torstai 31. tammikuuta 2019

Willie Dynamite (USA-74) (K)ankea kokonaisuus

Koko elokuvan, reilun puolitoistatuntisen, mittainen parittajan ja prostitution typerä ylistys. Ainoa hyvä, merkittävä asia pääparittajan, blacksploitaation mittapuullakin mitattuna, järjettömät, järkyttävät, vaihtelevat ja värikkäät asu`kokonaisuudet`. Ne todella leimuavat silmissä. B-luokan blacksploitaatiota, yhteen asiaan keskittyvää tunkkaista seksploitaatiota. Onneksi tosiaan edes nuo asuvalinnat värittävät ankeaa kokonaisuutta. Ja kankeaa kokonaisuutta, näyttelijätyöt hyvinkin kankeita. Mutta voivat hyvinkin olla tarkoituksellisesti karmeita.


Yhden kerran (k)ankeasti katsottava.

maanantai 28. tammikuuta 2019

Kara Murat: Fatih'in Fedaisi (Turkki-72)

Cüneytin ensimmäinen Kara Murat`ointi. Hän saapuu filmiin parinkymmenen minuutin kohdalla kun Sulttaani lähettää hänet Vlad Seivästäjän pakeille. Tässä vaiheesssa Karalla vielä juhla-asu, mutta kun hän hyppää hevosen selkään niin päälle on vaihtunut Murat`in perus-tavaramerkkiasu. valkoinen aukinainen pitkä paita, punainen vyö, mustat housut.
Elokuva erittäinkin, yllättävänkin goreinen (sydän selkäpuolelta, Seivästäjän kidutushallit..), mutta se ei oikein riitä onnistuneeksi, toimivaksi elokuvaksi. Sillä nyt elokuvasta on lähes kaikki kekseliäs, tauoton toimintatolloilu kaivettu, kätketty hiekkaan ja lakaistu maton alle. Miekkataisteluita on, mutta edellisten elokuvien yhtäjaksoinen monipuolinenkin, vaihtelevakin revittely ja rymistely puuttuu. Mutta tää on vasta eka osa sarjasta...

Oivallisen kökköä trashhommaa ovat erittäin epäuskottavat joulupukkipartaiset munkit, sekä heidän uudelleen-uusiksiesittäjänsä.

Kara Murat: Seyh Gaffar'a Kars aka Magic Man (Turkki-Italia-76)

Kara Murat/Cüneyt-George-Yrjö jatkaa taas mättömattoaan ja vaikka nyt vastassa ovat mm kiinalaiset kung fu-`mestarit`, niin sankarimme heittelee heidät(kin) huoneen nurkkiin häpeämään. Muutenkin kyseessä taas tanakan toiminnallinen Kara Murat-Cüneyt Arkin`ailu ihan jonkinlaisella juonella;

Ovatko Valtiaan alaiset täysin hänen lumoissaan, vallassaan `luonnollista tietä` vai onko heidät huumeilla huumattu? Eräskin esittää palvontansa, huumaantumisensa, huumeentumisensa, hulluutensa hyppäämällä linnan parvelta alas halliin kesken juhlallisuuksien.
Eli muinaista huumejärjestöä, kemiallisesti ja aidollakin innolla esiintuotua uskollisuutta, ja kuten kaikissa näissä, valtataisteluita, harmaateräisiä muovimiekkoja, prinsessa-orja-vankityttörakastumisia. Ja noin kymmenen minuutin kuluttua Kara Murat karauttaa hevosellaan (hän on myös raivoisa ratsastaja, tämä näissä filmeissä myös nousee esiin) elokuvaan ja toiminta alkaa, alkakoon! Hän mättää vastustajat kumoon toritappelussa vaikka mitkä lienee munakoisot,  kesäkurpitsat käsissään!!

Mahtavaa mättöä!

P.S: Piero Piccionin musiikki.


sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Kara Murat: Kara Sövalyeye Karsi (Turkki-75)

Cüneyt Arkin (tässä, näissä kansainväliseti George Arkin), Turkin toimintaylpeys esitti muinaista toimintylpeyttä Kara Murat`ia muutamassakin filmissä. Tässä lähdetään ihan ylpeyden lapsuudesta; Paha Bysanttiruhtinas kaappaa pikkuisen Muratin veljen ja he saavat toimintakoulutuksensa eri tahoilla ja tavoilla. Perinteinen alku ja sitä seuraa perinteinen hyvän ja pahan taistelu, tuplaten, kierteellä..

Elokuva on melkein yhtäjaksoista toimintaa ja Arkin esittää perinteiset (ajalle ja alueelle kylläkin vähemmän perinteiset) taistelutekniikkansa; Tavaramerkkinään muinaisten mäkihyppymiesten tyyliset, käsivarret edellä suorana suorittamat pitkät ilmahypyt korkealta kalliolta tai linnan muurilta, tornista, joskus kierteellä, voltilla, joskus ilman. Ja joka kerta kun hän laskeutuu, niin samalla tipahtaa kahden hevosen ratsastajat tai kuolee tai tyrmääntyy iso kasa vastapuolen sotilaita. Kerrankin hän suorittaa peräkkäin kolme `läjähyppyä`, jokaisella hypyllä koko kasa sotilaita kaatuu. Kovinkaan alueelle, ajalle tyypilliset eivät myöskään ole Arkinin jatkuvalla syötöllä suoltamat kung fu-potkut tai wrestler-jalkalukot vastustajien kauloista, niskoista. Ajalleen perinteisemmin hän on myös erittäin tarkka jousiampuja.

Tanakkaa tavaraa.

Night Patrol (USA-84)

Jackie Kongin (Blood Diner) ohjaama Night Patrol on Poliisiopisto ennen Poliisiopistoa, tai juuri samaan aikaan, vielä `kovemmalla` ja huonommalla vitsitykityksellä. Elokuva on rasittavankin pitkään pelkkä vitsipotpuri, vitsejä peräkkäin. Johtuen siitä, että sen ympärille ei ole rakennettu kunnollista juonta, tai toisaalta siitä, että sen sivujuoni (josta `taidokkaasti `muodostuu elokuvan mittaan pääjuoni), jatkuvat paperipussipäämiehen (`The Unknown Comedian`) stand up-keikat vievätkin tarinaa eteenpäin.

Kökkö poliisi-päiväpartio (kaksi kökköä miestä) muutetaan yöpartioksi. Samaan aikaan kaupunkia koettelee suosittu paperipussipäämiehen stand-up-show`t sekä paperipussipäämiehen tekemät ryöstöt...

Elokuva " juhlii" jatkuvilla. jatkuvilla seksivitseillä (kadun cockfightissä miehet lyövät alushousujaan yhteen, lesbobaarissa pelataan biljardia "without balls", poliisipäällikkö on sanonut, että hän "Wants to drive all prostitutes out of town." -Kohta hänet nähdään ajamassa auto täynnä `ilonaisia`), muilla pökkelyyksillä (kun poliisi on ajanut mopollaan kaahaajan kiinni, pollari huutokysyy "Are you crazy?", selviää että kuskilla on pakkopaita päällä; poliisi lyö puhelimella naulaa seinään)  sekä sillä, oikeastaan onnistuneella pää-sivujuonella, tai juonilla; Kuka onkaan pussipää? Sillä heitä on monta. Mutta kuka onkaan se varsinainen? Ihan toimiva sunnuntaiaamun aivoton "mysteeri".

Linda Blair hukkaroolissa.

lauantai 26. tammikuuta 2019

What About Me (USA-92)

Rachel Amodeon ja pääosittama `ilman vakinaista asuntoa` `ilman minkäänlaista asuntoa`- punkdraama on jimjarmuschiaaninen mustavalkokuvaus katujen ja puistojen, hotellien ja jonkinlaisten asuntojenkin miehistä ja naisista. Heitä esittävät mm Dee Dee Ramone, Nick Zedd, Gregory Corso, Richard Hell.

Hyvää settiä, jonka julmuutta, juurettomuutta ekstratanakasti junttaa New Yorkin katukuvaan Johnny Thundersin räämäkät akustiset kitaroinnit. Elokuva loppuu julmanupeasti Thundersin kertakaikkisen upeaan kappaleeseen `You can`t put your arm around memory`.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

TerrorVision (USA-86)

`Do it yourself`-lautasantennin asennus, korjaus ja salamanisku siihen aiheuttavat muovijäykän, kökkökäärmeisen `Medusa(hius)naisen painajaismaisen kauhuelokuvashown` katsojakunnassa (eräs erittäin eksentrinen perhe, suku) kauhua kun hirviö hyökkää tv-ruudusta talon asujaimiston kimppuun.

Band-dynastian (Albert ja Charles Band) loistavasti läträävä kökkökauhistelu, jonka parasta antia ovat värivaloiset limamössöefektit, talon art deco-kinky-sm-old roman-trashsisustus ja sen asukkien kökkö-överiset asu"kokonaisuudet"; `Punkkarittarella` on korkeankökkö, kökönkorkea sieltä täältä värjätty mehiläispesä`kampaus` ja komedia`ikonin`, sotahullu-survivalisti isoisän muovisten lelulentokoneiden upseerinlakkiin ja takkiin liimalla kiinnitys on halpaa ja hyvää höperyyttä, jämäkkyyttä, typeryyttä.

Perheen isä ja äiti (Gerrit Graham ja itse Mary Woronov), parinvaihto`pervertikot` 1)  palaavat bileillan jälkeen toisen pariskunnan kanssa bileyötä viettämään, ja limamössökauhuilu saa lisää limaa ja uusia uhreja.

Hirviö on höpö, söpö. Meininki myös niljaa, paksua, höpöä ja söpöä mössäystä. Bandien parhaimpia, jopa paras. Pidin paksusti. Tv-kauhun limaisempaa laitaa. Pösilöä parhautta.

"People of Earth! Destroy your satellite receivers!"

1) Puhutaan myös elokuva-aiheesta `Intergalactic swingers`.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Romanssi (Suomi-2014)

"Unohda koko juttu." "No, niinhän mä olen kyllä tehnytkin."

Mies tapaa Naisen (Elina Reinikka) kymmenen vuoden jälkeen, mutta nainen ei miestä muista. Tästä alkaa mielenkiintoinen matka muistoihin, arveluihin, mietelmiin; Olitko sinä se Mies? Vai se Mies? Vai se? (Miehiä elokuvassa esittää sama mies [Juha Lagstöm]). Anssi Mänttäri tekee taas (ja varsinkin näyttelijät) aitoa, uskottavaa elokuvaa, draamaa, elämää. Tällä kertaa vielä vähän ei-arkimaisella twistillä (ja kuitenkin niin tavallisella), ja porukka selviää `haasteesta` mainiosti. Totuuden tuntua. Outojen voimien vientiä. "Paluu" arkeen. (Lainausmerkit siksi, koska siellähän, arjessa tässä ollaan koko ajan oltu. [Arki voi olla kodin ja työn lisäksi kapakkaa, kuljeskelua, ystäviä. Rakkautta.] Muu on pintaa, välillä johdatusta, harhaakin.)

Mänttärimäisesti ollaan taas paljon baarissa (nyt erikoisen aidon tuntuisesti) ja se on paikkana keskeinen ja tärkeä, mutta tarinan, tarinoiden tärkein `paikka` ovat muistot. Tätä tämä kuvaa.

Sattumalta. Tai tarkoituksella. Näin tässä elokuvassa sanotaan. Ja toimitaan. Näistä kahdestahan se elämäkin, elämätkin muodostuvat.

"Mitä sä etsit? Tai mitä sä piilotat?"

Outi Heiskanen mainiossa äiti-roolissa. (Mies asuu äitinsä kanssa, kun äiti yhyttää poikansa aamulla istumassa kalsarillisillaan kahvilla keittiössä uuden naisen kanssa: "Laittaisit nyt edes housut jalkaan kun on vieraita. Vaihdatko sä edes alushousuja joka päivä?")


Vampires Anonymous (USA-2003)

Onpa mehukas, verevä aihe ja idea! Mutta kuivakka toteutus. Vampyyrien AA-ryhmä, tästä olisi voinut kehittää vaikka mitä, mutta sitä itse ideaa ei käytetä paljoakaan, vaan mukaan on tungettu mm pikkupaikkakunnan pahisjengiä, orastavaa rakkautta ja lampaita...

Tyttöystävänsä `tuhonnut` (tässä eivät muuten purtut nouse juurikaan vampiroimaan) nuori mies soittaa Vampires Anonymous`in palvelevaan numeroon ja kohta firman (tässä se esitetään voittoa hamuavana, ja kai  tuottavana yrityksenäkin) auto kaahaa paikalle, vaikka mies ei puhelimessa edes kerro mistä soittaa. (Vampyyrien vaisto kai? Tai piruilu? Unohdus?) Ja kohta ollaankin kokouksessa, ja kohta mies onkin vampirisminvieroituskurssilla (vai päinvastoin?) Amerikan lammasseudulla. Lammasveri on tunkkaista ja hampaat kaipaavat kohta muutakin. Mutta esiin nousee tappelu mainittujen paikallispahisten kanssa, ja heidän tappamisensa. (Tämä siis leffan aika alussa, eikä näitä tapettuja tyyppejä kaivata paikkakunnalla kukaan ja ollenkaan, sitten heidät vain leffan loppupuolella löydetään.) Elokuvassa on monia tällaisia `unohduksia` (esim vampyyri voi ajaa päivänvalossa pitkiä matkoja skootterilla, mutta kun hän nousee pyörän kyydistä kävelemään, tarvitsee hän sateen, tai tässä tapauksessa siis aurinkovarjon). Nämä ovat tahallisia silmäniskuja (en oikein tiedä kenelle ja miksi), mutta todella tylsiä, huumorittomia, laahaavia sellaisia, mutta kaikkein tylsintä tosiaan on itse vampyyrihuumoritoiminnan vähäisyys. Vaikka en ole mikään kauhukomedioiden ystävä, niin tässä tapauksessa tämä alkuidea oli niin herkullinen, niin olisin paljon mieluummin katsonut aiheeseen liittyvän vampyyrivitsiluettelon  kuin tämmöisen joka suuntaan karkaavan minkä lie.
No, Michael Madsen parrakkaana mafia ("Don`t say the M-word!") ja vampyyripomona on aika hauska, mutta Michelle Stafford vampyyrintappajattarena hukassa.

"We`ve got a bloody drinking problem!" on upea slogan, mutta antaa väärää osvittaa, sillä elokuva vie liiaksi sivuun sen sanomasta.

P.S. Outo, mutta ei onnistunut veto elokuvassa on `mod`isimin tuominen esiin.Ysäri-  Kakstuhattalukulainen pääjehu ajan hiusmallilla  ei näytä eikä vaikuta yhtään modilta (aurinkolasit eivät oikein riitä), vaikka hän ajaakin överipeilimääräisellä skootterilla ja vaikka hänen kaapistaan löytyy Who`n RAF-logoympyrä. Eikä elokuvassa usein soinut löysä-ska oikein toiminut.


perjantai 11. tammikuuta 2019

The Saga of Anatahan (Japani-53)

Jos oli edellisessä elokuvassa kevytoutoilua, niin tässä seuraavassa ei ole kyllä kevyttä, keveyttä, kepeyttä ensinkään ja sitä outoa, outouttakin vain siinä mielessä että tämä mestariohjaaja Josef von Sternbergin paras elokuva on oudosti jäänyt mestariohjaajan tuntemattomimmaksi.

Monista teoksista sanotaan, usein kliseisestikin, että `Tässä ihmisyys riisutaan.` `Ei tarvitse kuin vähän pintaa raaputtaa, niin ihmisen eläimellisyys tulee esiin`.

Tästä von Sternbergin elokuvasta ovat kliseet kaukana;
Tositapahtumiin perustuvassa tarinassa japanilaisen laivan miehistöä haaksirikkoutuu sodan aikana kaukaiselle saarelle, jolla on jo ennestään kaksi asujaa, mies ja nuori nainen. Tämä aiheuttaa heti ja vuosien aikana (viimeiset saarelta selvinneet palaavat mantereelle seitsemän vuoden kuluttua) mainittua, mutta nyt todelta näyttävää muuttumista; "Ihmismäisyys voi kadota sekunneissa", "Sotilaan arvovalta voi kadota, samoin sekunneissa." (Viimeksimainittu voi myös palata hetkiseksi kummallisten käänteiden takia. Sillä miehet eivät usko radiosta kuuluvaan rauhanjulistukseen, pitävät sitä vihollisen puheena ja propagandana, ja ovat vielä sodassa ja sotilainakin vielä monta vuotta sodan loppumisen jälkeen.) Kaikki tämä vaikuttaa kaikkiin saarella olijoihin. Vihollisia, eikä muitakaan saarella käy eikä näy, ajantaju kaikkoaa, tai oikeastaan ajasta välittäminen, ja Keiko, nainen pyörittää miesten mielet murhiin asti. Lähes puolet eivät selviydy saarelta.

Kaikkien elokuvaamatööri(mutta ei teatteri)näytteleminen loistavaa, koko elokuvan kestävä von Sternbergin kertojaääni (hän päällepuhuu myös muutamat valikoidut dialogit, muuten japaninkieltä ei ole käännetty) aluksi rasittaa, mutta kohta siihen suhtautuu kuin yhtenä päähenkilöistä. Kuten hän onkin, mutta kuka, se ei selviä. Vai onko hän kukaan heistä? Jos mahdollista, tämä probleema vielä parantaa elokuvaa piirun paremmaksi; Oikeastaan kaikki henkilöt ovat kahden puolen ihmisiä heti saarelle saavuttuaan; Sodan ja `sodattoman` saaren, puoliksi elämän ja puoliksi kuoleman merkitsemiä. Keikokin, hän varsinkin, on verevä, tässä ja nyt, mutta myös mystinen, myyttinenkin? Myyttisyyttä ja mystisyyttä koko elokuvaan tuo upealla tavalla Stenbergin rakennuttamat aidon puristavat viidakkometsät ja maisemat.

Mestarin mestariteos.

Mister Lonely (2007)


Michael Jackson-lookalike-esiintyjä (Diego Luna) törmää ja tutustuu Marilyn Monroe-vastaavaan (Samantha Morton) ja kohta he veneilevätkin lookalike-esiintyjien paikkaan; Löytyy `Marilynin` mies(!), Charlie Chaplin (Denis Lavant), Paavi(! James Fox), Abraham Lincoln (! Richard Strange), Kuningatar (Anita Pallenberg!), James Dean (Joseph Morgan), Sammy Davis Jr (Jason Pennycooke), Madonna (Melita Morgan), Punahilkka (Rachel Korine)...

Elokuva on mielenkiintoista haahuilua mainitussa paikassa. Mutta sen mielenkiintoisen tässä tekee lähinnä tuo leffan idea, he vain haahuilevat. Pitemmällekin ideaa olisi voinut kehittää, mutta tykkäsin yllättävän paljon näinkin.
Toisella tavalla outoon suuntaan elokuvaa vie Werner Herzogin johtamat nunnat, jotka hyppäävät lentokoneesta ilman laskuvarjoa leijumaan.

Ohjaaja Harmony Korinen tuotannossa kevyttä keskiverto-outoilua, mutta sopi hyvin katsottavaksi tilanteeseen jolloin mitään todella outoa ei olisikaan halunnut, jaksanut katsoa. Mukava puolioutoilu viikonlopun alkuun.

Mutta kuka onkaan se Mister Lonely? Katsoja? Bobby Vintonin kappale Mr Lonely alkuelokuvan päällä vie katsojan hyvin tähän `maailmaan`.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Besökarna - Visitors (Ruotsi-88)


Ruotsalaisen dvd:n takakansi on vuorattu erilaisilla kehuvilla lehtileikkeillä tästä kauhutrilleristä (ei laahaavuudessaan, tylsyydessään kumpaakaan), jossa perhe perinteisesti muuttaa taloon, joka osoittautuu kauhutaloksi.
Tai siis osoittautuu tosiaan sellaiseksi pitkän jaarittelun, laahaamisen ja (näiden) toistamisen  kautta. Minusta kauhua, ei edes kauhun kehittelyä ole erittäin perusteellisesti esitetty ja erittäin, erittäin perinteinen putkien paukuttelu-lattian narina, eikä moneen, moneen kertaan käytetty ja näytetty tärinäkameran zoomailu lukossa olevaan ja kiinni pysyvään vintinoveen.

                 Tapahtumaton alku, tapahtumaköyhä loppu


Sanotaan, että  `Kovinta kauhua on se mitä me emme näe`. Totta, mutta jos tällainen `painajaiskauhu` yhdistetään (eiku se betonoidaan sillä, niinkuin tässä tehdään), laahaavuuteen ja tylsyyteen, niin se ei kyllä oikein skulaa. Tylsä ja laahaava painajainen, ei se, sellainen ainakaan kauhua ole. Jos ei sitten kauhuksi lasketa tylsistymistä. Lopussa on yksi kekseliäs ja toimiva kauhukohtaus, muuten elokuva ei johda mihinkään  Minusta kiltti ja kliseisimmistä kliseisin lopetus ilman minkäänsuuntaista käännettä, yllätystä = `ei johda mihinkään`. Latistava lopetus. Masentava elokuva.


-Kliseisyydessään arvattava ja rasittava, mutta en arvannut että loppu on noin lattea. No, siinä mielessä, negatiivisessa, yllättävä lopetus. Pääsi yllättämään vanhan kauhu -ja roskajäärän.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Fall Guy (USA-47)

Vaikka tämä noirailu perustuu Cornell Woolrichin (mm Takaikkuna) teokseen ja vaikka elokuvassa vilahteleekin pari kertaa noirien takakujien taavia loistavasti esittävä Elisha Cook Jr, on tämä teos `genressään`(`Minä en ole murhaaja`-noirailu) laahaavaa ja tavanomaista tavaraa; Oikean murhaajan arvaa heti, mihinkään asiaan ei keskitytä juurikaan, vaan `paahdetaan` eteenpäin, silti juonenkulku on tylsää.

Huumeisiinkin sekaantunut mies (Leo Penn, Sean ja Chris Pennin isä) ei muista poliisien vartioimassa sairaalasängyssä edellisestä illasta kuin jonkun baarin, jonkun miehen, jotkut bileet, jonkun huoneen, jonka komerossa joku murhattu nainen. Ja mies yksin huoneessa...
Hänet pidätetään huumepäissään (Woolrichin teoksen nimi "Cocaine") ja muutenkin yön tapahtumista sekaisin, viedään sairaalaan, josta hän tietenkin karkaa vain kävelemällä huoneen takaovesta ulos?!... Tästä seuraa lyhyitä, tylsiä vilahduksia erinäisissä paikoissa ja "mysteerin" selviäminen.

Dvd.n takakannessa kuva jostain wrestler-matsista tai vastaavasta painitouhusta, mutta en löytänyt tällaista kohtaa elokuvasta. Harmi, sillä se oli yksityiskohta joka kiinnitti huomioni ja sai minut hankkimaan tämän, vaikkakin skenaario vaikutti jo ennen ostamista ja katsomista kuluneelle. Ja sitähän se olikin. Enemmän kuin aavistin.

They Came from Beyond Space (Englanti-67)

Meteorimuodostelma(!) tömähtää maahan Cornwallissa. Tutkimusporukka lähtee paikalle, mutta ilman pomoaan, koska hänellä on auto-onnettomuuden takia metallilevy päässä eikä hän `tohtorin määräyksestä` pääse reissulle. Siis ei ainakaan heti, eikä `luvallisesti`. Si(e)llä Cornwallissa avaruudellinen kivikasa, kivimuodostelma ottaa tutkimusporukan valtaansa. Ja muitakin, sillä mm paikallinen pankkipomo kivetetään, säteillytetään samaan porukkaan ja antamaan heille miljoonan punnan laina!! No, nämä kummallisuudet tulevat tietenkin tutkimuksesta syrjäytetyn pomonkin tietoon ja hän lähtee ilman tohtorin määräystä mestoille...
Huomatakseen, että kaikki (mukaanlukien pomoksi nimetyn, hänen naisystävänsä), ovat muuttuneet jäisiksi, kivisiksi, tottelevaisiksi zombisuorittajaksi. Eikä pomo pääse perille, siitä pitävät aseistuneet sotilaat, vartijat huolen. No, jos ei luvalla, niin sitten ilman... Kikkailulla, oveluudella, väkisin...

Sitten aluetta alkaa vaivaamaan kosketuksesta tarttuva ihon veripistevitsaus, mutta jostain kumman syystä se ei tartu `ex`-pomoon. Olisiko syynä päässä oleva laatta? Estääkö se muutkin avaruusilkiöiden säteet sun suunitelmat. Let`s see: Niinpä tosiaan seuraammekin laattapäätä lainehilla, avaruussädesellaisilla...

Elokuvan alku toimivaa, keskiväli jännityksen kehittymistä eli junnaavaa jäykistelyä ja leffan loppu toimivaa roskailua. Ihan toimiva trio. Erittäin, yllättävän hyvin sisään sujahtavaa on elokuvan agentti- jännärijazzinen musiikki, tollontehokas ilmestys on keskelle maalaistalon olohuonetta, nojatuolien, sohvien, takan ja kristallikruunun  keskelle rakennettu, ampiaisvärinen scifihissi (sillähän vois kuljetta vaikka teetä), julmannäppärä idea on pitää ihmiset pakastettuina ja osan, osittain elmukelmuun pakattuina aluksessa kohti kuuta ja lopussa roskakorin `koko` sisältö levitetään kentälle; Hopeinen säteilynestokypärä on tehty salaatinhuljutussiivilästä, suojalasit hitsaamalla, naputtamalla, ruuvaamalla pari juomalasia, linssiputkipyörylää pellinpalaseen ja pistoolit tehty tuunaamalla poran, sahan käsipidike kiinni taskulamppuun ja taas siihen linssiputkeen. ZOOM! Avaruusraketit kuuhun eivät yllättäen kuitenkaan aivan leluosastoa. ZOOM! ZOOM! Sillä aivan lopussa päästäänkin Kuuhun tapaamaan Kuun Mestaria (Michael Gough!) Si(e)llä on hienot salit, harmaat hiukset ja värikkäät viitat. Avaruusaateliset. Avaruuseliitti. (Orjat-vartijat wrestler-asuissa.) Mutta onko aateliston apua-anova rauhanpuhe valetta? On! Kuinka tästä selvitään?... Sen sanon, että lopun lyhyt jazzinen joukkotappelu on älytön.

Pitkähköjä pätkiä on elokuvassa tylsää mutta elokuvan loppupuoli, värikuvaus ja vähän liian myöhäiset, liian vähäiset älyttömyydet pelastavat paljon.  Tai, no, jonkin verran. Paremman puoleisesti.

"Enjoy your remarkable privilege, free trip to the Moon!"


lauantai 5. tammikuuta 2019

Bloody New Year (Englanti-87)

Brittikauhuohjaaja Norman J Warren teki aikoinaan muutaman toimivan kauhu-scifioudokin (varsinkin Prey, mutta The Terror ja Satan`s Slave`kin menivät).

Tässä lauma iänikuisia nuoria aikuisia tekee purjeveneellä haaksirikon ja joutuvat saarelle jonka tyhjä hotelli on juuttunut viettämään ikuista joulua ja uutta vuotta. Tyhjä täyttyy lisää kun näkyville tulee ulvovaa tuulta luodinreiästä läpipäästävää zombia ja muuta mellastajaa.

Elokuvan tehokeino (toimiva) ovat äänet; Taivaalta kuuluu syöksyvän lentokoneen ujellus, mutta mitään konetta ei näy-mutta räjähdys näkyy. Pelloilla, metsissä kaikuu (päällenaurajien kuoron tyylinen) laskeva ja nouseva nauru`sinfonia` ja juomalasien kilinä, mutta ketään ei näy.. Joulu ja uudenvuodenmusat soivat, mutta tämä ei ole joulukauhistelu...

Elokuva on vähän luettelomainen (pöydänreiästä nouseva ja siihen laskeutuva nauhahirviö, [räjähtävä] lentäjäzombi, hotellin elokuvateatterin elokuvasta ilmestyvä sheikkizombi...), mutta mikä kauhuelokuva ei olisi. Pikkuisen goreinen (portaikon elävän puunupin puristava voima sekä [zombiin kohdistuva] kirves ja kuivakka käsigore [käsi liittyy myöhemmin itsestään liikkuen takaisin zombiin], off-screenistä hissigorea).

Vaikka elokuvassa mm kupliva, kupruileva, venyväseinäinen, sisäänsä ihmisiä syövä hissikoppi ja kauhukomediakeittiön roistoryökälettä röyhtäilevä, sulatteleva suurtalous-puolijoukkuekattila, niin olisin toivonut vieläkin enemmän hullumeininkiä, varsinkin elokuvan alkuun. Mutta kyllä tämän näinkin nauttii. Semmoinen seiska.

-Norman J Warrenmainen sumun,  tulen, tuulen, vilkkuvien värivalojen ja älyttömyyksien gorekooste. Nyt kiltimmällä gorella kuin aikaisemmin, ennen. Edellisissä elokuvissaan.

torstai 3. tammikuuta 2019

Song of Paris (Englanti-52)


Dennis Price esittää smoothin mainiosti vatsapillerifirman pomoa, Matthewia (`oikea` pomo julkisuutta ja julkkiksia hamuava äiti) joka pillerinmyyntimatkalla Pariisissa, sissi-stuntkuvauksissa-publicity stunt-kuvauksissa tutustuu laulajatar Clementineen (Anne Vernon)  ja he ihastuvat toisiinsa.
Musiikkihommien tyrehdyttyä Clementine lentää Lontooseen ja Matthewin on äidilleen esitettävä että nainen on vanhaa eurooppalaista mahtisukua. Tästä seuraa (melkein) melkoista mahtikomediaa jota jytyyttää vielä Mischa Auerin mahtavasti esittämä eliittipummi. Hän on myös Clementinen perässä. Miesten onkin suoritettava kaksintaistelu, miekoin. (Tähän liittyen, mukana mainio painajais- haaveuni miekkailusta giljotiinin ympärillä ja lännenelokuvamaisesta aavikkoammuskelusta.) Lisäksi mukana jutustelua Rin Tin Tin`istä(!), hauskoja ja näppäriä taulu ja valokuvaviittauksia sekä Afrikkalainen kirous!

Price ja Vernon mainio pari, John Guillerminin ohjaus sulavaa, vauhti on väkevää. Kuin screwballi englantilaisittain; Amerikkalaisen vauhtikomedian ja itselleen-toisilleen naureskelevan brittiläis-ranskalaisen nuljuavan jäykistelyn (no, Price on aina smooth) soppa.

Anton Diffring vilahtaa Renoir(!)-nimisenä hahmona.

American Madness (USA-32) - Suuri pankkirosvous

En ole mikään Frank Capra-fani, eikä tämäkään kunnon mies ja kunnon kansa vastaan iljettävät, ilkeät välistäryöstäjät-elokuva mitään valtavia riemunkiljahduksia meikäläisessä herätä eikä nostata, mutta ei ole läheskään `genren` pahimpiakaan.


Kansallisen puhtoisen pankkiirin (Walter Huston) työtoveri (Pat O`Brien) joutuu syyttömänä syytteeseen isosta pankkikavalluksesta. Ja tietenkin `koko kansa` tästä kärsii ja `hyvä kansa` näyttääkin voimansa. Varsinkin Huston, mutta myös O`Brien loistavia rooleissaan, mutta `Caprailu`- `Hyvä Kansa`-ylistys liiallista. Jopa niin (tarkoituksettoman) liiallista, että se saa joukkohysteriamaisia piirteitä kohtauksissa mihin sitä ei ole luultavastikaan tarkoitettu. Capra kuitenkin kyllä
(o)saa hysterian mekanismit näyttämään suht aidoilta.


Elokuvan alkuperäinen Amerikka-nimi monipuolinen, monikerroksinen, monimutkainenkin toisaalta (aiheuttaa monensuuntaisia ajatuskulkuja), jämäkkä ja hämärtävä. Yhtä aikaa yksi ja monipuolinen, moni ja yksipuolinen.
Elokuvan nimi monitahoisempi kuin itse elokuva.

An American Tragedy - Amerikkalainen murhetarina (USA-32)

Nuori mies, hotellin `bellboy` (Phillips Holmes1) on mukana juoppokuskin kyydissä, ja he ajavat pikkutytön päälle. Hyvästeltyään uskovaiset vanhempansa mies pakenee. Ja pakeneekin ympäri Amerikkaa; Kuljeskellen, jatkaakseen `bellboyn` hommia,  lopulta hän pääsee pikkupomoksi (työnsä lähinnä kiertää työpöytiä kädet selän takana tarkistaen työn tekemistä ja tuloksia) jossain ihmeen kummallisessa (leikkaa ja liimaa kangasta?, paperia?) `leimaustehtaassa`.
Kuljeskelu kuvaa hyvin miehen elämää. Hän on kuin veltto, vettynyt lastu laineilla joka on `otan vastaan mitä tulee, ja jos en pidä pakenen`-tyyppinen tallaaja. (Yhtenä syynä ilmeisesti vanhempiensa laajasylinen [johon poika ei mahdu, johon pientä poikaa ei ehditä, muisteta ottaa] elämän murjomien miesten ja naisten majoittaminen.
Varsinainen pakeneminen pojalla alkaa kun hän ei saamattomassa paniikissaan pelasta alaistaan, työläisnais-tyttöystäväänsä (Sylvia Sidney) hukkumasta. Hän on aikaisemmin rakastunut varakkaan perheen biletyttöön (ja yleensä varallisuuteen), ja tyttö tähän, ja tämä entisestään lisää pakomatka-golgatan laajuutta ja syvyyttä. Rakkauden ja varakkuuden hamuamisessakin mies kulkee kuin haamu, aave ja antaa tuulen kuljettaa. Holmes on loistava roolissaan. Samoin Sidney.


Yllättävän synkkä tarina ajalleen. No, ohjaajana Josef von Stenberg. Tätä seuraa mielenkiinnolla. Tosin lopun oikeuskohtaus Jenkkityyliin taas liian pitä, mutta harvoin näkee noin hikisen raivokasta syyttäjää ja puolustusasianajajaa. Uskonnollisuuden (isä ja äiti) tuominen esiin ja varsinkin loppuun mielestäni pikkuisen laiska ratkaisu. Mutta synkkä elokuva, tarina on tosiaan ajalleen erikoinen, mielenkiintoisella tavalla.


1) Tästä elokuvasta hämmästyttävän paljon etiäisiä Holmesin omaan elämään; Autokolari, josta hän selviytyi, mutta joutui maksumieheksi, suhde skandaalilaulajattareen Libby Holmaniin..

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Man Who Changed His Mind (Englanti-36)

Näppärällä nimellä, näyttelijyydellä ja juonella `valeltu` filmi on Boris Karloffin parhaita. Ja muutkin näyttelijät edukseen, välillä jopa Karloffin saavuttaen, jopa ohittaen. (Elokuvan muita nimiä: Man Who Lived Again, The Brain Snatcher, Dr Maniac).


Jatkuvasti tupakkaa huulessaan tai kädessään käryttelevä hullu tiedemies (Karloff) saa innokkaan apurittaren (Anna Lee), joka ei hänen hulluuttaan vielä tiedä. Mutta tulee pian (elokuva kestää vain noin tunnin) tämän tietämään; Mies on kehittänyt systeemin, jolla voi siirtää toisen elollisen mielen toiseen elolliseen. Aluksi kokeillaan ja `onnistutaan` apinoilla; Kiltistä esiintyjäapinasta tulee raivopää ja raivopääapinasta kiltti. Sitten hemmo suunnittelee ja toteuttaakin saman ihmisille; Hän vaihtaa kyynisen pyörätuolivanhuksen ja Karloffin hahmolle tuskaisan esitelmätilaisuuden järjestäneen lehtimogulin (tiedemies toimii mogulin tiloissa) mielet (ja iät!?) päittäin. Ja seuraavaksi (elikkä lopuksi) hän vaihtaa apurittaren miehen (John Loder) mielet keskenään.


Oivallisesti rullaava hullu tiedemiesmäily, jonka käänteet ja vauhti saavat pysymään penkissä ja toivomaan lisää. Ja toisaalta nauttimaan tunnista jossa ei ole mitään turhaa.

Guru, The Mad Monk (USA-70)


Andy Milliganin wanhaan aikaan, wuosisatojen taakse (tietenkin!), 1400-luwulle sijouttuwa wankilawampyrointi omaa edes jonkinlaisen juonen, mutta karmean toteutuksen, waikkakin halpa ja kiirekuwausten takia paljon nopeasti hörähdettäwiä tahattomuuksia mukana onkin; Waatteet ovat wanhahkoja, teatteriwarastosta, mutta meikit nykyaikaa, samoin erilaiset työkalut, nykyaikaa. Entäpäs taustalla nojaileva moottoripolkupyörä, Nykyaikaa! Voi Andy, Voi Andy, Voi Andy!!!... :-)


Gummallisesti, kummallisesti nimetty munkki Guru joka `kirkkoilee` vankilasaarella. Vankilan ruumiita lähetetään mm Päänunnalle, joka on vampyyri (taas vampyyri!!!)!! Ja tietenkin paikassa pitää olla myös kyttyräselkä kulkemassa. Tottakai, genreen kuuluu.
Kovaa tarinaa, mutta se Toteutus, Toteutus, ja vielä kerran Toteutus!!!... Se on avutonta, onnetonta, surkeaa… Siis suttukuvaus, näytteleminen varsinkin, dialogikin, no joo...


Ei jaksa enää näitä...

tiistai 1. tammikuuta 2019

The Rats Are Coming! The Werewolves Are Here! (USA-72)

Taas tätä Milliganin `kulta-aikaa`! Täyttä Milligania, Täyttä Milliganismia! Sekä hyvässä, että paljon pahassa. Elokuvan nimi on yhtä aikaa ja/tai eri katselukerroilla kökkö tai `oivallinen`.

Jostain syystä nää epämääräisehköihin menneisyyksiin sijoittuvat Milliganit eivät oikein minuun pure. The Body Beneath on pikkuinen poikkeus.

Milligan-säästöllä tässä on kaksi elokuvaa yhdessä (rotta sekä ihmissusikauhu), mutta `toisenlaisella, toisensuuntaisella säästöllä` tästä olisi saanut kaksi elokuvaa. Mutta hyvä että tehtiin ja tuli vain yksi, kärsimistä on jo tässäkin:

Kartanossa (taas tanan kartano!!!) elelee ihmissusiperhe, ihmissusisuku. Ja genreen tyypillisesti siitä, sen kirouksesta halutaan myös pois. Häkillinen raivorottia(!) ostetaan asesepältä(!), no ostetaan häneltä asekin! Tässä ja tästä saadaan tämä huikea elokuvan tuplanimi. Seppää esittää muuten Maestro Milligan itse! (Hän ei olekaan elokuvissaan näyttelijänä kuin tässä ja Legacy of Blood`issa postimiehenä, joten ihan niin valtavan monipuolinen, aava ja aukoton, armoton auteuri ei hänkään sentään ole.)

Näissä Milliganin menneisyyslöinneissä draama pukkaa aina paljon, liikaa ja liian pitkään pintaan pikkugoreilulla pilkottuna, eikä tämäkään tee poikkeusta.

Mieleenjäävä nimi, ei kovinkaan (onnistuneista asioista, vaan perus-Milligantylsyydestä) mieleenjäävä elokuva.


Carnage - Kauhutalo (USA-84)

Monstrosity (-87), kamala Golem`komediaversio` aloitti Andy Milliganin `komedia`kauden; kolme elokuvaa, tosin keskimmäinen The Weirdo, oli paluuta vanhaan, viimeinen (myös muutenkin Milliganin viimeinen ohjaus) Surgikill (-89) oli taas surgu`komediaa`.

Viimeinen varsinainen `perinteinen` (no, on tää aika perinteinen, siksi varmaan se Suomi-vhs:kin) kauhuelokuva on vuoden-84 Carnage. Ja kerrankin Milliganilta `nykyaikaan`sijoittuva elokuva! Ja kerrankin Milliganin leffassa siedettävää näyttelemistä!

Elokuvan alussa häämarssi soi kartanossa (taas kartano! no kartanothan ovat kauhun kehtoja) äänilevyltä ja hääasuissa oleva pelokas pari kysyy toisiltaan vihkivalat, suostuvat ja tappavat toisensa..
Kymmenen vuoden päästä uusi hääpari saapuu ostamaansa taloon...

Alku on `kaikki on ihanasti rempallaan`- tyylistä tolloilua; Nainen ottaa teekupit kaapista, pyyhkäisee niitä vähän hameen leninginreunaan (naisella muuten sama asu koko ajan päällä, niin häämekkona kuin esim puutarhahommissa [viimenainitussa tosin hanskat kädessä]. tää on säästöä sanon minä!) ja kohta on maistuva(?) tee valmista. Maistuvuudesta emme pääse tietoon, koska sitten levysoitin alkaa soittamaan itsekseen häämarssia (myöhemmin levy lentää itse soittimeen, nerokasta!), ja kun pariskunta palaa takaisin, on joku siirtänyt kupit tiskialtaaseen. (Ystävällinen, huolehtiva, auttavainen aave kenties? Vai huumorihaamu?-> Vai viekö vhs:n kannen teksti heitä, meitä mihinkään: "Aluksi tapahtumat ovat mystisiä ja miltei hauskoja..") Tämän jälkeen siirrytään miltei kauhuun; Yöllä, pariskunnan nukkuessa vaahtokylpypohjaisen ammeen viemäriaukko (sieltäkö se tuli?) korahtaa ja kohta joku näkymätön laittaa kaasu-uunin päälle ja luukun auki ja ikkunat kiinni... Sitten tullaan aamuun, ja kaasukorjaaja ja pariskunta pohtivat kaasumysteeriä... Lisäksi näytetään pitkään kukkaruukun huojumista, ennenkuin se mätkähtää maahan. Vaikka en olekaan kauhutaloelokuvien ystävä, niin tällainen eräänlaisen `kliimaksin` ja antikliimaksin jatkuva veltto vuorottelu avaa meikäläisessä aikaisemmin piilossa pysyneitä roskaluukkuja ja roskareittejä. Pirun, Riivatun Milligan! :-) Tällainen mitätömyyksien maratoni hieroo roskasynapsejani. Taiturin työtä.

Elokuvan ensimmäinen reilu puoli tuntia on tätä toisaalta ihanan ideaköyhää, toisaalta mehukkaan mitätöntä `mellastusta`, ja mietinkin, että mähän olen nähnyt tään ennenkin, eikä siitä olleet kovin mehukkaat muistot. No, tämän puolituntisen jälkeen elokuva perinteistyy, tavallistuu ja tylsistyy kökkökauhuiluksi, ja jotenkin ymmärrän ex-reaktioni. Mutta toisaalta taas en. Esim kaula-kurkku-
kauhukohtauksessa gorevoimaa. Ja`vatsasta tulee narua, juuria-oksia(?) ja spagettia-kohtauksessa vilahtaa sitä kadonnutta roskavoimaa. Ja kirveen dekapitaatiopukkauskin löytyy. Ja muutenkin työkalut lentelevät ilmassa, mm papinkin päähän, ja, niin vaikkakin elokuvan viimeisen tunnin henkilöiden lisääminen (ja juhlat kauhutalossa) lisää myöskin tylsyyttä (siis nyt aikuisen oikeasti tylsää ja tylsyyttä, ilman campia ja roskaa), niin kyllä pidän tästä nyt paljon enemmän kuin muistelin aikaisemmalla kerralla pitäväni. Paras (kahteenkin kertaan) näkemäni Milligan. (Ja en tosia muistanutkaan, että leffan alkupuoli oli noin kuivan-kökkö-kökkö-kuivan roskainen ja loppupuoli edes noinkin (kökkö)goreinen. Loppujen lopuksi, onneksi, käppäisen camppailun, goreilun, rasvaisen roskailun liiskainen, limainen yhteenliittymä.)

P.S. Nyt Milliganille poikkeuksellisesti(?) näytetään missä talo (ehkä, muka? taloa ei suoraan sijoiteta sinne) sijaitsee; Sinne mennessä ei koskaan näytetä katua ja taloa yhtäaikaa, mutta kahteenkin kertaan näytetään jotain matalaa teollisuusaluetta halkinaisine jalkakäytävineen. Talossakin halkinaiset portaat, mutta itse talo ja puutarha eivät kyllä oikein sovellu näytettyyn ympäristöön. Mutta tää on näitä Milligan-Mysteereitä.