keskiviikko 29. marraskuuta 2017

The Lady and The Beard (Jap-31)

Ei, elokuva ei kerro parrakkaasta naisesta, vaan naisesta, naisista ja parrakkaasta paikallisesta Kendon kuninkaasta.
Ja hyvin itsevarmasta sellaisesta, mutta modernisteiksi itseänsä kutsuva japanilaisnuoriso, ja etenkin eräs nainen pitää partaa ja miestä muutenkin jo muinaisjäänteenä. Naisen veli yrittää ylistää partoja ja partamiehiä väittämällä että lähes kaikki historian suurmiehet ovat parrakkaita; Karl Marx, Charles Darwin ja etenkin Presidentti Lincolniin viitataan (ja kuva näytetään, seinällä) useasti. Tosin erään kerran siirrytään Presidentin kuvasta `nykyajan Lincolniin`, henkilöautoon. Nokkela siirtymä.

Sitten mies ajaa partansa, ja tulokset ovat mullistavia, mutta mihin suuntaan? Nyt nainen ei pidäkään hänestä parrattomana ja  hänen entinen vihanaisensa osoittaa hellyyttävää, anteeksiantavaa ihastusta, jopa rakkautta.. Itse mies on melkoisen pösilö naureskelija, sekä parrallisena että parrattomana, mutta näyttäisi että pahin uho on tippunut parran mukan pois parturin lattialle. Eikun eipä olekaan näin, sillä mieshän on ottanut partakasan mukaansa kankaaseen käärittynä!
Lisäksi elokuvassa pienen piikikkäästi piruillaan japanilaiselle kumarruskultturille, sillä niin vimmaisella toistolla sitä suoritetaan.

Nokkela, näppärä mykkäkomedia tulevalta mestarilta, Yasujiro Ozulta.

maanantai 27. marraskuuta 2017

The Invisible Dr Mabuse (Ger-62)

Kasvoistaan karmeaksi turmeltunut professori on keksinyt näkymättömyyslaitteen, näkymättömäksi tekevän laitteen (joku mittari roikkuu [sukeltajanpuvun?!] rinnan päällä). Hän on myös kekannut revyynäyttämön päätähtinaisen, johon hän on ihastunut. Hän fanittaa naista näkymättömänä teatterilla, jotta tanssijatar ei kauhistuisi.
Mutta mukana tietenkin myös Mabuse. Hän haluaa tietenkin myös näkymättömyysjutskan. Hän kaappaa proffan kehon ja mielen, mutta onneksi äijä pysyy suht lujana. Ja onneksi Saksaan saapuu taas Lex Barkerin esittämä FBI-mies. Ja onneksi Saksassa on vastassa tuleva `Vanha Kettu`, Siegfried Lowitz, tässäkin Komisariona.. (Lowitzin kovin kuuskytluku-krimi-komisariointi oli ehdottomasti Der Hexer.)

Ihan sujuvaa, näppärää, mutta aika lailla ennen tehtyä, ennen nähtyä kamaa; näkymättömyydellä kikkaillaaan; teatterikiikarit, ohjelmalehtiset, pyyhkeet ja puhelimet leijuvat ilmassa, mutta näkymättömyyksien paljastaminen suht nokkelaa, höyry ja vesi. Vähän mihinkäänliittymättömänä, mutta nokkelana juttuna elokuvassa on sukeltajien armeija. Kun suklaripukuinen porukka juoksee hautausmaalla tai jopa näkymättömänä, ollaan jonkun oudon ytimessä. (Viiskytluku-kuuskytluku Saksa-dekkaroinneissa (ja Edgar Wallaceissa) tää sukeltajahomma on jonkin verran käytetty teema.)

lauantai 25. marraskuuta 2017

Dr Mabuse vs Scotland Yard (Ger-63)

 No, ei tullutkaan vielä nuo edellisessä mainitut tylsyydet, tuli tämä tylsyys.

Elokuva alkaa todella ankean alakuloisella, karun kököllä alkuteksti"keksinnöllä": Mabuse nuokkuu pöytää vasten ja herää to-del-la  hi-taas-ti `täyteen pahuuteensa`. Eli istuu ja puhuu.. Sitä samaa..

Aikamoista nuokkumista on itse elokuvakin. Typerän näköiset silmälasit omaava Mabuse on taas `mestarillinen mielensotkija` ja hänen `mielensä`, `haamunsa` sekoittuu erään proffan päähän. Ihme-valopiste-pistooli-kameralla `pisteytetään` mm postinjakaja murhamieheksi. Onnistuneemmassa, kekseliäässä, kierossa, käänteisessä kameroinnissa pyöveli päättääkin tulla itse uhriksi. Sitten tietenkin tämäkin idea pumpataan kuiviin sillä tylsimmällä tavalla: Kamera alkaa puhumaan ympäri Lontoota, mitä mielenkiintioisenpiä ihmisiä kohti, mutta tulevista tilanteista selvitään sekunneissa, kaikista kameroinneista (suurimmasta osasta) ei edes mitään tilannetta ehdi syntymään.. Saksalaista täsmällisyyttä?

Aivan lopussa on jotain erittäin pientä yritystä, mutta, myöhäistä, myöhäistä...

Mitkä mahdollisuudet, mutta lopputulos? Ei mikään! Ei aina riitä se, että tylsyyden päälle soitetaan groovaavaa jazzia!

Peter van Eyck taas tylsistelemässä, Klaus Kinski poikkeuksellisesti poliisina ja ehkä-erikoisuutena voi mainita että elokuva perustuu Edgar Wallacen pojan Bryan Edgar Wallacen tekstiin.

"Dr Mabuse - Alles möglich!"
"Hilfe! Der Gorilla!"
"Das ist das!"
Und in Die Ende.. Alles in Ordnung?
Jawohl!
Nein! Ei! Tätä tylsyyttä tuli tämänkin jälkeen valitettavasti vielä  se mainittu Kuolemansädeleffa (= kuoliaaksi tylsistyttävä, sädettävä.) Mutta ei onneksi enempää.




perjantai 24. marraskuuta 2017

Return of Dr Mabuse (Ger-61)

Päältäpäin perus, mutta sisältä outovankilan vangit ovat Mestaririkollinen Mabusen ja hänen vasalliensa äänien robotoimat.Vankilasta käsin tämä porukka suorittaa hyökkäyksiään. Pääkohteena heillä on ydinvoimala. Tässä elokuvan pääplotti, mutta se levittäytyy (mutta ei hajoa) useisiin suuntiin, muodostaen harsoisen, mutta lujan kokonaisuuden ja tarinan. Hyvä b-näyttely tukee tätä; Lex Barker jäyhistelee, jäykistelee sopivasti gangsteri-poliisi-rakastaja-poliisi-?-hahmona ja Gert Fröbe on tutun iso ja luja, jäyhä-jäykkähumoristinenkin poliisipäällikkö. Daliah Lavi salaperäisenä naisena. Kohtaus, jossa vankiarmeijan joukot iskevät poliisiarmeijan joukkoja vastaan ydinvoimalan taistelukentällä, sotatantereella ja Mabusen kautta käskyläistensä käskyt kaikuvat kaiuttimista on absurdia julmuutta. Absurdia, mutta julmuutta kuitenkin. Kouraisevaa. Karmaisevaa.


Jouhevasti, toimivasti kulkeva kokonaisuus jota useat nokkelat ratkaisut lujittavat.


Salaista vankilalaboratoriota, kirkon ja kirkonmiesten mukanaolo, julman nokkelat iskut, kaiuttimia kaupungilla, kirkossa jne vähän joka puolella.


Mabusen nokkela paluu.


"God gives us nuts, but doesn`t crack them for us".
"You have to catch the spider, not the web".


P.S. Tämä on ensimmäinen Mabuse-elokuva Fritz Langin leffojen jälkeen. Siksi tämän leffan yleinen enkkunimi on tuo Return. Elokuvan Suominimi Tri Mabusen verkossa on suorempi käännös alkuperäisestä Saksanimestä. Suomessa vasta sarjan seuraava elokuva on nimeltään Tri Mabusen paluu. Molempien ohjaaja on Harold Reinl. Tuttu mies myös monien Edgar Wallace-filmatisointien taustalta. Returnissakin on mukana vahvaa Wallace-vaikutusta.
Tuo Suominiminen paluu (Invisible Dr Mabuse) on sellainen puolivälin, puolivillainen Mabusointi revyyteatteritanssijan ihailijasta-ahdistelijasta jne, mutta huonoin näkemäni Mabusointi on sarjan viimeinen, hyvänniminen Death Ray Mirror of Dr Mabuse. Se on Mabuse-mailman ja James Bondailun kökkö ja suttuinen yhdistelmä. Peter van Eyck epäsopiva(!)pukuisena, lika(!)puvuntakkisena, liian pikku-pikkutakkisena, Bond-"tyylisenä"-seikkailijana! Näistä `ehkä` enemmän myöhemmin.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Double Deal (Usa-50)

Taas tätä `tunnissa tapahtuu liikaa` `tuntiin tungettu liikaa tavaraa`-tavaraa. Ja sekin/nekin tylsästi.

Nainen perii öljyalueen. Seuraa (ja on jo `elokuvaa ennen` seurannut) sukusotkua ja selvitystä. Mutta on jämäkkää naista ja miestä ja jämäkkää rakkautta. Huumorina perinteinen paikallinen eliittijuoppo ja vähemmän perinteinen apina. Loppu nopea ja kökkö, koska tään pitää(?) olla on näitä vähän yli tunnin pläjäyksiä, pakostakin kökkö ja epäuskottavan nopea. Näytteleminen, dialogi ok.

Marie Winsdor, Richard Denning.

"Ten bucks! Ain`t you got anything smaller?" "And nothing larger". / "I`m public domain!"

Backlash (Usa-47)

Myrkytysyrityksistä murhaan. Nulju asianajaja "murhataan", vaimo tehdään syylliseksi askel kerrallaan, kerros kerrokselta; Ensin hänet tosiaan todistetaan myrkyttäjäksi, sitten murhaajaksi. Soppaan sekoitetaan asianajajan vapaaksi päästämää pankkiryöstäjää ja hänen (ja monen muun) naisystävää. `Murhatun` miehen liikeumppania.  Ja tietenkin myös vaimon miespuolista ystävää..

Reilun tunnin mittainen kliseekimppu, jossa (tunninkin mittaan) seurataan kyllästyttävyyksiin asti kahden etsivän liikkumista asunnolta asunnolle. Jotta kliseekimppu olisi täydellinen, vanhempi etsivistä on jämäkkä, mutta puhdas perhepulmunen ja toinen nuori, veikeä veijari joka yrittää iskeä jokaisen sihteerin, palvelijan jne ja aina kun kaksikko pääsee paikalle milloiseenkiin asuntoon puhelin soi ja vanhaetsivää pyydetään puhelimeen ja juttu etenee...
 Ja etenee tosiaan kliseeltä kliseelle... Lyhyen leffan kliseetulvaa katsottavaksi tekee suht jonkinlainen dialogi:"I went to pictures". "Alone?" "For a change", / "Phonecall?" "Yeah, you know. Telephone. You talk through here and it comes out there". / "You are not following me, by any chance?" "You just get ahead of me". / "Is that all?" "Is there more?" Eli ei sekään nyt mistään `Käsikirjoittajan kultaisesta kirjasta`, mutta menettelee paremman puutteessa....

Sujuvaa ja jankkaavaa. Paino viimeisellä.


torstai 9. marraskuuta 2017

Detective Story (Usa-51)

Jos edellisessä elokuvassa pahuus esitettiin välillä vähän pakotetunkin puoleisesti, niin Detective Story`ssa Kirk Douglas tekee yhden väkevimmistä rooleistaan umpimaanisena poliisina.


Elokuvan alussa törmäämme häneen vielä nauravaisena vaimonsa kanssa kun vaimo puolivitsaillen sanoo hänelle tulleensa tekemään miehestään katoamisilmoitusta.
Mutta kun poliisi nousee laitoksen portaat ylös hänen hymynsä hyytyy, eikä enää juuri nouse noille kasvoille muuta kuin kyynisinä hymähdyksinä. Sitten kyynisyyskin katoaa ja lapsuudesta asti kytenyt kauna, viha ja hulluus saavat vallan. ("Isäni nauraa sisälläni. Vai itkeekö hän?")


Tiheä ja tiivistetty yhden päivän kuvaus poliisiasemalta. Tapahtumien määrä pidätyksineen, aviokriiseineen, poliisiasemamurhineen ja niiden vaikutukset tietenkin täysin liiallisia näin lyhyeen aikaan, mutta tämä mestari William Wylerin ohjaama elokuva saumaa sen loisteliaasti yhteen. Saumat pitävätkin, mutta varsinkin vuotavat. Eritoten Douglasin loistavassa roolityössä. William Bendix peesaa hyvin paremman poliisin roolissaan.
"Jim,don`t be such a monument".

Born To Kill (Usa-47)

Juuri eropaperit  käteensä saanut nainen (Claire Trevor) sotkeentuu tuplamurhaan ja ihastuu pakonomaisesti tekojen suorittaneeseen murhamieheen, sekopäiseen kyynikkoon (LawrenceTierney), tietämättä tämän murhaajuutta. Eikä nainenkaan niitä tasapainoisimpia ole, ei läheskään. Olisko yhtenä syynä se, että hän elää perhekartanossa siskonsa rahoilla ja miehensä kanssa? Kaiken lisäksi murhamies-kyynikko ilmaantuu kartanoon ja hurmaa myös siskon. Ja hurmaakin niin hurjasti, että he menevät naimisiin. Ja soppa on " valmis". No, lainausmerkeistä huomaa että ei ole valmis, soppa vain syvenee ja sekoontuu. Yhtenä sopansekoittajana murhamiehen perässä oleva etsivä (Walter Slezak) ja toisena murhamiehen uskollinen ystävä ja raiteillaanpitäjä (Elisha Cook Jr), jonka Trevorin esittämä sisko kutsuu kartanoon asumaan jne.. Soppa sekoontuu..


Aikamoista sekoilua, hyvässä ja pahassa, omituinen ja omalaatuinen sekoitus jämäkkää julmuutta ja tanakkaa kyynisyyttä ja epätoivoista rakkautta, hulluutta ja tolloutta. Ja tätä kaikkea älyttömässä juonessa (täysin järjettömiä ratkaisuja, mutta `toimivia`), hyvissä ja huonoissa ja hyvän huonoissa näyttelyissä (Tierneyn viivasuorasuukyynisyys ja varsinkin raivotilat näyttävät usein pinnistelyltä, joskus jopa julman surkuhupaisilta.. mutta myös tehokkailta), toimivissa kuvauspaikoissa (Reno, San Francisco, kartano). Trevor, Slezak ja aina hyvä Cook Jr lunastavat hyvin paikkansa.


Tämä Robert Wisen(!) ohjaama noir-kummajainen on tekovuodeltaan ja kuvastoltaan täyttä noiria, mutta melodramattisen, jopa melopsykoottisen, psykodramaattisen rakkausteemansa takia juurikin melodraamaa ja sekopäisen juonensa takia jopa eräänlainen esi-giallo. Gialloista poiketen tosin murhaaja selvä ja selvillä (eikä ole joku mikä tahansa tyyppi, kuten gialloissa pahimmillaan, eikun parhaimmillaan) jo elokuvan alussa.






"And, Sam, in the mean time, no dames. Understand?"  "I`ve got a dame in my mind. and she's dead. And that`s plenty for me".

tiistai 7. marraskuuta 2017

Street of Shame (Jap-56)

Vanhat japanilaiset klassikkoelokuvaohjaajat toivat yhteiskunnallista eriarvoisuutta esiin usein prostituutio-geisha-kuvausten kautta. Ja yleensäkin naisalennustilan kuvausten kautta. Ja perhealennustilan.


Mestariohjaaja Kenji Mizoguchin uralla tämäntyylisiä elokuvia on enemmänkin eikä tämä hänen viimeinen ohjaustyönsä tee tästä linjasta poikkeusta. Se ei yllä ihan mestariteosten (esim Ugetsu monogatari, O `haru), mutta koputtaa kyllä kannoille vahvasti.


Elokuvassa seurataan muutaman prostituoidun työtä ja arkea. Työ on pakkoa köyhyyden, sairastapausten, lasten ja aviomiesten elättämisen takia. Työ ja arkikin ovat kauheaa ja kuristavaa.


Vahva ja vaikuttava uranlopetuselokuva.



The Blue Lamp (Bri-50)

Brittiläinen poliisi - ja etsivätyöhön sukeltava elokuva polkee sodanjälkeisessä suossa, mutta kansan yhtenäisyys on vielä jäljellä älyttömyyksiinkin asti; Sodanjälkeisessä sekamelskassa kadut ovat öisin muka tyhjät ja kiltit, kaduilla kulkee vain toisiaan tervehtiviä poliiseja ja jos joku muu tulee vastaan, niin hän on kopissa nukkuva koditon, jonka kohdalla kiltti poliisisetä hiippailee, ettei herätä häntä ja perinteisessä juoppohälytyksessä ymmärtäväisiä ja naureskelevia poliiseja pyörii talon täydeltä.
Mutta sitten tulee muutos kun eräs kolmikko (!!! Kaupungin ainoat rikolliset, siltä näyttää), kaksi nuorta miestä ja nuori nainen, syöksyy rikollisuuteen. Ja se johtaa poliisisurmaan, vanhan `Bobbyn`surmaan.
Elokuva onkin tärkeä rikoselokuva kuvatessaan tätä muutosta `kilteistä kaduista` nuorisorikollisuuden maailmaan, vaikkakin tekee sen aika osoittelevasti, köykäisesti ja yksinkertaistaen.

Näyttelijätyö on hyvää; Dirk Bogarde kuohuvana koviksena ja Patrick Dooman perinteisempänä koviksena, Jack Warner surmattavana perinteisenä vanhana `Bobbyna`, kaikkien pitämänä (näinhän nämä hahmot silloin siellä enimmäkseen esitettiin) ja Robert Flemyng etsivänä. Jimmy Hanleyn nuori perinteinen `Bobby` on vähän liiankin hyvä (mutta näinhän nämä hahmot silloin siellä enimmäkseen esitettiin), mutta ihan hyvin hänkin kuitenkin vetää.

P.S. Elokuvan lopun toimivassa takaa-ajossa vinttikoirakilpailun katsomossa tutustutaan vähän muihinkin rikollisiin, vähän hevoshuijausmaisiin vilunkivilleihin, jotka kuitenkin (kököstikin) kääntyvät kaikki heti poliisin puolelle pikkuisen M-elokuvan tyyliin.

Blue Lamp ei ole ihan onnistunut, uskottava yhtälö, mutta toimii kuitenkin kuvauksena `wanhan ajan` eräänlaisena päätöksenä. Ajan, jota ei ehkä koskaan ollutkaan...

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Kauhukuukausi. Katsaus. Kooste.

Kauhukuukausi takana. Kiva oli kauhua kaivaa, katsoa ja kirjoittaa. Jotkut tosin vain vähän liippasivat kauhua, mutta sinne päin kuitenkin.. Mutta, kuten sanottua, kivaa oli. Kivaa oli myös muiden kauhujuttuja lukea. Ja vielä kerran kivaa; kiva että niin moni lähti mukaan..

Tämmöiset teemakuukaudet olisivat muutenkin kivoja (argh! taas!). Siis muitakin kuin lokakuussa kauhua ja joulukuussa joululeffoja. Mitähän näitä nyt olis, mitähän genrekuukausia niitä olisi, mikä sopisi?..