sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Aivotoimintaa

Aasia-kauhisteluissa hullua gorea sisältävät, lentävät, purevat päät (mm Witch with flying head`in, Mystics in Bali`in pureva gore) on yksi pikkugenre genren sisällä, mutta entäpä liikkuvat, lentävät aivot?

Tällainen täräys löytyy leffasta Black Magic with Buddha.- Hemmo löytää luolasta muumion ja vie (toiveita täyttävät) Muumion Aivot pyhässä puuboksissa mukanaan. Lentoasemalla hemmomme kantaa boxia reteesti kainalossa. Tullimies haluaa katsoa laatikkoon, sankariltamme pääsee kurkusta "Gulp", mutta laatikko on tyhjä. Kun kaverimme katsoo laatikkoa tullimuodollisuuksien jälkeen, niin siellähän ne aivot taas pumppaavat ja puhaltavat. Hemmomme hymyilee.

Sillä tätä puhkumista ja puhaltamista aivot sitten tekevät kaverimme kellarissa, mikäli eivät ole reissussa.
Leffa ei ole mainittavan goreinen, mutta muuta sotkuisuutta löytyy. Itse "hengittävät aivot laatikossa" ovat näky ja sen aiheuttamat "kauheudet" ovat tasoa hemmomme tyttöystävä lopettaa meikkien käytön ja alkaa kasvissyöjäksi! Ja aivot ilmestyvät kuuksi ikkunaan, tai Mona Lisa-julisteen kasvojen päälle! Kauheudet ilman lainausmerkkejä (tai voisivat ne kyllä siinä ollakin, kohtausten kökköyden takia) pitävät sisällään esim.  hemmon joka kylvyssä lilluessaan vastustaa turhaan sanontaa "älä ota paiseita" ja lopussa saapuu aikamoinen rupinaama ruutuun.

Itäsekoilua mukaan tuo näiden elokuvien vakionaama, sädekäsinen valkopitkäpartainen ja tukkainen maagikkoäijjä joka yhdistyy (vähemmän yleisesti) nelinaamaisen ja monikätisen Buddhapatsaan kanssa. Nyt säteily (heh, siis säteiden käsistä ampuminen) jää olemattomiin kun keskitytään lähinnä siihen kun maagikko ei pysty huikeisiin hyppyihin (taas tätä Itäelokuvien vakioviljaa) kun patsas painaa niin paljon tai siihen kun patsaan monikädet tarrautuvat vähän väliä kiinni ovienkarmeihin ja metsän puihin.

Tanakkaa roskaa.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Godard

Jean-Luc Godardin elokuvia on tullut katsottua jonkinlainen tukku, kaheksankytluvun jutuista monet ovat olleet itsetietoisessa (teko)taiteellisuudessaan lähes sietämättömiä katsella, ja ne helmet löytyvät 60-luvulta. Tosin sielläkin on hajontaa, mutta huomattavasti vähemmän.

Ja nyt löytyi se helmi tähänastisista, nimittäin Aviovaimo ( älä sekoita Godardin Aviovaimo Pariisissa-elokuvaan, tätä on tapahtunut) eli Une Femme Mariee vuodelta-64.

Tässä Godardin tavaramerkit, asetelmalliset kohtaukset, poliittiset/taiteelliset/absurdit vuorosanat/sanat, elokuvaviittaukset, median,mainosmaailman esilletuonti ovat erittäin toimivassa symbioosissa (mitään näistä ei käytetä liikaa (Godardin helmasynti)) lisättynä (Godardille) yllättävän suurella määrällä viihdyttävyyttä/viihteellisyyttä.

Elokuva kertoo aviovaimosta joka häilyy kahden miehen välillä (aviomies-salarakas), tosin mies epäilee että jotain on nytkin tekeillä, koska näitä salasuhteita on ollut ennenkin, onpa mies kerran laittanut yksityisetsivänkin naisen perään.

Elokuvassa on suht paljon (mutta, kuten sanottua, ei liikaa) asetelmallisia kohtauksia jossa esim miehen ja/tai naisen käsi/kädet jalka/jalat ovat liikkumatta (tai sitten toisiaan lähestyen, toisistaan erkaantuen) valkealla pohjalla, lakanalla. Hienoja kohtauksia, joita mustavalkofilmaus loistavasti pukee. Kuvaaava on kaksi kertaa nähty kohtaus (ensin nainen ja aviomies ja myöhemmin nainen ja rakastaja) jossa nainen ja miehet pesevät vimmaisesti käsiään (myös toistensa käsiä) pesualtaassa saippuaa toisilleen siirtäen.

Mainosmaailan esilletuonti lisääntyy koko ajan naisen elämää seuratessa, varsinkin rintaliivimainokset vyöryvät päälle.

Taiteellista/poliittista argumentointia tulee mukaan Godardille hyvin tyypillisessä kohtauksessa: Miehen ja naisen kotiin kutsutaan miehen työkaveri ja "keskustelu" käy niin että vuoronperään kukin käy muutaman minuutin mittaisen monologin eri aiheista, tässä Menneisyydestä, Nykyisyydestä ja Älykkyydestä. Toimivan mittainen kohtaus.
Toinen teema elokuvassa on Toisen maailmansodan traumat (Vietnamin sota Godardille tuli sitten myöhemmin useisiin elokuviinsa). Auschwitziin ja Auschwitzin oikeudenkäyntiin viitataan useaan otteeseen Kuuskytluku-nuori aikuinen-porukan tietämättömyyttä ko asioista kertoo kohtaus jossa miehen työkaveri on juuri puhunut Auschwitzista ja vaimo sanoo: "Talidomi?" johon mies: "Eikun sota-aika" vaimo: "Ai niin, Hitler."

Elokuvassa on tietenkin paljon, mutta korostan taas, ei liikaa elokuvaviittauksia. Esim kun nainen menee rakastajansa avoauton kyytiin hän kyyristyy polvet koukussa tuolille lysyyn. "Etkö halua näkyä kanssani?" "Eikun tämä on paras elokuvanseuraamisasento." Tai kun nainen lähtee puolipukeissa juoksemaan katoille hän sanoo "Etkö tiedä Fantomasia?" Lisäksi käydään lentokentän(!) elokuvateatterissa Hitchcockin pahvinaaman silmäsäteen alla. Lisäksi näyttäisi, en ole aivan varma, että kun nainen käy lääkärillä, niin lääkärin hyllyt olisivat täynnä erilaisia kameroita.
Myös näyttelemisestä/näyttelijyydestä puhutaan oivaltavasti. Naisen rakastaja on näyttelijä ja nainen tivaakin häneltä että näytteleekö hän arjessaankin, näytteleekö hän naisenkin kanssa ollessaan ja kun hän on näyttämöllä onko häntä olemassa.
Löytyypä myös etiäisiä Godardin tulevista teemoista, tulevista elokuvista. Mm Aviovaimossa radiosta kuuluu uutistiedoitus jossa sanotaan että "Auringon ja rantojen kirouksen/taian päälleensä saaneet kansalaiset syöksyvät massiivisena exoduksena autoillaan teille". Ja heti ensimmäisen päivän ("top danger day") ruumissaldo on jo yli tuhat, loukkaantuneita parisataa. Tätä teemaahan Godard sitten "jalosti" Weekendin infernaalisissa tievisioissa.

Viihdyttävyyttä elokuvaan tuo Godardille epätyypillinen sutjakkaasti ja ymmärrettävästi etenevä juoni, nopeat mainosmaailma-leikkaukset ja hyvä musiikin käyttö. Elokuvassa esim kuullaan viehkeän melankolinen poppis jossa lauletaan siitä kuinka surulliset elokuvat saavat kyynelehtimään.

Erittäin monipuolinen pakkaus Godardilta.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Villiä, vauhdikasta, mutta rauhallista

Näkemäni japanilaisen Yasuzo Masumuran elokuvat ovat yleensä olleet rankkoja, ankaria ja/tai avantgadistisia (mm Red Angel, Blind Beast), mutta hänen esikoiselokuvansa Kisses (-57) on virkistävä poikkeus kaavasta.
Se on villi, vauhdikas ja vapiseva, mutta samalla rauhallinen ja lempeä kertomus nuoren miehen ja naisen orastavasta rakkaussuhteesta viiskytluvun Japanissa.

Miehen ja naisen isät ovat vankilassa, ja nuoripari kohtaa toisensa vankilan odotus/keskutelutiloissa. Tästä alkaa vauhdikas moottoripyörämatka läpi umpitäysien uimarantojen, rullaluisteluratojen, velodromin vedonlyöntien, baarien ja kahviloiden kautta kohti kumpaisenkin koteja ja työpaikkoja.

Toteutus on godardmaista, Ranskan uuden aallon tyylistä raikkaan vauhdikasta  käsikamerakuvausta ja vapisevaa nuoren aikuisen maailmaa. Tämä tyyli puree hyvin kiinni Japanin sodanjälkeisen nuorison (ja väestön yleensäkin)  onttouteen ja etsintään ja ja pukee elokuvalle miellyttävän vauhdikkaan-rauhallisen, sekä myös viihteellisen asun. Elokuva on luonnollisesti mustavalkoinen.

Ripeän raikas, ripeän rauhallinen nuorenparin matka rakkauteen/katsojan matka viiskytluvun Japaniin  nuorten pääosanesittäjien ylinäyttelyllä varustettuna. Mutta tämäntyylistä japanilainen elokuvanäytteleminen usein on.

Miellyttävä yllätyshetki löytyy jostain puolivälin paikkeilta. Nuorikkomme kysyy baarissa yhtäkkiä pääosapojalta, että osaako hän soittaa pianoa. Ja kyllähän hän osaa, tottakai! Ja alkaa tapailemaan sävelmää johon naisemme heläyttää päälle kauniin laulun. Mukava, elokuvaa jakava suvanto.

Katoin tässä myös pari muuta "alan" elokuvaa. Molemmat enemmän hymyilyttävät, jopa naurattavat. Japanilainen Weird Love Makersissä (-60) Jazzia kuuntelevat huligaanit "riehuvat" ympäri Tokiota. "Hurjimmassa" kohtauksessa jengi syöksyy taidenäyttelyyn irvistelemään tauluille ja asiakkaille. Kansi hehkuttaa: They Do Everything!

Italialaisen Jet Set Swingersin (Ita-71?) hurjin kohta on taas tää; Jengi syöksyy katolle syömään spagettia!

                                                              LISÄÄ NINJOJA

Mutta seuraavaksi suvannosta suhinaan: Joululoma pitäisi aloittaa huikeasti Ninja vs Bruce Le(e)-leffalla. Kannessa Le`llä oikein tussari kädessä.
Saa nähdä onko tällaista koko leffassa, sillä vanhat Itä-Mätöt ovat oikein tunnettuja siitä että veehooässien, devareiden kansissa olevia kuvia ei välttämättä itse leffasta löydy. Saa nähdä nyt. Ja joskus jopa (jälleen usein) sattuu niin että itse elokuvan nimessä mainitut jutut, hahmot loistavat poissaolollaan. Näin on kuulemma ainakin eräiden arvioiden mukaan käynyt tässäkin. Ninjat ovat kuulemma täysin näkymättömissä. Le kuitenkin näkyy.

Jos leffa aiheuttaa aihetta riemuun, kirjoitan enemmän,,,



torstai 19. joulukuuta 2013

Ne kasvot, ne kasvot...

Jean Epsteinin mykkäklassikko Coeur Fidele (-23) on viime vuosisadan rakkaustarinoita.
Kaksi veijaria, juoppo pahis ja ei niin juoppo hyvis kilpailevat verisesti, vankilankin kautta koukaten samasta naisesta, läpipaskojen ottovanhempien "kasvattamasta", orjuuttamasta yyberhyvästä ottotyttärestä. 

MEREN KASVOT. Elokuva kuvaa alkutaipaleellaan seesteisesti soljuvaa rakkaustarinaa oivallisesti yhdistämällä rakastavan parin kasvot rauhallisesti aaltoilevaan mereen.

MAAN KASVOT. Elokuva kuvaa usein ja onnistuneesti kasvoja. Rakastuneita, humaltuneita, vittuuntuneita, vääristyneitä kasvoja.
Elokuvan tunnetuimmat kohdat ovat muutamat avantgardea lähentelevät karusellikohtaukset, mutta tärkeimmät kohteet ovat juuri kasvot ja niiden ilmeet.
Elokuvan viimeiset otokset, kasvojen ilmeet (karusellissa) kertovat paljon, kaiken(?) pariskunnan tulevaisuudesta.

Viime Vuosisadan kuva kuvattuna jo vuosisadan alkurysäyksessä...

tiistai 17. joulukuuta 2013

Kauneusleikkauskauhua

Nyt on Roskaa. Jenkkikauhuohjaaja Ted Newsom teki kaksi eri/melkein samaa elokuvaa aiheesta "Ikääntyvä näyttelijätär ottaa nuorennuspistoksia, mutta sillä on samalla myös hirviömäisiä vaikutuksia."
Ja ne leffat ovat Evil Spawn (älä sekoita Deadly Spawn`iin) ja Alien Within, vuodelta-90.

Aihe on aikamoisen uniikki ja kiehtova, hirviöt ja gorekohtaukset kökköjä, paljasta pintaa..

Roskafanit (ainakin minä) sain enemmän irti Alien Within`istä. Siihen on lisättu kökösti, mutta nautittavasti vanhojen muskelimiesten Richard Harrisonin ja Gordon Mitchellin pääjehu-tarkkailija- roolit. (Varsinkin Harrison vetää roolinsa kieli raivokkaasti poskessa.) Evil Spawnin "etsivät" on vaihdettu mieheen ja naiseen, jotka nukahtelevat vähän väliä läjään toistensa päälle autoon ja pensaisiin. Ja hereillä ollessaan he syövät valtavan laattakiven kokoisia munkkeja tai ryyppäävät. Toki myös kyyläävät ja ammuskelevat. Elokuvasta löytyy myös mainion hirviömäinen "Oscar"-palkintogaalaviittaus.

Lisäksi elokuvassa on kökköjä krapula -ja kuolemakohtauksia (jälkimmäisestä vastaa itse Kauhukuningas John Carradine.) Toinen Kauhukunkku Forrest J Ackerman esittää uima-altaiden siivoojaa(!!) ja lausuu kökön (tääpä sana on käytössä) elokuvaviittauksen: "Pitää lähteä hakemaan ruumis Gloria Swansonin uima-altaasta:"

Täyttä Tärinää, tää tärisee!

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Plaque of the Zombies (-66)

Zombirutto on taas näitä ristiriitaisia, puolenvälin kiikunkaakun- kauhuelokuvia. No, elokuvan tyylikkyys ja melkein elokuvahistorian upeimmat zombit nostavat sen kyllä puolivälin krouvin yläpuolelle. Mutta toisaalta Britti/Hammer-tylsistely kyllä taas laskevat janaa mestariteoksesta.

Eli kyseessä on siis, kuten mainittua,  Hammer-yhtiön tuotantoa. Itselläni on kyseiseen yhtiöön, ja wanhempaan brittikauhuun yleensäkin vähän ristiriitainen suhtautuminen; Hammerin parhaitten kauhuelokuvien (vaikka ekat Draculat, Devil Rides Out, The Witches, Twins of Evil, Vampire Circus) ja vaikka Peeping Tomin (jos yhtiön ulkopuolisista brittikauhuista mainitsen vain tämän, keskityn nyt lähinnä Hammeriin) loistavuudesta huolimatta, maahan mahtuu rutkasti puolivillaista kauhuelokuvaa. En tiedä oikein oikeaa sanaa, olisiko se varovaisuutta, jäykkyyttä, vääränlaista vanhahtavuutta, joka minulle tämän puolitylsän katsomiskokemuksen usein brittikauhussa aiheuttaa. Se olisi ehkä peribrittiläisyys, se sulattaa sisäänsä kaikki nämä luetellut sanat. Ainakin maan kauhuelokuvissa.

Potz on kuitenkin kuten sanottua sitä parempaa Hammeria. Hyvyyspiteitä antavat alussa lueteltujen asioiden lisäksi leffan aihe (jo Lugosin White Zombissa käsitelty), zombit työvoimana pikkukylässä myllyssä (eli voodoo-zombeja ollaan) ja tyylikkäät puvut, ympäristöt yms, mutta viimemainittuihin keskitytään niin peribrittiläisellä pieteetillä ja pitkään että tylsyys tulee. Varsinkin elokuvan alkupuoli jumittaa, zombit tulevat vasta lopussa. Elokuva kuvaa Britannian pikkukylää noin sata vuotta valmistusvuodestaan taaksepäin.
Hassuna, hellyttävänä jopa järjettömänäkin kohtauksena elokuvassa on muutaman minuutin tiskauskohtaus, jossa leffan pääosamiehet panevat parastaan astianpesussa. Tosin he samalla pohtivat mihin kylän porukkaa katoaa/ miksi heitä kuolee. Eräänlainen rauhallinen, asioita selittävä kohtaus alkufilmin tylsyyden keskellä. Rauhallinen kohtaus tylsyyden keskellä, tiettyä ristiriitaa toki tässäkin, mutta se on samalla omalla tavallaan hauska kohtaus.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Juna, Jazz, Elokuva

Yksittäisinäkin juttuina komean kuuloiset (nyt jo lähes häipynyt) filmikela-projektorin pärisevä nakutus, junakiskojen kolina (siinäkin kovin kolina seestynyt nykyään smoothimpaan menoon) ja jazzin cooli kolina muodostavat parhaimmillaan hienon yhtälön.

Näin on käynyt Jerzy Kawalerowiczin Yöjuna-elokuvan (Puola-59) kanssa, joka on kyllä näkemistäni junaelokuvista paras.

Elokuva alkaa naislauletulla jazzilla ja yläilmoista otetulla otoksella rautatieaseman ulkoportaikon ihmisvilinästä. Siinä ei kankeasti kuljeta.
Sitten tietenkin esitellään monipuolinen matkustajakatras, johon kuuluu mm vanhaa ja uutta rakkaudentynkää, työssä epäonnistumisen painolastia ja onpa junassa pakeneva murhaajakin.

Tässä elokuvassa tuo otsikon pyhä kolminaisuus toimii kuin junan vessa (argh!, sori oli pakko laittaa :)) Mutta se todellakin toimii. Kolisevat kiskot, cooli ksylofonipimputus ja kapeitten ihmismassaisten junakäytävien ja makuuvaunujen kamera-ajot näyttävät ja kuulostavat komeilta.

Ja tähän sekaan risteävät, ei nyt ehkä elokuvahistorian kekseliäimmät, mutta toimivat, junamatkalla risteävät ihmiskohtalot, niin mielenkiintoinen elokuva on taattu.
Kuvauskuviot eivät myöskään ole mitkään maailmaa mykistävät, mutta juna ympäristönä antaa tukun kuvauksellisia kortteja ja kikkoja jo valmiiksi, että siihen päälle on kuvaajien helppo lisätä muutamat kirsikat kakun päälle. Kapeat käytävät antavat tietenkin myös haastetta, mutta nopeassa tahdissa tehdyt kamerajuoksut ihmisten seassa tekevät myös sen, että spontaaneja kamerakiepsahduksia on pakko tehdä, jotta päästään läpi. Ja se näyttää hienolta.

Avarampaa maisemaa ja meininkiä päästään ihailemaan heinäpellolla tapahtuvassa ihmismassaisessa takaa-ajossa, upealta näyttää sekin.

Jazzin ja junan tahdissa tehty mielenkiintoinen matka.

PS. Elokuvan näyttelijäkaartiin kuuluu `Puolan James Dean` Zbigniew Cybulski, tällä kertaa ilman ikonisia silmälasejaan (esim Tuhkaa ja timantteja). Ja junahan kävi hänen kohtalokseen. Sillä hän kuoli (-67) junan alle yrittäessään hypätä liikkuvan junan kyytiin asemalla. Hänellä oli tapana usein nousta juniin juuri tällä tavalla.
Tässäkin elokuvassa hänen juniinnousunsa  tapahtuvat näin.

Ja Second Run`in DVD-julkaisun lisämatskuissa on pieni dokkarinpätkä (otettu isommasta Kawalerowicz-dokkarista, käsittääkseni) Yöjunasta. Tässä pätkässä Yöjunan elokuvajulisteeksi on valikoitunut vanha Suomi-juliste. Sen sloganissa korostetaan mainosmielessä elokuvan "sähköistä trillerimeininkiä". Onhan sen yhtenä pääjuonena sekin, se jyskyttää koko ajan siellä takana, jysähtääkseen sitten ratkaisuunsa leffan loppupuolella. Itse kallistun sen puolelle että elokuvan pääfokus on ihmissuhde ja `mikrokosmos kansasta`-tematiikka. Ja esim lause "Kukaan ei halua rakastua, kaikki haluavat olla rakastettuja."

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Kukkakauhua

James H Kayn ainoa ohjaustyö, Gardener(-74) on uniikki tapaus ja kokemus.

Etelän Kroisosalueen kotirouva palkkaa puutarhurikseen salaperäisen, mutta työssään taitavan, aina yläruumis paljaana kulkevan kaverin, jota esittää Andy Warholin elokuvien stud Joe Dallessandro.

Ihan muutamassa päivässä Joe-poika uudistaa ränsistyneen puutarhan ihmeelliseen loistoon, kukat kasvavat mielettömällä vauhdilla, kukkien terälehdet avautuvat kosketuksesta, ne jopa hohtavat valoa. Elokuva onkin karkkimaista kukkaloistoa lähes alusta loppuun, jota kylläkin varjostaa synkät reunat: Onko kukissa kuoleman siemen? (Yksi elokuvan aliasnimistä onkin Seeds of Evil.) Sillä näyttää että kukkien tuoksua hengittävät saattavat kuolla kupsahtaa. (Elokuva alkaakin kohtauksella, jossa sairaalasängyssä makaavalle naiselle sairaanhoitaja tuo "piristeeksi" ruukkukukan. Ja kohta nainen kakookin kuolemaa.) Ja mikä mies on oikein tämä Puutarhuri?
Alueen musta magia-ympyröistä tietävät talon palvelijattaret alkavat heti vieroksua miestä ja varsinkin hänen Ylimaallista/Yliluonnollista Vihreää Peukaloaan. Jälkimmäinen sana, Yliluonnollinen saakin tässä ihan juuri sen maanläheisimmän merkityksen, Luontoa ei pitäisi hallita, mennä sen yli..
Aluksi talon emäntä torjuu nämä musta magia-mambo jambot silkkana höpinänä, suuttuukin kun tätä Warholin leffojen oria näin moititaan. Ilmassa on myös kostean ja tukahdetun etelän seksuaalisuutta.
Mutta myöhemmin nainen ja hänen ystävättärensä alkavat myöskin epäilemään vahvasti Puutarhurin tarkoitusperiä. Ja selviääkin että monet Puutarhurin edellisistä naistyönantajista ovat kuolleet mystisissä olosuhteissa..

Elokuva on ehkä jopa liiankin hidastempoinen, mutta tarkemmin ajateltuna juuri se tekee tästä `luonto leviää`-mysteeristä sen oikean ratkaisun, se ottaa pala palalta otteen maasta ja ihmisistä. Gore ja paljaspintafriikeille ei tässä elokuvassa ole paljoakaan nähtävää. Yksi-kaksi goreilua värittää tarinaa, mutta eniten elokuvaa värittää tuo mainittu lähes yhtäjaksoinen (toistossaan jopa kauniin/irvokas) kukkaloisto, kuulas musiikki ja muhevasti etenevä mysteeri.

Joe Dallessandro vetää roolinsa mainiosti, hänen vähäinen ja puuroinen puheensa korostaa vielä hänen hahmonsa erikoislaatuisuutta, eikä naispääosan esittäjä Katherine Houghton jää yhtään jälkeen. Hänen hermostunut/innostunut näyttelemisensä sekä  aistikas ja hienostunut skinny sexy-lookinsa muodostavat hyvän vasta/parin Dallessandrolle.

Oivallinen elokuva niille, jotka pitävät hitaasti aukeavista kauhumysteereistä. Tähän vaikuttaa tietenkin myös tarinan uniikkius, mutta mehukas mysteeri yhtäkaikki.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Kalevalan (valko)kankahilla

No, viikon päästä Jari Halosen Kalevala-versio sitten pamahtaa valkokankaille. Tätä kyllä odotan paljon, kummalla tai selvällä tavalla tuntuu että "Pidän siitä, vaikken pitäisikään siitä", sillä Halonen ehkä ainoana elokuvantekijänä Suomessa tekee sitä mitä "Mieleni minun tekevi, Aivoni ajattelevi", pitää visionsa tulessa ja elossa (Kalevalaakin tehtiin kymmenen vuotta). Visiot jotka ovat ilmestyessään käsitelleet joko nykypäivää (Back in the USSR) (, no menneisyyskierteellä tosin. Eihän nykypäivää voikaan käsitellä ilman menneisyyttä, eikä ilman) tulevaisuutta (Lipton Cockton) tai menneisyyttä (Aleksis Kivi). Ja nyt taas menneisyys-nykyisyys-tulevaisuus(?) tässä Kalevalassa.
Kova leffakatras johon Kalevalakin saumattomasti, tai sitten riekaleisemmin liittyy, mutta liittyy kumminkin, on se sitten millainen tahansa. Selvä kaarihan näissä leffoissa on (viimeisintä vielä näkemättä) nähtävissä.

torstai 7. marraskuuta 2013

Kosminen Avain lelumainosmaailmaan eli Syntetisaattorisotaa Avaruuksissa

Aina silloin tällöin kysytään miksi kauhuelokuvia katsotaan, mutta miksi roskaelokuvia katsotaan?

No, esim tämän takia:

Dolppa Lundgreenin He-Manoittama Masters of the Universe on aivan ihastuttava elokuva. Se tuo esiin tietenkin "lapsena" katsotun piirrossarjan, mutta näyttää siltä kuin katsoisi puolitoistatuntista mageeta Action Ukko--tvmainostaistelua jota on pikkuajoiksi "rauhoitettu" kököillä käänteillä, älyttömillä, mutta ei ihan leluisimmilla efekteillä ja sitten juuri niillä. Jotkut "avaruusefektit" eivät ole ihan 80-90-luvun lastenhuoneen lelulaatikon pohjapehmoja, mutta esim Frank Langellan(!)  naamalla löysänä lerppuva Skeletor-naamari ja toisena teinitytön inhaniljettäväksi tarkoitettu kupliva ihohaava (joka näyttää pizzalta pohkeessa) edustavat sitä leluista laitaa.

Teinit löytävät hautausmaalta japanilaiseksi syntetisaattoriksi luulemansa Avarauusavaimen, jota sitten tietenkin havittelevat Avaruushyvikset ja pahikset. Avainta/Soitinta sitten painelee sekä Hyvispeikko että koulubändisoittajapoika. Varsinkin Peikko sanoo Kavereilleen painelevansa `ihan random nuotteja`, mutta niin vain hän tuuttaa lähes aina oikeat sävelet ja Avaruusovet aukeavat ja sulkeutuvat..

Elokuvassa on yllättävän sutjakka vauhti kivan muovisten ja räjähtävien taistojen (yksi pitkä taisto käydään musiikkikaupassa, siinä muovi savuaa!) rytmittäessä elokuvaa vähän väliä.

MOTU:ssa on vanhoja ja silloin tulevia tähtiä. Mainittujen lisäksi Meg Fosterin kökön kekseliäästi (jo piirrosversiossa) Evelynistä väännetynä Evil-Lyn`inä ja toisena teininä Couteney Cox. Varsinkin Langella  jyrää ja jytää roolinsa kovalla vimmalla.

Yksi (perinteinenkin näissä leffoissa) hämmentävä seikka on se että vaikka Jenkkikaupunkiin jyristää hyvisten kanssa tappelemaan kokonainen pataljoona sädeasein varustettuja Darth Vader-klooneja ja tuleepa Itse Skeletorkin kaupungin ylle leijumaan takaroottorilla varustetun suoveneen näköisen kulkuvälineen kanssa, niin kaupunkilaisista ei ole hereillä koko aikana kuin tää yks teiniparivaljakko.

Ai niin, He-Manin hymy on valloittava!

Hellyyttävää menoa.

                                                 ----------------------------------------------
Lelulaatikollinen nostalgista toimintaa, hienoja härpäkkeitä ja hyvää mieltä. Ja ihan sieltä lelulaarin pohjia myöten.
Tässä ollaan syvällä Roskan Alkulähteillä.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Oivallisia kauhu ja fantasiapaloja Englannista

BFI eli British Film Industry on julkaissut DVD:llisen Saxon Loganin ja Rodney Gieslerin ohjaamia kauhu ja fantasialyhäreitä 70 -ja 80 luvuilta Nimellä Sleepwalker.

Sleepwalker on siis DVD:n Main Event, Loganin ohjaama Kauhutaloelokuva, joka sekoittaa samaan filmiin yhteiskunnallista (känni)keskustelua, rikas sika-pröystäilyä ja argentomaisesti väritettyä ja käsikirjoitettua unimaailmakauhuilua. Kaksi "pariskuntaa", mies ja vaimo sekä sisko ja veli tapaavat jälkimmäisten maaseutu"lukaalilla", ehkä parhaimmat aikansa nähneessä talossa, joka on kuitenkin säilyttänyt jotain charmantista historiastaan. Ukkosessa rikkoutunut ikkuna kuitenkin pirstoo valmistetun aterian päälle lasisateen, jolloin joudutaan lähtemään maaseuturavintolaan, jossa tämä yhteiskuntakeskustelu pääosin käydään, ja sitten lähdetään takaisin talolle...
Teos on pituudeltaan puolet normaalista elokuvasta, noin 45 minuuttia, ja on just eikä melkein passeli pituus tälle tarinalle. Elokuvallista lisäarvoa tarinaan tuo toinen miehistä, joka buustaa suurin sanoin ja suureen ääneen vhs-videovallankumousta, ja kerkiääpä hän kehumaan mikroaaltouuniakin.
Hienosti yhteen kurottu ja kuvattu tarina pisteliäällä dialogilla ja kauhupurskahduksilla.

Normaalin elokuvan mittaan päästään kun tähän lisätään toinen nelkytviisminuuttinen, nimittäin Rodney Gieslerin ohjaama yö/päiväfantasiointi Insomniac.
Mies ei saa unta ja lähtee ulos huomatakseen että päivä paistaa, mutta kaikki tavattavat tapahtumat ja tyypit liittyvät yöhön. Sillä erotuksella että kaikilla muilla on ulkona päässään aurinkolasit (poliisit, bileporukka joiden bileisiin hän "eksyy") ja he pukkaavat hikeä.
Mukaan tulee värikästä luonnonihailua/seksuaalifantasiaa.
Mukavan rauhallisesti aamuun etenevä mystinen fantasiointi.

Nämä kaksi, kauhu ja fantasia muodostavat hienosti DVD:n rungon, joiden lisäksi löytyy vielä lisäpaloina Loganin ohjaama, melkoisen mitätön kymmenminuuttinen "mysteeri" Stepping Out.
Lisäksi DVD:n elokuvapuolen päättää vielä hienosti Loganin viistoistaminuuttinen Working Surface: A Short Study (with Actors) in the `Ways` of a Borgeois Writer. -Tuskastunut, perinteisesti papereita rypistelevä kirjailija yrittää tehdä kahden naisen (jotka harjoittelevat syntyvän tekstin kuin telepaattisesti aina hetimmiten viereisessä huoneessa/toisessa asunnossa/talossa) välistä dialogia. Kipakan mystinen leffapala lopputwistillä.

DVD:ltä löytyy vielä Loganin haastattelu, jota en ole vielä katsonut.

Erittäin onnistunut DVD-kokooma.

Ai niin, vielä semmoinen tiedontynkä tähän että tää BFI:n julkaisu on tällainen combo-tuote, eli siinä on samoista leffoista sekä DVD että BlueRay-levyt. Itse en pysty edes BlueRay-levyjä edes katsomaan, mutta onneksi ostin kuitenkin, vaikka vähän kalliimpi olikin. Sen verran sähäkkä pläjäys, tanakka täräys on kyseessä. Minulle ainakin maittaa.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Freud (1962)

John Hustonin ohjaama ja parrakkaan Montgomery Cliftin pääosittama Freud sijoittuu vuosiin 1885-1890, eli vuosiin jolloin Freudin päälinjat (hypnoosin kautta unitutkimuksiin) alkoivat selvitä hänen hoitaessaan esim hysteriapotilaita.

Pääpotilasta esittää Susannah York ja vilahtavana potilaana (mutta tarinassa tärkeänä) käväisee nuori David McCallum. Kauhuelokuva-anekdoottien bongaajille löytyy pienestä osasta 60-70-lukujen espanjalaisen genre-elokuvan sivuosien vakionaisnaama Maria Perschy. Mutta varsinainen ilo ja/tai hämmentävä juttu kauhuelokuvahistoriatyypeille on se, että silinterihattu päässään kaduilla ja hautausmaalla kävelevä Clift/Freud näyttää ihan Brasilian kauhuikoni Coffin Joelta!
Elokuvan alku-väli ja loppupuheet hoitaa ohjaaja Huston.

Clift suoriutuu parran keskeltä synkkä ja tulisilmäisen Freudin roolista hyvin, samoin pääpotilaan roolin York. Muut ovat lähinnä osaavia statisteja. Tarina rullaa pituudestaan huolimatta kiinnostavasti- Mustavalkoisuus sopii tähän aiheeseen hyvin. Freudin unet (niissä esiintyy vuorikiipeilyä ja luolastoa sekä naista valtaistuimella luolan syvyyksissä) liittyvät melkoisen hyvin tarinaan.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Partition


Tikun varteen mahtuu monenmoista, nyt tikkuun tarttui taas taidetta.

Ken McMullenin elokuvassa Partition tartutaan Intian ja Pakistanin itsenäistymiseeen vuonna 1947 mielisairaalan potilaiden ja vallanpitäjien (entisten, nykyisten ja heidän yhteenliittymien) kautta. (Molempia näyttelevät vuoronperään samat näyttelijät, aikamoinen idea! Välillä toisiinsa sulautuenkin, huikeaa.)

Elokuvassa keskitytään seuraavaan dilemmaan: Kun monesti eri valtioita eri uskontokuntia edustavia vankeja vaihdellaan valtioiden kesken, voisiko samalla tavalla toimia mielisairaalan potilaiden kanssa. Haastava elokuva.

Kuten elokuvan nimikin ("Jakaminen", "Ositus") viittaa kahtalaisuuteen, moninaisuuteenkin, niin elokuvan visuaalinenkin puoli toistaa ja toteuttaa samaa teemaa: Näemme useat kohtaukset kuvattuna peilin/peilien kautta.
Vahvasti teemaan liittyvä on useaan kertaan toistuva kohtaus jossa palvelija/siivooja puhdistaa peiliä.

Visuaalispuolella yksinkertainen, mutta karun tehokas kohtaus on myös kun kamera lähestyy mielisairaalan`pihahuoneessa` (avara, huonekaluton, muutamia kiviä ja kivikasoja sisältävä hiekkainen huone) käveleviä, seisovia, kivillä istuvia potilaita, varjoihmisiä, on se kuvattu ison vähäisesti läpikuultavan lakanakankaan läpi. (Kaikki mielisairaalaan liittyvät kohtaukset on kuvattu tässä tilassa, ja mustavalkoisina.)

perjantai 20. syyskuuta 2013

The Manster (-60)


Japanilaisen genre-elokuvan (m)itä-kumma-osasto ei rajoitu pelkästään viime vuosien/vuosikymmenen wtf-goreiluihin. Jo 60-luvulla Japseissa tehtiin esim sieni-psykedeelinen tuotos nimeltä Attack of the Mushroom People. (Siitä ideasta on tehty myös muutamat versiot/jatkot.)

Melkoisesti miedompaa ja maltillisempaa menoa ja meininkiä edustaa vuoden-60 The Manster. Mutta kyllä siinäkin weirdoiluja vilahtaa ja seassa on sakeampaakin strangeilua. (Sakeasta tuli mieleen että kun Japaninmaalla ollaan, niin Sakea tietenkin tarjoillaan ja juodaan tässä pätkässä (ja pätkässä ollaankin) aika usein ja tymäkästi. Mutta pitäisihän se tietää ettei Viina ja Hirviölääkkeet sovi keskenään, niistä tulee Hirviömäinen Känni ja Krapula.) Tämä itse varsinaisen leffalitkun laimentuminen, laihentuminen (tarina välillä vähän tarpoo ja sievisteleekin) varmaankin johtuu enimmäkseen Jenkkituottajista, sillä leffa on japanilais-amerikkalainen yhteistuotanto.

Elokuvan aluksi esitellään tulivuorivyöhykkeellä kököttävä lautamökki ja sen kaksi "asujaa", Ilkeä Professori/Tohtori ja hänen naisapulaisensa. Sekä Ilkimyksen tuotokset, kellarissa häkissä oleva Hirviönainen (Proffan "ex"(?)-vaimo, sekä juuri murhaavalta riehuretkiltään palaava Karvahirviö (miehen veli). Proffa päättääkin että nyt hirviöstä/veljestä on päästävä eroon ja avaakin kellarilabrassaan pahviluukun joka johtaa suoraan tulivuoren ytimeen. Ja heittää poloisen liekkeihin. Onpa muuten talossa kunnon keskuslämmitys, ei tartte lämmityksestä huolehtia. Puu/pahvipytingin palovaara taas vastaavasti on aika olennainen asia, ei tainnut tällainen asia tulla talon suunnitelleelle arkkitehdille mieleen..

Mutta eipä hätää, Proffaa on tulossa haastattelemaan eräs Jenkkitoimittaja, ja hänestähän hän saa uuden uhrin.. Ei muutako hirviöseerumia tyypin olkapäähän ja menoksi! Tai, no meno materialisoituu pikkuhiljaa kun kundin olkapäästä  alkaa pukata, kehosta kohota jotain..
Mutta kyllä sitä tämän uudenkin hirviön murhaavaa mellastusta elokuvaan riittää.

Tämä juttu mikä sieltä kehosta kohoaa, siitä on tehty myöhemmin maailmalla paritkin elokuvaversiot, mutta se miten se tässä on toteutettu, on vieläkin melko uniikki idea.

Passelin pituinen, tunnin ja vartin (wanha) weirdoilu.

P.S. Tuosta leffan nimestä, sehän muodostuu sanoista Man ja Monster, niin olisiko Suomi-nimi vaikka Miehiö tai Ihmiö?

tiistai 17. syyskuuta 2013

NINJOJA!

Jo kuuskytluvun alun peplumien "stara" Richard Harrison sai uralleen uuden nousun kaheksankytluvun Ninja-buumin harmaahiuksisena ja viiksisenä herrana. Näitä Ninjailuja tehtiinkin aika liuta.. Oli Ninjan Kostoa sun muita.

Ninja Terminatorin pääjuttuna on kolmesta osasta koostuva Miekkaninjapatsas jota kumarrellaan (paljon ja usein!),  varastellaan ja löydetään.
Harrison esittää Maastopukuninjaa joka samalla värikuosilla varustetulla hupulla varustettuna mm seisoo käsillään tuolilla, heittää rapua Ninjatähdellä, viipaloi katanalla vesimelonia pariinkin otteeseen ja istuu tietenkin perinteisesti kynttilämeren keskellä miekan kanssa meditoimassa, nappaa kynttilän miekan terällekin taitavasti tärisemään. Ja tietenkin myöskin perinteisesti potku-nyrkki ja miekkamatsaa mm Punapukuninjoja vastaan monet kerrat. Mutta se mistä tämä elokuva muistetaan on tietenkin KARVINEN-PUHELIN! Sillä Richard vastaa vähän väliä puhelimeen, joka on juuri tuota Keltakissamallia. (Luuria nostaessa Karvisen silmät avautuvat ja laskiessa lurpahtavat kiinni.)  Elokuvassa onkin tahatonta komiikkaa kautta camppia rutosti, mutta tuo Kissapuhelin on ainoita juttuja jotka voi melko varmasti laittaa sinne tahallisen komiikan puolelle. No, uhkausvhs:ssiä Ninjoille eri puolille kaupunkia kiikuttavista leluminiroboteista voi olla kahtakin mieltä, mutta niitä on voitu elokuvaryhmässä pitää näppäränäkin ideana. Ai niin, puhelimista vielä: Harrisonin Ninjakaverin (vai mikä lie) puhelimessa on korvaan tulevassa luuriosassa joka kerta sidottuna jokin kangasrätti. Onko hänen tarkoituksensa se, että hän ei tunnista puhekaverinsa ääntä? Yleensä se tehdään vähän niinkuin toisinpäin, mutta Ninjamaailmassa monet asiat voivat olla ja ovatkin toisinpäin, jopa moninpäin, kuin pallomme Perustallaajan.

Ihan kivasti camppia ja kamppailuja yhdistävä Ninjailu. Mukana tietenkin myös Pahisninjan kovaa ja kähisevää naurua ja löytyypä "tietenkin"(?) elokuvasta Peruukkininjakin, vai mikä lie...

Mutta nyt mä lähden Kellariin.. Pitäis seuraavaksi katsoa Lost and Found kasari super kasi-kauhuilu Basement. Näyttää upean usvaiselta..




maanantai 2. syyskuuta 2013

Hohtavaa Roskaa

Jos edellisessä hohti vaatteet, niin nyt hohtaa koko nainen!

Devil Girl from Marsissa kaipasin ja aprikoin minkähänlainen olisi siitä Jenkkiroskaversio. No, se on vuoden -57 Astounding She-Monster. Ja mitenkäs se liittyy ja eroaa edelliseen/edellisestä?
Siinä on jokseenkin samanlainen juoni, pieni porukka mökissä Paholaispimua vastaan. Siinä ne yhtäläisyydet, eroavaisuuksia ovat kamalankökkö näyttelijäntyö, surkea kuvanlaatu ja vielä älyttömämpi juoni, eli DGFM:ssä kaipaamani roskatekijät ovat tässä kyllä kohdallaan:

Kaksi tyyppiä ja juoppo nainen kidnappaavat raharikkaan rouvan, tai neiti tämä taitaa olla, ja vievät hänet auton särkyessä erään geologin mökkiin. Siellä sitten aseilla uhataan, vastaillaan jatkuvasti puhelimeen ja sitten Hohtava Nainen saapuu mökkimestoille!
Mökkiporukoille selviää että nainen on radioaktiivisuutta uhkuva ja hohtava Avaruuspimu (päällä muodokkaan vartalon ihonmötäinen "haalari"). Katsojat ja geologi ovat tienneet ja/tai päätelleet tämän aiemmin, koska he olivat nähneet kökön tulipallon pamahtavan metsänreunaan. Katsojia tosin autetaan heti enemmän, koska heille näytetään myös Avaruusleidin kohoaminen savuraunioista.

Avaruusbeibe on kuumottava ilmestys (bimatsu ei muuten ala availemaan ovia eikä ikkunoita (kuten Devil Girlissä), hän hyppää sisään karmit kaulassa ja sirpaleet vaatteissa..) , geologilla näkyy olevan myös Hullun Kemistin vikaa, sillä hän ei näytä touhuavan kivien kanssa juuri ollenkaan, vaan hän puleeraa lähes pelkästään erilaisten liemien ja koeputkien kanssa. Hänellä onkin pieni koeputkikokoelma ja litkupurkisto mökin nurkan "laboratoriossa"(yksi pöytä.) Dialogi on aikamoista ,toinen roistoista alkaa yhtäkkiä puhumaan siitä että rikollisia vainotaan vain siksi koska he ovat marginaalinen vähemmistö, jos heitä olisi enemmän, asiat olisivat toisin. Ja ottaa esimerkiki Natsi-Saksan. "Sehän oli roistovaltio." Äijä itse ei sano suoraan, oliko edellinen väittämänsä tällaisen valtion puolustus vai kritiikki.

Mutta mökissä on onneksi maanläheinen (nimenomaan USA:n maan) geologi, mutta onko Avaruusbeibi Hyvän vai Pahan Lähettiläs? Entä hänen jälkeensä tulevat? Asian selvitessä selityksessä on kyllä melkein mammutin mentävä aukko, mutta se on sitä roskaelokuvaa...

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Gonks Go Beat (Bri-65) - Rock vastaan Pop

Tai oikeastaan Rock/Pop vastaan Balladit.

Ja tätä ei tajua. Mutta tään tajuttomuutta ihastelee. Sillä kyseessä on kuuskytluvun brittipopomituisuus Gonks Go Beat. Avaruudesta, eräältä planeetalta lähetetään eräs tollo maapallollemme selvittämään kahden maan, rockareiden Beatlandin ja popballadistien Balladislen tulehtuneita välejä. Tollo ei meinaa ensin lähteä, mutta kun hänelle kerrotaan että toinen vaihtoehto on lähettää hänet Planeeta Gonk`ille, jota kuvataan paikaksi, jossa palleropeikkopehmolelut hyppivät holtittomasti free jazzin "tahdissa", hän lähtee viivana..

Hän tupsahtaakin savupilvestä jollekin studiohiekkarannalle josta kohta alkaa kantautumaan kahden samassa keinussa keinuvan nuoren, pojan ja tytön, yhteisballadia äijän suu heilahtaa hymyyn.. (Eli Balladislessä ollaan)
Mutta kohta suu vääntyy mutruun kun Graham Bondin bluesrokki alkaa soimaan, rummuissa muuten Ginger Baker. Eli Beatlandissakin käydään tupsahtamassa.

Mutta mikä neuvoksi.. Sitten hän sivukorvalla kuulee että jossain Kaikukammiossa "asustaa" jokin Musiikkimasteri. Ei muutako sinne, ja sieltä löytyy kiiltonahkapukuun sonnustautunut hemmo, jonka kanssa luodaan vanha shakespeaarinen Romeo ja Julia-juoni, eli vanha kunnon poika tapaa tytön.

Mutta tätä ennen ja sen jälkeen kerkeämme todistaa mm valtioiden välistä sotaa, joissa pyssyinä ovat kitarat, dynamiitteina rumpukapulat ja käsikranaatteina maracassit. Ja sotiminen käy näin: vastustajan edessä keinutetaan lanteita ja kitaroita, töräytetään torviin ja heilutellaan naaman edessä rumpukapuloita ja maracasseja. So-so! Lisäksi tutustutaan tuttuihin (mainittujen Bondin ja Bakerin lisäksi mm Lulu), puolituttuihin bändeihin (Nashville Teens) ja täysiin tuntemattomuuksiin (ainakin minulle). Eräskin puolipolkkatukkablondi-laulajan voisi sanoa olevan kuin Marc Almodin helvetistä. Varsinkin nämä balladit ovat perversissä pliisuudessaan yllättävänkin viihdyttäviä. Eikä rockpuolen biisitkään kelvottomia ole, aika peruslinjaston tavaraa kylläkin.
Yksi käsittämättömimmistä musiikkiesityksistä on vankila jossa puolikaaressa soittavat rumpalit on "rangaistuksena" pantu näyttämään mitä kuvioita he yhdessä pystyvät loihtimaan. Tosin heidät kylläkin laitetaan soittamaan väsähtämiseen asti. Kivan, taidokkaan jytisevää menoa. Yhtenä rumpaleista jälleen Baker.

Lisäksi pääsemme toisenkin kerran näkemään Planeetta Gonkin, tollon unessa. Nyt peikkopalleroiden lisäksi siellä näkyy olevan myös savun keskellä Peikkopaitoihin sonnistautuneita jazztanssityttöjä jotka jytäävät kuin jatsarit pellolla. Ja peikot pomppivat ja kurkkivat..

Täyttä roskarytinää jota jälkipuoliskon rakkausteema vähän jarruttaa, mutta silti päätöntä.. päätöntä.. sekoa.. sekoa.. Ei tätä tajua..

Hullua roskailua.

Elokuva. On. Järjetön.

torstai 29. elokuuta 2013

Ugetsu - Kalpean kuun tarinoita - Kaunis elokuva ahneudesta ja itsekkyydestä

Vaikka otsikossa kerrotaankin kauneudesta, niin Kenji Mizoguchin vuonna-52 ohjaama Ugetsu ei peittele henkilöidensä huonoja, alhaisia puolia, vaan kauneus tulee esiin ensimmäiseksi hienosti valituista kuvauspaikoista ja loisteliaista, pitkistä kamera-ajoista (Kazuo Miyagawa). Vähitellen kauneutta tai lähinnä henkilöhahmoista välittämistä alkaa katsojan silmiin ja mieleen tulla tarinan edetessä, koska Mizoguchi osaa taitavasti tehdä tarinasta yhtäaikaa huikean visuaalisen potretin ja rauhaisan  jännittävästi sotakaaoksessa etenevän elokuvan jossa koko ajan on katsojalla mielessä "kuinkahan heidän käy", vaikkakin suurin osa heistä on itsekkään kapeakatseisia henkilöitä.

Nämä itsekkäät ihmiset tässä 1500-luvulle sijoittuvassa elokuvassa ovat miehiä, joista "tikunnokkaan" (heh) nostetaan kaksi. Toinen, savenvalaja unelmoi ja hamuaa kokoaikaisesti rahaa ja toinen tohottaja upeaa samuraiuraa. Jatkuva sotatila pyörii ympärillä, mutta se ei estä savenvalajaa palaamaan takaisin kyläänsä tarkistamaan ettei savenvalu-uunin tuli ole päässyt sammumaan vaikka kaaos ja kuolema on lähes kädenmitan päässä. Myöskään se, että hänen pitäisi olla pakenemassa vaimonsa ja lapsensa kansa tästä tulihelvetistä, ei vaikuta hänen päätökseensä. Hän ajautuu eroon perheestään ja  joutuu mm myös erään kummitusmaisia piirteitä omaavan naisen lumopiiriin episodissa joka on perinteisen japanilaisen kummitustarinaelokuvien parhaimmistoa.
Tämä lähimpien hylkääminen rahan ja maineen takia onkin elokuvan pääteema. Samuraiksi pyrkivä mies taas karkaa jatkuvasti kaupunkeihin sotajoukkojen luo, jotta hänet hyväksyttäisiin samuraiksi. Lopulta hänestä tulee petoksen kautta Kunniasamurai, mutta hylätyn vaimon hänen "seikkailuidensa" aikana tapahtunut alennustila iskee kipeästi kasvoihin.

Ugetsu on elokuva jossa tapahtuu hyvin useasti sekä etu että taka-alalla. Esim kun savenvalajan vaimo ja lapsi huojuvat nälissään tiellä, niin metsänreunassa nähdään nälissään toisiaan tappavia sotilaita.

Kalpean kuun tarinoita (loistava, kuvaava suomennus muuten) on elokuvahistorian upeimpia ilmestyksiä, joka suomii armotta itsekkäitä henkilöitään, mutta myös välittää heistä antaen lopussa jonkinlaista anteeksiantoa ja aurinkoa.

Ennenkaikkea Ugetsu on naisten kärsimystietä kuvaava elokuva. Kuten monet Mizoguchin elokuvista ovat.


P.S. Eurekan julkaisussa on mukana myös toinen DVD, jossa toinen Mizoguchin elokuva, Oyū-sama. Hieno teos joka alkaa maailmanlaajuisesta tarina-aihiosta; perheen poikaa on yritetty naittaa usealle vaimokokelaalle, mutta sopivaa ei ole löytynyt. Taas olisi yksi tulossa...

Ja se yksi (tai oikeastaan kaksi) ovat siskokset, joista mies ihastuu vanhempaan, ei siihen jota tuodaan näytille. Tästä alkaakin Mizoguchimaisen huikean karheanlempeä tarina johon kuuluu mm se että nuorempi sisko sanoo miehelle melkein heti alkajaisiksi että hän tietää että mies rakastaa hänen siskoaan, ja että he voivat mennä platoniseen näytösliittoon jotta mies saisi olla hänen siskonsa lähellä.
Tästä alkaa upea synkänsateinen tarina, joka sisältää mm kyläläisten kyyläystä, lasta ja sukudynamiikkaa. Elokuva on kuin kuvattu jatkuvan sumusadeverhon takaa (vaikka elokuvassa ei sataisikaan) joka antaa teokselle hyvän harmahtavan, mutta myös pehmentävän sävyn. (BTW, katsoessani tätä satoi kaatamalla.)

Hieno parivaljakko Eurekalta.


lauantai 24. elokuuta 2013

Kahden kerroksen kauhua

First view: Atomihirviölaahausta varastossa. Terveet Kädet julisti aikoinaan Rock laahausta vastaan, mutta mitenkäs elokuvissa? Joskus hyvin, tai tarpeeksi huonosti tehtynä tietynlainen raahustaminen sopii kauhu ja scifihirviö roskahalpiksiin.

David De Cocteaun Creepozoids on näköjään yleensä haukuttu tylsäntunkkaiseksi räpellykseksi, mutta ainakin trailerin perusteella se vaikuttaa melkoisen tarttuvalla juustokuorrutuksella päällystetyltä Ydinjysäyksen jälkeen-elokuvalta. Mukana kökönpösilöitä efektejä tyyliin kädestään saastunut mies heiluttaa naamansa edessä ilmalla pumpattua tai vedellä täytettyä punaista tiskihanskaa ja mukana myös Linnea Quiqley, kuten niin monesti onneksi näissä.. Ja vaikka elokuvan nimestä ei Alien-sanaa löydy, niin trailerissa hämärässä ja varjoisassa varastossa vilahtavat hirviöt ovat ihan onnistuneita peruskökkökloonimontereita ko leffasta. Eivät ne tietenkään tämän trailerivilahduksen perusteella pärjää päräyttävyydessään esim Baltimoren gorekuninkaan Don Dohlerin Alien Factorin kiilusilmä-karvakeho- joulukuusenjalkamonterille, joka on näkemistäni Alienversioiden hirviöistä se älyttömyydessään nerokkain. Mutta katsotaanpa mikä on tilanne kun olen saanut tämän taideteoksen taisteltua läpi..

Myöhemmin (tänä iltana, yönä pitäisi katsoa) siis arviota siitä muodostuuko tämä varastoraahustus (ja ollaan siinä näköjään myös parilla kadunpätkällä) Laahaukseksi vai Kaahaukseksi..


Nojjoo...olihan se... ihan ok lauantai-illan leffa, ainakin saunaväsyneelle keholle ja mielelle.

Ensinnäkin, Alienin ja Post Apocalypse-leffojen yhdistäminen on jopa ihan kelvollinen roskaidea, ja nokkelasti elokuvassa myös selitettiin se, miksi ihan leffan alkua lukuunottamatta, siinä seikkailtiin koko ajan siellä iänikuisessa varastossa ja vielä iänikuisimmissa ilmanvaihtoputkistoissa: No, kun ulkona sataa sitä happovettä!
Ja tässä leffassa muuten kontattiin paljon! Ja ihan alusta asti! Tämä näkyy olevan elokuvassa niin Vahvana Teemana, että se on käsiteltävä juurta jaksain:  Eka heebo (porukassa, ja koko leffassa on kolme miestä ja kaksi naista) lähtee ilmanvaihtohormiin "tietenkin"(?) ilman asetta. Tai onhan hänellä taskulamppu. Ja kuolohan se tietenkin korjaa.. Seuraavat heebot yrittävät rynniä onkaloon yhtäaikaa, olkapäät ryskyen, mutta pääsevät sitten yhteisymmärrykseen, ja menevät sinne lopulta ensin toinen ja vähän ajan kuluttua toinen. Tämähän järkevää, sillä sillä aikaa Alieni tietenkin hyökkää naisten kimppuun. Ja kun toinen hemmoista vihdoin saapuu hyökkäysmestoille, on Alieeni tietenkin jo paennut, mutta kun iskusta selvinnyt nainen näyttää suunnan mihin se meni, niin arvatkaapa mitä mies tekee? Hän lähtee huoneessa tietenkin konttaamaan monsterin perään.. Ja myöhemmin selviää sekin että myös monsteri liikkuu paljon kontaten, on kyseessä sitten tunneli tai huone tai halli..

Itse Alien on resursseihin nähden jopa ihan ok ilmestys (eli kuitenkin kammottavan kökkö), mutta ne varsinaiset kökköhirviöt ovat kyllä jättiläisrotat, joiden hyökkäykset rupisen ja ruttoisen rottaroskailun "perinteitä" "kunnioittaen" tapahtuu näin: Näyttelijä liikuttelee isoa karvakasaa kurkullaan. Upein idea asiasta on kun yksi jättirotta sukeltaa Linnea Quiqleyn villapaidan alle, on se helppo vetää hännästä pois nurkkaan häpeämään. Rottien hyökkäysääni on muuten veret ja lihat hyydyttävä "ÄY!"

Ei tietenkään sellainen vauhtipakkaus kuin traileri antaa ymmärtää (no, milloin ne olis), ja gorea paljon vähemmän kuin odotin, mutta kökkökohtauksia kyllä kohtalaisesti. Johtuu varmasti siitä että leffa ei kestä armollisesti kuin vähän yli tunnin. Ja musiikki melko hyvää post apo-pimputusta.

Ei siis roskaelokuvaksikaan mikään klassikko, ei lähellekään, ei edes hyvä roskaelokuva, mutta kyllä tämän katsoi ennen kuin selkäänsä  ottaisi. Pieninä roskafanin ilonpisaroina juuri nuo kökkökohtausten melko runsas esiintyminen, leffan lyhyt pituus ja yksi perinteinen suihkutisseily.




keskiviikko 21. elokuuta 2013

Campin Kuningas ja Roskan Ruhtinatar/Ruhtinas

               -Kimalluksen Kuningas ja Roskan Kuningatar Espoossa

Pitkäniminen My Life with Liberace - Behind the Candelabra ja Divine-dokumentti I am Divine edustivat Espoo Cinessä hyvin uutta dokufiktiota ja dokumenttia.

Näistä molemmista voisi myöhemmin pläjäyttää pitemmätkin turinat. Liberace-leffa on hyvin näyteltyä (muutkin kuin Douglas ja Damon) ja värikästä (no, mitäpä muutakaan kun Liberace, Kimalluksen Kuningas (paljon aiemmin ja ylväämmin kuin Elvis) on aiheena) kerrontaa uskomattomista ihmisistä ja tapahtumista ja John Watersin tähdestä Divinesta kertova dokumentti (ja joku saattaa muistaa hänen muutamat discolevynsä) kertookin ja keskittyykin vähemmän kuin etukäteen ajattelin näihin elokuviin. Mutta hienoa että hänestä tuodaan esille asioita ja puolia jotka eivät täällä (eivätkä nyt niin laajasti muuallakaan) ole tuotu esiin ja tiedossa.

Kimalluksen Kuninkaasta ja Roska-Dragkuninkaallisesta on tehty värikkäät ja monipuoliset henkilökuvat.

tiistai 20. elokuuta 2013

Against the Ninja!


Mutta, ei pidä teidän peljästymän, kyllä täältä roskaakin tärähtää! Ja vielä sellaista että roska-auto lähtee kaahaamaan jo heti leffan alkumetreiltä ja kaasu pohjassakin ajetaan pitkiä aikoja ja matkoja..

Kyseessä on taekwondo-spesialistin ja "ohjaajan" ja "näyttelijän" Y.K. Kimin kasarituotos joka on vastikään kaivettu esiin kaatopaikalta/roskakorin pohjalta. Edellisen lauseen lainausmerkit voi kyllä ottaa poiskin, sillä kyseessä on kyllä roskaohjaamisen ja näyttelemisen melkein mestariteos, lähes roskaräjähdys. Jos alussa olisi ollut vielä enemmän vauhtia, niin kunniapaikka korkeimpaan roskakaanoniin olisi selvä ja varma. Varma ja selvä on se myöskin että tämä leffan löytäminen ja tekijöiden kunnianpalauttaminen olisi pitänyt tapahtua paljon aikaisemmin, mutta kuten kulunut fraasi sanoo, parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Leffa kertoo kasarisyntikkarockbändistä Dragon Soundista, joka asuu samassa talossa ja taloudessa suihkussa käyden, pyyhe lantioilla tai olalla yläruumis paljaana keekoillen ja mehuja juoden. Eräs episodi elokuvassa on bändin mustan kosketinsoittajan kirjeen ja kuvienvaihto kuolleeksi luullun isän kanssa. Surullisen esittäminen on huikean huonoa, mutta niin on myös iloisen. Tai vihaisen. Ja ihan kaikilla "näyttelijöillä". Ohjaaja Kim, jonka aksentti on todella puuroista, esittää bändin ja heidän jenginsä jonkinmoista pomoa. Ainakin taekwondo-jengin pomoa, sillä koko bändi on myös martial arts- mestareita. Kuka enemmän kuka vähemmän.. Sillä bändi/jengi joutuu vähän väliä ottamaan yhteen yhden bändiläisen tyttöystävän partanaamaveljen jengin ja ennen Dragon Soundia klubilta lempatun vanhan rockin bändin jäsenten ja näiden kahden yhteenliittymän kanssa. Ai niin, ja tietenkin Ninjojen kanssa! Ja vielä Ninjojen Moottoripyöräjengin kanssa!! Ja Ninjathan sitten eivät veljeile kenenkään kanssa, paitsi pomot..

Elokuva jakautuukin melkein pelkästään näihin kahteen asiaan, bändin esiintymisiin Klubilla (biisit tulevat muuten kokonaan) ja potkuisiin ja miekkaisiin jengitappeluihin. Lisättynä tällä poika etsii isää, isä etsii poikaa-sivujuonella.
Ja ne biisit! Täyttä Parhautta! Tykimpänä tuo otsikon niminen biisi (kertosäe: Tae Kwo, Tae Kwo Taekwondo! Samalla bändi ja yleisö nyrkkiä kohottaen). Lisäksi lauletaan ylimaallisesta ystävyydestä (Friends) ja Kovista Jätkistä (Tough Guys). Biisit ovat uljaita ja tappelut kökön sähäköitä.

Mukana tietenkin myös näiden leffojen vakiotyyppi, martial arts-taitoinen vanha mies, jonka kuppilassa bändi käy riisejä vetämässä. Lisäksi Kimillä on "oma erikoisliike", "nappaan vihollisen tai treeneissä kaverin nenän varpaitteni väliin ja ravistan.." armotonta..

Elokuva joka on tehty rakkaudella, rakkaudesta. Rakkaudesta, rakkaudella roskaan. Tai johonkin...


perjantai 16. elokuuta 2013

Aurinkoa, auringonpimennystä, sokeutta, nuorta rakkautta, sukupolvikränää ja yhteiskuntakritiikkiä kuusikymmenluvun alun Tsekeissä

Minulle ennestään tuntematon ohjaaja ja elokuva on Stefan Uherin vuonna-62 tekemä neorealistis-surrealistinen The Sun in the Net.

Nuori pari makoilee elokuvan alussa ja aikana auringonotossa talon katolla televisioantennien (joita on muuten todella paljon!) viidakossa matkaradiosta esim Let`s Twist Again`ia Tequilaa ja Peppermint Twistiä soittaen. Radiosta raikaa myös jonkinlaista itäviihdejazzia. Eniten mieleen musiikeista jää kyllä mieleen useasti toistuva kumean kulmikas kolina/elektronis-kokeellinen radiosurinainen taustamusiikki. Elokuvan alku koostuu myös auringonpimennyksen odottamisesta ja sen saapumisesta.
Toinen teema ja paikka elokuvassa on kolhoosimainen nuorten ja vähän vanhempienkin heinäntekoleiri, viljankorjuuleiri, jossa tulee mukaan uutta rakkauttakin. Ja sukupolvien törmäyskursseja. Yksi tärkeä tapahtumapaikka on myös eräs ponttooni, jossa nuoret tapaavat toisiaan. Ja tapaavat myös ponttoonilla rähjämökissä asuvan vanhan pariskunnan. (Taas törmäyskursseja)

Jonkinlaista kokeellisuutta tulee mukaan myös pääosapojan harrastuksesta, valokuvauksesta. Hän kuvaa ihmisten käsiä. Kädethän ovat Työläisen Työkalu, mutta kuvissa näkyy käsiä eri paikoissa ja tilanteissa. Kuten usein näissä idän uuden aallon elokuvissa, niihin on upotettu (usein liiankin syvälle) järjestelmäkritiikkiä (kuvataan jotain lentäviä lintuja), tässäkin sitä on, varsinkin puheessa ("Äiti, leipää!" "Tämä on tyranniaa", eräs viljankorjuuleirin nuorista miehistä sanoo "Tää on paskaa/perseestä.", ja elokuvan ensimmäinen sana on "Hevonpaskaa!"). Eivät nämä ehkä aina ihan suoraan kohdistu yhteiskuntaan, monestikin enemmän vanhempaan sukupolveen, mutta sitä kautta myöskin yhteiskuntaan, vanhan ajan, vanhojen ajatusten ihmisiin. Toisaalta tulee myös vanhusten ajatuksia nuorista työn ja työläisten hankaloittajina. Visuaalis-puolella kritiikki on enemmän viittaavaa. Esim tämä Auringonpimennysteema voisi olla tällainen kritiikkiviittaus, tai sitten ei. Tai sellainen voisi olla elokuvan ihan ensimmäinen kohtaus, jossa aalloilla huojuva linnunpesä munineen kaatuu aallokossa. Tai sitten taas ei. Voi olla näin, tai sitten se on tulkintaa.. Tai sitten vielä heinäleirin paikallista perusmusaa toitottavan kaiuttimen äänettömäksi kepillä sysiminen. (Musa muuten palautuu aina hetken päästä tietenkin takaisin kaiutinaalloille.)
Mutta yhdessä nämä puheet ja visuaalisviittaukset muodostavat melkoisen toimivan yhtälön.

Yksi teema elokuvassa on vielä sokeus, sokeutuminen. Pääosatytön äiti on sokea ja teemaan tulee lisää tasoja ja tavaraa, näyttämällä muutaman kerran silmät kiinni jonkinlainen kiiltävä kidekivi/lasi suoristetun kätensä päällä pitävää ja ruutua hyppäävää tyttöä.

Elokuvassa on mukana viljantekoleiri-kylässä oleva jatkuvasti kupliva, terveeksi tekevä lampi, jossa paikalliset eivät kuulemma käy, koska eivät halua että muut näkevät heidät siellä.. (Jälleen jonkinlaista yhteisökritiikkiä.)

Ihan kiva kokeilu josta jää kyllä vaikutelma siitä että elokuva tulevilla katselukerroilla laajenee ja mielenkiintoistuu, nyt katsoin vielä aika paljon pelkkää pintaa..



keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Miehiä Marsiin

Näytelmään(!) pohjautuvalla viiskytluvun brittiscifailulla Devil Girl from Mars on puolensa ja puolensa: Näytteleminen on brittimäisen hyvää ja elokuvassa on pienen tilan ja leffan lyhyyden aiheuttamaa kompaktia ja vanhan ajan teatraalisuuden-toisteisuuden charmanttia sujuvuutta ja särmää. Mutta toisaalta muutamat (roskaiset) rönsyt olisivat mukavasti laajentaneet tarinaa..

Avaruusalus laskeutuu Skotlannin nummille lähelle talviuneen vaipuvaa majataloa. Alusta emännöi dominatrix-asuun pukeutunut Avaruusamazoni. Sillä hän on tullut hakemaan miehiä Marsiin orjiksi. Lontooseen piti laskeutua, mutta laskelmat menivät pikkuisen pieleen..
Majatalon pieni asujaimisto on aika hyvin tarinaan sujahtavaa porukkaa: Emännän ja Isännän lisäksi löytyy pari tutkijaa, pakenevaa rikollista, juopahtavaa miestä ja häneen rakastuvaa mallinaista sekä pikkupoikaa.

Avaruusalus ei ole läheskään kököimpiä mitä näissä viiskytlukuscifeissä on nähty ja Marsin Nainen varsin onnistunut ilmestys, mutta kuten tuli todettua, muutamat juustoiset juonenkäänteet olisivat kyllä tehneet tarinalle terää. Nyt oikeastaan ainoa varsinaisesti huvittava seikka elokuvassa on dominatrixin jatkuvalla syötöllä tapahtuvat majatalon ovien avaamiset/"dramaattiset" sisääntulot ja parin lauseen toistamiset, ja sitten taas muutamaksi minuutiksi takaisin alukseen..

Kivan kompakti näytelmällinen scifailu, mutta vähän liian toisteinen. Campmäisyyden korostaminen tai toisaalta teatraalisuuden lisääminen yli laidan olisi tehnyt elokuvalle hyvää.

Mukana myös senaikaisten scifailuiden perustavara, hellyyttävä, mutta toisaalta tuhoisa robotti. Siitä pari lisäpojoa.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

King Lizard

Wanhan wiiskytluvun Roskamaestron Bert I Gordonin eli BIG:in ensimmäinen ohjaama elokuva (-55) oli ja on (varsinkin on) tietenkin Roskaa. Monasti on mietityttänyt että miten, millä tavalla senaikainen yleisö otti nämä moninaiset viiskytluvun scifihalpikset vastaan. Olivatko he heidän mielestään yhtään niin jännittäviä tai jopa pelottavia kuin niiden mainoslauseet tykittivät? Vai oliko jo silloin missä määrin (vai ollenkaan) katsojia jotka katsoivat niitä "niin huono, että se on jo hyvä"- lasien läpi? Ainakaan mitään `kulttia tai kulttuuria`siitä ei silloin vielä ollut tosiaankaan tullut.  Roskaelokuvista nykykatsannon mukaanhan ei silloin puhuttu, campista puhumattakaan, silloin roskaelokuva, jos tätä nimitystä käytettiin, tarkoitti pelkästään huonoa elokuvaa. Eikä varmaankaan ollut paljoakaan myöskään ohjaajia jotka ohjasivat tietoisesti roskaa, vaan Roskan aiheutti lähinnä minimaalliset budjetit.

Gordonin King Dinosaur on oikein tyypillinen viiskytluvun minibudjettiscifi kökköine efekteineen ja näyttelijäsuorituksineen.

Maapallon lähistölle ilmestyy planeetta jolle tietenkin filmin päälle kökösti liitettyine raketteineen liidetään. Mukana olevat tutkija-astronauttipariskunnat (tietenkin pariskunnat, ja naisista toinen vaalea ja toinen tummaverikkö) aloittavat heti "tutkimukset", eli hiustenkuivaajalla heinikon kuivattamisen ja mikroskooppiaseman pellolle pystyttämisen ja kohta krokotiilin kanssa metsärinteessä painimisen. Kun planeetta on näköjään aika lähellä vankkaa jenkkimetsää, sillä erotuksella "tietenkin" että planeetalta löytyy tulivuorisaari. Yksi asia näissä vanhoissa seikkailujutuissa on usein pistänyt silmään: Kun joku haavoittuu eläimen hyökkäyksestä valtavin viilloin ja haavoin, avuksi riittää kehon vesirätillä pyyhkiminen ja parit siteet, sekä varsinkin se parin päivän lepo. Sen jälkeen ollaan taas teräkunnossa kohti uusia seikkailuja ja tappeluksia..

Nämä erilaiset elukat ovatkin sitten tietenkin, viiskytluscifin ja kauhun perinteitä kunnioittaen, leffan suola. Ja varsinkin näistä jostain, yleensä erilaisista säteilyistä johtuvat, kököt jättimutaatiot. Jostain syystä toiset eläimet ovat näitä jättejä ,mm leffan nimen mukaiset "dinosaurukset" eli tavalliset liskot joista sitten kököin kumiefektein tai kamerakulmin tehdään jättimäisiä, ja toiset esim vyötiäiset(!), krokotiilit tai apinat, linnut ovat säästyneet tältä jättijutulta. Poikkeuksena senaikaiseen kaavaan on se että, tässä näitä iso-eläimiä on enemmän kuin yksi laji, tyypillinen viiskytluku-kauhu-scifihän on sellainen joka jo nimestään asti esittelee taloudellisesti vain sen yhden lajin (esim Tarantula), mutta tässä annetaan kaikken eläinten kukkia..

Ihan mukava, noin tunnin mittainen camppinen eläinpläjäys. Mukavuutta murentaa kylläkin se, että eläimiä käsitellään suht raa`asti, tuo camppisuus tulee lähinnä tietenkin kököistä raketeista sun muista härpäkkeistä ja kökkönelikon dialogitoilailuista.

Ei siis varsinaisesti mikään Jurassic Parkin esiaste, mutta liskon vuorenonkaloon tunkemaa naamaa näytetään sen verran toisteisesti, että se pelottaa luolassa olijoiden lisäksi  ainakin tässä kotikatsomossa..

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Jeanne D´arcin Kärsimys - Katsojan Hurmio

Nyt ei todellakaan ole vuorossa roskaa! (Kuten blogi nimessään sanoo, niin pääasiaksi, tikunnokkaan on nostettu roska, sitä käsitellään eniten. Mutta välillä pitää, on suorastaan pakko käsitellä myös Täyttä Taidetta.)

Ja tällä kertaa se Täysi Taide on yksi elokuvahistorian upeimpia, jollei upein, ilmestys. Eli Carl Th Dreyerin viimeisin mykkäelokuva (-28) Jeanne D´arcin kärsimys. Myös elokuvan pääosaa (ainoa elokuvarooli, muuten) esittävän teatterikomedianäyttelijän ja mannekiinin Marie Falconetin suoritus on kirkkaassa kärjessä miettiessäni parhaimpia näkemiäni näyttelijäsuorituksia. Todella pyhää antaumuksellisuutta ja tunnetilojen vaihtelua tihkuva suoritus!

Elokuva on lähes pelkästään lähikuvaa ja nopeita leikkauksia (D´arcin kärsivistä ja häntä syyttävien kaapuhyypiöiden) kasvoista. Tämä luo tästä tarinasta aivan huikean tiiviin ja valmiin paketin, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän, on onnistuttu lähes mahdottomassa, näin valmista, täydellistä elokuvaa ei yksinkertaisesti voi olla olemassa, mutta onpahan vain!

Tärkeää tiivistystä, ja todella toimivaa, on tehty myös dialogin tasolla, 29 päivän kuulustelut on nidottu ja sidottu yhteen kuulusteluun, yhteen päivään. Tämä tekee elokuvasta todella jäntevän kokonaisuuden, jota seuraa herkeämättä.

Kameran nopeat syöksyt kaapuäijjien syyläisiin ja rupisiin kasvoihin ja Pyhää (tai näissä tapauksissa varmaan päinvastoin) Raivoa sylkeviin suihin (sylkeä syöksyy ja valuu konkreettisesti, syytetynkin päälle)  ja taas D´arcin vuoronperään tuskaisiin ja hurmioituneisiin ilmeisiin ja suuriin silmiin on elokuvaa puhtaimmillaan. Hyvä leikkaus ja vertaus kirkon sulkeutuneisuuteen on `kahlittu kirja`, Raamattu jolla D´arc antaa oikeusvalansa on kiedottu rautakettinkiketjulla. Kirja on kahlittu - Sana on suljettu.

Tämä leikkauksen, lähikuvien ja todella tiiviin kerronnan lähes Ylimaallinen Liitto tuottaa tietenkin Ylimaallisen Elokuvan. Ei muuta mahdollisuutta.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Holy Movies - Pyhät Elokuvat


Otsikko on kyllä ehkä jonkinlaista liioittelua, mutta kun Leos Caraxin elokuva Holy Motors alkaa sillä että ohjaaja  itse, tai joku hahmo jota hän esittää herää (ei siinä vielä mitään) ja menee ovesta yöpuku päällään ison elokuvasalin parvelle, niin sitä ajattelee (ainakin minä katsoessani eilen), että onpa upea alku! Ja jatkuu vielä sillä että täyden elokuvasalin (KOKO YLEISÖ NUKKUU!) permannolla kävelee pieni lapsi (kohta koira), niin huikealtahan tämä (ainakin vielä) näyttää ja tuntuu. Hyvää Surrealismia!

Sillä sitähän tämä on, surralismia. Loppuelokuva koostuu siitä kun Denis Lavantin esittämä hahmo tai tässä tapauksessa hahmot matkustavat valtavan limusiinin takapenkillä, ja aina kun pysähdytään, takaovesta rynnii tai ryömii aina uusi Lavantin esittämä hahmo (uudet "työtehtävät" jotka hänelle esitellään aina uudessa kansiossa), esim kukkia, tukkia ja seteleitä suuhunsa tunkeva ja hautausmaalla rynnivä viemärimenninkäinen, tai kadulla soittavan harmonikkapartion pomo, tai isä. Lisäksi löytyy apinoita perheenjäseninä, kuullaan kuinka limusiinit puhuvat tulevaisuudestaan ennen nukkumaanmenoa ja jossain varastossa on sekavissa kasoissa mallinukkien osia ja muistaakseni elokuvakameroita ja aseita. (Vai muistanko elokuvan oikein, "unen" "oikein"?)
Etukäteen nimenomaan  tämä episodimainen "juonikuvio" muuttumisineen mietitytti minua, tällaisista tulee yleensä tylsiä luetteloita tai värikkään tanakkaa tarinaa uusine yllätyksineen. Minulle kolahti tämä jälkimmäinen. Elokuva, joka alkaa vielä heräämisellä, ja sitten mennäänkin heti aamiaiseksi pyjama päällä elokuvasalin hämärään unimaailmaan lipuu kuin tästä käynnistyvä auto kohti uusia unia ja valvetiloja, valheita ja tosia.. Ja tämä matka ei tosiaankaan ole tylsä!

En tiedä itsekään mikä tämä on, välillä ehkä joku virtuaalikritiikki, välillä villin visuaalinen/virtuaalinen ilotulitus, välillä kyyninen/hulvaton farssi, välillä vakava, usein kaikkea näitä. Mutta tästä johtuen juuri niin mielenkiintoinen ja monipolvinen, kliseisesti, mutta aidosti voisi sanoa että "tästä saa joka katselukerralla jotain uutta". Vaikka en olekaan nähnyt tämän kuin kerran.

Eli tänään uudestaan!

P.S. Katsoin tämän muuten melkoisen väsyneenä, mikä voi ollakin se paras tila ja tapa katsoa tällainen unihorteen ja valvetilan rajoilla (ja niiden yli ja ohi!) pelaava elokuva. Elokuva on unta ja jne

tiistai 2. heinäkuuta 2013

"Sinun pitää puhua!"

Tähän tapaan lausuu mykkäelokuvatähden George Valentinin (Jean Dujardin) turhautunut vaimo (Penelope Ann Miller) äänielokuvan puhemassan alle jääneelle miehelleen, mutta mies pysyy mykkänä..


Michel  Hazaniviciuksen ohjaama huikea mykkäelokuva-pastissi The Artist sisältää muitakin dialogiheittoja ja gageja jotka osuvat suoraan mykkismiehen ja yleensäkin mykkä ja äänielokuvan rajankäynnin ongelmakohtiin 1920-luvulla. Mainio oivallus ja esimerkki tästä on kun Valentinin kautta huipulle noussut tähtönen Peppy Miller (Berenice Bejo) tulee tapaamaan mykkätähteä uuden poikaystäväkandidaattinsa kanssa, niin poika lausahtaa "Tämä on suuri kunnia! Isäni on suuri ihalijanne!" Suosionsa kukkuloilla oleva Valentin törmää Milleriin ihan vain kadulla ja sanoo myöhemmin hänet tavatessaan että näyttelijän pittää erottautua, ja piirtää hänelle kaukeuspilkun huulten yläpuolelle. Kuinka ollakkaan, äänielokuvatähti Millerin ensimmäinen menestys on nimeltään Kauneuspilkku. Ja Valentinin suosio laskussa.

Kuten monissa mykkäelokuvissa, tarina on aika yksinkertainen ja suoraviivainen, mutta täunnä tunnetta ja toimintaa. Suorastaan pakahduttavaa "Eivätkö he saa toisiaan?"-meininkiä. Lisäksi elokuva kierrättää melkoisen määrän tavaraa mykkäelokuvista äänielokuviin, Gene Kellyn tanssikuvioista aina Hitchcockin Vertigo-musiikkiteemaan saakka (jota nyt ei olisi välttämättä tarvittu), mm Tähti on syttynyt elokuvaa liipataan monasti läheltä.

Huikea hyvän mielen elokuva vauhdikkailla ja tunteikkailla käänteillä ja mainiolla pääparillaan (Dujardin - Bejo). En ollut Dujardinin hahmosta  vielä alussa, silloin kun suosio on suurta ja hymy korvissa, vielä aivan täysin vakuuttunut, mutta kun hän näyttelee suosion menettämisen murentamaa ja masentamaa miestä yllättävän hyvin, niin tämän Douglas Fairbanksmaisen iloluontoisen mykkäsuosikin ja suosion musertaman miehen vastakkainasettelu, yhteiskemia ja yhteensulautuminen toimii todella oivallisesti.

Aivan erityisesti on mainittava Valentinin paras ystävä, aina mukana, niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina olevan, koiran hyvä ja hellyttävä suoritus. Muita onnistuneita osia olivat James Cromwellin esittämä lojaali, jälleen niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina, autokuski sekä äänielokuvan puolesta liputtavan, aina sikaari suussa oleva studiopomo (John Goodman). Hyvän roolin tekee myös God Bless America´n pääosamies Joel Murray poliisina. Enemmän olisin halunnut nähdä Penelope Ann Milleriä sekä ihan parit piipahdukset tekevää Malcolm McDowellin tiukan, jämäkän herttaista myhäilijää.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Tähtien Tomutarhoissa

Itä-Saksa(!)scifi In the Dust of the Stars (-76) on kyllä nimensä mukaisesti täysin tomuista tavaraa, tuntuu kuin tekijät olisivat itsekin nielleet avaruustomua ja pölyä:

Avaruusalus saa hätäkutsun planeetalta, johon vaikeuksien kautta laskeudutaan. "Selviää" että planeetta on värikkäitten suusuihkeiden, jatkuvien juhlien, kulmikkaitten muinaistanssien ja jatkuvasti värejään ja materiaalejaan vaihtavien nahka ja muoviloimien, sekä jopa paljaan pinnan tyyssija. Pahaa Dekadenssia!

Väriään vaihtaa jatkuvasti myös epävakaan planeettapomon siilitukka, mutta hän "onneksi" viilentää hermojaan lasipalloja päällekkäin pinoamalla.

Tietenkin planeetalla on myös Paha Puoli pahvisine kidutussädetuoleineen (säde laittaa myös hetkessä sänkiparran kasvamaan), ja Totta Mooses, Synkkine Salaisuuksineen..

Teos josta tulee tosiaan vaikutelma jossa tekijät itsekin ovat (avaruus)pöl(l)yssä kun ovat tomussa tarponeet.
Hypnoottisen tunnuslaulun ja planeetan pöly ja tomukenttien yhteisveisuu tuo mukaan vähän zenscifimäistä kulmaa.

Avaruusaluksen miehistö on muuten oikeastaan naisisto, sillä suurin osa heistä on naisia. Ja toinen miehistä on vähän Udo Kierin näköinen.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Villi lento

Kesän ensi-illoista kiinnostaa ainakin, Sodankylässäkin esitetty Pedro Almodovarin Matkarakastajat: Merimatkareitti-matkustajakone on kohtaamassa onnettomuuden.

Arvostelujen mukaan elokuva on onnettomuuspelolla pippuroitu paluu Almodovarin kaheksankytlukukomedioihin. Ja Espanjan eurokriisi taitaa myös olla eräs yhdistelmä tähän myös.

Almodovarilla näkyy olevan uusi paluu päällä parin vuoden takaisen, hienon Iho jossa elän, jälkeen.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Kaukoitäkauhua osa 1 - Synkän sekovauhtinen taulukauhu kissa -ja kummituskierteellä


Kuuskytluku Koreakauhistelu Bloodthirsty Killer (DVD:n kansi)/Devilish Suicide (itse elokuvan alussa) on yksi vauhdikkaimpia (heti alusta lähtien) kauhuelokuvia (ja elokuvista muutenkin) jonka olen nähnyt.
Leffa on goottilaisen `riivattu taulu`- `genren`ja kuuskytluvulla Japani/Korea- kauhuelokuvissa suositun kissakauhun yhdistelmä. Sekoitettuna sisarkateudella, petoksilla, pettämisillä ja buddhalaisuudella.

Mies törmää muuten tyhjässä taidegalleriassa kymmenen vuotta aikaisemmin kuolleen vaimonsa muotokuvaan halleissa kaikuvan kikattavan naurun säestyksellä. Tauluun ja nauruun ja naiseen törmätään tämän jälkeen tuon tuosta, vaikka taulu tuhoutuukin/tuhotaankin välillä. Näiden säestyksellä törmätään tietenkin myös kummituksiin ja kissoihin. (Miehen äiti muuttuu selkä kaarella kulkevaksi, kielellään lipovaksi, kynsillään kauhovaksi sähisijäksi, jolta joskus vilahtaa kissankäpäläkin peiton alta ja kissan kasvot peilissä.)
Tärkeitä/törkeitä henkilöitä matkan varrella ovat myös taksikuski, tohtori ja taiteilija.

Elokuvassa selviää myös että 1. toukokuuta on kuolleiden päivä ja jos puolikuolleelta kummitukselta kuunnellaan stetoskoopilla sydäntä, tuloksena on elektronista surinaa ja hänestä otetut röntgenkuvat viivasotkua.

Erittäin vauhdikkaasti (sen vuoksi välillä jopa campmaisia nauruntyrskähdyksiä aiheuttaen) etenevä Itä-mysteeri.

Kun ensi kerran kirjoitan tänne nettieetteriin, tälle palstalle tähän `Kauhua Kaukomailta`-`sarjaan`, vois mennä Bollywoodiin. Luvassa vois olla vaikka pahvinen pääkallo ja ristiluut pahuuden merkkeinä tai lieskapadan ympärillä huojuvat, mutina-huminaa päästävät kivipaasi-ihmiset. Huminaa!

perjantai 31. toukokuuta 2013

"I`m Champion!" - Kuka on Numero Yksi?

Seijun Suzukin kuuskutlukutuotanto Branded To Kill - Tehtävänä Murha kertoo palkkatappajista jotka heidän rankinglistansa mukaan (numerojärjestyksessä) tappavat toisiaan ja muita toimeksiantoja mustavalkoisen pop artin, vinon dialogin ja japanilaisen jazziskelmän (laulujen sanat teemaan sopivia) siivittäminä.

Kiehuvan riisin tuoksua rakastava (ehkä myöhemmin myös naista rakastava) tappaja kulkee läpi synkän pop-arttisen (sade, lentävät linnut, perhoset piirrettyinä kirkunnan säestämänä), mahdottomien murhien (mm viemäriputkiston kautta tapahtuva ampuminen) ja lopuksi klaustrofobisen kaksintaistelun kautta finaaliin.

Branded To Kill`in maailma on synkkä (leffa on puoliväliin asti suihkuna tulevaa sadetta ja kuolemaa, ja ainoastaan lyhyt iskelmällinen ilmapallon kanssa tapahtuva nyrkkeily ja potkuharjoittelu on iloista), mutta omintakeisen pulp-huuhaan ja surrealismin sekoitus tekee siitä teoksen jota katsoo ymmärtämättä, mutta outoutta ja visioita aidosti hämmästellen, ja leffan haluaa katsoa heti loppuun, ei kyllä ehkä kovin usein.




lauantai 25. toukokuuta 2013

Sirkusta, autiomaata ja avaruutta - Alejandro Jodorowskyn tupla-paluu Cannesin elokuvajuhlilla

Älkää peljästykö, tämä ei ole raportti Cannesin elokuvajuhlilta, mitenkä meikäläinen nyt siellä, vaan tämä on "raportti", uutisointi siitä että Wanhalta Weirdolta, mestariohjaaja Alejandro Jodorowskyltä on tullut uusi pitkä elokuva yli kahteenkymmeneen vuoteen, lähes neljännesvuosistaan.. Dance of Reality. Lisäksi festivaaleilla esitetään dokumentti Jodorowskyn epäonnisesta ja lopulta kariutuneesta Dune-elokuvaohjauksesta. Siis tästä josta David Lynch ohjasi ehkä huonoimman elokuvansa..
Tässä tupla-paluussa on kyllä uutista/uutisia ihan kunnolla. Tervetuloa takaisin, Jodo!

Dance of Reality perustuu ilmeisesti Jodon lapsuuteen ja nuoruuteen Jodorowskymäisen fantasia/tosimaailman läpi puristettuna ja avattuna. Jo minuutin trailerissa näkyy tätä maailmaa yllättävänkin paljon: sirkusmaailmaa, autiomaata, värikästä pukeutumista (myös eläimillä), köyhää asumista, pääkallo ja luurankopukuisia ihmisiä, juhlaa ja siestaa, köyhyyttä ja rikasta, värikästä fantasiaa/ totta, koirat ja ihmiset maassa, linnut, ilmapallot taivaalla.. Ja sitten vielä Avaruutta (varmaan monenlaista, monensuuntaista) tuossa Dune-dokumentissa.

Näistä kirjoitan kyllä HETI kun olen ne nähnyt ja niistä tointunut. Tai parasta olisi varmasti kirjoittaa kun niistä ei ole vielä tointunut...

torstai 23. toukokuuta 2013

"I just need to scream, that´s all"

Peter Stricklandin Berberian Sound studio tuo hämmentyneen britti-äänimiehen (Toby Jones) Italiaan erään giallo-noitailun omalaatuiseen tekijäporukkaan.
BSS sekoittaa kauhuelokuvan ääni-ja kuvamaailmaa (tässä järjestykssä, tehtävästä elokuvasta ei näy kuin alkutekstit, mutta kuullaan sitäkin enemmän), ilkeää ohjaajaa, kauhuelokuvan lainalaisuuksille, mm Scream Queeneille, piruilua ja äidin kirjeitä kiehtovan sekoavaksi kauhukuvastoksi, ja varsinkin äänistöksi.
Leffan loppu liukenee vähän liian tavaramerkkimäiseksi `oudon leffan` lopuksi, eikä näyttelijöiden (varsinkaan pääosa-Jonesin) muminasta saa useinkaan selvää, mutta toisaalta ne antavat mysteerin mennä loppuun asti. Ja sen yli.
Otsikon lauseen lausuu tehtävän elokuvan naisnäyttelijä, joka haluaa tulla äänityskoppiin itsekseen huutamaan. Ehkä harjoittelemaan, ehkä pelkojansa purkaakseen, ehkä molempia..

torstai 16. toukokuuta 2013

Unta talossa ja kadunpätkällä

Avantgardeohjaaja Maya Derenin Meshes in the afternoon (1943) on kuin samaa unta/eri unia luupattaisiin samaan silmukkaan, verkkokalvoillemme varttitunnin verran, yhden upean lyhytleffan verran.

Nainen asettuu nuokkumaan korituoliin talossaan, ja kohta alkaa hän/joku muu kaapupäällinen peilinaama (peilit, tanssit ovat Derenin leffojen peruskuvastoa) kierrellä taloa ja viereistä kadunpätkää ylös ja alas kukka sylissään. Välillä syli on tyhjä, välillä kukka makaa kadulla.

Kukka, avaimet, veitsi, leipä, puhelin ilmestyvät käsiin, pöydälle, portaille. Kädessä oleva avain, kukka muuttuu veitseksi ja toisinpäin jne.

Spiraalinomainen melko pienen tilan upea, uninen, "juoneton" pyöritys väsyneen (sairaan?) naisen näkemästä unesta tai (hänelle) todesta. Tuulee.

Juuri sopivanmittainen unipläjäys. Uniavantgardea.



keskiviikko 1. toukokuuta 2013

The Haunting of Hell House

Wanhan ajan hevoskärrykauhua ja varsinkin kummitustalokauhua edustaa vuoden 2009 The Haunting of Hell House.

Mies vie nuorikkonsa puoskari-abortintekijälle. Nainen ja lapsi kuolevat. Tämän jälkeen nainen alkaa kutsuvasti kummittelemaan miehelle. Miehen yliopisto-opettaja on myös kokenut menetyksen. Ja he kaikki kohtaavat Hell Housessa.

Hyvin kirjoitettua (Henry James), kuitenkin kummitustaloelokuvaksikin liian toisteista tarinaa jonkinmoisella lopputwistillä.

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Kevytmanausta


 Kliseisesti, mutta suht iskevästi nimetty The Possession (2012) on Ole Bornedalin ohjaama ja Sam Raimin tuottama kauhistelu vuodelta 2012. Nimi jokseenkin iskee, mutta itse elokuva ei, ja jos iskee, niin pehmustetulla leluvasaralla: Kauhutehot ovat vaisuja ja vähäisiä, manaaminen kevytmanausta, mutta perusjuoni suhteellisen "uniikkia" tavaraa. Parasta ovat näyttelijäsuoritukset, niin lapsilla kuin aikuisillakin.

Perheen pienin tyttö löytää kirpputorilta "pahuuden laatikon, jossa demoni asustaa", tästä tietenkään tietämättä. Tästä seuraa jonkinlaista kauhukehittelyä, nimenomaan kehittelyä, ei oikein kauhun ja pahuuden portit kuitenkaan aukea. "Efektit" ovat valjuja, "parhaimpana" esimerkkinä Suomi-DVD:n kannessa esitetty kuva, jossa käsi levittäytyy suusta kasvojen päälle. Itse elokuvassa kohtaus on tehty kaukaa kuvaten, jottei  pieni ja kökkö kumikäsi näyttäisi niin naurettavalta. Näyttää se. Kohtaus jossa käsi kurkistelee kurkunpohjasta on huomattavasti parempi.

Laimea kauhuilu, jonka näyttelijätyö ja jonkinlainen juoni jotensakin "pelastaa".

torstai 25. huhtikuuta 2013

Sekoviesti Avaruudesta -Avaruuspähkinä viskilasissa

Eiku, Viesti Sekoavaruudesta.  Sillä viesti on aika "tyypillinen" ja "tavallinen" jonkun porukan avunpyyntö jostain Avaruuden kulmalta eetteriin. Mutta itse viesti konkreettisesti on jotain muuta, ne ovat hohtavia siemeniä (ainakin elokuvan mukaan, ne näyttävät aivan pähkinöiltä) jotka syydetään avaruuteen. Mutta Avaruus se se varsinainen Pohdittava Pähkinä on. Siellä seikkailevat niin Lentävät Hollantilaiset kuin massiiviset avaruussota-aluksekin, sarvipäiset samurairobotit ja olkihattuiset keikaritkin, sekä "tavalliset" juhannusseppelepäiset avaruusluonnonpalvojat, säihkepähkinät ilmestyvät viskilaseihin ja avaruuden kuumakallekuskit ottavat tutusti mittaa toisistaan. Avaruusprinsessojakin tietenkin löytyy. Ja hellyttävä rikkinäinen robotti.
Ok, katsoin tämän töitten, iltavuoron jälkeen väsyneenä, mutta silti tuntui että tämä on liian kova sekasotku virkeällekin Francolle. Monesti (yllättävänkin) nämä "juonikuviot" vaikuttavat kirjoitettuina paljon paremmilta ja mielenkiintoisimmilta. No, kirjoitettuna ne ovat  lyhyesti ja ytimekkäästi luettavissa, toisin kuin esim laveassa avaruusoopperassa.
Länsi-Itä ottaa yhteen, Vic Morrow esittää viskille persoa Avaruuskapua, tai suurimman osan elokuvasta entistä, sillä hän eroaa ja heittää päällensä kulkurirytkyt. Yllättävän monella Avaruuskapteenilla on muuten päällään ihan tavalliset lentokapteenin vetimet. Mutta sitä voikin piristää esim ruokalapulla, vai oliko se aa nelos paperi, vai oliko tuotantoyhtiö oikein repäissyt, aa kolmos paperi? Ja Itää edustaa sitten Sonny Chiba.
Kyseessä on Kinji Fukasakun Star Warssailu Message From Space.

Pitäisköhän mun astua jo Avaruudesta ulos?

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Robo Sapiens - eli Transformatiivinen Intia-Japani Robotti Ruttunen

ECCE ROBO - KATSO ROBOTTIA! Intialainen Mega(robotti)spektaakkeli Robot on kuin Transformers olisi tehty Sushi Typhoon-yhtiön reseptillä. Sillä variaatiolla että gore on pikkugorea, mutta yhtiön villi-ideaisuus on täysillä mukana.

Proffa luo keinoihopäällisen robotin, jolla on valtava muisti ja huikea tanssitaito. Sekä tietenkin huikeisiin mittoihin kohoava juoksu- ja taistelutaito. Nämä tulevat esiin esim taistokohtauksissa joissa Robomme juoksee vaakasuorassa liikkuvan junan kylkeä pitkin, rullaluistelee junakiskoja pitkin, hyppää junanvaunusta toiseen tai saman vaunun vastakkaisten ovien läpi hillittömien ilmavolttien saattelemana. Tämä onnistuu koska hän tietenkin osaa välillä vähän myös lentää. Välillä tämä taito näkyy hahmolta ja/tai käsikirjoittajilta unohtuvan, tai sitten se onkin taito joka ei ole aina päällä. Ja totta kai hän hallitsee mitä mielettömimmät taistelutekniikat.

Filmin alku on enemmän "verbaalista" huumoria: Kun Robomme törttöilee autolla liikenteessä poliisi sanoo: "You must go to the station." "Station? Gas station? Radio station? Play Station?" Ennen tätä kanssa-autoilija kysyy Robolta, että ajaako hän alkoholin vaikutuksen alaisena. Ei, vaan bensan. Heh heh ja heh heh..
Sitten "vakavoidutaan" loppufilmin ajaksi. Joka tarkoittaa sitä että vitsit jätetään vähemmälle ja järjetön toiminta jatkuu. Ja jatkuu. Ehkä liiaksikin, Bollywoodissa kun ollaan. Mutta toisaalta "järjetön toiminta"-fanit saavat erittäin pitkäkestoisen ja leukalattiaisen ateriakokonaisuuden.

Mutta mikä eteen sitten kun Robomme alkaa tuntemaan myös Rakkautta ja Vihaa? Loppupuolen Transformailu robotti torneineen palloineen ja porineen jystää ja järistää, järistää ja jystää maita, rakennuksia, Roboja ja Ihmisiä. Roboa ruttuun!


sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

(Loputtomista) paraateista, paikoilleen lentävistä ruumiinosista ja vaihtuvista vaatteista lapsenkasvatuskoneeseen - RW Paulin lyhytelokuvien dokumentaarinen ja fantastinen maailma


Englantilainen Robert Paul teki 1800-1900 lukujen vaihteessa Meliesmäisesti valtavan määrän (lyhyitä) lyhytelokuvia, joukossa pitkiäkin, esim puolituntisiakin koosteita. Mutta enimmäkseen näitä lyhyitä.

Näin on ainakin katsomallani BFI:n eli British Film Industryn DVD:llä, jonka 62 filmiä katsoin lähes yhdeltä istumalta, kahdessa sessiossa. (DVD:n liitteen mukaan filmejä on 62, DVD-soittimen mukaan 72). DVD kestää noin kaks ja puoli tuntia, vähän alle, oisko kaks ja vartti.

Mutta anyway, DVD:n alkupuoli koostuu näistä muutaman sekunnin paraatipläjäyksistä, paraatikuvauksista. Ovat enimmäkseen kuninkaallisten paraateja. DVD:n keskivaiheilta löytyy myös noin puolen tunnin kooste aiheesta. Lisäksi löytyy heti DVD:n alussa myös Doverin kallioiden muutaman sekunnin myrsky ja senaikaisen Hammerfestin kaupunkikuvaa.

Eli historiafriikeille löytyy paljon mielenkiintoista katsottavaa. Meikäläisen nykymittapuun mukaan esim valaan pyydystys ja paloitteleminen tuntuu erikoiselta katsoa. Ja ehkä myös siirtomaavallan paraateja Intiassa.

Minulle itselleni parasta kamaa ovat mainitun Meliesmäisesti toteutetut fantasia-lyhytfilmit joissa mm lilliputit tanssivat ravintolan pöydällä, ihmiset kävelevät seinillä ja katossa, pienoisrautatiejunat törmäävät yhteen, mies ei pääse nukkumaan koska vaatteet hänen päälleen vaihtuvat lennosta, poliisista sotilaasen jne ja tunnetuimpana (myös DVD:n kannesta löytyvä) eniten Meliesmäinen autolla ajo Saturnuksen renkaan päällä. Toinen tunnettu Paulin lyhtyfilmi on kertomus miehestä joka jää hevostaksin alle ja nousee kohta ylös juosten ja vilkuttaen.

Yksi iso osa näistä Paulin fantasiatuotoksista koostuu filmeistä joissa erilaiset ruumiinosat lentelevät ilmassa lentäen lopulta yhteen muodostaen torsosta ihmisen. Yksi versio tästä on taiteilija joka maalaa ruumiinosia taululle irroittaen ne sitten kynällään irti paperista ja heittäen ne vuoron perään toisiinsa kiinni. Otsikossa mainittu vauvankasvatuskone on laite, joku kori, johon vauva nostetaan ja kohta hän on kasvanut parrakkaaksi `aikuiseksi` , eli lapseksi johon on liimattu parta. Haunted Curiosity Shopissa kallot ja haamut lentelevät.

Mielenkiintoista, mustavalkoista (ei siis Meliesin värimaailmaa, ei ainakaan tällä DVD:llä) fantasia ja dokumenttimaailmaa yli sadan vuoden takaa.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Star Pilot (Ita-65-66) - Pönttöä roskaa


Vanha Tohtorikökkö ja hänen lapsensa, jatkuvasti höpöttävä tytär ja "järkevä" poika menevät luolaan josta löytyy Toisen Planeetan Avaruusalus! (Mitenköhän se on sinne saatu ajettua?) Ja sen mukaanhan sitä tietenkin joudutaan.. Ja sieltä löytyy mm kasa robotteja, eli tavallisen näköisiä miehiä joilla silmät seisovat päässä. Ja heidän kanssaan sitä sitten seikkaillaan ja suhataan, vähän tapellaankin vilkkuvalo-avaruudessa. Sama vilkkuvalo-meininki on päällä ja esillä tietenkin itse avaruusaluksessa jonka "tietokoneet" ja ohjauslaitteet ovat vanhan avaruusroskan perinteitä kunnioittaen kuin moninkertaisesti suurennettuja lasten piippaus/vilkkuleluja. Muovia! Piippausta! Valoja! Leluista pop-psykedeliaa! Huikeeta!

Vähän enemmän joudutaan tappelemaan kun vieraillaan planeetalla joka koostuu kahdesta pienestä kivikasasta, sillä niiden takaa syöksyy Vihaisia Apinamiehiä!

Avaruudessa pompitaan! Ja juoni pompii myös ylös ja alas, eteen ja taakse, oikealle ja vasemmalle ja johonkin sellaisella syöksykierteellä ja vauhdilla että hullumpaakin hirvittää. (Myös katsomani vhs pomppi ja paukkui kuin pistoksissa.) Onneksi välillä myös junnataan, että saa hengityksen ja  "ajatukset" hetkeksi pikkuisen tasaantumaan.

Ja tietenkin taas ne Avaruusasut! Muikeeta! Cool! Niinkuin usein näissä.

Huh huh mitä huikeeta hubaa!

Ainiin,Tohtorin, vai mikä Professori se on, nimi on Salmi.

Nää pilotit ovat Tähtiluokan Priimuksia! Valiosakkia.


torstai 28. maaliskuuta 2013

Mitä ehtii tunnissa?

Vaikka Mitä! Ennen sitä osattiin! Tunkemisen taito, meinaan.. Vuoden-38 (näyttää ja kuulostaa (kunnon kuiva ja kolho kaappiäänitys) vielä vanhemmalta) Wolves of the Sea tunkee tuntiin aluksi lehtileikkeitä eläintarhalaivan ja erään naisen katoamisesta merellä, myrskyssä tietenkin. Ja sittenhän nainen onkin saarella valtavan villieläinpopulaation kanssa. Ja sitten tarinaan mahdutetaan vielä parit laivakapinat, kapakkatappelut, ja tietenkin uusikin laivan uppoaminen, funny sidekick, vanha laivaleffaklisee seonnut kapteeni, laulamista ja tietenkin romantiikkaa.
Leffan juttu on kuitenkin lukuisat sukelluskohtaukset, joiden (trikki)toteutus on jostain syystä jopa parempaa kuin maanpäälliset trikkailut. Tosin DVD:n kannen esittämää puukolla varustettujen sukeltajien taistelua tursasta vastaan ei leffasta löydy. Lapinlisämäinen liioitteluhan on ollut leffamaailmassa mukana aivan alusta lähtien, ennen etenkin.

Tästä tykitystunkemisesta huolimatta leffa etenee mukavan leppoisan jouhevasti, alkamatta kyllästyttää. No, tähän vaikuttaa tietenkin melko lyhyt pituus. mutta oikein mainio pläjäys kuitenkin. Leffathan olivat silloin yleisesti lyhyempiä kuin nykyisin. Tämä tunti oli monesti varsinkin b-leffoissa yleinen pituus.

Kun vähän "haukuin" tuota äänitystä, niin "kaappiäänitys" yhdistettynä kulisseihin ja tässä enemmän käytettyyn näyttelemiseen haaleahkon heijastetun filmin edessä tekee siitä kyllä aika uniikkia meininkiä. Ainakin nykyisin. Noihin aikoihinhan tuollainen äänitys oli yleistä isoissakin elokuvissa. Yhdistettynä vielä miesten nenä-ääniin ja naisten kimitykseen. Opetettiinkohan silloin puhumaan leffoissa noin? Kaikki nämä yhdessä tuovat tähän ja näihin leffoihin tietenkin teatraalista otetta, mutta tähän elokuvaan myös jonkinlaista tahattoman konkreettista "elokuva elokuvassa"-otetta (siis tämä: elokuvassa näytellään toisen filminpätkän edessä). Lisäksi ainakin minulle "kaappiäänitys" tuo näyttelijät lähemmäksi, kuin olisi itsekin siellä "kaapissa."

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Equinox! `Pretty heavy stuff!` - `Some picnic!` - `Taikametsässä tapahtuu`

Oli pakko laittaa huutomerkki, sillä sitä tää elokuva vaatii(!), sen arvoinen tää on!
Ja AAARRRGGGHHH!!!... TAAS LUETTELO, mutta ei tätä muuten voi(?) "arvostella":

Ensiksi: RÄJÄHDYS! Mies makaa maantiellä. Auto ilman kuljettajaa ajaa miehen päälle - Sitten mies hioo mielisairaalassa jotain kaulaketjuristiä ja karjuu. (Varsinkin kun se otetaan pois.) Ja "muistelo", " tarina" "alkaa" (ja "loppuu") uudestaan: Sitten kaksi opiskelijapoikaa (oikeasti perinteisesti keski-ikäistä miestä) saa hätäpuhelun professoriltaan hänen mökiltään - ei muuta ku sinne parin naisystävän kanssa - mutta lonkerohirviö tuhoaakin mökin - pojat saavat Helvetin pahalta haisevan 1] Kirjan käkättävältä äijjältä luolasta - kirjan `varastavaan` professoriinkiin törmätään - ja törmätään niin että proffa vahingossa kuolee (mutta ruumis katoaa kuin maan tai taivaan nielemänä [lue: Helvetin]) - törmätään vaikeasti(?!) ratsastavaan ratsupoliisi Asmodeukseen (!!ohjaaja Jack Woods) joka onkin oikeasti (vai kumpi on virallinen status?) itse Piru ja myöskin mm petolintu! (Ehkä tämä selittää ratsastusongelmat.) Muita hirviöitä mm eräänlainen dinosaurusgodzillagolem-karvakäsi-kingkong-robotti ja jättiläinen! (No, jättiläinen se edellinenkin oli, mutta tämä toinen "ehkä"(?) perinteisempi) Ja mikä lopullinen Lovecraftiaaninen hirviö vielä "lopuksi"? Ja melkein kaikki hirviöt onneksi, tietenkin, tottakai muovailuvahasta!) Lisäksi "nähdään" näkymätön ovi, josta pääsee (oliko se nyt) vihreään maahan? - Ja jylhä linna siintää ja kummittelee usein (lähes koko ajan) taustalla. ("Looks like a picture from a travel folder." "Yeah...Travel-vania!") Ja kuten "asiaan" "juoneen" tietenkin tottakai kuuluu ja näkyy (tai ei siis näy), niin linna tietenkin tottakai häipyy, häviää. Ja ilmestyy. (Onko kyseessä Ilmestyskirja, Ilmestyselokuva?? On!!)
Vähemmän huikeaa, mutta typeränmainion muikeaa on yhden muijan jatkuvalla syötöllä jälkeenjääminen (siis matkallisesti); kun hän jää muutamaksi sekunniksi paikoilleen, niin muut ovat menneet kilometrejä eteenpäin! Tai mihin suuntaan nyt menivätkään milloinkin, silloinkin...
AAARRRGGGHHH!!!... EN JAKSA, VOI, PYSTY, KYKENE ENÄÄ ENEMPÄÄN! KATSOKAA ITSE TÄÄ! TÄÄ ON HYVÄ! TÄÄ ON HÖRHÖ!

Ja "Tää" on tosiaan Jack Woodsin ohjaama Hämärä Hörhöily Equinox vuodelta-70. Ja siitä on olemassa niinkin vastapariset ja "taidekentän" äärilaidoilla olevat julkaisut kuin vanha (ja jo silloin harvinainen) Suomi-vhs ja Criterionin DVD-spesiaaliboxi, harvinainen sekin. Criterionin harvinaisimpia, hämärimpiä, hörhöisimpiä, oudoimpia julkaisuja! Ehkä se harvinaisin, hämärin, hörhöisin, oudoin! Ennalta-arvaamattomin.

En tiedä oliko elokuvassa käynnissä nimensä mukainen Päiväntasaus, mutta ehkä enemmän (huomattavasti) Pääntasaus, suoranainen Päänmyllerrys. Ihmetyselokuva, Ihmetyskirja!! "Some picnic, ha!" 1] Loistava huomio, Wanha Wettynyt Luolakirja tietenkin tosiaan tottakai varmasti haisee Helvetin pahalle! Tässä kirjan hajun kakomista, yökkäämistä, yrjöämistä näytetään jo ehkä liiankin kauan, mutta tuleepa (Haiseva) Totuus esille!

lauantai 2. maaliskuuta 2013

We are the (space)robots...


Vuoden -79 versio H. G. Wellsin The shape of things to come`sta on kahtalainen katsomiskokemus: Elokuva kuuluu pahamaineiseen Robottisota Avaruudessa-genreen. Alkupuoli mättää hidastelullaan, mutta ainakin viimeinen puolituntinen mättää silmille jo jopa ihan toimivaakin toimintaa ja roskaa. Kiviä heiluttelevat robotit rokkaa!

Elokuvan varsinainen clou ja pelastus on leppoisanlunkilla pahiskarismalla flirttaileva Jack Palance. Karsimaa koristaa ja korottaa(?) hänen todella rouhea asunsa: Näissä avaruuselokuvissa ja sarjoissahan lähes ainoa "hyväksytty" asu molemmilla sukupuolilla vyöllä varustettu unisex-haalari.
Mutta Jackin asua on onneksi tuunattu roimalla kädellä. Se on eräänlainen verkkareiden ja enstexhaalareiden ristisiitos, jota on piristetty tiukalla vyöllä, muhkealla vyönsoljella ja silauksella hopeaa. Pisteenä äijjän päälle on nostettu vielä reteällä soljella sidottu siniviitta. Ja Jack myös liikkuu ja keinahtelee asun mukaisella meiningillä.
"Hienoin" kohtaus taitaa olla upeankökkö kitukasvuisen metsän päällä hologrammina pyörivä Palancen pää uhkauksia uhkuen.

Palance tosiaan pelastaa paljon, eniten. Häntä saisi olla mukana enemmän, mutta onneksi hän on mukana heti alussa, joten hänen esiintulojaan odottaa. Hänen odottamisensa jaksaa viedä yli elokuvan erämaavaelluksen.

Groovaavasti pyörivä ja puhuva Palance ei ole ainoa b-tähti joka filmistä löytyy, sillä mukana on myös John Irelandin vankkaa ja pitkäaikaista b-karismaa. Ei yhtä tanakkaa kuin Palancen, mutta hänenkin työskentelyään olisi katsonut enemmän.

Roska-ammattilaisten sujuvaa työskentelyä leluisen psykedelian puitteissa (avaruuslelut pyörivät holtittomasti psykedeelisten räjähdysten edessä.) Tätäkin osastoa olisi saanut olla enemmän.




keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Olen/Olet unessa useasti...


Piti ensin nukkua yön yli...Jan Svankmajerin Surviving Life on Terry Gilliam-Monty Python-filmi-animaatiotekniikalla tehty upea sukellus unimaailmaan, ja voittaa Gilliam-Python toistavan touhun jatkuvalla muuntautumisellaan. Tosin tietenkin toisto (kun unessa ollaan) on toimivan tarkassa ja ei-tarkassa käytössä myös. Ja tietenkin muutokset myös: Surviving Life on myös "sujuva" rakkaustarina, jossa unihenkilöiden nimet vaihtuvat unesta uneen pikkuisen.

Mies, joka ei halua unistaan eroon (haluaa niitä lisää - paljosta valtavaan määrään, käy tämän takia psykiatrilla) menee makaamaan käsilaukun hihnaa purren ja astelee raitaflanellipyjama päällään unimaailmaansa, jossa: mm kananmunat ja melonit mätkähtävät puista ja muista (leikkihelikopteri pudottaa kananmunia pommeina) maahan mäjähtäen, kuorma-autot joiden lavat ovat täynnä mm pystypäin olevia pistooleita, pommeja, patonkeja, nalleja, turkkeja  sekä savuavia savupiippuja kaahaavat kaduilla, erilaiset tavarat (esim kamiinat, käärmeet, kellot, sammakot, veitset) lentelevät ikkunoista toiseen, jaloilla varustetut talot vaihtavat kadun yli paikkaa, ikkunassa oleva nainen puhaltaa suustaan melonin kuin ilmapallon, sarvipäinen mies kioskijonossa, käärmeet ja krokotiilit kaduilla, ikkunat ovat täynnä kaakattavia kanoja - mies kulkee kadulla valtava kananmuna sylissään, miehen pää muuttuu hanaksi, mies syö paksua nappikeittoa ja sylkee sitten nappeja isoon kasaan, ikkunoista ilmestyy valtavan kokoisten kämmenien taputtava metsä, kirjahyllystä työntyvä iso käsi ojentaa ja ottaa kirjan ja kahvikupin, pääkallo, käärme vierii viemäriin, valtava ihmispäinen käärme tunkee ovista ja ikkunoista, valtava omena rullaa pitkin katuja... Ikkunat näkyvät olevan yksi iso juttu tässä... Bunuelia, Dalia, Svankmajeria... Ja Vielä: Freudin ja Jungin taulut tappelevat keskenään psykiatrin vastaanotolla, mutta myös aplodeeraavat psykiatrille, kun tämä todistaa heidän ajatuksiaan oikeiksi...

Elokuvassa ei (onneksi) ole valtavana vyörynä Svankmajerin bravuuria, möyryäviä lihamassoja, (tässä vain toisiinsa ikkunoista kietoutuvat kielet). Aikaisemmissa elokuvissaan (varsinkin lyhäreissään, jotka monasti perustuivat melkein pelkästään tähän lihamöyrintään), hän käytti tätä liikaakin. Vähempi on enempi, kuten Svankmajer jo vähän huomasi edellisessä elokuvassaan Lunacy, jossa esim vakuumeissaan kaupan lihahyllyillä hengittävät jauhelihat yms oli tehokas tuulahdus.

Elokuva on, kuten tämä kirjoituskin, luettelo, mutta erittäin toimiva, onnistunut ja upea sellainen. Herkkua aivoille.

torstai 21. helmikuuta 2013

"EHDOTTOMASTI!"


Ei Robocop, vaan RoGoPaG! Mutta yhteiskuntakritiikkiä kummatkin. Ja tulevaisuutta.

Rogopag on neljän ohjaajan ja neljän filmin episodielokuva, jonka nimi tulee juuri ohjaajista: Rossellini, Godard, Pasolini ja entuudestaan minulle täysin tuntematon Ugo Gregoretti, joka tässä sakissa tällä kertaa keräsi parhaan potin.

Rossellinin filmi on täysin sivuutettava mitättömyys, mutta sitten paranee melkein elokuva elokuvalta: Godardin New World on yllättävän onnistunut ja kompakti kertomus siitä kun atomipommi räjähtää Pariisin yläpuolella (siitä luetaan Pariisissa normaalisti lehdistä), mutta vaikuttaa vain ihmisten `psykologiseen olemukseen`. "Ehdottomasti"-sana on robottimaisessa käytössä.

Pasolinin "La Riccotta" kertoo kuvausryhmästä joka kuvaa Jeesuksen ristiinnaulitsemista. (Ohjaajana Orson Welles.) Tässä tapahtuu notkahdus, elokuva on varsin haahuileva, eivätkä lukuisat filmin nopeutukset (köyhä mies juoksee, lampaat väistyvät) ja värinvaihtelut paljonkaan paranna elokuvaa. Eivät ole kyllä kovin kummoisia ideoita, köykäisiä jopa.

Gregorettin Free-range chicken on episodikatraan helmi. Kahtena päälankana kulkee mainonnan perusprinsiippejä kurkkutautipotilaan puhelaitteen tapaiseen lataava luennoitsija ja erään perheen seikkailu mainonnan kauppakeskuksissa ja maanteillä: Televisiomainoksessa liian pienessä tv:ssä esiintyvä lastenohjelman hiiri murtautuu lasin läpi isompaan telkkariin, mutta palautetaan takaisin romutoosaan. "Osta hiirelle uusi televisio!" Toisessa kohtauksessa löytyy ravintola joka on on varustettu kulkua osoittavilla ja kulkua kieltävillä liikennemerkeillä, jotta asiakkaat joutuvat menemään ensin ostettavan tavarapaljouden läpi ennenkuin itse ravintolaan edes päästään. Myöhenmmin ravintolan asiakkaat muuttuvat kanoiksi. Myös perheen erilaisia supersankareita ja roistoja fanittava ja leikkivä lapsi ilmoittaa lopuksi haluavansa olla `Vapaasti kasvatettu kana.` Katso myös erään kohtauksen maakauppiaan pomppivaa raivoa kun hän löytää myytävänä olevasta maatilkusta sinne yhtäkkiä ilmestyneen `siperialaisen`kaalimaan.
Oivaa tykitystä.

Viimeisestä tulee ajoittain mieleen Jarvan Ruusujen Aika, josta löytyy mm ravintola jossa ruokalistat on kirjoitettu tarjoilijoiden takkeihin. Coolein tuulahdus Ruusujen ajassa taitaa olla disco, jossa tanssitaan kuulokkeet korvilla. Hauska ajatella että tanssiparit voivat ehkä kuunnella ja tanssia täysin eri kappaleita. Ja katsoja näkee erilaisia tanssityylejä hiljaisuudessa. Kivaa monikerroksellisuutta.

Tästä tanssimisesta tuli mieleen Terry gilliamin Zero Theorem, jossa tanssaajat tuijottavat samalla pieniä näyttöruutuja. Upea oivallus nykymaailman zombitollomaisesta luurintuijotus"kulttuurista." 

perjantai 18. tammikuuta 2013

Kurkistus suihkuverhon taakse - Eli mitä suihkuverhon takana tapahtui?

ELI KUN HITCHKOKKI SUIHKUHUOŃEESSA HEILUI

-"Arvostelussa" Hitchcock-elokuvan traileri.

Lainausmerkit tietenkin siksi ettei elokuvia pysty kokonaisuuksina arvioimaan trailerin perusteella.
Mutta tämän pystyy: Hitchcock ei oikein näytä Hitchcockilta, eikä häntä näyttelevältä Anthony Hopkinsilta.

Saapa nähdä millainen Psykokeitos tämä hitchkokkailu on.

perjantai 11. tammikuuta 2013

The Sessions

Sessions on vahvojen näyttelijöiden elokuva. Ykkösrivistössä luonnenäyttelijä (argh!) John Hawkes rautakeuhkoon ja paareille "tuomittuna" miehenä, paljaan roolin tekevä Helen Hunt hänelle seksiä (oikeasti, mutta ei prostituoiden) opettavana seksuaaliterapeuttina ja William H. macy ymmärtävänä pappina, josta vilahtaa myös arkiminä kaljasta nauttivana tuulipuku-hikinauhahippinä.

Elokuvassa on sopivassa Hollywood-suhteessa huumoria ja draamaa ja "sopimattomassa" (Hollywoodin ja sen kouliman jenkkiyleisön mielestä) suhteessa paljasta ihoa. Eurooppalaisittain "sopimattomassa suhteessa" on sitten tietenkin lopuksi kyyneldraamaa.

Paremman puolelle kallistuvaa jenkkidraamaa.

torstai 10. tammikuuta 2013

Villi Etelä


Kovastikin kiinnostaa huomenna ensi-iltaansa tuleva Beasts of the Southern Wild. Kiinnostaa tietenkin sen takia että se on saanut paljon kiitettäviä arvioita, on amatööri ja indietuotanto, mutta varsinkin sen takia että se on saanut myös (kylläkin huomattavasti vähemmän) myös murska-arvioita joissa sitä "syytetään" suttuisesta tekotaiteellisuudesta, silmiä vaivaavasta vilinäkuvastosta ja vastaavista.

Tällainen rajankäynti kiinnostaa meikäläistä usein, on kiinnostavaa käydä katsastamassa kumpaan leiriin itse lukeudun, vai jumiudunko tylsän turvallisesti kolmen pisteen välimaastoon. Mieluummin aina näissä tapauksissa kuitenkin joko inhoajiin tai rakastajiin.