Greed - Ahneus (USA-25)

"Oh Mac, think of all this money coming to us just at this moment, don`t it kind of scare you?" Kyllä kannattaisi pelätä. Kaivostyöläisestä(!) hammaslääkäriksi(!! no kultakaivoksesta kultahampaisiin!!) itsensä nostattanut mies on juuri mennyt naimisiin Trinansa kanssa kun he kuulevat vaimon voittaneen 5000 dollaria arpajaisissa!! Tuplavoitto, mutta moninkertaiset tuhon siemenet...

Erich von Stroheimin moneen kertaan torsottu mestariteos (Stroheimin mukaan hänen ainoa Elokuvansa) on mestariteos nykyisessä parin tunnin (nelisen tuntia stilkuvin) mitassaankin, mutta olisi alkuperäisessä 9-10 tunnin kestossaan Mestariteosten Mestariteos.

Raha panee paskaksi kaiken nuorenparin elämässä, rahanhimo, sekä tietenkin myös niiden näiden läheisten elämässä joilla ei rahaa ole. Vanha tuttu juttu, vanha tuttu tarina, mutta Stroheimin ohjaus (`Personnally directed by Erich von Stroheim` lukee täysin totuudenmukaisesti alkuteksteissä) on todella mestarillista ja näyttelijät yltävät huippusuorituksiin Ohjaajan rautakouran alla.

Kuin kullattu koristehammas vaappuu kadulla hammaslääkärin vastaanoton merkkinä, niin samalla köysi, paino, uhka ja kuolema vaappuvat avioparin-rahanhamuamisparin päällä. Vaimosta on tullut kolikoita kiillottava kitsas kyyrijä ja mies on jo vähän valmiiksi kuohahteleva seko. Ja juoppo. Velaksi. Meininki muuttuu yhä mielipuolisemmaksi, morbidimmaksi. Mortaliteetiksi. Kuolemanlaakso odottaa, konkreettisesti. "Good lord, what a country." "We...are...dead...men!" Elokuvahistorian karuimpia, julmimpia, jylhimpiä, mahtavimpia lopetuksia.

Life is tough, eh Providence! (Italia-72)

"En pidä erityisemmin westerneistä, enkä genreparodioista, mutta joskus kun kaksi tai useampi "en pidä"-asiaa yhdistyvät voi syntyä jotain unohtumatonta ja uskomatonta!" Näin kirjoitin otsikossa olevan elokuvan jatko-osasta, huikean surrealistisesta ja pop-taiteellisesta paukusta, Here we go again, eh Providence?`stä . Mutta paljon, paljon useammin, eli lähes aina, tällaisissa "en pidä"-asioiden yhdistelmissä käy juuri päinvastoin, tulos on mitätön ja unohdettava pannukakku. Tyhjää täynnä, kuoretkin ovat haperot.

Tällainen on Life Is Tough, Eh Providence? eli alkukielellä  La vita, a volte, è molto dura, vero Provvidenza? Eli kyseessä on jonkinsuuntainen mutta karmea versio Hyvistä, pahoista ja rumista ja valitettavasti varsinkin Clint Eastwoodin ja Eli Wallachin hahmoista. Tässä hahmoja esittävät Tomas Milian ja Gregg Palmer, samoin mainitussa jatko-osassa, mutta tässä vielä huomattavasti rasittavammin, tökerömmin ja vihastuttavammin; Milian on tässä eräänlainen puoli-Chaplin (jatko- osassa koko-Chaplin) ja Palmer Bud Spencermäinen päälakimojauttaja. Eli enemmänkin Terence Hill ja Spencer-parivaljakko kuin Eastwood ja Wallach. Mutta senkin parivaljakkouden he esittävät päin peetä; Milian tuo Palmerin putkaan, ottaa lunnasrahat, pelastaa Palmerin putkasta jne jne jne. Välillä toisinpäin, välillä molemmat joutuvat putkaan. Ja kaikki tämä kauhean alhaisella ylinäyttelemisellä uitettuna. Varsinkin Milianin vinosuinen, koko hammasrivistöhumoristinen, sopraano-sääskenininämäinen nenänauru on aivan karmeaa kuultavaa. Ja nähtävää. Muu huumoriosasto jää lähinnä jatkuvaan westerneiden iki-iljetävien miesten likaisten kokokeho-alusasujen esittelyyn. Näe Milian joogaamassa tällaisessa asussa (tai älä näe!) näe Palmer uimassa tälläinen asu päällään (tai älä näe!!) ja näe kuinka joki mustuu ja myrkyttyy ja kuolleet kalat kuplivat pintaan kuin putkesta (tai älä näe!!!) Muuten huumori on perinteisen tyypillisen tylsää kapakkatappelua ja pyssyhuumoria. Vähän parempaan suuntaan (jatko-osan suuntaan) ovat hevosvaunujen perästä ammuttavat, takaa-ajajia sumuttavat jauhot, savut sekä kakkukatapultti. Myös romahtavasta kirkosta leijaileva setelisade omaa omaa ideaa. Mutta nämäkään eivät auta mitään. Paska mikä paska.

P.S. Positiivisena seikkana se, että Gregg Palmer on aivan ruotsirokkari Ebbot Lunbergin näköinen.

The Big Shot (USA-42)

"It`s only matter of hours, maybe moments" Elokuvan alussa (ja lopussa) `good crook` `Duke` Berne makaa vankilan sairaalasängyssä, kuolemaisillaan. Alku ja loppu, varsinkin loppu ovat myös ehkä se kovin tupakointikohtaus elokuvan historiassa; Alussa elokuva siirtyy tupakan savukiehkuroista Duken rikolliseen elämään ja loppuu `Big Shotin` tupakantumpin tippumiseen ja tallaamiseen.

Jätkät tulevat hakemaan three-time-convictia, three-time-loseria (`next time is for life`), Dukea, entistä `Big Shotia` vielä yhdelle keikalle. (Yhtä miehistä esittää Hovard Da Silva). Vanha rakkaus vankilavuosien takaa, nyt kieroasianajajan vaimo Lorna (Irene Manning) tulee myös kuvioihin. Lisäksi poliisien todistajakuulustelut kusipäisen johdattelevia, joten jahtihan siitä syntyy.. Mutta Duke ei oikeasti ollut rikospaikalla, vaan väittää kuljeskelleensa kaupungilla, ja sehän ei ole alibi eikä mikään. Joten asianajajan avustuksella hänelle keksitään, rakennetaan vedenpitävä alibi oikeudenkäyntiin. Mutta miten asianajaja asian ottaa ja miten oikeudenkäynnin käy kun hänelle selviääkin että Duke oli ryöstön aikana hänen vaimonsa kanssa... Kun äijä on siellä viellä hänen puolustusasianajajana... Kyllä on kierot kuviot...

Keskivertoa parempaa Bogartia. Juonessa joustoa ja jännitys jäntevöityy. Lopun lumisessa, välillä nopeutetussa autojen ja moottoripyörien takaa-ajossa liukasta vauhtia ja voimaa.

Ja näe  Bogie veivaamassa taikinaa keinutuolissa takkatulen loisteessa. Cosy.

In a Lonely Place - Hermot pinnassa (USA-50)

"Remember how I used to read to you?" "A-ha, since then I learned to read by myself." Keskustelu kättellessä: "What a imagination, that`s for writing movies." "What a grip, that`s for counting money." Tulitempperamenttinen laahustaja, ex-menestynyt (mutta vieläkin joillekin tunnettu) leffakäsikirjoittaja (Humphrey Bogart) joka velloo yksinäisessä paikassa(an), omassa olemuksessaan ja ruumissaan ja joutuu epäillyksi `yksinäisen paikan` naismurhasta. Jota hän ei ole tehnyt, mutta tämä laittaa tämän kirjoittajan ja `laiskan vitsinvääntäjän` (murhakuulusteluissakin) ja yhtäkkiä räjähtävän mad man-maanikon entistä kovempaan murhakelailuun ("Squeeze harder" "You given a lot of thoughts about this, havent you?" "I've had a lot of  experience in matters of this kind. I've killed dozens of people, in pictures.") ja jo valmiiksi pimeä tie ja mieli mustenee. Tai ainakin harmaantuu, huuruuntuu, sumentuu, sumuuntuu. En ole lukenut elokuvan pohjana olevaa kirjaa, siinä käsittääkseni meininki ja mieli mustempaa.

Tämä Nicholas Rayn loistokas ohjaustyö (ja Bogartin sekä Rayn vaimon Gloria Grahamen näyttelijätyöt) vertautuu nimeltään ja vähän teemoiltaan Rayn On Dangerous Ground-elokuvaan.

Keskustelu kadunpesijän kanssa kukkakaupan edessä:
(Antaa ensin parit dollarit pesijälle.)
"I want to send two dozen white roses to a girl."
"Yes, sir. Do you want to write a card?"
"No, there's no card. Her name's Mildred Atkinson"
"Mildred Atkinson. Yes, sir. What's her address?"
"I don't know. Look it up in the papers. She was murdered last night."
"Yes sir."

Topper returns (USA-41)

("Danger ahead! Two of them!") Topper-elokuvakomediasarjassa kummitukset kiusaavat aina Cosmo(!) Topper nimistä kuivakkaa pankkiäijää ja tätä kautta hänen nalkuttavaa vaimoaan. Nyt tämä pariskunta ja monet muut pääsevät trilogian `kauhuisimpaan` päätökseen, kummitustalokomediaan. ("Don`t you knock before get out?!")

Tästä syntyykin sekavin soppa mitä olen tästä genrestä nähnyt. Mukana on kasvonaamiota myöten täysin mustiin pukeutunut murhaaja, talon kummalliset palvelijat ja tohtori (viimeksimainittu tietenkin itseoikeutestusti George Zucco), talon  perinteisessä kellarijoessa loikoileva hylje(!) joka kuonollaan, nenällään estää jokeen pudonnutta nousemasta toistuvasti, toistuvasti, toistuvasti...

Nyt kirjoitettaessa elokuva alkaakin saamaan hahmoaan, hahmojaan, haamuaan, haamujaan, heh.. Sillä tässäkin osassa yritetään murhia ja murhataan. Ja murhatuista tulee haamuja. Hyvistä ja pahoista.
Sitten sekamelskataan. Mutta kuten totesin elokuva, sekavuus alkaa saamaan myöhemmin muotoaan, vaikkakaan ei miksikään huikeaksi elokuvaksi, elämykseksi, mutta `perus`komediaksi.

Tässä "vähän" dialogitykitystä malliksi:

"What`s goin` on here? Who is that guy with black coat? What happened to her? Who are you?" "I`m the housekeeper." "Fine way to keep the house! Women screaming, boogymen jumping out of the windows!"
->Seuraava kysyjä: "What`s going on here?" "I just said that! And who ar you? And don`t tell me you are this girls rich uncle!" "I`m her father!" "That`s close enough!"

"I bet the first thing she says when she opens her eyes is where am I?" "What happened?"

Pannaan vielä pari:

"Did he got a body with him?" "Certainly, under his overcoat."

Ja:

"Where was I?" "I don`t know."
"Search the icebox, cellar and attic! Search me!"
"I suppose I turned out missing!" "That`s the best suggestion you made tonight!"

P.S. Ai niin, hommaan, taloon kuuluu vielä salakuljettajatkin!

White Witch Doctor - Valkoinen noitatohtori (USA-53)

Tämä Henry Hathawayn ohjaama vuoteen 1907 sijoittuva viidakkoseikkailu alkaa kuvilla villeistä villieläimistä häkeissä. Niitä ollaan rahtaamassa laivaan vietäväksi eläintarhoihin ympäri maailman. (Ihmis)gorilla pääsee pakoon, mutta paikkaan ("Where have you been?" ""I`ve been wanderin` back and forth with opera house and city hall.") ja itseensä ("I give jungle back to animals! I`ve been there so long, that I`ve been started to act like one myself today!")  Lonni`(e)`, `Loney` Douglas (Robert Mitchum) miehineen saa sen taltutettua. Tähän tilanteeseen saapuu uusi lääkäri(tär) Ellen Burton (Susan Hayward).
Mutta yhtenä mutkana mukana on vielä Lonnin ja hänen kierokaverinsa Huysmanin (vanha noir- kettu Walter Slezak) kanssa etimä aarre...
Eli viidakko-rakkaus-seikkailu-seikkailu. Ja aarteenetsintä. Tässä järjestyksessä. (Rakkaus näkyy jo elokuvan suuteloitsevassa julisteessa, mutta aarteenetsintä on kumman pienessä lopun sivujuonteessa.)

Mukavan rauhallisesti etenevä, ei juurikaan kovinkaan rasistinen, jopa `kansantieteellistä kulmaa` omaava satu(mainen)seikkailu.
Mitchumin ja Slezakin lopputaistelussa musiikin hyvin tukemaa voimaa ja Hayward ja Mitchum hyvännäköinen, näyttävä pari.

Shoot to Kill (USA-47)

Yllättävän toimiva tunnin  noir-pläjäys ja esi-Yojimboilu.

Tehokas, tunnettu ja tunnustettu syyttäjä on myös kaupungin gangstereiden palkkalistoilla. Ja olisko jopa palkanmaksaja, sillä lopussa hän aloittaa eräänlaisen esi-Yojimbomaisen sotkennan klaanien kesken.

Kukaan ei ole viaton; Ei syyttäjän syyttömänä tuomitsema mies, ei syyttäjän sihteeri/vaimo, ei `pappi`, ei railakas toimittaja.

"Who are you?" " A friend...I think."

Le Professionel (Ranska-81)

No, tässä on kunnon autotakaa-ajoa! Ja helikoptereita! (Helikopterit näkyvät olevan Jean-Paul Belmondon toimintaelokuvien tärkeä täky. Ja tätä kautta erilaisissa lento ja muissa liikkumisvälineissä vauhdissa roikkuminen.)


Eli taas tuli katsottua yksi Belmondo. Ja on ihan toimivaa perusBelmondoa, perusBelmondoilua. Ammattilais(t)en työtä, heh.


Tapposuunnitelmallista, tappotouhuista agenttitoimintaa Afrikassa ja Euroopassa.

Elää elämäänsä (Ranska-62)

Elää elämäänsä on Anna Karinan mustavalkoisen eleettömästi, mutta värikkään pohjavirtaisesti pääosittama taidokas täydellinen Jean-Luc Godard-`tuote` prostituoidun pohja-kahvila-katukosketuksesta, ja tai matkasta siihen. Matka siihen on Godardmaisen esseistinen[1], mustavalkoisen värikäs ja harmaan humoristinenkin. Mestariteos.


Karina esittää vähän lastu, vastuu (jatkuva akuuttti rahapula `ja ajan, aikojen henki` aiheuttaa `vastuuttomuutta`, aiheuttaa absurdismia, ahdistusta, filosofisvääntöä-nokkelaa dialogia, olemattomuutta, (tulevaisuus)pelkoa, välinpitämättömyyttä) laineilla olevaa nuorta naista, Nanaa joka ajautuu prostituutioon.


"Haluan olla joku muu." - "Pako on illuusio."


P.S. Lumeista ja oikeaa elokuvaa: Nana sanoo esiintyneensä Eddie Constantine-elokuvassa No Pity, kaupungilla näkyy valtava Jules ja Jim-elokuvajuliste.


[1] (mutta myös `peruselokuvallinen`, Elää elämänsä on Godardin paras esseistiikan, kohtuu normidialogin ja vaihtelevan hahmokatraan selvitys.)

Peur sur la ville - Pelko kaupungin yllä (Ranska-75)

Jean-Paul Belmondon poliisielokuvien (ja roisto myös!heh), seikkailuelokuvien Suominimet varsinkin ovat Kovaa Kamaa: Seikkailujen mies, Suurin ja kaunein, Mies minun makuuni, Stavisky - ihana lurjus, Villi mies, Ässien ässä, Kova kyttä, Ja alkuperäiskielellä löytyy esim Le Professionell. Le magnifique!


Parhaana pidetään yleisesti Peur sur la ville`ä eli Pelko kaupungin yllä`ä. Tänään todistan ja totean ja teille myöhemmin (huomenna viimeistään) tarinoitsen, turinoitsen totuuden elokuvasta :-)


Ranska-dvd on ollut pitkään hyllyssäni katsomatta, koska olen luullut että se on ilman Enkku-tekstejä, mutta näinpä ei ollutkaan Asian laita...


Vaan Asian , elokuvan laita oli, on: ...jatkoa seuraa siis...

No, ei tää kyllä ollut sitä mitä odotin. Varsin verkkaista menoa. Jonkinlainen tylsädekkarin, tylsän italocrimen ja hitaiden, pitkien, rauhallisten, vaarattomien, verkkaisten takaa-ajojen "suma". Perusajoa. Ruuhkaryömintää. Leppoisa takaa-ajokohtaus! No, on se sekin! Sunnuntaiajelua. Kattotaistelussa otetta, mutta se(kin) liian pitkä. Mutta elokuvan varsinainen huippuhullukohtaus on Belmondon Speedmäinen matkustaminen täysillä ajavan, ei asemilla pysähtyvän, metrojunan katolla. Välillä juosten, välillä maaten, ryömien ja välillä metron ikkunoista sisään kurkkien, että missä vaunussa se roistolainen rynnii, vihulainen viilettää. Mutta sekään ei auta. Tylsä, ylipitkä elokuva. No, käsikranaattikohtaus järjetön ja lopussa helikopteritoimintaa, mutta eivät auta nekään.

Murhaaja murhaa ja pitää kaupunkia kauhussa ja poliisia pilkkanaan jättämällä itsestään aina jonkin valokuvan jostain ruumiinosastaan. Eli uniikihko idea, pirullinen palapeli, mutta sekään ei oikein etene eikä täyty, tule valmiiksi.

Katsoja tietää murhaajan aikaisin, mutta poliisi ei. Ja katsoja miettii, miksi hitossa ei...

Seka/sekosalaatti.

Ylipitkä yritelmä.

Black Eye (USA-74)

Musta Silmä on tässä tietenkin yksityisetsivä Stone (Fred Williamson) joka on murhien perässä.

Tämä Jack Arnoldin(!) ohjaama blacksploitaatio on sitä oikeastaan näppärän sanaleikkimäisen nimensä, jos senkään, musiikkinsa ja pääosanäyttelijänsä amsiosta, muuten tämä on hidas ja (yli)pitkä dekkarointi. Elokuvassa on pienen pieni, lähes olematon okkultistinen vire kuolleen mykkäelokuvatähden kävelykepin takia. Keppiä tavoitellaan. Campvilahduksia ovat "veri"- tomaattikastikepastahuijaus sekä kohtaus jossa Stone ajaa takaa hippiä puistossa. Camppailujuoksu on kuin pikkulapset kiertäisivät puistossa puuta. Hähhähhää, et saa kiinni! Lopuksi Hippi kiipeää puuhun, Stone ei. Sitten keskustelu: Hippi: "Don`t call me worm." Stone: "Okay, Mr Worm."

"Do you like it hot?" "As hot you can get." No, tämä elokuva ei kovin `hot` ole, haaleaa vaaleaa litkua. Williamson kuitenkin osassaan ok, mutta muut osaset eivät.

Elokuva oli esitetty WHS-teatterin Bläkärisarjassa tammikuun lopulla heist-leffan Diamond Shaft (Oho! Vielä parempi bläkärinimi!) kanssa. Se vaikuttaa hyvältä, mutta ehkä vielä vähemmän bläkäriltä, mutta voin olla väärässäkin. Siinä taas mukana, `Shaftaamassa` itseoikeutetusti Richard Roundtree.

Obsession aka The Hidden Room aka Happomurhaaja (Englanti-49)

Huikentelevainen vaimo, hänen miehensä, mörököllimäinen, hapokasta tekstiä suoltava psykiatri sekä vaimon huikentelevainen rakastaja muodostavat ajalleen uniikin kolmiovyyhdin.

Aviomies yllättää parin rysän päältä (pussailua ja tanssia). Rakastajamies lähtee, mutta katoaa.   Kuukausiksi. Vaimo epäilee miehensä tappaneen hänet, eikä aviomies sitä kiellä, oikeastaan päinvastoin. Todellisuudessa aviosiippa on kidnapannut hänet sotarauniokaupungin, korttelin, talon kellariin ja yrittää `tappaa häntä hiljalleen` ja lopulta tuhota ruumiin happokylvyssä. Kukaan muu kaksikon lisäksi ei kidnappauksesta tiedä. Vielä.

Elokuvan uniikkia suolaa on vangitsijan ja uhrin `miten minut/sinut surmataan`-keskustelut (ja varsinkin keskustelut siitä, mitä [ruumiille] tapahtuu kuoleman jälkeen), psykiatrin mainitut hapokkaat lausahdustykitykset sekä uskomattomat ja uskottavat juoniratkaisut; Kuinka monella psykiatrilla on praktiikkansa takahuoneessa hullun tiedemiehen happolaboratorio? Kuinka osittain kuultujen puheluiden typerä `tajuaminen` (ja muiden niistä johtopäätösten vetäminen) vie tarinaa eteenpäin? Ja kuinka koira `selvittää` keissin? Mutta ydinsuolaa on elokuvan tanakka, toimiva rytmi ja loppuratkaisun jännittäminen.

Robert Newton psykiatrina ja Phil Brown hänen uhrinaan vetävät hullun, hurjan ja hienon `hienoston` ja `huonoston` kaksinkamppailun. Edvard Dmytrkin tiukka ohjaus. Elokuvan lopussa harmaahumoristinen huikentelevaisuus kohotetaan, asetetaan uusiin lukemiin.

Obsession on pieni bisarri helmi.

P.S. Elokuvan harmaa helmi taas on tahallisen tavallinen, tylsä, valju mutta kovin itsevarma (ja sen takia, siinä erittäin epäuskottava) piippubrittipoliisi-etsivä. Hän pystyy selvittämään rikoksen nopeasti lausutusta, kahden sanan lauseesta: "Thanks, pal."

Obsession Taste of fear (Italia-88)

Scifi-giallo! Giallon ja 80-90-luku Jenkkityylisen eroottisen trillerin ja "scifin" laimea sekoitus, jonka valopilkku on vain oiva ja erikoinen näyttelijäkaarti: Eva Grimaldi, Kid Creole(!!??) ja naisbodari Teagan Clive.

Tulevaisuuden kaupungissa etsitään sarjamurhaajaa.

Jos Tunnel of The World oli ajanpyöritystä, niin tämä on ajanhukkaa. Erikoisesta aiheestaan,  ajastaan, ideastaan (tulevaisuusdekkari-giallo) huolimatta.

Watch me when I kill (Italia-77)

En pidä erityisemmin politiikkadekkareista, politiikkagialloista, tai no, en pidä erityisemmin perinteisistä dekkareista, gialloista.
Watch me when I kill on semmoinen. Joku murhaa oikeussalin valamiehistön valamiehistön jäseniä ja tietenkin uhkaa myös pääosamiestä ja hänen naistaan. Perinteistä paarrustusta. Mukana on genretyypillisyys, kylpyamme-suihku(letku)murha, poikkeuksena nyt että murhattava on mies.

Tässä Antonio Bidon ohjaamassa giallossa ei ole ketään genren perusnäyttelijää mukana. Kuten ei ole hänen seuraavassakaan, Bloodstained shadow`issa. Se on näistä pikkuisen parempi.

Tunnel of The World (Italia-69)

Kovan roskaajan Luigi Cozzin ensimmäinen elokuva on Frederick Pohlin kirjaan perustuva kokeellinen tieteiselokuva.

"Do you remember yesterday?" "No." Are you a man?" "No." "During a long autumn day, you have walked, alone, in a part of the city you did not know. Until you got where the world ends and dreams start." Mies ammutaan heinäkuun 32. päivä kirkontornista torille. Tai sänkyynsä, sillä hän herää laukauksen jälkeen aina sängystään, elämään samaa päivää ja samaa ammuntaa ja `kuolemaa` yhä uudestaan ja uudestaan... Alussa, välillä aivan liian nopealla toistolla, sillä vaikuttaa ettei ohjaaja ole osannut (no, esikoiselokuva) täyttää välejä mielenkiintoisella tavaralla, vaan on huomannut että jatkuvalla syötöllä esitetty ammunta täyttää hyvin tilaa lyhyestä elokuvasta, joten niiden välisten `aukkojen` ei tarvitsekaan olla kovin pitkiä. Mutta katsojasta tällainen on tylsää toistoa. Ja vaikka ajasta on kysymys, niin kokeellisen elokuvan perustavaraa, kelloja käytetään liikaa. No, miehen kävelyt töihin, jolloin hän dokumentinomaisesti kertoo avio -ja työelämästään kameralle on toimiva idea. Tai sitten hän vain pitää joka-aamuista yksinpuheluaan elämäntilanteestaan itselleen, jolloin idea on oikeastaan vielä parempi. Tai tämä paremmuus vaihtelee minulla kirjan, elokuvan idean, tarkoituksen mukaan päivittäin. Tuttua senaikaista kokeellisehkon italialais, myös muiden maiden, myös meidän elokuvien tavaraa ovat mainosten, eriväristen filmien ja häröäänten käyttö. Nämä, tämä toimii tässä mainiohkosti, varsinkin häröäänet. Yksi onnistunut idea ovat joulupukit. Vaikka on heinäkuu, niin maassa on lunta ja kaduilla ja puistoissa päivystävät päiväsaikaan joulupukit, väkivaltaiset sellaiset, pistoolipukit jne. Yhtä kuulustellaankin parta kaulassa poliisiasemalla. Vai onko sekin yksinpuhelua?

Myös eräänlaisen avaruusinvaasion ja post apocalyptisen maailman `haju ja ääni` leijailee ilmassa antaen tarinalle leveyttä ja syvyyttä. Jumalasta, jumaluudesta tietenkin myös puhutaan Onko hän tietokone vai ihminen? Vai heidän yhteenliitymänsä? Mikä liittymä sinulla on?

Kallisturkkiin pukeutunut nainen nuotiolla, keikalla lauletaan puhelimeen, pappi joka telaharjalla maalaa lunta punaisella maalilla.

Ei tämä mikään kokeellinen mestariteos ole, mutta ei mikään, mitenkään mahdotonkaan. Elokuvan kokeellisuus kypsyy `ajan` mittaan. Cozzi olisi voinut jatkaa tälläkin linjalla, tyylillä, mutta hän valitsi roskareitin, siitä kiitos hänelle. Ensielokuvan  jälkeisistä, tulevaisuuden olemattomista, tekemättömistä kokeellisuuksista ei osaa, pysty, voi tietenkään kiittää, mutta sekin reitti olisi ollut tosiaan mahdollinen, onnistunutkin? Muuten, Tinto Brass`han aloitti uransa tällaisilla elokuvilla, teki niitä useammankin.

P.S. Mies ei tietenkään millään kerralla, millään matkalla pääse työpaikalleen. (Kafkaa?) Onko sitä edes? Oikeastaan harmi, sillä työstä, työpaikasta olisi saanut uusia kokeellisuuksia kuvaan. Mutta nyt kuvattiin "vain" matkaa. Mutta sekin riittää mainiosti. Olikohan/onkohan jatko-osa Cozzin mielessä?

"Empty night  never ends."

Death Run aka Mutant City (Englanti-87)

Pari patikoijaa (nuori mies ja nainen), maailman tulevaisuudet, lähetetään 25 vuoden unen jälkeen jostain kellarista retkeilemään ja telttailemaan post apocalyptiseeen maailmaan. Maailmaan josta ovat luodit loppuneet. Ja se Maailma on kolmisormisen (mutta kohoavatko sormet uudessa sukupolvessa?), mutantti-iho(puutarha)hanskaisen, hakaristiolkapolettisen viittanatsin, Messiaan, ja hänen joukkionsa (parikymmentä nuorta miestä ja naista) ja vangittujen ja vapaana olevien muovailuvahaihoisten ydinlaskeumazombejen vaelluskenttänä. 
No, pariskunta jää heti kiinni. Mies ensimmäiseltä aamupissalta ja nainen teltasta ja heidät tuodaan autohajottamoleiriin.. Kuolonjuoksu alkakoon...
Ja Kuolonjuoksu toteutetaan kilauttamalla käsiraudat toisesta kädestä rautalanka-aitaan, ja juoksuksi...

Nuorien näyttelijöiden, tekijöiden tekemä halpistelu on enimmäkseen tosiaan vaeltamista, mutta tunkkaisuutta campmaisesti piristää, virkistää huono Oxford-englantilainen näytteleminen, erittäin hitaasti ja jäykästi opetetut, opetellut ja suoritetut tappelut (lyönti ei ole lyönti eikä potku potku, vaan työntö, loppua kohden gore lisääntyy, paljaan pinnan näyttämistä vältellään) sekä saman kentän kiertäminen. Musiikki on halpahevin ja klassisen (Messias kuuntelee) vuorosoittelua.

Hurjassa tappelussa zombia pyöritetään, vieritetään maassa, raskaana olevalla on jalkapallo haalarissa, mies työnnetään pää edellä keittoon ja oksennus päälle...

Hellyyttävä Halpishiippailu. Ohjaaja Michael J Murphyltä (fantasia, kauhu, trilleri, kauhussa omimmillaan, parhaimmillaan) ainoa, harvinainen post apocalypse-elokuva.
"Are you clean?"

"Mutants are loose!"

Your vice is a locked room and only I have the key [1] (Italia-72)

Samoin, lähes timanttigiallo on Sergio Martinon ohjaama pitkänimisekoitus. Se sekoittaa ansiokkaasti alkoholismia, Edgar Allen Poen Mustaa kissaa (kissan nimi Saatana), äitifiksaatiota ja kirjailijan valkoisen paperin kammoa murhaiseen gialloestetiikkaan.

"A bad writer but a good sadistic murderer? Who knows if  I´ll become one some day" (Kumpaahan tarkoittaa? Vai kumpaakin?)  Ennenkin vastaavia osia näytellyt (mutta nyt ne ylittävä) Luigi Pistilli esittää (jopa seksuaalisesti) äititraumaista ja kirjoittamiskammoista kirjailijaa (`kirjallinen impotenssi`) ja näitä alkoholilla ja väkivallalla "lääkitsevää" täydellistä kusipäätä joka nöyryyttää mieleltään haurasta vaimoaan (Anita Strindberg jälleen homssuisen seksikkäänä) julkisesti (kerää juhlaväen [ei kuitenkaan mustamaaginen seksikulttigiallo kuten All the colors of the dark tai viitteellisemmin, vilahtavammin The case of the bloody iris] laseista juomat kulhoon, kaataen sekoituksen väkisin vaimonsa suuhun, kasvoille) ja `intiimisti` kotiväkivallalla.


Vähemmän gialloissa (enemmänkin kauhuissa, varsinkin Strindberg) viihtyneet Pistilli ja Strindberg osissaan aitoja, loistavia tässä kauhugiallossa. Mustasta kissasta monia versioita, yleensä melko suoraviivaisia, mutta myös viitteelisempiä, tämä `palloilee` taidokkaasti näiden välivirrassa.     Gialloiden loput (murhaajaratkaisut) ovat usein yllättäviä, älyttömiä (esim Strip nude for your killerin murhasuman selviämisen jälkeinen anaalihuonohuumorinen, tyrmäävän typerä seksilopetus), tässä elokuvassa on tunnettuun, tuttuun, yleiseen Musta kissa-lopetukseen saatu ihan omaa vibaa.

Lopullisena tuhon tuojana (jos ei kissaa lasketa) tulee sukulaisnainen  (Edwige Fenech kukkii kauneimmillaan), ja kerrankin, välistä näinkin, Fenech ei uhrina, varsinaisena, olisko jopa pahana..
Ja Ivan Rassimov on aina hyvä perinteisenä pahana (nyt tosin todella karmeaperuukkisena), tärkeänä, törkeänä hahmona, mutta nyt liian lyhyesti vilahtavana. Mutta se, tää on giallomaailmaa... Ja, pakkohan se on myöntää, Fenechin pahuusesittäminen on kuitenkin pelkkää cocktailviihdettä Strindbergin vastaavaan verrattuna.

Ja pitäähän jokaisessa giallossa jokin älyttömyys olla! Tässä se on pussillinen muka lampaansilmiä! (Ovat kuulemma Saatanan herkkua!)


[1] Elokuvan nimen omaavaa lausetta ei muuten lausuta jostain syystä tässä elokuvassa, vaan The strange case of Mrs Wardh`issa.

The case of bloody iris (Italia-72)

Gialloiden kultapari Edwige Fenech ja George Hilton loistavat tässä kerrostalogiallossa. Heidän lisäkseen ei ohjaajaa myöten (italowesternohjaaja Giuliano Carnimeo, tässä nimellä Anthony Ascott) ole ihan gialloiden kultasarjaa, mutta ohjaus ja näyttelemisjälki kokonaisuutena on oivaa. Paremmanpuoleista gialloa. Mutta ei ihan timanttia.

Elokuvassa kaikki murhat (mm giallotyypillistä hissi ja kylpyammemurhaa) tapahtuvat samassa kerrostalossa jossa Fenechin näyttelemä Jennifer tietenkin asuu ja Fenechin huippu(onko niitä muita?)gialloiden tyyliin hän on jälleen se koviten kiusattu. Perässään hänellä on ex(ei miehen mielestä)-miesystävä, maanisen mustasukkainen seksikultisti [1], kultin pomo, sekä uusi ihastus, salaperäinen, tumma, tuijottava poolopaita-pukumies (George Hilton), verta kammoksuva sutjakka muotimies. Ja tietenkin koko kerrostalo on erilaisia eksentrikkoja, eli mahdollisia murhaajia täynnä. Genreen kuuluvia gialloälyttömyyksiäkin riittää tietenkin; Miten naapurilla (Fenech) voi olla avain hänelle täysin vieraaseen naapuriasuntoon?

Elokuva tapahtuu, samoin kuin Fenechin Strip nude for your killer`issä, malli-muotimaailmassa. Eli värikkäitä valoja, vaatteita, ihomaaleja ja alastomuutta piisaa. Ja jos Fenech hourehurmiossa rakasteli Ivan Rassimovin kanssa lasinsiruilla  The Strange Vice of Mrs. Wardh`issa, niin tässä vähän samaa asiaa ajavat ja muistuttavat seksikulttipomon Fenechin päälle (ja nyt ympäri kaupunkia) levittämät kukkien terälehdet. Vähemmän veriset ja veriset. Gialloiden kierrätyskekseliäisyys on parhaimmillaan kyllä vertaansa (mutta ei verta) vailla. (Erilaisia kukkagiallojahan on esim paljon.)

Elokuvan pitkä [2] alkuperäisnimi Perché quelle strane gocce di sangue sul corpo di Jennifer? eli Why Are Those Strange Drops of Blood on the Body of Jennifer? eli What Are Those Strange Drops of Blood Doing on Jennifer's Body? on ehkä antanut nimi-ideaa nykygiallokammotukselle The Strange Colour of Your Body's Tears (2013).

[1] Kulttihommaa on myös Fenechin loistogiallossa All the colors of the dark`issa.

[2] Giallot ovat usein aika pitkänimisiä. Toinen nopeasti mieleen tuleva Fenechin pääosittama pitkä ja outonimigiallo on Your Vice Is a Locked Room and Only I Have the Key.

Golden Dragon, Silver Snake (Hong Kong-79?-80?)

Dragon Leen pääosittama Golden Dragon, Silver Snake ei ole niitä hulluimpia, huonoimpia (lähinnä keskivertoa) eikä mössömatsaavimpia Bruce Lee-kloonauksia. Ja mikä harvinaista, tämä on myös eräänlainen Jackie Chan-kloonailu; Tässä matsaa myös mies `nimeltä` Johnny Chan. Pienoinen hulluus (vilahtavat leikkipuistoväline, kananmuna -ja kitara [kumma ettei kivääri] kung fuilut!) ja mössöily (poratehosteinen, porapohjainen potkinta hississä) mukana kuvassa, mutta elokuva on perinteistä (Brucen tai Brucekloonin) kostomatkaa veljensä surmaajan luo- saagaa, tarinaa. Ja Dragon kostaa minkä ehtii ja jaloistaan jaksaa.
Siis juurikin näin kung fu-geneerinen on juoni-idea ja aika geneerinen tuotos muutenkin. Yleensä aika tiukastikin seurataan genrepolkuja -ja potkuja, mutta tosiaan aika keskiverto kung fuilu. Mutta melkein ok katsottava kuitenkin, matseja riittää.
Teoriassa toimivaa kosto kung fu-genren syvintä ydintä, mutta käytännössä keskivertoa. Tältä ei pelasta funny sidekick (ja kekseliäs, kova kung futaaja) hahmo, joka puolelle `turhaan tilattu` riksakuski ("Emme ole tilanneet ketään!" huudetaan hänelle siellä sun täällä) eikä loistava, lyhyt campkohtaus, jossa ihmetellään muka "muodonmuutosta"; Pahismies vetää päästänsä peruukin jonka alta paljastuu  aivan samanlainen hiuskuontalo!!?? Dragonkin katsojien ohella katsoo suu auki tätä "muutos-muuntautumis" kohkausta-kohtausta.

Chaku Master (Filippiinit-74?-78?)

Tässä Bruce Leesploitaatiossa Bruceilee, Leeleilee Bruce Ly! (No, nyt on vokaalit jo melkein täysin lopussa, en oikein usko, että Bruce Lä`tä tai Lö`tä löytyy B.L.-klooniteoksista. Tai mistä sitä koskaan voi aivan täysin tietää.. Toisaalta sittenhän vois alkaa vääntämään tuota etunimeä uusiin uskoihin, kun `takanimet` on jo lähes käytetty. Fuse? Naispuolinen-Muse?)

Nyt ollaan Manilassa, jonne (tai minne muualle tahansa) Lee-elokuvien (ja monien muidenkin, kung futailuiden, länkkärien ja jne vaikka minkä) tyyliin Ly esitettyjen alkualistamisten, hankaluuksien, julmuuksien ja kahnausten jälkeen munakkaiden, paistinpannujen, pään peittävien kokoisten aurinkolasiensa kanssa saapuu. `Kova`jätkä on hemmo joka vetää havaijipaitansa rinnuksista kaksi veistä, tai hemmo kaks joka vetää takataskuistaan kaksi pitkää puukeppiä, mutta Bruce on vielä kovempi!!.. Ly! Korkea ja kova on myös Brucen voltti naisihastuksensa autoon. Tätä seuraavassa suuseksikohtauksessa näytetään Ly`n vääntelehtivää naamaa, pörhisteleviä lintuja, Ly`n vääntelehtivää naamaa, itseään nuolevaa kissaa, Ly`n vääntelehtivää naamaa, häkissä kepillä kiusattua karhua! Mutta (suu)seksi on pahasta! Tällä aikaa on iso määrä hyviksiä tapettu! Kostoon!

Elokuvan hailaitteja on loppupuolen taistelu sumo-painijaa(!) vastaan (hänet voitetaan seiväshyppypotkulla!), puitten oksilla ilman ylimaallisia lentotaitoja tapahtuva suht pitkä matsailu. Lyhyt, mutta kekseliäs on kaikuva, tanakka, tulinen taistelu tynnyrissä. No, ei oikeastaan varsinaisesti tulinen. Laitoin sanan siksi, että olen vuosia, vuosia sitten nähnyt (ja vuosia, vuosia miettinyt, muistellut) kung fu-leffan jossa harjoitus- taistelu tapahtuu tynnyrinäisellä rautalevyllä jonka alle on viritetty tulia. Muistatteko te tällaista? Onko joku nähnyt saman? En elääksenikään muista elokuvan nimeä.

Mutta Chaku Master!: Päällehuudettua huuli"synkkaa", huonoa näyttelemistä, vapisevia matseja, Roskaa! Jes!

Fragment of Fear - Pelon sirpaleita (Englanti-70)

Ex(?)-huumeveikon (David Hemmings) täti (ehkä) murhataan Pompeijin rauniooilla turistirysäyksessä. Onko huumehemmo syyllinen vai onko `kaikki` `vain` huuumeharhaa? Kaikki, sillä `matkan´ varrella (ehkä) murhataan myös "tuntematon nainen." Entä miehen tuleva avioliitto, onko se(kin) harhaa, hääharhaa, onko menossa, tulossa harhahäät?... (Vaimona Gayle Hunnicutt)


Erittäin hitaasti etenevä mysteeri, jonka tylsyyttä tanakoittavat jatkuvat keskustelut kuulusteluissa, huoneistoissa, baarissa, puistoissa, puutarhassa.... Lopun `härö, hörhö`häät tuovat lievää, löysää mysteeriä ja pikkuisen tiukkuutta tarinaan,  mutta loppu on kuitenkin lässähdys.
Kuten on alkukin. Eli siis löllöisästi etenevä tarina jonka loppu on lässähdys. Ei kovinkaan kummoinen jännäri, mysteeri, vaikka elokuvaa tällä parivaljakolla mainostetaankin. No, jonkinlainen jännitys on olemassa koko elokuvan ajan, mutta se on tosiaan erittäin lievää, löysää ja liian kaukana, takana, taustalla olevaa jännitystunnelmointia. `Fragment of fear` - nimensämukaista tavaraa, liiankin siruista ja sirpaleista. "Put on your glasses!" Tätä lausetta toistetaan hääkohtauksessa.


Yksi minuutin tappelu tuo vilahtavasti tanakkuutta tarinaan, jämäkkyyttä juoneen ja kieroutta ja kierrettä elokuvaan ja/tai olotilaan, elokuvan musiikki on erittäin hyvää (mutta sen saa soundtrackilta) ja näytteleminen hyvää, mutta se ei paljon auta kun toteutus on näin aneeminen ja tylsä.