lauantai 28. kesäkuuta 2014

Matelevaa irtokäsikauhua

Vuoden-73 Amicus-yhtiön elokuva And now the screaming starts on nimeltään liioitteleva, jopa valehteleva. Kyseessä on näitä elokuvia joissa uusi vaimo saapuu linnaan, joka osoittautuu kirotuksi. Elokuvan ensimmäinen tunti onkin sitten kirotun hidasta ja toisteista kauhukliseilyä. Gotiikka on kyllä kohdallaan, mutta jatkuvat ja jatkuvat ikkunanavautumiset ja tuulen sisään tuivertamiset sekä taulujen eloon (tai paremminkin kuoloon) heräämiset uuvuttavat sitkeimmänkin kauhusissin. Ja tekijöille tiedoksi (no taitaa olla "vähän" myöhäistä, ohjaajakin jo manan majoilla), kauhujuonta ei kannata rakentaa siten että vaimo kysyy jatkuvalla syötöllä tunnin ajan jokaiselta vastaantulijalta (useimmilta useastikin), että mikä tätä taloa oikein riivaa , ja jokainen vastaa että jotain on joo, mutta ei voi kertoa..

Viimeinen puoli tuntia tuo mukanaan jo ilkeämpääkin kauhua, mutta taitaa olla jo liian myöhäistä..

Tylsä kauhukliseily/goottikliseily. Rasittava elokuva.

Nyt pitäiskin kuopata nää kauhistelut vähäksi aikaa ja kaivaa vaikka se sisäinen scifisissi esiin ja katsella vastapainoksi joku scifikliseily. Vai jatkuuko tämäntapainen kauhupuurossa rämpiminen? Saa nähdä.

Asylum

En ole episodielokuvien ylin ystävä, en myöskään kauhusellaisten.

Episodielokuviin erikoistuneen (toki paljon muutakin) kauhupuljun Amicuksen Asylum-elokuva vie episodimaisuuden melkoisen lähelle yhtenäistä elokuvaa, oikein hyvin onnistuen.

Robert Powellin esittämä lääkäri saapuu mielisairaalaan, jolloin selviääkin että hänet puhelimitse, kirjeitse taloon töihin ottanut lääkäri onkin "liittynyt" potilaiden joukkoon ja uuden tohtorin on nyt sitten jostain kumman (mutta kieron kiinnostavasta) syystä selvitettävä kuka yläkerran potilaista on ex-tohtori.

Tämä tutkintaretki sitoo yllättävän hyvin kourallisen tyyppejä ja tarinoita lähes kokonaiseksi elokuvaksi (yksi potilas ja hänen tarinansa on aina yksi episodi) ja sulauttaa ja sujauttaa episodimaisuuden mahdollisimman minimiin.

Näyttelijäkaarti on nimekästä ja onnistunutta. Peter Cushing, Herbert Lom, Charlotte Rampling, Barry Morse jne ja tarinat vaihtelevat mukavasti perinteisemmistä aiheista (pettämisdraamaa, mielisairautta (jo ennen sairaalaa)) kummallisempaan osastoon, joka sisältää verta imevää ja päälle hyökkäävää pahuuden pukua, robottikauhua ja outoon osastoon voi ehkä myös laskea Amicuksen perinteiset paraatikohtaukset jossa ruumiinosat vainoavat ihmisiä. (Tässä paketoituina).

Jutun ja tohtorin henkilöllisyyden selviäminen on aikamoisen arvattava antikliimaksi, mutta matka sinne on mielenkiintoinen.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Parempaa baarijurnutusta

Pitkän linjan baariveteraanien keskustelut ovat välillä (ja varsinkin niiden sivusta euraaminen) melkoisen syvää tylsyyttä. ("Olitpa eilen kännissä." "Niin säkin." "Kylläpä sataa." "Sataakohan huomenna?" "Onkohan jouluna lunta ja pakkasta?")
Anssi Mänttärin vuonna -97 valmistunut (-93 vuoteen sijoittuva, eli lamamainingeissa mennään) Palkkasoturi-elokuva sisältää tätäkin laitaa ja osastoa, miksei sisältäis, mutta näyttää vahvasti myös sen että näistä veteraaneista saattaa joskus myös vielä löytyä tyyppejä joilla on vielä vimmaa osallistua, haastaa, ottaa osaa ja kantaa asioihin, vaikka harmaa painaa päälle.

Irtautumistakin tapahtuu, Ilkka Heiskasen hahmo suunnittelee elokuvan nimen tyylistä irrottautumista näistä kuvioista.

Oivallinen "pikku"elokuva baarin mikrokosmoksesta joka laajenee huomattavasti arjen yläpuolelle.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Nightsatan and the Loops of Doom (Suomi-2013)

Nyt ollaankin sitten konkreettisesti erämaassa, sillä Nightsatan-yhtyeen Loops of Doom-leffa on oivallinen, joskin liian lyhyt kunnianosoitus italialaisille kaheksankytluvun post apocalypse-leffoille. 1] Päähenkilöt puhuvatkin italiaa, hienoa! Leffan lyhyyteen nähden siinä on yllättävänkin paljon gorea, valitettavasti gore ei ole kasarityyliin käsityögorea, mikä ainoana moitteena mainittakoon. Ja musa on tietenkin mainiota, sehän on tietenkin selvä, sillä musiikin on tietenkin tehnyt aikakauden italialaisten toiminnallisten genre-elokuvien musiikkin keskittynyt Nightsatan. Tätä aluksi vähän pelkäsin, että elokuva keskittyy lähes pelkästään bändin esiintymiseen erämaassa. Näitä esiintymisiä on oikeastaan jopa liiankin vähän ja lyhyesti. Mutta mikä musiikkiesityksissä menetetään, niin se korvautuu gorella, mietityllä kässärillä ja huikean vauhdikkaalla menolla.
Tähän aikoinaan melkein loppuunkaluttuun genreen (alunalkaenkin käytettiin aikalailla samoja juonenkäänteitä) on löydetty yllättävän paljon uutta tavaraa. Alkaen tietenkin tästä "alan leffamusiikin bändin" käyttämistä pääosassa. Mutta sitten esimerkiksi kananmunalla on elokuvassa suuri merkitys.

Liian lyhyt. 1] Eli siis näille leffoille joissa bensasata (välillä vedestä) on huutava pula aavikolla, ja tähän bensapulaan vastataan pyörimällä ja pärräämällä lähinnä moottoripyörillä, mutta myös tuunatuin autoin pitkin poikin siellä täällä ympyrää juurikin siellä aavikolla.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Beyond the Black Rainbow (2011)

mm Rambo-ohjaajan George P Cosmatosin pojan Panos Cosmatosin ohjaama, vuoteen 1983 sijoittuva Beyond the Black Rainbow on villin rauhallinen ja kiehtova trippi joka lataa päällekkäin nykyteknologiaa, tulevaisuusvisioita sekä varsinkin vhs ja kasaripelikuvastoa tähän niinikään mainitun vuosikymmenen halpisgenreilyitten (scifi,kauhu,post-apocalypse(?)) elokuvamaailmaan. Aivan kuin löytäisi elokuvien erämaahan kadonneen, visuaalisesti ja ajatuksellisesti aikoinaan loihditun halpisharvinaisuuden.

Elokuva alkaa hämärän Arboria-instituutin mainosvideolla jossa rauhalliseen, mutta pelottavaan tapaan ja tyyliin kehutaan laitosta paikaksi jossa voit löytää/tulla paremman itsesi/paremmaksi itseksesi, ja muuta vastaavaa.
Tämä laitos onkin elokuvan pääjuttu, ja varsinkin sen pääp(r)omo(oottori)/päälääkäri (nimenomaan pää) ja hänen hoidettavanaan oleva nuori, hiljainen vetäytyvä nainen.

Ei täysin juoneton, tai sitten ylijuonellinen, mutta silti siitä huolimatta tai nimenomaan siitä/niistä johtuen sujuvasti seurattava hämäräpala. Sujuvuutta ainakin meikäläisellä auttoi paljon välillä todella matalalla mörisevä syntetisaattorisurina. Tällä koko elokuvan ajan möyrivällä syntetisaattoritaustalla onkin todella suuri osuus ja merkitys, yhtään voimakasta visuaalista puolta väheksymättä. Näitten osien yhteensulautuminen on hienoa ja tarkkaa luokkaa. Siinä musiikki möyräisee mukavasti mahanpohjassa, kolmiot leijuvat ilmassa ja oudot tapahtumat lisääntyvät rauhallisella mutta määrätietoisella tai tietämättömällä tahdilla.

Ei jokapäiväinen cup of tea or coffee, mutta sopivalla hetkellä todella vaikuttava genremysteeri.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Sankari kuin sankari (Suomi-48)

Hannu Lemisen vuonna-48 ohjaama Sankari kuin sankari on huikea kaaos, sotku ja sekamelska joka kuitenkin pitää komediakutinsa mukavasti melkein koko elokuvansa ajan. Välillä on hyvinkin hauskoja heittoja (enimmäkseen näitä), välillä vaivaannuttavampia. Mutta villi vauhti ja absurdit heitot ja tilanteet jytäävät lähes koko katselukokemuksen ajan.

Uuno Laakso esitää vinkeällä ja jämäkällä rutiinilla vanhaa leipuri"mestaria", jonka poikaa (Esko Saha) ei voisi vähempää kiinnostaa pullien pyörittely. Hän on muusikko, ja hän haluaa muusikon oppiin. Tai ainakin kiertueelle nätin ja hurmaavan tyttöystävänsä (Liisa Tuomi) kanssa. Näin tapahtuukin, vaikka isäukko vastustaakin. Hän haluaisi pojastaan taikinanvatkaamisen jatkajaa.
Erilaiset leipomistermit tulevat hauskasti mukaan isän ja pojan filmin alussa sinkoilevaan dialogiin. Pikkutuhmuuksia myöten. ("Taikinantaputtelijat" "taputtelevat taikinaa" ja varsinkin: "Ei minunkaan taikina joka hiivasta kohoa!")

Sitten alkaa yhtä aikaa sekava ja johdonmukainen sekoilu, johon sekoittuu isäukon rakastumista pojan tyttöystävään, poliiseiksikin naamioituneiden rosvoparivaljakon hommia, konkurssiuhkaa, mustan pörssin kauppaa, vankilasekaannuksia. Eikä elokuvan pakkaa tee yhtään järkevämmäksi Kaarlo Halttusen Hitlerviiksinen hahmo, Laakson liikekumppani tai Pentti Viljasen huikealla repeilyllä esittämä "Keinänen, liikemies"-hahmo, varsinkaan kännissä.

Mukana siis absurdia vauhtikomediaa, tykittävää dialogia ja yhteiskunnallistakin kommentointia (mm Suomen maanviljelystä morkataan, "Ei Suomessa maanviljely kannata." "Joka herra haluaa kartanonherraksi." Sopii siis nykyaikaankin. Työolo-ongelmiinkin viitataan vitsin kautta: "Sinähän olet synkkä kuin korpilakko!")

Tätä työtä on monasti arvosteltu siitä, ettei Lemiseltä oikein komedia skulaa, mutta minusta ainakin tällainen ehkä pikkuisen vähänläntä, mutta sen vauhdilla ja hulluilla hahmoilla ja tilanteilla toimivaksi saattava komedia toimii oikein hyvin.

Ja ne rosvot muuten onnistuivat siinä poliisikeikassaan, ja mikä oudointa ja virkistävintä, he eivät jää ollenkaan kiinni! Harvinaista.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Opettajatar seikkailee

Opettajatar seikkailee kuuskytluvun alusta on Aarne Tarkaksen parhaita elokuvia, toimivan vauhdikkaan släpstikkinen komediakesäily pikkukaupungissa. Raikas ilmestys.

Leni Katajakosken esittämä nuori, mutta tiukkis-vanhapiika opettaja joutuu tietämättään Tommi Rinteen esittämän taiteilijan (alaston)malliksi ja taulu tulee vielä mukaan koulun juhlasalissa pidettävään näyttelyyn. ("Tämä on ankara kolaus maineelleni.") Sana alaston on suluissa siksi, koska tietämättömällä mallilla on kylläkin uimapuku päällä, ja taiteilija fantasioi loput.

Sitten taulu tietenkin katoaa ja löytyy, sitä myydään ja varastellaan, oikein pikkukaupungin ainoaan rosvojoukkoonkin tutustutaan. Ja tietenkin vastaavasti myös paikkakunnan poliiseihin. Näistä porukoista löytyvät myös mehukkaimmat näyttelijäsuoritukset. Sillä varsinkin poliisipäällikkönä esittävä Uljas Kandolin on huikeassa vedossa. Ja tietenkin yhtä rosvoista esittävä Leo Jokela on oma hyvä itsensä. Pääosapari Katajakoski-Rinne vetävät tietty myös osansa erinomaisesti, Katajakoski on oiva tiukkiksen kaapuun piiloutuvana naisena jonka mainioita koomikon kykyjä väläyttelevä Rinne pikkuhiljaa opettajattaren päältä riisuu.
 Mukana myös mm Hannes Häyrinen joka esittää tolloa takapirua, Kandolinin alaista hyvällä rutiinilla, mutta pikkuisen alivaihteella. Hänen roolinsa on kylläkin melkoisen pieni, ei oikein ehdi revittelemään.

Kaikkitenkin oikein mainiota viihdettä, josta tulee aina hyvälle tuulelle.

Neiti Tuittupää (Suomi-43)

Mietin tätäValentin Vaalan ohjaamaa elokuvaa dvd-soittimen syövereihin laittaessani, että mikähän tästä tulee. Syy tähän oli Lea Joutsenon esittämän hahmon leffanimi Anna Tipuli Pusu (voih, huoh...)
Mutta ajattelin samalla että ohjaaja ja pääosanesittäjä ovat ennenkin, yhdessä ja erikseen, tehneet ihan toimivaa komediaa (ja kuten tässäkin, Hilja Valtosen alkuperäistekstiin tukeutuen), niin mitään huolta tuskin tulee..
Eikä tulekaan, sillä tämä maaseudun kangistelusta alkava, mutta sieltä onneksi Helsingin hulinoihin siirtyvä opiskelu-ja työnsaantivaikeuksiin (ja tietenkin rakkausongelmiin) keskittyvä elokuva on varsin Hiljavaltosmaisen nasevadialoginen ja jouhevajuoninen teos, jota katselee myhäillen.

Lea Joutseno ei ole ehkä ihan parhaassa iskussaan, mutta vetää kuitenkin roolinsa selvästi, reilusti yli keskitason, ja Tapio Nurkan miespääosa onkin tehty enemmän Joutsenon menoa myötäilemään. Ja tämän roolin vähän tuntemattomampi Nurkka vetää hyvin.

Elokuvassa on mukana yliopisto-opiskelijaelämän piruilua, sekä vastaavasti lääkärin ylevän ammatin ylistystä ,eivätköhän hekin ole joutuneet ne korkeakouluopinnot läpikäymään, no, mutta enivei, kuten sanottua, mukavaa ajanvietettä vanhan kotimaisen komedian parissa.

Ja arvatkaapas mihin kolmeen sanaan elokuva päättyy?