maanantai 31. joulukuuta 2018

Blood (USA-73)

Siinäpä iskevä, kekseliäs, oivallinen, paras nimi vampyyri kautta kauhuelokuvalle! No, nimi ehkä, mutta samaa ei voi sanoa itse elokuvasta. Sillä ohjaajana on itse Tunkkaroskan Ruhtinas, Kuningas, Andy Milligan!

Kun elokuwa sijoittuu wuosikymmenten, jopa wuosisadan taakse, niin halpa oiwa keino on kuwata mm hautausmaalla (The Body Beneath) tai waikkapa wanhassa kartanossa (tai molemmissa). Tai ainakin wanhan näköisessä sellaisessa. Kuten tässä. Lisättynä teatteriwaatteilla, katoista roikkuwilla lakanoilla ja sawukoneella. Aitoa (ajankuwaa) on. (Hautausmailla kuwatessa tietenkin täytyy wähän katsoa kuinka uusia hautoja kameraan `eksyy`, ettei wiktoriaanisen ajan "kuwauksessa" näy esim 1970-luwulla haudattuja.)

Tässä (ehkä) elokuwassa ehkä `eletään`  jälki-wiktoriaanista aikaa. Ja siinä `kartanossa`pyöritään. Ja mestoilla pyörii Hullua Tiedemiestä ja Hänen WampyyriWaimoaan (Draculan Tyttö), Ihmissutta ja Lihansyöja-Werenjuojakaswikin kuuluu paikan kaswi-ihmis, ihmis-kaswikuntaan.

Useillahkoilla tahoilla `kehuttu` Milliganin parhaimmistoon. No siihen ei pajon tarwita hänen ollessa kyseessä. No, heittomerkit, `puolilainausmerkit`wain kuitenkin, sillä Milliganilla on joskus jotain `ajallista tajua`: Tässä wanhanaikaiset keskustelut owat jopa melkein uskottawia, näytteleminen jonkinmoista, mutta niissä keskusteluissa wellotaan Milliganmaisesti tietysti tajuttoman kauan.

Jos wahwa, waltawa liioittelu sallitaan, niin tämä osuu Milliganin elokuwien Kulta-Aikaan, seitkytluwun alkuwuosiin. Hän tuli oikeastaan `tunnetuksi`, no ainakin tunnetummaksi maailmalla kaheksankytluwulla. Aatelkaa, Suomessakin on whs-julkaistu yksi Milligani, nimittäin Carnage eli Kauhutalo wuodelta-83. Nää kasaroinnit owat jos mahdollista wielä huonompia kuin kuuskyt ja seitkytluku-sotkut.

Blood on tylsää taaperrusta jota on wähän pikkugorella pippuroitu. Niin wähän, että se on oikeastaan wain elokuwan tasapaksuittaja, tylsistyttäjä sekin. Body Beneath on näistä Milliganin hautausmaa-kartanoelokuwista piirun werran parempi. Oikeastaan pitkänkin piirun.

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Return of The Bastard Swordsman (Hong Kong-84)

Bastard Swordsmanin jatko-osassa `silkworm`-sankari on kadonnut, vetääntynyt hommista. Mutta häntä tarvitaan taas kun klaani tekee taas tappojaan, tuhojaan, verisiä huijauksiaan. Ja klaanit kasvavat. Japanilaisetkin jo nyt mukana mätössä.
Menee suht kauan ennen kuin `silkworm-mies` löydetään ja vielä enemmän aikaa menee siihen että hänet taas parannetaan takaisin taistelijaksi. Väsy on käynyt. Mutta lopputaistelu(t) onkin/ovatkin kaiken odotuksen/kaikkien odotusten arvoista. Muutenkin leffa on on vielä taisteluvauhdikkaampi kuin esi-osansa. Ja mielettömämpi. Mukaan on tuotu huijari(porukan) ja oikean ennustajan tulevaisuus ja tämä hetki- mittelöä, kahden tohtorin (`hyvän` ja `pahan`) välistä taistoa ja sydämenpysäytys-jopa uhrin sydämen suun kautta sylkemis-taistelutaikaa. (Viimeiseen kohtaan liittyen; "Find yourself a weapon." "How dare you humilate me with a drumstick?!" "At the highest level of Chinese kun fu, anything can be used as a weapon." [Rummunpärinä -> sydänpysäytys])

Silkworm-mies ja silkwormailu lähes sivuraiteella elokuvassa, mutta muuta mielettömyyttä riittämiin. Pidin pirusti, enemmän kuin edellisestä osasta.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Doctor Faustus (Englanti-67)

Aikansa Nicolas Cage, Richard Burton raivoaa ja rauhoittuu, näyttelee ja `näyttelee` Doctor Faustusta tässä Faust-tulkinnassa. Elizabeth Taylor hänen himoamanaan kuvajaisena, naisena. (Halvahkon teatraalinen) 1600-luku on tuotu esiin esim sumulinsseillä ja värikkäillä vaatteilla, kuin myös pimeillä nurkilla. Kuvauspaikkoina on samasta (?) syystä (?säästö?) käytetty puukulisseja-muovi pahvirakennelmia, yleensä sisätiloja. Tiloja on `faustitettu` tuunaamalla luuranko-pääkallo sekä ei ajanmukaisilla koeputkikoristuksilla. Etäännystä. Etäännystä ovat myös lila-pinkkiväriset kohdevalot. Pääkallo sylkee silmäkuopistaan kolikoita ja helmiä, kallot kuiskivat, äijä pikkuhäkissä ilmassa kolikoita laskemassa... Ja täytekakku leijailee ilmassa. Se ehkä kuvaa tämän elokuvan höttöisyyttä.

Ensimmäisellä kerralla tätä katsoi puolihämmästyksellä, mutta lisäkatsantokerrat tylsistyttävät, tylsyttävät terää ja tulkintaa roimasti. Onhan näitä tetraalisointeja, teatterisointeja tehty ja nähty.

P.S. Burtonin ainoa ohjaus muuten.

perjantai 28. joulukuuta 2018

Fantastic Magic Baby (Hong Kong-75)


Sekavahko Shaw Brothersointi, eräänlainen oopperointi, jossa lapsi-nuorijumalaa laitetaan ruotuun ja hirviöitä pakettiin tms. Armolliseen, tai toista katsanto kautta katselutapaa noudattaen, armottomaan 62 minuuttiin (harvinaisen lyhyt Honkkarointi) on tungettu tyypilliset apina sekä sikanaama ja korvamiehet plus vähemmän tyypilliset kung fu-kentaurit, yksisarvisia (no niitä ei tainnut olla), dinosauruksia sun muita hirviöitä, puiksi `piiloutuneita` (vai jopa muuttuneita) ihmisiä (ja takaisin ihmisiksi), verenhimoista patsasta, ihmissyöjäkukkia, pitkäpartatukkakääpiöitä tunkkaisen räiskyvän punagoreisessa satumaailmassa.


Lyhyydessään sekava (ja kyllä muidenkin seikkojen takia), mutta pidennys olisi auttanut asiaa, ymmärtämistä. Mutta toisaalta nopea, vauhdikas rykäisy. Mutta ei läheskään Shaw Brothersien parhaita. Ei härö-hörhö-seko-sellaistenkaan.

torstai 27. joulukuuta 2018

Bastard Swordsman (Hong Kong-83)


Taistokoulun idioottipäiset keskinkertaisuudet (kaikki koulun oppilaat) kiusaavat jatkuvalla syötöllä ja julmasti (ja haukkuvat `bastardiksi`) paikan palvelijaa. Mutta onneksi hemmo on salaa naamioidun salaopettajan kanssa opetellut muummuassa ja varsinkin spider man-mäistä, lankaa, narua, nauhaa, seittiä sylkevää silkworm-tekniikkaa.


Elokuvaa jaksottavat porukoiden, ja/vai minkä lie koulujen, sukujen, taistotekniikoiden pomojen kerran kymmenessä vuodessa tapahtuvat taistelut, mutta varsinainen jaksotus on lähes jatkuvalla syötöllä (vähän liiankin usein) tapahtuvat ilmassa lentelyt, ja jopa ilmassa, käsilläkin käytävät ilmassa kävelyt ja varsinkin miekkataistelut. Mutta se spider-männäily!: Tässä sen osaava osaa muuttua valtavaksi lanka, naru, nauha, seittikeräksi, ja tietenkin ilmassa lentäväksi sellaiseksi. Ja totta kai, taistelukoneeksi. Silkworm-mestariksi kehittyminen tapahtuu tietenkin `toukkamaisesti` seittikerän sisällä. Ja sitten kerä valaistuu, ja hajoaa kappaleiksi, ja taistoon!:::


Lievästä liiallisuudestaan ja toistostaan huolimatta oikein vauhdikkaasti kulkeva alan, lajin klassikko.


Shaw Brothers-tuotanto.

Dismembered (USA-62)

Kummitustalokauhuilut, kummitustaloilut (varsinkin kummitustalokomediat) eivät oikein nappaa, tartu, tärppää. Mutta tulipa katsottua tämä tämmöinen.


Roistosakki pakenee, piiloutuu tietenkin tietämättään kummitustaloon. Ja sitten vanhat aaveet kiusaavat... sekä heitä että katsojia...


Luulin, että tässä on yllätysgorea 1) (varsinkin verrattuna vanhahkoon mustavalkoiseen kauhu[talo]komediaan), ja varsinkin kun tätä on `pidetty` pimennossa niin kauan. Mutta siis (olettamani->olematon) goreilu ei ole pimennon syy, vaan kai elokuvan, huonous, keskeneräisyys. Julkaisun mukaan tama bluukkailu on ensimmäinen kotikatseluformaatti tällä elokuvalla. Mieltäisin tämän halpiksen eräänlaiseksi gorettomaksi esiasteeksi (ei kuitenkaan ehkä esikuvaksi) 80-90-luvun straight to video-goreiluille.


1) Yllätysgoreen ainakin meikäläiselle viittasi myös dvd:n kannen mainoslause: "A relly weird movie that will make you SICK SICK SICK!" (En tiedä onko teksti senaikaista sanailua, vai nykylisäystä.) Ja kai tähän vaikutti myös vähän elokuvan nimi. Mutta siihen aikaanhan varsinkin nämä elokuvien nimet ja mainokset liioittelivat rajusti, mutta silti luulin nyt tältä osin tärppäävän. Juurikin tuon elokuvan `piiloittelun` takia. Mutta samaa sen aikaista liioittelujatkumoa oli tämäkin. Isoja kirjaimia ja sanoja myöden.


(-Mutta outo tämä ehkä on, tai ainakin, sanotaanko, oudohko. Mutta ei katselukelpoinen sellainen.)


P.S. Ohjaaja Ralph S. Hirshornin ainoa pitkä elokuva. Lisäksi häneltä on yksi lyhytelokuva, The End of Summer vuodelta-59. Tässä pieni tyttö talvivaatteet päällään vetää pulkkaa kesäkelissä. Hyvä idea ja muutenkin kaikin puolin parempi kuin pitempi elokuvasisarensa-veljensä.





keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Nogent, El Dorado du dimanche (Ranska-29)

Marcel Carnen esikoisohjaus, kiireinen dokumentti on varsin vaatimaton tapaus. Vaatimattomuutta aiheuttaa juurikin tuo mainittu kiire. Kyseessä on kaupunkisinfonioiden tyylinen kuvaus kaupunkilaisten vapaa-ajan vietosta. Mieleen tulee että: `Heitelkää joitain ideoita, niin niitä sitten vauhdilla heitellään`; Soutamista, joo, kukkien poimimista, joo, tanssiaisia, joo, pyöräilyä, joo...
Jokaisessa vieraillaan, vilahdetaan muutaman sekunnin ajan. Luettelo, ei elokuva.
Eräänä esteenä kai etukäteen (pakosta?) päätetty elokuvan lyhyys, parikymmentä minuuttia. `Aikuiset leikkipuistossa`-kohtauksessa sentään maltetaan pysyä kokonaisuudessaan ehkä minuutti.

Pari kekseliähköä siirtymää elokuvasta löytyy; Näytetään peitettyjen kirjoitus kautta laskukoneiden rivistöjä, jonka jälkeen kaupunkilaiset purkautuvat vapaanviettoon. Näytetään kalaparvea, siirrytään ihmistäyteiseen `kuin sillit purkissa`-uimarannan vedessä seisoskelulaumoihin.

Kyllähän näitä kohtauksia, tätä elokuvaa olisi katsonut pitempäänkin. Nyt ne, se on vain lyhyt luettelo, vilahduskohtauksia peräkkäin. Ja vielä aika holtittomasti heiteltyinä. Niihin palataan kuin summamutikassa. Ja jos elokuva, kohtaukset olisivat olleet pitempiä, niin ehkä silloin summamutikkuuskin olisi muodostanut pitemmän kaaren, ketjun, linjan..
Vastaavasti, vastavuoroisesti on pakko sanoa, että Carnen mestariteos Paratiisin lapset taas kärsii pikkuisesta ylipituudesta.


tiistai 25. joulukuuta 2018

Porte des Lilas- Haaveiden kuja (Ranska-57)

Elokuvan alkulaulu, alkumusiikki soi. Juju, Juoppo vääntäytyy baariin ja alkaa mitään puhumatta nojailla tiskiin. Hän yrittää ryöstää ryyppyä, piilottelee, pyörittelee pulloa kummassakin kädessä, mutta baaritiskimikko on tarkkana. Kun Juju kääntyy baariin päin, näkyykin, selviääkin musiikin lähde; Nurkassa Muusikkomies soittaa kitaraa ja laulaa. He ovatkin ainoat `asiakaat`, ei kovin tuottoisa ilta, paikka.. Lisäksi baarissa on tiskimikon tytär. Vihdoin Juju saa kulautettua kurkkuunsa nopeat viinat, viinit ja mikko heittää hänet ulos. Kohta Juju ja laulaja-soittaja ovat murjussa vetämässä viiniä.. Loistava henkilökuvausalku.
Eikä isoista, varsinaisista päähenkilöistä puutukaan kuin ehkä Rikollinen, jonka lankoihin, pauloihin Juju haluaa, joutuu, mutta myös irtoaa. Pidän elokuvista joissa juoppo onkin sankari loppujen lopulta, ilman mitään valtavaa alkoholin demonisointia, moralisointia. Vaikkakin se tapahtuu tällaisen satumaailman, tarinamaailman (kaupunginosakin rakennettu tätä varten) puitteissa ja puristuksessa. Ja ohjaaja Rene Clairin runollisen realismin rajoitteissa. Ne puitteet ja rajoitteet tekevät tällaisista elokuvista kauniita. Eivät todellisia, eivät ihan haavetta, humpuukiakaan, mutta kauniita tosiaan.

Ei ihan Clairin parhaita, johtuen vähän pakotetusta miljööstä sekä elokuvan ylipituudesta.





I Married a Witch (USA-42)

Noitakomediat eivät ole meikäläisen laji, eivät vaikka ohjaajana olisi Rene Clair. Tässä vaikuttaa myös se, että pääosa-noitanaisena oleva Veronica Lake on melkoien ärsyttävä (niin myös pääosamiehen Frederic Marchin mielestä), Lake oli paljon parempi noir-naisina. Lakella oli kai `pahan naisen` maine, ja March väitti että Lake oli off screeninä suht sietämätön (March kutsuikin elokuvaa nimellä `I Married a Bitch`), mutta että kuvaukset sujuivat suht ok. Ja näin väittävät monet kirjoittajatkin. Minusta "pariskunnan" pitämättömyys toisistaan tulee (toisinaan, usein) esiin myös kankaalla, ruudulla. Lisäksi Laken komediallisuus on aikamoisen avutonta, heikkoa. March mätsää hyvin.

`Kauan sitten, kun vielä uskottiin noitiin...` poltettiin isä ja tytär (Lake) noitina, mutta he jatkoivat kikattavaa kiusoitteluaan (nähdään mm kikattava puu, se puu joka on kasvanut polttopaikalle) läpi vuosisatojen... Kunnes jälleen tullaan 1900-luvulle, ja savujuovina liikkuvat noitaisä ja tytär saapuvat amerikkalaiskaupunkiin ja tytär laittaa jo lähes varman kuvernöörin (March) vaalit, tulevat häät ja muut suunnitelmat tuleen; Mies pelastaa naisen palavasta hotellista (hotellin palolle lähinnä naureskellaan[!!??], näin tekee varsinkin vakuutuksen, talon omistaja, talossa ei ilmeisesti muita kuin noitanainen) ja kohta he rakastuvatkin tulisesti. Rakkaustarina vaisu, valju, mutta mahdolliset vaalivilppailut (mies epäilee ensin naista vastapuolen agentiksi, ansaksi, tai onhan hän vastapuolen heh, mutta ei ehkä poliittisesti), vakuutuspetokset sun muut suhmuroinnit suht kantavaa antia, mutta eivät pitkään. Niille ei anneta kuin vilahduksia, niille ai anneta tilaa. Kaiken vie kaikennielevä rakkaus. Tarinan, näyttelemis -ja katsomisinnonkin nielevä. Väärän naisen kanssa  kokeiltava hääkohkaus, hääkohtaus on ovesta möyryvine myrskyineen, yhä uudestaan otettavine seremonioineen ja oopperaulvontoineen filmin komediaydintä. Onhan tässä amerikkalaista avioliittorakennetta mukavasti murentava teema ja tyyli, mutta kokonaisuus on hahmoton.
Myös isänoidan kohtalo naurattaa; Känni ja krapula (on tapana mennä savuna piiloon pulloihin) vievät mieheltä muistin: Ei voi muistaa loitsuja. Tässäkin, kuten edellisessä, elokuvan loppupuoli parempi. Mutta tässä se on lyhyempää, vilahdusta (lähinnä lyhyt hääkohtaus). Varsinkin viimeinen varttitunti kuivahtaa, lopahtaa, uinahtaa, uuvahtaa... Mausteisemmalla menolla tästä olisi tullut tanakampi, tujumpi elokuva, soppa, suhde, tarina.

Noita:"What you think of my dress?" Mies:"I don`t know. It seems qite of shock to see you dressed." (Noita alussa `alasti` parikin kertaa, savussa, sumussa, sivussa).

"Burn, in a modern way. Strapped in a chair. Heated by electricity." (Hyvin kitetytettyä nykyajan noituutta.)

"Pistol, pistol, let there be - Murder in first degree."

Tekstipätkät paljon tanakampia kuin itse elokuva.

P.S. Tämä on ehkä `epävirallinen`, eräänlainen  Bewitchailuiden kantaelokuva/isä/äiti/lapset. Kantatarina.

Ghost Go West (Englanti-35)

"Tell me, Lassie, which is the way to the battle?" "The second turning to your left, and be right, and you come to men fighting, and tha`ll be it."
Naisrintamalla valloittaja, mutta taistelukentällä pelkurimies (Robert Donat) piiloutuu 1600-luvun Skotlannissa, taistelussa ruutitynnyrin taakse ja räjähtää aaveeksi. Ja hän tulee pysymään siihen asti aaveena kunnes saa suvun vihaaman Skottisuvun kumartamaan edessään.

" I don`t want to go to America! I don`t want to be confouded colonist." 1600-luvulta 1900-luvulle; Aaveilu on jatkunut kaikki nämä vuosisadat, mutta nyt rauniohko, mutta varsinkin velkalinnaa saapuvat amerikkalaiset nykyiseltä omistajalta (Robert Donat) ostamaan. Ja kaupat syntyvät, mutta linna siirretään omistajan ja kummituksen kera kivi kiveltä(!), jokainen kivi erikseen(!!) postipaperiin(!!!) käärittynä ja merkittynä laivaan ja Jenkkeihin!!

Vaikka tämä taituri Rene Clairin ohjaus on suht raikasta, vauhdikasta, virkistävääkin, niin elokuvan alkupuoli (2/3-osaa elokuvasta) jotenkin kummallisen laahaavaa, Donat on kyllä mainio. Vasta viimeinen osuus (laiva ja Amerikka) tuo kunnon, kunnolla vauhtia ja virkeyttä (=  tolloa Jenkkiporhollusta, porhallusta). Linna rakennetaan uusiksi, pompöösiksi, pröystäileväksi kummituslinna-kärpäs, korjaan turistipyydykseksi.

Hyviä kohtia: Nainen luulee että omistaja puhuu hänen takanaan, mutta se onkin kummitus, joka haluaa suudelman. Nainen innostuu, kummitus häipyy, omistaja saapuu irvistelemään, naureskelemaan, silmiänsä pyörittämään (ei kehtaa suudella). Nainen suuttuu./ Laivan naamiaistansseissa kummitus on elementissään kuin kala vedessä ja ruori laivassa. Tiettyyn pisteeseen saakka.

Varsinkin Clairin loppuohjauksen ja Donatin koko elokuvan näyttelemisen takia kuitenkin melko nautinnollinen filmi.


sunnuntai 23. joulukuuta 2018

White Bus (Englanti-67)

Lyndsay Andersonin 45-minuuttinen lyhäri (osa trilogiaa) on onnistunut turistibussimatkan ja yhteiskunnan realistisonti sekä surrealisointi; Nuori nainen lähtee tappavan tylsästä toimistotyöstä kaupungin "hulinaan": Ensiksi harmaavalko`kuvauksellinen` kaupunki näyttää ja osoittaa totaalisen tyhjyytensä, tylsyytensä; Yksinäinen maratoonari, taksi, bussi matelee maisemaa. Sitten nainen hyppää `Private X` nimeä kantavaan `turisti`bussiin (matkustajina puku ja knalli-kökköjä ylvästelijöitä, kaapu, knääty ja Napoleonhattu-kökköjä ylvästelijöitä, käsilaukkua nivusissaan puristavia mummoja) joka vierailee mm museoissa, kirjastoissa. tehtaissa, lapsi-nuori sinnepäin soittavasa konsertissa, . Elokuva muuten mustavalkoinen, mutta esim kun lapsiryhmä pysäyttää bussin tai terästehtaan sularauta hehkuu, elokuva muuttuu värilliseksi. Tämä on myös Sir Anthony Hopkinsin ensimmäinen varsinainen elokuvarooli; Hän laulaa, lausuu näyttämöllä saksaksi Bertolt Brechtiä. Näytetään myös (surrealistista) sotaa. Bussin pökkelöjoukko tuijottaa tylsänä. Niin pökkelönä ja tylsänä, että lopuhkossa he muuttuvat (nuorta naista lukuunottamatta) nukeiksi. Tiukkaa sanomaa.

Brittijäykistelyn, saman maan mainion kotikutois-kädenlämpöis-käsityöläis-surrealismin sekä silkan tylsyyden maanmainio yhdistelmä.

P.S. Katsoin ennen tätä tylsähkön (paitsi Dan Duryea) myöhäis-brittinoirin ja kitchen sink-draaman Walk a Tightrope`n ja sen perään tämän Valkobussin; apatian, kitchen sinkin ja surrealismin oivan, virkeän keitoksen, sopan. Valkoinen bussi jyrää aika taulussa.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Doll Master (Etelä-Korea-2004)

Muutama paikkaa hakenut, kutsuttu nuori aikuinen saapuu metsän keskellä(!) olevaan, pyörätuolinaisen johtamaan taidegalleriaan. Paikka on alunperin rakennettu pyhätöksi. Suuresta salista löytyy valtavan seinän kokoinen vitriini erilaisista nukeista. Porukankin tarkoitus on olla nukkemalleina, heistä tehdään nuket...

No, totta kai nukkekauhu (vessassakin nukkevääntöä), ja muukin valtaa heti alaa ja paikkaa, kahlekellarikin löytyy... Nukkemaailma on onnistuneesti joka puolella; Kattolamppu on puoliksi nukke, nukke pitää peiliä, seinäkoristeet nukkeja... Ihmis-nukkevalvontaa.

En nyt oikein jaksanut tätä. Paras idea on; Mitä lasten hylkäämille nukeille tapahtuu? He alkavat elämään puolimaailmallista nuken (lapsen) ja aikuisen (olemus, ääni) `elämää`. Suht goreinen.

Strange Awakening (Englanti-58)

Elokuvan alussa Mies (Lex Barker) hyvästelee karmeahattuisen Naisen lentokentällä, hyppää autoon, nappaa liftarimiehen kyytiin, ja liftarimies kolkkaa kaverin ja vie lompakon rahat...

Sitten hän herää rikaskartanosta toinen käsi ja toinen jalka kipsissä. Ja muisti poissa. Mutta hänelle kerrotaan (äiti. sisar ja vaimo kertovat) että hän on rikas perijä. Sitten alkaakin h-i-d-a-s makoilu, kysely sängyssä ja kun oikein vauhdikkaaksi heittäydytään, istuskelu kärräily ja se kysely pyörätuolissa. Kuka hän oikein on? Ja missä? Ja keitä ovat nämä tyypit?
Who cares? Sillä jo dvd:n kansiliepeessä " vihjataan" ettei tällä populalla ole puhtaat aatokset, meiningit ja pelit pusseissaan. Sitten katsoja vain miettii että milloin ja miten pussit avataan ja tämä laahustus lopetetaan.
Ai että miten lopetetaan? No, tylsästi tietenkin. Niinkuin elokuva aloitettiinkin. Ja varsinkin vietiin  lopun antikliimaksiin. Tämän mysteerin mysteeri oli: Mikä mitättömyys tämä oli? Vai oliko mikään, mitään.... Boring as bore.

Ei outo herätys, vaan tylsä nukutus.

P.S. DVD:n kansi viittaa seksiin ja väkivaltaan. Kumpaakaan ei elokuvassa ole, jos väkivallaksi ei lasketa katsomiskokemuksen karmeutta-tylsyyttä.
 


Murder Without Crime (Englanti-50)

Hienostotalon hienostoasunnon vuokralaismies (Derek Farr), huithapeliaviomies saapuu jälleen kerran myöhässä, vaimo odottaa. Mutta odottaa `viimeisen kerran`, sillä hän on nyt saanut (jälleen kerran?) tarpeekseen ja lähtee (jälleen kerran?) pois `lopullisesti`. Mies lähtee heti kapakkaan, mukaan tulee nainen. Käydään naisen kotona, päädytään lopulta miehen kotiin.. Ja siellä päädytään (yllättävän) nopeasti tappeluun. Jonka tuoksinassa mies vahingossa tappaa naisen, ja kätkee ruumiin...
Alakerrassa asusteleva, sikahienoa asuntoa pitävä sikarikas mies (Dennis Price), silkkiaamutakki ja viskilasi-herrasmies (juo, lasi kädessä lähes koko ajan), ja varsinkin talon landloordi, kuulee tappelun ja alkaa vähän väliä vierailemaan asunnossa (on mies paikalla tai ei) ja kissa ja hiiri-tyylisesti kiusaamaan ja käräyttämään häntä teostaan. Tästä väännöstä elokuva muodostuu. Vaimokin saapuu takaisin...

Ensimmäinen loppuratkaisu arvattava `ei kai vain`-ratkaisu, mutta sen johdannaiset vievät uudelle mutkalle, ja tällä kertaa ei arvattavalle sellaiselle.
Loppuratkaisun ratkaisun, karun tiukan juonen, elokuvan lyhyyden ja varsinkin Pricen ja Farrin loistavien suoritusten takia elokuvan katsoo mielellään. J Lee Thompsonin (Alkuteksteissä J. Lee-Thompson)  ensimmäinen ohjaustyö.

tiistai 18. joulukuuta 2018

Esa Mäkijärvi: Rautainen 80-luku - Toimintaelokuvan kultainen vuosikymmen (Suomi-2018)

Kulttuuri ja urheilu (no, kulttuuria sekin) kirjojen monitoimimies Esa Mäkijärvi on kirjoittanut esim runokirjoja, jalkapalloteoksia, musiikkia (Springsteen). Nyt on elokuvakin mukana repertuaarissa, ja vielä 80-luvun toimintaelokuva!
Ennen kirjan ostamista ja lukemista vähän kauhulla, vähän odotuksella odotin mitä on tulossa, koska Mäkijärvi kertoi tehneensä tätä teosta esseetyyliin. Ei esseetyylissä sinällään mitään vikaa ja pahaa, tämmöisenkään aiheen kohdalla. Se voi, ja monesti tietysti onkin, olla hyvinkin syvälleluotaavaa tekstiä, mutta silti jotenkin etukäteen vierastin tähän tällaista käsittelytyyliä. Odotin sen olevan pitkiä kirjoituksia, johon käsiteltävät elokuvateokset nivoutuvat. Mutta miksei sellainen menisi tässäkin..
Teos onkin pitkiä, ehkä esseemäisiä kirjoituksia, elokuva-arvosteluja peräkkäin. Sanoin ehkä, sillä en minä näitä oikeastaan kovinkaan esseemäisinä pitänyt, ainakaan sellaisina kun minä esseemäisyytä pahimmillaan, puritaanisimmillaan pidän; Vähän liian monimutkaista, monipolvista jakautumista eri suuntiin. Mutta tekstithän ovat oikein hyvin ja kivasti rullaavia, mutta välillä jo jopa liiankin lyhyitä ja toteavia. Lisäksi kaipasin vähän railakkaampaa otetta; Esim jonkin hänen mielestään unohdetun, jopa mollatun klassikon nostamista klassikkoluokkaan. Vanhat tutut Terminator ja varsinkin Predator, Mad Max tietenkin kohotetaan tässäkin klassikkokaanoniin, kuten kuuluukin. Myös samojen sanavalintojen, jopa lausevalintojen toistaminen saman tekijän eri elokuvien välillä vähän häiritsi. Mutta, kuten sanottua helposti, hienostikin rullaava teos. Ja varsinkin aiheesta tietämättömälle, mutta siitä kiinnostuneelle, suorastaan aarreaitta.


-Alan elokuvien arvosteluja peräkkäin, se toimii hyvässä ja pikkuisen pahassa; Jonkinkokoista laajennusta olisin arvosteluihin odottanut.
Ei tosiaan mikään kasaritoiminnan hakuteos, ei lähelläkään semmoista, mutta pikkuisen sinne päin. Esseehkötyylinen kirja ajan, alan ja paikan, lähinnä Kylmän Sodan aikaisista amerikkalaisista toimintaelokuvista. Ihan hyvä rajaus. Elokuvia verrataankin usein Reaganin USA:n politiikkaan. Ja toisinpäin Ihan hyvin tehty sekin..


P.S. Nimensä kirja on ottanut Kavin Orionin kasaritoiminnan kahdesta näytössarjasta.



Lauri Timonen: Jean Seberg - Erään filmitähden nousu ja tuho (Suomi-2018)

Filmihullun päätoimittaja, monipuolinen elokuvakirjoittaja -ja tietäjä (ei pelkästään esim Filmihullun kanonisoimia genrejä, vaikkakin sinnepäin), elokuvaohjaajakin Lauri Timonen on kirjoittanut sujuvasanaisen, surullisen, tietorikkaudestaan huolimatta ei luettelomaisen elämäkerran elokuvatähti Jean Sebergin lähes rakettimaisesta (ainakin vähän myöhemmän elokuvainnostuksen-tutkimuksen mukaan, ja syystä; Otto Premingerin Jeanne D`arc-versio sekä tietenkin Godardin Viimeiseen hengenvetoon) uran alusta, `keskivaiheen` onnistumiseen (Robert Rossenin Lilith), `myöhemmän keskivaiheen` isompiin sekä pienempiin tuotantoihin sekä sen vaiheen + lopun suoranaisiin roskatuotantoihin. (Keskivaihe ja myöhempi keskivaihe kirjoittajan, siis minun termejä, ei Timosen.) Ja lopuksi karmeaan kuolemaan Pariisissa; Hänen viikon verran autossa mädäntynyt ruumiinsa löydettiin autosta Pariisin laitamilta. Hänellä oli muassaan kirje lapselleen. Kuolema on vieläkin melkein mysteeri, luultavasti itsemurha.
Teoksessaan Timonen sanoo Sebergin elämän olleen filmitähtien joukossa se kaikkein rajuin. Ja se pitää paikkansa. Elokuvallisten onnistumisten ja epäonnistumisten lisäksi hänen elämänsä oli paksua, surullista draamaa; Karmeahkoja (elokuvaohjaaja-)aviomiehiä ja muitakin. Paljon suhteita. Kuuluminen useisiin radikaaliliikkeisiin, varsinkin Mustiin Panttereihin. (Näistä tiedot vaihtelevat, puhutaan aidoista radikalisoitumisista, mutta myös seksisuhteista, varsinkin Mustien Pantterien kohdalla. Mutta yhtä kaikki, aitoa radikalisoitumista hänellä, Amerikan raamattuseudulta nuorena lähteneellä, sen jälkeen elokuvatähteyttä ja varsinkin Hengenvedon jälkeen (ja oikeastaan postuumisti vieläkin) eurooppalaista glamourkunigattaruutta Sebergillä oli elämässään kyllä oikeastaan koko elokuvauransa, elämänsä ajan.)


Timosen teksti on (aina) hyvää, runsasta. Kirjan ahmii. Tätä ei lueta pätkissä.




Timosen tähänastisen kirjailijauran jopa kansainvälinen suurteos. Kotimainen suurteoshan on Matti Ijäksen elokuvista kertova ja molempia, kansainvälistä ja kotimaista, Aki Kaurismäestä ja Matti Pellonpäästä kertovat teokset.



sunnuntai 16. joulukuuta 2018

There`s Nothing Out There! (USA-90) `Logically stupid?`

Logically stupid? tämä sanapari kuvaa hyvin elokuvaa, ainakin jälkimmäinen sana. Elokuva alkaa kuitenkin kekseliäästi, upeasti: Joku näkymätön pamauttaa kauhuvhs:n videovuokraamon tiskille. Myyjätär ihmettelee. Kohta sama näkymätön alkaa ajamaan häntä takaa pitkin vuokraamon kapeita käytäviä kameran poimiessa splatterklassikkofilmien kansia koko ruudun leveydeltä. Kauhu-vhs-kasetteja tippuu naisen päälle ja yhtäkkiä hän on mustiin vhs-nauhoihin lähes kauttaaltaan kiedoksissa. Mutta se olikin autouni, nainen herää autosta. Jokaa ajaa metsään. Jonka kimppuun hyökkää lonkeroaleni! Auto romuttuu.

Tämän jälkeen oikeastaan lähes koko leffa romuttuu; Elokuvan sinänsä ovelana kikkana on metsähuvilalle menevän porukan kauhuelokuvamies. ("He IS a horror film. Walking, talking horror film." Hän on rasittava MYÖS katsojasta.) Mutta hänen hahmonsa puristetaan tyhjiin koko elokuvan mittaisella puhepapatuksella, jossa hän jo autoa lähtöpaikassa pakatessa aloittaa valtavan kauhuelokuvaklisee-puhemaratonin siitä ettei heidän yleensäkään kannata lähteä sinne, saatikka olla siellä. Tätä todistavat mm matkalla nähty (alienin?) romuttama auto (Varoitus!), talosta hän voisi heti sanoa kymmenen kauhuelokuvaa jne jne jne... Myös automatkan pituutta kuvataan katsojalle pahoinvointia aiheuttaen; Puolen sekunnin pätkä kun auto (kuvaan ehtii, mahtuu puolet autosta) menee vasemmalle, puolen sekunnin pätkä kun auto menee oikealle jne jne jne... "Leikkauksen" "Juhlaa"!

Hirviötä ei juurikaan näytetä1), paljasta pintaa vastaavasti yllättävän paljon. Taas tämmöinen `kyllä tämän pätkissä katsoo`-elokuva. Viimeinen, viimeisin pätkä paras. Hidas.

-Elokuvan nimi melkein oikeassa; Niin vähäistä, hidasta on hirviöinti.

1) Ja kun näytetään, elokuvallisesti toivoo, ettei olisi näytetty. Mutta roskaisesti rukouspyyntöön vastataan; Otus on pieni pyörivä lelulonkerolätty, joka jopa ampuu vihreitä säteitä silmistään uhrien silmiin. Uhrit liikuttelevat liikkumattoman lillukan lonkeroita päällään Bela Lugosi-tyyliin ja/tai kai kiljuvat siksi etteivät enää jaksa niitä päällään pyörittää. Mukana myös "Argentomainen" nukenpäägoreilu. "Kova" kohtaus on myös missä lällykän lonkerot vedetään puun ympärille solmuun. Elokuvan viimeinen puolituntinen (mukana myös sulava steariininaama, ja löllykän päälle suihkutetaan partavaahtoa!!??) onkin hyvää mömmöä, mutta ei kyllä pelasta kokonaista elokuvaa tylsyydeltä. Tai, no, enpä ole ennen nähnyt elokuvaa, jossa näkyvää mikrofonitankoa käytetään hyväksi; Sitä voidaan käyttää rekkinä, vipuvartena, jotta voi hypätä ulos hirviötalosta! Piru vie, miksi leffan kaikki kökkökohtaukset ja paukut on sijoitettu, säästetty, tungettu loppuun?! Jos roskaa olisi ripoteltu, sijoiteltu pitkin poikin leffaa, kyseessä olisi tanakka töräys. Elokuvan viimeinen `vitsi` vihreäsilmäisestä naiselle, naisesta yhtä aikaa karmea, että typerän hyvä (lopetus.)


"Where`s the car?" "Nick took it to town to get the plumber,"

"Really, Mike. It will be logically stupid for you to be worried by this." "Logically stupid! Is that what you said, logically stupid? Is this the person who is presenting brilliance on our trip?"

perjantai 14. joulukuuta 2018

Amityville Death House (USA-2015)

Splatteleffaohjaajakaksoisveljekset John (1968-2008) ja Mark (1968-) Polonia ovat tehneet taidettaan `iloksemme` jo muutaman vuosikymmenen ja "muutaman" leffan ajan. Mark on tietystikin tehnyt enemmän, viitisenkymmentä tähän mennessä.. Mutta kyllä molempien tuotannosta löytyy myös nerokkaita kökköilyitä.

Tämä käsiteltävä ei aivan kuulu niihin ja tuon, tämänkertaisen katsomisilon ympärille voi jopa laittaa kokonaisetkin lainausmerkit. Mutta kyllä tästäkin ainakin yksi kökkönerokkuus löytyy, nimittäin puoliksi nainen, puoliksi hämähäkkiotus. Siitä myöhemmin. (No, sen voi sanoa, ettei kanteen piirrettyä kohtausta, jossa talon edessä bikinipimu kohottaa kirvestä tämän mainitun otuksen päällä, takana ei tietenkään leffasta löydy.)

Tämä Amityville-Salem-johdannainen on aika geneeristä kökkökamaa; Nuoret pariskunnat saapuvat erään heistä isoäidin kaksikerroksiselle kauhutalolle. Talo tosin ulkoa ja sisältä irtilautaisessa ja melkein tavarattomassa tilassa. Elikkä asumattomassa. Mutta niin vain löytyy isoäiti (naamallaan huonosti aseteltu, liian pieni Halloween-noitanaamari) yläkerran makuuhuoneesta makaamasta, nukkumasta. On maannut kuulemma ainakin viikon. Huoneen "hirveää sotkuisuutta" esitetään muutamalla lattialle heitetyllä sanomalehdellä. Muistaakseni muitakin huonostinaamioituja otuksia nähdään.`Kivana` yksityiskohtana heillä on nenistä roikkuvat räkätapit, vai mitkä lieneee.. (Täytyy mainita, että elokuvaa ei ole missään nimessä eikä missään vaiheessa tehty komediaksi, vaan vakavaksi.)

Taloa täristyttää Eric Robertsin(!) esittämä Warlockki joka jossain `studion` nurkassa manaa messujaan Wanhasta Kauhukirjasta kauhukaapu päällään ja jokin ristikko ja pääkallonaurunaamio kasvoillaan. (Ja räkäiset naurut joka manauksen päälle.) Tämä kauhukirja löytyy (tai jokin vastaava) myös talosta. Sen "vanhuus" on vähän kyseenalaista, sillä teksti on kuin teinin tussilla kirjoitettua höpinää. Esim yhden sivun täyttää allekkain sanat: Amityville Salem Evil. "Huikeista" digiefekteistä voisi mainita päällä olevan, mutta kauan käyttämättömänä muhineen mummon jääkaapin digikärpäset sekä kohtauksen jossa muinaisnoita nostattaa ympärilleen kiviä leijumaan.

Ja ai niin, se hämähäkkiotus! Semmoiseksi manataan toinen naisista, se on jopa onnistuneen oloinen, näköinen. Elokuvan gore on nopeutettua vilinää.

Mainituista camppaisuuksistaan, roskaisuuksistaan huolimatta laahaavaa, mutta kyllä tämän katsoo. Ainakin pätkissä, kuten minä tein. Näytteleminen on suht sujuvaa.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Kiss Tomorrow Goodbye (USA-50)

James Cagney, tässä Ralph Cotter ("I´m 20th century figure!") taas raivohulluroolissa tässä tuottajaveljensä (ei tosin tuottanut kuin reilun tusinan verran elokuvia) Williamin tuottamassa ja Gordon Douglasin ohjaamassa (hänellä ohjauksia tasan sata!) rikosraivoilussa.

Tämä elokuva alkaa siitä että mm useat kaupungin, valtion virkamiehet (pari poliisia, asianajaja) ja muutama muu ovat syytettyinä mm murhista oikeuden edessä, ja heidän tarinoistaan, todistuksistaan siirrytään taaksepäin... (Se kaikkein pahin ei ole paikalla, kuin ehkä `pahana henkenä`...)

Cotter karkaa erään vartijan avittamana, hänen siitä tietäen vankilasta muutaman "ystävänsä" kanssa. Yhtä heistä esittää Neville Brand (ei nimeä alkueksteissä), jonka Cotter kylmäverisesti, mutta muiden näkemättä, teloittaa karkumatkan alussa, koska tämä hidastelee, kaatuu.

Ja arvatkaapa mitä Cotter haluaa heti kun hän pääsee vapauteen? No, maitoa tietenkin!! Ja vasta sitten uusiin ryöstöhommiin! Kyllä maito miehen tiellä pitää, mutta ei kaidalla, sitäkö tässä halutaan sanoa? :-) Mutta eipä, mittään, ei tämä mikään White Heatin tasoinen rummutus ole, mutta suht raivoisasti, raivokkaasti, rivakasti etenevä rikoselokuva kuitenkin.

"I`m afraid I don`t know you, Mr Murphy." "Forget it, Ms Thompson, I don`t know you either." "Get in."



Big Guns aka Tony Arzenta aka No Way Out eli Verta Asfaltilla (Italia-Ranska-73)

Monta on leffalla nimeä, mutta niin on oikeastaan genreäkin; Gangsterointi, noir, gangsterointi-noir, poliziesco/italocriome, (s)eksploitisointikin.


Alain Delon on keski-ikäisgangsteri Arzenta, joka haluais eläkkeelle ja Richard Conte seniorigangsteribossi. Tästä, ja monesta muusta, seuraa tarvittavan tanakkaa toimintaa ja mainittua (s)eksploitaatiota. Viimeksimainittua edustavat mm Erika Blanc ja Rosalba Neri.


Ai niin, tuohon kieltämättä vähän toisteiseen genreluetteloon voisi lisätä vielä eurocrimen, sillä suht monessa maassa tässä teoksessa tanakasti tykitetään; Eri puolilla Italiaa, Pariisissa, Kööpenhaminassakin. Jämäkkä juoni, tanakka tarina, toteutus, tykitys.


Valiotykitystä. Delon lähes loistava, vanha noirnaama, gangsterinaama Conte samoin. Contehan oli myös Kummisedässä ja Italocrimeissä loisti Violent Professionalissa.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Big Heat (USA-53)


Glenn Ford on minulle aina ollut joko vähän vaisu tai tiukka tuijottaja, joko ali-puolivaihteella tai `täysillä` operoiva näyttelijä. Tässä hän onnistuu täysin tuona tiukkatuijottajana, mutta onnistuu nyt myöskin sinä poissaoleva-puolivaihdeosastossa, koska rooli vaati sellaista, sitä. Lisäksi tämä on Fritz Langin USA-kauden paras ohjaustyö.


Mafiamoguli on ottanut kaupungin valtaansa mm ja erityisesti poliisijohtoa ja tuomaristoa myöten. Mafiapäällikön ja avustajansa välille viritetty ehkä vähän homoseksuaalista, pomoseksuaalista vivahdetta. Fordin etsivä ja tämä elokuva on yksi onnistuneimpia, ellei jopa onnistunein `Yksi `puhtoinen` poliisi lähes yksin koko kaupungin johtoa vastaan`. Puhtoinen heittomerkeissä, siksi koska hänkin meinaa valua muiden tavoin väkivallan viemäriin, mutta lopussa oikeus ja kohtuus koittaa, voittaakin vähän. Eikä tämä ole päälleliimattua. Lang on Mestarismies.


Tässä Ford tosiaan haldaa molemmat puolet, pehmeän ja kovan. Hänen ilonsa, naurunsa on aidonoloista kun hän elokuvan alussa viettää kotiaikaa vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Pariskunta on iloisen yhtenäinen; He jopa jakavat samat kaljat, pihvit, tupakat. Mutta kun vaimo kuolee poliisille tarkoitetussa vahinkoräjähdykdessä, mies muuttuu viivasuoraiseksi saman asian suorittajaksi. Mutta tosiaan lopussa kohtuus ja oikeus valtaa alaa kaupungissa.


Pirun tanakka tarina. Oli taas niin tanakka muutaman vuoden tauon jälkeen, että katsoin, nautin kaksi kertaa putkeen.

maanantai 10. joulukuuta 2018

White Heat - Valkoinen Hehku (USA-49)

Rikollisen äitinsä gangsteriksi kasvattama poika Cody Jarrett (James Cagney), toistuvista migreenimäisistä päänsärkykohtauksista kärsivä pimeäpää kulkee kohtausten, jengin, jengien, rikosten ja vankiloiden viitoittamaa tietä. Ja äitinsä. Varsinkin hänen, sillä äiti ja poika ovat maanisella vimmalla kiinni toisissaan. Kohtausten välillä Jarrettilla on jopa nerokkaita rikos -ja selviytymissuunnitelmia ja toteutuksia...
Mutta päävärkki on yhtä kaikki hajalla, pimeäpää mikä pimeäpää... Cagney vetää varsinkin sekokohtaukset, mutta muutkin, tiukalla intensiteetillä.


Elokuvan lopun Troijan hevosmaisessa tankkiautoryöstössä tanakkaa ideaa (äiti oli kertonut pikkugangsterille Troijatarinaa iltasaduiksi), mutta varsinkin sitä lopullista räjähdystä. Elokuvan ikonisimman, tunnetuimman punchlinen kera.


Cagneyn parhaimpia, kovimpia gangsterointeja, yleensäkin elokuvahistorian parhaimpia sellaisia. Tiukka, hitauksistaankin huolimatta.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Ten North Frederick (USA-58)

Voi Kristus ja muut vastaavat. Hävettää oikein kirjoittaa tämmöisestä rävellyksestä tuon Vidorin mahtiteoksen jälkeen. Tämä on muka viiskutluvun Jenkki-tekopyhyyden ruodinta. Ei, tämä on sen kivettymä. Muistopatsas. Ja erittäin paljon siihen vaikuttaa uskomattoman (vai onko se niin uskomatonta?) jäykät näyttelijäsuoritukset. Pääpatsaana vanha vahakasvo Gary Cooper.

Tarina alkaa aikoinaan jopa presidentillistä uraa kaavoitetun miehen (Cooper) hautajaisista seuranneesta, valitettavasti koko elokuvan mittaisesta flashbackista; Presidenttiys ja moni muukin asia jää häneltä saavuttamatta kun tyttärensä tulee raskaaksi ja avioon jazzbändin ykköstrumpetistin Charley Bongiornon (! Stuart Whitman, elokuvan ainoita valo-väri-liikepilkkuja) kanssa. Pikkukaupunkip*skaa. Ja vanhan Cooperin hahmollakin suhdesutinaa. Kauhean jäykkää kaikin puolin.

The Crowd (USA-28)

Otetaanpa nyt oikein kunnon mahtielokuva `käsittelyyn`. King Vidorin ohjauksen ja näyttelijöiden James Murrayn ja Eleanor Boardmanin mukana minulla oli hauskaa kun mainitulla pääparilla (myöhemmin perheellä) oli. Tylsää samoten. Ja täyttä tuskaa kuin heilläkin. Täysin ennalta-arvaamatonta ja liiallista tuskaa. Ja, mutta rakkaudessa velloin mukana...
Harvassa elokuvassa katsojalle käy näin, mutta tässä käy. Ja viimeisen päälle. Tässä teoksessa seurataan Kansan Miehen (elokuvan Suomi-nimi), Naisen ja Lasten, Perheen ylä -ja alamäkiä kohti korkeuksia, kohti kuuluisuutta. Paitsi että ei. Tässä seurataan tavallisten ihmisten, tavallisen perheen tavallista elämää. Ja hyvä näin. Sillä sielläkin, juuri siellä, tapahtuu tavattomia, ihania, kauheita, tärkeitä asioita. Juuri siellä. Juuri siksi tämä on mestariteos. Onneksi tämä on tehty. Ja nähty.

Routasydän (Suomi-93)

Tää tuli aikoinaan katsottua oikein elokuvateatterissa (olin yksi vuoden 878:sta, heh--). En silloin pitänyt hirveästi, mutta näin vuosikymmenten jälkeen tämä sopivan tanakan pituinen, jopa välillä yllättävän tanakan toimintainen teos, dystopia, `ennuste`, kuvitelma EY:hyn, Euroopan Yhteisöön liittyneestä Suomesta on yllättävänkin mutkattomasti katsottava.
Tämä liitos on tehnyt Suomesta pakolaistulvien, pakolaisleirien, hajoamiseen suuntautuvan, sisällissotaisen maan. Mats Lånbacka esittää isää, yliopisto-opettajaa, `aseistakieltäytyjää`, joka kahden lapsensa ja matkalta mukaan pakenevan nuoren naisen (Katja Kiuru) sekä "paikallisen" alkoholisoituneen, ase-eksperihkön survivalistin (Raimo Grönberg) kanssa menossa isöisänsä-isänsä mökille ja alkaa taistelemaan oikeastaan sodan molempia puolia, sissejä sekä sotilaita, vastaan. Sekä asein, että `politiikalla`, kiristyksellä, sillä opettajan isä on ministeri ja miehen vaimo on lähtenyt isän kelkkaan..

Kuten sanoin, kun toimintaa annostellaan, niin sitä annostellaan vähän paremman halpistoimintailun tyyliin, mössäävästi, tehokkaasti. Eeva Litmasen esittämän hahmon karu, yhtäkkinen kohtalo aloittaa ensimmäisen, yhden toimintaspurtin. Näitä spurtteja ei valtavasti ole, mutta muutamia. Elokuvan armollisen lyhyt kesto pitää Routasydämen kuitenkin oikeastaan koko ajan hyvin pinnalla, heikkouksistaan, hitauksistaan huolimatta, ja samoin hyvä, julma, tiukka perustarina. Ongelmia ovat liian nopeat selviytymiset ja siirtymät sekä vähän liian toisteiset näyttelijäsuoritukset. En oikein tiedä mitä oikein erikseen aseistakieltäytyjäksi sanotun, haukutun opettajahahmon (isänsä sanoo) muuttumisella oikeastaan sekunneissa nopeaksi, tehokkaaksi asekäsittelijäksi halutaan sanoa.  Halutaanko puhua perhepuolustajasta vai onko hän tämmöisten hahmojen, elokuvien kritiikki. Niin nopeasti tämä tapahtuu. ("Tänään sä olit valmis väittämään että poikas on joku saatanan löysähaara.") Sinänsä Långbacka uskottavampi tänä poikkeuksellisten aikojen selviytyjänä kuin opettajana. Akateemisuuttahan, opettajuuttahan häneltä ei näytetä, koska elokuva alkaa tästä pakomatkasta. No, opettajuutta ryhmänjohtajan tavalla. Hän on jo elokuvan alussa ehkä ex-opettaja. Ajat ovat semmoiset. Mutta lopussa on ehkä uuden, vanhan mahdollisuutta.

"Routasydän on yksi harvoja suomalaisia toimintaelokuvia" sanoo dvd:n takakansi. Näin on. Myös halpistoimintaelokuville  perinteisen, tyypillisen kökön`toimivan` julisteen, dvd:n kannen muodossa.


tiistai 4. joulukuuta 2018

Horror House on Highway 5 (USA-85) Littletown, USA

No niin, tämä tässä on sitten `se leffa`, jossa Richard Nixon-naamarinen mellastaja kulkee pitkin metsiä ja häntä esittää Ronald Reagan niminen "näyttelijä"!

Kohta lisää...





Pari opiskelijaa ja pari pahista lähtee Littletowniin(!) tutkimaan Sodanaikaisen V2-raketin keksijän salaisuutta.



Huutonäyttelemistä, kamalaa saksalausuntaa. Huonoa näyttelemistä, musiikkia joka vaihtelee avantgardeviuluvingutuksista (`kauhukohdat` "kohokohdat") räkäiseen rautalankaan, 50-luku doo-wop-pop-rockballadeihin, torvitöräytyksiin, urkuharmooniin (vai harmonikkaan) ja jazzkapakkapianopimputukseen (`huunorikohdat`). Halpaa, köyhää Argentomaista peilin, lasin ja veren "symbi(s)oosia".  Hyviä `vitsejä`; "Gary, do you wanna dance?" Gary alkaa täristämään käsiään kuin rokkaava zombi. "No, I mean, do you wanna dance with me?" Sama täristys jatkuu kahden keskenkin..

Ei juurikaan gorea (paitsi perinteinen astu haravaan kohtaus, sekin goreton, mutta ihanan typerästi leikattu, loppuirroituksessa kyllä kiltisti, kökösti goreillaan), mutta tanakkaa, tautista tunkkaisuutta ja typeryyttä sen verran paljon, että tämä on yksi niistä järjettömyyksistä jonka pyrin katsomaan kerran vuodessa. Elokuvan muistettavin kohtaus Nixonin jälkeen on käsikäyttöistä poraa pyörittävä paikallinen natsi joka siis tosiaan vain juoksee poraa pyörittäen, lähes gorettomasti kohti jotain, mitä?... Elokuvahistorian analyysiakaipaavimpia, muistettavimpia, problemaattisimpia, nerokkaimpia kohtauksia. Goreton, manuaalinen versio Driller Killeristä? Tai ehkä tämä pyöritys vain yksinkertaisesti antaa käsille aikaisempaa monipuolisemman käyttötarkoituksen, skaalan jalkoihin verrattuna juoksulenkkiä suorittaessa. Elokuvan, elämän suuria kysymyksiä. Rakastan tätä elokuvaa! Ja kai tätä elämääkin.









"Look, there`s a house, in the woods. And there`s another one." (Jätkän olis pitäny alkaa bussioppaaksi, niin mielenkiintoiset on jutut!)







maanantai 3. joulukuuta 2018

The Thin man (USA-34) The Fat Man (USA-51)

Dashiell Hammettin tekstiin perustuva The Thin Man esittelee hienostoetsivä Nick Charlesin ja vaimon (William Powell ja Myrna Loy). Mies on lähes koko ajan jonkinlaisessa kännissä, yölläkin herätessä pitää drinkkiä vääntää, eikä vaimokaan lasiin sylje..
Elokuva on dekkaroinnin ja screwballin ei ehkä ihan jokaelokuvainen, jokapäiväinen sekoitus, mutta meikäläiselle tämä ei oikein oikealla tavalla sekoittunut, nyt oli vähän liian vastapariset elementit törmäyksessä; Varmaankin haettiin sellaista kevyttä ja kuplivaa cocktailia, tuli aika sakea, sekava, väsyttävä seos. Esim Marx-veljesmäinen valtavia väkimassoja liikutteleva bilekohtaus vaikutti vähän väkisinväännetyltä, täytteeksi tungetulta. Tässä joulujuhlassa porukkamassat muuten myös väänsivät viinaa kaksin kourin kuin viimeistä päivää. No, vuoden viimeinen päivä kohta käsillä.
Katoamista, murhaa->murhatun muuttamista lihavaksi, siitä elokuvan nimi.

Tylsähkö, mutta elokuvan pääparia kyllä seuraa mielikseen. Heissä on kemiaa ja vimmaa. Juodut, luodut toisilleen.


 Hammettin luomien hahmojen Fat Manissa nimi taas viittaa oikein. Etsivä-kokki(?!) Brand Runyaniin (J Scott Smart). Mukana myös Julie London ja Rock Hudson(!) ensimmäisissä roolissaan. Hudson on hyvä Roy`na, huligaanina, hulttiona" vanhana" vankilakundina. Ja elokuvan ohjaajana yllättäen William Castle, kauhugimmickmies! Hän teki uransa alkuaikoina mm tämmöisiä noiriin nyrjähtäviä b-elokuvailuja. Ja ihan hyvä, katsottava b-läily tämä onkin, kieroimpana, kiinnostavimpana yksityiskohtana (enemmänkin kuin yksityiskohta) on se mitä tutkitaan; Hammaslääkärin murha! (Eräs hammaskartastoröntgenkuva on tärkeä.) Hauskana yksityiskohtana voisi mainita alun kirurgi-kokki kautta kokki-kirurgi-kohtauksen, siinä pääkokin ja pöydän ympärille on opetukseen kerääntynyt kasa alaiskokkeja. Pääkokki pyytää skalpellia, veitseä, haarukkaa, paistin leikkaamiseen.

Hidastempoinen, mutta hyviä näyttelijäsuorituksia.

"Allright. What you want to know?" "Everything. Right from the beginning." "You really wouldn´t call it a beginning. The first time I met Roy was more like a finnish with me."



sunnuntai 2. joulukuuta 2018

The Devil and Daniel Webster (USA-41)

Paholainen (Walter Huston) tekee epäonnisen maanviljelijän kanssa Faustisen sopimuksen. Kummallinen käänne tässä on, että juuri kukaan kylästä, kaupungista ei ensin ihmettele tätä rikastumista. (Eikä myöskään uuden henkilön, vieläpä Paholaisen ilmaantumista. Ehkä hän on niin tavallinen tallaaja, tylsä höpöttäjä. [Hän muuten on.]) Mutta ihmettely, kyräily kasvaa (molempiin suuntiin) kun ex-pienviljelijä, nykyinen Maapohatta, rakennuttaa valtavan palatsin palvelijoineen, biljardipöytineen, orkestereineen, lukemattomine kattokruunusaleineen...

Kovasti kehuttu Huston on minusta kovin keskinkertainen, kliseinen pukinpartaisena, suippolakkisena, jatkuvasti irvistelevänä, kuiskaavana, kähisevänä, nauravana, pukinpartaansa hierovana Paholaisena. `Paholaisella on tuhat kasvoa ja olemusta`, tällä yksi jokaisen uhrinsa kanssa ja kohdalla, ei kovin kauhistuttavaa,järisyttävää, uskottavaa. (Hänen edellisessä uhrissaan, kaupungin, alueen, koronkiskurissa on kyllä kipinää ja ideaa.) (Ja koronkiskurin kuolema-kohtauksessa, `lopullista`, kolkkoa kauheutta ja kauneutta.)

James Craig epäonnesta kärsivänä->hammastahnahampaisena hymyilijänä->pökkelönä->sekä tyhjäsieluisena rikassikana omaa ihan hyvää vaihtelua, Anne Shirley lyhyesti elitistyneenä, mutta enimmäkseen maanläheisenä Amerikkalaisena Vaimona ihan ok. Edward Arnold Daniel Websterinä, tunnettuna poliitikkona, joka lopussa ottaa Hustonin kanssa yhteen haudantakaisessa ja tämänpuolisessa oikeudenkäynnissä myös perusok. Simone Simon palatsin palvelijattarena hyvä, yhtä aikaa kaunis, kummallinen, pelottava.

Elokuvaa on verrattu ekspressionismin ja vanhan americanan sekoitukseksi. Minä sanoisin sitä enemmänkin kolkytluvun kauhuelokuvan ja mainitun americanan uutokseksi. Komeita kohtauksia tästä on köyhien sumuiset syömingit ja tanssiaiset ja kohtaus, jossa Paholainen polkaisee entisiä uhrejaan (mm Captain Blood) nousemaan tallinluukusta oikeudenkäyntiin.. Valitettavasti itse oikeudenkäynti muodostuu pelkäksi Daniel Websterin puhumaksi Amerikan Ylistykseksi.

USA:n-Amerikan alkuaikojen poliitikkojen, poliitikkojen puheiden puhtauden kaikkinainen kehuminen ja korostaminen kyllä vähän rassaa, mutta näitähän on nähty...
Elokuva on aikansa Amerikan, kaikkien aikojen Amerikkojen, parin aatesuunnan kapeakatseinen, vuorovesimäinen moraliteetti. Kuitenkin mielenkiintoinen, monipuolinen moraliteetti. Mukana myös lauseita tyyliin: "They think their state is their country. Or the way they think is their country" Vastaavasti myös `heitellään`ja `vitsaillaan` alkuperäisasukkaita alentaen, että jos Paholainen voittaa, niin Amerikka annetaan takaisin intiaaneille. Ja kun kerran Amerikassa, eikun Maailmassa ollaan, niin tietenkin Raha näyttelee suurta osaa: "Money is a funny thing, Ma!" "I think it depends a lot how you get it and how you spend it." Ja tietenkin Presidenttiys on framilla: Paholainen: "Well, with the presidential election coming up, I thought I could be of some help, sir." Webster: "I'd rather see you on the side of the opposition." Paholainen: "Oh, I'll be there, too."

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Foolish Wives (USA-22)

Huijarikreivi Karamzin (Erich von Stroheim) ja kaksi hänen huijariserkustaan pitävät "majaansa" Monte Carlossa (Hollywoodiin kalliisti [siihen mennessä kallein elokuva] ja upeasti rakennetussa maailmassa) ja pitävät yllä massiivista luksustaan rahanväärentäjän rahojen, ja niillä rulettipöydässä voitettujen summien avulla. Sekä naisilta vieteltyjen summien.


Stroheimin hahmo on ehkä hänen uransa helvetillisin, pahin pahuuden puolella flirttailevista keikarihamoista, inhoittava käärme, uljaan näyttelijän juhlaa. Hänen aamupalansa on: Juomaksi lasillinen häränverta(!) ja `muroiksi` kaviaaria (kaviaari kuulemma aitoa, Stroheimin vaatimuksia, häränveren aitoudesta en tiedä, heh)  Tämä `kreivi` "On kiinnostunut amerikkalaisista naisista", ja vietteleekin erään pohatan nuoren vaimon ja varsinkin rahat. Hän kastelee käsiään salaa ravintolapöydän sormienpesukupissa, nostaa kädet otsalleen ja tirauttaa "kyyneleet" pöytäliinalle. Ja nainen on myyty. Tosin rahat menevät miehelle. Samalla lailla surkeillen hän vie myös häneen umpirakastuneen palvelijattarensa elämänsäästöt. Tulipalossa hän hyppää ennen naista pelastuskankaalle, koska "Hänen herrasmiehenä on näytettävä mallia."


Elokuva oli alun perin tunteja pitempi, eriniminenkin, mutta studiopomot, sensuurit sun muut suhmuroinnit lyhensivät elokuvaa noin kahteen tuntiin. Sekin, tämäkin on mestariteos.


Stroheim ironisoi itseään, hahmoaan, eikä myöskään säästä `heitä`; Iskettävänä oleva mogulinvaimo lukee samaan aikaan Erich von Stroheimin kirjoittamaa kirjaa Foolish Wives ja lopussa Karamzinia odottaa kuolema ja viemäri(!), konkrettisesti!


Huijausten, julmuuden, megalomanian mestariteos.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Pyro... The Thing Without a Face (Espanja-USA-64)

Tulista, maailmanpyörämäistä menoa ja kauhua, kauhumenoa. Amerikan huvipuisto-orientoitunut jopa obsessoitunut  insinöörismies ("I swore I never come back" Barry Sullivan) on töissä Espanjassa ja kokee pienen salasuhteen. Mutta suhteen toinen osapuoli ei pidä sitä pienenä, eikä varsinkaan pidä siitä että mies itsensä ja perheen painostuksesta lopettaa suhteen. Hänkin haluaa lopettaa sen, kunnolla, muistettavasti; Hän polttaa perheen ja talon. (Tuli kulkee perheessä suvussa; Onko nainen pyromaani? Ja tytär?) Mutta mies `selviää` karmeakasvoisena kostajana ("His brains burn also.")... ("Only thing that can release his pain is death." Mutta kumpi tässä puhuu, kostaja vai uhri??, vai joku muu? Pyro...on  harvinainen `James Bondiaaninen` elokuva, joka kuitenkin näyttää ne synkät tylsät kyntensä.->)

(->)60-luvun drinkki-cocktailkilistely ja jazzhimmailu vaihtuu saman ajan synkkyyksiin; tulipalo tempaa elokuvan "villiin vauhtiin", enemmänkin saalistavan kauhun maailmoihin, hyvä kahtiajako groovauksesta laahaukseen. (No, siirtymä olisi saanut olla nopeampi.) Mutta laahauksessakin on rytmi. Usein, joskus, tässkin se tamppaavin. Tappavin. ("RUN, LAURA, RUN! My breath on your back will be like a cold wind from hell!")


Yllättävän hyvä 60-luvun alun värielokuvajais tunkkais, weirdo, kauhukasvokauhun edustaja. Ihana, upea Soledad Miranda mukana menossa.

"Ferris wheel that keeps on turning around and around like this crazy world, with a difference between sanity and madness." "Are you out of your mind?" "Just a little bit, like everybody else."

P.S. Tulipa mieleen huono: Elokuva miehestä, jolta puuttuu se ratkaiseva hakemus, liite, paperi, todistus;
Byro...The Thing Without a Document.

maanantai 19. marraskuuta 2018

The Beast (Tv-elokuva-Usa-96)

Näissä vedenalais (ja pikkuisen päälläkin)-petoelokuvissa on tekijöillä (ei välttämättä katsojilla) se halpa ja hyvä puoli, ettei hirviötä tarvitse aina näyttää kokonaan.  Varsinkin jos se on kökkö, kuten tässä tuppaa olemaan. Ja varsinkin vielä kun kyseessä on kalmari, kuten tässä, ei tarvitse enimmäkseen kuin lilluttaa lonkeroita. (Vaikkakin käsikirjoittajana on kova petokirjallisuuden erikoismies Peter Benchley, mutta eihän hän olekaan tätä kumilurjusta rakentanut.) No, mutta tässä teoksessa tätä `ohjetta` (älä näytä kokonaan, usein) on sitten noudatettu `hyvin`. No, ainakin huolella.

Jälleen ollaan pienessä rantakaupungissa. Ja jälleen on kylän `johtohahmona` (sellaisena epävirallisena) yksinhuoltajaisä (William Petersen) joka partadraamailee ja jälleen pirullinen peto tulee veteen uskaltautuvia kiusaamaan. Mutta kovin vähäistä on tuo kiusaaminen, noin niin kuin ajallisesti. Sillä katsottavanani oli kaksiosainen(!!) ja kolme(!!!)tuntinen(!!!) versio. Viimeisessä taistelussa kyllä mukavan mössöistä meininkiä, mutta pitikö tästä tehdä kolmituntinen rantadraama(kin), jos tätä kuitenkin hirviöleffana mainostetaan? Hirviödraama, rantadraama jossa itse peto pistäytyy pirun harvoin. Muukin, muutenkin draama minimissä.


lauantai 17. marraskuuta 2018

Sundel Bolong (Indonesia-82)

Indonesia-kauhun ja toiminnan kovin nais ja mies-parivaljakko samassa elokuvassa! Nimittäin Suzzanna ja Barry Prima. (Viimeksimainittu alkuteksteissä priimaluokan marjasatoisesti/tasoisesti Berry Prima.)
Eettinen ja myyttinen, eettinen ja eteerinen prostituoitu-haamu-hahmo alkaa kostamaan itsensä ja lapsensa kuolemaa.
Kuten edellisessäkin elokuvassa (strangeweirdandoddin puolella), tässäkin alku on pit-kään laa-haus-ta, ehkä vielä enemmän kuin edellisessä. Eikä mikään ehkä, vaan asia on juurikin näin. Suzzana ja Prima pelastavat karismallaan (sitä onneksi kummallakin riittää) mitä pelastettavissa on. Kun on kysymyksessä näinkin `uusi` elokuva (ainakin edelliseen elokuvaan verrattuna uusi) ja tietäen parivaljakon hurjan elokuvauran, niin olisi odottanut aika ronskia räimettä, mutta melkoisen päinvastoin käy. Kovinkin hiljaista on `meno` tässä. Parit komediakohtaukset äärimnmäisen huokailuttavia. (Olisikin tehty komedia, komediaa alusta alkaen, tästä ei tiedä mitä on tehty ja mitä jätetty tekemättä. Tosin aihe, asia on synkkä.) Kattilakohtauksessa edes jotain matoista meininkiä, mutta kyllähän tämä paha pettymys on. Varsinkin juuri suhteutettuna tuohon kovaan parivaljakkoon. Kuin molemmat olisi jotenkin kahlittu, sidottu. Pahus, ei pahuus.
P.S. Aave riksan kyydissä-kohtaus olisi voinut olla hyvä, mutta se perseiltiin (sananmukaisesti) piloille. Onneksi kohtaus oli armollisen lyhyt. (Näkyvä, näkymätön) Noita auton ratissa ja lopun ilmassa leijailevat, lentävät lävistävät, lätistävät gorekädet sekä hirttonaruinen pureva pää olivat elokuvassa parasta, eikä se ole paljon se. Kokonaisuutena köyhä.

perjantai 16. marraskuuta 2018

Mickey One (Usa-62)

Yritän kirjoittaa katselukokemuksestani. Kokemus oli sekava, joten samoin tämä teksti.


 Warren Beatty pakenee gangstereita Chicagoon!? Hän on stand-up-koomikko Mickey One. Hän joutuu siellä `ojasta allikkoon`. Vai joutuuko? Siinä tämän ohjaaja Arthur Pennin ja Beattyn ensimmäisen yhteistyön kysymys. Ja vastaus.
Muutamat oivallukset (autoromuttamon via dolorosa, rannan trampoliinipuisto, lopulta palokunnan sammuttaman, tuhoaman hullun keksijän alkeellis-tivolilaitteisen, avantgardistisen, halpis-massiivisen [mm pianoa soittavat puunrungot] jättisoittimien rannan performanssin `taltioiminen`1) vievät tarinaa eteenpäin. Mutta laahaus enimmäkseen hallitsee, vallitsee. Ja selittämätön outos. Ja tylsyys. Outo, tylsä beat-pläjäys.


Aluksi kyllästyin jatkuvan jazzin ja päällekkäiskuvien synteesiin. Ja kohta rukoilin niitä takaisin, sillä sen jälkeen elokuva-aika keskittyi 80-prosenttisesti Beattyn aikamoisen avuttomaan James Deaniaaniseen (maitonaamaiseen, nulikkamaiseen) näyttelemiseen, olemukseen. Varsin vaisu, valju, köyhä kopio Deanista. Jos sitäkään. Mutta silti katson tämän aika ajoin. Ehkä esimerkkinä. Mistä?
(Selvittämättömästä tapauksesta? Laiskuudesta? Ymmärtämättömyydestä? Tyhmyydestä?)


1) Tämän laitteiston keksijän, ympäri kaupunkia käsiään, roskakorien kansia paukuttavan, pianoa pimputtavan ja varsinkin vilkuttavan hymyilijämiehen jatkuva ilmestyminen on melkoisen vaivaannuttavaa.

tiistai 13. marraskuuta 2018

Kyynikon noutopöytä


Jussi Kylätaskun näytelmäteksti ja Reima Kekäläisen tv-ohjaus `Hamppari. Huora` (Tv-teatteri-86) yhdistää ikuisesti jatkuvan, ikuisesti loppuvan avioliiton sekä samanlaisen postapokalyptisen maailman, Tuhkatasangon, "onnistuneesti" yhteen. Mistään onnistumisestahan tässä ei Avioliiton eikä Maailman kanssa voi puhua, mutta Aviopari vuorottelee näiden kahden ikuisen Maailmanlopun välillä.


Designkoti ja tuhkaa tuuleva Tasankomaailma ovat kuin yhtä, kahta karjaa; navetan-tallin sekä pölyisten peltojen porukkaa. Näiden välillä vuorotellaan, eikä kumpikaan eroa toisistaan. Eikä myöskään `syvennä suhdetta`. Jos ei sitten sitä tehdä kaivautumalla pölyyn, tuhkaan. Tai hengittämällä aavikkoilmaa. Kummassakin tapauksessa henki säilyy, hengitys kulkee. Kakoen, silti jatkuen.. Jatkuen Kylätaskun välillä jopa ehkä Oscar Wildemaisten heittojen siivittämänä: "Minä lähden. Lopullisesti." -> "Siinä on pohja jolta ponnistaa." / "Maailmassa ei ole mitään niin raakaa kuin kypsä ihmissuhde." (Ja: "Maailmassa ei ole mitään niin kypsyttävää kuin raaka ihmissuhde." lat huom) / "Mikään ei tuudita uneen niin makeasti kuin avioliiton analyysi." / "Olen ollut sairas sinusta. Sairas sinuun." -> "Tämä alkaa vakavasti vaikuttaa rakkausavioliitolta."


Antti Litja, Leena Uotila.

lauantai 10. marraskuuta 2018

Slaughter Hotel (Italia-71)

Eihän tämä millään muotoa, miltään kantilta, missään nimessä mikään hyvä elokuva ole. Ohjaaja Fernando Di Leo on tehnyt useitakin mestariteoksia, varsinkin Italocrimen alueella. Mutta  ehkä ja entäpä jos tämä `Teurastajahotelli` onkin tehty paskaa poskessa? Aatelkaa nyt; Vanha linna on mielisairaalana. KaikkiVanhan Linnan Aseet on jätetty seinille, vitriineihin esille kenen tahansa käytettäväksi: Potilaiden, hoitajien, `ulkopuolisten´... (Voi olla myös ilman heittomerkkejä.) Gialloksikin väitetty, ja varsinkin haukuttu.Enemmän tämä vaikuttaa giallo-pilalta. Murhaajakin yksi sivupuolisimmista kautta `giallon` historian. Rehellistä paskaa. Kyllä mä tämän aina muutaman vuoden välein katson.

Hyvää liirum laarum-musaa, mutta kuka arvaa murhaajan, ei kukaan...

Pidin. Pöljää, pönttöä, pösilöä paskaa. Pöljä, pönttö, pösilö pläjäys.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Stroszek (Saksa-77)

Herzogin mestariteos! Tämä julma tarina kertoo Stroszekista (Bruno S) joka muutaman ystävänsä kanssa lähtee Amerikkaan kaduilta kultaa vuolemaan, koska elämä Berliinissä on väkivallantäytteistä alistamista.
Elokuva tuo selvästi esille sen ettei Amerikkalaista, eikä liioin Eurooppalaista Unelmaa ole olemassakaan.

Elokuvassa on paljon oivaltavia, symbolisia kohtauksia:

-Yhdenmiehen bändi Bruno vapautuu vankilasta jolloin hän harmonikan ja torven säilöstä saatuaan töräyttää vapaudenpuhalluksen, vapaudentöräytyksen torvestaan vankilan toimistossa. Bruno tistaa tämän törähdyksen Vapaudenpatsaan näköalatasanteella juuri kun he ovat saapuneet Amerikkaan.

-Vähän ennen Amerikkaan lähtöään Bruno vierailee lääkärinsä luona sairaalassa. Lääkäri  näyttää kuinka tarttuva ote vastasyntyneellä vauvalla on hänen sormestaan ja omasta elämästään ja nukuttaa suloisesti tämän pienokaisen sylissään. Kohtauksen lopuksi näytetään keskoskaappia.

Vaikuttava elokuvakokemus.

Heart of Glass (Saksa-76)


Kun kaikki on lasia, kaunista, särkyvää.

Werner Herzogin mestariteos! Herzog käyttää hyvin erikoisia keinoja elokuviensa tekemiseen. Väitetään, että kaikki Heart of Glass`in näyttelijät esiintyvät hypnotisoituina!! Ja siltä se näyttääkin, elokuvassa on paljon tuijotusta, outoa dialogia ja verkkaisuutta. Tämä ratkaisu sopii erittäin hyvin, sillä elokuvassa kuvataan sitä miten pienen syrjäisen vuoristokaupungin, kylän elämään, maailmaan vaikuttaa  se, kun sen sydän, lasitehdas uhkaa kuivua pois. Vanha Mestari on kuollut, eikä salaista punaisen lasin reseptiä löydy mistään eikä tiedä kukaan. Tällaisessa tilanteessa  (kylän, elinkeinon kuihtuminen ja nykymaailmaan, nykymuotoon väännettynä työttömyys) ihmisistä tulee kuin hypnotisoituja, unissakävelijöitä. He kulkevat, toimivat kuin sumussa. Suurten vuorten varjossa, jossa "Giant is only a shadow of a dwarf."

Aivan uskomattoman kaunis, surumielinen, oudon kiehtova elokuva!

Kaspar Hauserin tapaus (Saksa-74)

"Etkö kuule kauheaa kirkumista joka puolella ympärilläsi? Kirkumista, jota kutsutaan hiljaisuudeksi."

Werner Herzogin mestariteos! Ja Bruno S:n! Herzog ja loistavasti näyttelevä Bruno S tuovat kankaalle, ruudulle Kaspar Hauserin tarinan. Miehen tarinan. joka 1800-luvun alkupuolella ilmestyi erään saksalaisen kaupungin torille juuri ja juuri seisomaan pystyvänä, muutaman sanan osaavana, kirje kädessään. (Häntä oli pidetty lukittuna kellariin aikuiseksi tuloonsa asti.) Hänestä aletaan koulimaan `jaloa villiä` ja erilaiset intressipiirit pyrkivät hyötymään hänestä. Häntä luultiin mm siniveriseksi. Myös ystävällisiä sieluja löytyi, mutta heidänkin moraalinsa höltyi tilanteen tullen.

Elokuva pyörii loistavasti eteenpäin nimenomaan Bruno S:n sydänverellä tehdyn näyttelijätyön sekä tietenkin myös Herzogin oivaltavan tarinankuljetuksen ja nyanssientajun kautta. Tässä ei ole mitään turhaa.

Bruno S uusi (maneerisen kyllä, mutta Herzog tiesi minne hän sopi) näyttelijäntyönsä Stroszek-elokuvassa.

maanantai 5. marraskuuta 2018

The Super Gang (Hong Kong-84)

Veli (Bruce Le) saapuu Hollannista Hong Kongiin kostamaan isoveljen kuoleman ja joutuu osallistumaan jengien sisäisiin ja välisiin, tavallisiin taistoihin (=tylsiin) kautta katsojan ohella sivustaseuraamaan niitä. Veljen kuolettajaa ei vielä tiedetä, koska sen teki maskimies..


Elokuvassa on kummallisen paljon jotain ihmeen kummallista lihakirves-"kung fua"¨. Eräässä kohtauksessa koko ravintolan väelle ilmestyy sekunnissa kirveet kouriin, mutta ne katoavat myöskin sekunnissa kun poliisit tulevat paikalle ja tappelu tyrehtyy alkuunsa. Kummallinen ja typerä, mutta onneksi lyhyt kohtaus on kung fuilu sikalassa! Porsasparat.


Pari pöljempää kohtausta, mutta laimea, lattea sekä sekava elokuva. Unohdettava, unettava Bruce Lee-kopio. Tosin elokuvan viimeinen reilu kymmenminuuttinen (alkaa älyttömällä telttakohtauksella), eli naamarimiehen arvattava ja sekava selviäminen ja tilanteen yllättäväkin lopputulema on tanakkaa roskaa hirviönaamaraeineen ja käsineen, mutta tulee liian myöhään.


P.S.1 Toisella katsomiskerralla kökkökohtaukset muodostavat keskenään ketjun, joka teki niistä oman hyvän huonon-elokuvansa. Mutta ei koko elokuvan mittaista kokonaisuutta. Kökköily ja (melko tavanomainen) toiminta eivät kulje keskenään kovinkaan sujuvasti, toimivasti. Liian vastakkaiset. (Mutta eivät kuitenkaan sulje toisiaan täysin toisille planeetoille.)


P.S.2 Bolo Yeung mukana ja ohjaajan nimi Yellow John! Ja suomiviittauksena(?) pomo tasoittaa viiksiään Fiskars-saksilla!

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Pathfinders to Venus (Englanti.61)

Rakettiporukka joutuukin paluumatkalla Marsista pikkuisen ennen Maata lähtemään hätäaputöihin Venukseen.

Trilogian `tavallisin` teos genren `perinteisyyksillä`, viidakkopalaneetalla, hirviömiehellä, kivikautiskansalla ja dinosauruslaaksolla. Mutta ne pitävät serialin perusverevänä.

Trilogian `huonoin`, mutta tämänkin katsoo oikein mielellään, kuten katsoo koko kolmikon. Yhteisenä älyttömyytenä kolmikossa on katsojan ihmettely siitä miten miehistö pystyy olemaan ilman vettä ja ruokaa pitkiä aikoja. (Selityksenä ehkä toinen älyttömyys; Matkat planeetoille ovat järjettömän lyhyitä ja nopeita. Mutta silti..) Katsojalla ei tätä puutosongelmaa ole, camp, scifi ja roskaravintoa ja ruokaa on riittämiin.

Pathfinders to Mars (Englanti-60-61)

Seuraavassa serialissa hullu scifikirjailija kaappaa avaruusaluksen "aurinkokuntamme keskuspaikkaa" Marsia kohti "tapaamaan" hänen "ystäviään". Mutta onko Mars vain armotonta aavikkoa vai jotain ei tunnettua?...

Kiva käännös. Pathfinders to Mars on jännittävä, kiva, oiva, yllättäväkin käännös edellisen osan camp-elementeistä kohti synkempiä sävyjä..

Juoni on mietityn hullu, mutta ei niin monipuolinen kuin edellisessä. Junnausta esiintyy, en pitänyt niin pirusti kuin ekasta osasta. Mutta katsoin kuitenkin tätä genre-juonimuunnosta hyvällä innolla.

torstai 1. marraskuuta 2018

Pathfinders in Space (Englanti-60) - Muinaisaluksia ja pehmolelumutaatioita kuussa!


Narun nokassa vaappuva "avaruusraketti" toi kolmoisdevarillisen poikairjamaista avaruussagaa. Nyt ensimmäiseksi Pathfinders in Space:


Tehtiin niitä näköjään serialeja Briteisäkin. (sillä poikkeuksella, että tässä jokainen osa on jaettu kahteen osaan.) Ja vielä lapsille! (Lapsenmielisille) aikuisille. Jännää!


Kaksi avaruusrakettia on lähdössä kuuhun. Toisessa miehistö ja toisessa autopilotti ja varusteet. Mutta damned!, varusterakettiin on jäänyt elektroninen ruuvimeisseli(!) pyörimään ja se estää ja savuttaa raketin lähdön.
Mutta onneksi vain viivästyttää lähtöä, sillä rakettiinpa tunkee toimittaja ja ensimmäisen raketin pomon lapsia ("Mitä tarkoitat, me?" kysyy isä toimittajalta avaruuspuhelimitse) pikkupojasta teinityttöön ja ylikin. Ja he ovat mukana  enemmän ja vähemmän salamatkustajina. Mutta Hamlet- hamsteri ei, hän kuuluu miehistöön! Aijai, niin, ai niin, tietenkin Hamlet! Meinasi jäädä tämä tärkeä lenkki miehistöstä mainitsematta!


Monta osaa serialin alkuosista seurataan kaulus ja villapaitoihin sonnustaunutta ryhmää raketissa. Mutta puolivälin jälkeen vedetään jo jopa kuukostyymit päälle!
Kuukävelykohtauksissa leikkimielisen kautta kauhistuttavan apean upeaa "vuoristomaista" foliomaisemaa ja kuukypärissä täyttä trashia: Niissä ei ole ollenkaan naamamaskia, vaan kaksi rautalankaa ristissä kasvojen edessä. Eipä tule hiki, eikä huurru lasi!
Komea on miljoonia vuosia sitten jäätynyt-kivettynyt kauhukeho-muinaisastronautti ("Ai tältä radioaktiivisuus siis näyttää."), mutta komein on paikka mistä muinaishemmo löytyy; kuunsisäinen muinaisavaruusalus liukuovineen ja muinaisteksteineen. No, jopa on muinaista! Ja hulluin juttu on löytää sieltä MUINAISPEHMOLELUJA, TAI AINAKIN YKSI SELLAINEN, NIMITTÄIN PEHMO`NALLE`, JOLLA ON KUUSI JALKAA JA NORSUN KÄRSÄ!!??.. Ja mitäpäs, mitäpäs vielä? No, tietenkin se idea, juttu ja yritys, että lähdetään tällä muinaisaluksella (kuin jättimäinen korvavaikkuvanutuppo!) kohti maata!!!...


Kivan hitaasti ja hullusti etenevää, kulkevaa poikakirjascifiä. Pidin pirusti.



lauantai 27. lokakuuta 2018

Diary of a Shinjuku Thief (Japani-69)

Tähän talviaikaan tulon, viisareidenvääntämisen, toivottavasti, loppuluisuun sopii hyvin otsikon alainen elokuva. Tuli tuon Nagisa Oshiman ohjaaman elokuvaluettelon tiimoilta ja innostamana kaivettua kaappien video"kätköistä" vähän lisää herran tuotantoa.

Tässäpä oiva valinta! Seksuaalista mielihyvää lähinnä elokuvakirjojen varastamisesta saavan kirjavarasmiehen ja kirjakauppamyyjänaisen ohdakkeinen tarina 1); Nuori mies (yrittää) varastaa kirjoja, mutta myyjänainen yhyttää teon "joka" kerta, ja vie hemmon pomon puhutteluun. (Kolmannen kerran jälkeen kuulemma poliisi puhuu.) Mutta pomo onkin suht joviaali tapaus, tai ei halua vain itseään häirittävän (antaa jopa oman kirjansa allekirjoituksella), `joten` varasmies-myyjänaisesta tulee `partners in crime` ("kuin kaksi papua padassa" "kuin sama tyyppi"), ja muuten mustavalkoiseen elokuvaan syttyvätkin värit kun nainen suorittaa ensimmäisen varkautensa..

Oshima on aina nuorten puolella, lapsellisuuksiinkin, liiallisuuksiinkin asti; Opettaja- opiskelijakeskusteluissa ollaan tässäkin seksin kanssa tekemisissä; Siitä puhutaan nytkin suut, silmät ja sukupuolielimet täyteen; Vaikea sanoa, onko mukana ironiaa vai päinvastoin, mutta  asia vie liiaksi filmiaikaa. Luultavasti, tuskin ei ironiaa, mutta silti kyseessä on voimallinen teos, koska, kun onkin paljonkin kohtia jossa huomataan ja toteutetaan se, ettei kaikki vastustus ole seksiin liittyvää, ettei kaikki johdu siitä. Ja sen vastustamisesta. Paitsi että Oshiman(?) mielestä johtuu: Nuorten aikuisten miesten seksikeskustelu (joka on pitkä kuin nälkävuosi, ja täynnä lapsellisuuksia. Kun yksi miehistä sanoo, että ei se seksi ole ainoa asia ja (juuri)syy miksi kapinoidaan (ja tehdään elokuvaa, arvostelijan lisäys), niin tällaista ajattelua muut kutsuvat masturboinniksi. Minusta tällainen `kapinallisrinki`joka jauhaa tuntikausia pelkästään seksistä vasta onkin masturboimista. Voi olla että Oshimalla on tämän loputtoman jauhannan takana koko keskustelun laittaminen lapselliseksi ja tyjäksi, mutta epäilen. (Typerää välinpitämättömyyttä, vakavan asian kyynistä (sana)leikkimistäkin esiintyy; "I rape you." "Okay, tomorrow." Ja vanhan hampaattoman perverssin professorin paskanjauhamista ja ontto`filosofointia` nuorille aikuis"opiskelijoille": "I want to see both of you naked.. Both body and heart.") Elokuva paranee huomattavasti kun päästään irti ja ohi näistä seksi-tavanomaisuuksista ja tylsyyksistä ja typeryyksistä ja annetaan normaalien vastustustasojen hyökätä kimppuun ja vastaan. Ja Agit prop-tyylinen, tai enemmänkin Vysotski tyylisen musiikin Japaniversio jyllää ja toimivasti toistuu.. Ja seksi jyllää taas lopussa, huoh... Pitihän se arvata, tai tietää... Mutta tanakkaa tunnetta..keinolumella. Oikeastaan toimii. (Sekin kohtaus tosin liian pitkä.)

Hieno idea on tietyin väliajoin välitekstein näyttää paljon kello on juuri silloin ympäri maailmaa ja sen jälkeen kivittää kellot paskaksi. Huono idea on jatkuva tekstimassa joka on joko dialogia tai monologia, viimeisin vaihtoehto usein ääniraidalla ilman näkyvää `puhujaa`, muttei ilman asiaa kuitenkaan. Japanilainen `pahimmasta haukkumisesta  kumartelevaan anteeksiantoon muutamassa sekunnissa`-kohkaus (-kohtaus)  ja kyyristely (parilla tyypillä se menee vastustavaksi[?] vitsikkääksi[?] käsilläseisonnaksi) saa myös onnistuneen Oshimaisen tulkintansa. Oivallinen jako on myös lasiseinän `erottamat` vallankumoushuone ja nuoriso-opiskelijadisco. Ja harakiri ja kuukautiset yhdistetään-erotetaan voimakkaasti. Vai yhdistetäänkö? Erotetaanko? Voimakasta verellisyyttä kuitenkin kummatkin..

Mukana myös kabuki-näyttelemisen piruilua(?) tai ainakin halpistelua vähän Jenkki-umderground tyyliin.

Kallistuu kokonaisuutena kuitenkin vahvaksi, voimakkaaksi elokuvaksi. elämykseksi, esitykseksi, teokseksi.
,
"Did you kill somebody?" "Not yet." - "I don`t know blood is so slippery."

1) Kahden vuoden päästä Oshima teki elokuvan Mies, joka teki testamenttinsa filmille. Siinä varastetaan katukuvaus-elokuvakamera. Opiskelijakuvausta touhua taas.


keskiviikko 24. lokakuuta 2018

An Actors`s Revenge (Japani-63) + Elokuvan vuosisata: Japanin elokuva (1995)

Kabuki-näyttelijä suorittaa hitaan, monimutkaisenkin, mutta sivullisia, syyttömiäkin tuhoavan koston murskatakseen vanhempiensa itsemurhiin syylliset henkilöt.


Elokuvan tarinaa on moitittukin, mutta sen voimakasta visuaalisuutta lähestulkoon pelkästään kehuttu. Minusta tässä Ken Ichikawan mestariteoksessa molemmat osapuolet ovat loisteliaassa tasapainossa, visuaalisuus loppusuoran, kalkkiviivojen verran ehkä edellä.
Vanhojen tapahtumien (tässä 1800-luvun alku) sijoittaminen teatraalisille näyttämöille (värejä tihkuville sellaisille, mutta myös näyttämöiden ulkopuolella) ei ole japanilaisissa elokuvissa uutta ja uniikkia, mutta tässä erikoista on se, että nyt visuaalisuus on aivan tapissa, mutta se on silti silmissä lepäävän rauhallista ja (julman) kaunista. Hyvä kombinaatio.


Elokuvan alkutekstien ensimmäinen tekstiplanssi kertoo että tämä on näyttelijä Kazuo Hazekawan kolmassadas elokuva. Hän esittää kahta hahmoa, kabuki näyttelijää (erittäin loisteliaasti) ja mestarivarasta (loisteliaasti).


Täydellistä aivo ja silmäkarkkia, mutta myös kuulosellaista; Ääniraidalla vaihtelee tasaisen epätasaisesti (lue: tarkasti mietittyinä) kabukimainen kilinä ja kolina, sekä smoothviihteinen cocktailjazz.


+  Dvd:llä bonuksena Japanin elokuva, Nagisa Oshiman kokoama, ei edes tunnin mittainen elokuvien  kuvien, nimien, ohjaajien ja elokuvapätkien juoksutus on yhtä aikaa monipuolinen että wikipediaaninen tykitys jonka pluspuolena on Oshimamainen japanin uuden aallon elokuvien ja ohjaajien mukanaolo, mutta miinuspuolena Oshimamainen liiallinen keskittyminen niihin.

perjantai 19. lokakuuta 2018

The Law (Italia-Ranska-59)

Mestariohjaajien kaikki elokuvat eivät ole mestariteoksia. Eivät läheskään. Mutta monet mielenkiintoisia. Mielenkiintoinen on kuitenkin vähän liiankin lattea, epämääräinen, mielenkiinnoton (heh), mitäänsanomaton, tuttu, tyhjä ja turvallinen sana kuvaamaan Jules Dassinin `Lakia`. Siinä on paljon hyvää. (No, hyvää aika [k]apeasti, sillä perusasiat, hyvä teksti, hyvää näyttelijyyttä, hyvä ohjaus, hyvä sijoittelu ovat kunnossa, olemassa, perustasoa, mutta elokuvan suola, pippuri ja muut mausteet ovat sinne tänne ripotellut, sijoitellut tekstin-näyttelemisen loisteliaat ali ja yliajot.)

Italialainen pikkukaupunki on harkitun hörhö kliseekimppu; Juuri kukaan ei näytä käyvän töissä (ei näytä olevan työpaikkojakaan missä käydä töissä, töitä mitä tehdä), vaan varsinkin vanhat ukot, ja nuoremmatkin jullit istuskelevat, makaavat torin laidoilla, naiset ovat kotona. Kaupungissa vallitsee vähän fantasianomainen uneliaisuus, mutta pinnan alla, tai tässä tapauksessa pinnan päällä on kahden miehen julma johtajuus; Varsinainen johtaja Don Cesare (Pierre Brasseur) on jo vuosia sitten vetäytynyt (lukuunottamatta metsästysretkeä) vanhoilla Kreikka-aarteilla vuorattuun taloonsa, koska ei siedä meteliä. Mutta johtaa silti kaupunkia kovaa ja korkealta, mutta myös tarvittaessa lempeästi. Päinvastainen tapaus johtamistyyliltään on arpinaamainen katutason kusipää, sutkiroisto Brigante (Yves Montad), mutta heidän kummankin valta taitaa olla murenemassa. Cesarella vanhuuteen ja kuolemaan ja roistolla sen kerrannaisvaikutuksilla. Kaupungin ja johtajien yli todellinen manipulaattori taitaakin olla vilkas, iloinen, mutta myös raivokas Marietta (lähes loistava Gina Lollobrigida), joka on rakastunut tylsään, mutta komeaan, pohjoisesta tulleeseen agronomiin (Marcello Mastroianni). Brigante on myös ihastunut myös Mariettaan ja Brignten poika tuomarin vaimoon (Melina Mercouri). Eli onpa suhdesotkut ja tähtikaarti! Erikseen on mainittava Mastroiannin tietoisen alivaihteella (häneltä sujuu sekä ali että ylivaihdenäytteleminen) esittämä tylsä hahmo, agronomi. Hän esittää tylsimystä tylsästi, eli juuri niinkuin pitääkin. Lähes surrealismia elokuvaan tuo kohtaus, jossa unelias kylä yht`äkkiä muuttuu turistirysäksi valtavine katujuhlineen. Juhlien yhteydessä Marietta varastaa vyönsoljella auton oven avaten sveitsiläisen turistin rahat, koska mahdollinen avioliitto agronomin kanssa `vaatii rahaa`. Lopussa elokuvaan tulee farssin-dramatiikan keinoja ja sävyjä, jotta homma saadaan uuteen, mutta kuitenkin perinteiseen pakettiin.

Oikein sujuvasti seurattava ja tehty kokonaisuus, jossa uneliaisuus ja virkeys, ilo ja dramatiikka vuorottelevat. Erityisen karu, mutta poispääsevä, on tuomarin vaimon kohtalo. Elokuvan nimessä, mainosmateriaaleissa, joissain arvosteluissakin tuodaan esiin että `Laki`, on johtoteema, `laki` on kaikki. Mutta minusta asia ei ole näin. Tässä elokuvassa `Laki` on nöyryyttävä juomapeli, joka elokuvassa muutaman kerran mainitaan, ja kerran (oikeasteen kaksi kertaa) pelataan. Se on hyvin valittu allegoria ja sitä pelataan elokuvan käännekohdissa, mutta varsinaiset `lait` ovat ihmiset itse.

torstai 18. lokakuuta 2018

The Power (Usa-68)

Kenellä on voima? Salaperäisessä tutkimuslaitoksessa tapahtuu kummia kuolemia (mies menee, laitetaan `avaruuspyörittimeen` ja lopulta hän istuu siinä kieli ja silmämunat ulkona) ja voimakenttävaihteluita. Professori Jim Tanner (George Hamilton) sanookin että paikka on joidenkin mielestä kuin tehty "Sadomasochist of the space program"-porukoille. Laitoksessa työskentelee muutama muukin proffa (jokaisen työhuoneesta näkyy jokaisen työhuoneeseen), mutta Jimppa kutsutaankin pomopuhutteluun; Hänestä ei löydykään oikein mitään tietoja, tai ainakin ne ovat  väärennettyjä, onko hän mikään proffa olleskaan? Onko häntä olemassakaan? Ja ei muuta kuin kilometritehtaalle. Ja sen hän tekee, konkreettisesti, hän lähtee selvittämään asiaa ympäri Amerikan. Ja matkalla sattuu eteen lisää proffakuolemia, lisää ongelmia, lisää mystisyyttä?... Kuka käyttää voimaa? Kuka, mikä on voima? Sillä sen sylissä, kourissa ihmiset paiskoutuvat parkkihalleissa, pyörivät valtavavauhtisessa hevoskarusellissa ja näkevät tyypillisiä, mutta onnistuneita 60-luvun lopun leluefektisiä visioita. Konkreettisiakin sellaisia; puinen, vettäkurkottava lintulelu iskee silmää (samoin tekee karusellin heppa) ja spruuttaa vettä näyteikkunaan. Näyteikkunapommitusta harrastavat myös marssivat, kääntyvät ja valoisia paukkupanoksia ampuvat nukkesotilaat...

George Hamilton ei ihan elementissään, omiaan, omimmillaan, uskottavimmillaan tässä roolissa, mutta tekee kelpoa työtä, vähän ylikin. Häntä peesaavat, tai oikeastaan menevät ohi, hyvät Suzanne Pleshette, Michael Rennie, Aldo Ray, Yvonne De Carlo ja Miss Beverly Hills-nimellä tässä oleva Beverly Powers! Huono rockbändikin vilahtaa. (Bileporukan tanssiminen vielä huonompaa.)
Lopun avaruudessa pyörivä pää ja luuranko sekä sykkivä (avaruus)sydän ovat oivallista nostalgia- silmäkarkkia. Jopa julmaa sellaista.

Kivan värikäs, sopivalla matelulla etenevä mysteeri.

perjantai 12. lokakuuta 2018

Repeater (Englanti-79)

"Why don`t you just arrest me?" Ohjaaja Christopher Mongerilla näkyy olevan `suhde` c-kasettisoittimiin, myös Voice Over-elokuvassa `se` on mukana. Repeater alkaa mustavalkoisella panoroinnilla soittimen eri osiin. Play-nappi ja kaiuttimen punainen sykkivä sydän loistavat värillisinä, punaisina.


Sitten siirrytään väreihin ja kaupungin kaduille missä nainen kulkee ja lukee tekstiään (raporttia poliisille ja muutakin) nauhalle, ja kohta sama asia tapahtuu poliisiasemalla. Hän tekee `murhailmoituksen`, hän on tehnyt murhan. Ja haluaa heti telkien taakse. Mutta kun sopivaa lomaketta ei löydy, ja ruumiskin pitäisi löytää, nähdä, ja sitten vielä pitkät tutkimukset päälle...


Mielenkiintoinen, nimensämukainen toisto-surrealistinen istuskelu, seisoskelu, kuljeskelu pitkin tarinaa.

Yksi elokuvan loistoideoista on tehdä kuulusteluhuoneesta, huoneista teatterinäyttämöitä; Vierekkäin on kaksi kuulusteluhuonetta, joiden pysäytyskuviin kamera pistäytyy heilurin tavoin. Toisessa huoneessa omasta mielestään `syyllinen` (nainen) haluaa vankilaan ja toisessa omasta mielestään `syytön` (mies) haluaa heti pois. Molemmat `pääsevät pois`, mutta tuntevatko he toisensa?

Repetear on joko Godard-kunnianosoitus tai kusetus. Kummassakin tapauksessa ihan ässäkamaa. Tämän `strategian` huipennus on kohtaus jossa esitellään takapihan yhden auton sleaze-diakuvien drive-in-teatteri, ja auton `omistaja` hyökkää vaahtoamaan: "This isn`t cinema! It`s too two-dimensional! There`s no no love, no hate, no anger, no life, no death. In a word; No emotion."

Loistava elokuva. `Lopun` ikitylsä kaksosteemakaan ei pysty viemään tätä kehua pois. Elokuvan `viralliset` kaksoset ovat kamera ja magnetofoni. Olipas sähäkkä ja säväyttävä filmi!

tiistai 9. lokakuuta 2018

Fist of Legends 2: Iron Bodyguards (Taiwan-Hong Kong-96)

On niitä näköjään Jet Li-kloonejakin. Tässä Fist of Legend`in `jatko-osassa` on Jet Le! Itse elokuva on tätä tyypillistä `historiallista` Kiina-Japanivääntöä jota on nyt maustettu vaeltavalla venäläisellä, välillä karvalakkisella kasakka-kung fu-taajalla. Ripaska-kung fu!


Suht taidoikkaista taistoista huolimatta taisteluiden toisteisuus turruttaa katsojan. Ainakin tämän.


P.S. Ninjat ilmestyvät pölypalloista.

Enter The Devil (Usa-72)

Tämä kovasti kehuttu "kadonnut" kauhuelokuva Teksasin-Meksikon aavikkokulttipalvojista oli aavikonkuiva ja aavikonpitkä taivallus seuraamaan helvetin(sic) hitaasti aavikolla astelevaa ja luolassa seisoskelevaa soihtumunkkikulkuetta. Piikkilanka-polttoroviokohtauksessa oli ilkeyttä ja inhaa, lopun rytinässä oli rytinää (heh) ja ideaa, mutta se kesti muutaman sekunnin. Ei nyt oikein iskenyt tämä.


"It`s too late for an exorcism!" Miten niin liian myöhäistä? Tämän aavikkolaahustajasakin olisi voinut eksorsimiseerata vaikka nukkuvan manaajan vielä syntymätön oppipoika! Ja ei muka ollut enää aikaa eksorsismiin, mutta koko elokuvan mittaiseen mateluun kylläkin! Aika on tosiaan venyvä, tai tässä tapauksessa kokoon kuivuva käsite.


-"Kadonnut" kulttielokuva ei panosta vauhtiin, mutta mateluun kylläkin.

Tantor: Tapes

Tervolalainen koti(!)-dj, c-kasetti(!)-dj Tantor on "julkaissut" kautta koonnut kasetillisen musiikkiaan; "Erilaisten pamahdus-paukutusäänien, kättentaputusteknon-discon, "tarkasti" "harkittujen" yksittäisten lauseiden sekä voimakkaiden kellonnakutusäänien synnyttämää `muhevaa funkia`" (Näin lukee kasetin tiedoissa. Ja musa onkin hyvin jännää ja kummallista. Julkaissut-sana on tuossa alussa lainausmerkeissä, koska kassuja on vasta vielä tuo yksi, Tantorin oma, mutta vakaana tarkoituksena on julkaista niitä muutama kymmen. Asiaa tutkitaan...)


P.S. Tantor on myös yhden miehen teknohevi-`yhtye`, siltäkin ehkä musaa myös joskus...

maanantai 8. lokakuuta 2018

Little Godfather (Hong Kong-74)

Interpol-agentteja murhataan ympäri maailman, mutta Hong Kongissa kansainvälinen kung fu-tähti (Bruce Liang) pääsee vähän väliin. Elokuvayhtiöksi naamioitu roisto-organisaatio kutsuu kung futaajan Roomaan kuvauksiin ("We are going to put you on the test." "What test? Screentest?" "Cut the comedy!")... Hong Kong-hemmo on ottanut ison vakuutuksen jos hänen käy kalpaten. Niinpä hänen kintereillään pyörii vielä myös kaunis vakuutusvirkailijatar äksidenttejä estämässä...

Mukana "konkreettista" kökköefektistä pommikoiraa, räjähtävää kameraa, takkatulitappoa, tyrmäystupakkaa, naista suihkussa, `rokkikuristusta`. Ja matsausta pihalla ja praktiikalla nenä-suumaskia pitävän valelääkärin ("Why your fingers are so dirty?") kanssa. (Mutta sankarimme huomaa valelääkäröinnin jostain syystä paljon myöhemmin kuin katsoja. Hän ei huomaa sekosilmiä, levotonta olemusta, eikä ihmettele tässä jo mainittua asiaa; MIKSI HEMMO KUTSUU KUNG FU-KAVERIN MASKI NAAMALLAAN JO SAIRAALAN PIHALLA VILKUTTAEN? Eikä hemmo huomaa asiaa ennenkuin lääkärimme on laittanut mahan täyteen antureita ja on menossa jo kohti töpseliä.. Ja silloinkin tämän hänelle kertoo mukana pyörivä pikkuvelipoika! Varsinainen Sankari!!)  Ja lopussa matsataan Rooman nähtävyyksillä ja yht`äkkiä jollain lumimetsäaukiolla???!!!... Muutenkin matsaukset mallillaan, matsauksia mallikkaasti. DVD sanoo Bruce Liangista: "His fists are atomic, and his legs are nuclear." Little Godfather on järjettömimpiä, monipuolisimpia, onnistuneimpia, parhaimpia, viihdyttävimpiä, älyttömimpiä Bruce Lee-kloonileffoja.

P.S. Gordon Mitchell esittää elokuvan kököintä hahmoa; Juice lauloi Osapäivänatsista, tässä Mitchell on osa-asunatsi; Natsilakki ja takki, mutta muuten liehulahkeiset farkut tai puvunhousut päällä. (Lakki "edustaa" aina, on päässä aina,  lopputaistossa kuitenkin koko sotasopa päällä.)

lauantai 6. lokakuuta 2018

Mafia vs Ninja (1985)

Aika, yllättävän monet kehuvat tätä parhaaksi huonoksi martial arts-rymistelyksi, mutta minulle tämä ei ihan siihen glooriaan yllä, kannoille kopistelee kumminkin. Älyttömyys alkaa heti; Aukipaitainen muskelimies tapaa huomattavasti kapoisemman, luisevamman tyypin kujalla. "Mitäpä touhuat?" kysyy muskelimpi. "Olet raiskannut monia naisia täällä alueella viime aikoina. Minä tapan sinut, paskiainen!" Sitten vähän matsataan, mutta vastaus "En ole koskaan raiskannut yhtään naista" on niin jämäkkä, että raiskausaiheeseen ei enää palata. Ja heistä tulee kaverit. Mutta töitä pitäis saada.


Nämä kaksi kaveriduunaria saavatkin töitä hyvähköltä hämäräpomolta. Ja sitten alkaa varsinkin kung fuilu, mutta myös ninjailu. Joissain kung fuilu-eepoksissa on mukana puuhuilu, eli huilua soittava masteri, mutta tässä onkin mukana puu fuilua, eli lentämistä ja pystypuujuoksua, puun hyväksi käyttöä; Koko puunrunko aseena. Puuksi naamioitumista. Ovat kuin yhtä puuta, ovat puuta. Kaikin puolin. Muutenkin elokuvassa  "käytetään hyväksi" ei ihan kasvoille sopivia ninja-asuja (silmät sumenee kun silmänreiät valahtelevat), älytöntä huutodialogia, mielipuolehkoja matsauksia sekä eri aikakausien sekoontumista asujen, asuntojen, autojen, sähköjohtojen sekamalskassa. Ja eihän tuo leffan enkkunimi ihan oikein ole sekään, eihän siellä `sitä` kutsuta mafiaksi, mutta sama sille, pieni vika, jämäkkä nimi. Ja muutenkin ihan jämäkkä, välillä jopa huutonauru-roskapommimatsailu ja muukin roskapommitus tämä elokuva on.


Yllätyin.


P.S. Ninjat ilmestyvät liikkuvista ruohotupsuista.







perjantai 5. lokakuuta 2018

Nina ja Erik (Suomi-60)

"Hei, tehdään jotain raflaavaa!" Tässäpä nuoriso(Martti Katajisto on  yli kolmekymppinen)elokuvassa on mukana `hurja` yöllinen kahden auton (kahden varastetun[!] Skodan[!]) kilpa-ajo Kulosaaren sillalta Porvooseen! Lisäksi `rokkausta`, ryyppäystä ja jazz-levyjen kansia kämppien seinillä, mm Miles Davisia!


Epäuskottava, kökkö, väkinäinen. Pirkko Mannola ja Katajisto ovat Nina ja Erik, kaksi `koulunuorta`, jotka viettävät kiinteän, muttei kovinkaan kiihkeän (uinteja, pussailuja, pyjamia) kesän, mutta ajautuvat rikoksen poluille, jopa maanteille. Rakkauskertomus kilttiä, mutta rikosmatka katsotaan kuulemma "loppuun asti". Tauno Palo urahtelee alivaihteella Erikin isänä.


Epäuskottavaa, kökköä, kummallista. Mutta hellyyttävää. Kyllä tämän nyt hellyyttävänä, kummallisena kuriositeettina juurikin katsoo. Aarne Tarkaksen keskiverto-ohjauksia.

Uutuuskirja


Terveiset ja toimintaa tänne, sinne sateen keskelle; Oletteko huomanneet että nyt on ilmestymäisillään kirja kasari-kylmän sodan aikaisista toimintaelokuvista. Nimittäin Esa Mäkijärven Rautainen 80-luku - Toimintaelokuvan kultainen vuosikymmen.


Aihe on sen verran herkullinen, hyvä ja kutkuttava, että eihän tämä epäonnistunut eikä huono (vaikka varmaan muutaman huononkin leffan käsittelee, heh) millään voi olla. Vaan nostalgista, tanakkaa toimintaa! Jouluksi viimeistään kirja kotiin! Luultavasti jo ennemmin.

lauantai 29. syyskuuta 2018

Gangsterigolgata - Massacre Mafia Style aka Like Father, Like Son (Usa-74)

aka The Executioner aka Pyöveli.

Koomiikko laulaja näyttelijä Duke Mitchellillä oli viiskytluvulla Sammy Petrillon kanssa Jerry Lewis-Dean Martin-tyylinen lavakoomikkoduo, mutta heistä ei tullut läheskään yhtä tunnettuja ja tuotteliaita kuin viimeksimainituista, elokuvissa parivaljakko esiintyi vain kerran, Bela Lugosi Meets a Brooklyn Gorilla- kauhistuksessa. Varsinaiset isot elokuvaroolit (mainitun lisäksi 2 kpl) odottivat Mitchelliä, Mitchellille 70-luvulle. Massacre Mafia Style ja Gone With The Pope. Hän myös ohjasi molemmat. Ja pääositti. Ja esitti kummassakin jo alusta alkaen eräänlaista jo luovuttanutta gangsteria, paskiaista joka epätoivon vimmalla raivaa ja raivoaa.

Veripussinen gangsterisottailu, gangsterisuttuilu. MMS on eräänlainen suttuversio Kummisedästä. Mukana paljon amerikansisilialaisten musiikkia (Mitchellkin laulaa, laulaa ääniraidalla kertojanakin ollessaan) tapoja ja tappoja. On häitä, syöminkejä (`Today we eat, tomorrow we kill`), baarikeskusteluja, blaxploitaatiopiruilua, pornobisnestä, politiikkaa...

Yli kuriositeetin menevä teos, mielenkiintoinen, mutta (tarkoituksellisen?) alavireinen kalliihko suttuilu. On tähän panostettu. Varsinkin Mitchell jyrää Mimi(??!!)-naismaisnimisenä kusipäägangsterina ("You have seen too many Humphrey Bogart-movies".)

torstai 27. syyskuuta 2018

Brutal Jesus and The House of Wasted Youth (Englanti-2010), The Wrath of The Violent Vicar (Englanti-2012)

Uskontogorea? Ei, näissä elokuvissa ei ole gorea. Brittiläinen halpis-indie-lyhärikauhun tekijä Nik Box ei näytä olevan kovin kehuttu. En ainakaan minä niitä netistä oikein löytänyt. En varsinkaan näistä leffoista, enkä oikein muistakaan. No, minä omalla onnettomalla osallani yritän nyt täyttää tätä kehumattomuuslaaksoa ja rotkoa.
Nämä kaksi elokuvaa ovat Jumalallinen Kosto-elokuvia. Ensimmäisessä kostaa jeesus ja toisessa pappi.

Brutal Jesus. Nykyindiekauhun yksi alagenre ovat Paha Kristus-elokuvat. Tässä koko elokuva tapahtuu punkkarien talossa jossa jeesushahmo (yksi uhreista kutsuu nimellä `Jesus Something`) tappaa heitä. Tappavan toisteinen teos paranee taiten ja tieten tehdyllä undergroundkuvauksella ja ilmeisesti digitaalisella `filmin`naarmutus ja roskakäsittelyllä (näyttää ihan aidolta filminraaputukselta)    sekä muutamilla harkituilla, onnistuneilla älyttömyyksillä: Jeesus käy välillä raamattumeditoimassa vessanpöntöllä. Mainittakoon, todettakoon tiedoksi että hänellä on kaapu ja pöntöllä kansi päällä. Välillä vessassa vilahtavavat huumetollot kylpyammeessa ja välillä vessan väritys muuttuu David Lynch- maisen punaiseksi.

Violent Vicar. Paha Pappi on on ollut teemana jo Kauhun alusta alkaen. Tää on teeman mitättömimpiä. Pari tieten ja `taiten` tehtyä raamattuälyttömyyttä nostaa elokuvan juuri ja juuri pinnalle: Tässä raamattua käytetään konkreettisena lyömäaseena ja lopussa kaksi Pahaa Pappia ja raamattua ottaa vastakkain (=lyödään kirjoja yhteen.)

tiistai 25. syyskuuta 2018

ABCs of Superheroes (Saksa[!]-2015)

Ja taaas trashia. Ja taas takaisin trashiin!: Saksalainen Supersankariparodia! ARGH! Tylsä listailu, luettelo 26 Supersankarista. On siis keksitty 26(!) "hassunhauskaa" Supersankarin nimeä ja ei muuta kuin kankaalle, videolle! On Menstru Girl`istä Shitstormiin, Hygiene Girl`istä Quackmaniin, Orgasmic Octopussista Assholeen. Jeesus. Hitler. Huoh, huoh, huoh... Uwe Boll on Presidentti, Lloyd Kaufman taas tv-mies, Jörg Buttgereit Germaanidoctori. Huoh, huoh, huoh...

Luettelomaisuuteensa, tunkemiseensa, tylsyyteensä tukehtuva, "huumoriinsa" hajoava `hajanainen möykky`.

Dark Side of The Womb (Usa-2017)

Kaksoset syntyvät. Toinen heistä lyhytkasvuinen. (Ja kummallakin kuulemma eri isä.) Parit-kolmet vuosikymmenet kuluvat. Toinen heistä lähtee "Ulos raikkaaseen ilmaan", mutta klovni tulee vastaan ja ilmapallottaa hänen (nukke)kätensä ja päänsä (kuvan ulkopuolella) ja lyhytkasvoinen jää yksin äidin kanssa. Ja kohta ihan yksin. Mutta hän löytääkin naisen ja he menevät naimisiin. Mutta jää kohta taas yksin (klovni taas). Vai jääkö?... (SPOILERIVAROITUS!: Lopussa hän synnyttää miehensä takaisin.)


SPOILERIVAROITUS LOPPUU!: Tässä psykoottisessa pähkinänkuoressa tämä elokuva PÄÄpiirteissään. Ja PÄÄasioissa siinä mennään melkein PÄÄtyyn asti. Sillä PÄÄT ovat elokuvan clou; Nainen synnyttää painajaisunessa PÄÄN, klovni on mallinukeille puhuva vaihtoPÄÄpelle, vaihtopsykoPÄÄpelle (elokuvan muidenkin PÄÄpukarien PÄÄjuttu, PÄÄmäärä on ainakin näistä siirrännäisistä puhuminen..)


Lisäksi lyhytkasvuisen linjakasta rullalautailua, viiniä keltaiset siivoushanskat käsissään juova  lääkäri (pitää niitä muutenkin koko ajan käsissään, niin praktiikassaan kuin muutenkin) sekä halvan nerokkaasti, tehokkaasti toteutettu kohtu: Pimeys, joka osoittautuu keskeltä avautuvaksi mustaksi esiripuksi. Lopussa kohtu on David Lynch-tyylinen, sisältä punavalaistu asunto, talo. Tai se talo on koko kehon sisäpuoli; talossa kulkee  valtavalla sydänvyösoljella varustettu muskelimies (sydän), olohuoneesta, nojatuolista löytyy sipsejä syövä mies (mahalaukku) samoin vähän keuhkojen näköinen mies- elikkä tupakkaa polttava keuhkomies sekä lattialla makaava murhattu(?) mies (umpisuoli kautta lisäke.) Ja yläkerrassa asuu aivot, taas `tavallinen` mies, naama jyrkkine mielipiteineen. Elokuva on enemmän weirdo ja vino Jenkki-Indie kuin goreilu. (Goreilu tapahtuu kuvan ulkopuolella, paitsi pari nukkeilua sekä yksi taikinan sisällä lihaa-kohtaus.) Onnistunut psykologisen, psykopaattisen elokuvakauhun ilmentymä ja sekoitus.
   

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

American Rampage (Usa-89), Mind Trap eli Danger Usa (-89)

Massacre Video julkaisee kohta kaksi toiminnallista kökköhelmeä, nuo otsikossa mainitut.

Rampagea en ole nähnyt, mutta Mind Trapin muistaakseni olen (eli elokuva ei ihan ole jäänyt mieleni, muistini ansaan, heh.. Eikä hyllyistäkään löydy, missä lieneekään olen nähnyt, kotona vai kaverilla, ruoja tietää...)

Nyt piti suunnistaa trailereiden avulla (ja Mind Trapin kohdalla  ehkä lisäksi niiden mahdollisten muistinrippeiden); American Rampage on nyt naispoliisin suorittama katu ja kellarivarastokostosarja. (Liekinheitinkin hänellä käytössä.) Vaikuttaa mainion suttuiselta huonon näyttelemisen, jäykkien tappeluiden ja pikapikaa kyhättyjen `varastojen` suttusumalta.
Mind Trap`issa Dan "Grizzly Adams" Haggerty   tässäkin partailee ja pääosittaa (sekä puhaltaa pitkään ilmapalloja) tätä toista toimintaa, jossa nyt naisen perhe on tapettu. Vai onko kokonaan, sillä "He`s alive, we saw him. But they kill him again." Ja: "Mother, you were great, crazy but great!" Ja lähes samaa voi sanoa Mind Trapista: "Mind Trap, you were great, crazy but great!" Mahtava ja hullu sekoitus sekopäistä dailogia, sekopäisiä vaatteita, ilmapalloja ja tietenkin sitä Mind Trappailua, kökkölaitteista ja videovilistyssellaista.


lauantai 22. syyskuuta 2018

Tales of Terror (Usa-62)

Kolmen (tai oikeastaan neljän, sillä yhdessä yhdistetään kahta kertomusta) Edgar Allen Poen tarinan Poeanninen,  Roger Cormaanininen ja Vincent Priceaaninen (ja varsinkin Peter Lorreaaninen) lähes onnistunut sekoitelma.

1. Morella. Äiti on kuollut, lapsi `hengissä`. Samoin isä (Vincent Price), nippa nappa.. `Perheen` lapsi saapuu vuosikymmenten jälkeen synnyinkotiinsa. Isä on kantanut kaunaa kaikki nämä vuodet. Lapsi, aikuinen jo, on myös kuolemassa. Perhe samoin. Kyseessä ei ole viha,  rakkaus, vaan tyhjyys, tyhmyys, hulluus. Poemaisuus. Mieltä ja sydäntä särkevä tehokas tarina, mutta toteutus ehkä liiankin perus-Poea. Tanakka, tehokas kuitenkin yhtäkaikki.

2. The Black Cat. Ei aivan köyhä juoppo (Peter Lorre) eksyy loputtomilla kapakka ja katukulkemisillaan elitistisen viininmaistajan (Vincent Price) makukilpailuihin ja osoittautuu myöskin mestariksi tällä alalla. He eksyvät juopon kotiin, ja juopon nuori vaimo rakastuu viininlipittäjään ja toisinpäin. Sekoitus, yhdistelmä Poen Mustaa Kissaa (taas tää tylsä kissanvinguntalopetus, tästä riittää versioita) ja  Amantilladotynnyriä. Lorre aivan ylimaallisen loistavassa (juoppo)vedossa, Pricen hahmo viiniämaistavine övereine suppusuineen ja kurlauskurkkuineen ehkä `vähän` liiankin keikistelevä, liioitteleva,  ylivitsikäs, yleensä överi, mutta onhan tää hieno episodi, Lorre loistaa!


3. The Facts in The Case of  M Valdemar. Lähes loistelias hypnoosihoureinen kuolokertomus. Alan äijät Basil Rathbone (hypnoosi`lääkäri`) ja Vincent Price (kohta kuoleva, kohta kuollut [mutta ääni, `sielu` kuuluu kuoleman jälkeenkin] Mr Valdemar) tapaavat, tappavat, taistelevat elämän kautta kuoleman kentillä, molemilla puolilla. Avioliittokin agendalla.  Mukana tarkoituksellista huumoriakin: "Be still!"

Jokainen tarina liian lyhyt. ([Epä]Onnistuneiden episodielokuvien kirous ja voima.) Tahtoi lisää!

P.S. Elokuvan Suomi-nimi suora käännös, Kauhutarinoita.


Twice-Told Tales (Usa-63)

Kirjailija Nathaniel Hawthornen samannimisen, otsikonmukaisen kirjan pohjalta tehty trilogia, `A trio of terror`

1. Dr. Heidegger`s Experiments.  Kuiva kauhuruuvi kiertyy. Ja jämäkästi kiertyykin. Kaksi vanhaa vanhusta (toinen Vincent Price) ovat drinksuilla toisen kotona myrsky-yönä. Kotimiehen vaimo on kuollut 38 vuotta sitten ja mies on palvonut hänen potrettiaan siitä lähtien. Myrsky avaa pihanperän hautakammion oven, sinetin ja lukot ja ukot huomaavat `ruumiin` olevan samassa kunnossa kuin kuollessaan. Syyksi selviää myrskyn ja kammion kautta virtaava vesi. Äijätkin juovat tuota ihmelinimenttiä ja nuortuvat. Vaimokin herää henkiin kun ihmevettä rokotetaan häneen. (Toinen hemmoista on tohtori.) Mutta menneisyyden salaisuudet, teot ja traumat virtaavat veden lailla nyt myös esiin...
Morbidin murhakauhutarinan muhevaa multaa ja kuivaa kuolemaa. Tanakka tarina ja toteutus. Ruosteinen kauhuruuvi kiristyy kitisten...

2. Rappaccini`s Daughter. Pricen esittämä Professori, nyt enemmän hullu tiedemies (vaimo jätti), on 20 vuotta sulkeutunut taloonsa ja puutarhaansa, seuranaan eksperimenttinsä; polttavaihoinen tyttärensä ja ihmepuutarhansa polttavaoksainen pensaansa. Sitten nuori mies tunkeutuu polttavaan `paratiisiin`...
Harvinaisen hämärän tarinan kompakti paketointi.

3. The House of Seven Gables. Ehkä Hawthornen tunnetuin kauhutarina. Vuoden -40 elokuvasta on nyt tehty lyhyt, valju ja värillinen versio. Vanhemmassa versiossa oli mukana mahtipari Vincent Price ja George Sanders. Sandersin puuttuminen pahasta (näytteli loisteliaasti pahista), eikä Pricen vaihto  pahikseksi paljoa paranna. Lisäksi  sen, nelkytluvun version, veljesviha on pantu pois, talon aarteenetsintä sentään on jätetty tähänkin versioon.

`A Trio of terror`, no kauhukaksikko.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Palm Beach Story - Hullujen paratiisi (Usa-42)


Harvassa elokuvassa jo alkutekstit täristyttävät katsojan täysillä mukaan sen hulluun rytmiin.. Mutta Preston Sturgesin hullu mestariteos Hullujen paratiisi tekee sen.
Elokuvassa haaveillaan, leijaillaan yläilmoissa (mies haaveilee kaupunkien yläpuolelle rakennettavista lentokentistä) ja elokuvan lopussa ollaan screwballkomedioiden kehdossa, junan kyydissä mitä mielettömimpien tapausten ja tyyppien temmellyksessä. Kehto kaahaa, `kaatuu`, keinuu raivokkaalla rytmillä. Ja varsinkin se dialogi. Hullua nerokkuutta. Tanakkaa timanttia.


`Pääjuoni` (voi kuvata myös miehen mielen myllerrystä, ja naisen vastaavaa) on aviokriisin lonkerot eri suuntiin. Niin mielessä kuin konkreettisestikin, pitkin Amerikkaa. (Juna.)


Elokuvan Suomi-nimi hullua, nerokasta oivallista parhautta.


"And they lived happily ever after? Or did they?"

torstai 20. syyskuuta 2018

Unfaithfully Yours (Usa-48)

Käsikirjoittaja-ohjaajamaestron Preston Sturgesin viimeisin elokuvaonnistuminen, komediaonnistuminen on Unfaithfully Yours. Onnistuneen möykkäfarssin, salonkikomedian ja suht timangisen kreisiekstin sekoittava screwballailu.


Rex Harrison on itsekeskeinen, omahyväinen, sovinistinen suuri kapellimestari, joka on suuri myös suustaan, ja tietenkin egostaan. Linda Darnell on hänen, häntä palvova vaimonsa. Elokuva on puoleenväliin asti tanakan tasaisesti avioliiton miesvaltaisen kiemuroiden (oikeastaan kiemurat on vedetty suoraksi viivaksi, niin ennustettavan, ikiaikaisen, tyhjänpäiväisen typerää miehen mölyisä käytös on, Harrison loistoroolissa) ja gagien vuorottelua. Gageista voisi mainita; Kun orkesteri harjoittelee, niin rappusiivooja säikähtää joka kerta kun lautaset ja patarummut pamahtavat. Ja harpunsoittajanaiset lakkaavat kynsiään, kun ei ole heidän soittovuoronsa. Tulipalokohtauksessa on kaikuja ja loimua mykkäelokuvasta, varhaisfarsseista; Tyypit toikkaroivat vesisuihkujen edessä ja sammuttajina ovat vierekkäin paloletkua ja pientä pumpattavaa käsispruuttaa käyttävät hemmot.


Puolenvälin jälkeen elokuva tanakoituu, mutta varsinkin houraantuu entisestään. Kapellimestari saa mielensä kusipäägalleriaan mukaan vielä mustasukkaisuuden; Vimmaisesti konserttiaan johtava mestari syöksyy mielikuvituksessaan fantasioimaan hämäriä mustasukkaisuusmurhahoureitaan. Niihin sisältyy mm  toisen syyksi laitettua partaveitsimurhaa ja venäläistä rulettia.


Jotkut ovat moittineet Harrisonin mölyroolia, mutta hänen mellastamisensa, möykkäämisensä sopii isoego-kapellimestarin frakkiin loistavasti. Kuin frakki hänen päälleen. Vaatteet ovatkin elokuvan yksi pääjutuista. Mestarilla on huoneistonsa täynnä vaatekaappeja, vessoja, vaatekaappeja varsinkin. Mutta näiden kaappien ja huoneiden ovet on naamioitu kirjahyllyiksi!! Ja baarikaapeiksi! Vaatteet on mun taide!


Ei Sturgesin massiivisimpien komedioiden (mm Hullujen paratiisi) tasoa, mutta lähes loistava. Kuten sanottua, Harrison roolissaan loistava, mutta Darnellin roolin olisi voinut kirjoíttaa edes vähän piikikkäämmäksi. Mutta tässä tämän, tällaisen avioliiton, tällaisen miehen, tällaisen tyhjänpalvonnan `haukunta` on siellä pinnan alla. Kätkettyä satiiria.