torstai 29. kesäkuuta 2017

So evil, my sister aka Psycho sisters aka The Sibling (Usa-74)

Siskokset sodassa keskenään. Tai pikemminkin, paremminkin pahuus puhuu ja hulluus huojahtelee, kun toinen sisko alkaa huolehtimaan hulluuteen asti (mielisairaalassakin on oltu, kuten näissä kuvissa kuviona usein on) hermoromahtaneesta siskostaan, jonka mies on kuollut auto-onnettomuudessa..

Hyvää näyttelemistä (Susan Strasberg, Faith Domergue) tylsässä, tasapaksussa trilleritaaperruksessa. Muutama säväyttävämpi kohta.

Älä sekoita vuoden-98 Psycho Sistersiin. Se on `sitä kauhua.`

tiistai 27. kesäkuuta 2017

His kind of woman! (Usa-51)

"I think you are in trouble." "Everybody`s in trouble."

Kaksi kovaa kaappia, ladonovilla varustettua kaappia ja kovaa näyttelijää Robert Mitchum ja Raymond Burr ottavat mittaa toisistaan tässä `Howard Hughes presents` ja John Farrowin  (Richard Fleischer viimeisteli) ohjaamassa elokuvassa. Mitchum on kovan onnen peluri ("I`m international player" "Who isn`t?") ja Burr kovan luokan ja onnen gangsteri ("Where do old gangsters go to die?"). Mutta kaikkein kovin on Vincent Pricen esittämä Hollywood-tähti, joka on myös eksentrinen metsästäjä, huipputaitava sellainen.. Ja josta kuoriutuu myös oikean elämän taisteleva sankari ja seikkailija joka valloittaa maat ja meret. Price on hillittömässä osassaan absoluuttisen upea.

Itse alkujuoni on kovinkin tuttua huttua: Peluri lähetetään Meksikoon rahakuorien kanssa pikkuhiljaa tietoja tiputtelevaan tehtävään, Ja tuttua puuroa on myös se, että hänestä halutaan eroon. Tämä on se pääpointti, pääruoka, pääpuuro. Mutta tämä pääjuttu ei tietenkään niin vain onnistukaan, sillä mukaan mahtuu naista (Jane Russel), ja eniten kapuloita gangsterien rattaisiin laittaa juurikin tuo mainittu Hollywood-stara. Pakko vielä mainita, että Price on aivan valloittava, huikea `suu hymyssä, viitta hartioilla, aseet tanassa`-tehopakkaus-sankarina. Ja kyllähän Mitchum itsekin on kova vastus.

Elokuvassa on pieni notkahdus puolenvälin jälkeen, mutta sitten alkaa tuo Pricen bravuuri joka nostaa elokuvan vallattomaan vauhtiin, Mutta kyllä tämä absolutisti (! tästä väännetään dialogia "Champagne only for big occasion"-tyyliin) ja seteleitä silittävä(!) Peluri ja Nainen toisensa saavat. (Housuja silitetään sitten kun ei ole rahaa.)

Mukaan on näppärästi saatu muistinmenetysmyrkkyä, plastiikkakirurgiaa ja piruilua elokuvan pituudesta. Price kysyy oman seikkailumiekkailuelokuvan esityksen jälkeen: "Well, what you think about the picture?" "It was fine. It was just a little long. About an hour and a half." His kind of woman kestää kaksi tuntia. Itse pelitapahtumissakin tapahtuu: Kun pelin pääjehu laittaa satasen sisältävän `leatherin` (lompakon) pöydälle, niin Mitchum laittaa saman summan sisältävän `leatherin` eli kengän pöydälle.

"They tell me you killed Ferraro. How did it feel?" "He didn`t say"

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Päätöspeli - End Play/ Endplay (Australia-76)

Laahaava, jaaritteleva ja umpipitkä (melkein kaks tuntia) autralialaisjännäri. Paikkakunnalla on tapahtunut murhia jo pitemmän aikaa, mutta selvyyttä ei ole saatu. Elokuvan "huikea oivallus" ja poliisien päänsekoittaja (ja katsojalle kahden tunnin torkut) on se että kahta veljestä aletaan epäilemään näistä teoista. Mutta voi kehvatsu, minkä mysteerin tekijät tosiaan ovat kehittäneet: toinen veljeksistä ei ole kotona kovinkaan usein, on merimies, ja toinen on siellä, mestoilla koko ajan, hän on pyörätuolipotilas. Mutta hän harrastaa jousiammuntaa. Siinäpä poliiseille pähkinää ja probleemaa purtavaksi!

Veljesvittuilua, veljesvihaa, pyörätuolia, jousiammuntaa, keskusteluja, keskusteluja...  Ainekset trilleriin, tuli lättänä kakku, laiha liemi.. Pitkä liru...

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Run, stranger, run (Usa-73)

No, näköjään Stranger-teema jatkuu..
Olen `aina` pitänyt seitkytluvun alun Usa:laisista `drifter`-kulkija-elokuvista, jotka alkavat ja päättyvät ´driftaajasta`, kulkijasta kertovaan melankoliseen kantribiisiin. Tässä tapauksessa elokuva nousee vielä pari pykälää paremmaksi, kun elokuvan loppupuolella mukaan tulee kunnon kauhua. Se saa elokuvan palikat paikalleen lopullisesti. Ja se ei ole päälleliimattu teho ja loppukeino, vaan kuuluu sen synkkään ja sumuiseen (meri)maisemaan. Koko kaupunki, koko elokuvan alkupuoli viittaa tähän. Epäuskottavaa kyllä, mutta tehokasta.

Ron Howard(!) esittää mustatukkaista(!) ja mustatakkista, aikoinaan adoptoitua (tai pikemminkin siirrettyä) nuorta miestä joka tulee selvittämään merenrantakaupunkiin mystistä menneisyyttään; täältä pitäisi löytyä äiti ja isä. Tai ainakin tietoa heistä. Howard esittääkin tätä surusilmäistä pitkäpoplarista (asukokonaisuus adoptioisän, matkasaarnaajan perua) yllättävän hyvin.
Äiti löytyy yllättävänkin nopeasti, mutta isämysteerin selviäminen menee ihan elokuvan loppupuolelle. Sillä paikkakunnalla on ollut, on paraikaa ja tulevaisuudessa useita mystisiä murhia ja katoamisia. Tämän sumuisen kierteen mutkallemeno ja aukeaminen on toteutettu maltilla ja loppupuolen purkauksilla ja shokeerauksilla.

Elokuvan on ohjannut ainoana pitkänä fiktionaan teatteri-tv ja elokuvanäyttelijä Darren McGavin, kirjoittanut mm Enter The Dragonin ohjaaja Robert Clouse. Heidän yhteistyönsä, yhteensovittamisensa Run, stranger, run`issa on toimivaa. Elokuvassa on oudon onnistuneita heittoja: Oscar-voittaja (Hud - Lännen kapinallinen)  Patricia Neil esittää äitiä ja Tessa Dahl hänen tytärtään. (Oikeastikin äiti jä tytär, isä Roald Dahl.) Laulaja-näyttelijä Bobby Darinin rooli elokuvassa on jollain lailla sekä turha, ja jos ei nyt aivan täysi, niin kuitenkin täydentävä. Darin kuoli muutama kuukausi elokuvan valmistumisen jälkeen.

Run, stranger, run on outo, onnistunut merenrantakauhuilu, ei aivan niin outo ja onnistunut kuin esim Messiah of Evil (myös-73) tai Dead and Buried (-81), mutta uiskentelee perässä..

P.S. Elokuva tunnetaan myös nimellä Happy Mother`s Day, Love George.


lauantai 24. kesäkuuta 2017

Honeymoon with a stranger (Usa-69)

Vaimo saapuu Italiaan uuden (tunteneet kolme viikkoa) rikkaan (vaimon sanoja vääntäen `ei varakas, vaan rikas-rikas,  rich-rich`) miehensä kanssa vanhaan, miehen omistamaan linnaan. Miehellä on kuulemma plantaaseja (joissa ei ole käynyt) ympäri maailman, ja ei hän ole koskaan käynyt tässäkään linnassa!!?? No, eka yö on kiva, mutta aamulla nainen huomaa että mies on häipynyt. Ja häipyykin pariksi päiväksi. (Ekana yönä elokuvassa suukotellaan ja lähistölllä olevan tietyömään räjäytykset täristävät taloa ja paria [`What a kiss!`],[ tämä räjäytysteema muutenkin jaottaa elokuvaa hyvässä ja pahassa, hyvässä draamassa ja huonossa huumorissa], sitten tämä häipyminen ja poliisit paikalle..) Ja kun poliisipäällikkö on talossa paikalla, niin mies palaa paikalle, mutta on eri mies... `He´s mad, man is absolutely mad!...Or you think I am?"- "Inspector, this woman is mad, very mad.." Tässäpä on Inspectorilla täräyttävä probleema, kun vaimo (I`m not a woman, I am a wife!) vielä pyytää Inspektooria heti illalliselle, ja äijä suostuu..

Mutta puolivälistä lähtien vähän kaikki iskevät huijaus ja totuuskortit pöytään. Tämä tv(!)-tuotamto on kovaa kamaa ja kaartia: kuuskytluvun loppu, seitkutluvun alku oli amerikkalisen tv-trillerin, välillä kauhun, kulta-aikaa. ja tämä tuotos sujahtaa siihen ajanjaksoon ja genreen loistavasti: Meininki on mystistä ja Vaimoa esitää Janet Leigh, Inspektooria Rosanno Brazzi ja miehen sisarta Barbara Steele! Leigh loistaa.. Ja Brazzi yllättävän hyvä Poliisipäällikkönä. Häntä olisi voinut, pitänyt käyttää gialloissa, italocrimeissä.. Ja perinteisen hyvä on myös Steele sekosiskona. Ja hulluuksia ja huijauksia heitellään puolelta toiselle! Pari totuuttakin. Hyvää lankakerää kehitellään.. Käännöksiä riittää, mutta ei liikaa, juuri sopivasti. Loppu "yksinkertaisessa" ratkaisussaan nerokas. En mä tätä tosiaan kauhuksi kutsuisi, mutta tanakaksi trilleriksi.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Suviyön Salaisuus (Suomi-45)

Luulin tämän olevan leppeä, lempeä ja leppoisa Suviyöelokuva, kun nyt  Juhannuksena vielä tv.ssä esitettiin. Ajattelin että Suviyön Salaisuus on joku kesän luontomystiikkaan liityvä juttu. Mutta tämähän olikin melkoisen Synkkä Salaisuus, ja koko elokuvakin suht synkkää tavaraa: on Helsingin huithapeli-jokakesäuusityttö-naistenmies-ylioppilasta, joka palaa kesäksi kotikonnuilleen ja juuri hänen aiheuttamaansa synkkää salaisuutta (naisen syksyhylkäys, joka on johtanut itsemurhaan), papin salasuhdetta, kaikenlaisia rahaongelmia. Muutenkin pikku kylä ja kirkko on epäuskottavasti esitettynä muka kaikenlaista peittelyä ja salaisuuksia täynnä. Mutta kyllä sitä leppoisuutta ja lempeäkin on lopussa luvassa. Hieman huteran epäuskottavasti esitettyä sekin. Tätä huteruutta aiheuttavat hutera käsikirjoitus, hutera toteutus, hutera ohjaus (Eino Karin ensi ja ainoa ohjaustyö), huterat näyttelijäsuoritukset. Huteruutta horjuttavat änkyrävaaria, mutta oikeudenmukaista sellaista esittävä Topo Leistelä ja pääosanaista, taloon tulevaa piikanaista, orponaista, esittävä Aija Vilanto on ihan ok hurmaavana, kesän kukkeana, hauraana, mutta hyvänä ihmisenä. Vilanto ei tehnyt kuin kaksi elokuvaa. Ihan ok:oita ovat myös Erkki Uotila jäykkäpappina, mutta tietenkin hyvänä sellaisena, sydän sykkii ja löytyy, ja kyllä hulivilipoikaa esittävä Eero Esko (myöhemmin Esko Saha) on roolissaan jonkinlainen. Suomielokuvan peruskaura, rehdit ja rehevät renkiroolit tekevät elokuvasta edes vähän sympaattisen, Vilannon hurmaavan/hauraan roolin lisäksi. Mutta yleensä näyttelijätyöt ovat ulkoaopetellun kankeita. Näin on kysymys näillä edellä luetelluillakin, mutta heillä hieman vähemmän jäykkiä. Huumorin, huumorihahmojen lisääminen olisi tehnyt elokuvalle hyvää ja terää. Nyt on kuin raskas matto lepäisi lähes koko elokuvan, tarinan päällä.

Elokuvan juoniläjä, juonikasa on nimenomaan epäonnistunut, epäuskottava mössö, massa; Kanttorin orpotytär, nuori nainen tulee taloon piiaksi ja törmää heti, jo matkallaan taloon, tähän hyvään, mutta jäykkään pastoriin. Talo on täynnä pahuutta, peittelyä, salaisuuksia, vähän hyvyyttäkin, kuten koko kyläkin. Kuten on jo tullut mainittuakin. Mutta  elokuva itse on se varsinainen toistaja, tukkija ja täyteenahtaja; pieni kylä, vähän ihmisiä, paljon pahuutta. Tämä olisi voitu toteuttaa paremminkin (esim edes pienen pienellä kieliposkisuudella, satiirilla, mutta eihän sellaiset oikein olleet senaikaisen Suomielokuvan `valtteja`), mutta nyt se jää tosiaan tukkoon. Jonkinlaista camppia elokuvasta ehkä löytyy, mutta sekin kovin kuivaa. Sitten seuraa kodinperustamisrahojen ihmettelyä, orpokodin perustamissuunnitelmaa, ristiinrakastumisia...

Mutta kyllä tämän ajan ja surkean sääntappajana kertaalleen katsoo. Pieniä ilon pilkahduksia silloin tällöin, lopussa lempeä.

P.S. Elokuvassa on Masa Niemen (tässä krediiteissä aidolla nimellään Martti Niemi) sekä Ritva Arvelon debyyttiroolit. Niemi vilahtaa nopeasti pari lausetta pamauttavana kauppiaana ja (kreditoimaton) Arvelo näkyy  pari kertaa ilmestyvänä uniaaveena!!

torstai 22. kesäkuuta 2017

Blood Feast (Usa-63) Blood Diner (Usa-87)

Vuosi 1963 oli hyvä, historiallinen vuosi. Silloin ilmestyi ensimmäinen varsinainen, `virallinen` splatter-elokuva, legendaarisen Herschell Gordon Lewis`in (RIP) legendaarinen Blood Feast. Se oli ja on ihan mukavan suttuinen (liikaakin) ja ihan mukavan huonosti näytelty (liikaakin) muinaisen Egyptikauhun tuonti viiskytluku-kuuskytluku Amerikkaan. Hyvää elokuvassa on pää"egyptologin"/ ruokaloitsijan Fuad Ramsesin (Mal Arnold) raivoisa isosilmä-kulmakarva"näytteleminen", kökkö dialogi eikä elokuvan historiallista arvoa ja merkitystä tietenkään käy kiistäminen.

Onkin hienoa huomata kuinka hyvin Jackie Kongin ohjaama komediaversio on jäänyt mieleeni. Ja huomata (jälleen), kuinka hyvä se useilta osiltaan on. Vaikka edellisestä katsannosta on vissiin parikymmentä(!?) vuotta, niin monet pienetkin yksityiskohdat, ihan joitain ilmeitä myöten, olivat jääneet mieleeni.
Blood Diner on siis Blood Feastin jälkeläinen parissakin mielessä: Alkukertomus tapahtuu vuonna-63; Murhaaja ("armed with meatcleaver in one hand and his genitals in the other.", radion uutisselostaja selostaa) mellastaa lähiössä. Ja kertoo `muinaiskauhupalvonnan` pikakurssin erilaisine esineineen kahdelle sukulaispojilleen. Ja kuolee... Kuten `Feastissakin  ("Egyptian feast!"), tässäkin on kyseessä ruokatoiminta ja muinaisjumalattaren palvonta ja nostatus.
20 vuotta myöhemmin pojat nostavat enon haudasta (luurangon aivot ampaisevat, lentävät kallosta heti esiin,ovat siis säilyneet!!) ja pojat perustavat pikaruokalan uudella otteella. Tästä muodostuu "maittava" kauhukomedia `Mitä ne oikein syöttävät siellä (vege!!!)ravintolassaan` - `Purkissa olevat aivot (vahvistettuina silmillä ja puheäänellä!!) antavat käskyjä (jopa puhelimitse!!)`-"genreillä" sekoitettuna. Lisättynä Frankenstein-hirviöttärellä-Jumalattarella.

Nyt näytteleminen on kautta linjan taidokkaan kieliposkista, Jenkki-ruokakulttuurista väännetään raivoisaa, splättäistä vitsiä (vegetaristit syövät innoissaan tietämättään [ihmis]lihaa) ja elokuva  yhdistää kumman onnistuneesti viiskytluku ja kasariestetiikan 80-luvulle. Varsinainen splatter tyhmää, typerää, toisteista erästä kädetöntä (kaikin, kaksin puolin) autokuskikohtausta ja loppua lukuunottamatta. Mutta satiiririsplatterina, splattersatiirina elokuva toimii.

Mukana myös topless-aerobic-cheerleader-massacrea (massacre-miehellä Reagan-naamari) ja wrestlingiä Little(?) Jimmy Hitleriä(!) vastaan. Ja Dino Lee `King of white trash` rokkaa keikalla. Bändissä kaksi natsikitaristia ja kaksi natsisaksofonistia(!) tekevät heiluntakoreografiaa!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Le Pont du Nord (Ranska-81)

Ohjaus: Jacques Rivette

Uni ja peli, uni ja aarre...

`Toisilleen tuntemattomat`, kaksi eri-ikäistä naista (oikeasti elokuvamaailman `ulkopuolella` äiti ja tytär, Bulle ja Pascale Ogier), salkut, lehtileikkeet ja - konkreettiset - kompassit ja kartat kulkevat pitkin poikin Pariisia miehen (Pierre Clementi), miesten perässä. Naiset ovat välillä miesnimisiä, välillä naisnimisiä ja useiden miesten nimi on Max. Maximum Security.
Elokuva on uniikki fantasian, sadun ja salaliittojen sekoitus. Ja jonkinlaisen gangsteroinnin. Pelin, terrorismin ("Real life is reign of terror.") ja vankilan muistelus ja selvitys. Avainsana on Peli.
Le Pont du Nord on pelimäinen, rivettemäinen elokuva joka saattaa yhteen nämä naiset ja soppa syntyy. Hiljaisella tulella, hyvä tulee.. Elokuva perustuukin erääseen vanhaan lastenpeliin ja tämä yhdistelmä peli, kompassi, kartat, siitä muodostuu muheva mielen, miehen, naisen, kompassin, kartan kartoitus. Mielen peli.
Vanhempi naisista on ollut vankilassa, juuri aamulla vapautunut, ja joutuu nyt (ja aina?) elämään kaduilla, kodittomana, vailla minkäänlaista asuntoa, paitsi ulkotilat, ulkoilma, koska hän ei pysty hengittämään sisätiloissa.

Elokuva tapahtuu lähinnä Pariisin rakennustyömailla ("He ovat purkaneet sen." "Jos he rakentavat sitä uudelleen.") ja joutomailla. Eräälläkin sellaisella on hylätty kirkko majakkana maisemassa, pelin osana. Muutenkin elokuva `elää` jonkinlaista joutoaikaa, ennen jotain. ("Luonto on menneisyydessä." ja saasteista sanotaan: "Savua ilman tulta.") Pariisin patsaat ovat paksussa roolissa elokuvassa, tarinassa.

Le Pont du Nord on kuitenkin aarteenetsijöiden elokuvaa, pelimaailmaa jossa `suoritetaan tehtäviä.` Vastaan tulee esim kipsikätistä veitsenheittäjää ja tultasyöksevää liukumäkilohikäärmettä.

`Unen, aarteen, pelin loppu?`

torstai 15. kesäkuuta 2017

Slaughterhouse Rock (Usa-87)

Pahuuden pilvet tuovat yhä pahempia painajaisia nuoren miehen mieleen ja `arkeen`, pian muutkin niitä näkevät: Hirviön hiippailuja, palavaa sänkyä, goren kouraisuja: kiduttajakenraalia, rottia, rocklaulajaa...
Nämä pilvet tulevat `lakkautetulta, lopetetulta` vankilasaarelta, oikein Alcatrazilta, ja nuori mies näkee unia, tosia kaikista(!?) siellä kuolleista henkilöistä! Joten alkujunnauksen jälkeen lähdetään porukalla selvittämään saarta ja sen mysteereitä...
Siellä sitten hidastetutusti törmätään siellä kuolleen rock-laulajattaren (Toni Basil) auttavaiseen haamuun ja miehen veli muuttuu kannibaalimonsteriksi..


Tämä Teurastamo-Rock, Vankila-Rock on kovin kuivakkaa menoa. Odotin edes `ei kai vain`- tyylistä , kauhujatkoa lupaavaa latteaa lopetusta, mutta loppu oli sitäkin surkeampi, latteaakin latteampi. Litistynyt, latistunut, lössähtänyt, lässähtänyt pannukakku.


P.S. Devo-yhtyeen musiikki piristi pikkuisen.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

When the cat comes... (Tsekkoslovakia-63)

Kaupungin jokapaikanhöylä-vanhus kertoo koululaisille tarinaa siitä kun hän oli haaksirikkoutunut kummaan kaupunkiin. Siellä hän törmäsi Dianaan, maailman kauneimpaan naiseen ja aurinkolasipäiseen kissaan.. Kissan`silmiä` ei saa ottaa pois, mutta ukkopa otti. Ja kadotti, menetti Dianan...

Mutta kohtapa kaupunkiin tulee sirkus jonka mukana ovat `Diana` ja aurinkolasikissa. Sirkuksen johtaja on ihan ukon näköinen.
Sirkusesitys on pitkä,  valtava visuaalinen ilotulitus: Kengät, housut, takit, hatut lentävät, liikkuvat yhdessä ja erikseen, maassa ja ilmassa, ilman kehoja. Taikuri leipoo kakun päässään savuavassa silinterissä, kengät hyppäävät narua, potkivat palloa, tirehtööri-kapellimestari johtaa ilmassa leijailevaa gramofonia.. Jotkut hahmoista edustavat kaupunkilaisia: Yhdellä on päänään elokuvakamera, toisella kiikarit. Ruumiiton vaatemies ampuu kiväärillä, jousipyssyllä `linnun.` Esityksen lopussa trapetsilla istuva Diana ja kissa muuttavat kaupunkilaiset eri värisiksi; Uskottomat keltaisiksi, valehtelijat violeteiksi, rakastuneet punaisiksi... ("Wow, and how?!")

Loppu tähän visuaalisuuteen verrattuna vähän laskusuunnassa, mutta korottaa yhteisöllisyyttä. Enemmän ehkä aikuisten elokuvaa, aikuisten fantasiaa pettämisteemoineen sun muineen, mutta lapset lähes kollektiivisesti tässäkin, tämäntapaisessa tarinassa taas toimijoita, pyhiä, puhtaita, viattomia.. Mutta onhan siinä mukana totuuden tilkka.

torstai 8. kesäkuuta 2017

The Witch`s Mirror (Mexico-60)

Tää on näitä `hullu tohtori yrittää luoda onnettomuudessa ruhjoutuneelle vaimolleen uudet kasvot, uuden ihon.`Mutta miehen surmaama ex-vaimo kummittelee, tämä vie elokuvaa pikkuisen pois tavanomaisuuden suosta. Kummitustalokikkoja riittää, mutta ne puolustavat kyllä paikkojansa. Harvinaisempi idea on savuavat kukat.

Lopun "yllätys"käännesuma vähän haukotuttaa. Yhtä käännettä jäin kuitenkin kaipailemaan.

Kauhun ja sadun ei ihan onnistunut yhtälö. Lopussa paljon pikkukivoja, kökön kekseliäitä pikku-goregageja.


P.S. Vielä tulossa joskus arvio erittäin hyvästä Mexi-kauhuelokuvasta, `Ihmissusi pianistina`-saagasta Man and The Monster (-59). Tanakka, tunnelmallinen.

Brainiac (Mexico-61)

Jälleen erilainen ja harvinainen, poikkeuksellinen kauhuelokuvan aloitus. Kyseessä on kauhuelouvan eräs perusaloituksista, Noita Roviolla. Mutta nyt samaan aikaan taivaalla lentää meteori. Ja Noitahemmo (tämäkin poikkeuksellista) uhoaa ja uhkaa tulla takaisin kun meteori seuraavan kerran jysähtää maahan..

Ja näin käykin. Taivaasta tipahtaa metrin mittainen pahvikivi. Ja siitä syntyy!: Pukupäällinen, monimetrikielinen, letkukätinen ja vuohennammainen hirvitys. "Normaalisti" hän on paroni joka lusikoi linnassaan aivoilla täytettyä, jalokivin koristeltua uhrimaljaa.. Tämä tosin tapahtuu elokuvan lopussa.

Eli: Tuo ensimmäinen kappale tapahtuu suht nopeasti elokuvan alussa ja tuo toinen kappale lopussa, välissä pitkä, tylsä, löysä haahuilu.

The Curse of The Crying Woman (Mexico-60)

Kerrankin kauhuelokuva jossa vieraille sanotaan heti että "kartanon täti" on noita ja(!) vampyyri, ja he uskovat sen! Ja pakkohan se on kun faktat lyödään heti pöytään. Ja selviää jopa sekin että kartanoon saapuva nainen on itsekin noitavampyyri! (Tätä ei hän ennestään tiennyt, luulisi JOTAIN merkkejä olleen ilmassa). Ja hänet on kutsuttu koska "nyt on määrätty, erikoinen yö ja sähköä ilmassa" ja että he keskiyöllä yhdessä laittavat maailman sekaisin.. Vaimon miehen vois heittää vaikka Hornan Tuuttiin (olis hyvä nimi esim chilijäätelölle). Mutta suostuuko hän, vai panee voimille vastaan?...


Vaikka 80-minuuttiseen kauhisteluun on runnottu Noidat, Vampyyrit, Voodoo ja Ihmissusikin ja kaikki kauhukrääsä mitä kuvitella saattaa: Huonokuntoinen kartano, Rujonaama-Köyryselkä- Jalkapuoliapuri, Vinttihirviö, Kidutuskellari, Hurjat Hurtat, Kynttilä Pääkallossa, Soihdut, Kellotornit ja Lepakot, Kellot, Peilit, Taulut, Sortuvat Kulissit, Ukkoset jne jne!! niin elokuva ei muodostu roskaiseksi sekamelskaksi ja sotkuksi vaan kaikissa näissä on eräänlainen kansatieteellinen pohjavire.


Öinen taivas täynnä silmiä ja Itkevän Noidan mustat silmämunat ovat näkemisen(!!) arvoisia ilmestyksiä.


Melkein pirun hyvä, mutta valitettavasti väärällä tavalla pitkä ja kliseinen linnanhajoitus- loppukohtaus romutti "ansiokkaasti" elokuvan tehoja.

Bandh Darwaza (Intia-90) Purana Mandir (Intia-84)

Bandh Darwaza: Perheen äiti on vähän vehdannut Noidan kanssa. Vehtaus tässä tarkoittaa sitä, että Noita taikavoimillaan, saattaa naisen raskaaksi. Saattaa siinä naisen miehelläkin olla "sormensa" pelissä. Mutta parikymppisenä tyttö on luovutettava Noidan pomolle, Mahtivampyyrille.
No, näinhän tietenkin käy ja ei käy, koska tyttöä noidutaan ja riepotellaan pitkin poikin. molemmille puolille. Edes sun takas. Tytön isä pistää raivoisasti vastaan, äiti on jo kuollut noitumisten ja taisteluiden tuoksinassa..


Tykkäsin yllättävän paljon. Vampyyri on mukavan mahtavan massiivinen, oiva otus; karjunta kovaa, kädet vispaa. Askeleet ovat pelottavan pitkiä. Hänessä on muutenkin ihan pelottavaa presenssiä. Lisäksi tämän pystykaulus-viittavampyyrin luola on mainitsemisen arvoinen; Tätä antiikki- keskiaikadesignluolaa hallitsee valtava lepakkopatsas. Dracula myös tuhotaan uniikisti itse Äijjään koskematta, tuhoamalla juuri tuo edellämainittu patsas. Mukavasti campin puolelle menee taas Vampyyriäijjän hevosvaunut(!) joita taas hallitsee pahvinen pääkallo ja ristikkäisluut. Äijjän merkki, logo.
Pelottavaa presenssiä on myös Michael Jackson-"lookalikessä" "voicelikessä", pienessä pipopäämiehessä, palvelijassa, "funny" sidekickissä, joka pitkin poikin elokuvaa nykii, vitsailee, "laulaa" ja "tanssii." Tämä välivitsailija on ihanan rasittava seurattava, ihanasti hermoja repivä ja riipivä hahmo.


Kyllähän tässä Bollywood-elokuvana on tietysti niitä lauluja ja tansseja. Liittyvät lähinnä kaipauksiin, rakkauksiin tai eroihin. Jopa kilttiin seksuaalisuuteen, lauletaan mm että "jokainen sadepisara hyväilee kehoa." Mutta eivät kauhuun. Mutta itse kauhua elokuvassa on jopa yllättävän paljon. (Ja tietenkin sitä pituutta, Bollywoodissa kun ollaan.)


Purana Mandir: Tämäkin on Perhekauhua, Kirous on perheen päällä. Ja perheen tyttö, nuori nainen lähtee ottamaan asioista, kirouksesta selvää (ja varsinkin tekemään selvää) Kirouksen alkulähteelle, Kartanoon..


Tämä on huomattavsti verisempi ja jopa "seksikkäämpi" kuin Bandh Darwaza, ja vaikkakin on myöskin täysin toimivaa kauhua, pidän Darwazasta enemmän. Sen tunnelma on tiukempi mutta myöskin suvantoisempi, leppoisampi aina välillä. Pidin tästä jaosta.
Mutta Hirviötoiminta on tässäkin todella tanakkaa; Aikoja sitten Hirviön pää ja muu keho haudattiin eri paikkoihin, mutta kyllähän ne nyt tietenkin yhdistyvät. Ja yhdisyvät voimalla! Kartanokauhun ikonit ukkoset, vertavuotavat taulut ja suihkut, noidutut pyörätuolit ja käytäväörinät on tässä tehty ja tuotu hyvin intialaiseen kauhumaailmaan. Komeaa fantasiakauhuilua löytyy tauluntakaisesta, palatsinsisäisestä metsästä ja kiltistä camppailusta voisi mainita sen, että suihkussa käydään vaattet päällä. Muita "outouksia" ovat esim konkreettisesti kädetön kyläpomo ja "intiaaniheimoa" johtava huonohampainen bandiittipomo.


Tätä pidetään `yleisesti` parhaana Bollywood-kauhuna, mutta mulle ei aivan sitä, mutta onpahan pirun hyvä.


P.S. Tämä patsasteema (vrt Bandh Darwazan pahapatsas) on muuten Bollywood-kauhuiluissa (ja Bollywoinneissa muutenkin) yleinen. Paha(npalvonta)puolelta löytyy lisäksi mm patsasta palvovaa sahalaitasapeleilla varustettua mustakaapusakkia jne jne mutta vieläkin yleisempää on lopun voitto Jumalallisen patsaan voimalla.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Levoton Veri (Suomi-46)


Kova vuosi Tuliolla tämä-46. Teuvo Tulion elokuvien yksi toistuva, onnistunut mauste on samojen aiheitten kierrätys. Toinen on sokeus, sokeutuminen. Nämä yhdistyvät elokuvassa Mustasukkaisuus, joka on on suht onnistunut kierrätys Levoton Veri-elokuvasta, sokeutumisteemalla, sokeutumistwistillä. Mutta Se Sokeutumiselokuva on juurikin tuo mainittu Levoton Veri.


Tulion viimeisenä varsinaisena onnistumisena pidän juuri Levoton Veri-elokuvaa. Siinäkin on heikkoutensa, mutta tulevien elokuvien isokin repaleisuus rasittaa;  esim toisaalta onnistunet älyttömyyspiikit mm hautausmaakauhukuvastojen (Intohimon vallassa) ja saunatappeluiden(!) sumana ( myös Mustasukkaisuus-elokuva), mutta toisaalta liiankin kovana jankkauksena tekevät niistä tosiaan todella repaleisia kokonaisuuksia. Viimeiseksi varsinaiseksi elokuvaksikin joskus jossain kutsuttu alkoholistikuvaus (nimi on kyllä hyvä, toimiva ja onnistunut) Olet mennyt minun vereeni ei ole koskaan oikein puhutellut minua.


Tässä Tuliomaisesti, siis Levottomassa Veressä, kaksi naista, siskokset, kisaavat samasta miehestä. Nuoremman, nuorempana raajarikko, rakkaus on, väitetään olevan, nuoren naisen haihattelua, mutta vanhempi sisar, myöhemmin sokeutuva, on miehen varsinainen nainen, vaimo. Sokeutuminenkaan ei siis vie miehen rakkautta, tai ainakaan sääliä. Molempia. Ja lopussa, jo ennenkin, kuviot, siis suhteet, tietenkin, vaihtuvat.. Yksittäisenä komeana kohtana voi mainita kohtauksen jossa umpikänninen mies iskee `ilolintusen`, baarinaisen kanssaan keskustelemaan laboratorioonsa. Voimakasta ekspressionistista, noirnmaista tilaa ja valoa löytyy huoneesta jossa `ilolintunen` istuu laboratorion `vintillä` naureskelemassa ja mies kännää `maassa`. Naisen nauru peittyy tupakansavupilven ja kattolautojen välistä viiltävien valoviivojen taakse, ja mies peittää päänsä polviinsa. Kaksi yksinäistä. Ihmisten keskellä. Tässä on kierosti vähän sukupuolet kääntävää Jekylliä ja Hydeä; Laboratorio, juoma, nauru, tuska...

Vanhemman sisaren (tietenkin Regina Linnanheimo) Regina Linneanheimomainen suurisilmäinen sokeutuminen tuodaan esiin pyöreiden, lähes hitsauslasimaisten lasien läpi, ja näin varsinkin tapahtuu kun tuodaan esiin hänen suurisilmäinen sekoamisensa, yhä pahempaan hulluuteen vajoamisensa. Varsinkin sen jälkeen kun hän valehtelee miehelleen ja sisarelleen silmäleikkaukseen epäonnistuneen. Ja hän näkee koko heidän vehtauksensa, valehtelunsa laajuuden.. (Tiukkaa, tanakkaa kerrontaa muuten jo alkuteksteissä lähtien: Siinä on kuvattuna nämä mainitut sokeanlasit ja kaksi kihlasormusta pöydällä ja itse alkutekstit tulevat otsikon Osallistujat alle, paperilapulle. Ketään ei kummemmin yksilöidä, vaan kaikki  näyttelijöiden, musiikkiesitysten jne nimet niputetaan tosiaan vaihtelevana luettelona, mahdollisimman lyhyesti ja yksinkertaisesti. Tehokasta.)
Tämä ei nouse, tai paremmin sanottuna, vajoa Tulion myöhempien elokuvien sekamelskoihin, vaan juonen vahva melodramaattisuus pysyy päällä koko elokuvan ajan. Lopussa liikaakin. Linnanheimon sekopäiset naurut ovat tietenkin täysin yli, samoin kuin nuorempaa sisarta esittävän Toini Vartiaisen nuoren naisen yli-iloiset suppusuunaurut.

Mutta, Levoton Veri on tosiaan Tulion viimeinen `täydellinen` onnistuminen.

"Silmissä sun tuli on, filmissä Teuvo Tulion." "Sulla tuli on silmissä, Teuvo Tulion filmissä"  "en saa silmiä irti susta, kun sussa palaa synti musta.."  (Otteita Organ-yhtyeen kappaleesta Regina Linnanheimon silmät)

Rakkauden Risti (Suomi-46)

Villin, vapaan, värikkään, käsittämättömän, järjettömän, hullun, mielettömän, mielipuolisen Sensuelan esiaste Rakkauden Risti on Teuvo Tulion paras elokuva. Sensuela on rikkasti ja raivoisasti rönsyilevä,  mutta `roskan tavoittelussaan`, värisevässä hullussa heilunnassaan (vaikkakin pysyy joltisenmoisestikin juonessaan) liiaksi leviävä. Rakkauden Risti sen sijaan on tanakan tiukasti kirjoitettu, ohjattu, näytelty, kuvattu elokuva mielettömyydestä, mielipuolisuudesta, hulluksi tulemisesta - sairaalloisesta omistushalusta, mustasukkaisuudesta, raivoisasta rakkaudesta ja petoksista. Yksinäisyyksistä.


Majakanvartija Majakka-Kalle (Oscar Tengström) tavataan elokuvan alussa majakkasaarellaan tyttärensä, nuoren naisen (Regina Linnanheimo) kanssa. Molemmat rooleissaan huikeita. Meno näyttää auvoisalta, aurinko paistaa, pyykkejä ripustellaan, koiran kanssa telmitään.. Mutta jotain on taustalla. Jotain myrskyistä. Sillä myrskyillä Kalle aina sekoaa, kun alkaa muistelemaan mitä yhdellä myrskyllä tapahtui..: Myrsky toi majakalle miehen, joka vei vaimon.. Ja Kalle pelkää että tyttärellekin käy samoin, ja suojelee sairaalloisesti tätä.. Ja eiköhän yhtenä myrsky-yönä käy juuri samoin...


Kirjoitettuna ehkä vähän monestinähtyä, kuivaa (jos näin voi sanoa mm merimyrskystä, ihmismyrskyistä) ja mitätöntä, toisteista tarinaa, mutta elokuva on tosiaan todella tiukasti toteutettu. Tuliomainen ihmissuhdepyöritys jatkuu kaupungissa. Nainen joutuu jätettynä monta kertaa aina uuden miehen syliin, huonojen ja hyvien, ja lopussa tietysti käy huonosti. Kaupunki on paha paikka. Niin maaseutukin, mutta siellä on sentään vielä jotain hyvää jäljellä, mutta vähän, eikä kauaa.. Näissä aina lähdetään maaseudun ahdasmielisyyttä (usein raskaana tai lapsen kanssa, tai vain pois) kaupungin laajoihin iloihin ja valoihin, mutta kaupungissa se ahtaus aina loppujen lopuksi puristaakin.. Missään ei ole hyvä.

Taivaan valosta helvetin pimeyteen. - Kirkollisen alttaritauluestetiikan kritiikki. Pyhä ja Paha, revittynä, riekaleina. Elokuvassa on useita loisteliaita kohtauksia, jotka muodostavat tiiviin ketjun: Kallen sekoaminen myrskyn,  majakan mikrokosmoksessa, jota  mustavalkovärittävät noirmaiset valoviivat huikeasti kahlitsevat. Hulluus suppuuntuu. Nuori nainen kohtaa matkallaan monenlaisia miehiä, mm vanhan suomielokuvan peruspohatan, konsulin, pahan konsulin, sekä hyvän taiteilijan, juoppoja.. Mutta hyvä taiteilijakaan ei ole niin hyvä (kukaan ei ole hyvä), että hyväksyisi naisen entisen elämän. Tai tulevan. Taitelijan (Rauli Tuomi loistoroolissa) Linnanheimosta maalaama taulu Rakkauden Risti on nähtävyys. Yhtä aikaa jumalallinen, taivaallinen, rietas ja rienaava. (Jotain outoa hyvänkin taiteilijan päässä liikkuu.) Taulussa nainen on riekalevaatteissa ristillä ja yläpuolelta tulee valosuihku, mutta enimmäkseen taulussa on pimeää, hämärää..


P.S. Myös ikoninen kuva jossa Linnaheimo makaa sängyllä vihainen ilme kasvoillaan tupakka rennon tiukasti suupielessä on tästä elokuvasta.


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Ultimate Weapon (1998)

Kylmän kesän kylmä avaus: Hulk Hoganin Ultimate Weapon. Pikkuisen poikkeuksellisesti ollaan IRA:n tyyppejä vastaan, mutta vähemmän poikkeuksellisesti tämä on melkoisen huonoa roskaa. Mutta kuitenkin Hulkin parhaimmistofilmejä, on tässä toimintaa. Eikä läheskään yhtä huono kuin Äijän pahimmat camppailut, huumoroinnit.  Mutta jätti kuitenkin kylmäksi.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Gator Bait 2 - Cajun Justice (Usa-88)

Alkuperäisessä Gator Baitissa (-74, suo(!)meksi soinnukkaasti Alligaattoriansa) Claudia Jennings oili muistettavasti suon kostajatar.Gator Bait kakkonen alkaa söpön (ainakin muihin `näyttelijöihin` verrattuna) parin suoseutu-häistä. Honeymoonille lähdetään tietenkin moottoriveneellä yhä syvemmälle suolle, harvalle lautamökille. Mutta he onnistuvat loihtimaan muutaman päivän kisailuista ihan suloisen sekstailun, naureskelun ja leikkimisen rakkaudentäyteisen matkan. (Tosin harvalla honeymoonilla opetellaan ampumista, metsästämistä ja moottorivenehurjastelua.) Mutta sitten saapuvat pahikset paikalle ja tekevät pahaa miehelle ja varsinkin naiselle niljakkaissa kohtauksissa. Ja sitten tietenkin alkaa kosto.

Huonon näyttelemisen (varsinkin häävieraat ovat huonointa ikinä), niljakkuuden ja onnistumistenkin (pääpari kasvaa genressään ihan hyviin suo(!)rituksiin) swampsploitaatio, suosploitaatio yllättävällä suopuun takaa tulevalla onnellisella lopulla. Dvd:n mukana tulleilla extroilla kirjoittaja-tuottaja- ohjaajapari Ferd ja Beverly Sebastian (haastatellaan erikseen) eivät puhu ko elokuvasta mitään (muutenkaan eivät paljon elokuvistaan), vaan julistavat suo(!)raan rakkauttaan Jumalaan ja Jeesukseen, mikä hämmentää tätä väkivaltaista ja seksploitatiivista suosoppaa entisestään. Beverly Sebastian näyttää, puhuu paljon missiostaan, lukuisten Grayhound-koirien pelastamisista sekä heidän jalostamista esim vankien ainoiksi ystäviksi. Todella pyyteetöntä ja jopa pyhää toimintaa, vaikka en itse kovin pyhä ja uskovainen olekaan..

torstai 1. kesäkuuta 2017

Salt for Svanetia (Neuvostoliitto-30)

"The Soviet Union is a country so big and diverse that every kind of social and economic way of life is to be found within it". Näillä Leninin sanoilla alkaa Mikhail Kalatozovin (Kurjet lentävät) dokumentti-propaganda- filmi Salt for Svanetia.


Kaukainen vuoristokylä on kaukana kaikesta. Mm teistä, ruuasta, suolasta. Lunta riittää. Hankoja, haravia kantava ihmisjono lumen keskellä on absurdin julma näky. Sillä elokuvan mukaan lunta sataa Heinäkuussakin. Viljalyhteitä kasataan lumen alta. Epätoivoista absurdismia. Elokuvan voimana on erittäin taidokkaat, nopeat surrealistiset leikkaukset, siirtymät ja kasautumat. Ne tuovat esiin onnettomuuksien ja vastoinkäymisten valtavan vauhdikasta ja massiivista sumaa vastustamattomalla vyöryllä. Ihmisten yhteistyö ja voima tuodaan esiin vasta elokuvan loppupuolella.


Suola on tunnetusti se tuote jota ei tosiaan läheskään joka paikassa `kasva`´, mm merelle on matkaa. Täältä varsinkin. Vaikka kuinka omavaraisia ollaan, esim vaatteiden osalta, kuten tässäkin kylässä (elokuvassa näytetään esim vaatteiden valmistusta, ensimmäisiä etnografisia elokuvia), niin tärkeä mauste ja säilytysaine suola loistaa poissaolollaan. Eläimet joutuvat elokuvan mukaan brutaaleihin toimenpiteisiin `suolaa nuoleskellessaan`, sitä löytyy ihmisten hiestä, virtsasta, verestä.. (Kaikki kohtaukset eivät onneksi aitoja, varsinaisesti vain hiennuolenta näytetään.)
Lopuksi tosiaan saapuu taas työn ja voiman raivoisa kuvaus ja asioiden eteneminen. Näin ainakin viitataan. Uskontovastaisuus, uskontovastustus saa aivan övereitä, liioittelevia, valehtelevia mittasuhteita. Se menee täysin överiksi.