokuvaa, aikuisten fantasiaa pettämisteemoineen sun muineen, mutta lapset lähes kollektiivisesti tässäkin, tämäntapaisessa tarinassa taas toimijoita, pyhiä, puhtaita, viattomia.. Mutta onhan siinä mukana totuuden tilkka.

torstai 8. kesäkuuta 2017

The Witch`s Mirror (Mexico-60)

Tää on näitä `hullu tohtori yrittää luoda onnettomuudessa ruhjoutuneelle vaimolleen uudet kasvot, uuden ihon.`Mutta miehen surmaama ex-vaimo kummittelee, tämä vie elokuvaa pikkuisen pois tavanomaisuuden suosta. Kummitustalokikkoja riittää, mutta ne puolustavat kyllä paikkojansa. Harvinaisempi idea on savuavat kukat.

Lopun "yllätys"käännesuma vähän haukotuttaa. Yhtä käännettä jäin kuitenkin kaipailemaan.

Kauhun ja sadun ei ihan onnistunut yhtälö. Lopussa paljon pikkukivoja, kökön kekseliäitä pikku-goregageja.


P.S. Vielä tulossa joskus arvio erittäin hyvästä Mexi-kauhuelokuvasta, `Ihmissusi pianistina`-saagasta Man and The Monster (-59). Tanakka, tunnelmallinen.

Brainiac (Mexico-61)

Jälleen erilainen ja harvinainen, poikkeuksellinen kauhuelokuvan aloitus. Kyseessä on kauhuelouvan eräs perusaloituksista, Noita Roviolla. Mutta nyt samaan aikaan taivaalla lentää meteori. Ja Noitahemmo (tämäkin poikkeuksellista) uhoaa ja uhkaa tulla takaisin kun meteori seuraavan kerran jysähtää maahan..

Ja näin käykin. Taivaasta tipahtaa metrin mittainen pahvikivi. Ja siitä syntyy!: Pukupäällinen, monimetrikielinen, letkukätinen ja vuohennammainen hirvitys. "Normaalisti" hän on paroni joka lusikoi linnassaan aivoilla täytettyä, jalokivin koristeltua uhrimaljaa.. Tämä tosin tapahtuu elokuvan lopussa.

Eli: Tuo ensimmäinen kappale tapahtuu suht nopeasti elokuvan alussa ja tuo toinen kappale lopussa, välissä pitkä, tylsä, löysä haahuilu.