lauantai 27. elokuuta 2016

Raw Deal (Usa-48)

Ytimekkäästi ohjattu (Anthony Mann), ytimekkäästi näytelty (heistä myöhemmin), ytimekkäästi `juoniteltu` ja varsinkin ytimekkäästi kuvattu (John Alton) Raw Deal on varsinkin kuvauksensa takia noirien parhaimmistoon kuuluva. Elokuva vilisee tumman ja valonpuhuvia kohtauksia jotka voisi nostaa esille johonkin Noir-kuva-kirjaan..

Pako ja Kosto. Juoni on rikoselokuvien aatelia ja perustavaraa: Kosto kusipäiselle gangsteripomolle. Ja se kosto kutkuttaa tietenkin niin paljon että vankilakundi (Dennis O`Keefe) pakenee linnasta naisystävänsä (Claire Trevor) sekä puolipakolla mukaan napatun naispuolisen asianajajansa (Marsha Hunt) kanssa. Pakomatka pyörii ensin kaupungissa, sitten suurissa metsissä (yöllinen nuotiohetki tuo metsäistä turvaa (tosin ratsupoliisi vilahtaa) ja kolmikon jonkinlaista yhteishenkeä, mutta myös mustasukkaisuutta `peliin`, molemmat naiset ovat rakastuneet mieheen), sitten piiloilua vanhan ystävän metsätalolla ja lopulta taas `noirimmissa` maisemissa.
Tämän kolmikon näyttelijätyö on erittäin hyvää, mutta jälkeen ei jää myöskään harteikasta, ja muutenkin kookasta ja erittäin kusipäistä (mutta kovan paikan tullen inisevä ja vapiseva kuin varpu tuulessa) gangsteripomoa esittävä Raymond Burr ja hänen alaisensa, löysävartinen, löysäliikkeinen suhmuroija (John Ireland).

Mukana on `pakogenren` pakollisuus, kirous ja siunaus: Radio (myöhemmin tv) ja lehdet tuuttaavat täysillä sanoilla ja kansilla juuri tätä pakoa. Juonessa on keskivälillä jotain vähän väkisin tungettua, mutta samalla elokuvaan eteenpäin tunkevaa voimaa. Esim kun he ovat piilossa tuossa mainitussa metsätalossa poliisit ja koirat syöksyvät paikalle, mutta pidättävät (=ampuvat) jonkun toisen karkulaisen talon pihalle, ja he saavat hengähtää taas vähän aikaa.. Tämä hengähtäminen, varsinkin hengittäminen on elokuvassa isossa osassa: Vankilakundin kolme kovaa toivomusta ovat: Pako, se että saa taas Hengittää ja Kosto. Elokuvan viimeinen repliikki liittyykin juuri hengittämiseen.

P.S. Myös elokuvan musiikki on mainittava ja varsinkin voice-over (Claire Trevor): Elokuva alkaa, kulkee ja päättyy vankilakundin naisystävän tämä hetki-puheella, ja tätä puhetta alleviivaa, kuljettaa ja myötäilee hiljaisehko, `piipittävän`uliseva,  aavemainen urkuteema. Elokuvaan tulee heti alussa taitavasti tehty toispuolinen tunnelma.




torstai 25. elokuuta 2016

The Partner (Ita-68)

Bernardo Bertoluccin The Partner pohjautuu Dostojevskin teokseen. Mies, tai miehet (Pierre Clementi) keskustelee kaksoisolentonsa ("Junior ja Senior, Kriminal ja Diabolik." "Yhdessä olemme madot ruumiissa. Vain me elossa isossa kuolleessa ruumiissa.") kanssa. Tämä kaksosteema tuodaan kuvallisesti esiin koko ajan terävämmin, mutta juonelliseeti hämärämmin, sekoittuvammin. (Molempia puolia tulee esiin kun varjot alkavat liikkua ominpäin. Varjot marssivat, tappelevat..) Ensin `hän itse` esittää molempia, sitten `toinen` puhuu piilosta, lopulta molemmat samassa kuvassa, tilassa.. Alkuteksteissäkin Clementi on mainittu kahdesti.

Tämä kaksos, kaksois, monikerroksisuusteema on päällä koko elokuvassa: Ylhäisö, alhaiso ("Olet väärässä, kuten palvelijat aina ovat!"), Vietnamin sodan vastustajat (porukkaa molemmilta puolilta), heiluvat, sekoittuvat, kaikki pysyy samana...

Tämä Godardin (liikaakin, hänet mainitaankin kerran!), Freudia ja maailmankirjallisuutta päällekkäistävä teos tuntui aluksi `vain` oivallisten iskulauseiden tiputtelulta tietyin väliajoin, heitoilta, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee (ja uusilla katselukerroilla) niistä muodostuu `yksin ja joukossa` kokonaisuus. Samalla sekä yksittäisen lausahduksen voi kehystää mieleensä että koko elokuvasta nauttia. Ja kokonaisuuden tietenkin kuroo `umpeen` kirjallisuuden ja elokuvan `saumattomuus.`
Ja politiikan: Ajalleen oudosti tulee myös kommunismin kritiikkiä: Mies haahuilee sokeana pitkin kaupungin katuja punainen liina silmillään. Ja kohta lauma porrasmakaajia ja maleksijoita tekevät perässä saman..
Kirjallisuuskaan ei saa synninpäästöä: Intellektuellien valtavat kirjapinot ovat vain muureja.
Ja kaduilla on näyttelijöitä.
Erityisesti puhutaan teatterista: "Teatteri-ihmisten ainoa velvollisuus on tehdä teatteria." "Teatteri! Teatteri! Teatteri! Elokuva.." No, elokuvaakin olisi kyllä voinut moukaroida..

Kuten politiikkakin, niin mainonta saa myös jalansijaa: Valtavia pesuainepakkauksia kanniskeleva `mainosnainen` (Tina Aumont) pitää suljetuin silmin (luomiin maalattu hulluna tuijottavat silmät) mainonnan ja poliittisen palopuheen päällekkäistävää sekoilua. Pesusessio päättyy kohtaukseen jossa Clementi ja Aumont sotkevat itseään, toisiaan, vaatteitaan pesu ja puhdistusaineilla. Elokuvan parasta materiaalia.

Taitava taidetärisijä ja värisijä (ja joissain genre-elokuvissakin vieraileva) ja siloposki-parransänki-androgyynikko-tyylinen Clementi ja myöskin sen ajan taide-eksploitaatio-ohjaajien suosikki Aumont ovat rooleissaan erinomaisia.

Kuuleminen on elokuvassa tärkeänä teemana: mm kun Clementillä on korvatulpat, kuulijakaan ei kuule.
"Mitä tapahtuu?" "Hei, minulla on idea!"

maanantai 22. elokuuta 2016

Detective Bureau 2-3 Go to hell bastards! (Jap-63)

Detective Bureau 2-3 Go to hell bastards! on visualistien visualistin Seijun Suzukin ohjaama groovevyörytys, jossa muikea rockjazztaustakappale päällystää sopivan kovamenoista, sopivan absurdia, mutta kuitenkin ymmärrettävää meininkiä.

Toimivan vaihteleva yakuzointi. Mukana ei onneksi ole Suzukin samana(!) vuonna ohjaaman gangsterin nousu-tarinan Youth of the beastin liiallisuuksiin menevää juoni-jengi- ja henkilösekamelskaa (visuaalisesti ja `meinigillisesti`sekin kyllä todella upeaa tavaraa), vaan gangsteri- poliisi-etsivä-elokuvan `tyypillinen` perustavara , `etsivä soluttautuu rikollisjengiin` on toteutettu toimivasti, `taloudellisesti`, `älyttömillä` purskahduksilla pippuroiden.

Jo "chubby cheeks" Shishido (kuulemma leikkautti itselleen pulloposket näyttääkseen kovemmalta, ja onnistui siinä!) näyttelee etsivätoimistopomoa (alaisinaan kaksi kökköhahmoa, mies ja nainen, nainen pukeutuu "bogartmaisesti") joka sekoittautuu yakuzajengiin saadakseen heitä poliisien kanssa kiinni. Miehen kaupunkimellastuksista ei absurdeja yksityiskohtia puutu: Jengit (toisilla mm autolastillinen kiväärimiehiä, toisilla kuorma-auton lavallinen miekkamiehiä) heiluvat Pitkin katuja ja kujia, omituiset rockshowt ja vielä omituisemmat pin up-joulu`musikaalit` katkovat kätevästi juonta, limskarekat kilisevät ja kuhisevat gangstereita..

Kaiken päällä lepää kuitenkin Shishidon cooleista coolein kovan jätkän lunki karisma (Jo naureskeleekin tässä yllättävän paljon) joka gruuvirokin, gruuvijazzin kanssa muodostaa tiukan parivaljakon.
Jo on jopa niin ultracool, että kun hän huomaa että ravintolan revyyrokkaajanainen saattaa tunnistaa ja paljastaa hänet, niin hän hyppää mukaan laulamaan ja tanssimaan. Onnistuen loistavasti. Kaikki onnistuu, luonnistuu.

Räiskyvää, hullua menoa. :-)

Nackt unter Wölfen - Naked among wolves (Itä-Saksa-63)

Ensimmäiseksi Saksan alueeella tehdyksi kriittiseksi keskitysleirikuvaukseksi usein mainitaan Nackt unter Wölfen.


Buchenwaldin alueella kuvatun, ja sinne sijoittuvan elokuvan tapahtumahetket kuvaavat Toisen maailmansodan viimeisen vuoden viimeisiä kuukausia. Amerikkalaisten ja venäläisten vääjäämätön eteneminen nostattaa pelkoa leirin johtajistossa ja tietenkin toivoa vangeissa.
Tämän elokuvan kiintopiste on matkalaukussa Auschwitzista `matkaava` pieni poika. (Kun poikaa aluksi yritetään laittaa sänkyyn, hän käpertyy takaisin matkalaukkuun. Hän on panssaroinut itsensä tunteettomuuden tilaan.) Tämä pojan ilmestyminen (ja sen salaaminen) sekoittaa ja pelastaakin leirin elämän. (Vankeina on pelkästään miehiä.) Poika tuo alkeellisiin oloihin vielä lisää pelättävää, mutta antaa myös vähän uutta toivoa, ihmisyyttä ja ryhmähenkeä ristiriitaiseen tilanteeseen. Myös pojan panssari alkaa rakoilla, ja hän alkaa esim itkemään, nauramaan, elämään.. Mutta paljon on vielä matkaa pelastautumiseen..
Pojan tulo tulee myös johtajien tietoon, ja etsimiset alkavat. Poika (ja suurin osa vangeista) selviää kuitenkin elossa, eteenpäin leiriltä.. Elokuvassa tuodaan esiin se kuinka leiri on jo kuin pieni kaupunki, monikerroksinen maailma (konkrettisestikin monikerroksinen), joka on täynnä paikkoja, jopa seutuja joista leirijohto ei tiedä mitään. Tämä auttaa selviämisessä. Leirin johto on lähes järjestään niljakkaita pelkureita: Kun amerikkalaisten tulo ja leirin tuho on jo ovella, niin yksi uhoaa uhoamasta päästyään taistelevansa viimeiseen asti (mitä ei tietenkään tee, ei ole taistellut ennenkään), yksi pukeutuu peruspukuun ja yksi pukeutuu jopa vangin pukuun ("En ole koskaan ollut kunnon SS-mies.")


Elokuvan näyttelijätyö kautta linjan hyvää. Mukana yhtenä vangeista (yhtenä eniten kärsivistä vangeista) ensimmäisissä elokuvarooleissaan Armin Mueller-Stahl.


Konkreettinen, kouraantuntuva, sydämeensattuva elokuva kauhuista jotka toivottavasti eivät enää palaa ja toivosta joka toivottavasti on aina täällä.

perjantai 19. elokuuta 2016

Saunaelokuvaa, saunakauhua, saunascifiä, saunafantasiaa...

Tulipa mieleen (lähinnä suomalaiset) saunaelokuvat kun katselin uutta Rakkautta ja Anarkiaa-festivaalin lehteä. Festareille on tulossa pitkään puhuttu ja odotettu megataiteilija Mika Rätön elokuva Samurai Rauni Reposaarelainen. Elokuva kuulemma alkaa kohtauksella jossa Rauni yritetään salamurhata saunassa! Tämäntyylistä saunataistelua, saunamättöä ainakin meikäläinen on odottanut. Tosin Rauni kukistaa katanahyökkääjän oljenkorrella(!), vielä parempi (ainakin meikäläisen toiveissa) tietenkin olisi ollut joku saunareksvisiitta, vihta/vasta, saunakauhakin. Mutta eipä dissata vielä kohtausta, elokuvaa näkemättä. Sillä olen varma että elokuva on varmaankin hullun huikea kokemus. Uniikkia neroutta. Näin sen näen.


Mitä näitä muita sauna, lähinnä juuri noita genre-elokuvia (otsikossa mainittuja ja muita) olikaan? A J Annilan Saunasta olin ennen näkemistä todella innoissani, näkemisen jälkeen en enää ollut, pettymys oli suuri. Kuutamosonaatti kakkosessa, kadunlakaisijoissa herätettiin kuolleita löylyssä, vihtomalla, vastomalla. Mutta oliko näitä muita? Lähinnä kotimaisia, mutta ulkomaisetkin kelpaavat. Ulkomaisista ei tähän hätään tule mieleen kuin Toxic Avenger, se ykkösosa. Eikös siinä ollut kiuaskuolema? (Se olikin istu ja pala-kohtaus.) Ja Jason Goes Manhattanissa on kuuma kiuaskivikohtaus. Charles Bandin Crash-elokuvassa punailmädemoni messuaa saunassa ja Where The Sidewalk Ends-noirissa on poliisi-gangsterikärhämä turkkilais-suomalaisessa saunassa! Ja tästä en ole aivan varma, mutta muistaakseni Michael Powellin ohjaamassa Contrabandissa elikkä Blackoutissa (Bri-40) olisi kuumahuonekidutusta, kuumahuonekuulustelua. Lämpöruuvia väänetään jotta hemmo saataisiin puhumaan..
Olis joskus kiva tehdä pitempi juttu sauna ja sitä sivuavista (genre)elokuvista, Suomesta ja maailmalta. Mitä näitä vielä on? Nyt kiuas kuumenemaan ja löyly laulamaan!

tiistai 16. elokuuta 2016

Die Mörder sind unter uns - Murhaaja keskuudessamme (Saksa-46)

Ehkä ensimmäinen ns raunioelokuvista (yleensä aidoilla tapahtumapaikoilla kuvatut elokuvat, jotka tapahtuvat Toisen maailmansodan jälkeisen Saksan, lähinnä Berliini, raunioilla) on Wolfgang Staudten ohjaama Die Mörder sind unter uns.

Keskitysleiriltä palaava nuori nainen (Hildegard Knef) palaa asunnolleen huomatakseen että siellä asuu mieleltään raunioitunut ex-sotilas ex(?)-kirurgi-mies (Wilhelm Borchert). Nainen asettautuu asumaan asunnon toiseen huoneeseen ja kohta koko huoneistoon. Mies jää myös, mutta häipyy usein ryyppyretkilleen, tuskaisten ajatusten viitoittamille rauniokatukävelyille. `Parin` suhde kehittyy ja katkeilee ja taas kehittyy raunioiden, rakkauden ja alkoholismin aallokossa.
Lisäjuonteena (mistä elokuvan nimi) mies vierailee vanhan sotatoverinsa luona sekä hänen kotonaan että työpaikallaan. Toverista on tullut menestynyt tehdasmoguli.

Tanakasti ja tarkasti (ehkä vähän liiankin tarkasti) suunnattu elokuva tuo hyvin esiin sodanjälkeisen lohduttomuuden, toivottomuuden jopa historiattomuuden (onko tämä mitään aikaa, ja jos on, niin aikaa ennen loppua). Mutta myös toivo ehkä on jossain näissä raunioissa joillekin ripoteltuna.
Vaikeakulkuiset rauniokävelyreitit (olivat joskus katuja) tuovat samalla sekä kompastelevaa "eteenpäin"menoa että toivotonta kehänkiertämistä päivästä toiseen. Tätäkö, tällaistako tämä elämä, tämä maailma nyt tulee olemaan? Ennen kuin loppuu? Vai ikuisesti? Kumpikin vaihtoehto kauhistuttaa. Ei elokuva täyteen katastrofiin lopu, mutta ei myöskään mihinkään sinitaivastuijotukseen. Vaan jotain näiden väliltä. `Realismiin`. Kyllä vielä jotain on jäljellä..
Lähes autiot rauniokadut ovat (tarkoituksellisen) tehokkaan, julman näköisiä, mutta todellisuudessa niillä varmaankin kulkisivat varmaan paljon suuremmat ihmismassat. Mutta tässä on luultavasti lähdetty elokuvallisin keinoin kuvaamaan sodanjälkeistä, lohduttoman kapeaa maailmaa: Minä olen yksin, me olemme kaksin näissä maailmanlopun tai täysin tuntemattoman maailmanalun puitteissa.

Jämäkästi (reilu 80 minuuttia, monet sotaeppoksethan ovat tunnetusti todella pitkiä, no aihekin on tietenkin `pitkä`) mieleenpainuvasti kerrottu tarina jossa rauniotalon parivaljakko ja  muu mikrokosmos (pienempää vilahtelua, mutta sinnekin suunnataan välillä tarkemmin) muodostavat taidokkaasti kuvatun, kudotun kokonaisuuden. Pääosamiehen suorittama, pienelle tytölle tehtävä onnistunut kirurginen toimenpide, rauniobaarin kabaree ja lumisateisessa kirkossa (seiniä vain jäljellä) pidetty, laulettu jouluhartaus luovat, tuovat suuria pieniä toivon, ilon ja rauhan pisaroita pimeyteen.


lauantai 13. elokuuta 2016

Count Yorga, Vampire (Usa-70)

Count Yorga, Vampire on tylsän tunnelmallista ja laahaavaa kamaa, jossa huumoripippuroinnit ovat kuitenkin oikeanlaisia ja oikeissa paikoissa, joten nautin tästä yllättävän paljon. Liikaa. (1)

Count Yorga on tietenkin tää vampyyrisetä (ja kotoisin Bulgariasta, ei aina sieltä iänikuisesta Romaniasta, onpahan se edes pienenpieni erikoisjuttu), mutta hän on myös seancen pyörittäjä. (Porukka ei tietenkään tätä vampyyrihommaa vielä tiedä.) Dr Phibes rises again`in oiva "pikku"pahis Robert Quarry on nyt vahanaamavampyyrina täysin kuutamolla; Hänet esitetään heti elokuvan alussa tänä seance`mestarina` ja hänet esitellään (tahattomasti) elokuvan alusta loppuun todella hitaasti laahustavana vahanaamana. Jonkinlaista pientä tunnelmallisuutta voi hänen preesenssistään löytää. Ja vaikka elokuva on vakavahenkinen, niin (tahaton?) huumori jostain syystä pirskahtelee aika ajoin; Eka Seance menee mytinäksi, kun yksi kutsutuista kopeloi, yksi tekokuorsaa ja yksi aivastelee.

Tämä mytinäksimeneminen onkin elokuvan suola: Itse elokuva on hidasliikkeisempi kuin heinäpoutainen ajatus, Quarryn aneeminen ("meriitti" Draculoinneissa) näytteleminen ja kaiken kruunaa paras vampyyrintappoidea ikinä!: `Mennään äijän linnaan kylään yöllä ja puhutaan ja ryypätään sen kanssa auringonnousuun asti...` Mutta se lähtikin nukkumaan... Tällaisessa hipihiljaisesti etenevässä elokuvassa tämä kohtaus lipsahtaa kuin vaarna viereen, vinoon, sivuun..eli todella trashisen kovaa! Mukana myös löysää satanismia, löysää okkultismia. Kädenlämpöistä. Tämän tapaista.

Tosiaan tylsän tunnelmallista tavaraa (1), jota kuitenkin katsoin kummalla mielenkiinnolla. Ja aatelkaapa, jos se vampyyrintappoidea olis onnistunut. Kaatokänninen kautta krapulainen vampyyri könyäisi aamuiseen auringonpaisteeseen. Se olisi sellainen kaatokänni, gigakrapula ja megamorkkis jonka ikuisesti elävä Kreivi muistaisi ainiaan.. "Ei koskaan enää. Tää saa luvan olla viimeinen kerta.." :-)

P.S. Tai sitten Kreivi herää kännäyksen ja kuoleman jälkimainingeissa vampyyritaivaassa tai helvetissä.. Jonkinmoinen vampyyritaivas on muuten muistaakseni esitelty seitkytluvun Spanski-Draculoinnissa The Dracula Saga.


(1) Lisäkatsannot ovat antaneet elokuvalle oikeutta. Tunnelmallisuus on noussut enemmän pintaan ja Quarryssa ja koko tarinassa on mukana oikeanlaista jäykkyyttä mitä vampyroinneissa tarvitaan. Tosin huumoroinnit naarmuttavat tätä pintaa vieläkin liiaksi. Joten tää ei solahda oikein kauhuksi eikä huumoriksi. Solahtaa ohi. Mutta oikeampaan suuntaan kuitenkin. Muutama katsanto lisää, niin tämä muodostuu kauhuelokuvaksi. Merkit ovat jo filmissä. Oikeanlainen tunnelmallisuus on tosiaan noussut enemmän esiin katselukerojen mukaan ja onhan tässä jonkinlaisia veripärskähdyksiäkin maltillisille gorehoundeille.


P.S. Yorgasta ajateltiin kuulemma tehdä ensin seksiversio. Tästä aatoksesta on elokuvassa mukana pienenpienet rippeet: Alkuteksteissä elokuvan nimenä on Loves of Count Iorga ... VAMPIRE ja itse elokuvassa tätä lajia "edustaa"/elokuvasta löytyy puolipukeista, puolipaljasta, puolipeittävää rintojenpuristelua, `läpinäkyviä` yöpukuja ja seksikohtauksessa näkyy päällekkäin olevat kasvot.


Eli, kuitenkin, kaikesta huolimatta, loppujen lopuksi: Puutteistaan huolimatta ihan katsottava kauhistelu.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Puristus

"Ihmiselämän suurin tragedia on vanhemman ja lapsen välinen side:" Yasujiro Ozun ensimmäinen äänielokuva The Only Son (Jap-37) on todella taidokas teos.


Äiti uhraa elämänsä, unohtaa elää, jotta hänen pojastaan, ainoasta lapsestaan tulisi jotain haaveiden arvoista. Tämä tapahtuu ja tämä tapahtuma`vyöry` saa alkunsa jo pojan ollessa pieni ja pyrkiessä `keskikouluun`. Äiti rahoittaa koulunkäynnin.. Poika oli sanonut äidilleen ettei halua jatkokouluun, mutta opettajalleen hän oli sanonut haluavansa. Opettaja oli keskikoulua itse ensin pojalle ehdottanut. Äiti jäi siis eräänlaiseen välikäteen ja kunniakoodiston vangiksi, ei voi astua opettajan yli. Mutta toisaalta näin pientä lasta ei pitäisi missään yhteiskunnassa laittaa periaatteessa yksinään ratkaisijan paikalle näin isoissa asioissa kahden voimakkaan vallan, vanhemman ja `viranomaisen` väliin ja tehdä lapsesta se syypää/innokas jatkokouluun janoava-positiivinen tulevaisuuden toimija jonka takia ratkaisuihin päädytään. Lapsi laitetaan aivan liian paljon vartijaksi, hänelle vielä liian monimutkaisten syy ja seuraussuhteiden pyöritykseen. (`Sinun takiasi minä uhrauduin.`)


Vuosien päästä äiti lähtee Tokioon aikuista poikaansa tapaamaan. Selviää että hän asuu keskiluokka- köyhälistön alueella ja on `vain` iltakoulun opettaja. Kuvaavaa on, ettei poika ole ilmoittanut äidilleen myöskään naimisiinmenostaan eikä lapsen syntymästä. Uhrauksien puristus jatkuu sukupolvesta toiseen.. Vierailu on kuitenkin päällisin puolin onnistunut ja onnellinen, pojan ja perheen pyyteetön ihmisten auttaminen köyhyydessäkin selviää ja lämmittää sydämiä. Mutta haaveiden puristus on koko ajan siellä, jopa tiellä. (Tokio, Yhteiskuntakin jyllää koko ajan taustalla. Saksakin vilahtaa: Kodin seinällä on Saksa-juliste ja elokuvissa käydään katsomassa saksalaista elokuvaa. "They are called talkies.")
Unelmien puristus jatkuu tietenkin taas: Pojan perheen lapsellekin (vielä vauva) puhutaan hänen tulevasta menestyksestään, halutaan ainakin menestyneempiä kuin vanhemmista, `kunhan vain jaksaa yrittää..` Puristuksessa on mukana  kovuutta, lempeyttäkin, mutta se on aina siellä...

Äidin itku...Ainoa poika...


Mestariteos.

P.S. Hymyjen takana on kyyneleitä, kerran edessäkin. Kyyneleet kohdistuvat toiseen, toisiin, itseenkin.

P.S.2  Tekstiä lisätty 14.08. 2016

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Milanon Ihme (Ita-51)

Otetaanpas väliin oikein Iso Klassikko!


Vittorio de Sica oli monipuolinen ohjaaja. Polkupyörävaras on ja pysyy neorealismin alussa ja ytimessä, Milanon Ihme on taas toista maata ja planeettaa, fantastinen matka neorelismin perusaiheen ja kysymyksen, köyhyyden keskellä ja yläilmoissa. Molemmat mainitut elokuvat ovat ehdottomasti mestariteoksia, ehkä enemmänkin.


Milanon Ihme alkaa vauvan itkulla kaalimaassa, vanha nainen vie kaalien keskellä kasvavan ihmistaimen kotiinsa ja alkaa hänen äidikseen. Leikki ja tosimielinen kasvatus alkaa, varsinkin kertotaulun kertaus on kovassa kurssissa.
Sitten äiti kuolee, mutta poika ei pääse edes ruumisvaunujen kyytiin, kuskin rinnalle, vaan kävelee perässä sateessa.
Poika kävelee kirkkoon(?), taloon, ja palaa sieltä takasiin pienenä miehenä..


Hän törmää rautatien laidalla olevaan köyhien hökkelikylään. (Asuntoina pieniä lautalaatikoita, tynnyreitä, lautakasoja, jotka kylmät talvituulet vähän väliä kaatvat kumoon.. Asukasmassat juoksevat pienten aurinkovalosuihkujen perässä massana lämmittelemään. Julmaa fantasiaa.) Pieni (mutta suurisydäminen) Mies alkaa laittamaan alueen asioita kuntoon. Aluksi "pelkän" suuren sydämensä ja hyvän tahtonsa turvin. Ja porukka lähtee mukaan. Ja sitten kohtapuoliin täyden fantasian turvin:


Äitinsä ilmestyy enkelinä, ja antaa pojalleen taikakyyhkysen jonka avulla toiveet toteutuvat ja asiat lähtevät rullaamaan. Ja tietenkin rullaus alkaa myös junnaamaan, kun mukaan tulee, ehkä nykypäivänä jo liian monta kertaa kirjallisuudessa, näytelmissä, elokuvissa näytetty ja käytetty `ahneus tarttuu kaikkiin`-osasto. Mutta tämän jälkeen fantasiaruuvia väännetään vielä tiukemmalle useita kertoja, ja ehdoton klassikko on `valmis`.


Alueelta löytyy öljyä, kiinteistö ja maapalamoguli hyökkää poliisivoimineen saadakseen paikan itselleen. Alueen asukkaat ottavat oivalliset fantasiakeinot käyttöönsä: Vanhaa satujen ja satuelokuvien (varsinkin venäläisten lastenelokuvien) keinoa, puhaltamista käytetään; joukkopuhaltamisella saa savun pois paikalta, vesitykkejä voi vastustaa sateenvarjoilla, maan voi jäädyttää jotta poliisit pääsevät kaatuilemaan.. Myös laulun voima jyllää, useaankin kertaan. Vanha kokeellisten elokuvien kikka, silinterihatut, niiden ilmestymiset ("Meillä on kaikilla hatut!") ja jopa hattujen hyökkäykset ovat repertuaarissa käytössä.


Elokuvahistorian suurimpia ihmeitä ja ilmestyksiä. Sillä Ihme ja Ilmestys tämä on.











Manuela aka Stowaway Girl (Bri-57)

No, nyt on juonessa julmuutta ja tunteissa tärinää!


Etelän meriltä Englantiin seilaava laiva saa salamatkustajan nuoresta naisesta (Elsa Martinelli.) Tästä ei seuraa mitään `nainen miesten vaatteissa`-hassuttelua, vaan kuumaa, tiukkaa ja julmaa draamaa. Naisen naiseus huomataan melkein heti, ja se aiheuttaa kuhinaa laivassa, mutta vanha, jäykkä, jäinen, äreä, ihmisvihainenkin Kapteeni (Trevor Howard) sulaa suhteeseen.
Kuumaa draamaa julmissa olosuhteissa - Itse asiassa kuumeneminen on niin kokonaisvaltaista, että se "tarttuu" laivaankin. Ensin konehuone kuumenee, sitten koko alus, lopulta räjähtäen. Laivan tuho ja siltä pelastautuminen näyttävää toimintaa.


Martinelli ja Howard osissaan suvereeneja ja muu kaarti (=laivan miehistö) loistoluokkaa: mm Donald Pleasence, Pedro Armendariz, Jack MacGowran. Ohjaajan puikoissa tiukasti tuleva Bond-ohjaaja Guy Hamilton.


Elokuva on tiukkaa, toimivaa, pienen tilan "pienimuotoista" draamaa joka vetää hyvin alusta loppuun.

tiistai 2. elokuuta 2016

Run for the sun (Usa-56)

Tää on niin tylsä filmi. että ei pitäisi kirjoittaa lausettakaan, sanaakaan. Mutta käyköön varoituksesta:


Ja miten on voitu saada aikaan näin tylsä `versio` Most dangerous game`sta?! Ja sekin vain elokuvan viimeiset puoli tuntia. Ja se puoli tuntia tuntui nälkävuodelta! Ja koko elokuva nälkävuosisadalta..


Toimittajanainen saapuu lehtensä (ja itsensäkin) toimeksiannosta selvittämään miten, miksi ja mihin viidakkoon ja viinaan vetäytynyt kirjailija/`suuri seikkailija` on päätynyt tällaiseen ratkaisuun.
Viidakkokylässä ja vesistöissä jahkaillaan hillittömän pitkään, sitten kirjailija lähtee viemään naista lentokonella (onhan suuri seikkailija pakostakin myös taitava lentäjä) paikasta pois. Mutta sumussa eksytään ja löpö loppuu, ja mitä näitä nyt on, ja hätälaskeudutaan jollekin pellolle. Mutta pelto ja rauniokylä onkin natsiplantaasi, jota johtaa ex(?)-brittinatsi! Tämän huomioimiseen menee aikaa..


Sitten aloitetaankin se `puolen tunnin pako` `takaa-ajo`, eli laiskaa taapertamista, pusikoissa piiloittelua, makaamista ja nukkumista. Ei oikein synny tuota takaa-ajon tunnelmaa. Syntyy tahmeaa toimintaa ja rakkaustarinaa.  joka etenee lailla etanan. Kaikki "väkivallanteot" off-screeninä..


Richard Widmark ja Jane Green rakkaus/pakoparina ja Trevor Howard päänatsina tekevät mitä pystyvät, ovat olosuhteisiin nähden jopa hyviä, mutta eivät voi mitään raahustavalle, laahaavalle juonelle joka on kuin sulaneessa juustossa tarpomista. Kuin yksi pitkä haukotus..


P.S. Vai että Run for the sun, kyllä tää on Crawl for the sun...