perjantai 23. marraskuuta 2012

Siivekäs Supermies


Tässä on paljon hyvää: Sarjakuvapiirtäjä josta tulee siivekäs supersankari, värikästä vakoilua ympäri maailman, bondmaisia vekottimia, Oliver Reed pääpahiksena sekä elokuvan nimi, Condorman.

Siis hyvää idean tasolla. No, onhan sekin nyt jotakin. Juoni ja henkilöt yms. tulivat oikeastaan selitettyä edellisessä kappaleessa. Ainoa(t) asia(t) jo(t)ka tuli(vat) täysin tyydytetysti toteutettua olivat Reed roistona ja elokuvan nimi, joka sekin vain vähäsen, sillä näitä sankarin lentokohtia on vain tasan kaksi, mutta ne ovat onneksi ok. Varsinkin jälkimmäisen aloitus/paljastus on mainio.

Muut päähenkilöt ovat vaisuja, bondvekottimet eivät kovin kekseliäitä ja/tai tarpeeksi älyttömiä (mm konepistoolikävelykeppi) ja (pelastaviin) tilanteisiin törmätään täysin vahingossa; vaikka Condorman ja naisensa menevät täysin vääriinkin paikkoihin, heillä on siellä odottamassa heitä varten rakennettu pelastusvekotin -ja suunnitelma.

Elokuvassa on paljon huumoriin "peitettyä'" Amerikan Ylistystä, leffa on samalla sellainen, ettei siinä ole oikeastaan suvantokohtia, mutta juoni on genressäänkin liian toistavan töksähtelevä. Kuten myös leffan loppu.

Silti tämä oli melkein ok kasarikökköily (johtuu paljolti ideasta, joka (k)antaa katsojaa/katsojalle yllättävän pitkälle/yllättävän paljon. Ja jonka pystyy iisisti ja kevyesti katsomaan esim. saunan jälkeisenä viilentäjänä ja chillausleffana, kuten minä tein.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Ihanan kaino kauhuilu


Veneellinen jengiä tulee suosaareen tekemään tutkimusta ja elokuvaa seudulla mellastavista, tappavista noidista.

The Witchmaker`issa (Usa-69) on Etelän mehukkuutta, muhevuutta ja tunnelmaa. Elokuvaa piristää ja värittää (60-luvun värimaailman lisäksi) mm. naureskeleva pahuudenpalvojamies, juoppo noita ja (teko)nokkela /älytön dialogi. Mutta `Noidantekijä`on poikkeus genrestä ja kaavasta: Koko elokuvaa kannattelee ihastuttavan sulostuttava kainous, josta selvimpänä esimerkkinä on jopa legendaariseksi tituleerattu kohtaus jossa nainen juoksee pahaa pakoon kädet, kämmenet paljailla rinnoillaan. Myös gore on vähäistä, viittaavaa. Mutta Amerikan Etelävaltioiden tiheää tunnelmaa ja soiden (ja tekijöiden päiden) soljuvaa höyryisyyttä on melkoisesti mukana. Tähän elokuvaan, tähän tunnelmaan nämä ratkaisut sopivat.

Etelän muheva pläjäys, mausteita juuri sopivasti. En ole kovin kova brittikauhun ystävä, mutta tässä on onnistuneesti yhdistetty brittiläisen kauhuelokuvan kuivakkuus ja huumorittomuus amerikkalaiseen älyttömyyteen. Kuin kuivakka brittipiiras Syvän Etelän mehuilla kostutettuna.

Yhteenveto: Ihanan kaino noitailu. Säyseää saatananpalvontaa, säyseää satanismia. Soiden soljuva höyryisyys yhdistettynä säädylliseen, kainoon kauhuun tuottaa (melkein) one of a kind-elokuvan ja elämyksen.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Syväjäädytetty Opettaja (Suomi-71)

Tää harvinaisuushan oli hämmentävän hyvä!

Vuoden-71 suomalainen scifilyhäri (reilu puoli tuntia) /tv-näytelmä kertoo opettajasta (Harri Tirkkonen) joka sulatellaan ja herätellään 50 vuoden jälkeen saastesumuiseen Suomeen.

60-80-lukujen tv-teatteritähti Tirkkonen on roolissaan hyvä, hänen oppilaansa puhuvat hänelle ulkoaopetellun takellellen. Mutta niinhän ne oppilaat opettajalleen tekevät. Kuvaus on synkän hämärää mustavalkokuvaa, joka sopii aiheeseen hyvin, kontrastina muutamat värikuvaiset nostalgisoinnit entisestä luonnosta rytmittävät tarinaa. Musiikki saa erityismaininnan; hämärän synkkä surina ja naputus ovat jopa aikaansa edellä, ainakin Suomessa. Tämä tulee erityisesti esiin Tirkkosen klaustrofobisessa käytäväjuoksussa, jossa hyvä näytteleminen, komea kuvaus ja näihin sulautuva musiikki tukevat toisiaan hienosti.

Hyviä scifi-ideoita olivat vesi - ja ilmatehtaat, ehkä napin painalluksella tyhjentyvä liitutaulukin. Ruokapillerit ovat tietenkin itseoikeutetusti mukana, niinkuin aina näissä.

Pientä miinusta siitä, että vaikka luonto on niin saastunut, ettei ikkunoitakaan saa avata, Tirkkonen liikkuu välillä vahingoitumatta ilman suojavaatteita. Oppilaiden (sisä)kouluasujen (kuin repaleiset uimapuvut) funktio ei minulle selvinnyt. Ulkoasussa oli mukana hai-saapas viritys.

Tanakkaa tarinaa. Passeli pituus.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Hiekkaa roskarattaissa

Syistä joita tiedä en, maailmalla on mylvinyt muutaman vuoden ajan pienenpieni buumi, tappajahaikloonielokuvat. On niitä ollut ennenkin, mutta nyt stv eli straight to video-markkinolle on tullut tätä lajia aika kasa.

Megashark vs Giant Octopuss ja Sandsharks ovat tehty roskasääntöoppaan mukaan: Kiinnostavan älytön aihe, huonoa näyttelemistä, laahaavuutta, gorea, urpoja efektejä + leuka lattiaan-kohtauksia (jättiloikan tekevä hai syö matkustajalentokoneen (MvGO) ja myös laivan), massiivisissiksi luonnehdituissa joukkokohtauksissa kuvataan koko ajan samoja   ihmisiä, koska heitä on  vain pari kourallista (Sandsharksin megaluokan meiningiksi tituleeratut tuhansien sekojytääjien rantabailut saarella), näyttelijän nimi on Edgar Allan Poe IV (jälleen SS) ... Tai kun hait törmäävät(!) korkealle kerrostaloihin(!), niin hait tai talot, tai molemmat, räjähtävät! Tämä MvGO:ssa)

                                Junnaavaa, jankkaavaa roskaa

Vielä muutamia vuosia sitten olisin varmaan fiilistellyt ja hehkutellut näiden parissa paljon pitempään, enemmän ja useammin, mutta kun näitä roskakäsikirjan mukaisesti tehtyjä leffoja tulee vuosi vuodelta enemmän ja enemmän, alkaa kovinkin roskahemmo hyytymään. Roskajankkaus/junnaus ja siinä samalla gorejunnaus/jankkaus on vallannut `alaa`. No, tietenkin ne ovat ihan kivaa tollogorea, mutta silti.. Onkohan näitä nähty ja tehty liikaa liian pitkän aikaa?...

Nyt tuoreita hulluja ideoita esiin ja peliin roskanvääntäjät, ja heittäkää ne roskaoppaat nurkkaan, ne olivat käyttökelpoiset yllättävänkin pitkään, mutta nyt ne on koluttu kannesta kanteen. Tai sitten roskakatsojien ja ohjaajien pitää alkaa katsomaan historiaan, ja etsiä ja löytää sieltä ne hullun hämärät helmet.

torstai 6. syyskuuta 2012

Mänttärin (ja Väänäsen) muheva paluu

Anssi Mänttärin Saunavieras on ohjaajan paluu "parrasvaloihin". Kriitikot lähes yksimielisesti haukkuivat, eivätkä katsojat katsoneet. Halpikseksi haukuttiin. Mikä vika halpiksessa/halpiksissa? Niitähän Mänttäri on koko pitkän uransa takonut. Ja on takonut nimenomaan kovaa ja komeaa tarinaa ja dialogia.

Saunavieras on parasta Mänttäriä aikoihin. No, edellisestä elokuvasta on aikaa, mutta vaikka verrataan miehen koko laajaan tuotantoon, niin kärkisijoille tämä siinä menee. Dialogi on nytkin se mikä jytisee. Sovinistinen, melkein misogyyninen äijjä (tai jopa vanhus), Kari Väänänen, aloittaa sellaisen härskin, surumielisen kännitykityksen naisista, rikkauksistaan ja tietenkin lopuksi epäonnistumisistaan, ettei mitään rajaa. Ja tietenkin saunassa. Väänänen on osassaan suvereeni, melkein yhden miehen show, koska toisessa pääosassa oleva oleva Jone Takamäki parhaimmillaan peesailee Väänästä hyvin hillitymmällä taustalla olemisellaan, huonoimmillaan näytteleminen on vähän pelokkaan haahuilevaa. Mutta loppupeleissä, he tukevat hyvin toisiaan, ja löytävätkin juonessa toisensa. Mutta voiko sitä kutsua ystävyydeksi?

              SE SUOMALAINEN SAUNAELOKUVA

Väänänen esittää öykkärikirjailijaa, jonka Lapin ökymökille saapuu saunavieraaksi ennestään tuntematon "geologi". Se mainittu dialogi on tässäkin elokuvassa, jos ei nyt timanttia, niin ainakin (Lapin) kultaa. Siinä on välillä (useinkin, useitakin) upeita oivalluksia kultahippuina, itsestäänselvyyksiä ja latteuksia, mutta sellaisiahan ne saunaiset kännikeskustelut ovat. Mutta loppuunkalututkin ajatelmat voivat joskus tuntua raikkailta oikeassa paikassa lausuttuina.
Mänttäri kuvaa jälleen suomalaista miestä, niin vain kuin Mänttäri voi kuvata.

Vielä siitä halpis-teemasta, jotkut (useatkin) kriitikot ovat moittineet kuvausta haahuilevaksi, itse en tätä allekirjoita. Kuvaus on selvää ja toimivaa, tarinaa tukevaa. Maisemamaalailuakin minimalistisen sopivasti.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Undergroundin alkulähteillä


Käytän otsikossa underground-sanaa, ajattelin kirjoittaa nopeasti siitä että nyt vihdoinkin on saatu Jack Keroacin beat-kirjallisuuden klassikko Matkalla elokuvaksi, suht suureksi Hollywood-tuotannoksi. Ja kohtahan se on täällä meilläkin, kirjoitan siitä "heti" kun olen sen nähnyt.

Saapas nähdä miten Matka katsojien Mieliin vaikuttaa. Beat-teoksiahan on elokuvattu melkoisen vähän, joten (ainakin) siinäkin mielessä Matkalla kiinnostaa. En pitänyt aikoinaan paljoakaan David Cronenbergin Alastomasta Lounaasta, vois/pitäis ottaa uusintakatseluun. Uudehkompi leffa Huuto Allen Ginsbergin klassikkorunosta ja oikeudenkäynnistä oli suht ok ja onnistunut, mutta olis voinut olla `biitimpi ja undergroundimpi. Ja jos vähän näitä herroja uudempi hemmo lasketaan samaan sakkiin niin Charles Bukowskia on filmattu jo muutamin kappalein: Kaupungin kaunein tyttö, Barfly, Crazy Love, Factotum.


torstai 31. toukokuuta 2012

Kädet - Kohtalon Kädet!

Kyseessä on jälkiäänisynkkaleffojen Kruunattu Kuningas, Manos Hands of Fate. Tuo otsikon tautologia juontaa siihen että Manos on suomeksi Kädet.

Ja vaikka jo elokuvan nimessä toistetaan käsiä kaksin kappalein ja leffan pääpahiksen tunikaankin on piirretty isot kämmenet, niin kädetöntä menoahan tämä tietenkin on.

Perhe eksyy autollaan syrjäiselle mökille, jota talkkaroi ja toikkaroi oikea Katkokävelijöiden Kruunattu Kunkku Torgo (lue, lausutaan Spurgu) jonka pitkän kepin kanssa tapahtuva ( omalle kävelytunnarille "sävelletty", sähelletty teema taustanaan ) toikkarointi on nähtävä ja kuultava. Jos siis roskaisesta meiningistä tykkää.

Torgo puhuu puolet leffasta Isännästä, Masterista joka ei ole oikein elävä, eikä kyllä kuollutkaan. Vaan hän on Aina. Välillä Torgo sanoo että Masteri haluaa perheen vaimon, välillä Torgo itse. Ainakin hän haluaa suojella.

Sillä Isännällä on kellarissa vaimovarasto eri ikäisiä naisia jonkinlaisessa puolizombitilassa. Välillä vaimot kiistelevät, välillä painivat. Ja kyllä se Isäntäkin, juuri tuo tunikamies, sitten puolenvälin jälkeen saapuu mestoille. Ja perhe tietenkin haluaa pois paikalta. Mutta kun "on niin pimeää" ja auto ei tietystikään käynnisty, ym tätä "tavanomaista". Ja kuinka sitten kävikään? Arvasitteko jo?

Manos on ekalla katselukerralla ihan kiva hämmästelyn kohde, mutta toisella jne (vaikka välillä ois vuosia) jo kyllästyttävä. Näin ainakin minulla.


                                       LAAHAAVAA JAZZTORVEILUA


Manos on väärällä tavalla laahaavaa elokuvaa jota perustyylinen jazzpimputus ja rummutus joltisenkin tukee, mutta ei niin paljon että niistä mikään päräyttävä parivaljakko tulisi. Samoin suttuinen ja tärisevä kamerointi, kuvanlaatu ja "näytteleminen" tietenkin edesauttavat absurditeettiä ja campmäisyyttä/roskaisuutta, ei kuitenkaan klassikkostatukseen asti. Ei edes "Maailman huonoin elokuva"-kategoriassa. Jota sille on usein eri puolilla tarjottu. "Maailman tylsin elokuva"-kilpailussa se pärjäisi paremmin, ei siinäkään kärkisijoille.

Vain yksi kauhuelokuva. Ei gorea. Joka ei tietenkään ole "pakollista", mutta  hullua innovatiivisuutta olisin odottanut enemmän.

tiistai 29. toukokuuta 2012

KLONK! (Prologi)

Klonk! Nyt kolahtaa!:

Tein aikoinaan sarjan kauhukaitafilmejä, jotka muodostivat melkein peruselokuvan mittaisen leffan. Jotta "päästään" "selvyyteen" minkämoisesta tavarasta on kyse ja "missä" ja "mihin" "mennään", niin tässä ekan episodin sisältö:

Klonk! Mies (minä) herää(n) postiluukun kolahdukseen. Lattialla lojuu kortti jonka minä itse olen lähettänyt itselleni samasta kaupungista missä asun/asumme. Kortissa lukee: "Täällä on kivaa."
Seuraavaksi avaan television. Uutisissa kerrotaan minun kadonneen. Toisen kanavan uutisissa kerrotaan että minua on nähty yhtäaikaa eri puolilla kaupunkia.
Lähden ulos. Kadut ovat "täynnä" taaksepäin kulkevia mielenosoittajia. Kylteissä lukee: "TAJUA TILASI, TEE OIKEAT JOHTOPÄÄTÖKSET JA EROA!"
Menen kotiin ja yhdistän kaksi johtoa toisiinsa ja monistun kahdeksi...

Tällaista tavaraa. Tulevissa episodeissa "pohdin" "dilemmaa": Jos kaksi samaa eroaa kahdeksi samaksi, tai kaksi samaa yhdistyy yhdeksi samaksi, niin muuttuuko mikään. Jokainen filmi kertoo pikkutarinan, ja koko kokonaisuus sitten ison.

Tarkoitus olisi, sitten kun kaikki (tai edes tarpeeksi),  kauan sitten kuvatut filmit löytyvät, niin saisin julkaistua ne joskus jonkinlaisessa muodossa. Kaitakauhufilmi on loistava formaatti kauhulyhäreille nimenomaan kestonsa takia, muutama minuutti.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Vampyyrit sumussa

Kanadalainen Guy Maddin yhdistää elokuvissaan mykkää, sumuisen mustavalkoista filmiä jotka ovat yleensä varustettu kertojanäänellä. Hänen eriskummallisin elokuvansa taitaa olla faktassa ja fiktiossa vellova dokumentti My Winnipeg, josta selviää mm se että Winnipegin uimahallissa on kolme uimahallikerrosta päällekkäin, ylin perheille, keskimmäinen tytöille ja alin hämyisä kellarikerros pojille.

Paras näkemistäni Maddineista on kuitenkin Dracula - pages From Virgins Diary. Kun kauhuelokuva tehdään balettina, niinkuin tässä elokuvassa tehdään, niin sitä ajattelee että nyt sitä tulee jotain uutta ja upeaa tai sitten tekotaiteellista borea. Ja kun tämä vielä tosiaan yhdistetään tähän mykkään mustavalkoisuuteen, niin se vielä kasvattaa molempia vaihtoehtoja. Tämä elokuva sijoittuu vahvasti ensimmäisen vaihtoehdon kannalle.

Tarinana on se perinteisin Dracula (no, eli se Stoker) ja toteutus sopii siihen kuin sumu metsään. Sillä sumussa "seikkaillaan" taas. Ja vahvasti! Mietinkin, miten tätä ei ole kukaan muu keksinyt, mutta samalla mietin myös että tällainen kokeilu jää toivottavasti tähän, sillä niin tyhjentävä tämä toteutus on.

Draculan, hänen hovivampyyrineitojensa ja vastustajiensa kuolontanssit sumuisissa metsissä ja hautausmailla korvia hivelevän klassisen musiikkitaustan maustamana ovat upean sulavaa katsottavaa että luulisi näkevänsä henkeäsalpaavan kauniinrujoa unta. Esimerkkeinä Draculan ja Mina-neidon tanssi lumisateisella hautausmaalla, taskulamppuja ja ristejä kekseliäästi hyödyntävät tanssit sekä Minan ja Sulhasen kaunis balettiesitys sumussa (missäpä muuallakaan.)

Filmin alussa Draculan matka Englantiin on jännästi kuvattu sotakarttojen tyyliin paksuuntuvien, jyräävien nuolien avulla kuinka Idän vihollinen leviää koko Euroopan ylle. Draculaa esittääkin kiinalaistaustainen tanssija/näyttelijä Zhang Wei-Dang. Roolitus on kautta linjan onnistunutta, kaikki tanssijat/näyttelijät muodostavat eräänlaisen huimaavan pyörteen joka johdattaa juonta eteenpäin yhtäaikaa seesteisesti ja joutuisasti. Yksittäisiin kohtauksiin on helppo jäädä makustelemaan ja juoni kulkee kuitenkin "siinä sivussa" kuin huomaamatta, taianomaisesti. Tässä on onnistuttu erinomaisesti.

Sumuisen kalpea mustavalkoisuus sopii elokuvaan hyvin. Tätä on kuitenkin rikottu säästeliäillä ja kekseliäillä väripurskahduksilla;  Dracula-riistäjän vatsasta valuu kultaväreissä kimaltelevia kolikoita ja vihertäviä seteleitä. Ja tietenkin veri välähtää silloin tällöin punaisena. Myös Draculan silmät, viitta ja neitojen vielä verevät posket väräjävät punaista. Yksittäinen hieno kohtaus on valtava valkosipulivuori sängyssä makaavan Neidon päällä.

Unohtumaton, ainutlaatuinen elämys, ainoa lajissaan-kokemus. (Toivottavasti.)

torstai 15. maaliskuuta 2012

David Bradley

Lyhyt maininta mielenkiintoisesta miehestä: Perusnimellä paiskattu elokuvaohjaaja David Bradley (1920-97) omaa jännän elokuvahistorian. Ohjauksia on alle kymmenen, alkaen vuonna -47 tehdystä komeasta pitkästä mykkä-mustavalko-opiskelijatyöstä Peer Gynt (pääosassa nuori, 17-vuotias Charlton Heston!) päättyen esim myös mustavalkoversion Julius Caesarista (mukana taas Heston) kautta komeasti yhteen trashelokuvahistorian helmiin They saved Hitler`s brain.
Peer Gynt on hieno opiskelijatyö, mukana on pikkuisen avantgarde-elokuvaan viittaavia vilauksia ja vuorenpeikkojen tanssi-kohtaus tuo vähän mieleen Kenneth Anger-maisen undergrondin, Caesar on komeaa mustavalkotyötä, mutta tarinan tuttuuden ja leffan pituuden vuoksi vähän laahaava. Tshb:stä voisi joskus kirjoittaa lisää, ihan omana "tarinanaan". Ja miksei Peer Gyntistäkin.

Varsinaisen elokuvatyönsä Bradley kuitenkin teki elokuvahistorijoitsijana, elokuvakerääjänä ja alan yliopisto-opettajana. Monipuolinen mies.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Asphalt (Saksa-29)

Ei kaikki tänne tulevat sentään roskaa ole. Mykkäelokuvat kiinnostavat myös ja Joe Mayn Asphalt on yksi viimeisiä saksalaisia suuria mykkäelokuvia (ekspessionistisin vi(i)lauksin, niinkuin maassa usein oli tapana) ja yksi ensimmäisiä noireja, femme fatale-sellaisia.

Tarina on melkoisen yksinkertainen, mutta hienosti rytmitetty ja upeasti kuvattu. Poliisi ja naispuolinen jalokivivaras joutuvat rikoksien, rakkauden, valheiden ja murhan melodraamamyllyyn. Ekspressionistiset sävyt tulevat esiin alun Berliinin liikennettä kuvaavissa kollaaseissa. Liikennettähän käytettiin ekspressionistisissa elokuvissa usein hyväksi, ja se sopii niihin kyllä kuin kivi katuun. Komeata jälkeä yleensä.

Gustav Fröhlich poliisina ja Betty Amann varkaana tekevät hienot roolit.


P.S. Yksittäisenä, erikoisena kohtauksena voisi mainita näyteikkunan jossa nainen sovittaa sukkahousuja jalkoihinsa. Se aiheuttaakin kunnon kuhinaa kadun tallaajien keskuudessa.

Madam Satan (Usa-30)

Cecil B. De Mille on monellakin tapaa merkittävä ja merkillinen elokuvaohjaaja, ja jos elokuvaa mainostetaan ja arvostellaan "De Millen merkillisimmäksi" niin pakkohan se oli katsastaa ja siitä tänne kirjoittaa.

Kyseessä on genresillisalaatti Madam Satan ja kyllähän tää melko merkillinen on. Se alkaa ja loppuu (ja kyllä se juonentynkä keskivaiheenkin suhaa) rakkaus/pettämisteemalla mennen myös katastrofielokuvan puolelle, joka tosin esitetään (ainakin lopuksi) huumorin keinoin (hassuja laskuvarjohyppyjä hassuihin paikkoihin.)

Elokuva alkaa kun kännikrapulainen miesparivaljakko saapuu yöriennoilta toisen kotiin ja menee yhdessä vaatteet päällä(!) suihkuun (josta vaimo heidät yllättää) ja sitten hemmot menevät yhdessä samaan sänkyyn nukkumaan! Mutta tämä onkin vain hyvien ystävien kaveruutta ja hassuttelua, sillä selviää että talon isäntä on ihastunut toiseen naiseen. Kohta tämä selviää vaimollekin, sillä tämä kehittää naamiaisiin mystisen Madam Satan-hahmon, johon hemmomme tietenkin ihastuu.

Naamiaiset ovat todella päräyttävien muotiluomusten kavalkaadi ja varsinkin sen pitopaikka se vasta päräyttävä onkin, nimittäin ilmalaiva-ravintola joka keikkuu kaupungin yllä!!

Leffa tosiaan päättyy ilmalaivan jonkinasteiseen räjähtämiseen. Aluksi siinä on katastrofielokuvan aineksia, mutta sitten se tosiaan muuttuu täksi mainituksi humoristiseksi laskuvarjokohtaukseksi. Ja tämä räjähdys ei ole mikään spoileri, sillä se näkyy DVD:n kannessa ja elokuvan julisteessa.

Yksinään näitä tämän elokuvan genrejä ei ehkä jaksaisi kuin me kovimmat  campfanit, sillä näytteleminen on hyvin vaihtelevaa, hyvästä ihan ok:n kautta kamalaan. Mutta näin genrecocktailina se on huikeampi kokemus ja ehkä saavutti/saavuttaa isompia katsojamääriä.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Here We Go Again, Eh Providence? (Ita-73)

En pidä erityisemmin westerneistä, enkä genreparodioista, mutta joskus kun kaksi tai useampi "en pidä"-asiaa yhdistyvät voi syntyä jotain unohtumatonta ja uskomatonta!!

Vai mitä sanotte seuraavasta?: Tomas Milian esittää Chaplin-asuista huijaria joka liikkuu apurinsa kanssa ilman raiteita ja vedellä kulkevalla pop-taidejunalla jota ajaa kiinalainen kokki ja kung fu-mestari. (Junan sisällä on mm vankila sekä urku-kahvinkeitin-maissintähkistä suoraan popcorneja keittävä kattila-kompleksi.)

Tajuntaalaajentavia kohtauksia tulee tulvimalla: Milan tekee tupakansavusta päänsä päälle pyhimyssädekehän joka myöhemmin muuttuu hirsipuuksi, intiaanien sotamaalaus on jätkänsakkikuvio, junassa on bondmaisia vekottimia jotka sylkevät takaa-ajajien silmille auringonvaloa, öljyä, savua ja ampiaisia..

Pop-taiteellisimmat kohtaukset ja rakennelmat ovat valtavista legopalikoista rakennettu pankki (jos kaupungissa ei ole pankkia, niin rakennetaan huijausselainen legopalikoista!) ja keskellä aavikkoa jököttävä jäähalliteltta!!

Lopussa rynnitään useiden ovien läpi psykedeeliseen Buddha-temppeliin jossa kung fuillaan.

SILMÄKARKKIA SUORAAN SILMÄMUNAAN! TÄMÄ LEFFA ON KUIN TYKKI JOKA AMPUU TIKKAREITA JA JOULUKUUSIA NÄKÖHERMOON! (JA IKIMUISTOON!)

Kökömpää osastoa edustaa kuinka ampua jono sytytettyjä kynttilöitä yhdellä pistoolin painalluksella. No kyseessä on tietenkin vesipistooli! Parempi idea on joutua kapakan nyrkkitappelussa can can- tanssijoiden rivipotkimaksi. Perinteinen baaritappelukin on piristetty silminä, silmissä pyörivillä hedelmäpelikuvioilla ja otsaan ilmestyvällä tilt-sanalla.

Lintulauma paskoo teloituskiväärikomppanian päälle ja kuumailmapallollakin lennetään.

Mutta tässä elokuvassa siis mennään kuitenkin sieltä missä aita on korkein, sillä niin up there, siellä jossain tämä homma huitelee... sfääreissä...

Huikeaa!...

perjantai 24. helmikuuta 2012

Kerrostalokauhua

"Nimesi on Punaiset Hampaat" - Eli kerrostalovampyyrin surrealistiset seikkailut. Surrealistista kerrostalokauhua. Olen jo jonkin aikaa (jo ennen Twilighteja sun muita) ollut melkoisen kyllästynyt vampyyrielokuviin. (Sama homma on käynyt zombileffojen kanssa.) Mutta aina joskus löytyy jotain mainion mielenkiintoista. Sekin tosin tietenkin vuosikymmenien takaa.

Jean-Louis van Bellen Sadist with Red Teeth (-71) toi genreen surrealismia ja silkkaa sekopäisyyttä.

                       "Hän on ainoa toivomme."

Daniel huomaa?/luulee?/tietää? auto-onnettomuuden jälkeen olevansa vampyyri. Samoin ajattelevat Danskua hoitava lääkäri ja hänen apurinsa. Lääkäri lausahtaakin "Hän on ainoa toivomme." Puhuen lisäksi epämääräisesti `Vampyyrien Kuninkaasta` ja vamppiksien Maailmanvalloituksesta.

Leluista surrealismia ja tiimarinaamarikauhua leffaan tuo kohtaus jossa Daniel laittaa pilailuvälinekaupan vampyyrihampaat suuhunsa ja vampiroi liikkeen myyjättären. Toisessa kohtauksessa lapsia istuu pommisuojassa leluvampyyrihampaat suussaan. (Onko (Vampyyri)Sota jo alkanut?) Surrealismia on lisäksi dialogissa (mm "Huomaatko että seinäsi hikoilevat?") Lisäksi katukuvassa muut kulkevat taaksepäin ja Daniel eteenpäin. Ja päinvastoin. Väri -ja mustavalkoinen filmi vaihtelee. Jopa ihmisten kesken.

Pääotsikon lauseen Danielille sanoo hypnotisoija, jonka luokse Dansku horroksessa haahuilee.

Kaiken kukkuraksi Daniel käy hammaslääkärilläkin! ("Hampaat ovat hyvät".)

Leffan enkkunimi on (mainos)liioittelua ja liirum laarumia. Paljon iskevämpi olisi Red Teeth. Kuten kääntyy filkan alkup. belgialaisnimi.

Ei siis sadismia, vaan mukavan merkillinen elokuva.

P.S. Kumma ettei kerrostalovampyyreja ole juurikaan elokuvissa, kirjallisuudessa esiintynyt, vaikka urbaaneissa ynpäristöissä mellastavatkin. Yksi toinen erikoinen vampyyriasumus löytyy Etelä-Amerikka vampyroinnista Blood of The Virgin`istä (Argentiina-67). Siinä vampyyri asustaa alppimajassa! Elokuva on myös näitä elokuvia jossa vampyyri viihtyy auringossa päivää paistattamassa.. Kalpealle Prinsille vähän väriä pintaan!

perjantai 17. helmikuuta 2012

Lumi on kauhua - Lappikauhuelokuvan lähes olematon historia

Olen lumeen, jäähän ja pakkaseen sijoittuvien kauhuelokuvien ystävä. Ja Suomessa Lappi on loistava paikka tämänsuuntaisille elokuville. Ja miksei nykyään myös Etelä, koska viime vuosina lumivaippaa on kauhisteltu etelärannikkoa myöten. Mutta Lappi olisi silti se parempi paikka joka vuosi ja joka paikkaan lonkeronsa levittävän lumen, kaamoksen ajan joka koloon ja soppeen levittäytyvän pimeyden sekä kesän joka rakennukseenkin tunkeutuvien sääskilaumojen ansiosta.
Mutta eipä näitä näistä loistavista rakennuspalikoista huolimatta ole tehty.

On tietenkin ihan Lapissa kuvatutkin loistava Valkoinen Peura ja ihan kiva pöljäily Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä. (Lumimies on muuten hieno.) Sekä sitten on vanha mykkäelokuva Noidan Kirot, jota ei taida olla Lapissa kuvattu.

          KAUHUA KESKIYÖN AURINGON ALLA

Nyt on sitten Lapissakin (muuallakin Suomessa) kuvattu  ensimmäinen kansainvälinen kauhuelokuva Rage - Midsummer`s Eve, joka toivottavasti tuo uutta puhtia ja vauhtia tähän "genreen". Traileri näytti olevan Blair Witch Projectmaista vilahdus ja välähdysmetsäjuoksua. Mutta tässä on nyt tuotu vielä yksi elementti lisää Lappi-Kauhuun: Kesän joka koloseen yötä päivää tunkeutuva valo. Nimen puolesta vastaava voisi olla amerikkalais-ruotsalainen viiskytluvun Terror in the midnight sun, joka nimestään huolimatta tapahtuu talvella. Se on mukavaa roskaa ja leffan (ala)hammashirviö on ihku!

torstai 2. helmikuuta 2012

Horror Hotel (Eng-60)

Horror Hotel on yksi maailman aavemaisimpia kauhuelokuvia.

Tämä elokuva, joka Suomessa sai elokuvaa hyvin kuvaavaksi videonimekseen Poltettujen Noitien Hotelli, kertoo noitavainojen ajasta kiinnostuneesta opiskelijatytöstä joka "alan" opettajan (Christopher Lee) vinkistä lähtee tekemään tutkimusta erääseen kaukaiseen kylään, jossa noitavoimat ovat muinoin mellastaneet. (BTW, tytön opiskelijakaveri kuiskaa tunnilla Leen maanisella rytmillä messuavaa opetusta kuunnellessaan: Dig that crazy beat!)

Tämä Kauhujen Kylä on toista maata ja mannerta. Se on toteutettu todella paksun sumun, usvan avulla. Usva antaa kylälle vahvan toispuolisuuden leiman, mutta samalla se näyttää kyllä suoraan sanottuna myös aikamoisen keinotekoiselta. Upea yhdistelmä!

Vaikka en kauhuelokuvista yleensä erikoisemmin mitään pelotusmomentteja etsi, enkä usein niitä oikein niin intensiivisesti, intuitiivisesti rekisteröikään, niin tämä elokuva on meikäläiselle ollut yksi pelottavimpia kauhuelokuvakokemuksia kautta aikojen, ja pelottaa yhä vieläkin. Lee on opettajan/ tuonpuoleisen miehen roolissaan  vaikuttava ja pelottavakin, mutta varsinainen pelotus on Päänoitaa esittävä nainen, todella hyytävä ilmestys. Myös koko kylä itsessään ja varsinkin sen majatalo salaluukkuineen ja katoavine ihmisineen ovat saaneet melkoisesti kylmäävää kauhukuorrutusta päälleen. Kylä ja asukkaat ovat kuin vuosisatojen takaa, aivan kuin sumu olisi säilyttänyt ne. Sumu pitää myös asukkat kylässä ja tunkeilijat ulkopuolella, se sulkee tiet sinne ja takaisin. Vain harvat ja valitut ihmispolot lasketaan sumuseinämän läpi kylään.
Sumussa (tietenkin), majatalon vieressä (tietenkin) sijaitsevalla hautausmaalla pahuuden hymniä loitsuavat kaaputyypit ansaitsevat myös kauhumaininnan.

Sananmukaisesti sumuista tunnelmaa!! Suosittelen!

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

A Trip to Mars (Dan-18)

Scifielokuvat ovat aina antaneet aihetta roskariemuun, tämä seuraava ei ehkä siinä mielessä tappiin että tappi tutisisi, mutta melkoisesti kuitenkin. Se on saanut nostalgista campkuorrutusta ajan saatossa ja patinassa, mutta on myös katsottavissa "aikansa tulkkina", ihan sutjakkaasti kulkevana ja taiten tehtynä seikkailu -ja "sanoma"elokuvana, jonka joukkokohtaukset ovat melko massiivisia. Mutta kuten sanottua, roskaryminääkin löytyy.

Kyseessä on Tanskan Elokuva-Arkiston DVD elokuvasta A Trip to Mars. Vanhat mykkäelokuvajulkaisut ovat monesti (sattuneesta syystä) sameita kuin viemärivesi. Mutta tämä oli melkein kirkas kuin taivas. Avaruudessakin, heh!

Elokuva on sekä tyypillinen että epätyypillinen scifailu. Varsinkin aikaansa nähden. Entisaikojen avaruuselokuvissa maahan "hyökkäävät" Vieraan Planeetan voimat tulivat julistamaan meille maapallolaisille Rauhan Sanomaa ja varoittamaan Sodan uhasta, vaaroista ja kauheuksista. (Kun nämä Planeetat aina jostain syystä ovat meitä vuosituhansia edellä.) Tai kuten tässä tapauksessa, samat asiat kerrotaan Vieraalle Planeetalle tunkeutuville Maapallon asukkaille. Pahuuden Planeetan sotaisat hyökkäykset Pallollemme on koettu vasta varsinaisesti parin viime vuosikymmenen tehostejystöissä.

Epätyypilliseksi elokuvan tekee uskonnon melko voimakas läsnäolo. On sitä ollut myöhemminkin, mutta tässä se on puettu hauskasti hippikaapuun. Sillä selviää että Marsin väestö on roomalaistoogiin pukeutunutta äärirauhallista ja rakastavaa ryhmää. Ja itse Planeetta pelkkää liplattelevaa ja autereista aamuruskon maisemaa. Mikä erottaa elokuvan vielä enemmän kanssa-aikalaisistaan on se, että selviää marsilaisten olevan vielä kaiken kukkuraksi kasvissyöjiäkin! Tämä tulee esiin kohtauksessa jossa jossa eräs Avaruuslaivan (leffan muinainen Suomi-nimi, muuten) asukeista ampuu melkein heti planeetalle saavuttuaan pistoolilla linnun tervetuliais-ruokapöytään. Ja marsilaiset ottavat tietenkin herneen ja porkkanan nenään.

Maapallon miesten "avaruuskypärät" ovat tietenkin näille leffoille tyypillisesti sekä hauskoja että hengenvaarallisia: Heillä on päissään nahkaiset lentäjän"kypärät". Ja "avaruus"asut ovat jotkut hassut haalarit. Ja avaruusaluksella on sekä kaksitasosiivet että potkuri. Tuplavarmistus. Varmasti pääsee perille ja takaisin. Mutta Marsissa onkin (jälleen scifileffoille tyypillisesti) oma ilmakehä.

Mukava annos roskaa, seikkailua ja sanomaa.

Red Headed Corpse (Ita-72)

Red Headed Corpse on (ihana) sekamelska, niin hyvässä kuin pahassakin. Ja italialaiset osaavat (osasivat) kyllä sekamelskaelokuvanteon jalon taidon! Tässäkin on ajalleen ja alueelleen tyypillisesti sekoitettu kauhua, gialloa ja sitä huumoria. Siksi "sitä" koska huumori on tässä se osa-alue joka osaltaan (ei läheskään koko ajan, hyvääkin (weirdoa) huumoria löytyy) vie elokuvaa kohti katsojan päänsärkyä, hammastenkiristystä, hermojen repeämistä. Ja kyse on (pahimmillaan) melskaavasta italohuumorista.

Mutta toisaalta elokuva on kuitenkin niin ihanan pimeä, että tämänkin antaa (melkein) anteeksi.

Farley Grangerin esittämä taiteilija saa hippiretkueelta heidän mukanaan raijjaamansa mallinuken. Taiteilija kun on, hän tietenkin alkaa maalaamaan nukkea. Kun hän vahingossa viiltää nukkea selkään, tämä alkaa vuotaa verta ja muuttuu Erica Blancin esittämäksi naiseksi. Ja sitten alkaa muodonmuutosten suma: Erica on välillä rakastava nainen, välillä pettävä, välillä hirviö. Hän myös muuttuu takaisin nukeksi, ja taas ihmiseksi vähän väliä. Nukke haudataankin välillä.

Suht sumuista tunnelmaa jonka täydentää ajalle, genreille ja paikalle tyypillinen italomusa: utuista urkuhuminaa, korkeaa  naislaulua.

Oiva, mainio huumori -ja kauhupala. Suosittelen kaikille vanhan weirdokauhun ystäville.

lauantai 28. tammikuuta 2012

`Takaisin suohon... takaisin suohon...`

"Nyt tahtoisin tytön vaikka suonsilmästä!" `Mene suolle!` Roland af Hällströmin ohjaus (1952) Mika Waltarin näytelmästä Noita palaa elämään ja Kaarlo Nuorvalan käsikirjoitus siitä on Suomikauhua, Suomiseksiä parhaimmillaan!

Elokuva yhdistää onnistuneesti kauhun, seksuaalisuuden ja huumorin ja sotkee soppaan sekaan myös alastonta seksiä (ja sitä huumoria lisää) isolla kauhalla.

Suolta löytyy noidan muumioitunut ruumis seiväs rinnassaan. Ruumis kannetaan kartanoon ja Noita (Mirja Mane(lius) herää henkiin...
Noidan vaikutuspiiriin joutuvat heti vanha, irstas kartanonherra (Aku Korhonen), hänen poikansa (Sakari Jurkka), arkeologi (Toivo Mäkelä), kevytmielinen taiteilija (`Noidat ja taiteilijat ovat samaa sukua.`, Helge Herala).
Hurjimman lausahduksen noidasta paaluttaa kartanonherra: "Olen minäkin tyttöjen kanssa heilunut, mutta en minä ketään ole suolla seivästänyt!" Mutta ei pojastakaan polvi pahene, parane, hän lausahtaa: "Minä kohta räjähdän, jollen pian saa purkautua!" (No, on pojalla paineet ja probleemat!) Ja vähän lievemmin: `Noita, pikitukka. Se saa minut ihan kuumaksi.` Kartanonpoika onkin elokuvan seksuaalisesti patoutunein tyyppi, sillä "Ukko on harjoittanut laajaa suvunjalostusta lähiseuduilla, siksi en uskalla paikallisia tyttöjä edes taputtaa, kuka tahansa saattaa olla sisarpuoleni... Piirteet samat kuin Äijällä!" Kartanonpojasta tuleekin `noidan mies.` Mutta on noidallakin sana hallussaan, hän huudahtaa kartanopomolle: "Vanha pukki! Iso pukki! Minäpä katkaisen sarvesi!" Onpa elokuvassa jopa eräänlainen viittaus ryhmäseksiin: "Aviovaimon ei tarvitse kuin selkänsä kääntää, niin heti huvitellaan alastomienn naisten kanssa pimeässä. Ja oikein joukolla!"
Elokuva onkin täynnä kaikenlaisia `noitaväittämiä`, varoittavista toteamuksiata hassutteluihin: `Kaikki naiset ovat noitia!` `Kaksi eri asiaa, noita ja noita-akka.` Suomalaiskansallinen saunakin tietty mainitaan pahuuden pois-pesupaikkana. Ja `kirkossa juokseminen.`

Ylimpänä noitasopassa kiehuu kuitenkin tietenkin itse Noita, ja kiehuu ja riehuu useasti Eevan asussa. (Herätti kohua Amerikassa asti.)

                                            MAITOLAITURIKAUHUA

Elokuva yhdistää kauhun onnistuneesti maalaismaisemaan ja mentaliteettiin. Huikeimpana, jopa uniikkina visiona näemme kuinka noita lypsää lehmästä verta! Maalaiskauhua kekseliäimmillään! Einari Ketola tuo vitsikkään rempseää maalaismeinkiä jatkuvalla `Niin se on, akat!`hokemallaan.

Myös perinteisempiä kauhun purskahduksia ripotellaan paljon. (Waltarillahn oli kauhuteemat hyvin hallussaan, oli kirjoitellut kauhukertomuksia jo teinipojasta lähtien): Kissan varjo heijastuu tulen valossa seinälle pirun ääriviivat muodostaen. (`Saatana! Mene pois, Saatana! Seitsensieluinen helvetin lähetti.`) Noita ottaa risun käteensä ja se muuttuu käärmeeksi. Noitaa suudellessa käteen jää vain pääkallo.. Elokuvan loppukin seuraa yhtä tyypillistä (tosin tylsää, toisteista ja latistavaa) kauhuelokuvan lopetustyyliä. Toisin kuin näytelmässä. Siinä on julmempi loppu.

Mutta se seksuaalisuus. Sen purskahduksia sotketaan noitakeitokseen, kauhukeitokseen ajalleen, jopa maailmanlaajuisesti, harvinaisesti saaden aikaan lähes uniikkia jälkeä.

Kaiken tämän voisi kiteyttää taiteilijan sanoihin: `Härski sutkaus vaatii aina vastaparikseen likaisen mielikuvituksen.` Laittamattomasti sanottu!

`Noita...se tuli sittenkin...`

maanantai 23. tammikuuta 2012

Kultainen Kynttilänjalka (Suomi-46)

Jos Noita palaa elämään on parasta suomalaista maalaiskauhua (ja paras kauhuelokuva muutenkin), niin paras kotimainen kaupunkikauhistelu on Kultainen Kynttilänjalka. Se ei ole ihan `puhdas` kauhuelokuva, enemmän noir, mutta psykologista (jopa psykopaattista) kauhua siinä kyllä on.

Maalta tässäkin lähdetään: Rosvoparivaljakko ryöstää kartanosta arvokkaan Kultaisen Kynttilänjalan ja polttaa vahigossa kartanon. Poltto esitetään polttamalla kartanosta tehty tökerö taulu!

Tämä Kynttilänjalka on muka niin arvokas että sen ansiosta Edvin Laineen esittämästä rosvosta tulee mahtava teollisuusmies Kaupungissa. Moni ei vaan tiedä että Edvin on myös hikitukka lippana silmillä raivoava hullu! ( Myös eräänlainen Jekyll ja Hyde-tarina.)  Myös vaimo sekoaa.

Mukana myös demonista seksiä, ahneutta ja uskonnollista tematiikkaa.

Hullu Elokuva!

Mutant Hunt (USA-87)

Joskus halpis-indie-elokuva näyttää ihanan kökösti teatterilta, varsinkin miljööt.

Mutant Hunt-elokuvassa päähyviksen asunnossa on sänky, pari pöytää, tuoli, nyrkkeilysäkki ja seinillä aseita sekä ryijy! Disko on tehty kellarikomeroon, jonka seinälle on ripustettu foliopaperi, toimisto on kaikuva parkkihallin nurkka josta löytyy tietokone ja puhelin.

Juoni: Hullu aurinkolasipäinen Tohtori tuottaa ja tuuttaa New Yorkin kaduille aurinkolasipäisiä mutantti-robotteja yhtenä virtana (muutama hassu.)

Toteutus: Videohalpiksen ja teatterin mainio epä/pyhä liitto ihanan ohuella juonella.

Gore on robottigorea. Lisäksi näillä robotti-mutanteilla on "kyky" venyttää käsivarsiaan. Katuolennon venytetty raaja näyttää tehdyn vessa/talospaperirullia peräkkäin liimaamalla. Aitoa käsityötä! Käsityö ja käsityöläiset kunniaan!

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Devil`s Wedding Night (Ita-71) - Muikea mikstuura kaikenlaista

Muheva mikstuura (seksin)höyryistä kauhua ja komiikkaa. Bathory-genreen (tai oikestaan Nibelung-"genren" kauhuun) kuuluva elokuva on "vaikea", mutta muikea tapaus: Se on  yhtäaikaa huumaava, hurmioitunut ja (seksin)huuruinen pahanpalvontapätkä (kuitenkin kökköä, suorastaan surkeaa satanismia, surkeaa saatananpalvontaa)/vampyyrileffa sekä mukavan muovista kauhua jonka pilaa tai piristää (riippuu kuinka kauhu tai roskafani katsoja on) muutamat hullut yksityiskohdat:
Leffassa tärkeänä juttuna oleva `Pahuuden Sormus` (iso muovimollukka josta lähtee tökerö punasäde) on kuin suoraan lasten leikeistä, prinsessalelupakkauksesta/pääsiäissuklaamunasta. Lisäksi elokuvasta löytyy muovinen mehu(veri)kannu, vaikka kuvataan satojen vuosien takaista aikaa.


Muheva genremikstuura, joka antaa tavaraa sekä  kauhu/roskapettereille että paljaspintafaneille. Höyryisen hurmeista menoa.

Doctor Death - Seeker of The Souls (USA-73)

                                    "I COMMAND YOU, ENTER THAT BODY!"

WEIRD! SPOOKY! Olen aina ollut kummituselokuvien ystävä ja tämä seitkytluvun alun outoilu ja kummittelu on genrensä kärkikastia.
Miehen vaimo kuolee, mutta surunmurtama mies kuulee vaimonsa puheen jossa tämä käskee miehensä palauttavan itsensä takaisin elävien kirjoihin. Se kuulemma onnistuu. Mies yrittääkin kaikenlaista (mm kauhuelokuvien peruskauraa (feikki)seancea) kunnes lopulta päätyy "Elämän ja kuoleman rajamaastossa elävän miehen", Doctor Deathin luokse. Miestä esittää herkullisen vakavasti/tahallisen sekopäisesti Michael Considine.

Ja hemmohan todella elää "Elämän ja kuoleman rajamaastossa". Se selviää kun aviomies osallistuu Tohtorin salaseuran miitinkiin, jossa "esitetään" "näytöksiä" joissa juuri kuolleista siirretään sielu toiseen vasta kuolleeseen. Ja nämä siirrokset todella onnistuvat! Mies "ystävystyy" Tohtorin kanssa ja kuulee tämän elämän/kuolemantarinansa: Tohtorille näitä siirroksia on tehty aikamoinen tukku, miehestä naiseen ja aikuisesta lapseen ("Lapsena oli mukava temmeltää.") Eri rotuja ja aikakausia on käyty myös läpi.

Mutta sitten tuleekin "sieluseinä" eteen, ja elokuvaan kiintoisa käännekohta sillä miehen vaimo ei suostukaan ottamaan uusien ruumiiden sieluja vastaan. Ja näitä sitten todella kärrätään kryptaan jossa Tohtorimme silmät kananmunina huutaa tuota otsikon punchlineä. Ja kuinkas sitten ajan saatossa kävikään?..

Leffa on melkoisen hidastempoinen (kuten mielestäni kummituselokuvan pitääkin olla) jota kyllä pippuroidaan ja suolataan ihan kiitettävästi erilaisilla kauhuvilahduksilla ja päättömyyksillä.

Oiva tarina.

Mainio kauhupala.

Attack of the crab monsters (USA-57)

50-60-luvuilla Amerikoissa oli kaksi äärilaitojen kulttuuritehdasta; Andy Warholin pop-taidetehdas ja Roger Cormanin roskatehdas. Molemmat suolsivat tavaraa tiiviiseen tahtiin..

Yksi parhaita roskatuottaja/ohjaaja Cormanin tuotoksista on Attack of the crab monsters.

Kumiveneellinen porukkaa saapuu saarelle jonne aikaisemmin on kadonnut vastaavanoloinen jengi. Porukan ranska-aksentti-vitsiniekka-viiksivallu lyö tutkimukset leikiksi, väittäen että jos nää kadonneet ovat aaveina heitä täällä vastassa, odottamassa. Hu-huu...

Mutta eipä kestä kauaakaan kun selviää että saari on umpihiljainen, eläimetkään eivät ääntele (onko niitä?)

Ja onhan  niitä. Saari on täynnä jättimäisiä radioaktiivisia rapuja jotka säteilyttävät uhriensa mielen omaan sekomieleensä. Eipä ole ihmekään että ravut naksuttelevat sekopäisinä pahvisaksiaan ja muljauttelevat pahvisilmiään, kun päässä vellovat useiden uhrien mielet suloisessa sekamelskassa. Luulis jo päätä särkevän.  Ja uusia sekoituksia syntyy tietenkin myös tästä uudesta sakista.

Kuvanlaadultaan yllättävän hieno (myös monet vedenalaiskuvat) halpistehtaan liukuhihnatuotannon ja jämäkän tarinan yhdistelmä.


P.S. Varokaa tupakoitsijat! Leffa sisältää "valistusosion", jossa näytetään että tupakkimiesten ei kannata pelata korttia dynamiitit panoksina! Varsinkaan jos sekorapukin päättää istahtaa korttirinkiin..

lauantai 21. tammikuuta 2012

Graveyard of Horror (Esp-71)

Onpas kauhuelokuvalla jämäkkä, kiteyttävä nimi! Parempi (paras!) on vielä "vanha" kotivideokauhu Graveyard of Death/Dead, mutta nyt mennään tällä!

Mies huomaa syrjäkylään saavuttuaan että hänen raskaana ollut vaimonsa on kuollut. Hän huomaa myös joka puolelle kylää ja lähiseutuja levittäytyvän salailun ja valehtelun verkon. Tai sitten silkan hiljaisuuden.

Kylillä pyörii joku etsivä (mies, tai kukaan (katsojakaan) ei tiedä miksi). Tai ehkä tietää; Hän on siellä jotta voisi soittaa joka paikassa Morning Has Broken-biisiä huuliharpulla! Ja minkä soittamiseltaan ehtii, hän tuijottelee poliisiasemalla pääkalloa johon puhaltaa tupakansavua. Myös miehen veli on kadonnut, mutta mikään ei koko elokuvan aikana juurikaan viittaa siihen, että hän tutkisi vaimon tai veljen tapausta.

Lisäksi kylillä kulkee kaksi killer-korkokenkänaista umpihangessa! Ja kaiken kukkuraksi yössä pyörii haudastaan kylillä vieraileva liskoihmisolento!! Olento pysyy hengissä Hullun Tohtorin Labbiksesta johdetun sähköjohdon avulla!!! (Kohta loppuvat huutomerkit, mutta onpas idea että hirviömme ei nukukkaan labbiksen sängyllä, vaan haudassa. Kieltämättä aika hankala ja epäkäytännöllinen tapa johdonvetämisine, huoltamisine kaikkineen.)

Oikein kiva outoiluklassikko!

Roskaelokuvat

En tyhjennä heti pankkia ja pajatsoa, ja aio tunkea koko Roskaelokuvagenreä tämän otsikon alle, tähän kirjoitelmaan. Vaan käsittelen Nalle Virolaisen ja Jouni Hokkasen kirjaa Roskaelokuvat joka yrittää tunkea "koko" roskaelokuvagenren yhteen kirjaan. Tai oikeataan kahteen, sillä viime syksynä ilmestyi jo alunperin 80-90-lukujen taitteessa ilmestyneestä kirjasta (jonka ansiosta minunkin roskaelokuvaharrastukseni laajeni syvempiin roskakerroksiin, silloin) juhlapainos johon on lisätty lähes puolet enemmän tavaraa.

Ja aika hyvin "pojat" ovatkin tunkeneet, sillä kirja on erittäin luku -ja käyttökelpoinen vieläkin. Omasta mielestäni sen "vanhan kirjan" jutut olivat parempia ja nää uudet enemmän sälämäisiä, mutta omalta kohdaltani se johtuu siitä että silloin aikoinaan "ekan kirjan" aikoihin olin tosiaan melkoinen roskanoviisi ja ahmin kirjan jutut lähes yhdeltä istumalta ja se jätti sieluuni ja ruumiseeni valtavan roskannälän jota olen tässä parinkymmenen vuoden aikana menestyksellisesti ruokkinut. Rujoa roskaa on tullut nautittua. Eli kirjan uudet jutut eivät enää niin totaalisesti räjäyttäneet pankkia ja tajuntaa kuin silloin. Roskatietoa oli ollut aikaa hankkia paljon, ja kyllä minä hankinkin!

Tuosta sälämäisyydestä; Tään yheksänkytluvun alun kirjaan tietenkin liittyy myös nostalgia-aspekti, mutta kyllä nää uudet kirjoitukset ovat esim lyhyempiä (enemmän rykäyksenomaisia, eivät kyllä aivan kaikki) kuin alkuperäisen. Mutta uusista kirjoituksistakin löytyy tekstejä (esim Pohjois-Korean elokuvasta) joista ei paljon ole maassamme kirjoitettu. Ja jos on kirjoitettu, niin kirjoitukset ovat olleet melkein nimenomaan juuri Jouni Hokkasen kirjoittamia.

Kirjan tekstit (sekä uuden että vanhan) on kerätty erilaisista lehtiartikkeleista. Ysäripainoksen tekstit kerättiin Lykantropia-pienlehdistä ja tään uuden useammista julkaisuista. Osa varmaan ennenjulkaisemattomiakin, sillä ainakaan minä en ollut niihin kaikkiin törmännyt. Tästä sälämäisyys myöskin varmaan johtuu. sillä tään uuden painoksen idea tuli kustantamolta (WSOY) ja Hokkanen kursi sen kasaan suht nopealla aikataululla. Siihenkin nähden laatu on oikein hyvää.

Erittäin hyvä, napakka kirja roskaelokuvan maailmoista, hyvä historiikki ja käyttökelpoinen opas. Käyttökelpoisuutta lisää myös huomattavasti parempi liimaus kuin alkuperäisessä.

Mikä tää on?

Tulen käsittelemään täällä erilaisia trash/camp/turkey/weirdo/roskakultturilajien (myös avantgarde, surrealismi, underground) tuotoksia, lähinnä elokuvasta kirjallisuuteen ja toisinpäin. Elokuvasta etenkin, mutta muutkin taiteenlajit saattavat saada sijaa.
Sopiva kiteytys voisi olla Outoa Roskaa. Mutta vahvana kiinnostuksen kohteena on myös ns taidepaska. Eli Roskaa, Paskaa, Taidetta. Ja kuten, nimikin sanoo, niin se Roska on vain siellä tikun nokassa, eli kärjessä. Tikun kärki on kovin pieni ja tikun varsi kovin `suuri`. Eli tikun varteen mahtuu vaikka mitä ja kaikenlaista: Kovia kiinnostuksen kohteita on mm mykkäelokuvat, vanha Hollywood, vanha Brittileffa, vanhat ranskalaiset, vanha Suomi-leffa..
Yksi syy tähän "kummalliseen" jakoon, on `ehkä` se että asuin lapsuuteni ja nuoruuteni suht pienellä paikkakunnalla jossa oli kuitenkin onneksi kummallisen vireää elokuvatoimintaa; Päivät tuli katsottua kavereiden kanssa useista vuokraamoista roudattuja roskaleffoja ja illat tuli käytyä erilaisissa elokuvakerhoissa. Parhaimmillaan paikkakunnalla oli pari-kolmekin elokuvakerhoa yhtä aikaa ja vielä Elokuva-arkiston sarjat päälle.. Siitä meni `elokuva-aivot` suloisen sopivasti sekaisin.. Ja samalla tiellä yhä edelleenkin...