keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Kaunotar ja Hirviö (Ranska-46)

Jean Cocteaun ohjaama Kaunotar ja Hirviö on yksi maailman kauneimmista elokuvista.


Runoilija, kirjailija, surrealisti, visionääri, visualisti ja elokuvantekijä on todennut runon, unen ja elokuvan suhteesta seuraavaa:
"En ole elokuvantekijä. Olen runoilija. Käytän kameraa välikappaleena jolla saa kaikki uneksimaan saman unen, - joka ei ole nukkuvan uni, vaan seisten nähtyä irreaalista todellisuutta, totta todempaa, ja josta vielä kerran tullaan sanomaan että näissä unissa näkyvät aikakautemme erikoispiirteet kaikkein selvimpinä."
Ja lukemaan saman(?) runon..


Kädet, ne kädet! Kauhun kädet! Mutta sadun seiteissä.. Kieltämättä olin aluksi hieman varautunut tämän elokuvan suhteen, koska ohjaaja oli tämä monipuolisuusmies ja taiteen kauhukakaraksikin kutsuttu Cocteau. Hänen aikaisemmissa töissäänhän (esim silloin vielä keskeneräinen Orfeus-trilogia) oli ollut paljonkin mukana runon, sadun ja unen maailmaa. Mutta mihin suuntaan hän oli lähtenyt ihan `puhtaan ja perinteisen` sadun kanssa? Halusiko hän surrealistina uudistaa sadun muotoa ja lainalaisuuksia? Ei, hän surrealistina sukelsikin syvälle sadun maailmaan ja löysi ja teki sieltä yhden kauneimmista satuelokuvista, joka on todellinen `satu sadussa`. Ensin on tietenkin tämä julmankaunis kertomus, jonka Cocteau on ympäröinyt harvinaisen onnistuneella satu - ja reaalimaailman yhdistämisellä. Yksi suuri syy tähän onnistumiseen on varmastikin on varmastikin se, että Cocteau on onnistunut `yhdistämään aikuisen lapseen.` Cocteaussa näyttää olevan sen verran aikuista, että hän osaa lukea ja kirjoittaa ja tehdä elokuvaa, sen verran `älykköä`, että hän ymmärtää kirjoittamansa, lukemansa, ohjaamansa, kuvaamansa. Lapsi hoitaa kaiken muun. Toiseksi tasoksi on otettava kamerankäyttö, joka tällaisen lapsiaikuisen logiikalla tuottaa jälkeä joka on satua puhtaimmillaan. Todella satua sadussa. Pehmeä mustavalkokuvaus, upean kaunis musiikkitausta ja kauhuelokuvien maailmasta (sadun pimeä reunus) mukaan jouhevasti liitetyt välähdykset (linnan seinistä sojottavat kynttelikköjä pitävät ja tietä osoittavat (kyntteliköt jäävät ilmaan kellumaan) elävät kädet, pöydän pinnasta nouseva viinikarahvia kallistava käsi, hentoa savua puhaltavat pääkuvapatsaat, puhuvat peilit ja ovet) vielä entisestään lisäävät elokuvan sadun - ja unenomaisuutta ja yhtä aikaa utuiset sekä verevän inhimilliset hahmot (varsinkin Jean Maraisin rooli Hirviönä) tuovat elokuvaan ja satuun sitä välttämätöntä inhimillistä lisää. Cocteau onkin onnistunut jollain satumaisella(!) taikavoimalla kaivamaan näyttelijöistään esiin nämä molemmat puolet, ja jopa vielä yhtä aikaa!!

Tuo mainittu savu on elokuvassa tärkänä tekijänä. Hirviön linna ei höyryä vaan suorastaan savuaa ja mitä hirviömäisemmäksi `otus`tulee, sitä suuremmin hänkin myös kehostaan (veristä) savua nostattaa. Upeimmillaan savu-teema tulee esiin siinä kun Hirviö antaa Kaunottarelle toisen (savuavan) hanskansa. Kun Kaunotar laittaa tämän käteensä, hän voi siirtyä salamannopeasti minne haluaa. Nämä siirtymät (varsinkin takaisin kotiin) on toteutettu upeasti.

 
 
Cocteau on luonut surrealistisen sadun joka mykistää visuaalisuudellaan ja kauneudellaan.


Pienenä anekdoottina vielä että Cocteau kirjoittaa jälleen kerran alkutekstit itse liitutaululle. Ja sieltä pois pyyhkien. Yksinkertaisen tehokas tapa, joka vielä sadun ollessa kyseessä tuo siihen satukirjamaista tunnelmaa. Se luo kuvan että hän kertoo sadun jota keräännytään kuuntelemaan. Ja (tässä tapauksessa myös) katselemaan..

Strange Door (Usa-51) - (Loppujen lopuksi) kylmäävää kauhua

"Elegantilla hullulla" (John Stanleyn kuvaus) ja koko ajan käsissään yhtä avainta pyörittävällä Sir Alain de Maletroitilla (Charles Laughton) on lepakoita tapulissa ja salaisuus linnan kellarissa. Ja, koko elokuvan kestävä, ilkeänirvokas suunnitelma saada toisilleen vastahakoinen pari, Maletrotin veljentytär ja naisten sekä `maailman`/maankiertäjämies Denis de Beaulieu yhteen..


Ollakseen goottilainen kertomus (perustuu Robert Louis Stevensonin teokseen) ja varsinkin historiallinen linnagoottailu, elokuvan alkupuoli on liian valoisaa ja koristeellista kamaa, kaikin puolin. Ainoastaan (mutta se auttaa kyllä paljon) Laughtonin mestarillinen näytteleminen vie elokuvaa koko ajan kohti kauhua ja hulluutta. Elokuvan viimeiset, loisteliaat noin 40 minuuttia vievät tarinaa kohti kylmäävää, murskaavaa kauhua. Elokuvasta ei näin ollen muodostu täydellistä kokonaisuutta, mutta toisaalta alun "jahkailu" saa elokuvan lopun iskevän ilkeämmin katsojan silmään. Varsinaista, usealla taholla `mainostettua` kidutuskammiokauhua ei elokuvasta löydy.


Hulluutta, valehulluutta, vihaa, välinpitämättömyyttä, vastenmielisyyttä, rakkautta, kauhua. Loistavat näyttelijäsuoritukset (Laughtonin lisäksi linnan silminä ja korvina toimiva hiippari, Boris Karloff) sekä elokuvan loppupuoli ovat melkein mestariteoksen luokkaa.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Alaston malli karkuteillä (Suomi-53)

Tässäpä aikamoisen epäkorrekti keitos (nykyisin kai mustahumoristinen), välillä onnistuneen railakaskin mutta myös junnaavan sekava sähellys. Elokuvan nimi ei siis ole Alastonmalli karkuteillä, vaan Alaston malli karkuteillä. Tällä nimellä viitataan mallinukkeen, jota raijataan ympäri kaupunkia koko elokuvan ajan.


"Riisuutukaa, pesen vain pensselini." / "Aaah, mikä suurenmoinen maisema! Nuo kukkulat ja nuo laaksot..." / Kun suljette silmänne, näettekö määrätyn naisen vai yleensä naisen?" ""En mä yleisiä naisia nää kyllä.." (Eli seksiviittauksia riittää.) Sakari Jurkka esittää hajamielistä, helposti tulistuvaa taiteilijaa, jolta puuttuu sekä rahaa että alastonmalli. Vähän paljasta pintaa saadaan elokuvan alussa kun hän saa erään mallin tulemaan ateljeemurjuunsa. Kun malli huomaa että tyyppi on vähän outo (käskee mallin ottamaan mm Hitler-tervehdyksen ja "olemaan sellaisessa asennossa että rinnat ja pylly näkyvät yhtä aikaa"), alkaa hän epäilemään koko hommaa. Ja lopullinen niitti tulee siitä kun miehen rahattomuus selviää. Hän tuhoaa taiteilijan, kyklooppisilmäisen, rubensmaisen ekspressionistisen mestariteoksen. Vai tuhoaako?


Taiteilija saa kaveriltaan mallinuken, joka olisi loistava malli taiteilijalle, voi vääntää monenmoisiin asentoihin, ja malli pysyy niissä väsymättä. Mutta krooninen rahapula ajaa taiteen edelle. Äijä lähtee viemään mattoon käärittyä nukkea kanikonttoriin, mutta ruumiiksihan sitä jo portaikossa, pihalla luullaan. (Eihän Hajamieliselle Taiteilijalle tietenkään se tule mieleen, ei koko raijausreissun aikana.) Ja kun hän levähtää sillalla, luullaan tietysti että hän on heittämässä sitä jokeen. Jne jne. Ja epäillään hänen murhanneen tyttöystävänsä. Tollo taiteilija on kaatanut asunnossaan hillopurkin ("Verta!") ja juoksee kohta portaikossa paperiveitsi tanassa kohti kanikonttoria.. Taiteilijan rahapula, nääs...
Ja vielä lisäksi vähän väkisinvitsikkäät dialogiheitot sotkevat taiteilijan kuvioita: Ruokalassa hän sanoo `haluavansa ihmislihaa, niin nälkäinen hän on` ja kun rahat tietysti taas loppuvat, hän maksaa ruoka ja ryyppylaskunsa leikkaamalla tarjoilijoiden profiileista paperitaideteoksia. Ja poliisikuulusteluissa hän tietenkin sanoo maksaneensa homman `päitä leikkaamalla.` Ja myyneensä nuken (poliisit tietenkin luulevat että ruumiin) eteenpäin. Huoh.. Täähän näissä tämäntapaisissa elokuvissa aina on se kuvio, osapuolet puhuvat loputtoman pitkään eri asioista ( tässä hemmo luulee että hänet on pidätetty vuokravelkojen takia..), eikä kumpikaan heistä/niistä tajua tätä, vaan keskustelut jatkuvat ja jatkuvat.. Tällaisesta on tehty hyviäkin elokuvia, mutta tämä junnaus ei ole sellainen.


Sakari Jurkka on roolissaan sähäkkä, hyvä huumorinäyttelijä, mutta itse juonessa sähäkkyys puuroutuu useasti sekavuudeksi ja olkoon vain kuinka `mustahumoristista`, niin itselleni jossain tuon ajan Suomi-elokuvissa `vallalla´ ollut `Hullujenhuonehuumori` (esim Radio tulee hulluksi, muutamat Pekat ja Pätkät, viimeksimainituilla myös rasismiin viittaavia kohtauksia) on aina pikkuisen riskaabelia ja samoja typeryyksiä (myös hoitajat, ja varsinkin paikan pomo ovat hulluja, potilaat hassunhauskoja) kuluneesti kierrättävät kuviot jopa loukkaavia. Myös tuo Hitler-tervehdys-heitto on varsin outo ja ajattelematon. Onnistunut hahmo on Pentti Irjalan esittämä `mediamurhaaja`, sekopäinen sensaatiotoimittaja joka järjestelee rikospaikkoja, sanoo tyrmättyä murhatuksi ja kertoessaan puhelimessa parhaillaan nenänsä alla tapahtuvaa rikosta (on ainoa ulkopuolinen paikalla) tuskailee sitä ettei kukaan auta rikoksen uhri-parkaa. Tässä on sitä onnistunutta, julmaa mustaa huumoria. Pienillä piirroilla tehtyä julmuuden teatteria. ("Maatkaa siinä kuin teillä olisi ainakin seitsemän puukoniskua selässä!" "Ei se valitettavasti kuollut, mutta otsikoissa se voi näyttää ruumiilta." Ja sekopäärikollinen  sauhuaa: "Ensimmäinen murha näemmä. Juu, juu, kyllä mä ymmärrän. Kas rutiini se vasta tuo tullessaan kyvyn rentoutua."


Silmäniskumaisen nimen omaava Alaston malli karkuteillä (ei tästä nimestä muuten ihan suoraan, filmiä katsomatta saa kuvaa mallinukesta) on muutaman kerran katsottava omituisuus. P.S. Katukuvabongaus: Erään talon seinässä on Asianajaja Helvi Sipilän ovilaatta.



perjantai 19. helmikuuta 2016

Varjojen Yö (Fra-39)

"Someone fell!" "Police! Open up!"
(Luodin)reikäinen peili. Marcel Carne ja Jean Gabin ovat (melkein) parhaimmillaan tässä Carnen ohjaamassa mestariteoksessa.

Filmin alussa Francois (Gabin) tekee murhan ja lukittautuu asuntoonsa. Tästä alkaa, ehkä `tavanomaiselta` kuulostava, mutta loisteliaasti toteutettu asunnon ja poliisien, mutta varsinkin Francoisin `historian` (eli lyhyesti sanottuna `duunari rakastuu`) ja nykypäivän vuorottelu.
Francois ja elokuvan nainen, Francoise rakastuvat ja pakenevat toisiltaan. Väliin tulee sliizahtava koirankouluttaja(!)-kapakkaesiintyjä-professori(!) ja hänen naisensa. Mustasukkaisuus, väärinymmärrykset ja valheet vuorottelevat.. "Everyone lies. I've lied a time or two."

Näytteleminen, tottakai, mutta myös dialogi on täyttä timanttia. `Tavalliseen` keskusteluun on `kätketty` taidokkaasti työväen surkeita oloja ja myös kerrostalon mikrokosmos tukee tätä teemaa. Francoisin parvekepuhe on myös ehtaa jalokiveä: lyhyt, tiukka ja tiheä. Täyttä asiaa. Ja katukansan vastaus siihen yllättävän humaani. Sydän pakahtuu.

P.S. Elokuvan suominimi keskittyy yöhön, mutta esim enkkunimi aamuun, aamunkoittoon. Hyviä valintoja molemmat.

P.S.2 Gabinin elokuvan lopun nahkatakkilookissa on ikonista ilmettä, jopa uraauurtavaa..

torstai 18. helmikuuta 2016

Richard Massingham - Avantgardistisia Aivastuksia

No nyt löytyi Outo Nero! Brittiläinen tohtori(!)-elokuvaohjaaja Richard Massingham (1898-1953) oli todellinen multitaho alallaan, aloillaan.. Hän teki (ja monesti näytteli pääosaa, useasti yksin) suurehkon surrealistisistyylisiä määrän tietoisku/mainos/komedia (usein näitä kaikkia yhtä aikaa) lyhytelokuvia eri brittiläisille ministeriöille ja järjestöille. Aiheet vaihtelevat nenäliinan käytöstä ja oikeaoppisesta kadun ylityksistä pyöräilyturvallisuuslyhäriin ja vaikka siihen kuinka välttää ruokamyrkytyksiä. Varsinkin nuhateema, ja siinä etenkin oikeaoppinen aivastaminen nenäliinaan kulkee `kultaisena linjana` useassakin hänen elokuvassaan. Avantgardistisimmillaan Massingham tekee filmillä tiukkojen leikkausten ansiosta varsinaisia sarja-aivastuksia. Ja muistakaa ettei käytettyjä nenäliinoja saa heittää muun pyykin sekaan, vaan ne on desinfioitava erikseen!


Huikeaa tavaraa, paljon on vielä häneltä lyhäreitä katsomatta, mutta nämäkin kymmenkunta muodostavat jo jotakin. Ja en tiedä, kun olen katsonut kaikki mitä BFI:n DVD:ltä löytyy (ehkä tänään, huomenna) muodostavatko ne silloinkaan mitään eksaktia kokonaisuutta. Eivätkä tarvitsekaan, sillä jo nyt on muodostunut kuva moneen eri suuntaan ja monin eri tavoin luikertelevasta taideameeban lonkerovyyhdistä, ei muodostu kokonaisuus, vaan kokonaisuuksia. Jotka voivat muodostaa kokonaisuuden. Tai sitten eivät. Ja nyt tämä vyyhti solmiutuu, purkautuu päässä. Purkautuu, solmiutuu aivorustingissa antaen hyvää mieltä ja ajatuksia..

maanantai 15. helmikuuta 2016

Girls Nite Out (Usa-82)

Se mitä maailma kaipaa, heti metsäslashereiden jälkeen, ovat kampuksille sijoittuvat slasherit. No ei. Eikä kaivannut ainakaan vuonna-82. Ei kaivannut  Girls nite outia - "railakasta" `tyttöjen iltaa..`

Elokuva on epäonnistunut kliseekimppu genren olennaisuuksista ja negatiivisuuksista: ohuimmista ohuin ja kliseisin (mm mielisairaalaa, kaksosteemaa, kampuksen talkkarinoloista tyyppiä, tässä `poliisi`..) juoni, yligeneerinen ja epäaito-epätosi hahmokaarti (neitsyt, nörtti, `lutka`, tollo, viriili huumoriparivaljakko, tollot, viriilit urheilijat..) peittää osaamattomuuttaan `vitsikkääseen` naamanvääntelyyn, heitä esittävien tyyppien oikea ikähaitari on laaja, mutta kukaan ei ole `nuori`, gore on jälkijättöistä, paljasta pintaa ei ole, murhaajan arvaa heti.. Myös musiikki on toisteista. Lovin`Spoonfullin Do you believe in magic ja Summer in the city sekä Ohio Expressin Yummy, yummy, yummy soivat useasti. Hyviä biisejä, mutta väärässä leffassa, väärissä paikoissa.

Ainoina onnistumisina, tai parin hymähdyksen tuottajina voidaan mainita murhaajan outo peiteasu ja `kampuksen naamiaiset`-kohtauksen teatraalinen ja tollontyperä asukirjo ja näytteleminen. Elokuvan lopun ovenavaus tuo vähän `chillin` horroria` tarinaan..

Juoni: Murhaaja mellastaa jälkijättöisen goreisesti Universityn koripallojoukkeen karhumaskottiasu päällään kampuksella. Muut näytteljänplantut ovat harvoin aseteltuja pujottelukeppejä tässä laimeassa ja loivassa laskussa.. Siinäpä se.



keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Mind Benders (Bri-63) "Z for Zombie!"

Aivopesua vedessä. Mind Benders omaa esikuvallisuutta muutamiin myöhempiin vastaaviin scifistisiin elokuviin, mm Ken Russelin Muutostiloja-teokseen..

Dirk Bogarde esittää loistavasti professoria joka haluaa selvittää (jonka halutaan selvittävän) toisen tutkijan itsemurhan syy(t) toistamalla samantapaisen `eristyskokeen` kuin hänkin. (Erilaiset eristys sekä kylmäkokeet ovat vahvasti esillä.) Hän menee letkutettuna ja johdotettuna kellumaan tutkimuslaitoksen vesitankkiin. Ja käy läpi (elämän?) syntymisestä, seksuaalisuudesta ahdistukseen. Kiertokulkuun. Hänet yritetään saada mm ja etenkin vihaamaan vaimoaan.

Tämä kohtaus ei ole elokuvassa kovin pitkä, mutta on tietenkin se kulminaatiokohtaus, ajasta ennen ja jälkeen. Loppu ei ole lässähdys, vaan `näin sen pitikin mennä`-jatkumo. Bogarde on siis tosiaan todella hyvä ja hänen vaimoaan esittävä Mary Ure myös loistava, hän parantaa otettaan koko elokuvan, juonen ajan. Muut näyttelijät ovat tarkoituksellisia statisteja, jäykkiä ja/tai jäykisteleviä. Edward Fox vilahtaa pienen pienessä dialogipätkässä. Ja Helsinkikin mainitaan tässä psykologis-scifistisessä uranuurtajassa.

Jossain elokuvan alkupuolella oli mukana jonkinlaista junnaamista ja herpaantumista mutta Bogarden ja Uren näyttelijäsuoritukset sekä elokuvan lopun kokoava tunnelma vie upeasti maaliin ja loppuun. Uuteen alkuun?


Lyhyesti, tai vieläkin lyhyemmin: Oivallinen, rauhallinen, (pinnan alla) raivokas (pulahtaa välillä myös pinnalle) `tutkijascifi` jossa on vahvasti mukana myös aikansa paranoia-elementtejä.


Vanishing waves (Latvia.2012) - Mielen Himmeleitä
Tuli katsottua uutta `allasscifiä`. Koomassa oleva nainen ja altaassa makaava mies yhtyvät.
Lautaladosta pääsee palatsiin ja paratiisiin?... Aivokäyrien näkyminen himmelimäisinä värisevinä tietokoneruudun ristikkoina antaa `toismielellistä` tavaraa.
Elokuvan eka tunti hyvä. Toinen tunti ei lunasta lupauksiaan, menee mellastamiseksi ja jankkaamiseksi, eikä kuro kuvioita kasaan. (Liian pitkäkin on.)



tiistai 9. helmikuuta 2016

Meidän on vapaus (Fra-31)

Rene Clairin alkupään (ääni)elokuvissa äänilevyt ovat keskiössä. Äänilevyt pyörivät. Ääni ottaa ensi-elokuva-askeliaan.
`Pyöreä` on juoni myös elokuvassa Meidän on vapaus. Se alkaa vankilasta. Mutta eräänlaista vapautta on sielläkin; Vangit tekevät pitkän pöydän ääressä puisia leluhevosia ja laulavat suht kepeää laulua. Porukasta erottuu kaksi sälliä, silmää toisilleen iskevät sellikaverukset. Kohta pojat pakenevat..
Toinen juipeista törmää heti kilpapyöräilijään, ja jatkaa kisaa aina voittoon saakka. Hänestä tulee juhlittu sankari. (Vangeilla ja urheilijoillahan on molemmilla paidoissaan numerolaput.)


Tämän jälkeen juoni ja vauhti kiihtyy. Toisesta karkurista tulee nopealla tahdilla äänilevysoitintehdasmoguli(!), toinen joutuu takaisin vankilaan. Mutta kun hän yrittää hirttää itseään sellin ristikkoon, ristikko putoaa, ja hänkin on taas karussa..
..tavatakseen toverinsa, jonka jälkeen alkaa poitsujen, palvelijoiden, poliisien ja roistojen mellastus tehtaalla.


Koko elokuvan läpi kulkeva Clair-mainen huumorin, melankolian, yhteiskunnallisuuden ja dadaisen surrealismin kohkauskeitos vie tarinaa mukavasti eteenpäin. Tai takaisin lähtöpisteeseen, aikaan ennen vankilaa?  Viimeksi mainittua, dadaa, on vähemmän, mutta kyllä sitäkin elokuvassa näkyy ja piilee. Esim liukuhihna-ruokapöytä-kohtauksessa. (Ruuat kulkevat pitkän pöydän keskellä liukuhihnalla. Siitä vain nopsaan nappaamaan!)


Pääosahemmoista toinen, moguli, on enemmän raha ja toinen rakkausmiehiä. (Hän ihastuu erääseen tehtaan nuoreen naistyöntekijään.)
Hemmot laulelevat usein `Eläköön vapaus´-rallatusta, sillä eipä se tehtaan liukuhihna näköjään paljon vankilan vastaavasta eroa..



sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Jeanne d'Arc (Suomi-2009)

Lauri Timosen ohjaama lyhytelokuva on onnistuminen ja epäonnistuminen, enemmän kuitenkin onnistuminen. Hyvää on d'Arcin tarina toimivalla pikakelauksella, muutamat onnistuneet näyttelijäsuoritukset (varsinkin Nuppu Koivu d'Arcina), muutamat onnistuneet visualisoinnit (esim olutlasien muodostama `juopunut katedraali`), tunnelman säilyvyys, ehkä myös lopun `ylväs vitsi.` Suorastaan melkein nerokas on viittaus d'Arc-elokuvahistoriaan; Vankilan televisiossa pyörii Dreyerin Jeanne d`Arcin kärsimys! Väheisempi viittaus, mutta ei millään muotoa merkityksetön on kohtaus nunnanhuoneessa. Sen seinällä on kaksi kuvaa Jean Sebergistä. Hänkin on Orleansin Neitsyttä esittänyt, esikoisroolissaan.  Epäonnistuneempaa on musiikki (Juice Leskisen(!) kuluneimpia kappaleita, haetaan kai `yleissuomalaista` (kasari)taidetunnelmaa), liiankin jäykkä kaurismäkeläinen dialogi (kaurismäkeläiset sanasloganit tungettu liian lyheeseen leffaan, menee liian nopeaksi tykitykseksi).

Mutta (yleinen) lopun ja lopullisuuden tunnelma on saatu elokuvassa vahvasti esille. Jopa liikaakin, mutta se toimii.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Some call it loving (Usa-73)

Tuleva pehmopornoparoni Zalman King esittää rikasta linnakartanoherraa/hienosto-alhaisto- jazzklubin pasuunanpuhaltajaa, joka ostaa kiertävästä tivolista-sirkuksesta-markkinoilta `Sleeping Beautyn`, tivoliteltan sängyllä makaavan naisen (Tisa Farrow) jota voi suudella ja herättää `dollarilla suukko`, ja vie hänet kartanonsa nais`kokoelmaan`. (Ennestään kaksi naista, jotka esittävät mm steppaavia ja tangoavia nunnia.)
Eli `oudon elokuvan` tanhuvilla taas taivalletaan.
Elokuvan roolijako on onnistunut; King on sopivan flegmaattinen, Farrow sopivan satuhahmoinen ja jazzpaikan alkoholisoitunutta katumöykkäviisasta vessafilosofia esittävä Richard Pryor surullisen raivokas.


Elokuvan seksuaalisuus on tarkoituksellisen päälleliimattua. Tätä teemaa lujittaa vielä strippaava tarjoilija-cheerleader-hahmo. Elokuvan pääteema on jokaisen hahmon yksinäisyys, erilaisuus ja mihinkään kuulumattomuus. Ainoastaan Kingin ja Pryorin hahmojen ystävyys rikkoo tätä kuviota.