sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Aivotoimintaa

Aasia-kauhisteluissa hullua gorea sisältävät, lentävät, purevat päät (mm Witch with flying head`in, Mystics in Bali`in pureva gore) on yksi pikkugenre genren sisällä, mutta entäpä liikkuvat, lentävät aivot?

Tällainen täräys löytyy leffasta Black Magic with Buddha.- Hemmo löytää luolasta muumion ja vie (toiveita täyttävät) Muumion Aivot pyhässä puuboksissa mukanaan. Lentoasemalla hemmomme kantaa boxia reteesti kainalossa. Tullimies haluaa katsoa laatikkoon, sankariltamme pääsee kurkusta "Gulp", mutta laatikko on tyhjä. Kun kaverimme katsoo laatikkoa tullimuodollisuuksien jälkeen, niin siellähän ne aivot taas pumppaavat ja puhaltavat. Hemmomme hymyilee.

Sillä tätä puhkumista ja puhaltamista aivot sitten tekevät kaverimme kellarissa, mikäli eivät ole reissussa.
Leffa ei ole mainittavan goreinen, mutta muuta sotkuisuutta löytyy. Itse "hengittävät aivot laatikossa" ovat näky ja sen aiheuttamat "kauheudet" ovat tasoa hemmomme tyttöystävä lopettaa meikkien käytön ja alkaa kasvissyöjäksi! Ja aivot ilmestyvät kuuksi ikkunaan, tai Mona Lisa-julisteen kasvojen päälle! Kauheudet ilman lainausmerkkejä (tai voisivat ne kyllä siinä ollakin, kohtausten kökköyden takia) pitävät sisällään esim.  hemmon joka kylvyssä lilluessaan vastustaa turhaan sanontaa "älä ota paiseita" ja lopussa saapuu aikamoinen rupinaama ruutuun.

Itäsekoilua mukaan tuo näiden elokuvien vakionaama, sädekäsinen valkopitkäpartainen ja tukkainen maagikkoäijjä joka yhdistyy (vähemmän yleisesti) nelinaamaisen ja monikätisen Buddhapatsaan kanssa. Nyt säteily (heh, siis säteiden käsistä ampuminen) jää olemattomiin kun keskitytään lähinnä siihen kun maagikko ei pysty huikeisiin hyppyihin (taas tätä Itäelokuvien vakioviljaa) kun patsas painaa niin paljon tai siihen kun patsaan monikädet tarrautuvat vähän väliä kiinni ovienkarmeihin ja metsän puihin.

Tanakkaa roskaa.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Godard

Jean-Luc Godardin elokuvia on tullut katsottua jonkinlainen tukku, kaheksankytluvun jutuista monet ovat olleet itsetietoisessa (teko)taiteellisuudessaan lähes sietämättömiä katsella, ja ne helmet löytyvät 60-luvulta. Tosin sielläkin on hajontaa, mutta huomattavasti vähemmän.

Ja nyt löytyi se helmi tähänastisista, nimittäin Aviovaimo ( älä sekoita Godardin Aviovaimo Pariisissa-elokuvaan, tätä on tapahtunut) eli Une Femme Mariee vuodelta-64.

Tässä Godardin tavaramerkit, asetelmalliset kohtaukset, poliittiset/taiteelliset/absurdit vuorosanat/sanat, elokuvaviittaukset, median,mainosmaailman esilletuonti ovat erittäin toimivassa symbioosissa (mitään näistä ei käytetä liikaa (Godardin helmasynti)) lisättynä (Godardille) yllättävän suurella määrällä viihdyttävyyttä/viihteellisyyttä.

Elokuva kertoo aviovaimosta joka häilyy kahden miehen välillä (aviomies-salarakas), tosin mies epäilee että jotain on nytkin tekeillä, koska näitä salasuhteita on ollut ennenkin, onpa mies kerran laittanut yksityisetsivänkin naisen perään.

Elokuvassa on suht paljon (mutta, kuten sanottua, ei liikaa) asetelmallisia kohtauksia jossa esim miehen ja/tai naisen käsi/kädet jalka/jalat ovat liikkumatta (tai sitten toisiaan lähestyen, toisistaan erkaantuen) valkealla pohjalla, lakanalla. Hienoja kohtauksia, joita mustavalkofilmaus loistavasti pukee. Kuvaaava on kaksi kertaa nähty kohtaus (ensin nainen ja aviomies ja myöhemmin nainen ja rakastaja) jossa nainen ja miehet pesevät vimmaisesti käsiään (myös toistensa käsiä) pesualtaassa saippuaa toisilleen siirtäen.

Mainosmaailan esilletuonti lisääntyy koko ajan naisen elämää seuratessa, varsinkin rintaliivimainokset vyöryvät päälle.

Taiteellista/poliittista argumentointia tulee mukaan Godardille hyvin tyypillisessä kohtauksessa: Miehen ja naisen kotiin kutsutaan miehen työkaveri ja "keskustelu" käy niin että vuoronperään kukin käy muutaman minuutin mittaisen monologin eri aiheista, tässä Menneisyydestä, Nykyisyydestä ja Älykkyydestä. Toimivan mittainen kohtaus.
Toinen teema elokuvassa on Toisen maailmansodan traumat (Vietnamin sota Godardille tuli sitten myöhemmin useisiin elokuviinsa). Auschwitziin ja Auschwitzin oikeudenkäyntiin viitataan useaan otteeseen Kuuskytluku-nuori aikuinen-porukan tietämättömyyttä ko asioista kertoo kohtaus jossa miehen työkaveri on juuri puhunut Auschwitzista ja vaimo sanoo: "Talidomi?" johon mies: "Eikun sota-aika" vaimo: "Ai niin, Hitler."

Elokuvassa on tietenkin paljon, mutta korostan taas, ei liikaa elokuvaviittauksia. Esim kun nainen menee rakastajansa avoauton kyytiin hän kyyristyy polvet koukussa tuolille lysyyn. "Etkö halua näkyä kanssani?" "Eikun tämä on paras elokuvanseuraamisasento." Tai kun nainen lähtee puolipukeissa juoksemaan katoille hän sanoo "Etkö tiedä Fantomasia?" Lisäksi käydään lentokentän(!) elokuvateatterissa Hitchcockin pahvinaaman silmäsäteen alla. Lisäksi näyttäisi, en ole aivan varma, että kun nainen käy lääkärillä, niin lääkärin hyllyt olisivat täynnä erilaisia kameroita.
Myös näyttelemisestä/näyttelijyydestä puhutaan oivaltavasti. Naisen rakastaja on näyttelijä ja nainen tivaakin häneltä että näytteleekö hän arjessaankin, näytteleekö hän naisenkin kanssa ollessaan ja kun hän on näyttämöllä onko häntä olemassa.
Löytyypä myös etiäisiä Godardin tulevista teemoista, tulevista elokuvista. Mm Aviovaimossa radiosta kuuluu uutistiedoitus jossa sanotaan että "Auringon ja rantojen kirouksen/taian päälleensä saaneet kansalaiset syöksyvät massiivisena exoduksena autoillaan teille". Ja heti ensimmäisen päivän ("top danger day") ruumissaldo on jo yli tuhat, loukkaantuneita parisataa. Tätä teemaahan Godard sitten "jalosti" Weekendin infernaalisissa tievisioissa.

Viihdyttävyyttä elokuvaan tuo Godardille epätyypillinen sutjakkaasti ja ymmärrettävästi etenevä juoni, nopeat mainosmaailma-leikkaukset ja hyvä musiikin käyttö. Elokuvassa esim kuullaan viehkeän melankolinen poppis jossa lauletaan siitä kuinka surulliset elokuvat saavat kyynelehtimään.

Erittäin monipuolinen pakkaus Godardilta.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Villiä, vauhdikasta, mutta rauhallista

Näkemäni japanilaisen Yasuzo Masumuran elokuvat ovat yleensä olleet rankkoja, ankaria ja/tai avantgadistisia (mm Red Angel, Blind Beast), mutta hänen esikoiselokuvansa Kisses (-57) on virkistävä poikkeus kaavasta.
Se on villi, vauhdikas ja vapiseva, mutta samalla rauhallinen ja lempeä kertomus nuoren miehen ja naisen orastavasta rakkaussuhteesta viiskytluvun Japanissa.

Miehen ja naisen isät ovat vankilassa, ja nuoripari kohtaa toisensa vankilan odotus/keskutelutiloissa. Tästä alkaa vauhdikas moottoripyörämatka läpi umpitäysien uimarantojen, rullaluisteluratojen, velodromin vedonlyöntien, baarien ja kahviloiden kautta kohti kumpaisenkin koteja ja työpaikkoja.

Toteutus on godardmaista, Ranskan uuden aallon tyylistä raikkaan vauhdikasta  käsikamerakuvausta ja vapisevaa nuoren aikuisen maailmaa. Tämä tyyli puree hyvin kiinni Japanin sodanjälkeisen nuorison (ja väestön yleensäkin)  onttouteen ja etsintään ja ja pukee elokuvalle miellyttävän vauhdikkaan-rauhallisen, sekä myös viihteellisen asun. Elokuva on luonnollisesti mustavalkoinen.

Ripeän raikas, ripeän rauhallinen nuorenparin matka rakkauteen/katsojan matka viiskytluvun Japaniin  nuorten pääosanesittäjien ylinäyttelyllä varustettuna. Mutta tämäntyylistä japanilainen elokuvanäytteleminen usein on.

Miellyttävä yllätyshetki löytyy jostain puolivälin paikkeilta. Nuorikkomme kysyy baarissa yhtäkkiä pääosapojalta, että osaako hän soittaa pianoa. Ja kyllähän hän osaa, tottakai! Ja alkaa tapailemaan sävelmää johon naisemme heläyttää päälle kauniin laulun. Mukava, elokuvaa jakava suvanto.

Katoin tässä myös pari muuta "alan" elokuvaa. Molemmat enemmän hymyilyttävät, jopa naurattavat. Japanilainen Weird Love Makersissä (-60) Jazzia kuuntelevat huligaanit "riehuvat" ympäri Tokiota. "Hurjimmassa" kohtauksessa jengi syöksyy taidenäyttelyyn irvistelemään tauluille ja asiakkaille. Kansi hehkuttaa: They Do Everything!

Italialaisen Jet Set Swingersin (Ita-71?) hurjin kohta on taas tää; Jengi syöksyy katolle syömään spagettia!

                                                              LISÄÄ NINJOJA

Mutta seuraavaksi suvannosta suhinaan: Joululoma pitäisi aloittaa huikeasti Ninja vs Bruce Le(e)-leffalla. Kannessa Le`llä oikein tussari kädessä.
Saa nähdä onko tällaista koko leffassa, sillä vanhat Itä-Mätöt ovat oikein tunnettuja siitä että veehooässien, devareiden kansissa olevia kuvia ei välttämättä itse leffasta löydy. Saa nähdä nyt. Ja joskus jopa (jälleen usein) sattuu niin että itse elokuvan nimessä mainitut jutut, hahmot loistavat poissaolollaan. Näin on kuulemma ainakin eräiden arvioiden mukaan käynyt tässäkin. Ninjat ovat kuulemma täysin näkymättömissä. Le kuitenkin näkyy.

Jos leffa aiheuttaa aihetta riemuun, kirjoitan enemmän,,,



torstai 19. joulukuuta 2013

Ne kasvot, ne kasvot...

Jean Epsteinin mykkäklassikko Coeur Fidele (-23) on viime vuosisadan rakkaustarinoita.
Kaksi veijaria, juoppo pahis ja ei niin juoppo hyvis kilpailevat verisesti, vankilankin kautta koukaten samasta naisesta, läpipaskojen ottovanhempien "kasvattamasta", orjuuttamasta yyberhyvästä ottotyttärestä. 

MEREN KASVOT. Elokuva kuvaa alkutaipaleellaan seesteisesti soljuvaa rakkaustarinaa oivallisesti yhdistämällä rakastavan parin kasvot rauhallisesti aaltoilevaan mereen.

MAAN KASVOT. Elokuva kuvaa usein ja onnistuneesti kasvoja. Rakastuneita, humaltuneita, vittuuntuneita, vääristyneitä kasvoja.
Elokuvan tunnetuimmat kohdat ovat muutamat avantgardea lähentelevät karusellikohtaukset, mutta tärkeimmät kohteet ovat juuri kasvot ja niiden ilmeet.
Elokuvan viimeiset otokset, kasvojen ilmeet (karusellissa) kertovat paljon, kaiken(?) pariskunnan tulevaisuudesta.

Viime Vuosisadan kuva kuvattuna jo vuosisadan alkurysäyksessä...

tiistai 17. joulukuuta 2013

Kauneusleikkauskauhua

Nyt on Roskaa. Jenkkikauhuohjaaja Ted Newsom teki kaksi eri/melkein samaa elokuvaa aiheesta "Ikääntyvä näyttelijätär ottaa nuorennuspistoksia, mutta sillä on samalla myös hirviömäisiä vaikutuksia."
Ja ne leffat ovat Evil Spawn (älä sekoita Deadly Spawn`iin) ja Alien Within, vuodelta-90.

Aihe on aikamoisen uniikki ja kiehtova, hirviöt ja gorekohtaukset kökköjä, paljasta pintaa..

Roskafanit (ainakin minä) sain enemmän irti Alien Within`istä. Siihen on lisättu kökösti, mutta nautittavasti vanhojen muskelimiesten Richard Harrisonin ja Gordon Mitchellin pääjehu-tarkkailija- roolit. (Varsinkin Harrison vetää roolinsa kieli raivokkaasti poskessa.) Evil Spawnin "etsivät" on vaihdettu mieheen ja naiseen, jotka nukahtelevat vähän väliä läjään toistensa päälle autoon ja pensaisiin. Ja hereillä ollessaan he syövät valtavan laattakiven kokoisia munkkeja tai ryyppäävät. Toki myös kyyläävät ja ammuskelevat. Elokuvasta löytyy myös mainion hirviömäinen "Oscar"-palkintogaalaviittaus.

Lisäksi elokuvassa on kökköjä krapula -ja kuolemakohtauksia (jälkimmäisestä vastaa itse Kauhukuningas John Carradine.) Toinen Kauhukunkku Forrest J Ackerman esittää uima-altaiden siivoojaa(!!) ja lausuu kökön (tääpä sana on käytössä) elokuvaviittauksen: "Pitää lähteä hakemaan ruumis Gloria Swansonin uima-altaasta:"

Täyttä Tärinää, tää tärisee!

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Plaque of the Zombies (-66)

Zombirutto on taas näitä ristiriitaisia, puolenvälin kiikunkaakun- kauhuelokuvia. No, elokuvan tyylikkyys ja melkein elokuvahistorian upeimmat zombit nostavat sen kyllä puolivälin krouvin yläpuolelle. Mutta toisaalta Britti/Hammer-tylsistely kyllä taas laskevat janaa mestariteoksesta.

Eli kyseessä on siis, kuten mainittua,  Hammer-yhtiön tuotantoa. Itselläni on kyseiseen yhtiöön, ja wanhempaan brittikauhuun yleensäkin vähän ristiriitainen suhtautuminen; Hammerin parhaitten kauhuelokuvien (vaikka ekat Draculat, Devil Rides Out, The Witches, Twins of Evil, Vampire Circus) ja vaikka Peeping Tomin (jos yhtiön ulkopuolisista brittikauhuista mainitsen vain tämän, keskityn nyt lähinnä Hammeriin) loistavuudesta huolimatta, maahan mahtuu rutkasti puolivillaista kauhuelokuvaa. En tiedä oikein oikeaa sanaa, olisiko se varovaisuutta, jäykkyyttä, vääränlaista vanhahtavuutta, joka minulle tämän puolitylsän katsomiskokemuksen usein brittikauhussa aiheuttaa. Se olisi ehkä peribrittiläisyys, se sulattaa sisäänsä kaikki nämä luetellut sanat. Ainakin maan kauhuelokuvissa.

Potz on kuitenkin kuten sanottua sitä parempaa Hammeria. Hyvyyspiteitä antavat alussa lueteltujen asioiden lisäksi leffan aihe (jo Lugosin White Zombissa käsitelty), zombit työvoimana pikkukylässä myllyssä (eli voodoo-zombeja ollaan) ja tyylikkäät puvut, ympäristöt yms, mutta viimemainittuihin keskitytään niin peribrittiläisellä pieteetillä ja pitkään että tylsyys tulee. Varsinkin elokuvan alkupuoli jumittaa, zombit tulevat vasta lopussa. Elokuva kuvaa Britannian pikkukylää noin sata vuotta valmistusvuodestaan taaksepäin.
Hassuna, hellyttävänä jopa järjettömänäkin kohtauksena elokuvassa on muutaman minuutin tiskauskohtaus, jossa leffan pääosamiehet panevat parastaan astianpesussa. Tosin he samalla pohtivat mihin kylän porukkaa katoaa/ miksi heitä kuolee. Eräänlainen rauhallinen, asioita selittävä kohtaus alkufilmin tylsyyden keskellä. Rauhallinen kohtaus tylsyyden keskellä, tiettyä ristiriitaa toki tässäkin, mutta se on samalla omalla tavallaan hauska kohtaus.