lauantai 30. heinäkuuta 2016

The Phantom of Moulin Rouge (Ranska-26)

Tämä elokuva alkaa kuin `mikä tahansa` mykkädraama: Itsekin vähän pahistaustainen mies saa pahismogulilta ukaasin: Hänellä on arkaluonteisia papereita miehestä, mutta jos hän lupaa tyttärensä hänelle vaimoksi, hän tuhoaa paperit. Mies suostuu kallella kypärin ehdotukseen, vaikka tyttärellä on jo sulhanen katsottuna.
Kakkossulhanen lähtee kaupungille "huvittelemaan", eli murheitansa hukuttamaan. Mutta ei mene kauankaan kun hän tapaa siellä tohtori Renaultin, aivospesialistin ja mykkädraama saa voimakkaan Rene Clair-kierteen-vierteen:
Kohta kaupungille alkaa ilmestymään tyhjästä silinteririvejä, sanomalehdet syttyvät palamaan, vaatteet katoavat narikoista, tai siis lähtevät kävelemään, ravintolan tarjoilijoilla juoksijoiden kilpailuasut, patsaat polttavat tupakkaa..
Nyrkkeilymatsi astraaliaaveen ja ihmisen välillä..Mutta nainen ja astraalihahmo rakastavat yhä toisiaan. tietenkin..

Mainio, maukas kauhu/rakkausfantasia.

La Tour (Ranska-28)

Ei dokumentin tarvitse välttämättä olla nälkävuoden mittainen ja täynnä puhuvia päitä ja yksityiskohtaista kerrontaa. Se ei välttämättä tarvitse puhetta ollenkaan eikä tekstiäkään juurikaan.

Rene Clairin avantgardistisessa, modernistisessa lyhytdokumenttissa (alle 15 minuuttia) Eiffel-tornista ei puhetta, ääntäkään (lisättyä musiikkia lukuunottamatta) tietenkään olekaan, mykkäelokuvakautta kun vielä eletään. Eikä tarvitsekaan.
Itse torni (Tour muuten tarkoittaa tornia ja kierrosta) on jo itsessään yksi maailman avantgardistisimmista rakennelmista, joten sen kuvaaminen tähän tyyliin on `helppoa`, kuvataan vain säännöllisiä rautapalkki -rautaristikkoristeymiä, väkipyöriä ja hissejä ja heidän sulautumiaan (ja kun torni on kyseessä, sammakko ja lintuperspektiivin kuvausta) ja elokuva on siinä. Nämä ovat hienoja oivalluksia ja toteutuksia tässäkin elokuvassa, mutta elokuva ei koostu yksinomaan niistä. Tätä avantgarde-elokuvan perustavaraa, erilaisten asioiden leikkauspöydällä toteutettavien yhteensulautumisia on yllättävän vähän. Sellaisenaankin elokuva olisi varmastikin hieno, mutta siihen on lyhyestä kestostaan huolimatta saatu mukaan muutakin: Paikallisten ja turistien massat, maailman modernistuminen ja tietenkin, kun dokumentti on kyseessä, tornin rakentaminen ja nouseminen. Tämä viimeksi mainittu esitetään upeasti valokuvien kera reilussa minuutissa! Siitä ei kuitenkaan onneksi tullut mitään silmäkipuista vilinää, vaan ihan rauhallinen ja ymmärrettävä episodi.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Houseboat horror (Aus-89)

Tää on `taas` tämmöinen `rokkibändi` saapuu (kauhu)kartanoon (nyt tosin kartanomaisiin (kauhu)laivoihin) videota vääntämään`-slasheri. (Paikallinen puukonhieroja kutsuu sekä musiikki että elokuvaväkeä arseholeiksi.) Laivoille tosin päästään vasta kahdenkymmenen minuutin päästä. Siellä seutuvilla ollaan sitten tunti. Yksi släsheröinti tosin tapahtuu jo ennen laivalle pääsyä.


Tämä australialainen straight on video-tv(?)-slasheri on jonkinmoinen katsottava, mutta ei ylly koviin kummoisuuksiin. Tosin viimeinen puoli tuntia on vauhdikasta menoa ja släshäykset näyttäviä. Harvinaisena aseena hevosenkenkä. Laiva(t) on komeahko(ja), släshäröintejä tapahtuu, huonoa näyttelemistä pyritään peittämään tahattomalla (kikattavalla) kieliposkisuudella / pökkelöllä, tosin kovin laimealla ja varovaisella hassutuksella. (mm kaljatölkki plektrana, kitara airona, pukumies vesihiihtää, bikiniuimahousut miehen housujen päällä, bändin vaatepolitiikka valittu teatterin vaatevarastosta: kauluspaidasta kaftaaniin - slipoverista sali ja silkkipussihousujen kautta paitoihin.. Oho, täähän olikin aika träshiä!)


Elokuvan idea aikamoisen hyvä, sen nimi oivahko ja osuvahko, mutta pitkät ja paksut puherallatukset raskauttavat katsomiskokemusta raskailla ja monilla käsillä. Puhetta tosin pirstotaan pienesti aika ajoin niin huono että se on hyvä-pärskähdyksillä.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Lain mukaan (Suomi-56)

Lain mukaan elokuvassa keskitytään köyhään nuoreen perheeseen jonka äiti Maria on (sekä elokuvan pohjana olevissa Minna Canthin novelleissa että tässä elokuvaversiossa) vähän liiankin korostetusti korujen, hienojen vaatteiden ja yleensä `rikkauksien` perään ja mies Ville vastaavasti liian korostetusti juro, yksioikoinen `hyvä` perusmies. Ankarat ajat (1800-luvun loppupuoli) tekevät "varkaan".
Maria hakeutuu, joutuu kaupungin patruunin vaikutusvallan alle ja suhteeseen saakka kun Ville on pitkällä (patruunin järjestämällä) työmatkalla Kainuussa.
Mies palaa matkalta ja huomaa tapahtuneen ja hyökkää patruunin kimppuun.
Patruuni selviää hengissä, mutta oikeudenkäynti seuraa.
Oikeudenkäynti viekin elokuvasta leijonanosan, ja se on sekä perusteltua että ei. Istunto on toteutettu hyvin ja sen kulku katkaistaan monesti itse tapahtumien näyttämiseen. Miten ne oikeasti tapahtuivat. Tämä jako onkin elokuvan parasta antia: Ensin niljakas patruunin puolustusasioitsija (jota Leo Riuttu esittää inhan loistavasti) kertoo miten asiat muka menivät, sitten seuraa `filminnös` jossa elokuvakatsojille kerrotaan miten asiat oikeasti menivät. Mutta 'kaupunki` (eli sen ylimystö) tietenkin uskoo, pelkääkin patruunia. Ja tuomio tulee. Ville joutuu vankilaan. Ja elokuva päättyy tähän. Tai oikeastaan se päättyy Marian yhtä aikaa pienesti iloiseen, mutta suuresti sekoavaan, pelkääväänkin nauruun. Hullun nauruun.
Oikeudenkäyntikohtaus on tosiaan toimiva, vaihteleva ja paikallaan, mutta matkaa siihen olisi voinut näyttää enemmän.

Näyttelijätyöt lähes kautta linjan hyviä. Eila Peitsalo varsinkin Mariana, mutta Matti Oravisto tekee myös vankkaa perustyötä Villenä. Fritz-Hugo Backman Tauno Palo-tyylisenä, äänisenä, oloisena pahishahmona myös hyvä.

Kahteen Minna Canthin novelliin (Lain mukaan (varsinkin tähän, ei mielestäni aivan Canthin parhaita, mutta hyvä) ja Kauppa-Lopo) perustuva elokuva jäi ohjaaja Roland af Hällströmin viimeiseksi elokuvaksi. Siitä syntyi melkoisen onnistunut, kompakti "pikku" teos. Tarina, sanoma ei ole `pientä`, mutta toteutus olisi tarvinnut laajennusta. Pikkukaupungin puristavuus ja oikeudenkäynnin yksisilmäisyys tulevat hyvin esiin, niihin keskitytään, niihin pureudutaan. Kamera, silmät suunnataan suoraan tapahtumien keskiöön, mikä on toimivaa, perusteltuakin, mutta `laitaääniä' olisi voinut olla mukana. Se olisi antanut elokuvalle vielä enemmän syvyyttä. Mutta Canthin novelli ja tämä elokuvaversio keskittyykin ahneuden, valheiden, pahuuden erivahvuisiin kerrostumiin eri yhteiskuntaluokissa ja niiden välillä.
Silti ehdottomasti paremmanpuoleisia suomalaisia klassikkofilmatisointeja.Varta vasten elokuvaa varten rakennettu pikkukaupunki-lavaste lisää tarinan puristavuutta ja syksyn mutaiset, talven lumiset lautakadut tuovat pienten ympyröiden, pienten kuvioiden ympäri käydään, yhteen tullaan-tarvontaa. Ilman sanonnan iloluonteista merkitystä.




Monster that challenged the world - Hirviö uhkaa maailmaa (Usa-57)

Tässä on hyvä hirviöelokuva. Hirviö on hassun pelottava (jonkinlainen merellinen rapuetana, etanarapu tms) ja on kookas, rymyävä peto, näyttelijätyö kelvollista, edelliseen elokuvaan verrattuna loistavaa ja liioittelu (monsteri ei uhkaa maailmaa, vaan kaupunkia, elokuvan trailerissa liioittelugimmickkinä kuva, kohtaus jossa monsterimme kohoaa kaupungin ylle, en löytänyt tätä elokuvasta) osuvaa, toimivaa. Ja onhan jo idea `limaisen hidas etana hirviönä`  jo itsessään, jo ennen katsomista muutaman pisteen arvoinen.. Pisteitä jo idealle.


Elokuvassa ei oikeastaan ole tylsiä hetkiä, vaikkakin sisältää parikin pitkähköä tutkijanluentoa aiheesta. Nyt ne on saatu nivottua hyvin ja mielenkiintoisesti tarinaan, ei mene itsetarkoituksellisen tylsäksi jargoniksi.


Monsteri nousee jälleen merestä, ja onkin aika rouskuttava sellainen, uhrit roikkuvat suustansa. Kaupungillakin käydään, talossakin. Saksilla sisään! Merietana mö(r)ssää ja mässää!


Kuvaus komeahkoa, hahmokaarti sopivan kokoinen, sopivasti värikäs.


P.S. Ei pidä sekoittaman Roger Cormanin Maailma-elokuvaan It conquered the world. Loistava leffa sekin ja siinäkin on loistava hirviö; pannumyssypää (tai se on tätä päätä koko otus) joka louskuttaa leukojaan. Tässä elokuvassa on kaaos kaduillakin.

The Phantom from 10 000 leagues (Usa-55) - Tylsyysmaratooni, jota jäiset, puiset näyttelijäsuoritukset "rytmittävät". Kelohonkaista menoa ja meininkiä.

Huonoimpia (jollei huonoin) näkemistäni 50-luvun jenkkihirviöelokuvista. Parasta (huonoudessaan) on kuitenkin tuo hirviö, kuin studion nyrkkipajalla tehty tiskirättiversio Mustan laguunin hirviöstä. Mutta vaikka monsteria ei useinkaan, eikä silloinkaan paljon näytetä niin siihenkin ehtii kyllästyä.
Mutta se mihin varmasti ehtii kyllästyä on kaikki muu, ja voi luoja sitä kaikkea muuta riittää, pitkään...: Loputtoman pitkiä ja useita rantahiippailuita kautta kävelyitä (joissa ei tapahdu mitään), loputtoman pitkiä ja useita toimisto - olohuonekeskusteluita (joissa ei tapahdu mitään), loputtoman.. no, you got the point.

Bo-bo boring...Näyttelijä`työ` kuin jäätynyttä kelohonkaa. Meren pohjaa valaisee radioaktiivinen kivi ja sen ympäristössä häärii tämä hirviö, hulluhko tiedemies häärii laboratoriossaan, hänen sihteerinsä tekee `tutkimuksiaan`, "murhaava" harppuunapyssymies piileskelee rantametsikössä (niin että kaikki näkevät hänet), kelohonkaista näyttelemistä kaikilla. Kaikki tämä olisi voinut muodostua roskaksi, mutta siitä tulikin puhdasta tylsyyttä. Varsinkin poliisien, heidän tutkijoidensa samat jaarittelut eri lokaatioissa (no, onhan se vaihtelua sekin, kun oikein hiuksia halotaan) saavuttavat tylsyyskynnyksen katsojassa jo varsin aikaisessa vaiheessa.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Back from hell (Usa-93)

Entiset(?) kaverukset kohtaavat `Hollywoodissa`. Toisesta on tullut pappi ja toisesta `filmitähti`. Tosin `tähti` asuu vinttimurjussa ja on unissa ja todellisuudessa murhaava, sotkuvaatteissa kulkeva raunio. Hän on tehnyt diilin vanhan vihtahousun (kai jossain päin Suomea vastahousu) ja tässä on tulos. Ja nyt pappikin sotkeutuu `bisnekseen`.. Pöljää satanismia, pöljää okkultismia.

Tunkkaisen huono ja tylsä teelmä, jota kohtaus jossa Holy Biblestä kohoava mustakynsilakkainen pitkäkynsikäsi kuristaa (ja alempaakin puristaa) pappia (ja jälkeenpäin musteista verta(?) sivuiltaan ilmassa pläräillen kuivattelee) nostaa elokuvaa muutaman millin. Eli ei silmillä havaittavan verran.

Demonisoituneen poliisin monologi (nauruineenkin) tylsä ja pitkä. Lopussa moottorisahapapin ilmestyminen jonkinlainen ideavilahdus, mutta ei pelasta paljoakaan. Elokuvassa parasta lähes koko ajan `meininkiä` `ohjaileva` syntetisaattoriurkuilun ja `(pata)rumpukoneen` `teema`..


sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Piilopirtti (Suomi-78)

 Ensin vähän `järkytyin` kun Erkki Liikanen ja Leo Lastumäki lauloivat (Lastumäkikin lauloi hyvin) `ihan naamoillaan` elokuvan tunnaribiisin, mutta biisihän oli hyvä! Kuten oli myös myöhemmin elokuvassa tuleva Lastumäen laulama `luonnonylistyskappale.` Kumpikin tulevat hyviin paikkoihin. Seppo Huunosen viimeisin ohjaustyö Piilopirtti on näppärä, jopa loistava komedia, useita näppäryyksiä sisältävä elokuva, joka on ihan kiva kesäinen välipala, kiva kesäkomedia (argh! melkein yhtä paha kuin `kiva kesäkaupunki`, mutta ei läheskään yhtä paha) jonka kyllä katselee tällaisen uneliaan turruttavan kesäsunnuntain helteessä ja rauhassa. Ja muulloinkin. Testattu on. Monesti. Juoni: Kaksi miestä lyö kolmannen kanssa (Kauko Helovirran esittämä pujopartapahis) vetoa että pystyvät viettämään `paheettoman kuukauden` maalaismökillä. Tulos: Yllättävästi ei vaivaannuttavaa menoa, maalaismaiseman, maalaisidyllin (lähinnä lauluin plus niine maisemineen plus niiden paheiden) ylistäminen meni minuun ainakin nyt. Ja vahvasti. Miesparivaljakkoa näyttelee Leo Lastumäki ja Erkki Liikanen. Lastumäki on oma vahva itsensä eikä Liikanen ollut niin huono kun muistin. Oikeastaan hän oli yllättävän hyvä. Myös elokuvan naiskolmikko (Ritva Valkama, Petra Frey ja Anu Panula) vahvoja. Elokuva sisältää melkoisesti oivaltavia dialoginpätkiä, esim typerähkön ja näppärän (/näpäytyksen) sekoituksen (avioliittoinstituution arviointia: "Eipä ole minulla ollut ennen treffejä kirkossa." "Minulla oli kerran. Viisi vuotta siinä meni." ja: "Minä luulen että siihen riittää pelkkä tahdonvoima." "Minä luulen että siihen riittää pelkkä `tahdon`.") tai silkkoja typeryyksiä- outuksia: "Olikohan Huckleberry Finnillä koskaan krapulaa?" Mukana myös oivalluksia tyyliin "Kiroilu on henkinen kaasupurkaus, henkinen pieru." Lisäksi käytetään mm elokuvakameraa vasarana. Elokuvan ihan ensimmäinen kohtaus on nerokkaanraadollinen, raadollisennerokas kuvaus kalsarikännäämisen kauhuista: Sammunut käsi ja keho kaataa kaljatölkkiä pulputtaen lattialle nojatuolista. Ja kohta myös voileipä lätsähtää lätäkköön. Hyvä aloitus. `Vihonviimeisessä` kohtauksessa pikku punamökki heiluu aavalla, harmaalla merellä; Irtiottofantasiaa sekä pieni punainen mökki maailman merien myrskyissä- konkretiaa. Pieni on kaunista, värikästä, periksiantamatontakin, mutta ympärillä on tosiaan rannaton harmaus ja mökki heiluu holtittomastikin. Mutta ehkä he pääsevät `perille`... Hyvä lopetus.
Ja näiden välikin skulaa hyvin. Oikein hyvin. Ja sen päivän politiikka-liike-elämäkorruptiokiemuroita tuo esiin lause: "En ehtinyt edes Saloraa saamaan.."


Elokuvahistoriahan on täynnä 'maalaisliioittelua` (varsinkin komediat), mutta aina näihin päiviin asti tv-sarjat ovat jatkaneet tätä tonttia: Pikkupaikkakunnalla on  nuorta ja vanhaa populaa, ja juonittelua kuin pipoa (Emmerdale), pikkupaikkakunnalla, ja vähän suuremmallakin on omasyntyistä ja muualta tullutta rikollisuutta yli äyräiden (Sydämen asialla,Yön kuumuudessa). Tai sitten vastaava paikkakunta on puolisurrealistinen (Rooman sheriffi) tai täyssurrealistinen (Twin Peaks).
Piilopirtissäkin tätä liioittelua on. Väkeä on aivan liikaa tuonkokoiselle paikkakunnalle, vaikkakin on kesä kesävieraineen. (Sillä kesällähän nämä yleensä tapahtuvat, niinkuin nytkin. Hilman päivät taitaa olla ainakin Suomessa poikkeus.) No, tuovathan ne lisää väkeä, ja varsinkin lisää eksentrikkoja näyttelijäkaartiin ja sitä kautta värikkyyttä. Piilopirtissä tämä varsinainen väen lisäys tapahtuu kuitenkin matkailun kautta: Paikkakunnalle saapuu bussilasti erimaalaisia vieraita, joille rakennetaan aikamoisen nopea, mutta värikäs potpurri kaikenlaisista suomalaisista tavoista (joka pikku juttukin erikseen hinnoiteltu) yhden illan aikana. Tässä on mukana jonkinlaista Spedemäistä karnevaalisuutta ihan hyvällä, tosin pöhkön nopealla tykityksellä. (Koko matkailukohtaus kuitenkin liian pitkä ja siinä on pitkittämisen ja päälleliimauksen vahvaa hajua ja makua. Se katkaisee elokuvan lennon pitkähköksi aikaa, mutta sen jälkeen tuleva loppunousu on taas vahva ja teos pelastutuu `kuiville`.) Jossa mukana, myöskin Spedemäisesti piikittelyä tällaisen matkailuorganisaation suuntaan.

Kliseinen, kömpelökin, mutta (tänään) tähän tilaan, tähän jätkään mätkähti. En ole koskaan oikein pitänyt Huunosen elokuvaversiosta Veikko Huovisen Lampaansyöjistä (vähän sellainen ylös-ulosluenta romaanista, vaikkakin Lastumäki ja Heikki Kinnunen rooleissaan hyviä), pidän tästä Piilopirtistä huomattavasti enemmän. (Itse asiassa Piilopirtin huumoriosasto (paitsi matkailuosuus) paranee kerta kerralta. Ainakin vielä. Varsinkin huumoripuoli iskee nyt paremmin, terävämmin kuin silloin joskus, vuosien takaisella, edellisellä katselukerralla. Olen katsonut tämän viime aikoina yllättävän monta kertaa. Itse asiassa koko elokuva paranee kerta kerralta. Alan pitämään tätä unohdettuna ja varsinkin väheksyttynä, aliarvostettuna komediaklassikkona.) No, nyt alkaa jo pikkuisen soppa tökkimään, mutta onpa tätä katsottukin! Ei tietenkään yllä Huunosen edelliselle, loistavalle Karvat-elokuvalle. Ei läheskään. No, mikä nyt yltäisi, mutta miesteema eri muodoissaan on Huunosella  mukana kaikissa kolmessa elokuvassaan. No, Lampaansyöjissä ja Piilopirtissä lampsitaan aika samoissa jalanjäljissä, mutta eri suunnilta lähestyen.

 P.S. Terävää ja pehmeää nostalgiaa. Piilopirtti on unohdettu komediahelmi, pehmeää ja terävää nostalgiaa joka yhdistää nykyään unohdetun, ei-todellisen (koskaan) ja typeränkin maaseutuihannoinnin nykykatsojan sumuiseen nostalgisointiin. Mutta kyllä silloin oli oikesti paremmin, punk-jyrähdyskin juuri tulossa, vähän jo pirtin puolellakin...

P.S 2. Seppo Huunonen on mm kuin Spedekansan (Spede-elokuvista pitävät, kuulun joukkoon) Anssi Mänttäri, ja tämä on kehu. Kaikille osapuolille.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Goodbye, see you tomorrow (Puola-60)

Janusz Morgensternin hyvällä visuaalisuudella visioima ja Zbigniev Cybulskin päänäyttelöimä osa-käsikirjoittama Goodbye, see you tomorrow on vilkas ja raikas rakkaustarina ja nuorten aikuisten kuvaus. ("Kuka olet?" "Prinsessa Soraya." "Ja minä olen Persian Shaahi." "Se on mahdotonta." "Kuinka niin?" "Koska silloin minun pitäisi tuntea sinut..")

Virkistävästi varsinkin Gdanskissa, sekä myöskin Sopotissa kuvattu elokuva tuo vähemmän elokuvissa nähtyä kaupunkikuvaa esiin. Vahva syy miksi Gdanskissa ollaan on varmaankin teatterimaailma. Nuori Cybulski johti siellä Bim Bom- teatteria. Elokuvassa nähdään pariin otteeseen `käsiteatteria`; mustaa taustaa vasten kuvatut, valaistut kädet koittavat esim ottaa perhosta kiinni tai kallistavat viinilasia mustaan, pimeään suuhun. Komeannäköistä. Teatterimaailmaa sivutaan myös silloin tällöin ilmestyvän nukke`hahmon` kautta. ("Sinä olet aina yksin huoneessa. Kukaan ei huomaa sinua." "Sinun ei tarvitse hävetä uniasi.") Taidepuolta lisää: Suljetun Kellari-jazzravintolan pöydille nostetut tuolit ovat kuin taidenäyttelystä. Hienoa (tarkoituksellista?) asetelmallisuutta. Mustavalkokuvaus vain korostaa tätä (taide)elementtiä.

Cybulskin ja nuoren naisen, diplomaatintyttären rakkaustarina vie filmiä. ("Romeo ja Julia, heitä ei ole todellisessa elämässä."  "He ovat olemassa, mutta heillä on toiset nimet.")

torstai 21. heinäkuuta 2016

Dream Stalker (Usa-91)

Speedway-motocrossmestarismies (jompi kumpi, lajitietämys tänään täällä `nollassa`) kuolee ja tyttöystävä alkaa näkemään hemmosta häiritseviä unia. Tai, tosin, on nähnyt niitä ennenkin, ja aina liittyvät kuolemaan. Tyttöystävän kuolemaan. Mutta nyt, kuolemansa jälkeen, motoristi alkaa ilmestymään urheilusotisovassaan yhä useammin ja yhä sumuisemmissa merkeissä. Mutta hän ei ole vastuuton kalmonakaan. Sillä hän käyttää kondomia kalmonakin ("Just in Case.") Ilmeisesti, ettei syntyis zombeja, tai edes puolizombeja. Tosin - "Shit, it broke!...oh, well..."
Ja tyttö alkaa käymään (saksalaisaksenttisella) psykiatrilla, ja/mutta unet jatkuvat...

Ihan onnistunut kauhuisan, kauhuhkon, varsinkin gorehkon (no, ysäriset sinisumuvisiot aika vaikuttavia),  straight to videoilun ja tv-draaman sekoitus. Mainitsemisen arvoinen on myös motskarimiehen tytölleen ennen kuolemaansa antama 'ihastuttava` soittorasia, jossa nuken, klovni-ilveilijän ja vuohisarvien yhdistelmä huojuu ja musisoi softisesti kun vääntimestä vääntää... Ja kai tässä jonkinlaista latteaa satanismia, okkultismia on.

P.S. En tiedä onko tää vanha vitsi, varmasti on, mutta tuosta Just in case- lausahduksesta saisi `mainion` Huumorietsivähahmon nimeltään Justin Case. Tarkistelisi leffassa Columbomaisesti johtolankoja yhä uudestaan ja uudestaan...


maanantai 18. heinäkuuta 2016

Hellroller (Usa-92) - Raskausarpia

Luulin tätä ensin nimensä perusteella "cooliksi" moottoripyörätoimintakauhisteluksi tms, enkä ollut kovinkaan innoissani. Mutta elokuvan pääosassa onkin koko elämänsä pyörätuolissa istumaan joutunut asunnoton mies, kadun kulkija. Tai oikeastaan Katu ja Sen Asukkaat ovat tässä siinä pääosassa vaikka tämä mainittu pyörätuolipsyko joukkoa "johtaakin".. Toinen syy, miksi luulin että tämä on (taas) joku hassutteleva (mutta voi olla onnistunut) goreilu on se että yhtenä pääosan esittäjänä on scream queen Michelle Bauer. Hän harvoin esiintyy kauhusynkistelyissä. Mutta nyt esiintyy. Ja esiintyykin edukseen myös tällaisessa, sillä synkistely tämä on. Mutta asunnottomien, kodittomien puolella ollaan, halpisgoreilun keinoin. Mutta ei välttämättä halpisajattelun, sillä kyllä teemat mieleen jäävät.

Pyörätuolimiehelle sataa kadulla paskaa päähän joka puolelta, ja hän lähtee kostoretkelle mukanaan hidas teksasilainen johon hän kadulla (missäpä muuallakaan) törmää.
Ihan onnistunut, ja myös pikkuisen epäonnistunut kostokuvaus (onnistunutta enemmän) jossa huono/raivoisa (kumpaakin, välillä yhtä aikaakin, välillä nappiin napsahtaen) näytteleminen yhdistyy undergroundiaaseen katukuvaukseen (videokamera heiluu) ja ehkä myöhäiseen(?) psykedeliakuvastoon kuvatessaan miehen mielen pirstoutumista eri suuntiin. Myöhäistä ehkä, mutta toimivaa.. Myös jotkut katukarut monologipätkät (tätä lähinnä, kaikkien on Siellä ajateltava lähinnä itseään) ovat onnistuneita. Välillä filmintäytettä. Kököntoimivaa menoa.

Huojuvaa kamaa, eri suuntiin huojuvaa kamaa, mutta se tekee tästä ainakin aidon yrityksen. Ja lähes onnistumisen.

Mary Woronov on mukana pyörätuolimiehen äitinä (myöhemmin selviää että tätinä) `taiteilijanimellä` Penny Arcade. Tämä ennenkin hämäryyksissä esiintynyt vanha undergroundisti tekee roolinsa hyvin.

Hellroller on kökkö ja toimiva.


sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Freeway Maniac (Usa-88)

Kun kauhuelokuvissa (paitsi että tää ei oo sellainen, ehkä sellaisehko) on elokuva elokuvassa teema; tehdään elokuvaa jossa (oikea) murhaaja mellastaa väkeä vähentäen, niin se elokuvan sisällä tehtävä leffa on yleensä kauhusellainen. Mutta tässä tapauksessa se on `virkistävästi` scifi-elokuva. Huokea sellainen, eikä sen sisään päästä kuin puolivälissä, mutta matka siihen ja varsinkin siitä loppuun on melkoisen turskia roskaa.

Jo lapsuudestaan mielisairaalassa asustellut miekkonen karkaa laitoksesta pariinkin otteeseen, ja tämä toinen reissu vie miehen tuon mainitun scifileffan tekopaikalle hiippailemaan, kalkkarokäärmettä syömään ja murhailemaan. Mainitsemisen arvoinen seikka tuosta matkasta tuonne leffantekomestoille on se, että vaikka äijä on ollut koko ikänsä laitoksessa, niin rekan ajaminen sujuu heti kuin vanhalta tekijältä. Mielikuvaharjoittelua varmaan. Sillä on autokoulu luultavasti jo etukäteen käyty ja kuitattu.

Hyvän Roskan askelmerkit: Näytteleminen huonohkoa, aavikolla kuvattava scifileffa miestä syövine hammashirviöineen ("Cut!") ja perinteisen typerine halpisasuineen (tiukkaa housua, saapikasta ja matosta tehtyä space-ponchoa)  tarkoituksellisen tökeröä, avaruusalus kasa lautaa. (Jossa kompuroidaan.) Lopussa gorehkoa kauhua.

Cannon-yhtiön tuotantoa.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Fallen Idol (Bri-48)

Lapsinäyttelijöiden arvioiminen, arvosteleminen on usein hankalaa ja joskus jopa julmaa. Viimeksi mainittua vähän liiankin usein. Eiväthän he ole voineet ikänsä puolesta (muutamat todella harvat jo lapsina karismaattiset tapaukset poikkeuksina) kerätä kovinkaan kummoista,  pituista ja `taitoista` näyttelijäkarriääriä. Ja monet lapsen, lapsuuden maneerit pukkaavat pintaan väkisinkin, vaikkei itse haluaisikaan. Tai ne tulevat väärissä paikoissa. Tai sitten lapset esittävät liiallisin maneerein (joskus jopa käsikirjoitettua!) pikkuaikuismaista liioittelua. (Esim lapsellisuuksista tässä elokuvassa (tai miten aikuiset näkevät lapsen) tapahtuu yleismaailmallisen typerähkössä kohtauksessa: kun poika näkee leivoksia hän alkaa ärsyttävän pitkään lipomaan huuliaan ja paukuttamaan niitä yhteen. Aika harva lapsi oikeasti tekee näin. Mutta täähän on tämmöistä `satukirjan lapset`-maailmaa.

Usein lasten näyttelemisestä käytetään sanoja tyyliin rasittava, ärsyttävä.. Ja sitä se usein onkin, mutta monesti juuri näiden mainitsemieni asioiden takia. He joutuvat näyttelijyydessään läpäisemään (jotta onnistuisivat) useita noita panssareita; maneereitaan, vajaavuuksiaan, (käsikirjoituksen, ohjaajan) edessä nöyristelemistään/vähänvälittämistään.. Vaikeaa on.. sekä näytteleminen, että niistä kertominen, arvosteleminen.. Vaikeaa on..

Carol Reedin ohjaaman Fallen Idolin päähenkilönä (tai oikeastaan pääsilminä ja korvina) toimivalla pikkupojalla (Bobby Henrey) on `näitä ärsyttäviä maneereita`, esim pikkuaikuistelu (joka kyllä saattaa johtua siitä että hän on diplomaatin poika, asuu lähetystössä, hän kuulee vain käskyjä ja pokkurointia), mutta rasittavin asia tässä elokuvassa on se, että  varsinkaan pojan muminapuheesta tahdo saada useinkaan selvää (kuulokkeillakaan), eikä kaikkien aikuistenkaan. Pienenä syynä myös elokuvan vanhahkous. Itseäni ainakin paljon enemmän rasittaa se että puheesta ei saa selvää kuin tökeröhkö näytteleminen.  Fallen Idolin juoni (ja sen alaisuudet) on/ovat helposti seurattavaa ja tajuttavaa, mutta pienet, usein tärkeätkin detaljit, viittaukset (menneisyyteen, tulevaan) voivat jäädä muminan alle.

Itse elokuva on kuitenkin varmaa ja vakaata brittituotantoa sekä alkuperäisteoksensa (Graham Greenen romaani) että filminnöksensä tasolla. Pieni poika jää jälleen kerran (ilmapiiri kuvastaa tätä) isoon, prameaan lähetystöön `yksin` palvelusväen kanssa. Vanhemmat ovat poissa, työ- lomamatkoilla. Pojan suuri idoli on `Pääpalvelija` Baines (Ralph Richardson). Heidän hassutteleva suhteensa tuo leikkisyyttä pojan kuivahkoon elämään virallisessa ympäristössä, mutta tuo samanlaista otetta muuten  jopa vähän umpimielisen palvelijan vastaavaan. Palvelijan vaimo on nalkuttava hirviönainen (Sonia Dresdel), ja heidän puheensa (suhteensa) on enemmänkin virallista kuin rakastavaa. (Mukana tietenkin myös palvelija-asenteen ja paikan luomaa jännitteistöä.)
Kaikki muuttuu kuitenkin kun selviää että palvelijalla on suhde nuorehkoon naiseen (Michele Morgan). Elokuvasta ei oikein saa selvää kuinka kauan se on kestänyt, kun heidät näytetään ensimmäisen kerran. Silloin(kin) on mukana melankoliaa, jopa suhteen päättymistä. Mutta suhde jatkuu..

Ja jatkuu onnellisena, mutta tietenkin myös vahvasti sen suuntaisena että vaimo saa asiasta tietää. (Kumman kauan vaimo, ja muutkin ovat tästä suhteesta tietämättömiä, sillä niin selvää se on. Sekä sisällä että lähistöllä että kauempana ulkona.) Poika on nähnyt heidät yhdessä useastikin, mutta ei tiedä, tajua ovatko he rakastavaisia, vai ystäviä. Onko koskaan nähnytkään rakkautta, eikä ystävyyttäkään paljon. Sitten elokuvan jännitysmomentti ruuvautuu: Palvelijan vaimo kuolee onnettomuudessa (palvelija kyllä paikalla) ja pojan yhtä aikaa selvät sekä sekavat puheet tapahtumasta (ei nähnyt tapahtumaa kokonaisuudessaan) poliiseille virittää verkon palvelijan ympärille, pojan sitä itsekään haluamatta..

Näyttelijätyö (jos jätetään se puheen ymmärtämättömyys pois) on hyvää ja alun jahkailun jälkeen seuraava poliisityö ja `toiminta` on myös jahkaavaa, mutta sopivaa ympäristöön. Tilanteen selviämistä (tai selviämättömyyttä) jännittää. Itse viimeinen loppusilaus taas on aikakaudelleen tyypillinen `tylsästi rätillä naamaan`-pehmennys: Kaikki ovatkin taas yhtäkkiä koossa. Elokuvassa on myös aikakaudelleen tyypillistä `humoristista jazzmusiikkia` (juostessa hauskoja jazzjuoksutuksia ja silmää iskiessä viulun vingahdus), vaikkei elokuva komedia olekaan. Kaikkea muuta.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Easy Living (Usa-37)

Preston Sturgesin käsikirjoittama ja Mitchell Leisenin ohjaama screwballailu on oikeinkin riemastuttavaa seurattavaa.

Edward Arnoldin tymäkästi esittämä pankkimoguli suuttuu vaimonsa tuhlaavaisuuteen ja heittää erään hänen turkeistaan massiivisen talonsa katolta alas, jossa se osuu kaksikerroksisen bussin ulkoylätasanteella istuvan pienipalkkaisen konttorittaren (Jean Arthur) päähän. Pankkiiri ja konttorineiti tapaavat heti tämän tapahduttua kadulla ja pankkiiri antaa turkiksen neidolle. Ja käy vielä tämän kanssa myös ostamassa turkishatun kokonaisuuden kruunuksi.
Tästä tietenkin syntyy romanssiepäilykset (joista kirjoitetaan lehdissäkin) ja muutenkin homma paisuu screwballisti yli äyräiden: Mukaan sotkeutuu (tahallaan ja tahattomasti) pankkiirille velkaa oleva hotellimies ja pankkiirin, omaa vähävaraista -ja rahaista elämää harjoitteleva poika (Ray Milland). Myös tapahtumat vyöryvät: turkiksesta tulee konttoristin työpaikalla varkausepäily ja potkut, mutta velkainen hotellimies (joka luulee neitiä rikkaaksi) antaa hänelle hotellinsa upeimman sviitin. Ja antaa neidin pitää sen senkin jälkeen kun vähärahaisuutensa selviää, koska haluaa hänen kauttansa vaikuttaa pankkiiriin.. jne... jne... Pörssikurssit heilahtelevat maukkaasti pösilöiden puhelinpölinöiden tahdissa.  Elokuvassa on aika hulvattoman julmasti `keksitty` tilanteita jossa komeat, pröystäilevät puitteet eivät välttämättä tuo rahaa taskuun ja ruokaa pöytään. Vaikka naisellamme on turkista päällä ja 'asuu`loistosviitissä, niin lompakko, jääkaappi ja maha ovat siitä huolimatta tyhjiä. Nälkä kurnii..

No, `kaikesta`kuitenkin tietenkin selvitään, ruokaa, rakkauttakin
saapuu konttorittaren ja pankkiirin pojan välille, mutta tietenkin absurdien kommellusten jälkeen. Elokuvan loppu on ehkä vähän liian läsähtävä.
Elokuvan sielu ja ruumis on Edward Arnoldin härkämäinen -ja varsinkin päinen pankkiiri. Mr Ball ("The Bull of Broad Street" "The Ball of Bull Street"). Lisäksi kokkinsa sanoo hänestä, hänelle että hän on likainen kapitalisti joka pitäisi paistaa rasvassa. Jean Arthur on myös loistava lempeänä komediennena, jolta siis löytyy sekä lempeyttä että vauhtia. Myös Ray Milland on komediaroolissaan oikein hyvä ja uskottava. Mutta ei yllä aivan edellisten tasolle, tosin valkokangasaikansakin on vähäisempi. Elokuva vilisee, screwball-komedia kun on, kekseliäitä kohtauksia ja sutkauksia. Yksi niistä on esim se jossa nainen epäilee turkin olevan varastettu, koska mogulimies siitä niin hanakkaasti haluaa päästä eroon. "Is it hot?" "En tiedä kun en ole kokeillut."

Ei aivan screwball-komedioiden ylintä kerrosta, mutta koputtaa kyllä ovelle.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Nightmare Weekend (Usa-86) - Ihanan absurdi soppa

Nightmare Weekend on sangen sekava soppa (tosin sattumilla seassa) joka `yhdistää` alkeellisen tai ainakin alkeellisehkon kasari tietokonetekstityksen ja piipityksen, hullu tiedemies/nainen-variation, zombiutumisen, rakkaustarinan, nukke"kauhua" ja erittäin vahvan ja ruutuajaltaan pitkän kasari"disco"meiningin.

Tietokone-"tiedemies" ("You are just one mad scientist") on kehittänyt `hienot systeemit` (hänen tyttärelläänkin on huoneessaan etäpääte jota veltosti tärisevä KÄSINUKKE käyttää), mutta miehen naisassistentti onkin vielä muiden tietämättä pahis joka roudauttaa miehen kartanolle nuoria naisia tehden heistä pienillä tietokoneen `työstämillä` pyörivillä rautapalloilla(!) oliko se nyt zombatoideja vai mutantoideja, vai mitä ja jne.. (Tarkoituksena kaikitenkin korttelin valloittaminen. Ja kyllä käsinukkekin myös välillä näitä kuulia `ampuu`.) Heitä kartanolle roudaa autokuskiasuinen viiksimies limusiinilla. Tosin suurimman osan ajasta hän (ja tytötkin) viettää paikallisessa "discossa" pientä piilopulloa (hotellin pikkubaarikaappipullo) kahden paahtoleivän välissä pitäen ja siitä naukkaillen. Oiva piilo! Tytöt tanssivat.
Tää "disco" ja yleensäkin tanssiminen on elokuvassa (mukavan) häiritsevänä ja pitkänä teemana. Tanssilattialla pysytään paljon, eikä siinä kaikki, löytyy esim juippi joka walkmanit korvillaan tanssii yksin koko ajan ja joka paikassa jäykän nykivää, heiluvaa hymynkareista tanssiaan jopa silloin kun hän tyhjentää viiksimies-autokuskin biilin renkaat. Tai kun hän seuraa viiksekkäitten discomiesten tanssintaa ja naiseniskentää. Itse hän on viiksetön, tästä varmaan kaikki johtuu..
Yksi juttu mikä meikäläistä näissä ns discotanssikohtauksissa tämäntyylisissä elokuvissa ihmetyttää on soitettu musiikki. (Toista ovat varsinaiset discoelokuvat) Näissä discoissa soitetaan hillittömän paljon (tässäkin koko ajan) jonkinlaista ruotsinlaiva-rock and rollia (laulettuna ja soitettuna tai pelkästään soitettuna) ja jengi tanssii ihan pähkinöinä! Missä on oikea, varsinainen discomusa?

Kahvikupin kautta zombiuteen. Gore on välillä rajuhkoa, varsinkin ihan elokuvan alussa. (Alkutekstitkin tulevat kökön valuvaan `veri`lammikkoon.) Nämä mainitut rautakuulat rullaavat sisällä ja ulkona ja luurailevat pöydillä ja kirjojen takana ja survovat silmään ja suuhun esim kahvikupin, hammasharjan ja naisten alushousujen kautta nuuskijalle.

Kaikkein absurdein on tietenkin tämä nukke. Pää on tehty jostain massapallosta ja takatukaksi on liimattu vihreää, paksua lankaa. Samaa väriä ja ainetta ovat siellä täällä aaltoilevat `kulmakarvat.` Nenänä vihreä pallo, suuna musta sydän. Sitten vain jostain `kättä` ja `jalkaa`, ryysyt päälle ja tärisemään. Nuken ääni on tietokonepiipitystä. ("Warning!" "Warning!") Ja aika absurdi on myös tämä tietokoneohjelma. Sen kautta pystyy mm vaikuttamaan tietyn, milloin minkin valitun auton ajo-ominaisuuksiin. Lopputulos tapahtuu sitten nopeutettuna filminä kulmikkaine käännöksineen.

Täyttä paskaa, mutta meikäläinen tykkäs. Kun on jo niin huono, että se on todella huono, niin välillä meitsi diggaa. :-D Tässä teoksessa huonous ja paskuus natsaavat nautittavalla tavalla. Ihanaa roskaa - Ihanaa moskaa. Ihana sotku. Ihana soppa. Ihanaa.. :-)

lauantai 2. heinäkuuta 2016

The Damned - Kirotut (Bri-63)

Joseph Loseyn Hammer(!)-yhtiölle tekemä The Damned on älyttömän ja nerokkaan, onnistumisen ja epäonnistumisen synteesi, välillä jopa antisynteesi, sillä niin eriparisia siinä esitettävät vastinkappaleet toisilleen ovat. Ja tämä eriparisuus johtuu nimenomaan toisen vastavoiman (moottoripyöräjengi) tökeröstä esiintuomisesta, sen tökeröstä toteutuksesta.

Maailma elää ydintuhon alla, toiset siitä tietävät, kaikki eivät, tai eivät ainakaan tuo sitä esiin. Tarttuvat elämään. (Tai sitten kuolemaan.) Seutua "terrorisoi" (vahvat lainausmerkit) jonkin kokoinen moottoripyöräjengi. Jengijutut ovat hankalia. Ne hyvin usein kamppailevat nolouden ja uskottavuuden välillä. Tässä pientä `pelottavuutta` tuovat ainoastaan moottoripyörien pärinä ja se että jengiläiset puhuvat kuin sen aikaiset nuoret. Kamppailu kääntyy camppailuksi. Varsinainen nolouden ja epäuskottavuuden pääarkkitehti on jengin pomo (Oliver Reed), jopa tanssiaskeleita ottava pukumies, puvunhousut buutseihinsa tunkeva dandy. (Muut jengistä ovat `nahkatakkeja.`) Hän on kuin tanssinäytelmän paha poika, kabareepahis. Mutta eivät nämä nahkatakitkaan tosiaan mikään pelottavuuden etuvartio ole. Tätä `nahkatakkisuutta` korostaa vielä nolosti `kova-rokki`nimeltään Black Leather Jacket jonka rokkaavassa ja rollaavassa sekä `biitnikkisessä` puhelaulussa toistetaan typeryyksin asti lauseita: "Black leather jacket - smash smash smash. Black leather jacket - crash crash crash. Black leather jacket - kill kill kill." Aikamoinen antiteesi kun vertaa näitä lauseita tähän ei kovin rajuun porukkaan. Vähempikin toisto olisi riittänyt.

Kerroin tästä elokuvan alun "vastavoimasta" näin pitkään, että leffan lopun loistavuus tulisi esille. (Tulee se kyllä muutenkin, mutta pohjustus on "aina" hyväksi, heh..) Tämäkin tuleva juonikuvio on älytön, mutta sanotaanko `mietityn älytön`: Moottoripyöräjengin ja erään jenkkituristin (hänen mukanaan Reedin hahmon sisko) takaa-ajomatka päättyy paikkaan, jossa ryhmää radioaktiivisia lapsia pidetään `vankina` koulumaisissa olosuhteissa vuoren sisällä. "Opettajat" puhuvat heille tv:eiden kautta.
Huikea keikahdus, joka antaa elokuvalle aivan uuden suunnan. Nyt oikeasti julman ja pelottavan. Ja nyt  Reedinkin näytteleminen on hienoa kun hän on itse pelkääjän paikalla.

En nostaisi elokuvasta mesteriteoksen luokkaan kuin tämän loppupuolen. Alun ja lopun yhteennatsautumista ei oikein tapahdu, johtuen moottoripyöräjengiläisten epäuskottavuudesta ja heikohkosta näyttelemisestä. Sen sijaan lapset näyttelevät loistavasti. Aikuisnäyttelijöistä voisi nostaa esiin Viveca Lindforsin esittämän taiteilijan. Hänen muotopuolet ja käpertyneet veistoksensa tuovat yhtäaikaa esiin elämää ja kuolemaa.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Blind Date (Bri-59)

Joseph Loseyn ohjaama Blind Date (myös nimeltään Chance Meeting, Suomi- nimeltään lyhyesti ja ytimekkäästi, yhtä aikaa oikeaanosuvana ja harhaanjohtavana, Erotiikka) on hyvin otteessaan pitävä `pikku` murhatarina.

Hollantilainen taiteilijamies (Hardy Kruger, hän sanoo "Ihmiskeho on maanosa, jonka tutkimiseen voi mennä ihmisikä.") ja ranskalainen epämääräisehkö rikas-nainen (Micheline Presler) ovat muodostaneet (myöskin epämääräisehkön) työ -ja seksi suhteen. ("Seksi" tuodaan esille (sensuurille vittuillen?) tarkoituksellisen tökerösti: Höyryävä teepannu, höyryjunan höyryt läpäisevät rautaristikkoaidan.) Mies on toiminut hänelle jonkinlaisena `taiteellisena neuvonantajana.` Filmi alkaa siitä kun mies saapuu iloa rinnassaan ja jaloissaan jälleen naisen asunnolle, mutta ei löydä häntä sieltä. Mutta asunnolta miehen löytävät poliisit ja kohta löytyy myös naisen ruumis. Mies väittää että ei ole murhaa/surmaa tehnyt, oli vain kuljeskellut asunnolla eikä ollut nähnyt naista kautta ruumistakaan. Filmin alussa kun mies tanssahtelee ja rynnistelee iloissaan kadulla ja asunnolla päällä soi voimakkaasti jyräävä jazzmusiikki, ja se jyrää varsinkin silloin kun mies pyörii asunnolla. Tuntuu kun tämä jazz olisi yksi henkilöistä, niin voimakkaasti se jytää. Varsinkin kun ajattelee niin että ei kai sen jymy peitä mahdollisen murhaajan liikkumista asunnossa..

Paikalle rynnii poliisi ja tutkijalauma, johdossaan Stanley Bakerin esittämä etsivä, maitoa kittaava, flunssassaan kiukutteleva ja kovistelevakin, mutta myöhemmin tilannetta epäilemään alkava tyyppi. Yhtä poliiseista esittää lähinnä Kahden kerroksen väkeä tv-sarjasta tuttu `Butleri` Gordon Jackson.

Kruger ja Baker ovat rooleissaan hyviä, jollei loistavia. Baker on sitä sekä kovis että epäilevämpänä poliisina, sekä samoin Kruger levottomana rakkaudessaan että tuskassaan liikkuvana miehenä. Presler myöskin ehdottomasti hyvä roolissaan. Baker kovistelee Krugeria suurimman osan elokuvan ajasta asunnolla (siellä varsinkin) ja poliisiasemalla. Elokuvasta ei tule kuitenkaan tulee tylsää kuulustelujatkumoa, sillä tyypilliset ja taidokkaatkin Krugerin pitkähköt muistelmapätkät katkovat niitä ja elävöittävät elokuvaa. Poliisiasemalla tutustutaan eliittisenoloiseen poliisipomoon (Robert Flemyng, Horrible Dr Hichcock) joka evästää Bakeria sanomalla että tämä `voi nousta korkealle tai ei mihinkään`ja hänen on ymmärrettävä `julkisen palvelun syvempi tarkoitus.` Hän sanoo nämä sen jälkeen kun on tullut esille että eräs Sir etuliitteellä varustettu herrasmies on jollakin tavalla sekaantunut juttuun.. "On kysymys ihmisen taustasta." sanovat molemmat, mutta eri syistä, katsantokannasta ja taustasta.

Hyvin etenevä murha/surmatarina jonka kaksikerroksinen huijauslopetus päättää onnistuneesti.